Populismi, demokraattinen edustus ja radikaalioikeiston kynnys

Flöschen/Flickr (CC BY 2.0)
Lukuaika: 7 min.

Tasa-arvon ajatus liittyy kansanvaltaan, mutta irtautuessaan yleisistä oikeusperiaatteista se voi muuttua vain valitulle kansalle varatuksi. Kansan nimissä voidaan pyyhkiä yli vallan jakamisen periaate ja poistaa yksilöä ja vähemmistöjä suojelevat lait. Euroopan radikaalioikeistolaisilla liikkeillä ja puolueilla on tällaisia pyrkimyksiä – myös Suomessa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on nimittänyt oikeistopopulismin herättämää huolta epädemokraattiseksi demonisoinniksi ”ikään kuin demokratia uhkaisi demokratiaa” – kansan keskuudestahan nämä liikkeet ovat syntyneet. Huomautus saa retorisen tehonsa demokratian käsitteen väljyydestä: sitä on helppo liu’uttaa sekä sanamerkityksen että poliittisen käsitteen tasolla.

Kirjaimellisesti demokratia tarkoittaa puhdasta kansan valtaa (kreikaksi demos kratos), oli se millaista tahansa. Sellaisena se on yksinvaltaisista järjestelmistä poikkeava vallan oikeutusperiaate. Kruunupää ei ole enää yhteiskuntaruumiin harteilla, vaan korpus hallitsee itseään moninaisilla elimillään. Parlamentaarisessa oikeusvaltiossa tämä tarkoittaa enemmistöperiaatetta, eriytyneitä instituutioita sekä jo perustuslaissa määriteltyjä oikeuksia ja suojia.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on nimittänyt oikeistopopulismin herättämää huolta epädemokraattiseksi demonisoinniksi ”ikään kuin demokratia uhkaisi demokratiaa” – kansan keskuudestahan nämä liikkeet ovat syntyneet.

Tästä oikeusperustasta irtautuessaan kansanvalta voi toimia myös johtajakeskeisen ja autoritaarisen politiikan perusteluna. ”Kansa” toimii tällöin ideologisena sulkeumana, jonka nimissä voidaan pyyhkiä yli vallan jakamisen periaate, virtaviivaistaa instituutiot ja poistaa yksilöä ja vähemmistöjä koskevat suojalausekkeet. Italiassa 1920-luvun lopulla tällaiset suojat poistettiin rikoslaista osana kehitystä, jossa muut puolueet kiellettiin ja lehdistö otettiin poliittiseen valvontaan. Sen jälkeen Italia oli fasistipuolueen johtama poliisivaltio.

 

Demokratian merkityksen manipulointi

Tällaisella kansanomaisella autokratialla on ollut monia asteita ja muotoja. Nykyään puhutaan illiberaalista demokratiasta eli tilasta, jossa kansan nimissä on päätetty rajata tiettyjä liberaalin demokratian tunnusmerkkejä, kuten lehdistön ja tieteen vapautta ja vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se on Euroopan radikaalioikeistolaisten liikkeiden ja puolueiden pyrkimys ja Unkarissa ja Puolassa tällaiset puolueet ovat vallassa.

Kansanomaisen autokratian haaste näkyy myös siellä, missä oikeusperusta on säilynyt koskemattomana. Esimerkiksi perussuomalaiset esitti marraskuussa 2019 rikoslain muuttamista kansanryhmää vastaan kiihottamisen osalta sillä perusteella, että pykälällä ei ole yksiselitteisiä sovellusperusteita, vaan joudutaan tapauskohtaisesti pohtimaan yllytyksen suhdetta sananvapauteen. Puolueen puheenvuoron käyttäneen Ville Tavion mukaan nykyinen lainkohta on liian abstrakti ja perustuu vain “ilmapiirin tulkintaan ja mielikuviin”.

Illiberaalissa demokratiassa on kansan nimissä päätetty rajata tiettyjä liberaalin demokratian tunnusmerkkejä, kuten lehdistön ja tieteen vapautta ja vähemmistöjen ihmisoikeuksia.

