Suomen ortodoksinen kirkko on ollut myllerryksessä kuluneen vuoden aikana. Julkinen keskustelu ortodoksisen kirkon tilanteesta käynnistyi Long Play -lehdessä 23.5.2020 julkaistun artikkelin myötä. Artikkelin mukaan ortodoksisen kirkon piispojen keskinäiset välit ovat niin tulehtuneet, että piispainkokous on käytännössä ollut vuosia toimintakyvytön. Jutussa kritisoitiin huonoa ja autoritääristä hallintokulttuuria sekä nostettiin esille kirkon piirissä olleita taloudellisia väärinkäytöksiä ja oikeusjuttuja.

Long Playn julkaiseman artikkelin jälkeen muun muassa Yle, Savon Sanomat, Karjalainen ja Suomen kuvalehti ovat uutisoineet Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta. Kirkon piispojen mukaan väitetyt ongelmat ovat pelkkiä kuulopuheita, ja Helsingin ortodoksisen hiippakunnan kirkkoherrojen mukaan kyse on toimittajien kirkkoon kohdistamasta maalittamisesta.

Tässä Politiikasta-raadissa Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta keskustelevat apulaisprofessori TT Pekka Metso, akatemiatutkija FT Kati Parppei, tutkija TT Jyri Komulainen sekä professori KTT Tuomo Peltonen. Raadin on toimittanut Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Talvikki Ahonen.

Mediassa esillä ollut ortodoksisen kirkon ongelmavyyhti on monitahoinen ja eri osapuolten näkemykset eroavat voimakkaasti toisistaan. Mistä näkemyksenne mukaan tilanteessa on kyse?

Peltonen: Ei ole helppoa saada selkoa siitä, mitä yhteisössä on tapahtunut. Ortodoksisen kirkon kompuroinnit talouden ja hallinnon järjestämisessä, oikeudellisissa kiistoissa ja piispojen välisissä yhteistyösuhteissa ovat eittämättä kasaantuneet vuosien varrella siihen pisteeseen, että on ollut perusteltua esittää kysymys yhteisön hallintokulttuurin ja johtamisjärjestelmän tilasta.

Kaikki median esille nostamat piirteet eivät ole poikkeuksellisia – missä tahansa organisaatiossa esimerkiksi ilmenee ajoittain ristiriitoja ja valtakamppailuja. Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet. Kirkon edustajien väheksyvää ja paikoin hyökkäävää asennetta maallista oikeutta kohtaan on vaikea ymmärtää.

Ortodoksinen kirkko katsoo toimineensa pääosin uskonnollisen autonomian rajoissa, kun taas suomalainen oikeusvaltio näkee sisäisen autonomian suppeammin ja soveltaa systemaattisesti maallista lakia. Kirkko on puolustanut tiukasti omaa laki- ja hallintakäsitystään, mitä puolestaan julkisen vallan ja suuren yleisön on ollut hankala tai mahdoton hyväksyä. Suoranaisia väärinkäytöksiä ei voi perustella ortodoksisella perinteellä.

Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet.

Parppei: Juurisyitä on varmasti monia ulkoisista paineista ja henkilökemioista alkaen, mutta seurakuntalaisille ja muulle yleisölle on näkynyt eräänlainen negatiivinen kierre: esimerkiksi johtamiseen liittyvien epäkohtien julkinen esiin nostaminen saa aikaan vastareaktioita, jotka puolestaan kiristävät tilannetta lisää. Avoimen ja yksituumaisen tiedottamisen sijaan eri osapuolet ovat antaneet tahoillaan lausuntoja, jotka ovat hämmentäneet ennemmin kuin selventäneet tilannetta.

Komulainen: Näin luterilaisena teologina mieleeni tulee kaksi tekijää, jotka ovat saattaneet tehdä normaalista henkilöiden välisestä kitkasta vaikeamman solmun. Ensinnäkin Suomen ortodoksinen kirkko on varsin pieni kirkkokunta ja naimattomuutta vaativaan piispanvirkaan on siksi vain pieni rekrytointipooli, jonka takia kiistat saattavat kiteytyä hyvinkin pienien piirien ympärille.

Toiseksi uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni. Etenkin piispan viran ympärillä on sellainen aura, jota ei enää juuri muualta yhteiskunnasta löydy – ja ortodoksisessa kirkossa piispa voi jopa toimia virassa niin pitkään kuin haluaa.

Uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni.

Metso: Esille nousseet ongelmat ovat tehneet näkyväksi ortodoksisen kirkon omintakeisen hallintokulttuurin, jota kirkon hierarkkinen rakenne määrittää ja tukee. Hallinnon kehittäminen ja pitkälläkin aikavälillä havaittujen epäkohtien korjaaminen on hankalaa, kun hengellinen arvovalta on erottamattomasti yhteydessä hallinnollisiin ja taloudellisiin vastuisiin.

Keskeiset kriteerit, joilla henkilöitä valitaan vastuullisimpiin johtotehtäviin nousevat kirkon hengellisestä perinteestä. Sillä on varsin vähän tekemistä toimien hallinnollisen ja muun operatiivisen kompetenssin kanssa. Hallintokulttuurin ominaisluonne ja siitä juontuvat ongelmat konkretisoituvat talous- ja henkilöstöhallinnon osaamisessa, jossa on parantamisen varaa niin seurakunta- kuin keskushallinnossa.

Suomen ortodoksinen kirkko on evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomessa erityisasemassa oleva uskonnollinen yhteisö. Kuinka näette ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen?

Parppei: Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen merkityksen Suomessa voisi jakaa karkeasti historialliseen, kulttuuriseen ja hengelliseen. Väkimäärältään evankelis-luterilaista kirkkoa vähäisempänäkin ortodoksinen kirkko on tärkeä osa Suomen menneisyyttä ja kulttuuriperintöä ja sillä on jo sen myötä tietty yhteiskunnallinen itseisarvo.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen. Ortodoksinen kirkko on osaltaan tarjoamassa niitä, vaikka uskontoon liittyvien merkitysten lukutaito oheneekin.

Komulainen: Pidän ortodoksista kirkkoa hyvin tärkeänä yhteiskunnallisena tekijänä: se on suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen ankkuri ruotsinkielisen vähemmistön ohessa! On ainutlaatuista, että Suomessa on kaksi kansankirkkoa. Vaikka luterilaiset ovat ylivoimainen enemmistö, ortodoksien läsnäolo on luonut hyvän perustan positiivisen uskonnonvapauden periaatteelle, jota on voitu sitten soveltaa ajan myötä myös uudempiin uskontokuntiin. Esimerkiksi suomalainen katsomusopetuksen malli on pysynyt vahvana, vaikka sitä on jatkuvasti haastettu – ja tämä on pitkälti ortodoksien ansiota.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen.

Peltonen: Ortodoksisuuden läsnäolo ilmentää yleisellä tasolla Suomen historiallista asemaa läntisen ja itäisen kristinuskon leikkauspisteenä. Sotien jälkeen ortodoksisen yhteisön olemassaolo liittyi myös karjalan kielen ja rajakarjalaisen kulttuurin säilyttämiseen evakkojen parissa. Tänä päivänä ortodoksisen kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on suhteellisen vakaa, vaikkakin viimeisen vuosikymmenen kehitys on nähdäkseni heikentänyt kirkon legitimiteettiä. Saavutettua asemaa haastavat muun muassa yhteiskunnan maallistuminen, poliittisen ilmapiirin muutokset, sekä kirkon julkinen toimintakulttuuri.

On kuitenkin hyvä muistaa, että nykyinen verraten etabloitunut asema ei ole historiallisesti tarkastellen mitenkään itsestään selvä. Esimerkiksi valtionkirkon aseman sementoinut laki säädettiin vasta vuonna 1969.

Metso: Suomen ortodoksisen kirkon kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys on tunnustettu Suomen valtiollisen itsenäisyyden alusta asti. Toisen maailmansodan jälkeen valtiovalta tuki merkittävästi ortodoksisen kirkon jälleenrakentamista 1950–60-luvuilla. Ortodoksinen kirkko on yli sadan vuoden ajan saanut nauttia erityisasemasta, joka takaa sille muihin pieniin uskonnollisiin ryhmiin verrattuna poikkeukselliset taloudelliset toimintaedellytykset.

Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Tunnustettu ja turvattu julkisoikeudellinen asema antaa ortodoksisella kirkolle edellytykset toimia kokoansa näkyvämmin. Sillä on hyvät edellytykset pitää esillä tärkeinä pitämiään asioita ja osallistua niistä käytävään julkiseen keskusteluun. Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Ortodoksisen kirkon tilanne Suomessa on lähtökohtaisesti hyvä ja kirkon asema monin tavoin parempi kuin monin paikoin muualla maailmassa.

Suomen ortodoksista kirkkoa on taannoin tituleerattu jopa median lemmikiksi. Hyvä julkinen imago on kuitenkin kokenut kuluneena vuonna kolauksen. Millaiset ovat ortodoksisen kirkon suhteet mediaan?

Parppei: Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa ja vähemmän imartelevia tietoja esimerkiksi oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon. Näiden käsittely mediassa lienee saanut kirkon edustajia varautuneeksi, mikä puolestaan on näkynyt avoimen tiedottamisen puutteena. Tämä taas osaltaan ruokkii tarvetta tutkia ja haastaa asioita ja vakiintuneita käytänteitä lisää.

Metso: Median muuttunut suhde ortodoksiseen kirkkoon kertoo laajemmasta muutoksesta ortodoksisuuteen asennoitumisessa. Vielä 1970-luvulla ortodoksinen kirkko oli eräänlainen kulttuurinen kuriositeetti, jota pidettiin suomalaisittain outona, vieraana ja eksoottisena. 2000-luvulle tultaessa median suhtautuminen on normalisoitunut ja sen luonnollisena seurauksena muuttunut kriittisemmäksi. Muutos median asennoitumisessa osoittaa, että ortodoksiseen kirkkoon suhtaudutaan nykyisin samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin yhteiskunnalliseen toimijaan.

Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa. Vähemmän imartelevia tietoja oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon.

Tapa, jolla kirkko on osallistunut omasta toiminnastaan käytyyn julkiseen keskusteluun, kertoo siitä, että kirkossa ei ole täysin sisäistetty julkisoikeudellisesta asemasta koituvia velvoitteita, kuten avoimuutta päätöksissä ja niiden perusteluissa. Kirkon johto on hyökännyt voimakkaasti ongelmista uutisoineita medioita vastaan.

Julkinen keskustelu on kirkon piirissä tulkittu osoitukseksi median ajojahdista. On ymmärrettävää, että kielteisten asioiden tuleminen päivänvaloon on epämiellyttävää. Keskusteluun nostetut asiat ovat kuitenkin todellisia, ja kirkon olisi tarpeellista ja terveellistä osallistua halukkaasti niistä käytävään keskusteluun.

Komulainen: Viimeaikaiset kiistat ovat kieltämättä merkinneet kolhuja ortodoksisen kirkon maineelle, mutta minun havaintojeni mukaan sillä on ollut takavuosina erittäin hyvä imago. Ainakin jos ortodoksista kirkkoa verrataan luterilaiseen kirkkoon, joka saa monenlaista kritiikkiä monelta suunnalta. Suomessa ortodoksit ovat kokeneet leimaamista historian aikana, mutta arvioin asiaa tässä ennen muuta 1960-luvun lopulla syntyneen aikaperspektiivistä.

Kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin.

Peltonen: En osaa suoranaisesti arvioida ortodoksikirkon mediasuhteita. On kuitenkin ilmeistä, että kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin. Media tarttuu kernaasti otaksuttuihin epäkohtiin, ja toisaalta sillä on tapana yhdistellä erilaisia, sinänsä toisiinsa kuulumattomia asioita uutisoinnissaan.

Uskonnot ovat herkästi sekulaarisen ja liberaalin journalistikunnan tähtäimessä. Mutta vaikka median rakentama todellisuus saattaa olla yksiulotteista tai eri tavoin ideologisesti latautunutta, ortodoksisen kirkon ei ole Suomen kaltaisessa vankan sananvapauden maassa kovin viisasta lähteä ristiretkelle lehdistöä vastaan.

Kirkko voisi sen sijaan pyrkiä aktiivisesti taustoittamaan medialle ja sen toimijoille toimintarakenteensa ja identiteettinsä erityispiirteitä. Toisaalta ilmeiset virheet ja ylilyönnit tulisi tunnustaa ripeasti ja olla ehkä nykyistä avoimemmin median käytettävissä.

Suomen ortodoksisen kirkon ongelmat eivät rajoitu piispojen toimintaan, mutta kirkon piispat ovat olleet voimakkaan julkisen kritiikin kohteina. Tuoko uskonnollisen yhteisön johtaminen joitakin erityishaasteita johtamiseen?

Komulainen: Kirkollinen virkarakenne ja johtojärjestelmä syntyivät hyvin erilaisessa maailmassa kuin tämä myöhäismoderni maailma, jossa nyt elämme. Kirkollisen kulttuurin hierarkkisuus ja vihkimysvirkaan liittyvä auktoriteetti kantavat sellaisia patriarkaalisen kulttuurin kaikuja, jotka eivät uppoa milleniaalien sukupolveen.

Viittaan nyt nimenomaan luterilaisen kirkon sisäisiin keskusteluihin Kirkon tutkimuskeskuksen uusien tilastojen pohjalta, mutta epäilen samojen sosiologisten muutosten koskevan myös suomalaisia ortodokseja. Miten voisimme kirkoissa palata radikaaliin johtamisvisioon johtajuudesta palvelemisena, jonka Jeesus antoi Uudessa testamentissa?

Peltonen: Yhtäältä ortodoksinen kirkko on verrattavissa muihin verovaroin toimiviin ja valtiollisesti säädeltyihin julkisyhteisöihin, toisaalta uskonnollisena yhteisönä sillä on omat organisatoriset erityispiirteensä. Julkisyhteisönä ja niin sanottuna valtionkirkkona sen toimintaa säädellään erilaisin säädöksin ja normein, mutta tämän lisäksi verotusoikeuden omaavana, kristillisenä organisaationa kirkon odotetaan noudattavan laajemmin lakeja ja osoittavan hyvää organisaatiokansalaisuutta.

Vuoden 2006 ortodoksisen kirkkolain muutoksessa kirkko ja sen johto saivat lisää itsenäistä toimintatilaa, mutta samalla hallintoon ja työsuhteisiin liittyvien riitojen ratkaisut siirrettiin maallisiin oikeusasteisiin. Johtamisessa olisi tullut tuossa vaiheessa vahvistaa hallinnollista, taloudellista ja juridista osaamista. Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on sittemmin osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Uskonnollisena yhteisönä ortodoksisella kirkolla on omat erityispiirteensä. Pienen kokonsa ja historiallis-teologisen perinteensä vuoksi kirkkoon ei ole kehittynyt vahvaa hallintokulttuuria. Weberin tunnettua kolmijakoa mukaillen kirkon johtamista määrittävät rationaalis-juridista lähestymistapaa vankemmin traditionaaliset rakenteet ja normit (kanonit) sekä kunkin piispan henkilökohtainen karismaattinen ote (hengellinen johtajuus, kirkkopoliittiset painotukset, yhteiskuntasuhteet).

Tämä on ollut ajoittain vahvuus, kun kirkko on luonut myönteistä kuvaa väljästi organisoituna, spirituaalisena yhteisönä tai liikkeenä. Toisaalta on tullut ilmeiseksi, että ulkoisten säädösten ja rakenteiden heikentyessä kirkko ei ole sisäisesti kyennyt luomaan toiminnan yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta takaavia järjestelmiä tai rakenteita.

Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Metso: Uskonnollisen yhteisön johtajien toimintaa arvioidaan heidän johtamansa yhteisön edustamien arvojen perusteella. Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa korostetaan katumusta, anteeksiantamista ja sovintoa. On inhimillisesti ymmärrettävää, että piispojenkin suhteet voivat joutua koetukselle. Piispuuteen ja piispojen kollegiaalisuuteen liittyy kirkon omasta perinteestä, arvoista ja opetuksesta juontuvia kriteerejä.

Voidaan perustellusti todeta, että piispojen toiminta ei näiltä osin ole ollut kaikilta osin esikuvallista. Tähän sisältyy kuitenkin kirkon opetukseen kytkeytyvä mahdollisuus muuttaa tilannetta parempaan suuntaan, ja siten osoittaa aidosti hengellistä johtajuutta.

Ortodoksisen kirkon johdon mukaan kirkon haasteet johtuvat osittain kansallisen lain ja kirkon kanonisen lain välisistä ristiriidoista. Kanonisen lain asema on kirjattu lakiin Suomen ortodoksisesta kirkosta, ja kirkon mukaan kanoninen laki on paikoitellen jäänyt alisteiseksi kansalliselle laille. Kirkon tiedotuksen mukaan kyse on uskonnonvapaudesta. Kuinka näette Suomen kansallisen lain ja ortodoksisen kirkon kanonisen lain yhteensovittamisen tai niiden mahdolliset ristiriidat?

Peltonen: Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Kirkkoa velvoittaa joukko säädöksiä ja odotuksia, jotka erottavat sen muista uskonnollisista yhteisöistä. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko ja osa laajempaa ortodoksista perinnettä ja kanonista järjestystä. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Vuoden 2006 lainmuutoksessa vahvistettiin piispan kanonista asemaa, mutta toisaalta samalla siirrettiin osa hallinnosta maallisen lainsäädännön piiriin. Tämä on ollut johtamassa kanonisen järjestyksen ja maallisen oikeuden välisiin törmäyksiin varsinkin pappien työsuhdekysymyksissä. Pappien valintaan ja ojentamiseen liittyvät piispalliset päätökset eivät enää suoraan ulotu tai vaikuta henkilöstön aseman työoikeudelliseen arviointiin. Laissa vaikuttaa olevan ilmeisiä valuvikoja, joita tosin tuotiin esille jo vuoden 2006 lain valmistelun yhteydessä.

Kirkko ja sen keskeiset päätöksentekijät voisivat jatkossa välttää pahimpia riitoja ja kiistanalaisia oikeusjuttuja perehtymällä paremmin kirkkolakiin ja maalliseen lainsäädäntöön. Nyt olisi myös ehkä tilaisuus vahvistaa teologian, lainopin ja hallintotieteen yhdistävää osaamista kirkkokunnassa. Toisaalta näen, että erilaisten oikeus- ja hallintokäsitysten taustalla piilee syvempi maailmankuvallinen tai filosofinen kuilu, jonka perinpohjainen ratkaiseminen saattaa vaatia radikaalimpia muutoksia ortodoksisen kirkon nykyiseen asemaan.

Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Komulainen: Suomen lain ja uskonnollisen lain välinen jännite on merkittävä teoreettinen kysymys, joka ei esiinny vain ortodoksien kohdalla. Esimerkiksi katolisella kirkolla on universaali kanoninen laki, jossa säädetään vaikkapa papin absoluuttisesta rippisalaisuudesta. On mahdollista, että erilaiset lait jossain konkreettisessa kysymyksessä ajautuvat törmäyskurssille – tämä voisi koskea vaikkapa papin ilmoitusvelvollisuutta ripissä kuulemistaan asioista. Ortodokseilla ja luterilaisilla on erinäisiä asioita kuitenkin kirjattu Suomen lakikokoelmaan, toisin kuin muiden kirkkokuntien tai uskonnollisten yhteisöjen kohdalla.

