Mykkänen, Pekka. 2025. Likainen somesota. Otava. 396 s.

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut liki neljäsataasivuisen kirjan yhtäältä perussuomalaisista, mutta toisaalta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hälyttävästä tilasta. Kirjan mittaa Mykkäsen voi katsoa perustelevan journalistisella intressillä: lukijalle tarjotaan laaja kattaus nimenomaisesti sosiaalisen median tai somen viestialustan X (ent. Twitter) keskustelukulttuurista, jota jokainen voi arvioida itse.

Politiikassa provosoiva ote on ilmennyt jo aiemminkin someajan piirteenä; esimerkiksi sittemmin eduskunnasta jäänyt keskustan Mikko Kärnä on avoimesti vaalikirjaa myöten esittänyt toimineensa ”häirikkönä”, koska näin käyttäytymällä sai näkyvyyttä politiikankin piirissä. Mykkäsen kirja kuvaa kuitenkin merkittävämpää poliittisesti latautuneen keskustelu- ja viestintäkulttuurin muutosta.

Kirja on usein seikkaperäinen: toimittaja selvästi pyrkii siihen, että huolellisesti kirjoitettu yksityiskohtainen selvitys erilaisista sosiaalisen median postaajista vahvistaa teosta – aineisto puhuu puolestaan. Osasyy yksityiskohtaisuudelle lienee myrkyllisen keskusteluilmapiirin havainnollistaminen myös heille, jotka eivät somealustoja käytä. Mykkänen perustelee X:n valintaa sillä, että se on yhtäältä merkittävä poliittinen viestintäkanava, mutta toisaalta uhkaukset ja solvaukset ovat sen keskustelukulttuurissa arkipäivää:

”…X-viestipalvelu ei ole toisten näkemyksiä ja tutkimustietoa hiljalleen punnitseva proseminaari-tila, vaan paikka, jossa eri näkökulmiin valmiiksi poteroituneet ihmiset hakkaavat toisiaan surutta päähän.”

Puheet ovat tekoja

Kirjan kimmokkeena toimi perussuomalaisten tai ainakin puolueeseen samaistuvien toimijoiden häirintäkampanja sen jälkeen, kun Mykkänen julkaisi Helsingin Sanomien toimittajana artikkelin eduskunnan puheenmiehen Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjassa esiintyneen nimimerkin ”riikka” väkivallansävyisistä rasistisista kirjoituksista. Nimimerkki yhdistettiin, täysin paikkaansa pitävästi, silloiseen valtionvarainministeriin ja perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan.

Tulkitsen, että Mykkäsen mukaan nykyiset perussuomalaiset ovat löytäneet yhteisönsä ja identiteettinsä verkosta, nimenomaisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogista ja sen ajattelumaailmasta ja vieraskirjan viestinnän sävystä. Väite ei tunnu liioitellulta.

Mykkäsen joutuminen oikeistolaisen sosiaalisen median hampaisiin vaikuttaa myös kokeneelle toimittajalle aidosti järkyttävältä kokemukselta. Vaikka vastaavia häirintätapauksia on ollut aiemminkin, vain järjestelmällisten kampanjoiden kohteeksi joutuva voi hahmottaa niiden henkisen painon. Kirjassa ääneen pääsevät monet muutkin häirinnän kohteeksi joutuneet. Mykkänen kuvaa tarkkanäköisesti somessa tapahtuvaa niin kutsuttua maalittamista, jolloin poliittiset toimijat esimerkillään ohjaavat kannattajiensa huomiota ja häirintää.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Mykkänen kertoo ymmärtäneensä vasta kirjaa valmistellessaan kuinka keskeisessä roolissa suomenkielisen somen yhteen nivoutuminen perussuomalaisten edustamaan politiikkaan ja sen edistämiseen on. Toimittajana Mykkäsellä on hyvät valmiudet sanallistaa omia havaintojaan. Koska sosiaalisen median alustat lukeutuvat osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelukulttuuria, Mykkäsen huolta etenkin X:n tunnelatautuneesta ja vastakkainasettelua korostavasta luonteesta voidaan pitää demokratian ja jopa yhteiskuntarauhan kannalta perusteltuna.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Tuoreen tutkimusraportin mukaan suomalainen etenkin tunnepohjainen (affektiivinen) vastakkainasettelu (polarisaatio) on vielä kansainvälisesti verrattuna maltillista, mutta kuitenkin kiihtyvää. Kyseinen alun perin sisäministeriön tilaama raportti jäi ministeriöltä julkaisematta, koska sen koettiin olevan liian kriittinen perussuomalaisia kohtaan. Ministeriötason päätös ikään kuin vahvisti paitsi raportin oman ilmaiseman huolen, mutta liittyy myös Mykkäsen kirjan keskeiseen viestiin yhden puolueen poikkeuksellisesta poliittisesta toimintakulttuurista.

Perussuomalaiset ja keskustelukulttuurin muutos

Mykkänen tarttuu kesän 2023 rasismikohuun paitsi omakohtaisen kokemuksensa puolesta, mutta myös siksi, että katsoo kohun olleen ”yksi Suomen poliittisen historian rajuimmista ja repivimmistä kohuista”. Huomattavasti pienemmätkin kohut ovat johtaneet merkittäviin seurauksiin.

Tätä olikin edeltänyt Wilhelm Junnilan eroaminen ministerin asemasta äärioikeistolaisten yhteyksien vuoksi. Kohu tulkittiin jatkuvaksi median organisoimaksi hyökkäykseksi Purraa vastaan, ja perussuomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen.

Kohun ainoana mainittavana seurauksena politiikkatasolla voidaan pitää Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa, josta perussuomalaiset puolueena irtisanoutuivat. Asetelmasta ehkä tekeekin poikkeuksellisen juuri se, että Purra ja hänen puolueensa säilytti asemansa, tukijoitaan oleellisemmin hallituskumppaneittensa avulla. Suomessa hyväksyttävänä pidetyn poliittisen puheen ja toiminnan raamit, eli Overtonin ikkuna, siirtyi – oikealle. Tai tarkemmin, perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa on tietoisesti siirtänyt sitä.

Tässäkin yhteydessä somen kommentoijien merkitys perussuomalaisille oli merkittävä: Mykkänen siteeraa Purran puolison Mikko Välimaan kirjaa Mitä “riikka” oikeasti kirjoitti – ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman, jonka mukaan ”valveutuneet sosiaalisen median käyttäjät” ovat nousseet jopa ”viidennen valtiomahdin” rooliin. Koetun hyökkäyksen kohteeksi joutuminen oikeuttaa vastahyökkäyksen. Puolueen tukijoita toisin sanoen rohkaistaan avoimesti valtavirtamedian vastaiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa.

Poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Siksi on selvää, että perussuomalaisten suhde suomalaiseen valtavirtamediaan on lievästi sanottuna jännitteinen. Perussuomalaiset katsovat olevansa hyökkäyksen kohteena silloinkin, kun yksinkertaisesti uutisoidaan mitä puolueen toimijat ovat tehneet tai sanoneet. Perussuomalaiset voidaan tässä yhteydessä ymmärtää nykyistä poliittista kulttuuria avoimesti haastavana vastahegemonisena poliittisena liikkeenä, joka määrittää itsensä valtavirtaisuutta vastaan mediassa ja politiikassa.

Näin toiminta on lähtökohtaisesti vastakkain asettelevaa – polarisoivaa. Mykkänen esimerkiksi korostaa, että Halla-ahon tuomio kansanryhmää vastaan kiihottamisesta vahvisti käsitystä hänestä ja hänen ajatuksistaan eliitinvastaisina: poliittinen järjestelmä ja media vainoavat harvoja oikeamielisiä. Muillakin perussuomalaisten poliitikoilla on vastaavia tuomioita, eikä se vaikuta heidän asemaansa puolueessa.

Mykkäsenkin huomioima jatkuvan hyökkäämisen ja uhriutumisen strategia, jossa jälkimmäinen oikeuttaa ensimmäisen tuo mieleeni vuoden 2024 The Apprentice -elokuvan, joka dramatisoi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin elämää liikemiehenä. Elokuvassa Trump saa ohjeet menetykseen: hyökkää aina, älä koskaan myönnä mitään, ja väitä aina voittaneesi. Näin toimien voi määrittää itse faktat ja keskustelun suunnan.

Oikeistopopulistinen viestintä nojaa herkästi ”tyhjiin merkitsijöihin” määrittäessään vastustajansa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ihmisoikeuksia penäävä aktivisti voidaan yhtäaikaisesti esittää sekä pahantahtoisena toimijana että naiivina hölmönä. Jälkimmäistä voidaan käyttää hänen tekemiseensä naurunalaiseksi, ensimmäisellä voidaan herättää halveksuntaa häntä kohtaan. Tarkoituksena on osoittaa vastahegemonisen politiikan suunta välittämättä argumenttien sisällöstä. Näin sisällöstä riitely – sisälsikö kommentti esimerkiksi liian vakavasti otettua huumoria – hyödyttää vain politiikan suunnan näkyvyyttä.

Perussuomalaisten piirissä on ymmärretty, että poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Tutkimuksellisempi ote olisi tukenut järjestelmällisempää aiheen käsittelyä

Kirjan lähteistönä on ensisijaisesti perinteistä ja sosiaalista mediaa. Tutkimuksellista otetta Mykkänen ei toimittajana tarkoituksella omaksu. Jotkin merkittävät perussuomalaisia tutkineet suomalaiset tutkijat, kuten Tuija Saresma ja Emilia Palonen mainitaan kyllä, mutta omasta tutkijan näkökulmasta tarkasteltuna perehtyneempi ote tutkimuskirjallisuuteen olisi antanut vahvempaa tukea Mykkäsen argumenteille ja asettanut ne kokonaisvaltaisempaan yhteyteen.

Tutkimuksen piirissä perussuomalaisten viestintästrategioita on jo käsitelty aiemmin yhtäältä trollauksena ja toisaalta järjestäytyneenä vaikuttamistoimintana; kummatkin elementit ovat läsnä kirjan aineistossa, mutta ne eivät nouse yhtä järjestelmällisesti esiin, kuin tutkimuksellinen lähestymistapa olisi voinut tehdä. Oikeistolaisen viestintästrategian kuvaaminen usein edellyttää tietynlaisen sanaston ja käsitteistön haltuun ottamista. Mykkänen osaavasti poimii näistä kyllä esimerkiksi huomion uudelleen suuntaamisen, ja juuri tasapuolisuusharhan tuottamisen, eli whataboutismin.

Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Mykkänen ei harmillisesti järjestelmällisemmin käsittele populistisen laitaoikeiston jaettuja vaikutusstrategioita ja retorisia keinoja, mikä olisi voinut olla omiaan kuvaamaan esimerkiksi sitä, miten tuontitavarana Suomeen rantautuneet termit kuten ”woke” tai ”DEI” (tai ”väestönvaihto” salaliittoteoriana) ovat nykyään käytössä sosiaalisessa mediassa, ja joskus virallisimmissakin yhteyksissä. Kansallismielinen laitaoikeisto omaa tässä suhteessa luontaista kansainvälistä samankaltaisuutta.

Joka tapauksessa tutkijalle Mykkäsen käyttämät mittavat sitaatit tarjoavat mielenkiintoista aineistoa, mutta kirjan omat havainnot jäävät hieman kevyiksi. Tutkimuksellisempaa otetta olisi perustellut myös se, että tutkijat itse ovat käsitelleet sosiaalisen median ja ylipäätään myrkyllisemmäksi muuttuvaa keskustelukulttuuria. Kuten Mykkänen itsekin huomauttaa, myös tutkijat saavat toimittajien tavoin osakseen merkittävän paljon häirintää.

Niin tutkija kuin journalistikin voi valita vetäytymisen julkisesta keskustelusta kohdatessaan kohtuuttomaksi kokemaansa kohtelua. Siinä missä uutisoinnin kohde ja sävy voi määrittää poliittisesti journalistin tiettyjen yleisöjen silmissä, niin myös tutkimuksen aihe tutkimuksen itsensä ja tutkijan.

Tutkijoiden sananvapautta laajemmin vaarassa ovat perustavanlaatuiset vapaan yhteiskunnan periaatteet ja perusoikeudet. Koska tiede tarvitsee edistyäkseen avoimuutta ja moninaisuutta, se asemoituu autoritaarisen vastapuolen näkökulmasta liberaalin demokratian instituutioksi. Sama koskee katsoakseni myös journalismia. Näiden tulisi kyetä puolustamaan itseään määrittämällä ongelman selkeästi ja samalla ymmärtäen, että kaikkia se ei tule vakuuttamaan.

Joskus se voi edellyttää etenkin vastustajien poliittiseksi käsittämiä kannanottoja. Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Median objektiivisuus ja kirjan tilannekuva

Journalismilla on haaste säilyttää muodollinen objektiivisuus tilanteessa, jossa sen vapauden olemassaolon edellytys on liberaali demokratia – vapaa media on yksi sen keskeisistä instituutioista – mutta sitä vastaan argumentoi, usein myös hyökkää, illiberaali laitaoikeisto. Näin illiberaaleja arvoja edistävänä puolueena perussuomalaiset suhtautuvat jokaiseen liberaalien arvojen esiintuomiseen poliittisena tekona. Hyökkäävät reaktiot muokkaavat instituutioiden ja niiden jäsenten toimintalogiikkaa ja normalisoivat näennäistä poliittista puolueettomuutta.

Muodollista instituution rooliaan puolustaessa liberaalin demokratian perustaa tukevalta perustelulta puuttuu sen terävin kärki. Juuri muodollisten seikkojen ylenkatse kuuluu vastahegemonisen toiminnan pelikirjaan. Samaan aikaan keskittyessään X:n keskustelukulttuuriin Mykkänen ei esimerkiksi havainnoi populistisen viestinnän ja uutismedian ongelmallisen yhteensopivaa toimintalogiikkaa, eli yhtäläistä tarvetta saada sisällölleen näkyvyyttä.

Edellisen valossa on pakko miettiä, mikä tarkalleen ottaen kirjan keskeisessä sisällössä on uutta. Mykkänen haluaa alleviivata myrkyllisen keskustelukulttuurin ongelmaa, koska ei usko tämän olevan riittävän selvää riittävän monelle suomalaiselle. Näin voi toki olla, joskin Mykkänen myös käsittelee ongelmaa, joka on ollut olemassa ainakin 10 vuotta ennen hänen omakohtaisia kokemuksiaan, ja mistä on myös mittavasti tutkimusta.

Kirja on yhtäältä kritiikki yleisestä julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta – mitä tapahtui esimerkiksi koronapandemian ympärillä salaliittoteorioineen – mutta toisaalta se keskittyy juuri perussuomalaisiin.  Mykkänen asemoituu toimittajana ikään kuin keskelle, vain esittämään huomioita, koska hän näkee keskustelukulttuurin haasteiden olevan ääripäiden välissä.

Tämä on tavallaan luonnollinen asemoituminen journalismille, mutta se samaan aikaan esittää tasapainoiset kaksi ideologista ääripäätä. Tätä heijastaa Mykkäsen kirjassa myös pääministeri Petteri Orpo, joka pitää ”kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina” silloin, kun puhe on oikeistolaisesta liikehdinnästä ja toimijoista. Näin toisen ääripään mahdollisen suunnitelmallinen ja järjestelmällinen toiminta polarisaation synnyttämiseksi jää selvemmin käsittelemättä.

Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

Ääripäiden korostaminen voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa häirintään ja vaientamiseen tähtäävän viestinnän tosiasialliset erot hämärtyvät. Nimenomaan oikeiston on katsottu ottaneen haltuun negatiivisin tuntein latautuneen tavan viestiä somessa, eikä esimerkiksi vihapuheen käsite saa heidän suunnaltaan ymmärrystä.

Perussuomalaiset tai puolueeseen samaistuvat somekommentoijat tuskin silti arvostavat Mykkäsen journalistista tasapainottelua huomioiden, että hän kuitenkin edustaa parjattua valtamediaa. Niin Purra kuin Halla-ahokin kieltäytyivät antamasta haastattelua kirjaa varten.

Mykkänen toteaa kylläkin, että räikeät seksuaalisen tai tappavan väkivallan uhkaukset keskittyvät oikeistolaisia kantoja edustavien kommentoijien viestintään ja ovat voimallisesti sukupuolittuneita, eli toisin sanoen naiset saavat enemmän ja rankempia uhkauksia kuin miehet ja uhkauksia esittävät etupäässä miehet. Mykkänen edelleen huomioi, että suomalaisittain väkivaltaista poliittista radikalismia esiintyy tällä hetkellä enemmän oikeistossa.

Perussuomalaisten viestintä- ja vaikutusstrategiat ovat järjestelmällisiä, ja niihin osallistuvat näkyvätkin puolueen poliitikot, mutta kirjan rakenteen vuoksi monet Mykkäsen mielestäni osuvat havainnot uhkaavat hukkua tekstinpaljouden sekaan. Yhteen vetävät tekstikappaleet lukujen lopuissa olisivat voineet olla hyvä paikka nostaa oleelliset lukijalle välitettävät huomiot esiin. Lukuisien yksittäisten toimijoiden taustalla oleva järjestelmällisyys ansaitsisi tulla paremmin alleviivatuksi; näin esimerkiksi Mykkäsen käsittelemän perussuomalaisten Suomen uutiset-puoluelehden päätoimittajan Matias Turkkilan tapauksessa, joka nyttemmin on siirtynyt valtionvarainministeri Purran viestinnästä vastaavaksi erityisavustajaksi.