Yllytyksen tulisi esityksen mukaan olla rangaistavaa vain, jos siihen sisältyy suoraa uhkaamista tai selvästi rajattuun rikokseen yllyttämistä. Näin siitä huolimatta, että herjauksella ja yllytyksellä on oma kasvupotentiaalinsa, varsinkin maalitettuna tai muuten orkestroituna. Tarkasti ottaen ne eivät ole puhetekoja, koska ne eivät  muuta kenenkään institutionaalista tai juridista asemaa, mutta sosiaalinen ja poliittinen kaikupohja kytkevät ne läheisesti myös konkreettisten tekojen maailmaan. Yllytyksellä ei ole suoraa syy-yhteyttä väkivallantekoihin, mutta se kiihottaa niiden suuntaan ja on siten osa väkivaltaa.

Eduskuntaryhmän esityksessä tällainen puhe määrittyy tiedon jakamiseksi ja kansan tahdoksi, ja sen vuoksi yllytystä kriminalisoivat lainkohdat nähdään demokratian kannalta kyseenalaisina. Lain ehdotettu tarkentaminen yhteen suuntaan kuitenkin avaisi sen toiseen suuntaan, joka ei suinkaan olisi vain ”tietoa” tai ”kritiikkiä”. Esityksen puhemaailmassa ”kansa” toimii itsessään oikeutuksen ideologisena sulkeumana, joka kytkeytyy irti sekä demokratian oikeusperiaatteista että siitä, miten kansan käsitettä poliittisessa käytännössä luodaan. Tällä tavalla ”kansa” ja sen tahto muuttuvat perussuomalaisten yksinoikeudella tulkitsemaksi absoluuttiseksi kokonaisuudeksi.

Peruusuomalaisten tekemän esityksen puhemaailmassa ”kansa” toimii itsessään oikeutuksen ideologisena sulkeumana, joka kytkeytyy irti sekä demokratian oikeusperiaatteista että siitä, miten kansan käsitettä poliittisessa käytännössä luodaan.

Tässä sulussa ”kansa” perustelee itse itsensä  ja niin myös siihen liitetty yllytyspuhe on oma oikeutuksensa. Rajoitukset ja vähemmistöjen oikeudet ovat kuvitellun yhtenäisen kansan oikeuden tiellä.

Demokratiaa on moneksi. Yleensä sillä nykyään kuitenkin tarkoitetaan ”liberaalia demokratiaa”, jossa perustuslakiin on kansanvallan periaatteen lisäksi kirjattu myös yksilöiden ja vähemmistöjen oikeudet ja rikoslakiin niiden suojat. Nämä ovat valistusperäisiä, universalistisia periaatteita, joiden mukaan määritellyt perusoikeudet koskevat yleistetyn yksilön kautta kaikkia. Ne eivät tietenkään ratkaise sen enempää juridisia kuin poliittisia ongelmia, mutta niiden on tarkoitus ohjata käytäntöjä.

Illiberaaliin demokratiaan ja oikeistopopulistisiin puolueisiin kohdistettua kritiikkiä kommentoidessaan Halla-aho irrottaa demokratia-sanan kirjaimellisen merkityksen demokraattiseen oikeusvaltioon liittyvistä arvoista. Niinpä hän voi sitten retorisesti ihmetellä, miten demokratia voi uhata demokratiaa. Samalla lohkaisulla toimii myös eduskuntaryhmän esitys, joka käytännössä vapauttaisi lähes kaiken yllytyksen oikeudellisista seuraamuksista.

Hyväksyttynä esitys myös symbolisesti osoittaisi Halla-ahon aikanaan saaman yllytystuomion heiveröiseksi ja mielivaltaiseksi, muutaman tuomarin mielipiteeksi, kuten hän itse sanoi.

 

Populismin suhde demokratiaan

Populistiset liikkeet ja puolueet ovat historiallisesti moninaisia, mutta vahvasti kahtia jakavan luonteensa vuoksi ne aina muuntavat parlamentaarisesti hallitun enemmistöperiaatteen tunteita herättäväksi  ja symbolisesti ladatuksi ”kansan ääneksi”, jolla voidaan haastaa ”vanhat puolueet” ja radikaalisti koko valtaa jakava järjestelmä liberaaleine oikeusperiaatteineen. Kansalaisten äänet muuttuvat kansan ääneksi. Tai kuten italialaissyntyinen demokraattisten ja antidemokraattisten ajattelutapojen tutkija Nadia Urbinati asiaa kuvaa: halussaan tuoda valtaan oikea kansa populistit määrittelevät kansan ja enemmistön demokraattisesta prosessista riippumattomaksi olioksi.