Metso: Laki Suomen ortodoksisesta kirkosta alkaa lainsäätäjän kuvauksella siitä, mitä yhteisöä laki koskee. Tuossa ”tunnustelapussa” mainitaan ortodoksisen kirkon kannalta keskeiset identiteettiä jäsentävät tekijä, kuten kanoninen perinne. Lainsäätäjän ajatus on, että laki Suomen ortodoksisesta kirkosta on kaikin puolin sopusoinnussa muun lainsäädännön kanssa. Toisin sanoen, kirkkolaki on ristiriidattomasti osa Suomen lakia.

Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on perinteisesti haluttu noudattaa paikallista lainsäädäntöä. Tämä periaate näkyy hyvin vuoden 2006 kirkkolaissa, joka on syntynyt kirkon sisällä sen omien prosessien puitteissa ja sillä ajatuksella, että se on sovitettavissa kirkon perinteen kanssa. Uusin keskustelu antaa aiheen kysyä, onko tämän tiedostaminen sittenkään kaikilta osin selkeää.

Kirkossa esiintyy pyrkimyksiä oikeuttaa lainvastaisuudet esimerkiksi työsuhdeasioissa kanoniseen perinteeseen vetoamalla. Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Uskonnonvapauden periaate takaa kirkolle mahdollisuuden toteuttaa oman perinteensä mukaista järjestystä ja opetusta silloinkin, kun lainsäädännön osalta poikettaisiin yhteiskunnallisesta säätelystä. Esimerkkinä uskonnonvapauden alueelle kuuluvista asioista ovat pappeus ja avioliitto, joiden osalta yhteiskunta ei velvoita ortodoksista kirkkoa muuttamaan näitä koskevaa opetustaan ja käytäntöä. Jatkossakin ortodoksisessa kirkossa vain miehet voivat toimia pappeina ja kirkolliseen avioliittoon voidaan vihkiä vain eri sukupuolta olevia pareja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnonvapauden nojalla voitaisiin syrjiä naisia tai seksuaalivähemmistöjä.

Suomen ortodoksinen kirkko on Istanbulissa sijaitsevan Ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko. Kirkon piirissä on spekuloitu jopa sitä, tuleeko Suomen kirkko menettämään autonomisen asemansa sisäisten ongelmiensa vuoksi. Tällainen kehityskulku voisi vaikuttaa myös esimerkiksi Moskovan patriarkaatin toimintaan Suomen alueella ja aiheuttaa tilanteen, jossa osa suomalaistaustaisista ortodokseista siirtyisi vanhan äitikirkon eli Moskovan jurisdiktion piiriin. Kuinka näette suomalaisten ortodoksien ja laajemmin Suomen kirkollisen kentän tulevaisuuden muutokset?

Metso: Kansainvälinen kirkkopolitiikka luo paineita Suomen kirkon sisäisen tilanteen normalisoimiseksi. Turkissa puristuksissa toimiva Konstantinopolin patriarkaatti on useamman vuoden ajan vahvistanut kaitsennallista otettaan Suomen kirkosta. Patriarkaatissa on muun muassa kiinnitetty huomiota Suomen kirkon tarpeeseen huomioida aiempaa tarkemmin kanonisen perinteen velvoittavuus. Tämä näkyy niin muutaman vuoden takaisessa avioliittolainsäädäntöön liittyvässä keskustelussa kuin viime aikoina toistuvasti esillä olleessa viestissä vahvistaa piispakeskeistä hallintomallia.

Läheisessä yhteydessä Venäjän valtiovaltaan oleva Moskovan patriarkaatti on levittänyt vaikutusvaltaansa oman perinteisen alueensa ulkopuolella eri puolilla Eurooppaa. Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen.

Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen. Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen.

Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen: Venäjän kirkko on katkaissut yhteydet Konstantinopolin patriarkaattiin ja siten myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Moskovassa seurataan tarkasti Suomen kirkon sisäistä kehitystä. Mahdollinen hajaannus varmasti ruokkii Venäjän kirkollisen ja poliittisen johdon halukkuutta ja mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen sisällä.

Komulainen: Tunnistan Suomen ortodoksisen kirkon aseman osana laajempaa ortodoksista kirkkoperhettä ja sen vanhoja jännitteitä. Suomen ortodoksisen kirkon asema on siksi hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto – ei siis vain kansallinen toimija.

Toisaalta ortodoksit ovat tämän takia opillisissa linjauksissaan täysin sidottuja yleisortodoksiseen kehitykseen, joten ortodokseilla ei ole samalla lailla painetta keskustella vaikkapa avioliittokäsityksen muuttamisesta kuin luterilaisilla.

Suomen ortodoksisen kirkon asema on hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto

Parppei: Tulevaisuuteen ei voi nähdä, mutta nykyvalossa on vaikea uskoa autonomisen aseman menettämisen olevan kovinkaan todennäköinen skenaario. Suurimmat haasteet tuottanevat jäsenistön ikääntyminen ja etääntyminen kirkosta sekä jäsenmäärän lasku. Tuleeko paineita verotusoikeuden muuttamiseen? Maallistumiskehityksessä kirkkokunnat ovat toki samassa veneessä.

Suomessa ortodoksisen kirkon tulevaisuuden haasteena on myös se, riittääkö kirkon työntekijöitä etenkin syrjäisemmille seuduille. Voi olla, että jos Moskovan patriarkaatti pystyy tarjoamaan yksittäisen ortodoksin näkökulmasta paremmat ”palvelut”, jonkinlaista siirtymistä tapahtuu. Kyseessä voi tällöin olla täysin pragmaattinen valinta. Mitä tahansa ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuukin, uskon, että kirkon ja ortodoksisuuden ”kova ydin” säilyy muodossa tai toisessa myös Suomessa.

TT Jyri Komulainen on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti sekä Itä-Suomen yliopiston ekumeniikan ja uskontoteologian dosentti.

FT Kati Parppei on akatemiatutkija ja Venäjän historian dosentti historia- ja maantieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Professori, KTT Tuomo Peltonen on johtamisen ja organisaatioiden tutkija, ja Aalto-yliopiston sekä Turun yliopiston dosentti.

TT Pekka Metso on käytännöllisen teologian apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kokemus ilmastokriisistä säteilee entistä laajemmalle yhteiskuntaan. Ruotsalaisen Greta Thunbergin 15-vuotiaana aloittama ilmastokriisiin huomiota kiinnittävä koululakko on ollut esillä paljon mediassa.

Thunbergin puhe YK:n ilmastohuippukokouksessa syyskuussa 2019 välittää kriisin välittömyyttä ja toimien välttämättömyyttä nuoren näkökulmasta.

Politiikasta-lehden Politiikasta kouluissa -kouluvierailuilla, joissa tutkija tuo yläkoulun tai lukion tunneille tutkimuksen näkökulmaa ajankohtaiseen aiheeseen, on huomattu, että juuri ilmastokriisi herättää paljon kysymyksiä oppilaissa – nuorissa ja lapsissa. Kysymyksiin ei ole kuitenkaan ollut helppo yksiselitteisesti vastata.

Ilmastokriisi on tuonut poliittisen toiminnan lähemmäs nuoria tavalla, johon esimerkiksi vuonna 2008 alkanut finanssikriisi tai 1990-luvun talouslama, joiden läpi heidän vanhempansa elivät, ei kyennyt. Voidaan kenties puhua jopa sukupolvikokemuksesta.

Ilmastokriisin aiheuttaman poliittisen aktivoitumisen tahaton mutta positiivinen sivuseuraus on ollut nuorten mielenkiinnon lisääntyminen politiikkaa kohtaan. Myytti suomalaisten nuorten poliittisesta passiivisuudesta on tässä suhteessa murrettu.

Monet nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita, mutta kysymys onkin tuntunut olevan siitä, onko heidän aktivoitumisensa ollut tervetullutta – etenkin ilmastokriisiin liittyen.

Ilmastokriisin yhteydessä poliittinen aktivoituminen on ollut paitsi nopeaa myös intensiivistä. Kyse ei ole abstraktista kysymyksestä, vaan hyvin käytännöllisestä toiminnasta. 27.9.2019 järjestetty kansainvälinen ilmastolakko näkyi Suomessakin usealla paikkakunnalla, ja oppilaat saattoivat joissain kouluissa saada päivän vapaaksi koulutyöstä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti.

Poliittisen järjestelmän kyky vastata kasvavaan ilmastokriisiin tulee määrittämään nuorten poliittisen aktivismin muotoa. Paineet kasvavat, kun koulussa ja kotona entistä nuoremmat lapset kysyvät opettajiltaan tai vanhemmiltaan ilmastokriisistä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli – jopa ahdistus – vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti. On tärkeää, että ei ainoastaan kuulla vaan myös aidosti kuunnellaan.

Tässä Politiikasta-raadissa keskustelee Politiikasta-lehden kysymyksiä esittävän vastaavan päätoimittaja Mikko Poutasen ohella neljä jäsentä: Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala, Tampereen yliopiston kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri, joka on myös julkaissut kirjan Kasvatus ekokriisin aikakaudella, Hämeenlinnan Vuorentaan alakoulun rehtori Kristiina Ahola ja entinen Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Kuopion lyseon lukion lehtori Miika Raudaskoski.

Ensimmäinen kysymys liittyy ilmastokriisin ilmiselvään poliittisuuteen. Miten ilmastoasiat voivat toimia keinona ymmärtää politiikkaa? Millaista poliittista aktivismia esimerkiksi ilmastolakko teidän mielestänne edustaa?

Emma: Varmasti voi ajatella, että ilmastokriisi on toiminut samanlaisena poliittisena herättäjänä kuin historiallisesti vaikkapa ydinvoiman vastustus. Sitä ei mitenkään voi nähdä irrallisena erilaisista poliittisista ja taloudellisista intresseistä.

Siten pyrkimys ymmärtää ilmastokriisiin liittyvää keskustelua ohjaa miltei väkisin vaikkapa energiapolitiikan kaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten pariin. Julkisessa keskustelussa tätä käytetään jostain syystä usein mitätöimään ilmastokriisiin liittyvää aktivismia ”ainahan nuoriso on protestoinut” -tyyliin.

Itse näkisin tämän pikemmin osoituksena siitä, että poliittinen aktivismi on yhä potentiaalinen toimintakeino silloin, kun asiaa pidetään tärkeänä ja poliittisten päättäjien toimintaa tehottomana. Kyllähän esimerkiksi nuorten ilmastolakot ovat osaltaan luoneet painetta päätöksentekoon.

Veli-Matti: Olen samoilla linjoilla. Ilmastokriisin tiedostamisesta tullee sukupolvikokemus, joka jättää pysyvän ”muistijäljen” varhaisnuoruuttaan ja nuoruuttaan elävien keskuuteen.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Tämä sukupolvikokemus muuttaa samalla niin sanottua sosiaalista kontrollia, siis sitä, mitä pidetään kollektiivisesti hyväksyttävänä, toivottavana ja tavoittelemisen arvoisena sekä vastaavasti paheksuttavana, ei-toivottavana ja kartettavana.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Ilmastotietoisuuden abstraktiotaso on kuitenkin erilainen kuin aiemmissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sukupolvikokemuksena ilmastokriisin tiedostaminen ei jääne ainoastaan sosiaalisessa mediassa peukutettavaksi identiteettipolitiikaksi, vaan se voi avata yleisesti poliittisuuden luonnetta.

Se voi herättää laajempaan tietoisuuteen siitä, ettei ekologinen kriisi ole riippumaton globaalin talousjärjestelmän epätasa-arvoisista valta- ja omistusrakenteista ja niitä ylläpitävistä uskomuksista. Samalla siitä voi oppia, kuten Ville Lähde sanoisi, että on paljon ”liikkuvia osia” eivätkä samanlaiset ratkaisut päde kaikkialla.

Kristiina: Omalta osaltani on ollut jopa hätkähdyttävää seurata ilmastokriisiin liittyvää tietoisuuden kasvua alakouluikäisten parissa. Viime vuonna kuudennen luokan ymmärrys ilmastokriisistä ja sen poliittisesta luonteesta ja etenkin näiden lasten kyky käydä hyvin argumentoituja keskusteluja aiheeseen liittyen yllätti minut täysin.

Lapsia ja nuoria on ehkä perinteisesti pyritty suojelemaan ilmastokriisin kaltaisilta uhkakuvilta, mutta tosiasia on se, että tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Vaikka lapset voivat tulla tietoisiksi monenlaisistakin poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutos vaikuttaa olevan nykyään se ensimmäinen.

Tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Omasta näkökulmastani ilmastonmuutos on täten erittäin merkittävä ja tärkeä aihepiiri käsitellä jo alakouluikäisten kanssa. Ilmastokriisi ja sen pysäyttämiseksi tehtävien poliittisten ratkaisujen riittämättömyys herättää jo hyvin nuorissa lapsissa luontaisesti kysymyksiä siitä, miten poliittinen koneisto yhteiskunnassamme oikein toimii – tai on toimimatta.

Tänä vuonna neljäsluokkalaisten kanssa asiaa käsitelleenä voin sanoa, että ilmastoaktivismille ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle on näissä nuorissa vahvaa potentiaalia.

Miika: Ilmastonmuutokseen ja sitä ympäröivään keskusteluun liittyy paljon mielenkiintoisia poliittisia tulokulmia. Lukion oppikirjoissa politiikka määritellään edelleen usein yhteisten asioiden hoitamiseksi tai kamppailuksi vallaksi.

Yhteiskuntaopin opetuksen keskeisenä teemana on tämän näkökulman laajentaminen yhteiskunnan kehittämiseen, ideologioiden ja arvojen edistämiseen sekä kaiken poliittisuuteen. Ilmastonmuutoskeskustelussa korostuvat mielestäni politiikan eri puolet konkreettisesti ja opetuksen näkökulmasta hedelmällisesti.

Lihan korvaaminen soijalla, maidon kaurapohjaisilla tuotteilla tai tuontiruoan sijaan kotimaisen suosiminen eivät olekaan enää vain arkipäivän valintoja ruokakaupassa, vaan ne saavat poliittisen merkityksen.

Ilmastonmuutokseen reagointi tarjoaa opiskelijoille kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Siinä missä kauppareissulla kauppaketjun valitseminen oli arjen poliittisuutta vuosikymmeniä sitten, tarjoaa ilmastonmuutokseen reagointi opiskelijoille tutumman kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Vastaavasti ilmastolakkoilu yhtenä kansalaisvaikuttamisen muotona tai ilmastopolitiikan korostaminen omissa puoluevalinnoissa täydentävät politiikan kenttää. Arjen poliittisuuden rinnalla voimme käyttää perinteisiä demokraattisen yhteiskunnan vaikutuskeinoja.

Entä miten ilmastokriisi ilmenee nuorten keskuudessa teidän kokemuksenne mukaan? Haluavatko nuoret (ja lapset) keskustella ilmastokriisistä – kotona tai koulussa?

Miika: Siellä missä kaksi tai useampi lukio-opettajia kokoontuu, puhe siirtyy kovin helposti siihen, kuinka opiskelijoiden heterogeenisyys on lisääntynyt. Yhteiskuntaopin osalta kiinnostus ja tietämys ympäröivää maailmaa kohtaan ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Oman kokemukseni perusteella ilmastonmuutos on muiden aikamme suurten poliittisten ilmiöiden, kuten maahanmuuton tai hyvinvointivaltion kriisin, ohella voimakkaasti ajatuksia jakava. Harvoin omassa työssäni törmään ilmastodenialismiin, mutta suhtautumisessa on nähtävissä selkeää jakoa.

Ilmastoahdistus ja huoli maapallomme tulevaisuudesta on osalle opiskelijajoukosta todella iso kysymys, jonka edessä joko tartutaan toimeen tai uhataan kyynistyä. Toisessa päässä on joukko, joka ei koe juurikaan kiinnostusta keskustella ilmastoasioista tai joka pitää niitä tällä hetkellä yhdentekevinä.

Koulu on keskeinen foorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Keskustelutarvetta selkeästi on, ja useissa oppiaineissa ilmastokriisistä on luontevaa keskustella osana kurssisisältöjä. Huoli maapallon tulevaisuudesta ei saa kuitenkaan kaatua liiaksi nuorten syliin, koska heidän vaikutusmahdollisuutensa laajempiin poliittisiin muutoksiin ovat vielä rajalliset.

Kuten Kristiina toteaa, opettajilla on oma vastuunsa tukea toivon ja vaikuttamisen merkitystä myös tämän kriisin yhteydessä. Koulu on yksi keskeinen keskustelufoorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Kristiina: Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on erittäinkin voimakas tarve keskustella ilmastokriisistä. Alakouluikäisten parissa en edes tunnista tuota Miikan kuvaamaa voimakasta jakautumista kahteen leiriin, vaan kyseessä on hyvinkin kollektiivinen huoli.

Itse koenkin tärkeäksi juuri sen, että asiasta annetaan lapsille mahdollisuus keskustella ja purkaa turhautumistaan. Ennen kaikkea annetaan tilaa myöskin toivolle ja paremman tulevaisuuden ideoinnille, jottei Miikan kuvaamaa kyynistymistä pääsisi syntymään.

Jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä.

Vaikka lapset tätä eivät ehkä vielä hahmota, jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä. He tietävät, että tilanne näyttää pahalta, mutta ainakin vielä alakouluikäisten kohdalla toiveikkuus siitä, että asioille on vielä jotain tehtävissä, on vahvaa.

Amazonin metsäpalot olivat tämän syksyn suuri puheenaihe, ja jo neljäsluokkalaisten kanssa aihetta tuli käsiteltyä runsaasti. Luokaltani useampi oppilas osallistui ilmastolakkoon ja kirjoitelmien aiheissa vilisi ilmastosankareita sammuttamassa metsäpaloja ja pysäyttämässä ilmastokriisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Tällaisten lasten ja nuorten kanssa kun viettää päivänsä, alkaa väkisinkin uskoa siihen, että maailma on vielä pelastettavissa. Meillä aikuisilla on vain käsillämme äärimmäisen suuri vastuu huolehtia siitä, että vaalimme tätä nuorten toiveikkuutta, rikasta mielikuvitusta ja vaikuttamisaktiivisuutta.

Veli-Matti: Olen etuoikeutettu saadessani olla yhteistyössä yliopistolla valveutuneiden nuorten kanssa. Omassa tiedekunnassani suuri osa opiskelijoista kokee ilmastokriisin kaikkein suurimpana ongelmana, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös heidän tulevaisuuteensa. Opiskelijat eivät ole vaipuneet toimettomuuteen ja epätoivoon.

Pääosin nuorista naisista koostuva opiskelijoiden aktiivinen ydinjoukko on ryhtynyt tiedekuntamme ”kansalaisvaikuttajiksi”. He ovat perustaneet Ylätaso-nimisen keskustelutilaisuuksien sarjan, jossa demokraattisen dialogin ideaaleja vaalien käsitellään elämänmuotomme perustavia kysymyksiä ekologiatietoisen kasvatuksen näkökulmasta.