Kirja tarjoaa leveän kattauksen suomalaista some-keskustelukulttuuria ja suoranaista häirintää. Lukijan oma kokemus mutta myös poliittinen kanta ohjaavat luultavasti lukukokemusta. Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Kuvituskuva: Kelly Sikkema / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Politisoituneen keskustelukulttuurin tilannekuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosikymmenen suurin poliittinen läpimurto oli perussuomalaisten vaalimenestys. Puolueen vaalimenetystä ja sen taustoja on tutkittu, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt muiden puolueiden populistisen viestinnän käyttö ja se, miten muut puolueet ovat reagoineet perussuomalaisten vaalimenetykseen.

Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja populistista viestintää käytti lähinnä perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja sen jälkeen useampi puoluejohtaja alkoi käyttää populistista viestintää.

Suomalaisten puoluejohtajien populistinen viestintä on pitkälti kansaa vetoavaa ja eliitin vastaista. Riippuen puoluejohtajan puoluekannasta ja ajankohdasta, eliitti voi olla taloudellinen tai poliittinen. Jussi Halla-ahon noustua perussuomalaisten puheenjohtajaksi alkoi esiintyä myös ulossulkevaa populistista viestintää.

Suomalaisten puoluejohtajien populistinen viestintä on pitkälti kansaa vetoavaa ja eliitin vastaista.

Artikkeli pohjaa Scandinavian Political Studies -lehdessä julkaisemaani tutkimusartikkeliin Populist communication among usual and unusual suspects: A longitudinal analysis of the communication of Finnish party leaders during parliamentary elections (2007–2019).

Siinä tarkastelen suomalaisten puoluejohtajien populistisen viestinnän käytön laajuutta ja sen kehitystä neljissä eduskuntavaaleissa vuosina 2007–2019. Lisäksi pohdin populistisen viestinnän tarttuvuutta, kun populistisen haastajan kannatus kasvaa.

Populistinen viestintä

Populismia ilmiönä on tulkittu ja lähestytty usealla eri tavalla. Se ei ole yllättävää, sillä kyseessä on globaali ilmiö.

Populismin lähestyminen poliittisena viestintänä tarkoittaa, että populismia ei lähestytä jonkinlaisena ideologiana tai maailmankatsomuksena, vaan pikemminkin viestintätapana, jota kuka tahansa voi milloin tahansa käyttää. Tällaiselle kommunikaatiolle on ominaista tietyt viestintäelementit ja niiden yhdistäminen. Populistinen poliittinen viestintä koostuu kansakeskisyydestä sekä eliitin vastaisesta, ulossulkevasta retoriikasta.

Nämä elementit kukin yksinään eivät ole populistisia, vaan niiden täytyy esiintyä yhdessä, jotta viestinnästä tulee populistista. Kansakeskeisyys on populistisen viestinnän välttämätön elementti, ja kun siihen lisätään vielä eliitin vastaista ja/tai ulossulkevaa retoriikkaa, voidaan tunnistaa jonkinlainen populismin diskursiivinen kehys.

Miksi populistinen viestintä leviäisi?

Valtiotieteilijä ja populismin tutkija Cas Mudde esittää, että populistinen viestintä saattaa levitä muihin puolueisiin, sen jälkeen kun näiden puolueiden populistinen haastaja menestyy vaaleissa. Olettamuksen lähtökohta on, että puolueet toimivat rationaalisina organisaatioina ja kun uusi haastaja haastaa heidän asemaansa, he reagoivat mukautumalla vastustajaan. Tämä tarkoittaisi, että muut puolueet kopioisivat osan populistipuolueiden agendasta ja retoriikasta, ja näin muuttuisivat itse populistisiksi.

Kyseistä olettamusta on tutkittu rajallisesti, ja tutkimustulokset ovat ristiriidassa. Tämä johtuu osittain siitä, että aikaisempi tutkimus on tutkinut esimerkiksi puolueohjelmia. Puolueohjelmat ovat aineistona mielekkäitä, kun ollaan kiinnostuneita puolueiden ideologisesta suuntautumisesta, mutta eivät välttämättä paras mahdollinen materiaali, jos populismia lähestytään viestinnällisenä tyylinä.

Valtiotieteilijä ja populismin tutkija Cas Mudde esittää, että populistinen viestintä saattaa levitä muihin puolueisiin, sen jälkeen kun näiden puolueiden populistinen haastaja menestyy vaaleissa.

Toinen ongelma aikaisemmassa tutkimuksessa on turhan lyhyen ja osittain väärän tarkasteluajanjakson käyttö. Tutkittavan ajanjakson tulee sisältää populistisen haastajan läpimurtovaali sekä tarpeeksi aikaa ennen ja jälkeen sitä. Tällöin pystymme vertailemaan, miten muut puolueet ovat käyttäneet populistista viestintää ennen ja jälkeen populistisen haastajan läpimurtoa.

Edellä esitellyistä seikoista johtuen Suomi tarjoaa otollisen tutkimuskohteen. Perussuomalaisten menestys edustukuntavaaleissa eli niin sanottu ”jytky-vaali” vuonna 2011 toimii viitekohtana tutkimuksessani. Käytin materiaalina Ylen puoluepuheenjohtajien tv-haastatteluja vuosien 2007, 2011, 2015 ja 2019 eduskuntavaalien alla. Hyödynsin tutkimuksessani manuaalista tekstianalyysiä. Loin populistiselle viestinnälle koodauskirjan, jonka avulla pystyin koodaamaan puoluejohtajien vastaukset

Oletan, että vuodesta 2011 lähtien muut puoluejohtajat ovat enenevissä määrin käyttäneet populistista viestintää perussuomalaisten vaalimenestyksestä johtuen. Argumenttini pohjautuu siihen, että on paljon edullisempaa puolueille muuttaa viestintätyyliään kuin ideologista profiiliaan, mikä saattaisi karkottaa osan äänestäjistä.

Muut puolueet eivät siis ole muuttaneet politiikkaansa populistiseen suuntaan. Yrittäessään vastata siihen haasteeseen, jonka perussuomalaiset ovat vaalimenestyksellään tuoneet suomalaiseen politiikkaan, ne ovat muuttaneet viestintätyyliään populistisemmaksi.

Populistisen viestintä eduskuntavaaleissa 2007–2019

Vuoden 2007 eduskuntavaalien puheenjohtajahaastatteluissa yksi puheenjohtaja erottui muiden joukosta populistisen viestinnän käytössä. Perussuomalaisten Timo Soinin vastauksista reilu viidennes sisälsi populismia. Hänen populistinen viestintänsä koostui lähinnä eliitin vastaisesta populismista:

”… Mutta EU ei ole vankila, sieltä pääsee pois. Tai sitten jos EU on vankila, nii sitten tilanne olisi vallan kamala.… Mutta sillä hetkellä, kun Suomen kansa ja eduskunnan enemmistö on sitä mieltä, että lähdemme pois, nii kyllä se aivan mahdollista on.” Timo Soini, Vaalit 07: Tentissä perussuomalaiset, Yle TV1 21.2.2007.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien haastatteluissa jälleen kerran Soini erottautui joukosta. Hänen vastauksistaan lähes 35 prosenttia sisälsi populistista viestintää. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, miten myös vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen vastauksista reilu viidennes sisälsi populistista viestintää. Arhimäen populistinen viestintä haastoi taloudellisia eliittejä kansan kurittamisesta:

”… Samaa aikaa EK:n johtajat potkii yrityksissä ikääntyviä työntekijöitä pihalle ja itse jäävät alle 60 eläkkeelle nostamaan eläkkeitä, joiden kuukausieläke on suurempi kun tavallisten duunareiden vuosipalkka ja huutaa sitten katsomosta duunareille ”jaksakaa, jaksakaa”.” Paavo Arhinmäki, Vaalit 2011: KD ja Vasemmistoliitto, Yle TV1 4.4.2011.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien haastatteluissa jälleen kerran Soini erottautui joukosta. Hänen vastauksistaan lähes 35 prosenttia sisälsi populistista viestintää.

Tutkimusartikkelissani julkaistu kuvio havainnollistaa vuosilta 2007, 2011, 2015 ja 2019 puoluejohtajien haastatteluissa populistisiksi koodattujen vastausten osuutta.

Vuoden 2015 haastatteluissa Soinin populistisen viestinnän käyttö jälleen kerran lisääntyi. Arhinmäki jatkoi samalla linjalla kuin vuoden 2011 haastattelussa. Jälleen on mielenkiintoista huomata, miten vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön haastattelussa esiintyi huomattava määrä populismia verrattuna vihreiden edelliseen puheenjohtajaan:

”…kaikki neljä suurta puoluetta ummistaa silmänsä itsestään selvältä riskiltä. Tässä energiapolitiikassa on ulko- ja turvallisuuspoliittinen riski ja se, että ihmisiä kohdellaan kuin lapsia, että suomalaisille ei sanota tätä päivän selvää totuutta ääneen…. Se on epäreilua ja kiemurtelevaa tämmöisessä hyssyttelykulttuurissa on jotain samaa kuin suomettumisessa…” Ville Niinistö, Eduskuntavaalit 2015: Ville Niinistö Vihr, Yle TV1 30.3.2015.

Vuonna 2019 useampi puolue vähensi populistisen viestinnän käyttämistä. Toisaalta kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah käytti selvästi enemmän populistista viestintää kuin edeltäjänsä Päivi Räsänen.

Perussuomalaisten silloisen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon haastattelussa ilmeni lähestulkoon yhtä paljon populismia kuin Soinin. Halla-ahon populismista kolmasosa oli kuitenkin ulossulkevaa populismia, mitä aikaisempina vuosina materiaalissa esiintyi harvoin.

”…Me emme halua Suomea, jossa asuinalueet ghettoutuvat ja koulut eriytyvät…Jossa lapset ovat pillerikauppiaiden ja seksuaalirikollisten riistaa kaduilla, kauppakeskuksissa ja netissä…. Jossa tavallisiin ihmisiin kohdistuvat omaisuusrikokset jätetään tutkimatta ja selvittämättä siksi, että poliiseja on liian vähän tai heidän aikansa menee ihmisten kielenkäytön kyttäämiseen sosiaalisessa mediassa. Ja jossa koululaisten päät pannaan sekaisin sukupuoliöyhötyksellä ja ilmastohysterialla…” Jussi Halla-aho, Eduskuntavaalit 2019: Perussuomalaiset, Yle TV1 28.3.2019.

Leviääkö populismi?

Yllä esitettyjen tulosten valossa voi argumentoida, että populistinen viestintä on yleistynyt ja useampi puoluejohtaja on käyttänyt sitä vuodesta 2011 lähtien. Tämä osittain vahvistaa olettamusta, että populistisen haastajan vaalimenestys saattaa laukaista populistisen viestinnän leviämisen muihin puolueisiin.

Toki on tärkeää muistaa, että yllä esitetty muutos voi johtua monesta eri tekijästä. On tärkeää huomata myös, että läheskään kaikki puoluejohtajat eivät ole käyttäneet populistista viestintää. Näyttäisi siltä, että populistista viestintää käyttävät enemmän pien- sekä oppositiopuolueiden puheenjohtajat. Toki niissäkin on suuria eroja, joita selittää esimerkiksi puheenjohtajien henkilökohtaiset eroavaisuudet.

Populistinen viestintä on yleistynyt ja useampi puoluejohtaja on käyttänyt sitä vuodesta 2011 lähtien.

Mielenkiintoista on myös nähdä, että vuoden 2011 vaalien haastatteluissa sosiaalidemokraattien ja osittain kokoomuksen puheenjohtajat käyttivät populistista viestintää. Tämä saattaa johtua siitä, että vuosien 2010 ja 2011 aikana mielipidemittaukset antoivat osviittaa perussuomalaisten tulevasta vaalimenestyksestä, mikä on voinut johtaa mainittujen valtapuolueiden populistisen viestinnän käyttöön.

Kiinnostavaa on myös se, että perussuomalaisten puheenjohtajien populistisen viestinnän käyttö on lisääntynyt ajan myötä. Voikin kysyä, ruokkiiko vaalimenetys populistisen puolueen populistisen viestinnän käyttöä?

Aineistostani ilmenee, että kansakeskeisten diskurssien käyttö on yleistynyt jokaisessa puolueessa. Ilmiö saattaa selittää miksi usein kuvitellaan, että populismista on tullut uusi normi politiikassa, vaikka kyseessä saattaa olla politiikkojen yleistynyt tapa puhutella kansaa. Toivon mukaan havaintoni laittaa pohtimaan, onko politiikkojen puhe populistista vai yritys inhimillistää politiikkaa.

Jon Järviniemi (VTM) on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hän tutkii puoluerajoja ylittävää ja pitkällä aikavälillä tapahtuvaa populistista poliittista viestintää Suomessa.

Julkaisu Jytkystä populistisen viestinnän leviämiseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jussi Marttinen: Mikä perussuomalaisia vaivaa? Vastapaino 2021, 304 sivua

Puolueista on viimeisten vuosien aikana kirjoitettu paljon tutkimuksia ja muita tietokirjoja, mutta näistä kirjoista arviolta 90 prosenttia käsittelee perussuomalaisia. Viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt ainakin Lauri Nurmen elämäkerta Jussi Halla-ahosta, Simon Elon muistelot ”Elämäni mustelmat” sekä Aarni Virtasen kirjoittama Timo Soinin elämäkerta.

Populismista yleensä on kirjoitettu myös liuta akateemisia tutkimuksia ja oppikirjoja. Niitä ovat tehneet pääasiassa politologit, historioitsijat, sosiologit ja kulttuurintutkijat. Nyt Vastapaino on julkaissut konetekniikan diplomi-insinööri Jussi Marttisen kirjan ”Mikä perussuomalaisia vaivaa”.

Yksipuolinen tutkimuksellinen perusta

Kirjassa ei viitata lainkaan yhteenkään populismin tutkimukseen, vaan kirja on lähtökohdiltaan pikemminkin sosiaalipsykologinen. Marttinen itse vetoaa kirjan alussa ja lopussa johtamistaidon oppeihin. Keskeisenä materiaalina ovat erilaiset mielipidekyselyt ja selvitykset, joita ovat julkaisseet muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta, Kunnallisalan kehittämissäätiö ja erilaiset etu- ja kulttuurijärjestöt, kuten Akavan erityisalat ja Suomen taiteilijaseura.

Tekijä on tehnyt valtavan ja tarkan työn kun hän on kerännyt, analysoinut ja yhdistänyt eri kyselyt. Hän on myös käyttänyt laajasti varsinkin yhdysvaltalaisia sosiaalipsykologisen tutkimuksen lähteitä. Muutenkin tekstistä huokuu lukeneisuus.

Kuten kysely- ja asennetutkimuksiin perustuvat selvitykset yleensä, myös Marttisen kirja on objektivoiva. Itse tutkittavan ääntä ei kuunnella lainkaan, vaan pyritään holhoavasti määrittelemään, mikä perussuomalaisia vaivaa. Ollaan ikään kuin lääkärin vastaanotolla.

Kirjan tutkimuksen kohteena on perussuomalainen ihminen eikä laisinkaan perussuomalainen puolue.

Marttinen pyrkii sanojensa mukaan kirjallaan ymmärtämään, mutta itse teksti vaikuttaa vahvasti puolueelliselta.

Kirjan tutkimuksen kohteena on perussuomalainen ihminen eikä laisinkaan perussuomalainen puolue. Tämä on todellakin uutta, sillä aiempien tutkimuksien aiheena on ollut puolue. Toki joissakin puoluetta käsitelleissä tutkimuksissa on tarkasteltu myös perussuomalaisten jäsenten ja kannattajien taustoja ja asenteita.

Kirjan aloittaa luku, jossa käydään läpi perussuomalaisten taustoja. Siinä tuodaan ilmi, että perussuomalaiset jäsenet ja kannattajat ovat useimmin miehiä, he asuvat muualla kuin isoissa kaupungeissa, he ovat vähemmän koulutettuja, tulotason mediaani on alhaisin kaikista puolueista ja ehdokkaat painottuvat vanhempiin ikäluokkiin.

Rohkeita väittämiä

Kirja sisältää myös erittäin rohkeita väittämiä. Marttinen kertoo amerikkalaistutkimuksesta (s.51), jossa todettiin, että konservatiivit ovat kognitiivisilta kyvyiltään huonompia kuin liberaalit. Koska perussuomalaisten kannattajat ovat konservatiiveja, heillä on matala koulutustaso, huonommat kouluarvosanat ja matalampi sosiaalinen asema Marttinen päättelee, että he ovat keskimäärin vähemmän älykkäitä. Hän kuitenkin tähdentää, että tämä väite ei ole elitismiä ja korostaa, että perussuomalaisten mielipiteillä on sama arvo kuin muidenkin mielipiteillä.