Kun kansa käsitetään tällä tavoin olemuksellisesti, siitä voi sukeutua kuninkaan kaltainen itsevaltias , joka on määritelmällisesti aina oikeassa. Urbinati nimittää tätä ”populismin kansaksi” erotuksena ”demokratian kansasta”, jonka ajatuksessa tunnustetaan kansan ilmentyminen moninaisena ja sovittujen edustusperiaatteiden kautta.

Halussaan tuoda valtaan oikea kansa populistit määrittelevät kansan ja enemmistön demokraattisesta prosessista riippumattomaksi olioksi.

Aina oikeassa oleva kansa linkittyy johtajaan, joka auttaa kansaa löytämään itsensä ja tuo kansan julki. Näin kumpikaan ei voi olla väärässä. Yhdysvalloissa Donald Trumpin ja Joe Bidenin vallanvaihdon aikana populismin kansan ja demokratian kansan ero pelkistyi presidentinvaalin tuloksen kieltämiseen ja vielä istuvan presidentin puheeseen, jossa varoitettiin väärän presidentin valitsemisesta ja koko maan menettämisestä ilman voimannäyttöä.

Urbinatin termein tämä kuvaa äärimmillään tilannetta, jossa poliittinen luottamus perustuu ”uskoon” eikä erilaisuutta sietävästä keskustelusta, väittelystä ja sovittelusta syntyvään riittävään hyväksyntään. Hyväksyntäkin on väistämättä varautunutta, mutta sen tunnustama vastustaja ei synny sovittamattomasta kahtiajaosta.

Urbinatin deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian näkökulmasta populismi kylläkin kasvaa demokratiasta ja kuuluu siihen, mutta vahvistuessaan ja varsinkin valtaan päästyään se väistämättä myös vääristää sitä, kuten hänen kirjansa Democracy Disfigured kuvaa jo nimellään. Populismin poliittinen teoria merkitsee hänelle juuri kysymystä populismin suhteesta liberaaleihin poliittisiin instituutioihin. Tätä suhdetta kuvaa edustusta ”välittävien instanssien” (intermediary bodies) karsastus tai avoin kapina niitä vastaan.

Puntaroivan demokratian näkökulmasta populismi kylläkin kasvaa demokratiasta ja kuuluu siihen, mutta vahvistuessaan ja varsinkin valtaan päästyään se väistämättä myös vääristää sitä.

Urbinatin mukaan populismia ei voi kuvata suoraksi demokratiaksi, mutta sitä voi kuvata ”suoran edustuksen” demokratiaksi. Tässä tiivistyy parlamentaariseksi puolueeksi muodostuneen liikkeen paradoksi, koska poliittinen edustus, representaatio, on jo määritelmällisesti epäsuoraa, jollakin tavalla välittynyttä. Suurissa yhteiskunnissa se ei voi muuta ollakaan – kaikki eivät mahdu torille. Sosiaaliseen mediaan sen sijaan mahtuu, ja siitä on tullut eräänlainen kansankokous antiikin poliksen varsin sääntelemättömänä muunnelmana.

Urbinati tarkastelee populismia oikeusperustaisen demokratian, sen välittävien instituutioiden ja edustuksellisen järjestelmän näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle, vaikka ei sivuutetuksi, jää populististen liikkeiden muodostumisen dynamiikka eli se, millä tavoin representaatio poliittisena esiintulona alkaa tapahtua.

 

Edustusperiaate ja liikkeen voima

Populismi on lähtökohtaisesti väkevää, väen politiikkaa. Tämä on lähtökohtana Ernesto Laclaun  populismin teorialle, jota hän on kehittänyt ennen kaikkea kirjassaan On Populist Reason (2005). Hän pyrkii esittämään poliittisista suuntauksista riippumattoman populismin teorian eikä ole erityisen kiinnostunut populismin vaaroista.