Ryhmä on saanut toiminnalleen myös rahoitusta Koneen Säätiöltä ja tunnustuksen Tampereen yliopistolta. Toukokuussa 2020 ryhmä järjestää kansainvälisen ekologisen kasvatuksen konferenssin.

Työurani aikana en ole aiemmin kokenut tällaista opiskelija-aktivismia. Nuorten usko parempaan tulevaisuuteen on ollut tarttumaisillaan minuunkin.

Nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) ja löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Emma: Kyllä. Oma kokemukseni toki rajoittuu lähinnä tilanteisiin, joissa olen nimenomaan vieraillut esimerkiksi koulussa ilmastopolitiikan tutkijan roolissa, joten on ehkä ymmärrettävää, että ilmastokriisi on dominoinut keskustelua.

Käsitykseni joka tapauksessa on, että nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) sekä löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Politiikasta-lehti linjasi hiljattain, että toimituksen puheenvuoroissa ilmastonmuutoksesta puhutaan ilmastokriisinä. Tämä seuraa muidenkin medialähteiden, esimerkiksi brittilehti The Guardianin vastaavaa linjausta, joka korostaa nykytilan kestämättömyyttä. Linjauksella halutaan kutsua huomiota siihen tosiasiaan, että sanojen merkityksillä luodaan puitteitta toiminnalle ja toimimatta jättämiselle.

Miten näette tällaisen terminologisen valinnan omalla kohdallanne, onko siitä keskusteltu työyhteisöissänne? Näettekö siitä olevan enemmän hyötyä vai haittaa?

Emma: Omissa työyhteyksissä tästä on keskusteltu ehkä yllättävänkin vähän, kun ottaa huomioon, että olen ilmastopolitiikan tutkija. En usko että osuvampien termien käytöstä ainakaan haittaa on, ja viestinnän tutkimuksessa on käsittääkseni todettu, että tällaisilla valinnoilla voi olla merkitystä.

En ehkä toisaalta näe myöskään viisaana noudattaa tässä mitään tiukkaa ja absoluuttista linjaa. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa käytetään muutenkin paljon hankalaa termistöä, jolla pahimmillaan saattaa olla ulossulkeva vaikutus. En tiedä auttaako asiaa, jos täytyy alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, käyttääkö ”oikeaoppista” termistöä.

Veli-Matti: Itse olen käyttänyt termiä ekokriisi sekä kirjassani että julkisissa puheenvuoroissani. Ilmastokriisi on osuva termi, etenkin IPCC:n raportin jälkeisessä keskustelussa, mutta ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä, epäoikeudenmukaisesta ja elämänehtoja tuhoavasta maailmanjärjestyksestä.

Kun puhutaan ekokriisistä, on puhuttava myös vinoutuneen elämänmuotomme materiaalisista lähtökohdista omistus- ja valtasuhteineen (globaali yhtiövalta) sekä niitä ylläpitävistä rakenteista ja ideologioista perususkomuksineen ja sitoumuksineen.

On puhuttava Antti Salmisen ja Tere Vadénin tavoin fossiilikapitalismin ja vallitsevan talousajattelun hegemonisesta roolista myös yliopistossa. Viime kädessä on arvioitava uudelleen vallitsevia käsityksiämme inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välisestä suhteesta.

Ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä.

Omassa työyhteisössäni on alkanut herätä ekologista tietoisuutta. Vielä on matkaa siihen, että esimerkiksi opettajankoulutuksen opetussuunnitelma-ajattelun ja praksiksen lähtökohtana olisi ekologisesti tietoinen pedagogiikka, mutta sitä kohti olemme menossa.

Kristiina: Työyhteisössämme ei ole sinänsä keskusteltu ilmastokriisistä terminologian tasolla, mutta ilmastonmuutos sekä huoli ympäristöstä ja maapallon tilasta ovat puheissa usein. Olemme kouluna pyrkineet tuomaan ekologisia arvoja ja ympäristökasvatuksen sisältöjä osaksi koulun pysyvää toimintakulttuuria vuosi vuodelta voimakkaammin.

Yksi merkittävimpiä ja toistuvimpia keskustelunaiheita on ollut koulun vähäinen mahdollisuus vaikuttaa tiettyjen koulunkäynnin järjestämiseen liittyvien toimintojen ekologisuuteen. Muun muassa toimivien kierrätyspisteiden saaminen koululle on ostopalveluiden byrokratian kiemuroissa yllättävänkin haastavaa ja ruokahävikki on suorastaan tuskallista seurattavaa käyttökelpoisen ruuan lentäessä kiloittain joka päivä jätteeksi.

Ekologista turhautumista ja maailmantuskaa aiheutti opettajakunnassa myös loputtomalta tuntunut taistelu ateriapalveluiden kanssa kertakäyttöastioiden käytön lopettamisesta puuropäivinä.

Monet nykykoulun rakenteet siis jos nyt eivät estä, niin ainakin haittaavat ja hidastavat ekologisten arvojen toteuttamista kouluissa. Ne herättävät ristiriitaisia mielikuvia lapsille, jotka huomaavat herkillä tuntosarvillaan nopeasti nämä arkiset tilanteet, joissa opettajien opetus ja arjen käytäntö ovat suorastaan ristiriidassa keskenään.

Miika: Meillä ei ole ollut keskustelua ilmastokriisin käsitteestä, enkä ole laajempaa keskustelua havainnut esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin opettajienkaan foorumeilla. Ilmaston lämpeneminen on viimeisten vuosikymmenten aikana kiihtynyt, minkä lisäksi viime vuosina olemme joutuneet lukeneet muun muassa lajien monimuotoisuuden nopeasta häviämisestä.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta.

Ilmastokriisi-termin käyttö on mielestäni perusteltua, koska olemme kansainvälisenä yhteisönä laiminlyöneet tehokkaat toimet ilmaston, luonnon monimuotoisuuden ja kaikkien lajien elinmahdollisuuksien turvaamiseksi aivan liian kauan.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa tässäkään paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta. Kriisitietoisuuden herättämisen ei pidä johtaa fatalistiseen paniikkiin, vaan aktiiviseen toimintaan: määrätietoisilla toimilla kriisistä voidaan selviytyä.

Miten näette ilmastokriisin pedagogisesta näkökulmasta – mitä opettajan pitäisi tietää? Toisaalta saavatko opettajat tällä hetkellä mielestänne tarpeeksi tukea ja tietoa siitä, miten asiasta tulisi oppilaiden kanssa keskustella? Entä mitä lapset ansaitsevat tietää, ja miten asioista kannattaa heidän kanssaan keskustella synnyttämättä pelkoa ja hätää, johon ei voida vastata?

Miika: Pedagogiikan osalta olisi varmasti tarvetta täydennyskoulutukseen. Ilmastoteemat tulevat lukiossa varsin läpileikkaavasti esiin eri oppiaineissa, eli aihepiiriä käsitellään laajasti ja tietoa on saatavilla eri lähteistä.

Haaste onkin saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi. Esimerkiksi lihansyöntiin liittyvässä ilmastokeskustelussa liikkuu paljon ristiriitaista tietoa, eikä opettajanakaan ole aina selvillä siitä, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei.

Haaste on saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi.

Keskustelun osalta olennaista olisi saada koulutusta ja tukea moniäänisen keskustelun opettamiseen. Miten tuoda esiin ilmastonmuutokseen liittyvät ulottuvuudet, yksilön ja yhteiskuntien vastuut sekä ratkaisut ilman, että keskustelussa syyllistetään liiaksi nuoria valinnoista, joihin he eivät edes ole voineet vaikuttaa?

Kristiina: Olen Miikan kanssa samaa mieltä siitä, että täydennyskoulutukselle on selkeästi tarvetta. Opettajilla on usein teoreettista tietoa ilmastonmuutoksesta melko kattavastikin, vaikka varmasti Miikan kuvaamia katvealueita on kaikilla kouluasteilla.

Tärkeimpänä täydennyskoulutuksen paikkana näkisin kuitenkin juuri sen, miten asioista lasten ja nuorten kanssa tulisi puhua. Opettajan ei kai tänä päivänä tarvitsekaan tietää kaikkea, mutta olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Pahimmassa tapauksessa opettaja voi ajattelemattomuuttaan suorastaan lannistaa oppilaan ilmastoaktivismin ja vaikuttamispyrkimykset. Näin kävi omalle tyttärelleni neljännellä luokalla, kun hän päätti spontaanisti kirjoittaa ilmastovetoomuksen koulunsa oppilaille ja halusi levittää tätä sanomaa koululla. Hän teki useita mainoslehtisiä ja halusi kertoa aiheesta luokassa.

Olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Hän sai aluksi luvan laittaa mainoksia seinille, kunnes sai lopulta eräältä opettajalta huutia, kun selvisi, ettei kyseessä ollutkaan virallinen koulutehtävä ja hänet laitettiin keräämään mainoslehtiset torujen siivittämänä pois. Lapsi nolattiin ja hänellä kesti aika kauan uskoa jälleen asiaansa.

Lapset ansaitsevat tietää aiheesta mahdollisimman paljon ja nimenomaan asiantuntevan aikuisen kertomana. Lapset löytävät kyllä tietoa halutessaan itsekin, mutta sosiaalisessa mediassa ja internetin syövereissä tieto voi tulla lapselle niin ahdistavassa muodossaan, että se aiheuttaa aktiivisuuden sijaan lamaantumisen.

Taitava aikuinen osaa kertoa vaikeankin totuuden niin, että säilyttää lapsessa myös toivon.

Veli-Matti: Vaikka suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja enimmäkseen valistuneita ja aikaansa seuraavia, ekokriisin keskellä he ovat, meidän muiden lailla, sekä tietoisia että tietämättömiä samaan aikaan.

Ilmastokriisiä koskevan tiedon runsauden äärellä kukin meistä on ”tuomittu” asiantuntijuustiedon alaisuuteen. On selvää, että moni opettaja kokee riittämättömyyttä.

Opettajankoulutuksen ytimen pitäisi koostua nykyistä selvemmin sellaisista opintokokonaisuuksista, jotka auttavat ymmärtämään kasvatuksen ja opetustyön ekologisia, yhteiskunnallisia, koulutuspoliittisia ja taloudellisia sidoksia.

Opettajien ja opettajaksi opiskelevien olisi tarpeen ymmärtää, mistä ja millaisten vallan muotojen välityksellä koulutuspolitiikka on tullut globaalin talouden välineeksi, osaksi ekologisesti kriisiytynyttä kulutusmaailmaa.

Opettajaksi opiskeleville olisi annettava mahdollisuus turvallisesti ja avoimesti käsitellä myös niin sanottua traumaattista tietoa sellaisista ilmiöistä, jotka niiden ahdistavuuden ja hallitsemattomuuden vuoksi mieluusti torjumme.

Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Lapset kokevat jo pienestä pitäen maailman moniaistisesti ja syvästi. Esimerkiksi oma tyttäreni esitti kolmevuotiaana varhaisia eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen kuolevaisuudesta. Lapset ovat siis, omalla tavallaan, hereillä myös ekokriisin vaivaamassa maailmassa.

Aikuisten velvollisuus on ylläpitää lasten turvallisuuden kokemusta ja luottamusta elämän mielekkyyteen; kasvatuksen on luotava toivoa. Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Vaikeista asioista on keskusteltava lapsen senhetkisen kehitystason mukaisesti. Kaiken kasvatuksen ja ekologisesti virittyneen pedagogiikan tehtävänä on, vaikeita asioita torjumatta, luoda kokemuksia siitä, että omalla toiminnalla ja yhteistyöllä voi saada hyvää aikaan.

Emma: Itse tutkijana näkisin, ettei ikävien ilmasto-tosiasioiden välittämistä voi sälyttää vain opettajien harteille, vaan myös eri alojen tutkijoilla tulisi olla tässä aiheessa erityinen vastuu kommunikoida ja yleistajuistaa tuottamaansa tietoa.

Toisaalta luotan opettajien ammattitaitoon, ja ovathan he toki aiemminkin joutuneet opetuksessaan käsittelemään myös vaikeita tai ahdistaviakin aiheita. Mielestäni suhteellisen nuorillekin lapsille voi olla perusteltua ja vastuullista opettaa ainakin perusasiat ilmastonmuutoksesta ja sen hillintäkeinoista.

Kyseessä on kuitenkin aihe, josta käytyihin keskusteluihin törmää melko helposti vaikka sosiaalisessa mediassa, ja niistä helposti tulee väärinkäsityksiä tai pahimmillaan ahdistusta.

Miten näette ilmastokriisin keskustelun fokuksen siirtymisen tieteentekijöistä enemmän lapsiin? Thunbergistä on tullut liikkeen näkyvin ja kenties voimakkain puolestapuhuja. Yhtäältä nähdään, että nuoret puhuvat kansainvälisesti tulevien sukupolvien äänellä vaatien suurempaa oikeudenmukaisuutta ja vastuunkantoa ilmastonmuutoksen suhteen – olisi korkea aika siirtyä puheista tekoihin.

Samaan aikaan nähdään myös, ettei nuori – lapsi – voi mitenkään nähdä kokonaiskuvaa tarkasti, ja näin hän on altis ulkopuolisten voimien manipulaatiolle. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Emma: Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että juuri lapset ja nuoret ovat ottaneet ilmastoasian omakseen, sillä kyseessä on ajan mittaan etenevä ja paheneva kriisi. Loppupeleissä se vaikuttaa heidän ja heitä seuraavien polvien elämään, ei niinkään esimerkiksi nykyisiin eläkeläisiin.

Ei ole ihme, jos nuorista tuntuu, etteivät tämän hetken päättäjät tai muutkaan aikuiset tee asialle riittävästi. Alaikäisillä itsellään ei vielä ole myöskään mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Alaikäisillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Esimerkiksi jo mainittujen nettikeskustelujen perusteella eivät aikuisetkaan näytä olevan mitenkään immuuneja ”ulkopuolisten voimien manipulaatiolle”. Siten nuorten yhteiskunnallista aktiivisuutta ja halua ottaa asioista selvää voisi myös pitää positiivisena.

Veli-Matti: Viime aikoina on esitetty lukuisia nuoria ja nuorten käsityskykyä vähätteleviä puheenvuoroja. Vähättelyn perustana usein on, ettei lapsi tai nuori voi ymmärtää kokonaiskuvaa. Tämä holhoava väite on osaksi totta, mutta mitä silloin kokonaiskuvalla tarkoitetaan? Entä mitä tarkoitetaan väitteellä koululaisten manipuloitavuudesta?

On selvää, että nykytilanteeseen tyytyväiset eivät pidä siitä, että heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistetaan. Tällöin on helpompi esittää vähätellen, että kritiikin esittäjien suorastaan täytyy olla manipuloituja.

Väheksyntä perustuu yleensä siihen, että ajattelemme omaa maailmanjärjestystämme ja sitä ylläpitäviä rakenteita jotenkin realistiseksi tai rationaaliseksi – vaihtoehdottomaksi – maailmaksi, vaikka juuri tämä järjestys rakenteineen on johtanut ilmastokriisiin.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ja jatkuvaa talouskasvua vaativat ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua. Olen tulkinnut tällaisen ”rationalismin” perustuvan niin kutsuttuun onkalometafysiikkaan.

Tämä käsite on filosofinen metaforani, mutta samalla todelliseen ydinjäteluolaan viittaava käsite. Se kuvaa mielestäni osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte, teknokulttuurin konkreettinen tuote ja samanaikaisesti elämänmuotomme hallitsemattomuuden metafora, haudataan kallioperään pois näkyvistä vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa. Ihminen ylipäänsä uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansiosta.

Niin kauan kuin ongelmat pysyvät ”onkalossa” tämä on vielä mahdollista. Mutta ilmastokriisi ei ole onkalossa, vaan se on toistaiseksi (ja ehkä pysyvästi) hallitsemattomana taivaalla ja elämänmuodossamme.

Kristiina: Veli-Matti kuvasi aika tyhjentävästi omankin näkemykseni. Liian usein lapsia yritetään pitää pimennossa asioiden suhteen suojelunäkökulmaan vedoten. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole asia, joka suojelemalla ja vaikenemalla katoaisi minnekään.

Asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman.

Päinvastoin asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman, kun oman huolen esiintuomiselle ei ole avointa foorumia. Lapsen on varmasti vaikea ymmärtää ilmiön kokonaisvaltaista luonnetta. Juuri siksi hän tarvitsee aikuisen apua, opetusta ja ohjausta. Vaikeiden asioiden kanssa yksin jäädessään lapsi on kaikista alttein haitallisellekin manipulaatiolle.

Kovin usein tuntuu siltä, että aikuisen lapseen kohdistama suojelupyrkimys on ennemminkin vaikeus kohdata asia itse. Ilmastokriisin käsittely lapsen kanssa pakottaa aikuisen samalla vaikeaan asemaan, kun tämä joutuu mahdollisesti perustelemaan omia vähemmän ekologisia toimintamallejaan.

Moni aikuinen ei ole valmis toimimaan itse tavoilla, joita ilmastokriisiin vastaaminen edellyttäisi, eikä ole näin ollen valmis avaamaan keskustelua ilmastokriisistä lapsen kanssa.

Miika: Thunbergin toiminta on mielestäni hieno esimerkki kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, ettei ikä ole este toimia esikuvana ja pyrkiä vaikuttamaan globaalisti tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Toivon, että Thunberg herättäisi tältä osin kiinnostusta vaikuttamiseen ja myös toivoa siitä, että nuorten ääni kuuluu.

Keskustelu Thunbergin toiminnan ympärillä on kuitenkin saanut sävyjä, jotka ovat mielestäni vahingollisia niin sukupolvien välisen luottamuksen kuin ilmastokriisin ratkaisemisenkin näkökulmista.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä laajenevasta epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat. Thunbergista on tullut myös kolkuttavan omatunnon ääni: miksi emme ole tehneet enemmän ja aiemmin?

Haasteita ilmastokriisin pedagogian jalkauttamisen suhteen kuitenkin selvästi on. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelussa vallitsee suhteellisen laaja puoluepoliittinen yhteisymmärrys siitä, että aiheen käsittely kouluissa on tarpeen, kaikki puolueet eivät tätä silti hyväksy.

Opettajia saatetaan syyttää ilmastokriisillä pelottelusta, mutta on syytä muistaa, etteivät opetussuunnitelmaa toteuttavat koulujen opettajat ilmastonmuutoksen – tai muidenkaan globaalien kriisien – osalta pelottele tai luo järjestelmällisiä uhkakuvia.

Opettajana tuntuu siltä, että tässäkin kritiikissä on enemmän kyse Kristiinankin esiin nostamasta aikuisten omasta toiminnasta. Omien kulutustottumusten ja elämäntapojen kriittinen tarkastelu on meille kaikille vaikeaa. Helpompaa tuntuu olevan asian vähättely ja nuorten suojeleminen, jotta oma jälkikasvu ei esittäisi ikäviä tai vaikeita kysymyksiä perheen arjesta.

Onkin varmasti näin, että ilmastokriisistä puhuminen on äärimmäisen politisoitunutta, kun jo pelkkä kasvisruuan määrän lisääminen johtaa voimakkaisiin tunnekuohuihin. Poliittisen aiheen tuominen kouluun nähdään herkästi jotenkin kyseenalaisena, kenties jopa ideologisena indoktrinaationa. Miten vastaisitte tällaiseen näkökulmaan?