Marttisen päätelmä ei perustu mihinkään suomalaiseen evidenssiin ja siksi se voi olla vain spekulaatiota.

Kirjoittaja päättelee myös, että perussuomalaisissa on vähemmän tunneälyä ja empatiaa kuin muilla. Huonommat emotionaaliset kyvyt johtavat auktoriteettien kaipuuseen ja epätasa-arvon hyväksymiseen.

Marttinen kertoo amerikkalaistutkimuksesta, jossa todettiin, että konservatiivit ovat kognitiivisilta kyvyiltään huonompia kuin liberaalit.

Oletetuilla älyllisillä kyvykkyyksillä on ennenkin luokiteltu erilaisia ryhmiä. Vanha- ja nuorsuomalaiset odottivat vuonna 1907 ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa suurvoittoa, mutta jättipotin veikin uusi puolue parlamentissa – sosialidemokraatit. Kokeneet entiset säätyvaltiopäivämiehet pitivät sosialidemokraattien kykyjä huomattavan alhaisina ja siten oikeuttivat omaa asemaansa.

Myös politiikan tutkimuksessa on väitetty, että älyllisellä kyvykkyydellä on korrelaatio ja jopa syy-seuraussuhde maan poliittiseen kehittämiseen. Tamperelainen politiikan tutkija Tatu Vanhanen selitti tällä eri maiden poliittisten järjestelmien eroja ja väitti, että älykkyys on perinnöllistä ja geeneistä johtuvaa niin, että eri ”roduilla” on erilainen älyllinen kapasiteetti. Vanhasen teoriat ja tutkimukset päätyivät yhdysvaltalaisten oikeistorasistien suosikeiksi.

Marttinen ei väitä, että älykkyys olisi perinnöllistä, mutta luo holhoavan asetelman, jossa ”meidän älykkäämpien” olisi kuunneltava myös perussuomalaisia. Holhoavaa asennetta todistavat myös kirjan lopussa olevat vinkkiluettelot: kuinka kohtaat perussuomalaisen, kuinka kohtaan perussuomalaisen nuoren ja kuinka kohtaat ääriperussuomalaiset. Ohjeet on sovellettu johtajuusopeista.

Missä on yhteiskunta?

Kirjan psykologisoivasta ja atomistisesta asenteesta johtuu, ettei siinä juurikaan pohdita yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä eikä esimerkiksi sitä, onko älykkyys kunkin yksilön henkilökohtainen ominaisuus vai kehittyykö se yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Nykyisin painotetaan jälkimmäistä selitystä.

Marttisen mukaan perussuomalaisia vaivaa huono omanarvontunto ja konservatiivisuudesta johtuva pelokkuus. Siksi omanarvotuntoa nostamaan tarvitaan muiden kielteistä määrittelyä. Näin ollen perussuomalaisten puhe koostuu maahanmuuttajien, eliitin ja punavihreiden vastustamisesta.

Kirjan mukaan perussuomalaisten sosiaalisen median kommunikaatio on kaikista puolueista aggressiivisinta. Siksi perussuomalaisten pitää olla kaikista ympäristöasioista eri mieltä kuin vihreät. Niin ikään perussuomalaisten kansallismielisyys syntyy vastakohtien ja negaatioiden kautta, ei kaikkien kansalaisten hyväksymisestä. Siksi tässäkin tarvitaan vihollista, jota perussuomalaiset kutsuvat globalisteiksi. Sanan merkitystä ei useinkaan avata, sen voidaan tulkita tarkoittavan kansallismielisen vastakohtaa.

Kirjan psykologisoivasta ja atomistisesta asenteesta johtuu, ettei siinä juurikaan pohdita yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä eikä esimerkiksi sitä, onko älykkyys kunkin yksilön henkilökohtainen ominaisuus vai kehittyykö se yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa.

Kirja antaa ymmärtää, että puolue on yhtä kuin sen jäsenet ja kannattajat eli puolue koostuu kannattajiensa arvoista ja asemista. Kun tätä otaksuntaa vie eteenpäin voimme ajatella, että perussuomalaiset ovat muuallakin yhteiskunnassa samanlaisia kuin perussuomalaisissa toimiessaan ja puoluetta äänestäessään.

Näin ei ole, vaan puolueiden sidokset jäsenten ja kannattajien elämään vaihtelevat paljon. Aikanaan Suomen kommunistit elivät omassa leirissään ja laulussakin laulettiin, kun ihminen liittyi kommunisteihin, että ”Sinä olet nyt puolueen sotilas”. Suhtautuminen oli samantapaista kuin uskonnollisilla lahkoilla, joissa vartioidaan seurakuntalaisten jokaista liikettä, jopa ajatuksia.

Usein puolueeseen samaistuminen on vain pieni osa ihmisen identiteetistä. Ihminen voi kannattaa yhden hetken vihreitä ja toisen hetken sosiaalidemokraatteja, mutta äänestää kokoomusta.

Puolue on puhetta

Puolueita tutkivassa kirjallisuudessa eräs korvaava lähestymistapa olisi määritellä puolue merkitysten rakennelmaksi ja diskurssiksi. Tällöin puoluediskurssi sijoittuu politiikkadiskurssin alaisuuteen ja kuten tiedämme, politiikka on elämänalue, jonka keskeisenä ominaisuutena on konflikti.

Kumpi oli ensin aggressiivinen ja polarisoiva: ihmisen asenne vai populistinen perussuomalainen diskurssi? Jälkimmäistä ei harjoita ainoastaan perussuomalaiset, vaan muun muassa myös iltapäivälehdistö.

Konfliktinen diskurssi korostuu eliittejä vastaan argumentoivissa ryhmissä ja ennen kaikkea ryhmissä, jotka ovat kehityksensä alkuvaiheessa ja liikkeessä. Tosin myös populistisen argumentin ydin on rakentaa puolueen oikeutusta eliitin ja kansan vastakkainasettelu.

Voidaan siis kysyä, kumpi oli ensin aggressiivinen ja polarisoiva: ihmisen asenne vai populistinen perussuomalainen diskurssi, jota ei harjoita ainoastaan perussuomalaiset, vaan muun muassa myös iltapäivälehdistö. Polarisoiva diskurssi tarjoaa ulospääsytien ihmisen määrittelemättömään ahdistukseen ja turhautumiseen. Liittyessään tähän ihminen tulee kuulluksi ja osalliseksi.  Yhteiskunnallinen liike syntyy, kun ihminen voi ymmärtää omat ongelmansa yhteiskunnallisiksi, eikä vain itsestään johtuviksi.

Kaikki ovat perussuomalaisten vastustajia

Analysoituaan kyselytutkimuksiaan Marttinen tuli siihen tulokseen, että perussuomalaisten vastapeluri ei ole ainoastaan punavihreät, vaan heidän lisäksi kaikki muutkin puolueet. Tämä johtaa kirjassa spekulaatioon perussuomalaisten suosion syistä.  Onko suosion salaisuus se, että muut puolueet eivät ole antaneet ihmisille mahdollisuutta kehittyä poliittisiksi subjekteiksi – siis osallisiksi, kun sen sijaan perussuomalaiset ovat?

Koetaanko muut puolueet elitistisinä, koska niihin ei voi kovin paljon vaikuttaa, kun puolueiden asiantuntijoiden laatima viesti kannattajille eli äänestäjille ja jopa jäsenille on yksisuuntaista ja manipuloivaa? Pitäisikö muiden puolueiden ottaa vastaan perussuomalaisten haaste ja tehdä puolueistaan matalan kynnyksen politiikan teon areenoita?

Jussi Marttisen kirja on kummajainen, koska sen yhteiskunnallinen näkökulma ja selitykset ovat olemattomia tai ohuita. Silti se on mielenkiintoinen, provosoiva ja huolellisesti tehty.

Rauli Mickelsson on valtiotieteiden tohtori, dosentti ja yliopisto-opettaja Turun yliopiston valtio-oppiaineessa. Hän on erikoistunut puoluetutkimukseen.

Julkaisu Kirja-arvio: Mikä perussuomalaisia vaivaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on nimittänyt oikeistopopulismin herättämää huolta epädemokraattiseksi demonisoinniksi ”ikään kuin demokratia uhkaisi demokratiaa” – kansan keskuudestahan nämä liikkeet ovat syntyneet. Huomautus saa retorisen tehonsa demokratian käsitteen väljyydestä: sitä on helppo liu’uttaa sekä sanamerkityksen että poliittisen käsitteen tasolla.

Kirjaimellisesti demokratia tarkoittaa puhdasta kansan valtaa (kreikaksi demos kratos), oli se millaista tahansa. Sellaisena se on yksinvaltaisista järjestelmistä poikkeava vallan oikeutusperiaate. Kruunupää ei ole enää yhteiskuntaruumiin harteilla, vaan korpus hallitsee itseään moninaisilla elimillään. Parlamentaarisessa oikeusvaltiossa tämä tarkoittaa enemmistöperiaatetta, eriytyneitä instituutioita sekä jo perustuslaissa määriteltyjä oikeuksia ja suojia.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on nimittänyt oikeistopopulismin herättämää huolta epädemokraattiseksi demonisoinniksi ”ikään kuin demokratia uhkaisi demokratiaa” – kansan keskuudestahan nämä liikkeet ovat syntyneet.

Tästä oikeusperustasta irtautuessaan kansanvalta voi toimia myös johtajakeskeisen ja autoritaarisen politiikan perusteluna. ”Kansa” toimii tällöin ideologisena sulkeumana, jonka nimissä voidaan pyyhkiä yli vallan jakamisen periaate, virtaviivaistaa instituutiot ja poistaa yksilöä ja vähemmistöjä koskevat suojalausekkeet. Italiassa 1920-luvun lopulla tällaiset suojat poistettiin rikoslaista osana kehitystä, jossa muut puolueet kiellettiin ja lehdistö otettiin poliittiseen valvontaan. Sen jälkeen Italia oli fasistipuolueen johtama poliisivaltio.

Demokratian merkityksen manipulointi

Tällaisella kansanomaisella autokratialla on ollut monia asteita ja muotoja. Nykyään puhutaan illiberaalista demokratiasta eli tilasta, jossa kansan nimissä on päätetty rajata tiettyjä liberaalin demokratian tunnusmerkkejä, kuten lehdistön ja tieteen vapautta ja vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se on Euroopan radikaalioikeistolaisten liikkeiden ja puolueiden pyrkimys ja Unkarissa ja Puolassa tällaiset puolueet ovat vallassa.

Kansanomaisen autokratian haaste näkyy myös siellä, missä oikeusperusta on säilynyt koskemattomana. Esimerkiksi perussuomalaiset esitti marraskuussa 2019 rikoslain muuttamista kansanryhmää vastaan kiihottamisen osalta sillä perusteella, että pykälällä ei ole yksiselitteisiä sovellusperusteita, vaan joudutaan tapauskohtaisesti pohtimaan yllytyksen suhdetta sananvapauteen. Puolueen puheenvuoron käyttäneen Ville Tavion mukaan nykyinen lainkohta on liian abstrakti ja perustuu vain ”ilmapiirin tulkintaan ja mielikuviin”.

Illiberaalissa demokratiassa on kansan nimissä päätetty rajata tiettyjä liberaalin demokratian tunnusmerkkejä, kuten lehdistön ja tieteen vapautta ja vähemmistöjen ihmisoikeuksia.

Yllytyksen tulisi esityksen mukaan olla rangaistavaa vain, jos siihen sisältyy suoraa uhkaamista tai selvästi rajattuun rikokseen yllyttämistä. Näin siitä huolimatta, että herjauksella ja yllytyksellä on oma kasvupotentiaalinsa, varsinkin maalitettuna tai muuten orkestroituna. Tarkasti ottaen ne eivät ole puhetekoja, koska ne eivät  muuta kenenkään institutionaalista tai juridista asemaa, mutta sosiaalinen ja poliittinen kaikupohja kytkevät ne läheisesti myös konkreettisten tekojen maailmaan. Yllytyksellä ei ole suoraa syy-yhteyttä väkivallantekoihin, mutta se kiihottaa niiden suuntaan ja on siten osa väkivaltaa.

Eduskuntaryhmän esityksessä tällainen puhe määrittyy tiedon jakamiseksi ja kansan tahdoksi, ja sen vuoksi yllytystä kriminalisoivat lainkohdat nähdään demokratian kannalta kyseenalaisina. Lain ehdotettu tarkentaminen yhteen suuntaan kuitenkin avaisi sen toiseen suuntaan, joka ei suinkaan olisi vain ”tietoa” tai ”kritiikkiä”. Esityksen puhemaailmassa ”kansa” toimii itsessään oikeutuksen ideologisena sulkeumana, joka kytkeytyy irti sekä demokratian oikeusperiaatteista että siitä, miten kansan käsitettä poliittisessa käytännössä luodaan. Tällä tavalla ”kansa” ja sen tahto muuttuvat perussuomalaisten yksinoikeudella tulkitsemaksi absoluuttiseksi kokonaisuudeksi.

Peruusuomalaisten tekemän esityksen puhemaailmassa ”kansa” toimii itsessään oikeutuksen ideologisena sulkeumana, joka kytkeytyy irti sekä demokratian oikeusperiaatteista että siitä, miten kansan käsitettä poliittisessa käytännössä luodaan.

Tässä sulussa ”kansa” perustelee itse itsensä  ja niin myös siihen liitetty yllytyspuhe on oma oikeutuksensa. Rajoitukset ja vähemmistöjen oikeudet ovat kuvitellun yhtenäisen kansan oikeuden tiellä.

Demokratiaa on moneksi. Yleensä sillä nykyään kuitenkin tarkoitetaan ”liberaalia demokratiaa”, jossa perustuslakiin on kansanvallan periaatteen lisäksi kirjattu myös yksilöiden ja vähemmistöjen oikeudet ja rikoslakiin niiden suojat. Nämä ovat valistusperäisiä, universalistisia periaatteita, joiden mukaan määritellyt perusoikeudet koskevat yleistetyn yksilön kautta kaikkia. Ne eivät tietenkään ratkaise sen enempää juridisia kuin poliittisia ongelmia, mutta niiden on tarkoitus ohjata käytäntöjä.

Illiberaaliin demokratiaan ja oikeistopopulistisiin puolueisiin kohdistettua kritiikkiä kommentoidessaan Halla-aho irrottaa demokratia-sanan kirjaimellisen merkityksen demokraattiseen oikeusvaltioon liittyvistä arvoista. Niinpä hän voi sitten retorisesti ihmetellä, miten demokratia voi uhata demokratiaa. Samalla lohkaisulla toimii myös eduskuntaryhmän esitys, joka käytännössä vapauttaisi lähes kaiken yllytyksen oikeudellisista seuraamuksista.

Hyväksyttynä esitys myös symbolisesti osoittaisi Halla-ahon aikanaan saaman yllytystuomion heiveröiseksi ja mielivaltaiseksi, muutaman tuomarin mielipiteeksi, kuten hän itse sanoi.

Populismin suhde demokratiaan

Populistiset liikkeet ja puolueet ovat historiallisesti moninaisia, mutta vahvasti kahtia jakavan luonteensa vuoksi ne aina muuntavat parlamentaarisesti hallitun enemmistöperiaatteen tunteita herättäväksi  ja symbolisesti ladatuksi ”kansan ääneksi”, jolla voidaan haastaa ”vanhat puolueet” ja radikaalisti koko valtaa jakava järjestelmä liberaaleine oikeusperiaatteineen. Kansalaisten äänet muuttuvat kansan ääneksi. Tai kuten italialaissyntyinen demokraattisten ja antidemokraattisten ajattelutapojen tutkija Nadia Urbinati asiaa kuvaa: halussaan tuoda valtaan oikea kansa populistit määrittelevät kansan ja enemmistön demokraattisesta prosessista riippumattomaksi olioksi.

Kun kansa käsitetään tällä tavoin olemuksellisesti, siitä voi sukeutua kuninkaan kaltainen itsevaltias , joka on määritelmällisesti aina oikeassa. Urbinati nimittää tätä ”populismin kansaksi” erotuksena ”demokratian kansasta”, jonka ajatuksessa tunnustetaan kansan ilmentyminen moninaisena ja sovittujen edustusperiaatteiden kautta.

Halussaan tuoda valtaan oikea kansa populistit määrittelevät kansan ja enemmistön demokraattisesta prosessista riippumattomaksi olioksi.

Aina oikeassa oleva kansa linkittyy johtajaan, joka auttaa kansaa löytämään itsensä ja tuo kansan julki. Näin kumpikaan ei voi olla väärässä. Yhdysvalloissa Donald Trumpin ja Joe Bidenin vallanvaihdon aikana populismin kansan ja demokratian kansan ero pelkistyi presidentinvaalin tuloksen kieltämiseen ja vielä istuvan presidentin puheeseen, jossa varoitettiin väärän presidentin valitsemisesta ja koko maan menettämisestä ilman voimannäyttöä.