Laclau esittää toteamuksena, että autoritaaristuminen voi viedä liikkeen rajalle, jossa sille ominainen samuuden ja erilaisuuden jännite, sen ”poliittinen logiikka” katoaa. Hän ei juurikaan pohdi, kuinka populismin oma väkevöityminen voi viedä sitä kohti hänen kuvauksensa ulompaa  kynnystä ja sen yli. Kuitenkin juuri Laclaun erittely auttaa ymmärtämään paremmin myös populismin kynnyksen ylittämistä – poliittisen logiikan katoamista.

Laclau kuvaa populismin ”draivin” perustekijöitä tietynlaisena merkitsijöiden retoriikkana. Kysymys ei ole vain vaihteleviin tilanteisiin mukautetusta taivuttelusta, vaan kansanliikkeen muodostumisen edellytyksinä olevista, eritahoisia vaatimuksia kokoavista latauskohdista.

Autoritaaristuminen voi viedä liikkeen rajalle, jossa sille ominainen samuuden ja erilaisuuden jännite, sen ”poliittinen logiikka” katoaa.

Keskeinen käsite on ”tyhjä” merkitsijä. Se nimeää jonkin agendan, jolla on tarpeeksi erityistä vetovoimaa mutta joka samalla ”tyhjenee” tai avautuu riittävästi tehdäkseen tilaa moninaisuudelle. Se kokoaa erilaisia sosioekonomisia ryhmiä, vaatimuksia ja merkityksiä, jotka aikaisemmin ovat sijoittuneet poliittisesti toisistaan erilleen tai olleet epäpoliittisia.

Tällainen panostus on kuin magneetti, joka luo uutta kollektiivista identiteettiä. Se tapahtuu vahvasti myös johtajan ”nimen” kautta. Sitä mukaa kun merkitsijät käsitteellisesti epämääräistyvät ja avautuvat yhä uusille vaatimuksille, niiden affektiivinen eli tunteista  ponnistava voima kasvaa.

Tähän kokoavaan positiivisuuteen kytkeytyy voimakas ulossulkeva negatiivisuus tai kahtiajako, johon yhdistyy ”kansaan” liittyvä täyteyskuvitelma. Yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuessa myös panostukset voivat muuttua. ”Kelluvan merkitsijän” käsitteellä kuvataan tätä kiistanalaisuutta: merkitsijöiden sisältö ja kytkennät saattavat muuttua, mikä samalla muuttaa ja siirtää koko samaistumisketjua ja sen poliittista sijaintia. ”Soinilaisen” perussuomalaisuuden muuttuminen ”halla-aholaiseksi” on tästä hyvä esimerkki.

Laclau kyseenalaistaa ajatuksen, että kansan edustajien on edustettava mahdollisimman uskollisesti ja läpinäkyvästi edustettavien käsityksiä. Edustuksessa tapahtuu kuitenkin aina jotain muuta, varsinkin siihen asti huonosti edustettujen ryhmien kohdalla. Kun nämä ryhmät tuodaan julkisuuteen ja poliittiseen kenttään, uuteen ympäristöön, niiden edustuksellisuus aina myös muuttuu. Kysymys ei ole vääristymästä, vaan siitä, että aiemmin heikosti edustuneelle ryhmälle alkaa tässä tapahtumassa syntyä aidosti uutta kollektiivista identiteettiä.

Näin ymmärrettynä representaatio – edustus – tarkoittaa uuden tai uudenlaisen poliittisen identiteetin ja tahdon syntymistä eikä vain jonkin ennalta olevan toistamista. ”Merkitsijät” panostuksineen, kahtiajakoineen ja samaistumisketjuineen kuvaavat tätä tapahtumaa.

Laclau avaa ”suoran representaation” paradoksin osoittamalla, kuinka se muodostuu. Urbinatin parlamentaarisessa näkökulmassa siihen sisältyvä populistisen liikkeen väkevöitymisen ”rajaton” potentiaali näyttäytyy vahvasti myös uhkana. Urbinatin ja Laclaun suhde kuvastaa teorian tasolla, toki tässä pelkistetysti kuvattuna, demokraattisen järjestelmän arvoperustan sekä kansan edustamisen ja edustumisen tapojen monimutkaisia suhteita.