Miika: Opetussuunnitelma asettaa koulutukselle tavoitteet ja arvoperustan, jossa yhtenä keskeisenä arvoperustana on kestävä kehitys laajasti ymmärrettynä. Tähän kuuluu myös vastuu ympäristöstä ja sen säilyttämisestä monipuolisena tulevillekin sukupolville.

Koulun tehtävä ei tässäkään ole aivopesu, vaan näkökulmien avaaminen ja keskustelun herättäminen. Jokainen lapsi ja nuori valitsee tästä kattauksesta oman näkemyksensä, joka useimmilla meistä jalostuu ja kehittyy läpi elämänsä.

Yhteiskuntaopissa keskustelemme jatkuvasti teemoista, jotka herättävät poliittisia intohimoja – ja joihin ei löydy oikeaa tai väärää näkökulmaa. Opettajan ja koulun tehtävänä on tuoda esiin, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyy useita näkökulmia.

Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Tavoitteena pitää olla, että jokainen nuori osaa valmistuttuaan pohtia näitä asioita laajasti ja muodostaa sen pohjalta perustellun näkemyksen. Kyse ei ilmastonmuutoksen osaltakaan ole valmiiden totuuksien esittämisestä. Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Kristiina: Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat osa perusopetukselle osoitettua arvopohjaa.

Koulua toki pyritään haastamaan milloin minkäkin toimintatavan ja oppimääreen mielekkyydestä, mutta laaja-alaisen ympäristökasvatuksen tärkeys lienee kuitenkin yksi helpoiten perusteltavia asioita koulun monisäikeisessä kokonaisuudessa.

Koulun tehtävänä on historiallisestikin ollut kasvattaa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Tämä tehtävä on monella tavalla jo lähtökohdiltaan hyvinkin poliittinen.

Opettajalla on aina asemansa myötä enemmän valtaa suhteessa oppilaaseen tai opiskelijaan. Tästä syystä nähdäkseni meille on rakennettu ohjausjärjestelmiä, jotka osaltaan määrittävät sitä, mihin tarkoitukseen opettajan tulisi valtaansa käyttää ja millaisia sisältöjä ja arvoja yhteiskunnassa pidetään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina.

Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta.

Oma keskustelunsa on toki sitten se, millä perusteella ja keiden toimesta nykyisen arvorelativismin aikakaudella nämä tavoitteet ja arvot on asetettu. Tästä syystä arvostettu opettajankoulutuksemme nousee entistä merkittävämpään asemaan, sillä opettajalla on työssään vielä nykyiselläänkin melko paljon pedagogista vapautta.

On siis äärimmäisen tärkeää kouluttaa valistuneita ja laajasti ajattelevia opettajia, jotka indoktrinaation sijaan pyrkivät auttamaan lapsia muodostamaan omia näkemyksiään kriittisesti tarkastellun ja kattavasti tarjotun tiedon perusteella.

Veli-Matti: Olen täysin samaa mieltä Miikan ja Kristiinan kanssa. Jatkan hieman täydentäen koulun ”poliittisuudesta”. Ideologisessa mielessä koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Suomessakin kristillis-isänmallisista arvoista (kansakoulu) on sittemmin siirrytty tasa-arvoideologiaan (peruskoulu) ja nyt, omana aikanamme, yhä voimallisemmin tehokkuus- ja kilpailuideologiaan, josta esimerkkeinä koulujen profiloituminen ja eriarvoistuminen. Tämä voi johtaa epäterveeseen koulujen ja oppilaiden väliseen kilpailutukseen.

Koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Eko- ja ilmastokriisin näkökulmasta on ongelmallista, jos suljemme silmämme koulutoimea, opettajuutta ja opettajankoulutusta sekä viime kädessä pedagogista suhdetta määrittäviltä ideologioilta.

Kaikenlaista indoktrinaatiota on vältettävä, mutta samalla on syytä ymmärtää, että kunakin erityisenä aikakautena yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat valtasuhteet ideologisine ja materiaalis-taloudellisine sidoksineen ovat jo asettaneet koulukasvatuksen kehykset.

Emma: Tässä on mielestäni tärkeää erotella ilmastonmuutoksen itsensä ja toisaalta sen hillintään liittyvien toimenpiteiden käsitteleminen. Jos kyseenalaistetaan ensimmäinen, voidaan saman tien keskustella siitä, voiko kouluissa opettaa evoluutiota – tai vaikka Euroopan maiden nimiä, kun valtio kuitenkin on poliittinen konstruktio.

Ilmastonmuutoksen hillintään tai siihen sopeutumiseen sen sijaan liittyy ilman muuta poliittisia valintoja. Näitäkin on kuitenkin koulussa myös tähän asti jotenkin onnistuttu muissa yhteyksissä opettamaan ilman tarvetta julistaa mitään yhtä poliittista ideologiaa tai kantaa parhaaksi.

Tavoitteena pitäisi olla, että oppitunneilla voidaan käydä esimerkiksi keskustelua erilaisista kannoista talouspoliittisten ohjauskeinojen suhteen.

Lopuksi lisäisin, että ideologisuus määrittyy liian yksipuolisesti. Yhtä lailla liharuuan pakollinen saatavuus on omanlaistaan indoktrinaatiota. Toisaalta myös tähän liittyvää keskustelua yksilöiden ja yhteisöjen valinnoista aletaan varmasti yhä enemmän käydä myös yksittäisten koulujen tasolla.

Kristiina Ahola on alakoulun rehtori ja luokanopettaja. Hän on myös Kasvatus ja yhteiskunta –tohtoriohjelman jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa.

Emma Hakala on valtiotieteiden tohtori, BIOS-tutkimusyksikön jäsen ja vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Miika Raudaskoski on historian, yhteiskuntaopin ja opinto-ohjauksen lehtori Kuopion Lyseon lukiossa. Hän on myös Suomen historian jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Veli-Matti Värri on filosofi ja kasvatustieteen professori kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Ilmastokriisin pedagogia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkijan identiteetti elää ja muuttuu paitsi yksittäisen tutkijan oman uran myötä mutta myös tutkimusympäristön muuttuessa. Ehkä juuri politiikan tutkija on herkkä huomaamaan tällaisia muutoksia, kuten Politiikasta-lehden julkaisema aiempi juttusarja politiikan tutkijoiden kokemuksista antoi ymmärtää.

Kutsuimme viisi tutkijaa keskustelemaan tutkijan roolista ja identiteetistä muuttuneessa ja edelleen muuttuvassa maailmassa. Näkemyksiään kertovat vastaava päätoimittajamme Mikko Poutanen, professori Hiski Haukkala Tampereen yliopistosta, tutkimusprofessori Monica Tennberg Lapin yliopistosta, yliopistonlehtori Hannes Peltonen Tampereen yliopistosta ja tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen Turun yliopistosta.

Tutkijoiden urapolut ja siten roolit ja identiteetit ovat erilaisia. Politiikan tutkijan uravaiheisiin voi kuulua erilaisia asiantuntijarooleja, joissa työskennellään läheisesti vaikkapa valtionhallinnon kanssa, perinteisempiä tutkimus- ja opetustehtäviä tai epävarmuuden ympäröimiä lyhytaikaisia projekteja.

Kokemukset tutkijana toimimisesta ovat osin yhteneviä, mutta ne myös eroavat toisistaan. Näistä eroista ja yhteneväisyyksistä voidaan ammentaa näkemystä siitä, miten tutkijan identiteetti muodostuu paitsi jokaisen tutkijan omalla kohdalla myös laajemmassa, aikaan sidotussa kontekstissa, jossa suomalaisen korkeakoulutuksen kenttä on muuttunut tulospainotteisemman ja strategisesti ohjaillumman rahoitusmallin ja yliopistouudistuksen myötä.

Kun ajatellaan muutosta tutkijan roolissa lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä, mitä tutkijan identiteetti merkitsee?

Hiski Haukkala: ”Ennen kaikkea tutkijuus tarkoittaa minulle älyllistä itsenäisyyttä ja autonomiaa. Paavo Haavikko aikoinaan totesi, että ainoa tapa olla toimissaan vapaa on olla taloudellisesti riippumaton, toisin sanoen riittävän varakas, jotta ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja antaa niiden vaikuttaa haitallisesti tai rajoittavasti omaan toimintaan.

Tutkijan identiteetilläni olen koettanut rakentaa jotakin samanlaista: rohkeutta ja tiedollista ja taidollista pohjaa ajatella ja argumentoida itsenäisesti ja siten toimia tässä maailmassa mahdollisimman omaehtoisesti ja autonomisesti.”

Monica Tennberg: ”Olen toiminut tutkimustehtävissä vuodesta 1989 lähtien eikä minulla muuta ammatillista identiteettiä olekaan. Pienessä pohjoisessa yliopistossa tutkijuus merkitsee tilaa ja mahdollisuutta ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.

Tutkijana oleminen on toki merkinnyt uran eri vaiheissa erilaisia asioita ja niiden yhdistelmiä – tutkimusta, opetusta ja ohjausta, projektityötä, esiintymisiä erilaisille yhteisöille, tiedeviestintää monin tavoin sekä rahoituksen hakua.”

Hannes Peltonen: ”Saattoi olla Kahlil Gibran, tai saattoi olla joku muu, joka totesi, että on jäänyt vain kerran sanattomaksi: silloin kun häneltä kysyttiin, kuka hän on. Ainakin itse ymmärrän tämän niin, että kysymys identiteetistä ei ole ehkä niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa ensisilmäykseltä. Me emme kävele jotkin laput otsassamme, eivätkä identiteetit ole meissä itsessämme, vaan ne rakentuvat ja ovat osa sosiaalista maailmaa.

Saatan olla platonilainen siinä mielessä, että ajattelen, että emme ’omista’ itseämme vaan olemme syntyneet, kasvaneet ja elämme joissakin yhteisöissä, ja täten myös identiteettimme muokkautuvat osana noita yhteisöjä. Huomaa monikko. Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.

”Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.”

Jos puhutaan tutkijan identiteetistä, tällöin viitataan tutkijayhteisöön, mutta mihin tutkijayhteisöön? Tutkijalla niitäkin on monia; tutkijat ovat jäseniä useissa eri yhteisöissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Omalla kohdallani toisin myös esiin sen, että en ole ainoastaan tutkija, vaan tutkijuus on yksi osa yliopistonlehtorin tehtävääni Tampereen yliopistossa.

Tuohon tehtävään kuuluu monia muitakin osa-alueita ja yhteisöjä, jotka myös määrittävät identiteettiäni, enkä ole varma siitä, että tutkijuus on välttämättä keskeisin tai määrittävin tekijä, vaikka teenkin tutkimusta mahdollisimman paljon.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijuus näyttäytyy minulle osittain henkilökohtaisena ominaisuutena: se on sitä, että tunnustaa itselleen, että oma tietämys on vajavainen ja haluaa oppia ymmärtämään maailmaa aina vielä hieman enemmän.

Käytännössä tutkijuus on ulkoa annettu ja opittu muotti. Tohtorikoulutus ja yliopistoyhteisö opettavat, kuinka tutkijan tulee ajatella ja työskennellä tieteellisesti ja eettisesti. Tämä on olennainen osa tutkijaksi kasvamista. Mutta tänä päivänä ulkoa annettu malli sisältää myös ongelmallisia elementtejä.

Malli pyrkii kertomaan, millä Julkaisufoorumin tasoilla tutkijan tulee julkaista tutkimustaan, ja kehottaa olemaan jatkuvasti huolissaan julkaisuluettelon pituudesta ja sitaatioindeksin suuruudesta.

Koen, että tällainen ulkoinen paine toteuttaa tutkijuutta ’oikein’ ja ’strategisesti’ on suuri etenkin uran taitekohdissa, esimerkiksi siirryttäessä tohtorikoulutettavan positiosta tutkijatohtoriksi.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen uravaiheeltani nuori tutkija – väitellyt vasta vuonna 2018 – en voi oikeastaan puhua tutkijan identiteetistä omalta kohdaltani kuin lyhyellä tähtäimellä. Yleisesti ottaen sanoisin, että tutkijana toimiminen on itselleni tietynlainen velvollisuus toimia ja esiintyä ajattelun ammattilaisena.

Koen että etenkin nuoren tutkijan identiteetissä törmäävät vanhan sivistysyliopiston ideaalit, eli Hiskin mainitsemat älyllinen itsenäisyys ja autonomia, sekä toisaalta melko vahva vähintäänkin epäsuora ohjaus tuottaa ja kilpailla ulkoa asetettujen raamien puitteissa. Koen tältä osin tutkijan identiteetin nykyisen kehityssuunnan vähän ristiriitaiseksi.”

Kansainvälisyys on läsnä tutkimuksessa ja yliopistoissa, kuten on myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Suomalaisen tutkijan identiteetti on entistä vähemmän sidottu kansallisuuteen, koska kansainvälisyyttä odotetaan akateemisessa toiminnassa, mikä näkyy esimerkiksi liikkuvuuden vaatimuksissa.

Kansallisen ja kansainvälisen erottelussa ei ole järkeä, kun monen tutkijan työskentelykumppanit toimivat merten takana, projektikokoukset vedetään Skypellä ja julkaisut tähdätään kansainvälisiin huippulehtiin. Tietysti tämä on myös aika itsestään selvää, kun puhutaan kansainvälisten asioiden tai politiikan tutkimuksesta – vihjehän löytyy jo nimestä.

Samaan aikaan on esitetty huolia siitä, että suomenkielinen tutkimus vähenee juuri kansainvälisyyden – englannin lingua franca -aseman – takia. Etenkin julkisten yliopistojen tutkijoilla voidaan nähdä olevan suoranainen velvollisuus osallistua kotimaassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten tutkija voi sovittaa roolinsa ja identiteettinsä kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä? Miten työskentely ulkomailla tai kansainvälisissä verkostoissa on muuttanut näkemyksiänne tutkijaidentiteetistänne tai -roolistanne?

Mikko Poutanen: ”Koska olen itse opiskellut tai työskennellyt pääasiassa englanninkielisesti vuodesta 2001 lähtien, näen oman ammattilaisidentiteettini kansainvälisenä. Kirjoitan yhdessä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin tutkijoiden kanssa, mutta täytyy kyllä huomata, että kontaktini ovat äärimmäisen keskittyneitä angloamerikkalaiselle linjalle. Toimin kansainvälisesti mutta oikeastaan aika rajatussa kontekstissa.

Kannan ihan aitoa huolta suomenkielisen julkaisemisen asemasta, koska itse olen nuorena tutkijana malliesimerkki siitä, että kuluttaisin artikkelin kielenhuoltoon tarkoitetut rahat todennäköisemmin suomen- kuin englanninkielisen artikkelin tarkastuttamiseen!”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tavallaan jaottelu kansallisen ja kansainvälisen välillä on keinotekoinen. Tiede on väistämättä kansainvälistä ja ylirajaista. On hankala kuvitella sellaista aihetta, jota voisi tutkia täydellisessä kansallisessa tyhjiössä ilman ulkopuolelta lainattuja ideoita, teorioita ja metodeja.

Kokonaan toinen asia on sitten yleisö, ja tähän liittyy myös kysymys työn kielestä. Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti: missä aiheen ja menetelmien keskustelua käydään, missä tutkimuksella on erityistä merkitystä ja vaikuttavuutta ja mihin kontekstiin tutkija haluaa keskustelua viedä.

”Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti.”

Mitä tulee kansainvälisyyteen ja liikkuvuuteen, ne eivät ole yksi ja sama asia. Liikkuvuus tuntuu olevan nuorelle tutkijalle suorastaan elinehto, jotain, mitä urakehitys ja tietyt rahoitusinstrumentit vaativat. Liikkuvuudessa on paljon positiivisia puolia, yhteistyöverkosto kasvaa ja oppii uutta.

Mutta jos liikkuvuudesta tehdään uralla etenemisen tai rahoituksen hakemisen edellytys, seurauksena on se, että erilaisissa elämäntilanteissa olevat tutkijat eivät enää ole samalla viivalla.”

Hannes Peltonen: ”En tee tutkimusta passillani, joten tämä kysymys on ainakin itselleni hieman vieras. Tieteen tekeminen ei ainakaan omasta mielestäni riipu siitä, mikä on tutkijan kansalaisuus. Toki jokainen tutkija on osa jotakin kansallista järjestelmää, mutta ainakin minulle olisi vierasta ajatella, että jollakin lailla ’sovitan’ itseäni kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä.

Verkostoissani on ihmisiä, tutkijoita, joilla nyt vain sattuu olemaan jonkin tietyn maan kansalaisuus. Tärkeämpää kuin passi on se, että on jotakin mielenkiintoista sanottavaa tai jaettavaa muiden kanssa. Toki on huomattava, että kokemus eri maista, kulttuureista ja ihmisistä on rikastuttavaa, ja sillä on oma vaikutuksensa myös tieteen tekemiseen ja tutkimukseen perustuvaan opetukseen.

En kuitenkaan pysty erottamaan näitä omia kokemuksiani ’itsestäni’, koska ne ovat muokanneet minua tutkijana, tieteentekijänä ja opettajana.”

Monica Tennberg: ”Oma erikoisalani eli arktinen tutkimus on luonteeltaan sekä kansainvälistä että kansallista, joten näiden erottelu ei ole järkevää. Kansainvälinen, monitieteinen yhteistyö arktisissa hankkeissa on keskeinen osa työtäni ja varsin arkipäiväistä toimintaa. Minulla saattaa olla kolmekin Skype-kokousta päivässä eri tahojen kanssa.

Kansainvälisyys on myös arkipäiväistä minulle toisella tapaa. Työskentelen Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jonka henkilöstö on kansainvälistä (10–12 kansallisuutta edustettuna) ja työskentelykielemme on englanti. Kansainvälisyys voi siis olla hyvinkin kotikutoista.”

Hiski Haukkala: ”Oman urani aikana suomalainen tutkimuskenttä on kansainvälistynyt voimakkaasti. Kansainvälisyydestä on tullut luonteva osa työtä ja toimintakenttää, eikä se enää ole mikään erityinen ansio tai erikoisuus, paremminkin relevantin tutkimuksen ja toiminnan ennakkoehto. Tämä on tervetullutta kehitystä, sillä hyvä ajattelu ei kehity umpiossa.

Samalla tunnen kasvavaa huolta suomen kielen asemasta elävänä sivistyksen, opetuksen ja tieteen kielenä. Suomen kielen ja siten myös suomalaisen mielen raivaaminen kansainvälisen ajattelun tasolle ja paikoin jopa sen huipulle on ollut huikea saavutus pieneltä kansakunnalta. Tätä saavutusta ja ylipäätään kykyämme ajatella ja muodostaa uusia ajatuksia suomen kielellä meidän tulee varjella.

Hyvästä esimerkistä käy suomen kielen aseman jatkuva heikentyminen KATSEn konferensseissa: ei mielestäni ole liikaa vaadittu, että kukin edes kerran kolmessa vuodessa kirjoittaisi jotakin suomeksi. Itse asiassa esitän haasteen, että näin jatkossa olisi. Samalla saataisiin tervetullut suolapulssi materiaalipulasta kärsivää suomenkielistä julkaisutoimintaa elvyttämään.”