Urbinatin termein tämä kuvaa äärimmillään tilannetta, jossa poliittinen luottamus perustuu ”uskoon” eikä erilaisuutta sietävästä keskustelusta, väittelystä ja sovittelusta syntyvään riittävään hyväksyntään. Hyväksyntäkin on väistämättä varautunutta, mutta sen tunnustama vastustaja ei synny sovittamattomasta kahtiajaosta.

Urbinatin deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian näkökulmasta populismi kylläkin kasvaa demokratiasta ja kuuluu siihen, mutta vahvistuessaan ja varsinkin valtaan päästyään se väistämättä myös vääristää sitä, kuten hänen kirjansa Democracy Disfigured kuvaa jo nimellään. Populismin poliittinen teoria merkitsee hänelle juuri kysymystä populismin suhteesta liberaaleihin poliittisiin instituutioihin. Tätä suhdetta kuvaa edustusta ”välittävien instanssien” (intermediary bodies) karsastus tai avoin kapina niitä vastaan.

Puntaroivan demokratian näkökulmasta populismi kylläkin kasvaa demokratiasta ja kuuluu siihen, mutta vahvistuessaan ja varsinkin valtaan päästyään se väistämättä myös vääristää sitä.

Urbinatin mukaan populismia ei voi kuvata suoraksi demokratiaksi, mutta sitä voi kuvata ”suoran edustuksen” demokratiaksi. Tässä tiivistyy parlamentaariseksi puolueeksi muodostuneen liikkeen paradoksi, koska poliittinen edustus, representaatio, on jo määritelmällisesti epäsuoraa, jollakin tavalla välittynyttä. Suurissa yhteiskunnissa se ei voi muuta ollakaan – kaikki eivät mahdu torille. Sosiaaliseen mediaan sen sijaan mahtuu, ja siitä on tullut eräänlainen kansankokous antiikin poliksen varsin sääntelemättömänä muunnelmana.

Urbinati tarkastelee populismia oikeusperustaisen demokratian, sen välittävien instituutioiden ja edustuksellisen järjestelmän näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle, vaikka ei sivuutetuksi, jää populististen liikkeiden muodostumisen dynamiikka eli se, millä tavoin representaatio poliittisena esiintulona alkaa tapahtua.

Edustusperiaate ja liikkeen voima

Populismi on lähtökohtaisesti väkevää, väen politiikkaa. Tämä on lähtökohtana Ernesto Laclaun  populismin teorialle, jota hän on kehittänyt ennen kaikkea kirjassaan On Populist Reason (2005). Hän pyrkii esittämään poliittisista suuntauksista riippumattoman populismin teorian eikä ole erityisen kiinnostunut populismin vaaroista.

Laclau esittää toteamuksena, että autoritaaristuminen voi viedä liikkeen rajalle, jossa sille ominainen samuuden ja erilaisuuden jännite, sen ”poliittinen logiikka” katoaa. Hän ei juurikaan pohdi, kuinka populismin oma väkevöityminen voi viedä sitä kohti hänen kuvauksensa ulompaa  kynnystä ja sen yli. Kuitenkin juuri Laclaun erittely auttaa ymmärtämään paremmin myös populismin kynnyksen ylittämistä – poliittisen logiikan katoamista.

Laclau kuvaa populismin ”draivin” perustekijöitä tietynlaisena merkitsijöiden retoriikkana. Kysymys ei ole vain vaihteleviin tilanteisiin mukautetusta taivuttelusta, vaan kansanliikkeen muodostumisen edellytyksinä olevista, eritahoisia vaatimuksia kokoavista latauskohdista.

Autoritaaristuminen voi viedä liikkeen rajalle, jossa sille ominainen samuuden ja erilaisuuden jännite, sen ”poliittinen logiikka” katoaa.

Keskeinen käsite on ”tyhjä” merkitsijä. Se nimeää jonkin agendan, jolla on tarpeeksi erityistä vetovoimaa mutta joka samalla ”tyhjenee” tai avautuu riittävästi tehdäkseen tilaa moninaisuudelle. Se kokoaa erilaisia sosioekonomisia ryhmiä, vaatimuksia ja merkityksiä, jotka aikaisemmin ovat sijoittuneet poliittisesti toisistaan erilleen tai olleet epäpoliittisia.

Tällainen panostus on kuin magneetti, joka luo uutta kollektiivista identiteettiä. Se tapahtuu vahvasti myös johtajan ”nimen” kautta. Sitä mukaa kun merkitsijät käsitteellisesti epämääräistyvät ja avautuvat yhä uusille vaatimuksille, niiden affektiivinen eli tunteista  ponnistava voima kasvaa.

Tähän kokoavaan positiivisuuteen kytkeytyy voimakas ulossulkeva negatiivisuus tai kahtiajako, johon yhdistyy ”kansaan” liittyvä täyteyskuvitelma. Yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuessa myös panostukset voivat muuttua. ”Kelluvan merkitsijän” käsitteellä kuvataan tätä kiistanalaisuutta: merkitsijöiden sisältö ja kytkennät saattavat muuttua, mikä samalla muuttaa ja siirtää koko samaistumisketjua ja sen poliittista sijaintia. ”Soinilaisen” perussuomalaisuuden muuttuminen ”halla-aholaiseksi” on tästä hyvä esimerkki.

Laclau kyseenalaistaa ajatuksen, että kansan edustajien on edustettava mahdollisimman uskollisesti ja läpinäkyvästi edustettavien käsityksiä. Edustuksessa tapahtuu kuitenkin aina jotain muuta, varsinkin siihen asti huonosti edustettujen ryhmien kohdalla. Kun nämä ryhmät tuodaan julkisuuteen ja poliittiseen kenttään, uuteen ympäristöön, niiden edustuksellisuus aina myös muuttuu. Kysymys ei ole vääristymästä, vaan siitä, että aiemmin heikosti edustuneelle ryhmälle alkaa tässä tapahtumassa syntyä aidosti uutta kollektiivista identiteettiä.

Näin ymmärrettynä representaatio – edustus – tarkoittaa uuden tai uudenlaisen poliittisen identiteetin ja tahdon syntymistä eikä vain jonkin ennalta olevan toistamista. ”Merkitsijät” panostuksineen, kahtiajakoineen ja samaistumisketjuineen kuvaavat tätä tapahtumaa.

Laclau avaa ”suoran representaation” paradoksin osoittamalla, kuinka se muodostuu. Urbinatin parlamentaarisessa näkökulmassa siihen sisältyvä populistisen liikkeen väkevöitymisen ”rajaton” potentiaali näyttäytyy vahvasti myös uhkana. Urbinatin ja Laclaun suhde kuvastaa teorian tasolla, toki tässä pelkistetysti kuvattuna, demokraattisen järjestelmän arvoperustan sekä kansan edustamisen ja edustumisen tapojen monimutkaisia suhteita.

Radikaalipopulismi

Toimiessaan ja varsinkin ihanteellisesti demokratia perustuu valistusperäisten liberaalien oikeuksien ja kansanvallan periaatteen luovaan jännitteeseen. Moni asia voi tässä lähteä ja on lähtenyt vinoon. Talouslamat ja kulttuurisodat ovat venyttäneet jännitteitä pelkiksi vastakohdiksi.

Tasa-arvon ajatus liittyy kansanvaltaan, mutta irtautuessaan yleisistä oikeusperiaatteista se voi muuttua vain valitulle kansalle varatuksi. Näin on tapahtunut niin sanotussa uudessa eli radikaalioikeistolaisessa populismissa. Niin tapahtui myös perussuomalaisten muodonmuutoksessa, kun Jussi Halla-aho otti kesän 2017 puoluekokouksessa puolueen haltuunsa ja esitti, että perussuomalaiset ei enää ole populistinen puolue. Ehkä voi puhua radikaalipopulismista, jossa tutut retoriikan elementit säilyvät.

Kynnys tuskin ylittyy, jos populismiin jo muodollisena välttämättömyytenä kuuluva väkevöityminen ei saa lisäpotkua jostain siinä vahvistuneesta tai siitä riippumatta syntyneestä ideologisesta muodostelmasta. Kun näin käy, populismin haaste ei kohdistu enää vain ”vanhoihin puolueisiin”, vaan vaihtelevin tavoin koko oikeusperustaan ja parlamentaariseen järjestelmään.

Jos kynnys ylittyy, populismin haaste ei kohdistu enää vain ”vanhoihin puolueisiin”, vaan vaihtelevin tavoin koko oikeusperustaan ja parlamentaariseen järjestelmään.

Tällöin koko kansa alkaa toimia ”tyhjänä” merkitsijänä niin, että sisäinen erilaisuus yksinkertaistetaan ja määritellään kulttuuri-ideologisesti etnisten ryhmien ja kansallisvaltioiden väliseksi. Samalla sisäisen yhtenäisyyden vaatimus kasvaa pakottavaksi ja syntipukkimekanismi alkaa etsiä kohteita, kuten pakolaisia ja ”suvakkeja”.

Poliittisessa mielikuvituksessa – kannattajakunnassa – kynnys voi ylittyä huomaamattomasti, koska missä tahansa kansallisvaltiossa vaikuttaa painotuksiltaan vaihtelevia moneuden ja yhteyden tunteita. ”Isänmaallisuus” voi saada monia merkityksiä ja yhdistyä tunteisiin monin tavoin.

”Uuden” tai radikaalin populismin historialliset taustat eivät mahdu tähän kirjoitukseen. Aivan selvä yhteys on joka tapauksessa 1960-luvun loppupuolen ranskalaiseen uusoikeistoon (Nouvelle Droite) ja sen johtohahmon Alain de Benoistin ajatteluun, joka kätki rasismin etnonationalismiin ja siirsi kansan moninaisuuden kansojen moneudeksi.

Radikaalipopulismin pyrkimyksenä on vähintäänkin ”illiberaali” demokratia.

Tässä kulttuuri-ideologiassa kansat määriteltiin tasavertaisiksi mutta erillään pidettäviksi. Apartheid siirrettiin toiseen kohtaan. Tämä resonoi Halla-ahon Scripta-blogin kirjoitusten kanssa, joiden mukaan ”uppoava länsi” voidaan pelastaa vain pitämällä vieraat kulttuurit etäällä.

Ajattelutavan perusta ei näytä muuttuneen, vaikka hän onkin eronnut Suomen Sisusta ja sanoutunut irti ”geenejä korostavasta” etnonationalismista.

Radikaalipopulismin pyrkimyksenä on vähintäänkin ”illiberaali” demokratia. Urbinati sanoo populismin poikkeavan fasismista siinä, että se tarvitsee vaaleja luodakseen samaistussuhteen johtajan ja kansan ”hyvän” osan välille. Tämä tekee politiikasta entistä enemmän jatkuvaa vaalityötä, ja siinä sosiaalinen media roiskahtaneena kansankokouksena   on suureksi avuksi.

Fasismi sen sijaan on puhdasta – todellista tai manipuloitua – enemmistövaltaa, jolle vaalit ovat vain rituaali. Siihen suuntaan radikaalipopulismi kuitenkin luo painetta.

Erkki Vainikkala on Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuksen emeritusprofessori.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehden numerossa 62:2 (2/2020) julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Populismi, demokraattinen edustus ja radikaalioikeiston kynnys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuntavaalikevään suurin puheenaihe on toistaiseksi ollut koronapandemian vaikutus vaalien turvallisuuteen ja puolueiden ehdokashankintaan. Tämän ohella valtakunnallinen mielenkiinto on kohdistunut perussuomalaisiin, joka viimeisten mielipidekyselyiden perusteella lähtee vaaleihin johtavana oppositiopuolueena. Tämä kirjoitus luo lyhyen katsauksen niihin asetelmiin ja lähtökohtiin, joista perussuomalaiset lähtevät kuntavaaleihin.

Perussuomalaiset käyvät kuntavaaleja valtakunnallisilla asiakysymyksillä

Perussuomalaisten kuntavaalikampanja on tähän asti keskittynyt pitkälti hallituksen kritisointiin. Hallitus-oppositio-asetelman hyödyntäminen kuntavaaleissa ei ole tavatonta, sillä valtakunnalliset asiakysymykset korostuvat puoluepolitiikan henkilöityessä puoluejohtajiin. Vuoden 2017 kuntavaaleissa esimerkiksi vihreät hyödynsivät onnistuneesti oppositioasemaansa kampanjoimalla hallituksen koulutusleikkauksia ja ympäristöpolitiikkaa vastaan.

Perussuomalaiset ovat kuntavaalikampanjassaan keskittyneet valtakunnallisiin asiakysymyksiin kritisoimalla hallituksen harjoittamaa talouspolitiikkaa, maahanmuuttopolitiikkaa ja EU:n elvytyspakettia. Puolueen mukaan kuntavaaleissa on kyse ennen kaikkea kansanäänestyksestä hallituksen jatkosta. Tätä kuvastaa hyvin puolueen puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kommentti, jonka mukaan tavallisia ihmisiä ei juurikaan kiinnosta kaavoitukseen liittyvät asiat, vaikka Suomessa kaavoitukseen ja maankäyttöön liittyvät kysymykset ovat vahvasti kuntien päätäntävallassa.

Perussuomalaisten mukaan kuntavaaleissa on kyse ennen kaikkea kansanäänestyksestä hallituksen jatkosta.

Halla-ahon kommentti on yksi esimerkki keinoista, joilla puolue pyrkii siirtämään vaalikeskustelua paikallisista asioista kohti valtakunnallisia asiakysymyksiä. On arvioitu, että puolueiden vaalimenestykseen vaikuttaa, kuinka hyvin ne pääsevät vaalien alla puhumaan asiakysymyksistä, joissa puolueet itse ovat vahvoilla.

Politiikan tutkija Pauliina Patana on esimerkiksi arvioinut, että perussuomalaisten heikko aikaisempi menestys kuntavaaleissa on johtunut vaalien paikallisesta luonteesta, jotka eivät palvele puolueen omistamia asiakysymyksiä maahanmuuton, EU:n tai globalisaation kritiikistä.

Pitämällä julkisen vaalikeskustelun hallituskritiikissä ja valtakunnallisissa asiakysymyksissä perussuomalaisilla on paremmat mahdollisuudet pärjätä kuntavaaleissa kuin ottamalla kantaa asiakysymyksiin, jotka liittyvät selvästi paikallistasoon. Tätä kautta puolue pystyy paremmin myös hyödyntämään hallitus-oppositio-asetelmaa, josta on ollut sille gallup-mittausten perusteella hyötyä.

Alueelliset muutokset hyödyttävät perussuomalaisia

Kritisoimalla hallituksen EU:n elvytyspakettia perussuomalaiset pyrkivät erityisesti nostamaan kannatustaan keskustan vahvoilla kannatusalueilla maaseuduilla ja harvaan asutuilla alueilla, joissa suhtautuminen Suomen EU-jäsenyyteen on perinteisesti ollut muuta maata kriittisempää. Tämä ei kuitenkaan yksistään selitä perussuomalaisten kasvanutta suosiota maaseudulla.

Professori Eric Kaufmann on huomannut, että oikeistopopulistiset puolueet ovat pärjänneet alueilla, jonka etnisessä väestörakenteessa on tapahtunut nopeita muutoksia lyhyessä ajassa. Sen sijaan oikeistopopulistiset puolueet ovat pärjänneet heikommin alueilla, jotka ovat jo valmiiksi monikulttuurisia.

Patana on puolestaan huomannut, että perussuomalaisiin suhtaudutaan myönteisemmin pienissä ja maaseutumaisissa kunnissa, jotka ovat väestörakenteeltaan suhteellisen homogeenisiä, mutta joiden väestörakenteessa ja taloudellisissa olosuhteissa on tapahtunut suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Heikenneet taloudelliset näkymät yhdistettynä väestörakenteen muutokseen on lisännyt ihmisten unohdetuksi kokemisen ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Perussuomalaisiin suhtaudutaan myönteisemmin pienissä ja maaseutumaisissa kunnissa, jotka ovat väestörakenteeltaan suhteellisen homogeenisiä, mutta joiden väestörakenteessa ja taloudellisissa olosuhteissa on tapahtunut suuria muutoksia lyhyessä ajassa.

Havainto voi osittain selittää perussuomalaisten heikompaa menestystä esimerkiksi Helsingissä, johon on jo pitkään kohdistunut kansainvälistä muuttoliikettä ja ollut väestörakenteeltaan monimuotoisempi kuin moni muu suomalainen kunta. Sen sijaan puolue pärjäsi viime eduskuntavaaleissa hyvin eteläisessä Suomessa, kuten Vantaalla ja Helsingin kehyskunnissa, joissa väestörakenteen muutokset ovat voineet näkyä vasta viime vuosina Helsingin vetovoiman seurauksena tapahtuneen väestönkasvun myötä.

Viime eduskuntavaalien jälkeen aluesuunnittelun ja -politiikan professori Sami Moisio nosti esille, että perussuomalaisten suosio olisi perustunut niin sanottuun alueiden kostoon, jossa taantuvilla alueilla asuvat ihmiset olisivat ilmaisseet vastarintansa äänestämällä perussuomalaisia. Moision esittämään näkemykseen ei ole täyttä yhteisymmärrystä, mutta vaikuttaisi siltä, että yhtenä yhtenäisenä tekijänä puolueen suosiolle näyttäisi olevan alueelliset muutokset, joiden koetaan vaikuttavan negatiivisesti alueen tulevaisuuden näkymiin.