 

Radikaalipopulismi

Toimiessaan ja varsinkin ihanteellisesti demokratia perustuu valistusperäisten liberaalien oikeuksien ja kansanvallan periaatteen luovaan jännitteeseen. Moni asia voi tässä lähteä ja on lähtenyt vinoon. Talouslamat ja kulttuurisodat ovat venyttäneet jännitteitä pelkiksi vastakohdiksi.

Tasa-arvon ajatus liittyy kansanvaltaan, mutta irtautuessaan yleisistä oikeusperiaatteista se voi muuttua vain valitulle kansalle varatuksi. Näin on tapahtunut niin sanotussa uudessa eli radikaalioikeistolaisessa populismissa. Niin tapahtui myös perussuomalaisten muodonmuutoksessa, kun Jussi Halla-aho otti kesän 2017 puoluekokouksessa puolueen haltuunsa ja esitti, että perussuomalaiset ei enää ole populistinen puolue. Ehkä voi puhua radikaalipopulismista, jossa tutut retoriikan elementit säilyvät.

Kynnys tuskin ylittyy, jos populismiin jo muodollisena välttämättömyytenä kuuluva väkevöityminen ei saa lisäpotkua jostain siinä vahvistuneesta tai siitä riippumatta syntyneestä ideologisesta muodostelmasta. Kun näin käy, populismin haaste ei kohdistu enää vain ”vanhoihin puolueisiin”, vaan vaihtelevin tavoin koko oikeusperustaan ja parlamentaariseen järjestelmään.

Jos kynnys ylittyy, populismin haaste ei kohdistu enää vain ”vanhoihin puolueisiin”, vaan vaihtelevin tavoin koko oikeusperustaan ja parlamentaariseen järjestelmään.

Tällöin koko kansa alkaa toimia ”tyhjänä” merkitsijänä niin, että sisäinen erilaisuus yksinkertaistetaan ja määritellään kulttuuri-ideologisesti etnisten ryhmien ja kansallisvaltioiden väliseksi. Samalla sisäisen yhtenäisyyden vaatimus kasvaa pakottavaksi ja syntipukkimekanismi alkaa etsiä kohteita, kuten pakolaisia ja ”suvakkeja”.

Poliittisessa mielikuvituksessa – kannattajakunnassa – kynnys voi ylittyä huomaamattomasti, koska missä tahansa kansallisvaltiossa vaikuttaa painotuksiltaan vaihtelevia moneuden ja yhteyden tunteita. ”Isänmaallisuus” voi saada monia merkityksiä ja yhdistyä tunteisiin monin tavoin.

”Uuden” tai radikaalin populismin historialliset taustat eivät mahdu tähän kirjoitukseen. Aivan selvä yhteys on joka tapauksessa 1960-luvun loppupuolen ranskalaiseen uusoikeistoon (Nouvelle Droite) ja sen johtohahmon Alain de Benoistin ajatteluun, joka kätki rasismin etnonationalismiin ja siirsi kansan moninaisuuden kansojen moneudeksi.

Radikaalipopulismin pyrkimyksenä on vähintäänkin ”illiberaali” demokratia.

Tässä kulttuuri-ideologiassa kansat määriteltiin tasavertaisiksi mutta erillään pidettäviksi. Apartheid siirrettiin toiseen kohtaan. Tämä resonoi Halla-ahon Scripta-blogin kirjoitusten kanssa, joiden mukaan ”uppoava länsi” voidaan pelastaa vain pitämällä vieraat kulttuurit etäällä.

Ajattelutavan perusta ei näytä muuttuneen, vaikka hän onkin eronnut Suomen Sisusta ja sanoutunut irti ”geenejä korostavasta” etnonationalismista.