Toinen kansainvälisyyden ohella painotettu seikka etenkin rahoitushakemuksissa on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkijan edellytetään aktiivisesti tuovan tutkimustietoaan esille.

Tutkimustiedon kysyntä esimerkiksi valtionhallinnossa tuntuu kasvaneen samoin kuin niin sanottujen policy advisory -roolien merkityskin. Mitä annettavaa tutkijoilla on esimerkiksi valtionhallinnolle, ja millainen se suhde oikein on?

Hiski Haukkala: ”Tutkimuksen ja politiikan teon välinen suhde on jännitteinen, usein hankalakin. Se on tätä sekä oikeista että osin vääristä syistä. Tutkimuksen lähtökohtainen kriittisyys luo jännitteen maailmoiden välille ja näin pitää ollakin.

Olen toiminut paljon yhteistyössä virkamiesten kanssa ja ollut itsekin sellainen. En usko, että virkamies tai edes poliitikko kritiikistä sinänsä hermostuu, mutta jos syntyy vaikutelma, että kritiikki ei edes pyri ymmärtämään politiikan tekijän vaikuttimia ja pyrkimyksiä, voi reaktio olla toisenlainen.

Itse pidän maailmojen välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia rikastavana ja tärkeänä. Oma ratkaisuni, osittain sattumien mahdollistama sellainen, on ollut laipioida urani yhtäältä politiikkarelevanttiin toimintaan ja sitten omaehtoisempaan akateemiseen tutkimustoimintaan. En ole ehkä aivan urani alkuvuosia lukuun ottamatta pyrkinyt tekemään erityisen politiikkarelevanttia tutkimusta, vaan olen ajatellut, että asiantuntemukseni suodattuu diffuusimmin vuorovaikutuksen ja oman suoremman toimintani kautta.

Suoraan sanoen en itse koe VN-TEAS-tyyppistä tilaustutkimusmallia toimivaksi ratkaisuksi vuorovaikutukselle. Päinvastoin, koen sen ongelmalliseksi tieteen keskeisen arvon, vapauden, kannalta. Sen sijaan toivoisin, että muunlainen hyvähenkinen vuorovaikutus maailmoiden välillä parantuisi.

Tämän tulisi pitää sisällään ’sarana-funktion’ sujuvoittamisen suuntaan ja toiseen. Tällä olisi varmasti etenkin Suomen-kaltaisessa pienessä maassa suotuisa vaikutus sekä poliittisen päätöksenteon että sitä koskettelevan tutkimuksen laatuun.”

Monica Tennberg: ”Olen ollut mukana hankkeissa, joissa on rahoittajan toiveita noudattaen laadittu kunnianhimoisia suunnitelmia tiedeviestinnän ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen. Ja niitä on toteutettukin suunnitelmien mukaisesti.

Olen kuitenkin pettynyt, jos suoraan asian ilmaisen, vastapuoleen. Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.

”Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.”

En näe siis itseäni jatkossa soittamassa puhelimella kansanedustajille, kuten eräs viestintäkonsultti hankkeen pakollisessa koulutuksessa ehdotti toimivaksi tavaksi saattaa tutkimustietoa päättäjille.”

Hannes Peltonen: ”Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhutaan paljon, mutta ainakin minusta vaikuttaa siltä, että tuota keskustelua käydään kovin lyhyen aikajänteen varjossa. Oma tärkein ’yhteiskunnallinen vaikuttamiseni’ koskee opetustani.

Jos minun pitää mainita yksi asia, jonka luulen olevan toimintani merkittävin anti, se on se, että autan itseäni nuorempia sukupolvia ajattelemaan kriittisemmin tuon käsitteen rakentavassa merkityksessä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa tietoa, mutta lähes yhtä tärkeää on jakaa sitä. Tämä voi tapahtua vaikkapa luentosaleissa, valiokunnissa tai osallistumalla julkiseen keskusteluun. Työpaikallani on ohjenuorana, että silloin kun tutkijalla on annettavaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun, niin silloin siihen myös osallistutaan.

Tutkijalla on kuitenkin koulutuksensa puolesta taito ajatella kriittisesti, nähdä laajoja asiayhteyksiä ja perustaa lausuntonsa tutkittuun tietoon, joten kärjistäen voisi sanoa, että tutkijalla on jopa jonkinasteinen moraalinen velvollisuus osallistua ja vaikuttaa.”

Mikko Poutanen: ”Itse uskon voimakkaasti tutkimustiedon merkitykseen yhteiskunnassa ja yleistajuisen tiedejulkaisemisen demokraattiseen voimaan, enkä siis ainoastaan oman vastuutehtäväni takia. Parasta, mitä tutkija voi tarjota yhteiskunnalliseen keskusteluun, on näkökulmia, jotka voivat paaluttaa jonkinlaista ymmärrystä faktatiedosta, vaikka lopullista totuutta tiede ei annakaan.

Tutkimustieto voi parhaassa tapauksessa laajentaa muutoin julkisessa keskustelussa kapeaksi jäänyttä poliittista mielikuvitusta yhteiskunnallisten asioiden tilasta ja mahdollisista ratkaisuista.”

Mitä enemmän tutkijat tulevat esiin julkisuudessa tutkimustiedon kanssa, sitä vihamielisemmin jotkut suhtautuvat tutkijoiden käsitettyyn puolueellisuuteen. Tästä on nähty esimerkkejä paitsi vähättelevänä valtiojohdon kommentteina mutta myös tutkijoita vastaan suunnattuna suoranaisena vihapuheena.

Tuntuu siltä, että tutkijalta vaaditaan kohtuutonta puolueettomuuden tai neutraaliuden ylläpitämistä jopa tilanteissa, joissa tutkimustulokset puoltavat normatiivisia lausuntoja esimerkiksi harhaanjohtavasta poliittisesta puheesta. Miten tutkija voi suhteuttaa roolinsa ainakin näennäisesti polarisoituvassa maailmassa?

Mikko Poutanen: ”Tässä ollaan mielenkiintoisella tavalla keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden auktoriteetin kyseenalaistamisen äärellä. Yliopistot instituutioina asetetaan samaan sarjaan politiikan ja median kanssa toimijoina, joiden toiminta nähdään jotenkin puolueellisena, vähintään vallitsevan tilanteen kannalta.

Tiedettähän haastetaan lähtökohtaisesti sen sisältä: tiedeyhteisö pyrkii aktiiviseen itsereflektioon ja kohti parempaa ymmärrystä korjaavien liikkeiden kautta. Emme ole niin tottuneita sen ulkopuolelta tuleviin haasteisiin. Uskon, että tiedeyhteisö tukee pääosin omiaan vihapuheen edessä, kuten kuuluukin, mutta tuntuu siltä, että emme oikein kykene artikuloimaan omaa asemaamme selkeästi.

Mietin usein itsekin, että onko yliopisto kuin huomaamattaan asemoitunut puolustamaan jotenkin teknokraattista yhteiskuntajärjestystä.

Kuitenkin haluan korostaa, että nuorena tutkijana koen väitteet elitistisistä norsuunluutorni-tutkijoista absurdeiksi. Politiikasta-lehden entinen päätoimittaja Johanna Vuorelma totesi hiljattain Helsingin Sanomien jutussa, että määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille arkipäiväistä – kuten se on monelle muullekin.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Alkuvuodesta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kritisoitiin sitä, että tieteen teosta on tullut julkisuuspeliä ja yksinkertaistavaa twiittitiedettä. Tutkijat ramppaavat mediassa antamassa lausuntoja oman spesifin tutkimusaiheen liepeiltä, eivät sen ytimestä, ja kirjoittajan mukaan sitten ’kun näiden ”dosenttien” lausunnot osoittautuvat vääriksi, tieteen uskottavuus kärsii.’

Tässä kirjoituksessa oli paljon sulateltavaa. Mikä alkoi aiheellisena huolena – tieteellisen tiedon esittäminen yksinkertaistetusti ja huomiohakuisesti – päättyi mediassa esiintyvän tutkijan pätevyyden ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiseen. Väittäisin, että tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on nimenomaan tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja että tutkijat yleensä suoriutuvat tästä tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.

”Tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja tutkijat yleensä suoriutuvat tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.”

Henkilökohtaisesti kannatan vaatimusta, että tutkijan tulisi pyrkiä esiintymään mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti. Se ei tarkoita sitä, etteikö voi osoittaa ongelmakohtia tai sanoa ääneen, jos data antaa selkeitä suuntaviivoja ja siitä voi johtaa politiikkasuosituksia.”

Hannes Peltonen: ”Kysymys sisältää osin ongelmallisen asetelman. Ei ole olemassa jotakin täysin neutraalia ja objektiivista puhetta. Lisäksi eri kieliopit pakottavat meidät ilmaisemaan asioita ja itseämme vain tietyillä tavoilla. Sama koskee tutkimusta.

Mikään tutkimus ei ole ’neutraali’ tai ’objektiivinen’ jossakin universaalissa ja ajattomassa merkityksessä, vaikka näin ehkä opetetaan tai annetaan ymmärtää. Valintoja ja tulkintoja tehdään aina, ollaan sitten tekemisissä kuvien, sanojen tai numeroiden kanssa. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että mikä vain voi olla mitä vain.

Joidenkin tutkimusaiheiden kanssa on suurempi riski, että muutkin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita työn tuloksista. Tuo kiinnostus ei ole aina mairittelevaa, vaan se voi johtaa valitettavasti jopa vaarallisiin kanssakäymisiin. Oman integriteettinsä vuoksi tutkijan tulee perustella väittämänsä hyvin. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa vaikuttaa siihen, miten muut tulkitsevat hänen esille tuomiaan asioita tai kuinka he niihin reagoivat, eikä täten kannata olla naiivi.

Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää minkään mahdollisen vihapuheen tai muun aggression oikeutuksena. Pidän rohkeina niitä tutkijoita, jotka uskaltavat tarttua arkoihin aiheisiin eivätkä jätä työnsä tuloksia pöytälaatikkoon tai vain samaa tutkivien tietoisuuteen.”

Monica Tennberg: ”En ole ollut kovinkaan paljon julkisuudessa enkä ole törmännyt vihapuheeseen ainakaan tähän mennessä. Pikemminkin näen ongelmana arktisen tutkimuksen piirissä, että julkisuus kohdistuu ja erityisesti media kiinnostuu eksoottisista arktisista ilmiöistä ja nostaa niitä esiin arkipäiväisten mutta vaikeiden ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvien kysymysten kustannuksella. Mediassa myös esitetään joskus arktisista yhteiskunnallisista kysymyksistä varsin yksinkertaistettuja näkökulmia.”

Hiski Haukkala: ”Tutkijan tulee puhua siitä, minkä hän tuntee. Parhaiten hän voi tuntea sen, mitä on tutkinut tai ainakin pitkään ja järjestelmällisesti muutoin pohtinut tai harrastanut. Minusta rohkein ja samalla tärkein lause, minkä asiantuntija voi julkisuudessa sanoa, on ’en tiedä’. Itse tunnen automaattisesti vetoa asiantuntijuutta kohtaan, joka ymmärtää ja tarvittaessa myös artikuloi rajansa. Pyrin itse tuomaan nämä rajat omassa toiminnassani aktiivisesti esiin.

Olen kokenut median asiantuntijoihin kohdistuvan tyylin tai logiikan muuttuneen oman urani aikana merkittävästi. Kokemukseni on, että aiemmin oli helpompi tunnistaa itsensä ja sanomansa median lopputuotteista. Nykyään moni media on saalistavampi: haetaan kohua tai klikattavaa otsikkoa asiantuntijankin sanomisista.

Lähtökohtaisesti tutkijan mielipiteet ovat vain mielipiteitä siinä missä muutkin, mutta pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajassa taaksepäin katsoen asiantuntijoilla on asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa keskivertoa huomattavasti paremmat edellytykset kontekstualisoida ja kommentoida asioita (sen sijaan ennustamisen suhteen asiantuntijoiden rekordi ei ikävä kyllä ole kovin hyvä).

Normatiivisten kantojen ottaminenkin voi tulla kyseeseen, mutta silloin tutkijan täytyy hyväksyä se, että hän asettuu mahdollisesti kovallekin kritiikille alttiiksi. Ihmiset eivät enää tunne asiantuntijoita kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin ehkä aiemmin, tai ainakin kynnys tarttua asioihin, pahimmillaan jopa henkilöihin, on laskenut. Ylipäätään keskustelukulttuurimme vaatisi ryhtiliikettä: ihmisiä pitää aina kunnioittaa, vaikka näkemyksistä ei oltaisikaan samaa mieltä.”

Suomessa korkeakoulutuksella on jo pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, ja silloin tutkijan identiteetti, joka on rakentunut parikymmentä vuotta sitten, saattaa ymmärrettävästi olla melko erilainen kuin identiteetti, johon nuori tutkija on kasvanut 2010-luvulla tai kasvaa 2020-luvulla.

Esimerkiksi vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta seuranneet muutokset muokkasivat paitsi korkeakoulujen roolia ja identiteettiä, myös tutkijoiden roolia ja identiteettiä, mutta kenties tavoilla, joita oli välittömästi vaikea artikuloida.

Voidaanko näin kymmenen vuoden jälkeen jälkiviisaina havainnoida joitain muutoksen keskeisiä piirteitä? Ja miten oma tutkijan identiteettinne suhtautuu yhtäältä vanhempiin ja toisaalta nuorempiin tutkijapolviin? Millaisia rooleja huomaatte omaksuvanne tässä suhteessa?

Hiski Haukkala: ”Ihminen on aina aikansa ja paikkansa, kulttuurisen kontekstinsa tuote tai ainakin sen heijaste. Oma sukupolveni oli ensimmäinen EU-sukupolvi. Ei liene liioiteltua sanoa, että lähes koko minun sukupolveni ura on kulkenut EU:n merkeissä.

EU on muokannut yksittäisten urien lisäksi koko suomalaista yliopistokenttää. Tutkintorakenteita on muokattu Bolognan prosessin myötä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt ja jatkuu edelleen voimakkaana. Myös laajempi taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros on vaikuttanut: Yliopistojen taattua perusrahoitusta on karsittu ja tilalle on tullut kilpaillun ja lyhytkestoisemman rahoituksen merkityksen voimakas kasvu.

Myös yliopistoihin asetetut odotukset ja vaatimukset ovat kasvaneet: halutaan nopeampaa ja suurempaa tai suorempaa vaikuttavuutta. Johtamiskulttuuri niin ikään on muuttunut. Moni kokee nämä muutokset Juha Siltalaa lainatakseni ’työelämän huonontumisen lyhyenä historiana’.

”Koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia.”

Silti kaikki on suhteellista ja itse paljon muita töitä tehneenä koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia. Ja nämä ovat mielestäni yliopiston ja tutkijan ydintehtävät ja jopa velvollisuudet kansa- tai ihmiskunnan edessä: ajatella, tutkia, oppia ja opettaa relevantteja asioita.

On selvää, että toisten rahoilla toimiessaan yliopistoväki ei voi koskaan relevanssin kriteereitä täysin omaehtoisesti asettaa, mutta olisin valmis antamaan paljon nykyistä suuremman työrauhan ja resursoinnin yliopistoille. Mielenkiintoisesti toimintani hallinnossa on tehnyt minusta aiempaa radikaalimman tieteen vapauden suhteen.”

Monica Tennberg: ”En sitä aloittaessani tiennyt, mutta nyt tiedän, että oma tutkijanurani alku osui aika hyvään aikaan. Aloitin työt assistenttina Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuonna 1992 ja työt ovat siitä lähtien jatkuneet keskeytyksettä.

Tosin vakinainen työntekijä minusta tuli vasta vuonna 2011 eli lähes 20 vuoden työuran jälkeen. Kun seuraan nuorempien kollegojen tilannetta, huomaan, että urapolut eivät ole lainkaan niin suoria ja ongelmattomia kuin ennen.

Työ saattaa koostua erilaisista tutkimus-, opetus- ja projektitehtävien jaksoista työttömyysjaksojen lisäksi. Ymmärrän hyvin, että tässä tilanteessa nuorempi sukupolvi miettii uramahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.”

Hannes Peltonen: ”Tässä yhteydessä lienee hyvä kerrata lyhyesti oma akateeminen urani. Lähdin 1990-luvun loppupuolella opiskelemaan Sussexin yliopistoon, vietin vuoden Konstanzin yliopistossa ja viimeistelin BA-tutkintoni Brightonissa. MA-tutkintoni suoritin Aberystwythissä, minkä jälkeen tein väitöskirjani Firenzessä European University Institutessa. Italiasta siirryin Etelä-Koreaan, jossa olin Assistant Professor -nimikkeellä kahdessa arvostetussa yliopistossa. Vuonna 2011 muutin Soulista Rovaniemelle toimiakseni yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

Täten suomalainen yliopistomaailma on tullut minulle läheisesti tutuksi vasta tuon yliopistolakiuudistuksen jälkeen, kun taas oma käsitykseni tutkijuudesta, akateemisesta maailmasta ja yhteisöstä ja näiden toiminnasta on muokkautunut monien eri yliopistojen ja akateemisten yhteisöjen kautta puhumattakaan siitä epäsuorasta vaikutuksesta, joka juontuu muiden kokemusten oppimisesta. Muut voivat siis paremmin vastata kysymykseen suomalaisesta yliopistomaailmasta ja sen muutoksesta viime vuosikymmenien aikana.

Minulle itselleni on muodostunut välittömiä suhteita varttuneempiin tutkijoihin, ja he ovat olleet valmiita antamaan omaa aikaansa esimerkiksi tekstieni kommentoimiseen. Yleisesti allekirjoittaisin osin eteläkorealaiseen kulttuuriin liittyvän käsityksen siitä, että (sosiaalisesti) vanhemmilla on tietynlainen velvollisuus huolehtia (sosiaalisesti) nuoremmista. Tosin en jaa tuohon kulttuuriin kuuluvaa valta-asetelmaa, ja olenkin kannustanut itseäni nuorempia tutkijoita olemaan itsenäisiä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Vuonna 2016 Oulussa vaihdoin kuulumisia nyt emeritusasemassa olevan professorin kanssa. Väitöksestäni oli kulunut noin vuosi ja puhe kääntyi kuin itsestään kipuiluuni lyhyiden työpätkien, kilpailun ja epävarmuuden kanssa. Tästä keskustelusta opin, että samojen asioiden kanssa on painittu ennenkin.

Ilmiö on myös kansainvälinen, ei vain suomalainen. Tohtoreita tuotetaan enemmän kuin mitä yliopistot ja muut tutkimuskeskukset pystyvät nielaisemaan. Ongelma on siinä, että moni meistä on valinnut tohtorinkoulutuksen tavoitteenaan akateeminen ura ja tuon tavoitteen toteutuminen näyttäytyy hyvin sattumanvaraiselta, arpapeliltä.

Kun keskustelen samassa uravaiheessa olevien tutkijoiden kanssa, kyynisyys on välillä käsinkosketeltavaa. Neuvot, kuten ’tee enemmän, tee paremmin’ ovat hyvää tarkoittavia, mutta vahingollisia loppuun palamisen kynnyksellä kamppailevalle tutkijanalulle.