Perussuomalaisten vaikeat kuntavaalit

Kuntavaalit ovat olleet perussuomalaisille vuosien saatossa vaikeat vaalit johtuen niiden paikallisesta luonteesta ja asiakysymyksistä, jotka eivät ole puolueen ydintä. Huomionarvoista on, että tämä ei ole ollut ainoastaan 2010-luvun ilmiö vaan jo perussuomaisten edeltäjä SMP pärjäsi huomattavasti heikommin kuntavaaleissa kuin eduskuntavaaleissa.

Vuoden 1970 vaaleissa SMP esimerkiksi sai 10,5 prosentin kannatuksen, mutta kaksi vuotta myöhemmin kuntavaaleissa vain viiden prosentin kannatuksen. Samana vuonna järjestettiin kuitenkin myös eduskuntavaalit, joissa puolue onnistui jälleen saamaan 9,2 prosentin kannatuksen.

Jo perussuomaisten edeltäjä SMP pärjäsi huomattavasti heikommin kuntavaaleissa kuin eduskuntavaaleissa.

Samansuuntaista ilmiötä oli havaittavissa 2010-luvun perussuomalaisissa.  Puolueen kannatus putosi vain vuosi ”jytky-vaalien” jälkeen 19,1 prosentista 12,3 prosenttiin. Puolueen kannatus kuitenkin nousi jälleen 17,6 prosentin kannatukseen vuoden 2015 vaaleissa ja siivitti sen aina hallitukseen asti.

Perussuomalaisten kannatusta vuoden 2017 kuntavaaleissa verotti puolueen hallitusvastuu ja puolue sai ainoastaan 8,8 prosenttia kaikista äänistä. Perussuomalaisten hajoamisesta, hallitusvastuusta ja puolueen johtohenkilöiden vaihtumisesta huolimatta – tai juuri sen takia – puolue onnistui jälleen eduskuntavaaleissa 2019 saaden 17,5 prosentin kannatuksen.

Perussuomalaisten lähtökohdat kevään kuntavaaleihin ovat hyvät, mutta haasteena on saada puoluetta eduskuntavaaleissa äänestäneet äänestämään puoluetta myös kuntavaaleissa.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tekemän kyselyn mukaan perussuomalaisten kannattajat ovat puolueiden äänestäjistä vähiten varmoja äänestäjiä. Kokoomuksen äänestäjistä 77 prosenttia kertoi äänestävänsä varmasti, kun perussuomalaisten kannattajista näin kertoi 58 prosenttia.

Haastetta aiheuttavat myös kuntavaaliteemat, sillä Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyn mukaan teemoittain maahanmuuton koki erittäin tärkeäksi vain 21 prosenttia vastaajista ja valtion yleisen taloustilanteen 31 prosenttia vastaajista. Sen sijaan vastaajista kokivat erittäin tärkeiksi vaaliteemoiksi terveyspalvelut (60 prosenttia vastaajista), kotikunnan talouden ja velkaantumisen (55 prosenttia vastaajista) sekä vanhustenhuollon (54 prosenttia vastaajista).

Vastakkainasettelun puuttuminen kuntavaaleissa on yksi syy sille, miksi perussuomalaiset ovat haastaneet voimakkaasti juuri keskustaa, sillä joidenkin arvioiden mukaan keskustan vaalitappio kuntavaaleissa vaikuttaisi merkittävästi sen intoon pysyä hallituksessa.

Aikaisempi vaalimenestys ja puolueen profiloituminen valtakunnallisiin asiakysymyksiin on tehnyt kuntavaaleista perussuomalaisille vaikeat vaalit. Useissa kunnissa ei myöskään ole valtakunnan politiikan tapaista hallitus-oppositio-asetelmaa, mikä omalta osaltaan vaikeuttaa populistipuolueiden mahdollisuuksia haastaa valtaapitäviä.

Vastakkainasettelun puuttuminen kuntavaaleissa on yksi syy sille, miksi perussuomalaiset ovat haastaneet voimakkaasti juuri keskustaa, sillä joidenkin arvioiden mukaan keskustan vaalitappio kuntavaaleissa vaikuttaisi merkittävästi sen intoon pysyä hallituksessa.

Toisaalta kuntien vaikea taloudellinen tilanne voi aukaista enemmän tilaa myös paikallisen eliitin kritiikille etenkin, kun monissa maaseutumaisissa kunnissa kunnallisverot on jouduttu hupenevan väestön ja palveluiden turvaamisen takia asettamaan huomattavasti korkeammalle kuin monissa eteläisen Suomen kunnissa.

Tämä on omiaan synnyttämään epäoikeudenmukaisuuden tunnetta kuntalaisten keskuudessa ja houkutusta äänestää perussuomalaisia samaan tapaan kuin muut alueen taloudelliset ja työllistymiseen vaikuttavat tekijät.

Kuntavaalien keskustelu on vinoutunutta

Kunnallisalan kehittämissäätiön teettämien kyselyiden perusteella voidaan huomata, että äänestäjät ovat kuntavaaleissa kiinnostuneimpia kotikuntansa palveluihin liittyvistä kysymyksistä kuin valtakunnallisista kysymyksistä.  Tutkimusten mukaan vuoden 2017 kuntavaaleissa valtakunnalliset teemat korostuivat liikaa suhteessa niihin teemoihin, joita äänestäjät olisivat toivoneet julkisessa keskustelussa käsiteltävän. Tältä osin kuntavaaleissa vaikuttaisi olevan tarjonnan ja kysynnän välinen epätasapaino.

Ensimmäisten avausten perusteella valtakunnallisten asiakysymysten rummuttaminen vaikuttaisi jatkuvan myös vuoden 2021 kuntavaaleissa. Etenkin perussuomalaiset ovat käyneet kuntavaaleja toistaiseksi vahvasti valtakunnallisista kysymyksistä.

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtakunnalliset teemat korostuivat liikaa suhteessa niihin teemoihin, joita äänestäjät olisivat toivoneet julkisessa keskustelussa käsiteltävän.

Kuntavaaleissa on kyse oman lähiyhteisön asioista, minkä takia olisi toivottavaa, että myös vaalikeskustelu käsittelisi ennen kaikkea paikallisia kysymyksiä. Paikallisilla medioilla on tässä suuri vastuu, sillä ne pystyvät nostamaan julkiseen keskusteluun sellaisia kysymyksiä, joita valtakunnalliset mediat eivät välttämättä pysty taikka halua ottaa käsittelyyn.

Toistaiseksi paikalliset mediat eivät ole tarttuneet paikallisiin kuntavaalikysymyksiin vaan keskittyneet valtakunnan median tapaan uutisoimaan yleisellä tasolla kuntademokratian tärkeydestä ja turvallisten äänestysmahdollisuuksien toteuttamisesta. Kuntademokratian toimivuus tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että vaalien alla niin median kuin ehdokkaiden on otettava aktiivisesti kantaa paikallisiin kysymyksiin ja mahdollisiin epäkohtiin.

Kuntavaaleissa on kyse oman lähiyhteisön asioista, minkä takia olisi toivottavaa, että myös vaalikeskustelu käsittelisi ennen kaikkea paikallisia kysymyksiä.

Lisäksi koronaviruksen pandemian aiheuttamat haasteet tulevat tekemään näistä kuntavaaleista monella tavalla poikkeukselliset. Perussuomalaiset ovat ottaneet voimakkaasti kantaa vaalien siirtämistä vastaan lykkäyksen poliittiseen merkitykseen vedoten. Kannan taustalla vaikuttaa varmasti myös puolueen positiivinen noste, jonka menettämisestä puolue ei halua ottaa riskiä vaaleja siirtämällä.

YTM Mikko Vesterinen on kaupunkipolitiikan väitöskirjatutkija, jonka tutkimuskohteena on poliittinen päätöksenteko Helsingin, Tampereen ja Oulun yleiskaavaprosesseissa.

Julkaisu Kuntavaalit ovat perussuomalaisille haastavat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaiset on noussut gallupeissa Suomen suosituimmaksi puolueeksi kevään 2019 eduskuntavaalien jälkeen. Puolue määritellään mediassakin oikeistopopulistiseksi puolueeksi, jolloin oletetaan, että yleisö tietää, mitä populismi on ja mikä sen historia on ollut Suomessa.

Tavallisesti populismi ymmärretään ideologiana, retoriikkana tai poliittisena tyylinä, joka asettaa kansan eliittiä vastaan. Ideologisesti populismi voi asettua niin oikeistoon kuin vasemmistoonkin. Erityisesti oikeistolainen populismi on lisäksi usein kansallismielistä ja ammentaa nationalismista.

Tässä artikkelissa ei kuitenkaan keskustella populismin tarkasta määritelmästä, vaikka se onkin kiinnostavaa ja tärkeä asia, vaan esitellään populismin historiaa Suomessa ja sen keskeisiä muutoksia.

Agraarisuus ja populismin alku

Perussuomalaisten historia liittyy Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) historiaan. SMP perustettiin alun perin vuonna 1959 nimellä Suomen Pientalonpoikien Puolue. Suomessa oli ollut muutamia agraaripopulistisia liikkeitä ja puolueita jo ennen tätä.

Ensimmäiset populismiliikkeet syntyivät jo 1920-luvun lopussa. Aikaisemmat yhteiskuntasuhteita säädelleet lait kuten torpparilaki ja Lex Kallio eivät olleet ratkaisseet kaikkia maatalouden rakenteen ongelmia. Lisäksi 1930-luvulla lama kosketti erityisen herkästi pienviljelijäväestöä. Siksi tyytymättömyys kasvoi maaseudulla.

Vastauksena tähän tyytymättömyyteen Suomen pienviljelijäin puolue perustettiin vuonna 1929 ja Kansanpuolue vuonna 1932. Puolueet liittyivät yhteen vuonna 1936 ja muodostivat Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueen, joka sittemmin muutti nimensä Pienviljelijäin puolueeksi.

Ensimmäiset populismiliikkeet syntyivät jo 1920-luvun lopussa.

Siihen aikaan Suomen politiikassa tilanne oli vaikea vasemmistolaispuolueille ja kommunistiliikkeille ja oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike (IKL) oli voimakas. Pienillä uusilla protestipuolueilla oli vaikeuksia toimia.

Pienviljelijäin puolueen kannattajat vastustivat suurmaanomistajia ja asutuskysymykset olivat myös tärkeitä. Puolue sai muutamia edustajia 1930-luvun eduskuntavaaleissa ja kannatusta pääasiallisesti Oulun läänissä.

Vuonna 1945 Pienviljelijän puolue oli vaaliliitossa Suomen kansan demokraattisen liiton kanssa. Puolueen kannatus laski selvästi toisen maailmansodan jälkeen, ja se lakkautettiin virallisesti vuonna 1955.

Veikko Vennamon helmikuussa 1959 perustamassa Suomen Pientalonpoikien Puolueessa oli mukana muutamia entisiä Pienviljelijäin puolueen jäseniä.

Koska Vennamo oli ollut maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkö, hän oli suosittu entisen siirtolaisväestön keskuudessa Itä-Suomessa. Tämä on osin ristiriitaista siksi, että maaseudun asutuspolitiikan epäonnistuminen etenkin maahankintalain kohdalla oli yksi syy maaseudun kriisiin.

Vennamo asemoi SMP:n ainoaksi puolueeksi, joka voisi pelastaa maaseudun.

Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1966, jota seurasi Suomen Pientalonpoikien Puolueen nimenmuutos Suomen Maaseudun Puolueeksi (SMP) vuonna 1967. Vennamo asemoi SMP:n ainoaksi puolueeksi, joka voisi pelastaa maaseudun.

SMP:n puoluekokouksessa annettiin julkilausuma:

”Kaikki vanhat puolueet ovat hylkäämässä tai hyljänneet erityisesti Suur-Helsingin hyväksi muualla Suomessa asuvat kansalaiset. Viimeksi näin teki entinen maalaisliitto, joka päämääränsä ja ohjelmansa tarkastaen muuttui keskustapuolueeksi ja on valmis vieläkin tehostamaan suurasutuskeskuslinjaansa sekä sulattamaan itseensä liberaalisen kansanpuolueen.

Suomen maaseutu on siis väheksyttynä ja yksin. Vain me pientalonpojat olemme järkkymättä pysyneet linjallamme ja säilyttäneet alkiolaisen aatteemme. Siksi tällaisena maaseudun vakavan vaaran heykenä olemme päättäneet koota Suomen koko maaseudun ja taistella kaikkien sen eri väestökerrosten puolesta[…]

Toteuttaaksemme tätä vakaata tahtoamme koota ja rakentaa, olemme muuttaneet puolueemme nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi. Ajamme siis tästä lähtien Suomen maaseudun jokaisen ihmisen asiaa. Kutsumme kaikkia maaseudun kansalaisia, yrittäjiä ja pieneläjiä pelastavaan yhteistyöhön meille jokaiselle yhteiseen Suomen Maaseudun Puolueeseen.”

Strategia onnistui, sillä SMP nousi eduskuntaan 18 paikalla vuoden 1970 vaaleissa, ja sen kannatus kesti myös seuraavissa vaaleissa vuonna 1972. SMP oli suosittu pääasiallisesti Kuopion ja Pohjois-Karjalan lääneissä, joissa se sai jopa lähes 30 prosenttia maalaiskuntien äänistä.

Ideologisesti SMP esitti itsensä maaseudun ja syrjäisten ihmisten puolustajana, mutta se asemoitui myös Urho Kekkosta ja keskustaa vastaan. Puolue käytti paljon retoriikkaa, jossa perhe- ja pienmaatilat asetettiin suurmaatilanomistajia vastaan.

1980-luvun lopussa tämä maaseudun puolustaminen alkoi vähentyä, mutta kova protestin retoriikka kesti.

Maaseudulta kaupunkeihin

Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa SMP nousi uudelleen ja tällä kertaa kasvattamalla suosiotaan kaupungistuneissa kunnissa. Paikkoja eduskuntaan tuli 17.

Eduskuntavaaleja edelsi skandaali poliitikkojen lahjusrikoksista, ja ”rötösherrat kuriin” oli SMP:n tenhoava iskulause. SMP:n retoriikka kosketti siis laajempaa äänestäjäkuntaa kuin aiemmin.

Vuoden 1983 SMP oli jo pikemminkin protestipuolue kuin vain agraaripuolue.

Vuoden 1983 SMP oli jo pikemminkin protestipuolue kuin vain agraaripuolue. Puolueen protestipopulismi asetti vastakkain kansan ja poliittisen järjestelmän laajemmin. Tämä populismin muoto oli tuttua jo muissa Pohjoismaissa.

Vuosien 1987–1990 välillä SMP oli mukana Kalevi Sorsan IV ja Harri Holkerin hallituksissa. Hallituspolitiikan kompromissit heikensivät SMP:n asemaa ja kannatusta. Sisäinen jännitys alkoi kasvaa puolueessa.

SMP:n ainoa ministeri, Raimo Vistbacka, erosi Holkerin hallituksesta elokuussa 1990 budjettineuvotteluiden yhteydessä kansaneläkettä koskevien kysymysten vuoksi.

Soinin aika

1990-luvun laman jälkeen SMP teki konkurssin ja sen entiset jäsenet, kuten Vistbacka ja Timo Soini, perustivat perussuomalaiset toukokuussa 1995.

Populistisen puolueen liikevoima säilyi, mutta perussuomalaisten alku oli vaikea. Vaikka Suomi oli lamassa, puolueen kannatus oli vähäistä. Puolue saavutti parempia tuloksia vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, kun se sai läpi kolme edustajaa: Soinin, Vistbackan ja Tony Halmeen.

Soini, joka oli ollut Vennamon suuri ihailija, nousi puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1997. Vennamolainen perinne selittää sitä, miksi perussuomalaisten ideologia oli aluksi melko lähellä SMP:tä.

Vennamolainen perinne selittää sitä, miksi perussuomalaisten ideologia oli aluksi melko lähellä SMP:tä.

Ensimmäinen puolueohjelma vuodelta 1995 määritti, että ”puolueen päämääränä on kristillis-sosiaaliselta pohjalta koota yhteen ne väestöryhmät, joiden etujen ajamisesta ja yhdenvertaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta sekä yhteiskunnallisesta asemasta ei ole oikeudenmukaisesti huolehdittu”.

Perussuomalaiset asemoituivat siis puolustamaan pieniä ihmisiä, joihin globalisaation seuraukset ja eriarvoisuus vaikuttivat negatiivisesti. Taloudellisesti perussuomalaiset edisti sosiaalista hyvinvointia ilman sosialismia mutta myös ilman oikeistolaista talouskuria.

Noin vuosina 2006–2007 perussuomalaisten puolueohjelmien sisältö alkoi muuttua, kun oikeistoradikaalit ja maahanmuuttokriitikot lähestyivät puoluetta. Halme on nähty ilmentymänä tästä muutoksesta, koska hänen suora puhetyylinsä houkutteli monia, myös radikaalisempia, perussuomalaisten puoleen.