Radikaalipopulismin pyrkimyksenä on vähintäänkin ”illiberaali” demokratia. Urbinati sanoo populismin poikkeavan fasismista siinä, että se tarvitsee vaaleja luodakseen samaistussuhteen johtajan ja kansan ”hyvän” osan välille. Tämä tekee politiikasta entistä enemmän jatkuvaa vaalityötä, ja siinä sosiaalinen media roiskahtaneena kansankokouksena   on suureksi avuksi.

Fasismi sen sijaan on puhdasta – todellista tai manipuloitua – enemmistövaltaa, jolle vaalit ovat vain rituaali. Siihen suuntaan radikaalipopulismi kuitenkin luo painetta.

 

Erkki Vainikkala on Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuksen emeritusprofessori.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehden numerossa 62:2 (2/2020) julkaistuun tutkimusartikkeliin.

2 kommenttia

  1. Opiskelija stadista 7.4.2021 - 16:13

    Kirjoittaja tuntuu vetävän yhtäsuuruusmerkin vasemmiston narratiiviseen hegemoniaan ja perusoikeuksiin kohdistuvien uhkien välille. Nämä ovat kuitenkin eri asioita. Perussuomalaiset muodostaa selvän uhkan ensimmäiselle, mutta jälkimmäisen osalta uhka tuskin on niin vääjäämätön kuin kirjoittaja esittää. Hämärtämällä näiden kahden asian välistä eroa – joko taktisesti tai tahattomasti – kirjoittaja (ja vasemmisto laajemmin) pyrkii oikeuttamaan puheen, politiikanteon ja yhteiskunnallisen osallistumisen rajoittamista omista ideologisista lähtökohdistaan. Se jos mikä on illiberaalia, ja paradoksaalisesti juuri sellaista vallankäyttöä, josta Unkarin ja Puolan yhteydessä usein varoitellaan.

    • Erkki Vainikkala 12.4.2021 - 15:04

      Kiitos kommentista, vaikka oli aluksi vähän vaikea ymmärtää. “Yhtäsuuruusmerkillä” siis tarkoittanet, että artikkkelin mukaan vain “vasemmiston narratiivinen hegemonia” voi torjua radikaalioikeiston (tai “radikaalipopulismin”) muodostaman uhan oikeusperustaiselle demokratialle. On ihan eri keskustelu, mitä “vasemmisto” ja “oikeisto” poliittisessa spektrissä milloinkin tarkoittaa, en käy sellaista keskustelua artikkelissa enkä tässä. Kirjoitin valistusperäisten universaalien periaatteiden (joita tietenkin on käytetty myös ideologisesti, esim. “valkoisen miehen taakkana”) ja kansanvallan (poliittisen vallan oikeutuksen) suhteesta. Jos edellistä aletaan heikentää ja rikkoa tätä (historiallista ja vaikeaa) kytkentää pelleilemällä “demokratian” käsitteellä (esimerkkini Halla-ahosta) tai heikentämällä keskeisten oikeuksien suojia (käytännössä melkein minkä tahansa vihapuheen “vapauttamiseksi”), se on todellisessa historiassa aina etumerkeistä riippumatta merkinnyt kallistumista autoritaarisiin ja lopulta totalitaarisiin suuntiin. Hegemoniapyrkimysten suhde näihin asioihin on oma juttunsa (tiivistetään se nyt vaikka vasemmisto- ja oikeistogramscilaisuuteen). – Tämän hetken perussuomalaisista yleensä: Jokaisen puolueen kannattajissa on tietysti monenlaisia ihmisiä, mutta perussuomalaisten linjaa ja pyrkimyksiä kuvaa aivan riittävästi esim. heidän EU-parlamenttiryhmänsä, johon kuuluu esim avoimen fasistinen Lega Nord ja AfD, jota Saksassa on oltu ottamassa sikäläisen suojelupoliisin erityistarkkailuun. Tällaisilla puolueilla on myös läheisiä yhteyksiä Putinin hallintoon, Trumpia ihailtiin jne. Minun on vaikea ymmärtää, kuinka tällaisista kytkennöistä syntyvää vaaraa voi vähätellä, olivat tyytymättömyyden konkreettiset aiheet mitä tahansa. Historia opettaa, vaikka ei suoraan.

      Hyvä että keskustellaan!

      t. Erkki Vainikkala

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*