Toisaalta me olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on internetin laajuudelta mahdollisuuksia saada vertaistukea ja tietoa vaikkapa henkisestä kuormituksesta, mielenterveysongelmista, huijarisyndroomasta ja niin edelleen. Henkilökohtaisesti olen myös saanut paljon neuvoja ja aitoa välittämistä vanhemmilta kollegoilta ja toivon, että voin joskus laittaa hyvän kiertämään nuoremmille.”

Mikko Poutanen: ”Koska aloitin väitöskirjatutkijana vasta 2013, peilaan muutoksia omiin odotuksiini akatemiasta ja tutkijan identiteetistä. Olin työskennellyt kuusi vuotta yksityissektorilla ennen paluuta yliopistolle, ja palattuani olin yllättynyt tai jopa pettynyt huomattuani tiettyjen yrityselämän patologisten toimintatapojen löytyvän myös yliopistosta. Olin kuvitellut, että yliopisto olisi ollut jotenkin näiltä suojattu.

Korkeakoulutusta koskeva tutkimuskirjallisuus on huomannut selkeän muutoksen yleisessä toimintakulttuurissa ja yliopiston roolin hahmottamisessa omakuvaa myöten. Yliopisto toimii työvoimaan uudelleenkouluttajana työmarkkinoiden tarpeisiin, innovaatiomyllynä, yritysyhteistyön kiihdyttämönä ja kansantalouden kasvattajana. Yliopisto instituutiona on muuttunut ja muuttuu yhä, ja se vaikuttaa myös sen piirissä kasvavan tutkijan identiteettiin ja rooliin.

”Vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Vaikka jotkin näistä rooleista voivat myös toimia yliopiston hyväksi, näen nämä kaikki instrumentaalisina rooleina, jotka ovat karanneet melko kauaksi sivistysyliopiston ideaaleista. Itse pidän tätä kehityskulkua huolestuttavana, etenkin nuorten ja tulevien tutkijapolvien osalta, jotka astuvat äärimmäisen kilpailulle työmarkkinoille niin työpaikkojen kuin rahoitusinstrumenttienkin osalta. Uskon, että vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Muuttunut on myös tutkijoiden suhtautuminen julkaisemiseen. Suomalaisten yliopistokirjastojen neuvottelut tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa päättyivät tammikuussa 2019 ilman sopimusta. Vuonna 2017 neuvoteltiin Elsevierin kanssa ja sopimukseen päästiin, joskin se oli suomalaisille kirjastoille melko kallis ratkaisu, mikäli tarkastellaan julkaisijakohtaisia kustannuksia.

Tiedejulkaisemisesta suuri osa koostuu ilmaisesta työstä, jota tekevät kirjoittajat, arvioitsijat ja toisinaan myös toimittajat. Siksi korkeat tilausmaksut, joilla tämän ilmaisen työn tarjoavat pääsevät käsiksi työnsä tuloksiin, koetaan usein epäoikeudenmukaisiksi. Viime vuosien koulutusleikkaukset eivät myöskään ole jättäneet suomalaisille kirjastoille merkittävästi tilaa neuvotella hinnasta.

Miten tulevaisuuden tiedejulkaiseminen rakentuu kasvavassa paineessa julkaista yhtäältä korkean Jufo-luokituksen kansainvälisissä tiedelehdissä mutta toisaalta rahoitusinstrumenteissa korostuvissa open access -julkaisukanavissa?

Mikko Poutanen: ”Ongelma on selvä ja kehittynyt pitkään. Vaikka teoriassa tutkijat voisivat protestoida tiedekustantajia vastaan kieltäytymällä toimimasta lehdissä minkäänlaisessa roolissa, akateemiset luottamustehtävät ovat yhä melko arvostettuja. Kansainväliset isot julkaisijat ovat myös keskeisiä julkaisufoorumeita, joilla tutkija meritoituu.

Tässäkin tilanteessa korostuu ulkoinen muutos tiedeyhteisön toimintatapoihin. Yhtenäistä ja tehokasta vastausta on vaikea löytää, kun vastakkain asetetaan kaikille ongelmalliset rakenteet mutta yksittäisen tutkijan omaan uraan liittyvät intressit. Syntyy ikään kuin akateeminen ’vangin dilemma’.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tämä on erittäin vaikea kysymys. Tieteen tulosten avoin saatavuus on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava tavoite. Pidemmän päälle sen toteutumisen edellytys ei voi olla se, että rahoittajat, yliopistot, kirjastot ja tutkijat maksavat yhä suurempia summia avoimesta julkaisemisesta.

”Tästä umpikujasta ei ole ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Viime aikoina kasvava trendi on ollut se, että tutkijat ovat ottaneet onnen omiin käsiinsä ja perustaneet open access -julkaisuja, mutta en ole varma, onko tämäkään kestävä ratkaisu. On myös selvää, että epävarmoissa asemissa olevien yksittäisten tutkijoiden on hankala potkia sellaista systeemiä vastaan, jossa julkaisukanavan valinnassa ensisijaisia kriteereitä tulisi olla Jufo-luokitus tai impact factor. En usko, että tästä umpikujasta on ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Hannes Peltonen: ”Tähän ei liene yhtä selkeää vastausta, koska eri toimijoilla on hyvin erilaiset intressit, eikä intressien harmonia liene mahdollinen. Olen pohtinut, milloin riittävän vaikutusvaltaiset yliopistot osoittavat rohkeutta ja yksinkertaisesti sanoutuvat irti tästä leikistä ja panostavat keskenään omiin julkaisukanaviinsa.

Muutos lienee tulossa, mutta kriittistä massaa ei ole vielä saavutettu. Ehkä se saavutetaan joskus lähitulevaisuudessa. Sillä välin nykyiseen järjestelmään leivotut riippuvaisuussuhteet jatkavat toiminnan ohjaamista. Henkilökohtaisesti pyrin julkaisemaan siellä, missä se on mielestäni järkevintä, osin seuraten Jufo- tai SSCI-luokituksia, osin unohtaen ne.

Toki rationaalinen pelaaja oppisi pelin luonteen ja sen oikut pyrkimyksessään maksimoida oma menestyksensä tuon järjestelmän sanelemilla ehdoilla. Omasta mielestäni elämässä on muutakin kuin rationaalinen maksimointi, ja se koskee myös omaa käsitystäni roolistani osana tiede- ja opetusyhteisöjä.”

Monica Tennberg: ”Tutkijat ovat tässä suhteessa hyvin erilaisissa tilanteissa ja joutuvat tekemään itselleen sopivia, uravaiheeseen liittyviä ratkaisuja ottaen huomioon akateemisen maailman ja julkaisutoiminnan realiteetit. Olen erittäin pettynyt Lapin yliopiston ratkaisuun lopettaa kustannustoiminta, Lapin yliopistokustannus.

Se oli tärkeä avoin kanava suomen- ja englanninkieliselle pohjoista koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mielestäni on sulaa hulluutta pakottaa arktisista ja pohjoisista asioista kirjoittavat tutkijat kirjoittamaan englanniksi, jos haluaa julkaista kansainvälisesti tai sitten julkaista muiden kaupallisten, suomalaisten kustantajien avulla ja heidän hyväkseen, jos suomeksi haluaa kirjoittaa.”

Hiski Haukkala: ”Pohdin paljon akateemisen julkaisemisen mielekkyyttä nykyään. Kannustimet painottavat liikaa määrää laadun kustannuksella. Myös pirstoutuvassa ja lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa informaatiotilassa monet perinteisen julkaisemisen muodot tuntuvat raskailta, hitailta ja kankeilta.

Silti julkaisuilla on edelleen merkittäviä funktioita sekä tutkimustiedon raportoinnin välineinä että tieteellisen pätevöitymisen etappeina ja indikaattoreina. Jotenkin oireelliselta tuntuu, että merkittävä osa edelleen tenhoavalta tuntuvasta kansainvälisen politiikan tutkimuksesta on vuosikymmenten takaa; ajalta ennen nykyistä tulospainekulttuuria. Vaikka teemat ovat muuttuneet (tai osin palaamassa), näistä kirjoista huokuu kiireettömämpi perehtyminen ja sitä kautta yksinkertaisesti parempi ajattelu.

Tässä on jonkinlainen aikamme paradoksi: maailman ja sen asioiden syklien nopeutuessa tutkijoiden tulisi hidastaa kulkuaan. Fast-thinkingin sijaan tarvitaan slow-thinkingia. Ylipäätään kaipaamme kipeästi parempaa ajattelua. Tämä taipuu huonosti nykyiseen ’tulos tai ulos’ ja ’anna rahat ja henki’ -ajatteluun.”

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta on kuitenkin mahdollista pohtia oman tutkijaidentiteettinsä rakentumista jatkossa. Millainen siis on tutkijan tulevaisuus Suomessa?

Hiski Haukkala: ”Toivottavasti tutkijan tulevaisuus on Suomessa. Liian moni on lähtenyt tai on lähtemässä ja liian harva palaa tai on tänne muutoin hakeutumassa. Pienen kansakunnan huikea vahvuus ja viisaus on ollut kehittää kyky ottaa koko maailma ja kaikki sen ilmiöt omaehtoisesti haltuun, tehdä ne myös ymmärrettäviksi omalla kielellä omalle kansalleen ja osallistua näitä asioita koskevaan keskusteluun kansainvälisesti samalla, kun se sanallistaa myös oman tilamme muille ymmärrettäväksi. On kansallinen tragedia, mikäli annamme tämän kyvykkyyden omin toimin tai valinnoin rapautua.

Silti olen optimisti. Sarkaa on ja näen nousevassa polvessa paljon potentiaalia. Haaste on jonkinlaista perusturvaa ja yleistä elämän perspektiiviä antavien näkymien tarjoaminen uran alussa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ennennäkemätön tilanne, vaan olen itsekin aikanani joutunut sinnittelemään ’päivärahatutkijana’ pelkän työttömyyskorvauksen varassa.

Tietyllä tapaa tutkijan uran alussa toimii armoton leikkuri, jonka vain kaikkein intohimoisimmat ja innokkaimmat usein läpäisevät. Tämä on yhtäältä hyvä asia, sillä intohimoa ja heittäytymistä tutkijuus juuri vaatiikin. Leikkuri ei, kuten ei elämä yleensäkään, kuitenkaan ole oikeudenmukainen, vaan sattumalla ja myös onnella on usein näppinsä pelissä. Kaikkein lahjakkaimmat tai ahkerimmat eivät aina välttämättä menesty saati pääse huipulle.

”Tiede on siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Tiede on kuitenkin siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Monica Tennberg: ”Tutkijan tehtävässä onnistuminen vaatii nykyään ja varmaan tulevaisuudessakin monipuolisia taitoja ja tietoja. Esimerkiksi tutkimusprofessorina toimiminen edellyttää jatkuvaa rahoituksen hakua ja projektien hallintaa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla on ollut viidestä kuuteen projektia käynnissä samanaikaisesti.

Ei siis riitä, että on jonkin asian asiantuntija ja tuottaa siitä tietoa, vaan pitää pystyä toimimaan kansainvälisissä, monitieteisissä hankkeissa (viimeksi minulla oli hankkeessa noin 180 tutkijaa), koordinoida sekä tutkimustoimintaa että sen hallintoa, ymmärtää projektien taloutta ja raportointia sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen tiedeviestijä hankkeen tuloksista, ja niin edelleen.”

Hannes Peltonen: ”Tutkimuksen tulevaisuus Suomessa riippuu paljolti poliittisista tuulista. Niihin tutkijat voivat toki vaikuttaa ainakin muutamalla eri tavalla. Yksi tapa lienee jatkaa nykyistä trendiä, jossa tutkijat ovat enemmän osana medioissa ja muualla tapahtuvaa julkista keskustelua kuin ehkä vuosikymmen sitten.

Ehkä kysymykseni olisi seuraava: jos tiedettä ja sen tekemistä kohdellaan kuin jotakin teollisuudenhaaraa, kannattaisiko tieteentekijöiden lobata etujensa puolesta kuten muutkin teollisuudenhaarat? Toki liitot tekevät työtään, mutta se ei ainakaan leikkausten valossa näytä onnistuneen kovin hyvin.

Joskus saattaa miettiä, tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja. Miten elämä tai ura olisi kehittynyt, jos olisikin tehnyt jonkin toisen ratkaisun jossakin kohtaa? Tällainen reflektio saattaa auttaa esimerkiksi pohdinnassa siitä, mitä tehdä tai mitä neuvoa noudattaa nyt. Riskinä on, että reflektio muuttuu katumukseksi – miksi tein niin enkä näin; jos olisin tehnyt noin, sitten kaikki olisikin paremmin.

Jos jostakin syystä päätyy tuonkaltaisiin ajatuksiin, on hyvä muistaa, että jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, kun taas toiminta tapahtuu aina ajassa ja kontekstissa, rajatuilla resursseilla ja epätäydellisen tiedon valossa. Me emme voi tietää, onko jokin päätös ’oikea’ kuin vasta jälkikäteen, mahdollisesti vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, ehkä vasta silloin, kun voimme peilata koko elämänprojektiamme.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Palaan lopuksi kysymykseen tohtoreiden työllistymisestä. Tutkimusten mukaan kyse ei ole siitä, että tohtorit eivät työllisty, vaan siitä, että kaikki eivät voi työllistyä yliopistoihin. Lisäksi lähtökohdat eivät ole yhtäläiset, sillä samainen tutkimus osoittaa, että naiset ja etenkin apurahalla tohtorintutkintonsa suorittaneet kohtaavat muita enemmän vaikeuksia työllistymisessä.

Kun tämän kaiken ottaa huomioon, on terveellistä omaksua Hanneksen näkökanta siitä, että tutkijuus on ennen kaikkea työidentiteetti. Toki se on vahva ja mielekäs sellainen, mutta ainakin toivon, että jos se otetaan pois, niin jokin muu identiteetti jää myös jäljelle.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen niin sanotusti akateeminen paluumuuttaja, koen että oma roolini on sidottu voimakkaasti korkeakoulutuksen tulevaisuuteen. Palattuani yliopistolle hakeuduin paitsi ammattiyhdistystoimintaan mutta myös luottamusmieheksi, vaikka en ollut yliopistolla kuuteen vuoteen käynyt. Oma kuvani tutkijan roolista on kokonaisvaltainen: se ei voi olla ’vain’ tutkimusta ja opetusta.

Erilaiset akateemiset vastuutehtävät kuuluvat asiaan, vaikka ne monesti tehdään kaiken muun ohella kauheassa kiireessä ja paineessa. Tällä hetkellä minulla on seuraavaksi kahdeksi vuodeksi rahoitusta, mutta koen silti, että tulevaisuuteni vaikuttaa hyvin epävarmalta, ja se on henkisesti aika kuluttavaa.

Tutkijoita uhkaa jatkuva saavutusten perässä juokseminen, kilpajuoksu, jonka palkintona on työuupumus. Kun rahoituslähteitä ja paikkoja on vähän, vaatimukset alkavat herkästi hilautua kauemmas ja etenkin nuorten tutkijoiden ulottumattomiin. Olen alkanut kutsua tätä ’saavutushiipimäksi’, eli englanniksi achievement creep, kun tuntuu, että asetettuja vaatimuksia on mahdoton saavuttaa.”

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura Katse ry:n KATSE 2019 -konferenssi järjestettiin 18–19. tammikuuta 2019. Tämä kirjoitus perustuu konferenssissa pidettyyn tutkijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli ”Tutkijan rooli ja identiteetti”. Keskusteluun osallistuivat kirjoittajat professori Hiski Haukkala (Tampereen yliopisto), tutkimusprofessori Monica Tennberg (Lapin yliopisto), yliopistolehtori Hannes Peltonen (Tampereen yliopisto), tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen (Turun yliopisto) sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen paneelin puheenjohtajana.

Julkaisu Politiikasta-raati: Tutkijuus muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansallismuseon Suomi100-juhlavuoden näyttely ”Julkinen ja kätketty Suomi” muistuttaa historiamme ilmiöistä ja vaiheista, joista on vaikea tuntea kollektiivista ylpeyttä. Kuvat kertovat muun muassa sisällissodan terrorista, suomalaisista natseista, huumeista, lapsityövoimasta sekä osattomuudesta, kurjuudesta ja nälänhädästä.

Museoviraston yli-intendentti Ismo Malinen kertoo, että näyttely pyrkii tuomaan esille moniäänisen tarinan maastamme.

”Eri aikoina – ja varmaan tälläkin hetkellä – on asioita, jotka tuntuvat ikäviltä, mutta niistä on olemassa kuvia. On myös ilmiöitä, jotka aikanaan on nostettu valokeilaan, jopa jalustalle, mutta jotka ajan myötä ovat alkaneet tuntua vääränlaisilta, hävettäviltä. Me nostamme näitä ikäviä ja kätkettyjä kuvallisia muistoja esille yhdessä juhlittavien asioiden kanssa.”

Johanna Rainio-Niemi puolestaan kirjoittaa, että ”Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa erikoisinta ei ole talvisodan muistojen korostuminen vaan se, kuinka olemattoman harvoin juhlan ’varsinainen’ aihe, joulukuun kuudes päivä vuonna 1917, nousee esiin. Siinä missä talvisota kertoo kansakunnan yksimielisyydestä, joulukuun kuudes kertoo päinvastaisen tarinan muistuttaen siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin.”

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Ernest Renan totesi vuonna 1882, että kansakuntia määrittää yhtä paljon se, mitä ihmiset kollektiivisesti unohtavat kuin se, mitä he puolestaan muistavat. Oman historian voittojen ja saavutusten korostamisella ja toisaalta varjopuolien unohtamisella ja peittelyllä on kuitenkin omat vaaransa.

Historiallisen muistin sanotaankin usein kuitenkin olevan kovin lyhyt. Suomessakin tutkijat, jotka ovat käsitelleet oman maansa kannalta kiusallisia ja vaikeita aiheita, ovat joutuneet vihapalautteen kohteeksi, mikä on osaltaan vaikuttanut tutkijoiden itsesensuuriin.

Politiikasta kysyi Suomi100-teemaan ja Julkinen ja kätketty Suomi -näyttelyyn liittyen tutkijoilta Suomen nationalistis-poliittisista historianarratiiveista: mitä kerromme ja korostamme, mitä puolestaan jätämme kertomatta? Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Vastaukset kerättiin sähköpostitse lokakuun aikana. Vastauksiaan lähettivät historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen, talous- ja sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja, Euroopan historian professori Laura Kolbe, tutkijatohtori Noora Kotilainen, yhteiskuntahistorioitsija Jukka Kortti ja Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti ja yliopistotutkija Miika Tervonen. Aikaisempiin tutkijaraateihin voi tutustua täällä.

Mitä asioita tietoisesti tai tiedostamatta Suomen historiakertomuksissa vahvasti korostetaan ja nostetaan esille?