Halla-ahon aika ja tulevaisuuden kysymykset

Kun Jussi Halla-aho nousi puolueen puoluejohtajaksi vuoden 2017 kesäkuussa, perussuomalaisten kannatus oli laskenut noin 9 prosenttiin puolueen oltua osa Juha Sipilän hallitusta. Oletus populistien kannatuksen kesyyntymisestä hallitusvastuussa vaikutti pitävän paikkaansa.

Halla-ahon kauden alussa tapahtunut puolueen hajoaminen elvytti perussuomalaiset samalla, kun Sipilän hallitukseen jääneet entiset perussuomalaiset,  jotka nyt muodostivat Sininen Tulevaisuus -puolueen, eivät suosiolla juhlineet.

Oppositioon palaaminen sopi perussuomalaisten politiikalle, ja puolueen suosio lähti uudelleen nousuun.

Kevään 2019 eduskuntavaalien kampanjassa perussuomalaisten retoriikka painotti pääasiallisesti maahanmuuton ongelmia. Tämä muutos näkyy myös puolueen uusissa ohjelmissa, joissa maahanmuuton vastustus on laajempaa ja radikaalimpaa kuin aiemmin. Vaikkei esimerkiksi väestönvaihtona tunnetun äärioikeiston salaliittoteoriaa käytetä ohjelmassa suoraan, sen pääidea välittyy ohjelmasta siitä huolimatta.

Oppositioon palaaminen sopi perussuomalaisten politiikalle, ja puolueen suosio lähti uudelleen nousuun.

Siniset hävisi puoluekartalta vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset taas radikalisoitui etnonationalismin suuntaan. Myös perussuomalaisten talouspoliittinen linja muuttui kireämmäksi ja osoitti entistä selvempiä merkkejä hyvinvointisovinismista.

Politiikantutkija Johanna Vuorelman mukaan maahanmuutto, ilmastopolitiikka ja sananvapauteen liittyvät kysymykset ovat muovautumassa tällä hetkellä perussuomalaisten keskeisiksi painopisteiksi oppositiopolitiikassa.

Syksyn 2019 hallituskriisi ja siihen liitetty käsitetty poliittinen peli vaikuttavat lisäävän yleistä poliittista epäluottamusta, jonka voi odottaa hyödyntävän populistista politiikkaa.

Sipilän hallituskauden aikana oppositioon siirtyminen sekä nykytilanne ovat jälleen kerran osoittaneet, että oppositio on hyvä paikka oikeistopopulisteille kasvattaa suosiota.

Marie Cazes on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Populismin evoluutio Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viestinnän tutkija Anu Kantola on tutkinut yhteiskunnallista muutosta niin sanottujen tunneregiimien kautta. Nämä ovat jaettujen tunteiden joukkoja, ilmapiirejä tai tyylejä, joita myös vallankäyttäjät tietoisesti soveltavat saavuttaakseen päämääriään. Saadakseen aikaan muutosta vallankäyttäjät eivät pelkästään vaikuta uskomuksiin tai kerää kannatusta, vaan he myös saavat ihmiset tuntemaan uusilla tavoilla.

Kantola on esittänyt, että Suomen politiikassa vallalla olleet tunneregiimit muuttuivat vuoden 2008 talouskriisin myötä. Positiiviset tunneviestit keskittyivät taloudelliseen pakkoon liittyviin hyveisiin, kuten sitkeyteen, kestävyyteen ja lujatahtoisuuteen, Suomen uudelleenrakentamisen autuuteen. Samat pakot synnyttävät myös kielteisiä tunnekuvia: pelkoa, huolestuneisuutta ja turhautuneisuutta.

Etenkin sosiaalinen media kannustaa viestimään tavalla, joka on henkilökohtaista, reaktiivista ja visuaalista ja luo siten mahdollisuuksia yleisölle samaistua.

Vaikuttaakseen tunneilmastoon poliitikot esittävät tunteita herättäviä viestejä mutta myös tuntevat itse julkisuudessa. Etenkin sosiaalinen media kannustaa viestimään tavalla, joka on henkilökohtaista, reaktiivista ja visuaalista ja luo siten mahdollisuuksia yleisölle samaistua.

Korkean tunneintensiteetin synnyttäminen on onnistuneen someviestinnän edellytys, sillä tällaiset viestit saavat lukijat liikkeelle ja myös itse osallistumaan viestien levittämiseen.

Emojit poliittisten tunteiden mittareina

Sosiaalisen median alustat välittävät tunteita mutta tarjoavat myös keinoja tunteiden ilmaisemiseen sekä niiden mittaamiseen. Esimerkiksi Facebook on vuodesta 2016 tarjonnut käyttäjilleen mahdollisuuden reagoida jokaiseen viestiin yhdellä viidestä erilaisesta emojista, joita kutsutaan tunnereaktioiksi. Suomeksi tunnereaktioiden nimet ovat ihastu, haha, vau, surullinen ja vihainen.

Vaikka poliittisten tunteiden kirjoa ei voi rajata tähän palettiin, voi some-alustojen keräämän tiedon pohjalta vertailla poliittisia toimijoita ja tulkita, miten tunteet toimivat poliittisissa kamppailuissa. Esimerkiksi Suomessa on puolueiden välillä järjestelmällisiä eroja sen suhteen, mitä tunnereaktioita ihmiset käyttävät reagoidessaan niiden viesteihin.

Vertailusta näkyy, että etenkin perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton viestit synnyttävät eniten vihaisuutta. Puolueen sekä sen ehdokkaiden viesteihin vastataan selvästi muita puolueita useammin vihainen-reaktiolla. Perussuomalaiset on ainut puolue, jolle yli puolet kaikista tunnereaktioista kuvaa vihaisuutta.

Kaiken kaikkiaan sydämellä varustettu ihastu-reaktio on Suomen politiikassa yleisin. Se hallitsee reaktioita etenkin SDP:n ja vihreiden viestintään.

Reaktiot some-viesteihin voivatkin kuvata paitsi samaistumista niiden sisältöön myös torjuntaa.

Jokainen tunneregiimi herättää myös vastustusta. Reaktiot some-viesteihin voivatkin kuvata paitsi samaistumista niiden sisältöön myös torjuntaa.

Kun kävin läpi eniten haha-reaktioita keränneitä viestejä kokoomukselta ja keskustalta, liittyi näihin myös paljon puolueiden toimintaa kyseenalaistavia, pisteliäitä viestejä.

Suomen poliittisessa somessa naurureaktio vastannee siis usein pilkkaa, ja poliittisen sanoman vastustus kuvataan usein tämän tunteen kautta.

Perussuomalaiset ylivoimainen verkkonäkyvyydessä

Perussuomalaiset jäi vuoden 2019 vaaleissa toiseksi, mutta verkossa puolueen viestit saavat muita puolueita enemmän näkyvyyttä.

Puolueen halla-aholaisella siivellä onkin pitkä historia verkon keskustelupalstoilla kokoontumisesta ja organisoitumisesta. Järjestäytynyt porukka tuottaa ahkerasti sisältöä esimerkiksi Youtubeen, ja perussuomalaisten puolustajat ovat näkyvästi esillä verkkokeskusteluissa.

Facebook on Suomessa tärkein yksittäinen sosiaalisen median alusta. Siitä kerättyjä lukuja voi käyttää havainnollistamaan puolueiden eroja. Perussuomalaisilla tai sen ehdokkailla ei ole muita puolueita enempää seuraajia somessa. Heidän luomansa sisältöön sen sijaan reagoidaan paljon muita enemmän.

Perussuomalaisten viestit synnyttävät enemmän kommentteja ja keskustelua, mikä osaltaan lisää viestien näkyvyyttä somessa. Mikä kenties tärkeintä, perussuomalaisten ehdokkaiden viestejä jaetaan huomattavasti enemmän kuin muiden puolueiden viestejä. Jakoja on kuta kuinkin yhtä paljon kuin kaikilla muilla puolueilla yhteensä. Puolue ei välttämättä tarvitse kalliita mainoskampanjoita, kun viesti kiertää kansan kesken netissä.

Myös pienet puolueet, jotka Juha Sipilän hallituksen aikana olivat oppositiossa, saavat paljon näkyvyyttä. Vasemmistoliitto on viestien herättämän huomion ja jakojen puolesta selkeästi suuria puolueita edellä.

Perussuomalaisten tunnekuvasto

Miksi perussuomalaiset saavat somessa niin paljon näkyvyyttä? Puolue erottuu muista ainakin sen käyttämän kuvaston puolesta. Suomensisulaisten siiven valloitettua puolueen vuonna 2017 uusoikeistolainen, muukalaisvihamielinen ja salaliittoihin viittaava kuvasto on siirtynyt puolueen reunoilta keskeiseksi osaksi sen viestintää.

Tämä uusi kuvasto näkyy kiteytetyssä muodossa perussuomalaisten vaalivideossa V niin kuin ketutus. Videossa esiintyvät oikeistopopulismin arkkityyppiset hahmot: kansa, eliitti ja muukalaiset.

Videossa eliitti naamioituneiden herrojen muodossa pettää kansan kutsumalla muukalaiset maahan. Muukalaiset raiskaavat naisia eikä media kerro totuutta tapahtumista. Kansalaisten raivo kasaantuu ja manaa esiin hirviön, joka nousee maan sisältä ja juoksee kansallismaiseman läpi eliitin kimppuun.

Video julkaistiin hetkenä, jolloin Timo Soinia sekä Suldaan Said Ahmedia vastaan hyökättiin julkisella paikalla. Mainosta käsittelevissä kirjoituksissa pohdittiin sitä, kehottaako video väkivaltaan poliitikkoja kohtaan.

Kehotuksen väkivaltaan voi aina kiistää, onhan tarina esitetty sarjakuvamaisesti selvänä fiktiona. Sen sijaan yksi kehotus mainoksessa on ilmiselvä. Se vaatii katsojia närkästymään.

Videon nimi itsessään viittaa suuttumukseen, jonka suora ilmaus on kielletty. Närkästymisen tarvetta alleviivataan sillä, että tarinassa valtamedia kehottaa kansalaisia pidättäytymään vihasta ja pelosta.

Tunnereaktiot saavat aikaan sen, että ihmiset vastaavat viesteihin, etsivät lisää tietoa tai jakavat sanomaa

Videon kuvastossa on tehokkaasti närkästystä synnyttäviä mielikuvia, jotka on suunniteltu tuottamaan tuohtumusta myös muiden kuin omien kannattajien joukoissa. Pakolaiset kuvataan laskelmoivasti rasististen karikatyyrien pohjalta ja samalla rikotaan asiallisen viestinnän odotuksia. Syntyvä kohu ja pahastuminen auttavat lisäämään videon näkyvyyttä.

Perussuomalaisten retoriikka ja kuvasto sopivat hyvin mediaympäristöön, jossa tunnepitoisesta ja provokatiivisesta sisällöstä palkitaan. Räväkät viestit erottuvat suuresta tietomäärästä.

Tunnereaktiot saavat aikaan sen, että ihmiset vastaavat viesteihin, etsivät lisää tietoa tai jakavat sanomaa. Tutkimukset näyttävät, että nimenomaan kielteiset tunteet, kuten ahdistus tai suuttumus, saavat lukijat toimimaan.

Suuttumus synnyttää klikkauksia

Vihan käyttövoiman näkee selkeämmin, kun tarkastelee yksittäisiä poliittisia ehdokkaita erikseen. Alla olevasta kuvaajasta näkee ehdokkaiden Facebook-sivujen viestien jakojen määrän sekä sen, kuinka suuri osuus reaktioista on vihaisia.

Vihaisella naamalla reagointi voi tarkoittaa yhtä hyvin viestin vastustamista kuin sen sisältämään vihaisuuteen eläytymistä.

Eniten vihaisia reaktioita keränneiden ehdokkaiden joukossa on perussuomalaisten lisäksi vasemmistoliiton ehdokkaita. Etenkin Li Anderssonin ja Paavo Arhinmäen Sipilän hallituksen politiikkaa kyseenalaistavat viestit ovat keränneet paitsi paljon vihaisia reaktioita myös merkittävän määrän jakoja.

Vihaisten reaktioiden ja viestin jakamisen välillä ei ole yksioikoista lineaarista suhdetta. Kuvaajasta näkyy kuitenkin, että viestien laaja jakaminen näyttää tapahtuvan vain, jos ne myös synnyttävät huomattavan määrän vihaisuutta. Suuttumuksen herättäminen voi olla helpoin keino saada viestejä leviämään.

Suuttumuksen herättäminen voi olla helpoin keino saada viestejä leviämään.

Emojireaktioiden kautta kerätty tieto on luonnollisesti moniselitteistä. Vihaisella naamalla reagointi voi tarkoittaa yhtä hyvin viestin vastustamista kuin sen sisältämään vihaisuuteen eläytymistä.

Facebookin kannalta tällä erolla ei välttämättä olekaan väliä. Kummassakin tapauksessa reaktio lisää viestin näkyvyyttä.

Närkästyksen kone eli vihaisuutta vahvistavat algoritmit

Tunteet ovat olennainen osa kaikkea ihmisten toimintaa. Digitaalisessa mediassa viestien liikkeeseen vaikuttavat näiden lisäksi algoritmit eli ohjelmistot, jotka päättelevät, mitä viestejä kullekin käyttäjälle kannattaa näyttää.

Näiden algoritmien toiminta voi tahattomasti vahvistaa vihaisuutta synnyttäviä viestejä. Se voi siis olla toinen selitys sille, miksi perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton viestit leviävät poikkeuksellisen laajasti somessa.

Algoritmien toiminta voi tahattomasti vahvistaa vihaisuutta synnyttäviä viestejä.

Facebookin uutisvirran taustalla toimiva algoritmi määrittää miljoonien suomalaistenkin tiedonsaantia. Vuonna 2018 somejätti kertoi, että se halusi ohjata käyttäjien toimintaa ”passiivisesta” klikkailusta ja peukuttamisesta ”merkitykselliseen” vuorovaikutukseen.

Siksi uutisvirrassa priorisoidaan viestejä, jotka synnyttävät ”aktiivista” toimintaa. Tällaiseksi toiminnaksi luetaan viestien kommentointi ja jakaminen mutta myös tunnereaktioiden käyttö. Algoritmi siis lisää niiden viestien näkyvyyttä, joille käyttäjät ovat vastanneet poikkeuksellisen monella tunnereaktiolla.

Muutos algoritmissa on kansainvälisten tilastojen perusteella johtanut vihaisia reaktioita synnyttävien viestien tehokkaampaan leviämiseen. Myös suomalaisessa politiikassa muutos algoritmissa on voinut johtaa vihaisuutta levittävien viestien vahvistamiseen.

Poimin puolueiden ja ehdokkaiden Facebook-sivuilta ne viestit, jotka olivat saaneet selvästi enemmän tunnereaktioita kuin viestit keskimäärin samoilla sivuilla. Näiden viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne: 54 prosentissa viesteistä se oli yleisin tunnereaktio.

Vihaisuus on siis hyvin yleistä niiden viestien joukossa, jotka Facebook todennäköisemmin valikoi laajempaan levitykseen.

Facebookia voi siis kutsua eräänlaiseksi närkästyksen koneeksi, jonka tekniikka on tahattomasti viritetty nostamaan esille suuttumusta tai katkeruutta herättäviä sanomia. Ikään kuin kaiutin, joka vahvistaa tiettyjä äänen taajuuksia, sosiaalisen median algoritmit vahvistavat tiettyjen tunnelatausten välittymistä.

Tekniikka, joka ei ole neutraali tunteiden suhteen, ei ole myöskään neutraali poliittisten toimijoiden suhteen

Tekniikka, joka ei ole neutraali tunteiden suhteen, ei ole myöskään neutraali poliittisten toimijoiden suhteen. Koska uusoikeiston käyttämä kuvasto ja retoriikka (esimerkiksi uhka muukalaisten taholta ja tekopyhä eliitti) rakentuvat vastaavan synkän mutta ihmisiä liikuttavan tunneskaalan varaan, on heidän sanomansa ja sosiaalisen median konelogiikan välillä yllättävä resonanssi. Vaikka perussuomalaiset tekee arvojensa puolesta vanhoillista politiikkaa, hyötyy se uusien medioiden kasvusta.

Suuttumus voi olla voimavara monenlaiselle politiikalle

Sara Ahmed on kuvannut tunteiden kiertoa tunnetalouden käsitteen kautta. Sen kautta tunteita ei ymmärretä vain yksittäisten ihmisten psykologisina tiloina vaan sosiaalisena kokemuksena, joka syntyy tunteiden liikkeestä ihmisten välillä ja kohteesta toiseen.

Ahmedin kirjoituksissa vihaisuus on tunne, jolla on taipumus vahvistua ja kasautua sen liikkeen kautta. Vihaisuuden kohde ei ole sen alku tai määränpää, vaan pikemminkin väliaikainen piste.

Tunteen kasautuminen jatkuu, kun sille löydetään uusi kohde, johon entistä suurempi määrä vihaisuutta voi kerääntyä. Tunnetalouden käsite kuvaa osuvasti somea, jossa eniten tunnereaktioita puoleensa keränneet viestit alkavat kiertämään ja levittämään tunnelatauksiaan.