”Kerromme Suomen historiaa sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin historiana. Koulujärjestelmien tasa-arvoisuus, kuten peruskoulu., ovat osa menestysnarratiivia. Suomalaiset 1800-luvun kansanliikkeet ovat osa demokratia menestystarinaa. Tavoitteena oli rakentaa, luoda ja tehdä yhdessä parempi tulevaisuus – raittiusliikkeellä, naisliikkeellä, työväenliikkeelä ja sivistysliikkeellä oli välineinään kansanopistot, koulut, lehdet, kirjat ja niin edelleen. Yhdessä tehtiin ja yhdessä toivottiin parempaa maailmaa! Organisaatiokykyä osoitti toinen menestystarina: karjalaisten asuttaminen 1940-luvulla ja inkeriläisten paluumuutto 1990-luvulla.”
Laura Kolbe

”Oikeita, tosia asioita: suomen kielen ja kulttuurin voima, rankat sota-ajat, demokratian ja hyvinvoinnin synty ja niin edelleen.”
Teemu Keskisarja

”Tämä tietenkin riippuu siitä, kuka historiakertomuksia esittää; akateeminen historiankirjoitus, valtio, kouluopetus, media vai edustavatko niitä perheen ja suvun tarinat. Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista, koska toinen maailmansota on useimmiten selkeänä hyvän ja pahan taisteluna moniulotteinen tarina.

Elettävä aika muokkaa aina historiatulkintoja, koska historiaa hyödynnetään niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Eikä tämä koske vain ’talvisodan hengen’ peräänkuuluttamista, vaan esimerkiksi myös sitä, kun korostetaan vain naisten saamaa äänioikeutta vuonna 1906 jättäen mainitsematta, että myös suurin osa miehistä sai tuolloin äänioikeuden.”
Jukka Kortti

”Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista.”

”Suomessa korostuu kansallinen kasvukertomus pienestä heimosta mahtavaksi kansakunnaksi, joka sisältää muun muassa tarinan köyhyydestä rikkauteen, erillisestä yleiseen, syrjäisestä keskeiseen ja epädemokraattisesta tasa-arvoon. Tässä kertomuksessa kiirastulina ovat sodat ja kriisit.”
Antti Häkkinen

”Poliittinen historia vetää kuulijoita esitelmätilaisuuksiin, sen sijaan hyvinvointivaltion rakentamisen historia vain vähän. Ympäristö- ja väestöhistoria ovat vähitellen nousemassa keskusteluun – tukimusta on, mutta sulateltuja kertomuksia vähän.”
Sirkka Ahonen

”Kaikissa kansallisissa historiankirjoituksen traditioissa on sisäänrakennettuna ’oman’ kansakunnan luonnollistaminen ja poikkeuksellistaminen. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Kansakunta hahmotettiin 1800-luvun suomalaisessa historiankirjoituksessa historiaa eteenpäin vieväksi toimijaksi, ja valtiollinen menneisyys voitiin projisoida taaksepäin aina kivikaudelle saakka.

Olen itse tutkinut tästä näkökulmasta myyttiä yhden kulttuurin Suomesta. Suomalaiseen yhteiskuntaan on aina kuulunut kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta ja liikkuvuutta. Kansallisvaltion rakentamisen myötä syntyi kuitenkin käsitys suomalaisuudesta valkoisuuden, luterilaisuuden ja suomen kielen kautta määrittyvänä staattisena yhtenäiskulttuurina. Itsenäisyyden jälkeen yhtenäiskulttuuria myös tuotettiin koulun ja armeijan kaltaisten rakenteiden kautta. Toisen maailmansodan jälkeen suoraviivaisin rotuajattelu alkoi (huomattavan) hitaasti kyseenalaistua, mutta ajatus yhdestä puusta veistetystä kansasta jäi elämään, ja näkyy edelleen päivittäin julkisissa keskusteluissa ja itseymmärryksessämme.”
Miika Tervonen

”Suomalaista historiakertomusta määrittää vahvasti sota ja siitä selviäminen. Tarinamme rakentavat kuvaa valtiomme omasta, muista poikkeavasta linjasta, jota se on huonoista lähtökohdista ja monenlaisista ongelmista huolimatta menestyksekkäästi vetänyt.

Tämän rinnalla elää tarina pohjoisesta oudosta maasta, jota asuttaa tuppisuinen, mutta sitkeä, sisukas ja rehti kansa. Tämäkin tarina on poliittinen, koska sillä rakennetaan tarinaa kansasta, joka poikkeaa muista, varsinkin ’vainolaisesta’, jota vasten kansallinen ’me’ rakentuu. Tarina kertoo vaatimattomasta taustasta, josta vastoin kaikkia odotuksia noustaan lopulta menestykseen. 

Kolmas vahva historianarratiivi korostaa Suomen asemaa kansainvälisenä ’lääkärinä, ei tuomarina’, liennyttelevänä siltana idän ja lännen välissä, globaalina tasa-arvon airueena. Mielellämme esitämme itsemme ihmisoikeusasioiden huippuna, nostamme esiin naisten äänioikeuden ja historiallisen aktiivisuutemme YK:ssä ja rauhanturvatöissä. Korostamme esimerkiksi Ahtisaaren ja Haaviston sovittelutyön arvoa ja asemaamme kylmässä sodassa molempien blokkien näkökulmat hallinneena tahona.”
Noora Kotilainen

Mitkä puolestaan ovat sellaisia tarinoita, joista tietoisesti tai tiedostamatta vaietaan tai joita jopa suoranaisesti vääristellään ja peitellään?

”Tällaisia asioita ovat ensimmäisen kysymyksen vastauksessa esiin nousevan kertomuksen kannalta negatiiviset asiat: nälkäkriisit ja talouslamat, siirtolaisuus ja muuttoliike sekä kansannousut.”
Antti Häkkinen

”Tietoisesti vaiettavia asioita on nykyään mielestäni varsin vähän, vielä vähemmän suoranaisia vääristelyjä. Isoja kipukohtia, kuten vuoden 1918 tapahtumia, on auottu jo yli puoli vuosisataa sitten. Myös historiallisten vähemmistöjen ja marginaaliryhmien huonoa kohtelua on tuotu esiin esimerkiksi kulttuurituotteissa, kuten elokuvissa ja kirjallisuudessa.

Ehkä vähiten perattuja asioita löytyy äskeisaikojen poliittisesta historiasta, kuten kylmän sodan YYA-Suomesta ja Koiviston ajasta. Monet noiden aikojen päättäjät ovat vielä puikoissa, eivätkä välttämättä halua edesauttaa ’kotiryssäinstituution’ tai lamaan johtaneiden talouspoliittisten ratkaisujen kampaamista.”
Jukka Kortti

”Historian yleisesityksissä etniset vähemmistöt ovat heikosti esillä. Esimerkiksi oppikirjat saattavat kertoa saamelaisista suomalaisten alkuhistorian ja vielä keskiajan kohdalla, mutta unohtaa heidät sitten. Lisäksi kertomus on antropologin, ajaton, eivätkä saamelaiset kansanryhmänä esiinny historian toimijoina vaan eliitin toiminnan kohteina. Sama koskee niin sanottuja vanhoja maahanmuuttajia, kuten romaneja, tataareja ja venäläisiä.

Naishistoria on viime aikoina noussut kertomuksessa esiin, mutta naisetkaan eivät useinkaan esiinny toimijoina, vaan naiset ’saavat’ oikeuksia ja tehtäviä.”
Sirkka Ahonen

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt.”

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt. Tälläisiksi kansallisiksi ongelmakohdiksi voi mainita vaikka romanivähemmistön aseman ja kohtelun. Tämän lisäksi suhtautumisemme saamelaisiin sekä alkuperäiskansan kohtelu maassamme on akuutti ongelma, josta puhutaan ja tiedetään vähän. Jos epäkohtia nostetaankin esiin, ongelmat korkeintaan esitetään menneinä asioina. Suomalaiseen valtiolliseen itseymmärrykseen ja kansalaisten minäkuvaan ei koloniaalinen perinne ja sen myöntäminen vaivatta istu. Olemme tottuneet ajattelemaan itseämme pienenä ja sorrettuna kansana, jota suuremmat imperiumit ovat kyykyttäneet. Emme ole tottuneita tai valmiita ottamaan kolonialismin syytöstä tai kolonialistin roolia vastaan.

Viime vuosien suhtautuminen maahamme saapuneisiin (tai pyrkineisiin) turvapaikanhakijoihin saattaa olla sellainen paikka, jonka haluaisimme kansallisesti tulevaisuudessa muistaa toisin. Kansallisessa kontekstissa tämäkin ajanjakso ja sille leimallinen toimintatapa on kuitenkin jotenkin sulautettava osaksi Suomen ja sen kansan tarinaa. Ja siinäkin saattaa sitten olla korkeasti koulutetun ja sivistyneen kansan, demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja humanismin mallimaan identiteettityössä melko paljon tekemistä.”
Noora Kotilainen

”Kommunismista eivät historioitsijat ole missään nimessä ’vaienneet’. Poliitikoiden ja tiedotusvälineiden tuntuu kuitenkin olevan vaikea käsittää, että kommunismi oli natsismia paljon verisempi ja pitkäikäisempi vitsaus.”
Teemu Keskisarja

”Kansallinen historiankirjoitus on tuottanut Suomessa monessa mielessä ’valkopestyä’ historiakulttuuria. Valkopestyä se on vaikkapa siinä merkityksessä, että vähemmistöt ja liikkuvuus ylipäänsä, mutta rodullistetut vähemmistöt erityisesti (saamelaiset, romanit ja juutalaiset) ovat puuttuneet kansallisesta kertomuksesta ja -kuvastosta. Dunkirk-elokuvan puuttuvista aasialaisista ja afrikkalaisista sotilaista käydyt keskustelut ovat relevantteja meilläkin.

Linnan Tuntemattoman sotilaan miehinen henkilökaarti näyttäytyy monien mielissä kattavana läpileikkauksena torppareiden ja herrojen suomesta. ‘Tuntemattoman’ varjossa ovat kuitenkin ne vielä tuntemattomammat: talvi- ja jatkosodassa taistelleet romanit, juutalaiset, saamelaiset, tataarit, venäläiset, inkeriläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja monet muut (saksalaisista puhumattakaan!).

Toiseksi voidaan puhua ‘valkopestystä’ historiasta siinä mielessä, että Suomen kytkeytyminen kolonialismiin ja rotuajatteluun on häivytetty itseymmärryksestämme. Maailman eniten kahvia juova ja saamelaisalueita kolonisoiva kansakunta ei ole tietävinään mitään siirtomaista. Viimeisen vuosikymmenen aikana on puhuttu paljon Suomen ja natsi-Saksan suhteesta. Silti vieläkään ei yleensä hahmoteta Suomen olleen konkreettisesti osallisena eurooppalaisessa hankkeessa, jossa luotiin väkivalloin rotujen välistä hierarkiaa. Esimerkkejä ovat Itä-Karjalaan jatkosodan aikana perustetut, ’ei-suomensukuisille’ tarkoitetut keskitysleirit ja romaneille perustetut työleirit, joiden taustalla oli yksiselitteisesti rotuajattelu, ja joista useimmat suomalaiset eivät ole koskaan kuulleetkaan.”
Miika Tervonen

”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!

”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”

Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Laura Kolbe

Miten suomalaisten historianarratiivien ja minäkuvan objektiivisuus tai sen puute vertautuvat muihin maihin?

”Kansakunnan rakentamisen kaudella rakennetut kuvat suomalaisista selviytyjäkansana ja kansallisvaltiosta vääjäämättömänä kehityskulkuna vaikuttavat vielä yleisessä historiapuheessa, vaikka historioitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen omaksuma objektiivinen tutkimusote on tarkistanut ja murentanut niitä. Sama koskee kertomuksia suomalaisista uhreina. Historiapuheessa tuskin enää esitetään toisen maailmansodan suomalaisia täysin viattomana Daavidina, jota häikäilemätön isokokoinen Goljat syyttä ahdisteli.

Verrattuna itäisen Keski-Euroopan uusnationalisten ja illiberaalien johtajien kansoilleen tuputtamiin historiakertomuksiin suomalaiset kuitenkin pyrkivät objektiivisuuteen ja moninäkökulmaisuuteen. Ajateltakoon vain Vladimir Putinin ja Viktor Orbánin historialakeja ja oppikirjojen yhcdenmukaistamisen pyrkimyksiä, tai Ranskan ja Portugalin konservatiivien pyrkimyksiä kieltää siirtomaahistorian kriittinen käsittely.”
Sirkka Ahonen

”Suomalaisten historiakäsitys on sekä yliopistojen että kadun tasolla aika järkevä. Mielestäni harhoja ja vääristymiä on vähemmän kuin Ruotsissa, jossa sotahistoriaa ei nähdä pienten kansojen eloonjäämiskamppailun kautta.”
Teemu Keskisarja

”Kansalliset historianarratiivit ovat aina jollakin tavalla vääristyneitä, koska oma tarina korostuu laajempien kontekstien kustannuksella. Suomessa kansallisessa historialla on ollut tärkeä rooli kansakunnan luomisessa 1800-luvulta lähtien ja niiden laineet vaikuttavat edelleen, koska moni vanhempi ihminen perustaa historiankuvansa 50–60-lukujen kouluopetukseen.

Kuitenkin kansallisen historiantutkimuksen tapaa katsoa maailmaa vain Suomelle edullisista näkökulmista on murrettu akateemisessa historiankirjoituksessa jo 1960-luvulta lähtien. Katsoisin, että suomalaisilla on varsin objektiivinen ja realistinen kuva verrattuna vaikkapa länsimaiden isojen kulttuurien historian minäkuvaan, puhumattakaan Venäjän kaltaisista autoritaarisista maista.”
Jukka Kortti

”Suomalaisen nationalismin erityispiirteistä on kirjoitettu paljon, ja toki syystäkin. Silti näkökulman voi myös kääntää ja puhua suomalaisen nationalismin tavallisuuksista. 1800-luvulla Suomessa oli muiden maiden tavoin nousevia sosiaalisia ryhmiä, nationalismia eri ryhmien välistä solidaarisuutta mahdollistavana valtionuskontona; kansallista herätystä ja demokratian luontia. 1900-luvun alkupuolella oli yhä enemmän rotuajattelua, kuten muuallakin, vaikka täällä puhuttiinkin yleensä mieluummin ’heimosta’ tai ’kansasta’. Tähän liittyen oli myös paljon puhetta luonnosta ja suomalaisuudesta jonakin biologisena. Ja ’luonnollisesta’ Suomesta, joka määrittyy vaikkapa kasvi- tai kalliolajien pohjalta, ja sitä kautta suur-Suomi-ajattelua – sekin tuiki tavallista sotien välisessä Euroopassa.

Ja tietysti kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta. Vaikkapa erillissotateesiä, tai suomalaista versiota pohjoismaisesta ekseptionalismista (jossa on tärkeässä osassa yllä mainitsemani ajatus viattomuudesta kolonialismin historiassa), voisi lähestyä myös tästä tavallisuuden näkökulmasta.”
Miika Tervonen

”Kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta.”

”Eiköhän jokaisessa maassa rakenneta näitä tarinoita itsestämme. Tuskin missään ollaan kovin objektiivisia, eihän se edes ole oikeastaan mahdollista. Mutta pyrkimys rehelliseen ja moniääniseen, kohti traumaattisia, hankalia ja hävettäviäkin asioita menevään keskusteluun olisi jo suuri parannus nykytilaan.

Suomen tarinassa pistää silmiin tarkoituksellinen ja (edelleen ajankohtainen) poliittinen sokeus omia kipukohtia kohtaan: emme ole edes aloittaneet tiettyjen valtiollisten nurjien puolien käsittelyä – eikä tämä ole hyväksi valtiollemme, täällä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle eikä tämän valtion kansalaisille.”
Noora Kotilainen

“Luultavasti sama tarinaperinne koskee kaikkia muitakin maita.”
Antti Häkkinen

Ovatko kertomukset Suomesta muuttuneet viime aikoina ja miten?

”Mielestäni ovat, vaikka iltapäivälehtien historialiitteitä lukiessa voisi ajatella, että Suomen historia on yhtä ’kansa taisteli, miehet kertovat’ -tarinaa. On kuitenkin älymystön luoma myytti, että Suomen historiaa miellettäisiin vain sotien kautta. Kuten Pilvi Torstin tutkimus suomalaisten historiakäsityksistä osoittaa, on koulutus ja hyvinvointiyhteiskunta suomalaisille jopa merkittävämpää kuin sodat.

Myös vähemmistöjen tai muuten sorrettujen ihmisryhmien nostaminen osaksi Suomen tarinaa on osoitus siitä, että suomalaisten historiakertomukset ovat varsin moniulotteisia. Tätä ilmentää myös Suomi100-juhliminen, johon Kansallismuseon ’Julkinen ja kätketty Suomi’ kuuluu.”
Jukka Kortti

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti. Sotahistoria ja rauhanhistoria vaihtelevat, suhteet Venäjään ja länteen nähdään eri valoissa.”
Antti Häkkinen

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti.”

”Viime vuosikymmeninä teknologinen menestystarina, johon yhdistyy puhdas luonto ja huippukoulutus, on korostunut. Puutteesta kärsivän agraari-sota-Suomen tarina jää ehkä enemmän sisäpoliittiseksi tarinaksi, ja uusi uljas, brändityöryhmien rakastama cleantech-Suomi nousee enemmän esiin kansainvälisissä yhteyksissä. Tällöin kerrotaan tarinaa, jossa katajainen kansa on kasvanut kirkasotsaisesta maalaisjuntturasta sulavaliikkeiseksi mutta hieman outoja tapoja kalsarikänneineen ja avantouinteineen omaavaksi kosmopoliitiksi, kansainväliseksi, omaleimaiseksi arvostetuksi toimijaksi.

Näissä ajanmukaistetuissa skenaarioissa me-henki nousee esiin korkean koulutustason jakavan, älypuhelimilla navigoivan, pärjäävän ja menestyvän, silti suoraan järvestä vettä ryyppäävän ja savusaunassa nautiskelevan, luonnosta voimaa saavan ja samalla globaalisti sulavasti sukkuloivan kansan maalailuista.”
Noora Kotilainen

“Muodikas monikulttuuri tungeksii hieman keinotekoisesti historiaan. 1800-luvun Suomessa oli vaikka kuinka monia kulttuureja – mutta ei veronmaksajien rahoittamaa monikulttuuria saati hintavaa maahanmuuttoa.”
Teemu Keskisarja

”Kertomukset Suomesta ja suomalaisuudesta ovat jakautuneet voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Yhtäältä on kasvavaa kulttuurista sensitiivisyyttä, valkoisuuden ja suomen kielen kautta määritetyn suomalaisuuden normin purkautumista, lisääntyvää tietoisuutta monimuotoisesta menneisyydestä ja aiemmin peiteltyihin ’vääränlaisiin’ taustoihin liittyvän leiman katoamista (esimerkkinä vaikkapa suomalaiskenraalin venäläisen taustan esille nosto).