Vihaisuudesta kirjoitettaessa on tunnistettava sen ristiriitainen suhde poliittiseen toimintaan. Vihaisuus saa ihmiset kaivautumaan poteroihinsa ja ajattelemaan yksinkertaistuksien pohjalta. Kasaantunut vihaisuus voidaan kanavoida hahmoon, josta rakennetaan konkreettinen uhka. Uhattuna oleville ihmisille kompromissit eivät ole vaihtoehto, kun taas väkivalta voi vaikuttaa oikeutetulta.

Haasteena muille puolueille on synnyttää sellaista tunnekuvastoa, jolla omat kannattajat saadaan liikkeelle ilman, että heidän tarvitsee ruokkia närkästyksen konetta.

Vihaisuuden potentiaalin voi kääntää aktiivisuudeksi. Ahmed on kirjoittanut myös siitä, kuinka vihaisuus ja suoranainen raivo on tärkeä osa feminististä toimintaa, koska se tekee ihmiset tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta ja synnyttää toimintaa sen korjaamiseksi.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset onnistui tuloksen puolesta kanavoimaan suuttumusta politiikkaan. Haasteena muille puolueille on synnyttää sellaista tunnekuvastoa, jolla omat kannattajat saadaan liikkeelle ilman, että heidän tarvitsee ruokkia närkästyksen konetta.

YTT Aleksi Knuutila toimii vapaana tutkijana ja tutkii algoritmista julkisuutta Suomen eduskuntavaaleissa osana Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa Vaalivahti-hanketta.

Julkaisu Närkästyksen kone: Miksi uusoikeiston ääni kuuluu verkossa muita vahvemmin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

”Jussi Halla-aho on vähiten populistinen poliitikko Suomessa”, yleisössä istunut henkilö tuli sanomaan esitelmäni jälkeen. Olin ennen eduskuntavaaleja puhumassa eurooppalaisesta puoluekentästä, jonka yksi määrittävä tekijä on ollut oikeistopopulististen puolueiden aseman vahvistuminen 2010-luvulla.

Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti. Jos perussuomalaisten puheenjohtaja Halla-ahoa vertaa aiempaan puheenjohtajaan Timo Soiniin, hän todella vaikuttaa vähemmän populistiselta poliitikkotyypiltä, jos populismin ymmärtää kansanomaisena ja eliitinvastaisena tyylinä.

Siinä missä Soini puhutteli äänestäjiä kansanomaisella retoriikallaan, kertomalla kohtaamisistaan Teboililla ja kutsumalla itseään ”perusjätkäksi”, Halla-aho viljelee sivistyssanoja, asuu Helsingin Eirassa eikä vaikuta edes yrittävän asemoitua osaksi unohdettua kansaa.

Yhdessä populismin määritelmistä painotetaan kansan ja eliitin vastakkainasettelun rakentamista. Halla-ahon tapa puhua ”kansasta” kuulostaa usein enemmän eliittipuheelta, jossa kansaa katsellaan ylhäältä alas, ei vertaisryhmänä.

Vaalien jälkeen Halla-aho kutsui äänestäjiään ”hölmöiksi”, kun ”he äänestävät [SKP:n ehdokas Kalevi] Wahrmania. Siinä meni persuilta noin 400 ääntä, sillä oltaisiin saatu seitsemäs kansanedustaja Uudeltamaalta.” Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Vaalikeskustelussa Halla-aho puolestaan totesi, että häntä ”huvittaa, että on paljon isoja miehiä, jotka pelkäävät kasveja. Ei kasveja tarvitse pelätä. Ne ovat terveellisiä ja hyvänmakuisia”. Soini taas on viitannut kasvisruokaan ”pupunruokana”.

Molempien puheenjohtajien kohdalla heidän tyylinsä – Soinin kansanomainen poljento ja Halla-ahon viljelemät sivistyssanat – vetoavat kannattajiin, mikä osoittaa hyvin populistisen tyylin muuntautumiskyvyn. Retoriselta tyyliltään Soini ja Halla-aho ovat erilaisia, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perussuomalaiset puolueena olisi luopunut populismista.

Eduskuntavaalit osoittivat hyvin, että Halla-ahon perussuomalaiset edustaa edelleen vankkaa populistista perinnettä. Populistinen tyyli näkyy tavassa, jolla puolue rakentaa vastakkainasettelua suhteessa koko muuhun puoluekenttään.

Perussuomalaisten määrittelyvalta

Politiikan julkisuudessa olennaista ei ole pelkästään agendavalta eli se, mitkä teemat nostetaan politiikan asialistalle, vaan myös se, miten niitä määritellään ja kenellä on eniten määrittelyvaltaa. Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta suomalaisessa politiikassa. Tämä näkyy siinä, miten laajasti perussuomalaisten määritelmä maahanmuutto- ja ilmastopoliittisesta vastakkainasettelusta on omaksuttu.

Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Kun puhutaan vastakkainasettelun rakentamisesta ja tilannekuvan maalaamisesta, on olennaista erottaa toisistaan se, miten puolueen tarjoama tulkinta omaksutaan yhtäältä äänestäjien parissa ja toisaalta median vaalianalyyseissa. On jo pitkään ymmärretty, että mielikuvat ja stereotypiat ohjaavat tapaamme hahmottaa politiikkaa.

Uskomukset omaksutaan helposti, kun ne ovat omien poliittisten mieltymysten mukaisia, jolloin äänestyspäätöksessä mielikuvilla on keskeinen rooli. Mielikuvat muista puolueista rakennetaan usein juuri vastakkainasettelun varaan, mutta siinä missä perinteisesti vastakkaista puolta edustaa toinen poliittinen ryhmä, populisteilla se on usein koko muu puoluekenttä tai poliittinen järjestelmä.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta.

Median vaalianalyyseissa yksittäisen puolueen tarjoamien mielikuvien määrittämä tilannekuva on helpommin vältettävissä tarkastelemalla analyyttisesti puolueiden ohjelmia ja vaalikeskusteluja. Eduskuntavaaleissa perussuomalaisten rakentama vastakkainasettelu maahanmuutto- ja ilmastopolitiikassa muuta puoluekenttää vastaan toistui kuitenkin vaalianalyyseissa sekä ennen vaaleja että niiden jälkeen.

Näin ilmastohysteria koettiin

Ilmastokeskustelussa perussuomalaisten linja oli vastustaa muiden puolueiden ”ilmastohysteriaa”. Ennen vaaleja tätä mielikuvaa muiden puolueiden ilmastolinjasta toistettiin analyysista toiseen eri lehdissä.

Iltalehdessä kirjoitettiin muiden puolueiden ”ilmastopaniikista”, johtavien poliitikkojen ”tyystin kadonneesta suhteellisuudentajusta” ja ”ihmisiä syyllistävästä vaalimessusta”. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä kysyttiin: ”Löytyisikö persujen ulkopuolelta joku tolkun – ja rohkea – poliitikko, joka myöntäisi, että kansalaisilla saattaa olla ihan ymmärrettäviä epäluuloja kiilusilmäisen ilmastonmuutoskiihkon suhteen?”

Ilta-Sanomien kolumnissa kerrottiin, että ”muut puolueet ovat kaikkensa tehneet Halla-ahon kannatuksen eteen, eikä kyse ole edes maahanmuutosta, vaan arkijärjen kysymyksistä. SDP:n osalta esimerkiksi ilmastopoliittinen mopo on karannut käsistä”.

Pienemmissä maakuntalehdissä vaaleja kuvattiin ”paniikkivaaleiksi”: ”Syyllistäminen ja tuputtaminen on synnyttänyt myös vastareaktion ja tämä tuntuu juuri nyt satavan selvästi niin kutsutulla realistisella linjalla erottautuneiden perussuomalaisten laariin.”

Muiden puolueiden ilmastopolitiikka nostettiin näkyvästi esiin myös vaalien jälkeen, kun tulosta alettiin analysoida. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus -lehden kolumnissa analysoitiin, että ”ilmastokeskustelu sai yliampuvia ja syyllistäviä sävyjä”. Tällä kertaa ilmastopaniikista ei syytetty koko muuta puoluekenttää vaan osoitettiin pelkästään ”punavihreää myllytystä”.

Myös kansainvälinen lehdistö tarttui tähän tulkintaan. The New York Times -lehdessä tuotiin esiin, että ”muut puolueet kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”.

Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin.

Miltä tuo muiden puolueiden ”ilmastohysteria” sitten näytti? Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin. Suurilla puolueilla ei ollut halukkuutta sitoutua kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin vaaliohjelmissa tai ehdokkaiden vaalikonevastauksissa.

Eduskuntapuolueista vain vihreät ja jossain määrin vasemmistoliitto erottautuivat ilmastopoliittisissa keinoissa muista puolueista. Puolueiden sitoutuminen 1,5 asteen tavoitteeseen ei ikinä konkretisoitunut vaalikeskusteluissa, kun suuret puolueet eivät esittäneet tarvittavia ilmastokeinoja tavoitteen toteuttamiseen. Silti mielikuva ”ilmastohysterian” vallassa olevista puolueista pysyi vahvana.

Keskusta asemoitui jo kuukausia ennen vaaleja vihreitä vastaan ”realistisella vihreydellä”. Kokoomus taas ei halunnut olla mukana huutokaupassa, jossa ”sosialistit ja vihreät kilpailevat milloin pääsevät kieltämään bensa- ja dieselautot”.

Ilmastopolitiikassa vastakkainasettelua rakennettiin niin kokoomuksessa kuin keskustassa määrätietoisesti vihreitä ja vasemmistoa vastaan, mutta lopulta perussuomalaiset määritteli kamppailun jakolinjan.

SDP:tä syytettiin epäselvistä ilmastopoliittisista lausunnoista samaan aikaan, kun suuri osa puolueen ehdokkaista ei halunnut sitoutua vaalikonevastauksissa esitettyihin ilmastopoliittisiin keinoihin ja puolueen puheenjohtaja Antti Rinne toisteli, että ”ei tässä kenenkään lautaselta olla viemässä liharuokaakaan pois”.

Taustalla lienee vaikuttanut myös negatiivinen mielikuva vasemmistosta poliittisena voimana, joka puuttuu tarpeettoman paljon kansalaisten elämään eri politiikka-alueilla – nyt myös ilmastopolitiikassa. Oikeisto on perinteisesti vaatinut, että valtio jättää kansalaiset rauhaan.

Kun lehtien analyyseja muiden puolueiden hysteriasta ja paniikista tarkastelee puolueiden ilmastokeinojen valossa, asetelma kääntyykin päälaelleen. Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Toisaalta tätä erityisesti iltapäivälehtien levittämää hysteriaa haastoivat ja tasapainottivat vaaleja edeltävät analyysit erityisesti Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylellä suurten puolueiden vaatimattomasta ilmastopolitiikasta.

Hyvin heikko luottamus puolueisiin osaltaan mahdollistaa tilanteen, jossa populistipuolue onnistuu vaaleista toiseen asemoitumaan perinteisten puolueiden vastavoimana. Osaltaan asemoitumista vakiintuneen puoluekentän ulkopuolelle mahdollistaa myös paitsi median toistamat mielikuvat puolueesta vaihtoehtona muille puolueille myös puhe uudesta ”jytkystä”

Vaikka puolue oli viime kaudella hallituksessa ja sen kannatus on ollut koko 2010-luvun ajan korkeaa, puhe vaaliyllätyksestä antaa ymmärtää, että suosio on vain ohimenevä ilmiö perinteisellä puoluekentällä. Tällöin puolue on jatkuvasti altavastaajan asemassa sen sijaan, että se olisi vakiintunut valtapuolue ja osa kritisoimaansa poliittista eliittiä.

Kun maahanmuutosta ei saa puhua

Maahanmuuttopolitiikan linjoissa perussuomalaisten määrittelyvalta on ollut jo vuosia merkittävää. Analyyseissa tuodaan säännöllisesti esiin, etteivät muut puolueet halua puhua maahanmuuton ongelmista. Tässäkin kysymyksessä perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Esimerkiksi professori Tapio Raunion mukaan suurimmat puolueet ”vaikenevat täysin” maahanmuutosta. Vaikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Juha Sipilän hallitus teki merkittäviä kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan ja suurin osa puolueista haluaisi kiristää turvapaikkapolitiikkaa entisestään, mutta edelleen analyysi on, että muut puolueet vaikenevat maahanmuuttopolitiikasta. Uutisoinnissa on korostettu ja liioiteltu ”maahanmuuton mahdollisia kielteisiä vaikutuksia ja uhkakuvia, kuten taloudellista taakkaa, rikollisuuden kasvua, turvallisuusriskejä ja kulttuurisia uhkia”. Tämä näkyi myös puolueiden poikkeuksellisen voimakkaassa reaktiossa uutisointiin Oulun seksuaalirikosepäilyistä, joihin liittyi ulkomaalaistaustaisia epäiltyjä.

Silti perussuomalaisten vaikenemisväitettä toistetaan analyysista toiseen realistisena kuvauksena puoluekentän todellisuudesta. Olennaista vaikenemisteesille on kysymys agendavallasta ja määrittelyvallasta.

Ei riitä, että maahanmuutosta puhutaan jatkuvasti ja korostetun ongelmalähtöisesti – perussuomalaiset pyrkii vielä vahvempaan asiaomistajuuteen maahanmuuton ongelmien tunnistamisessa ja määrittelyssä. Silloin kaikki muut paitsi ongelmalähtöinen kehys maahanmuuttopolitiikassa on vaikenemista.

Perussuomalaisten tarjoaman linssin hallitsevuutta on epäilemättä vahvistanut se, että puolue on ollut niin vahvasti edustettuna maahanmuuttoon liittyvässä mediakeskustelussa.

Itseään ruokkiva asetelma

Julkisessa keskustelussa usein toistetaan populistipuolueen rakentamaa asetelmaa, jossa puolue on vaihtoehto koko muulle puoluekentälle. Vaalikeskusteluissa perussuomalainen ”vaihtoehto” niin ilmasto- kuin maahanmuuttopolitiikassa liittyi ensisijaisesti tyyliin, jolla perusuomalaiset määritti muuta puoluekenttää.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan. Tässä mielessä vastakkainasettelu tyhjentyi politiikkasisällöistä ja rakentui muihin puolueisiin kohdistuvan protestin varaan.

Perussuomalaisten vaikuttavin onnistuminen on, että niin monet tarkastelevat poliittista todellisuutta perussuomalaisten tarjoaman linssin läpi. Tämä edellyttää sitä, että perussuomalaiset löytää politiikkakysymyksen, jonka ympärille se pystyy luomaan uskottavan mielikuvan poliittisen kentän konsensuksesta, jota pitää koossa poliittisena korrektiuden liima. Silloin politiikkasisältöihin liittyvä kamppailu on toissijaista ja altavastaajan identiteetistä kumpuava protesti nousee ensisijaiseksi jakolinjaksi.

Voikin hyvin sanoa, että perussuomalaisille eduskuntavaalit olivat voitto paitsi poliittisessa vallassa myös määrittelyvallassa.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. 

Edit. 25.4.2019 23:13: Täsmennetty kohtaa puolueiden ilmastopoliittisista tavoitteista.

Julkaisu Eduskuntavaalit perussuomalaisten linssin läpi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvio: Emilia Palonen & Tuija Saresma (toim.): Jätkät ja jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka. Vastapaino, 2017.

Emilia Palosen ja Tuija Saresman toimittama Jätkät ja jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka on kuin simpukka, jonka helmi on analyysi perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtajan Timo Soinin populismista. Perussuomalaisten retoriikkaa käsittelevät artikkelit ovat kuin simpukan herkullista lihaa. Ernesto Laclaun populismiteoria taas muodostaa kirjan ympärille sen kovan teoreettisen kuoren.

Teos saa kysymään, miksi uusia yhteiskunnallisia liikkeitä käsitteellistämään kehitetyt teoriat sopivat niin hyvin kolmannen aallon oikeistopopulismin analyysiin. Mikä on lopulta populismin ja tavanomaisen postmodernin politiikan tosiasiallinen ero?

Ernesto Laclaun populismiteoria

Teoksen teoria rakentuu politiikan teoreetikko Laclaun populismiteorialle sekä käsitykselle populismista performatiivisuutena, merkityksiä ja niiden muutoksia tuottavana toimintana. Laclaun teoriaa on kuvattu post-marxilaiseksi, vaikka hän hylkää marxilaisen ontologian eli luokkataistelun ensisijaisuuden, tuotantosuhteiden ja -voimien määräävyyden sekä mahdollisuuden objektiiviseen tiedontuotantoon.

Sen sijaan Laclau kääntyy kohti diskurssiteoriaa ja esittää, että politiikan ymmärtäminen luokkataisteluna on ainoastaan yksi mahdollinen tapa käsitteellistää politiikkaa.

Teoksen teoria rakentuu politiikan teoreetikko Laclaun populismiteorialle sekä käsitykselle populismista performatiivisuutena.

Toisin kuin esimerkiksi populismitutkija Cas Mudde, joka määrittelee populismin ideologiana (esimerkiksi autoritaarisuus, anti-feminismi, muukalaisvastaisuus tai EU-kritiikki), Laclaulle populismia ovat erilaisia ryhmiä yhdistävät populaarit vaatimukset.

Laclaun politiikkakäsitys on antagonistinen: ei ole olemassa luonnollisia yhteiskuntia. Sosiaaliset suhteet ovat poliittisen argumentaation seurauksia.

Filosofisemmin ilmaistuna Laclau esittää ratkaisun universalismin ja partikularismin välillä eli sen suhteen, kuinka populaarit vaatimukset voivat tulla yleisiksi vaatimuksiksi vaarantamatta demokratiaa. Samaan aikaan hän pyrkii ymmärtämään, kuinka kaikkien identiteettien tunnustaminen ei johda hegeliläiseen historian loppuun, totaliteettiin.

Keskeisiä käsitteitä Laclaun populismiteoriassa ovat kiinnekohta, tyhjä merkitsijä, kelluva merkitsijä, myytit ja imaginaarit sekä hegemonia. Symbolinen järjestys eli diskurssi artikuloidaan metaforina tai metonymioina kiinnekohtien ympärille.

Myytit ja imaginaarit luovat tälle perustan fantasioiden ja affektien maailmana. Viime kädessä poliitikko pyrkii luomaan hegemonisen rakenteen, joka jäädyttää merkitykset osana kiinnekohtaa, poliitikon agendalle otolliseen tilaan, jossa hegemoninen diskurssi limittyy populaarin identiteetin kanssa.

Populismi perustuu Laclaun teoriassa tyhjien merkitysten taitavalle käytölle.

Populismi perustuu Laclaun teoriassa tyhjien merkitysten taitavalle käytölle. Populismi kokoaa sisään ja kanavoi toisistaan irrallisia vaatimuksia, jotka saavat yhteisen merkitsijän. Tyhjä merkitsijä tarkoittaa siis ilmaisua, joka on tyhjä, koska se on potentiaalisesti niin täynnä merkityksiä, ettei se merkitse mitään tai kaikki pystyvät periaatteessa hyväksymään sen.

Kun sen sisältöä tarkennetaan – mikä on välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin –, se ei ole enää tyhjä. Populistinen politiikka sulkee ulos osan siihen uskotuista vaatimuksista, minkä on esitetty olevan myös sen kompastuskivi.

Analyysi Timo Soinin populismista

Laclaulle pelkät poliittiset iskulauseet tyyliin ”jytky” eivät ole tyhjiä merkitsijöitä. Myös poliitikko itse, eli jätkä, on tyhjä merkitsijä.

Soinia ei ainoastaan samaistettu puolueeseensa vaan häneen liitettiin erilaisia merkityksiä, toiveita ja uhkia. Kun perussuomalaiset nousivat hallitukseen ja Soinista tuli ulkoministeri, nämä merkitykset varisivat hänen yltään.

Kirjoittajat kutsuvat teoksen tarkastelemaa aikajännettä Soinin ajaksi. Emilia Palonen kirjoittaa siitä, kuinka Soini oli perussuomalaisten puheenjohtaja vuodesta 1997 aina vuoteen 2017.

Kirjoittajat kutsuvat teoksen tarkastelemaa aikajännettä Soinin ajaksi.

Sitä ennenkin hän toimi aktiivisesti SMP:ssä (varapuheenjohtajana vuosina 1989–1992, minkä jälkeen Soini toimi puolueen puoluesihteerinä aina sen konkurssiin asti) ja myöhemmin perussuomalaisten puoluesihteerinä. Eduskuntaan Soini nousi vuonna 2003 Tony Halmeen vanavedessä. Soinin suhde Halmeeseen oli ristiriitainen – ja ennakoi puolueen tulevaa kehityssuuntaa.

Mutta populismin perusteet Soini oli oppinut jo kirjoittaessaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaansa Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1988. Siinä hän määritteli puolueen kielen, josta tuli menestyksen avain ja puolueen käyttöliittymä.

Palosen mukaan Soinin kuvaus SMP:n populismista on herkullista luettavaa. Vaikka Soini ammentaakin ennen kaikkea populismia tutkineelta Margaret Cannovanilta, ilmenee Soinin näkemyksissä vaikutteita välillisesti myös Laclaulta. Siksi Laclaun teoriat sopivat niin hyvin myös Soinin populismin ymmärtämiseen.

SMP hyödynsi aikoinaan vastakkainasettelua maaseudun ja kaupunkien välillä. Myöhemmin Euroopan unioni ja ennen kaikkea vuonna 2008 alkanut talouskriisi loi perussuomalaisille kiinnekohdan, joka mahdollisti yhteisen nimittäjän ja uusien radikaalien merkitysten luomisen.

Näistä kuuluisin oli tokaisu: ”missä EU, siellä ongelma.” Urpo Kovala ja Jyrki Pöyssä kirjoittavat tarkemmin siitä, kuinka Soini loi sanoilla asioita: Soini määritteli itsensä maisterisjätkäksi ja popularisoi vaalivoiton nimeksi jytkyn.

Laura Parkkisen artikkeli Soinin kaanaankielestä eroaa teoksen muista artikkeleista siinä, ettei hän käytä Laclaun populismiteoriaa vaan yhdistelee ranskalaista sosiolingvistiikkaa ja suomalaista sosiaaliantropologista saarnantutkimusta.

Parkkisen mukaan Soinin uskonnollinen kieli ei noudattele niinkään perinteistä luterilaisuutta vaan on lähempänä amerikkalaista herätyskristillisyyttä. Toisaalta Soini ei tehnyt uskonnolla eurooppalaisten populistipuolueiden johtajien ja monien perussuomalaisten poliitikkojen tapaan identiteettipolitiikkaa vastakkainasetteluja luomalla.

Hän puhuu kirkkojen tavoin uskosta sekä käyttää uskonnollista kieltä ehtymättömänä retorisena lähteenä puheissaan ja kirjoituksissaan. Uskonnollisen retoriikan avulla Soini loi kuvaa karsimaattisesta mutta vastentahtoisesta johtajasta raskaalla maallisella vaelluksella kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Vaikka perussuomalaiset oli profiloitunut maahanmuuttovastaisena puolueena, ei turvapaikan hakijoiden määrän lisääntyminen vuonna 2015 enää kanavoitunut hallitusvastuussa olleen puolueen kannatukseen. Soini ei myöskään itse esiintynyt maahanmuuttokriittisenä poliitikkona, mutta hänen puolueensa antoi alustan maahanmuuttovastaiselle siivelle, joka lopulta valtasi puolueen kesällä 2017 pettyneenä hallitustyöskentelyn hedelmättömyyteen.

Soini ei itse esiintynyt maahanmuuttokriittisenä poliitikkona, mutta hänen puolueensa antoi alustan maahanmuuttovastaiselle siivelle.

Palonen kiinnittää huomiota siihen, kuinka oppikirjamaisesti puolueen uusi puheenjohtaja Jussi Halla-aho noudatti marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin neuvoa orgaanisista intellektuelleista. Gramscin mukaan työväenluokalla pitäisi olla intellektuellinsa, jotka pyrkivät ottamaan haltuunsa hegemonisen merkityksenannon omiensa joukossa.

Halla-ahon blogikirjoitukset olivat tästä tyyppiesimerkki. Jätkien ja jytkyjen sijaan Hommaforumilla alettiin jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta irvailla Soinin ministeripestistä hänen henkilökohtaisena hillotolppanaan.

Perussuomalaisten retoriikka

Teoksen kirjoittajien mukaan Soinin ajan teemoja perussuomalaisissa olivat demokratiavaje suomalaisessa politiikassa, Euroopan unionin kritiikki jäsenmaan näkökulmasta, uskonnollinen retoriikka, tasa-arvon ja monikulttuurisuuden määritteleminen uudelleen ja parlamentarismin vastaisuus. Näiden seurauksena poliittisten vastakkainasettelujen ja vihapuheen kärjistyminen sai uusia muotoja. Perussuomalaiset antoivat näille kelluville merkitsijöille erilaisia ilmaisuja ja sisältöjä.

Mutta jos Laclaun mukaan politiikka on uusien merkitysten luomista, niin mitä on erityisesti perussuomalainen populismi? Tuula Vaarakallio ja Emilia Palonen vastaavat kysymykseen kääntämällä kirjan alkupuolella olevassa artikkelissa katseen siihen, miten populismia on määritelty suomalaisessa keskustelussa. Aineistona ovat Helsingin Sanomien artikkelit ja se, miten esimerkiksi Soini määrittelee omaa politiikkaansa.

Tuula Vaarakallion ja Tuuli Lähdesmäen käsittelemä kaksoispuhe ei ole vain perussuomalaisille ominaista. Kaksoispuheen voi ymmärtää siten, että poliitikko vaihtaa nuottia yleisönsä perusteella.

Filosofi Chaïm Perelman kirjoitti universaali- ja erityisyleisöstä. Ei ole vaikea kuvitella muitakin poliitikkoja kuin vain perussuomalaisia aina Paavo Väyrysestä alkaen puhumassa eri tavalla maakunnissa ja valtakunnallisessa uutislähetyksessä tai esittämässä keskenään ristiriitaisia vaatimuksia.

Yhdessä jos toisessakin puolueessa puolueiden puheenjohtajat vetäytyvät vastuusta viittaamalla poliitikon yksityisajatteluun, kun yksittäinen poliitikko sanoo jotain sopimatonta.

Perussuomalaisessa diskurssissa tällainen niin sanottu yksityisajattelu on vain saanut uuden merkityksen viittauksella suoraan demokratiaan. Poliitikko voi todeta, että hän kokee edustuksellisen demokratian ongelmallisena, koska se rajoittaa hänen ilmaisunvapauttaan.

Kaksoispuheella Soinin on ollut mahdollista sijoittaa Suomi osaksi Eurooppaa. Häntä on syytetty impivaaralaisuudesta, kun hän vastusti Euroopan unionin integraation syventämistä, mutta toisaalta 2000-luvulla populismi on ollut yleiseurooppalainen liike.

Kaksoispuheella Soinin on ollut mahdollista sijoittaa Suomi osaksi Eurooppaa.

Perussuomalaisten ohjelmissa ja julistuksissa puolustetaan eurooppalaisia arvoja, mutta samaan aikaan myös toisten eurooppalaisten – vaikkapa ”kreikkalaisten zorbasten” – koetaan uhkaavan suomalaisten etuja. Perussuomalaisten kieli on ollut kaksoispuheen ansiosta hyvin notkeaa. Eurooppa tarjoaa siinä kelluvan merkitsijän.

Tuija Saresma kirjoittaa siitä, kuinka perussuomalaiset kamppailevat tasa-arvon käsitteen kanssa. Aineistona hän käyttää Perussuomalainen-lehteä. Myös tässä tulee ilmi heidän käyttämänsä kaksoispuhe: tasa-arvon käsite tyhjentyy sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

Lehdessä kirjoitetaan taloudellisesta tasa-arvosta, mikä ymmärretään kansan puolella olemista EU-eliittiä vastaan. Kun sukupuoli otetaan esille, puhe kääntyy siihen, ettei miestä saa syyllistää.

Globaalia epätasa-arvoisuutta halutaan poistaa auttamalla ihmisiä heidän kotimaissaan, vaikka toisaalla samaan aikaan vaaditaan kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaamista. Perussuomalaiset nuoret antavat ymmärtää tasa-arvon menneen liian pitkälle erilaisten kiintiöiden ja positiivisen syrjinnän seurauksena ja samalla esittävät islamin olevan perustavanlaatuisessa ristiriidassa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja sananvapauden eurooppalaisten periaatteiden kanssa.

On kuitenkn kysyttävä, missä määrin perussuomalaiset tässäkään kysymyksessä on erityistapaus. Tai kuten Saresma toteaa viitaten Raija Julkuseen: samaan aikaan kun juhlapuheissa Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana, se tarkoittaa eri sukupolville eri asioita.

Ilman perussuomalaisiakin tasa-arvo on tyhjä merkitsijä: kukapa olisi tasa-arvoa vastaan? Voisi jopa sanoa, että perussuomalaiset ovat politisoineet tasa-arvon käsitteen – ja hyvä niin.

Ehkä eniten perussuomalaisten käyttämä kieli, merkitysten kelluttaminen, ilmenee siinä, kuinka monikulttuurisuuden käsite on muuttunut suomalaisessa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Saresma ja Maria Ruotsalainen kirjoittavat, kuinka vuosituhannen vaihteessa monikulttuurisuus näyttäytyi tutkijoiden papereissa analyyttisenä käsitteenä, mutta populistisen retoriikan valtavirtaistuessa siitä tuli yhä enemmän myytti lännen ja idän välisestä ylittämättömästä rajasta. Se näyttäytyi eufemismina kristillisen Euroopan ja islamilaisen Lähi-idän perustavanlaatuisesta erosta.

Tämän kiinnekohdan varaan perussuomalaisten maahanmuuttovastainen siipi alkoi tuottamaan merkityksiä. Ne, jotka eivät hyväksyneet perussuomalaisten määrittelyä monikulttuurisuudesta, leimattiin suomalaisten tapojen tai kulttuurin väheksyjiksi.

Suomessa vihapuheen käsite vakiintui muuhunkin kuin satunnaiseen käyttöön vasta vuoden 2011 aikana. Käsitteen ongelma on se, ettei se ole juridinen vaan poliittinen termi: ”Vihapuhe on näin sekä käsitteenä että tekona huokoinen ja sallii lukuisia merkityksiä kiinnitettävän itseensä ja sallii myös niiden poisluennan.”

Populismi Timo Soinin jälkeen?

Käenpoikien syrjäytettyä Soinin ehdokkaan perussuomalaisten puoluekokouksessa kesäkuussa 2017 on aika pysähtyä miettimään sitä, mikä on perussuomalaisen populismin tulevaisuus.

Ehkä perussuomalainen populismi ei edusta radikaalia katkoksellisuutta aikaisempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin tai toisiin poliittisiin toimijoihin. Ehkä kyse olikin enemmän 2000-luvun alun poliittisesta pysähtyneisyydestä.

Mikä on perussuomalaisen populismin tulevaisuus?

Tai sitten populismia on etsittävä aivan muualta, vaikkapa siitä, kuinka kaksi muuta hallituspuoluetta on pyrkinyt luomaan hegemonisen rakenteen, joka jäädyttää merkitykset osana sote-uudistusta. Puhumattakaan vasemmistopuolueista, jotka aina ovat esittäneet edustavansa kansan tahtoa.

Toinen tutkimusta vaativa teema, joka kirjassa kyllä otetaan esille, on uskonnon ja populismin välinen suhde. Vaikka Suomi ei ole Yhdysvallat, jossa poliitikkojen uskonnolla ratsastaminen on arkipäivää ja kristillinen oikeisto ehkä merkittävin yksittäinen painostusryhmä, näkyy evankelisluterilaisen kirkon auktoriteetin horjuminen myös Suomen puoluepolitiikassa. Perussuomalaiset ovat hyötyneet tästä ja keränneet kannatusta nimenomaan herätyskristillisistä piireistä, joissa ajatellaan Suomesta tulleen liian vapaamielinen viime vuosina.

Mikä on populismin ja herätyskristillisyyden yhteinen nimittäjä? Löytyykö vastaus politiikan teoreetikko Carl Schmittin poliittisesta teologiasta ja kaipuusta tavanomaisen parlamentaarisen politiikan ylittävään ihmeeseen?

Kolmanneksi on mielenkiintoista pohtia sukupuolen merkitystä perussuomalaisten tulevaisuudessa. Kuten Urpo Kovala ja Jyrki Pöysä antavat ymmärtää artikkelissaan, Soini oli lähes kaikkea sitä, mitä Halla-aho ei ole.

Halla-aho on helsinkiläinen filosofian tohtori, joka ilmaisi aikaisemmin itseään lähinnä blogissaan. Asevelvollisuutta hän ei ole suorittanut ja varhaisemmissa kirjoituksissaan ilmoitti olevansa ateisti.

Soini kyllä suoritti maisterin paperit, mutta veti päälleen jätkän ja supliikkimiehen kristillisellä vakaumuksella vuoratun manttelin. Hän kertoi omaavansa juuret syvällä maaseudulla, vaikka asuukin Espoossa. Toisaalta Soini edusti eräänlaista protestimaskuliinisuutta suhteessa viime vuosien uudenlaiseen inklusiiviseen maskuliinisuuteen.

Halla-ahon kaltaisen hahmon valinta kansallismielisen puolueen puheenjohtajaksi kuvaa sitä, että miehenä olemisen normit ovat todellakin muuttuneet.

Halla-ahon kaltaisen hahmon valinta kansallismielisen puolueen puheenjohtajaksi kuvaa sitä, että miehenä olemisen normit ovat todellakin muuttuneet. Laura Huhtasaaren valinta puolueen presidenttiehdokkaaksi on taas jatkumoa yleiseurooppalaiselle, Laura Parkkisen kuvaamalle paljettipopulismille, jossa vaaleat naiset eksklusiivisella ja perhearvoja puolustavalla retoriikalla nousevat politiikan huipulle.

Julkaisu Palonen & Saresma (toim.): Timo Soinin aika ja perussuomalainen populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.