Toisaalta taas uusi maahanmuutto ja siihen liittyvät puhetavat ovat vahvistaneet monien mielissä ajatusta selkeärajaisesta ja homogeenisestä suomalaisesta ’kantaväestöstä’. Ulossulkeva etnonationalismi ja suoranainen rotuoppi ovat palanneet poliittisen elämän valtavirtaan, ja niillä voidaan myös mobilisoida osaa äänestäjistä.”
Miika Tervonen

”Kekkosen kauden ansiota oli se, että topeliaaninen kertomus suomalaisista soturikansana antoi tilaa kertomukselle suomalaisista kansainvälisenä rauhanrakentajana – oltakoon ’suomettumisesta’ muuten mitä mieltä tahansa. Suomessa käväisi 1990-luvun alussa vain pieni uusnationalismin henkäys, joka lämmitti talvisodan ihmeen ja torjuntavoittojen muistoja. Esimerkiksi oppikirjat tuovat kaikki kriittisesti esiin Suomen ja Saksan liittosuhteen. Vuoden 1918 kertomus muuttui Väinö Linnan ansiosta moninäkökulmaiseksi. ”
Sirkka Ahonen

Miksi Suomessa vaikeista asioista ei haluta puhua ja millaisia seurauksia näkisit tällä olevan?

”En sinänsä näkisi, että Suomessa olisi jotain erityisesti vaiettuja asioita  – puhetta täällä onneksi riittää. Silti ajattelen, että päivittäistä julkista keskustelua ohjaa edelleen pitkälti tiedostamaton jokapäiväinen nationalismi, ’kansallinen katse’, joka tekee valkoisesta ja suomenkielisestä yleispätevän ja neutraalin, poikkeuksellistaa muut, ja yksinkertaistaa tapamme hahmottaa ’meitä’ ja yhteiskuntaamme.

Tällä on myös seurauksia. On ongelma, että esimerkiksi romaneihin liittyvä rasismi ei tunnu lieventyvän, tai että Suomessa on yhä enemmän täällä syntyneitä, täällä päiväkotinsa ja koulunsa käyneitä, tänne veronsa maksavia ihmisiä, joita ei silti pidetä ’suomalaisina’.”
Miika Tervonen

”Vaikeneminen johtuu yhteisöjen tarpeesta ylläpitää myönteistä omakuvaa ja itsetuntoa, jotka ovat myönteisten tulevaisuusodotusten ja rakentavan yhteistyön edellytykset. Vaikeneminen on usein myös poliittisen eliitin tuputtamaa, kuten edellä mainituissa Venäjän, Unkarin ja Ranskan tapauksissa.

Vähemmistöjen historiasta vaikeneminen vie niihin kuuluvilta ihmisiltä yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen tarvittavan tosiasiatuen. Seuraa tuntemus: ’Me emme ole vaikuttaneet Suomen historiaan mitään’. Vaikeneminen Itä-Karjalan jatkosodan aikaisista keskitysleireistä ja Koillis-Suomen partisaani-iskuista vahingoittaa venäläisten ja suomalaisten suhteita. Historiasota kansojen kesken itää.”
Sirkka Ahonen

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat. En allekirjoita sitä väittämää, että suomalaiset vaikenevat sisällissodasta taikka Saksan kanssa liittoutumisesta. Myös suomettumisesta on pilvin pimein hyviä kirjoja.”
Teemu Keskisarja

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat.”

”Suomalaiset suhteellinen suljettuna kansana ovat pelänneet perimmäistä totuutta ja luulleet väärin, että avoin keskustelu jotenkin vaarantaisi kansallisen yhtenäisyyden. Totuus ei välttämättä tee vapaaksi, mutta se puhdistaa.”
Antti Häkkinen

”Vaikeat asiat, joita mielestäni siis on kuitenkin suhteellisen vähän, nivoutuvat usein henkilöiden omaan historiaan, jota halutaan peitellä. Ne liittyvät joko päättävissä asemissa olevien toimintaan, joka vaikuttaa yleisellä tasolla, tai yksilötason perheiden historiaan. Jos isoäiti sai lapsen natsisotilaalle tai isä tuki Neuvostoliiton vankileirejä uusstalinistisessa opiskelijaliikkeessä, eivät nämä tarinat välttämättä vieläkään ole ilmeisin keskusteluaihe sukujuhlissa. Puhumattomuus ja salailu voivat pahimmillaan jatkua ylisukupolvisina traumoina.”
Jukka Kortti

”Vaikeista asioista puhuminen on välttämätöntä, jos halutaan mennä eteenpäin, voida hyvin ja kunnioittaa kaikkien oikeuksia tasapuolisesti. Puhumatta jättämisellä, sivuun painamisella tai jopa piilottelulla, valheilla ja kuoliaaksi vaikenemisella seuraukset voivat valtion näkökulmasta pahimmillaan ovat sellaisia, että onnistumme syrjäyttämään keskuudestamme tietyn ryhmän. Tämähän ei ole kansallisvaltion koossa pysymisen ja sisäisen koherenssin näkökulmasta järkevää toimintaa.

Kipukohtien aktiivinen ja rohkea käsittely vahvistaisi koko valtiotamme, muuttaisi itseymmärrystämme rehellisempään suuntaan ja lisäisi yhtenäisyyttä. Jään odottamaan niitä korkean tason poliittisia ääniä, jotka nostavat esimerkiksi saamelaiskysymyksen ja saamelaisia kohtaan harjoittamamme sortavan politiikan rohkeasti omalle agendalleen, sekä median edustajia, jotka toisivat tätä kysymystä esille laajasti.

Mikäli ollaan kiinnostuneita maamme ulkoisesta kuvasta maailmalla, ei dissonanssi toiminnan ja tarinan välillä – tällainen narratiivinen kuilu – ole kovin toivottavaa tai uskottavuuttamme lisäävää.”
Noora Kotilainen

Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Edit. 24.11.2017 klo 16:28: Lisätty Sirkka Ahosen vastaukset.

Julkaisu Politiikasta-raati: 100-vuotiaan Suomen muistin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemia on tänä vuonna kokeillut aikaisemman edistymisraportin sijaan vaikuttavuusarviota. Tutkijoita on pyydetty arvioimaan rahoitetun projektin suoraa vaikuttamista hallinto- ja kehittämistyöhön, osallistumista julkiseen keskusteluun, tiedeyhteisön ulkopuolisen mielenkiinnon herättämistä tutkimusaiheita kohtaan, tutkimustulosten soveltamista käytäntöön tai kaupallisesti sekä yhteistyötä eri ammattiryhmien kanssa.

Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arvioinnissa seurataan kansainvälistä trendiä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa tutkimuksen vaikuttavuus (impact) oli mukana jo vuoden 2014 Research Excellence Framework –arvioinnissa.

Politiikasta.fi kysyy nyt tutkijoiden näkemyksiä siitä, mitä tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tarkoittaa ja miten sitä voidaan mitata. Raadin vastaukset on kerätty sähköpostitse 13.12.–15.12.2016. Aikaisempiin tutkijaraateihin voi tutustua täällä.

Mitä tutkimuksen vaikuttavuus mielestäsi tarkoittaa ja mitkä ovat sen kannalta keskeisiä prosesseja?

Vaikuttavuus tarkoittaa sitä, että tutkimus vaikuttaa myönteisesti akateemisen maailman ulkopuoliseen elämään: suoraan poliittisiin päättäjiin sekä mediaan ja yleiseen mielipiteeseen. Tutkimuksen vaikuttavuuden keskeinen reitti tulee opetuksen kautta. Tutkimus voi toimia hyödyksi silloin, kun se ”sparraa” ajattelussa, vaikka ei tarjoaisikaan ongelmiin ratkaisuja. Vaikuttavuutta ei saisi kaventaa vain päättäjien tai valtaapitävien näkökulmaan. Tutkimuksella voi olla vaikutusta etäällä Suomesta tai se voi voimaannuttaa syrjittyjä tai marginaalisia ryhmiä.

Yhtenä ongelmana on se, miten erotetaan positiivinen ja negatiivinen ”vaikutus”, joka selviää monesti vasta myöhemmin. Tällainen arviointi on yhteiskunnallisissa asioissa aina jollain tavoin poliittista, jolloin ollaan helposti kaltevalla pinnalla. Osa vaikuttavuudesta on vaikeasti tuotavissa esiin, koska vaikutus perustuu luottamuksellisiin suhteisiin. Vaikka transparenssi onkin sinänsä hyvä asia, on paljon sellaista vaikutusta, jonka on tarkoitus jäädä piiloon.

Toisaalta taas poliittisten päätöksentekijöiden antamat tunnustukset tieteen vaikuttavuudesta, silloin jos ne ovat keskeinen vaikuttavuuden mittari, johtavat helposti jonkinasteiseen korruptioon. Ongelmallista tieteen vaikuttavuuden arvioinnissa on myös se, puhutaanko vain tutkimuksen vaikutuksesta vai otetaanko mukaan myös tieteellisen asiantuntijuuden kautta tuleva vaikuttaminen.

Edellinen on liian kapea tapa arvioida tutkimuksen ja tieteen merkitystä, mutta jälkimmäisessä on se ongelma, että asiantuntijavaikuttamisen ja tutkijoiden yleisen kansalaisaktivismin raja on liukuva. Jos vaikuttavuuden arviointi ei kykene tekemään tätä eroa, seurauksena voi olla, että tutkijat esittelevät julkisuudessa kaiken maailman mielipiteitään ilman, että ne perustuva tutkimukseen tai asiantuntijuuteen. Silloin lopputulos on vastoin tarkoitustaan.

Tuomas Forsberg, professori, johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto

Tärkeintä on tutkimuksen vaikuttavuus tieteen kehittymiseen. Kumulatiivinen tieto hyödyttää myös sovelluksia ja yhteiskuntaa laajemmin. Vaikuttavuus syntyy tutkimusta tekemällä, tulosten esittämisellä ensin omissa seminaareissa, sitten kansainvälisissä konferensseissa ja julkaisemalla tieteellisissä vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä ja kirjoissa.

Soveltava tutkimus on perustutkimuksen tärkeä lisä, sen vaikuttavuus voi olla suurempikin. Tiede vaikuttaa myös populaaristi sekä virkamiehiin ja poliitikkoihin päin. Sosiaalinen media on lisännyt nopeaa populaarivaikuttavuutta, mutta myös kilpailtavan tiedon määrää.

Kimmo Grönlund, professori, tutkimusjohtaja, yhteiskuntatieteen tutkimuslaitos, Åbo Akademi

Tutkimuksen vaikuttavuudella tarkoitetaan sitä, että keskeisimmät sidosryhmät ottavat tutkimuksen tulokset ja suositukset osaksi normaalia toimintaansa. Tässä prosessissa on keskeisintä, että sidosryhmät otetaan mukaan jo projektin suunnitteluun eli he ovat mukana alusta loppuun. Käytännössä näin voisi olla jo rahoitushakemusvaiheessa, mutta yliopiston ulkopuoliset partnerit eivät halua usein sitoutua vielä näin aikaisin, koska rahoituspohja on epävarma – elleivät tietenkin ole kanssahakijoina.

Elina Kestilä-Kekkonen, professori (vt.), Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto

Kysymys on valtavan laaja. Tieteellistä vaikuttavuutta voi olla helpompi hahmottaa kuin käytännöllistä tai yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Joskus yksittäinen tutkimus voi tarjota suoran ratkaisun johonkin ongelmaan, kuten lääkemolekyyli sairauteen. Joskus tutkimuksessa ansioitunut henkilö kohoaa asemaan, josta käsin hän pystyy käyttämään merkittävää positiovaltaa. Sekin lienee tutkimuksen vaikuttavuutta?

Jotkut sanovat yliopistossa opiskelleiden ihmisten taitoineen ja näkemyksineen edustavan yliopistojen kaikkein suurinta vaikuttavuutta. Olen oikeastaan samaa mieltä. Kaikkia tutkijoita kuitenkin koskettaa kysymys siitä, miten yhteiskunnallinen keskustelu suhtautuu tutkittuun tietoon, missä määrin se pysyy avoimena uusille ideoille ja evidenssille. Tähän koko tutkimusyhteisö voi vaikuttaa menettelytavoillaan ja etiikallaan.

Petri Koikkalainen, yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto

Tänä vuonna Suomen Akatemian tavoitteena on ollut tuoda esiin laadun, vaikuttavuuden ja uusiutuvuuden teemoja. Tähän liittyen vaikuttavuutta on kysytty paitsi tutkijoilta itseltään myös hakemusten arvioitsijoilta. Karkeasti huomaan tässä kaksi eri piirrettä: monet hakijat eivät joko koe, että tutkimuksella on suoraa vaikuttavuutta, tai eivät avaa sitä tarpeeksi. Toisaalta keskustelu sekoitetaan kansallisella tasolla tapahtuvaan kaupallistumiseen tai vaikuttavuus hahmotetaan tiedepoliittiseksi yhtäältä alas -periaatteella tapahtuvaksi ennalta ”määrätyksi” vaikuttavuudeksi, jolla on poliittisesti suora tilaus.

Mekanistista vaikuttavuusajatusta vastaan hakijat saattavat ymmärrettävästikin protestoida – huonossa tapauksessa siten, että hakija itse ei kuvaile vaikuttavuutta kovinkaan laajalti omassa hakemuksessa. Tämä johtaa siihen, että arvioitsija ei myöskään tätä kohtaa arvioi, jolloin tutkija häviää. Vaikuttavuus on kenties huono sana, mutta oman tutkimuksen kontekstin ymmärtäminen on tärkeää ja sitä pitäisi voida avata. Vaikuttavuuden arvioinnin olisi hyvä tapahtua siten, että tutkimuksen vaikuttavuuden hyvin erilaiset sisällöt tulisivat paremmin esille.

Kia Lindroos, yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto

Tutkimuksen vaikuttavuus tarkoittaa, että tutkimuksen tuloksia, jotka voivat olla teoreettis-käsitteellisiä tai empiirisiä, huomioidaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, päätösvalmistelussa tai päätöksenteossa. Vaikuttavuus voi olla myös yleisluontoisempaa ja merkitä sitä, että tieteellisen tutkimuksen ja keskustelun kautta avataan uusia näkökulmia päätöksentekoon ja julkiseen keskusteluun. Tieteen tehtävänä on myös kiinnittää huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin tai vähälle huomiolle jääneisiin teemoihin tai kysymyksenasetteluihin. Siinä onnistuminen on myös vaikuttavuutta.

Teija Tiilikainen, johtaja, Ulkopoliittinen instituutti

Tärkeintä on tutkimukseen perustuvan opetuksen vaikutus valmistuvien osaamiseen ja maailmankuvaan.

Turo Virtanen, yliopistonlehtori, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto

Vaikuttavuus on ennen kaikkea tutkimuksen laajaa leviämistä. Tutkimusta tehdään niin paljon, että usein tulokset eivät tavoita edes kaikista ilmeisimpiä tahoja eli saman alan tutkijoita. Tähän törmää toistuvasti arvioitsijana toimiessa: olennaisia lähteitä puuttuu. Keskeisten yhteiskunnallisten stakeholdereiden tavoittaminen nykyisessä huomiotaloudessa vaatii todellista vaivannäköä.

Kuten e2-ajatuspajan johtaja Kaarina Jutila osuvasti totesi, tutkijoiden olisi hyvä jatkuvasti seurata poliittisella agendalla olevia asioita myös sillä silmällä, miten ne resonoivat oman tutkimuksen kanssa. Tämä on myös keino pidentää tutkimuksen elinkaarta. Päättäjät saavat tiedon perinteisen ja yhä enemmän sosiaalisen median kautta. Siksi laajat verkostot ja niiden aktiivinen käyttäminen on tärkeää. Näkisin, että tutkijoilla on myös vastuu siitä, että päätöksenteko pohjautuu mahdollisimman paljon relevanttiin tietoon sitä kautta, että tuovat tuloksiaan aktiivisesti julkiseen keskusteluun.

Hanna Wass, akatemiatutkija ja yliopistonlehtori, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto

Ovatko Suomen Akatemian käyttämät mittarit nähdäksesi mielekkäitä mittareita? Mitä muuta tulisi huomioida tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta puhuttaessa?

Mittarit ovat sinänsä mielekkäitä, mutta ne ovat itsearviointeja ja aina jollakin tavalla liian kapeita. Vaikutuksen todentaminen on ylipäätään vaikeaa, mutta se on erityisen vaikeaa, kun puhutaan ideoista. Tutkimuksen vaikutuksen mittaaminen on hankalaa myös siksi, että vaikutus riippuu vastaanottajasta. Tämä voi olla hyvin sattumanvaraista tai jopa väärin perustein vinoutunutta. Periaatteessa pitäisi palkita potentiaalisesta vaikuttavuudesta eikä vaikutuksesta.

Muuten on aika epäreilua, että tutkimus A, joka tarjoaa huonoja ratkaisuja ongelmaan x, mutta jonka poliitikot jostakin sekundäärisestä (kuten ideologisista) syystä valitsevat, olisi arvokkaampaa kuin tutkimus B, joka on aivan yhtä käytännönläheinen ja tarjoaisi paremman ratkaisun, mutta jää päätöksentekijöiltä hyödyntämättä. Akateemisen tutkimuksen (etenkin ns. perustutkimuksen) vaikuttavuus on usein pitkäkestoista ja sen yhteiskunnallinen tai taloudellinen hyöty saattaa ilmentyä vasta vuosikymmenien päästä.

Lisäksi tyypillisesti hyvä akateeminen tutkimus tuottaa uutta tietoa vain jonkin hyvin pienen asian osalta ja se vaikuttaa jonkin käytännöllisen asian ongelmanratkaisuun vasta, kun se yhdistyy lukemattomiin muihin pienin paloihin tutkittua tietoa. Pienten purojen alkulähdettä ei ole helppoa jäljittää. Ylipäätään tutkimustieto voi olla hyödyllistä vain siksi, että se tarjoaa pohjaa ja välineitä analyyttiseen ajatteluun ja abstraktiin ongelmanratkaisuun eikä konkreettisiin ongelmiin.

Vaikuttavuutta koskevien mittareiden rakentaminen on osoittautunut erittäin hankalaksi – oikeastaan mahdottomaksi. Kun tähän vielä lisätään tieteenalaerot vaikuttamisen tavoissa ja käytännöissä, niin yleispäteviä mittareita ei yksinkertaisesti ole. Voidaan mitata esimerkiksi näkyvyyttä, mutta tällaiset mittarit ovat kaukana varsinaisesta tarkoituksestaan. Kun tiedetään, että mittarit alkavat ohjata käyttäytymistä, niin vaikutukset olisivat alkuperäiseen tarkoitukseen nähden todennäköisesti kielteisiä.

Tuomas Forsberg

Ne ovat yksi tapa. Mikäli yhteiskunnallinen vaikuttavuus on tavoite, tulisi tutkijoiden ja päätöksentekijöiden välille luoda vuoropuhelua varten kanavia: paneelit, luennot ja niin edelleen.

Kimmo Grönlund

Mittarit ovat sinänsä mielekkäitä puhuttaessa esimerkiksi yksittäisen tutkimushankkeen vaikuttavuudesta. Tavoittamatta jäävät esimerkiksi tiedon hankkeen kestoa hitaampi välittyminen ja sitä pitempi vaikutushistoria. Jatkuva keskustelu aiheesta on tärkeää, koska kaikkea olennaista ei voi mitata määrällisesti, eikä mittareille pidä antaa liikaa valtaa.

Petri Koikkalainen

Jollei tutkija itse koe vaikuttavansa mihinkään (edes kansalliseen tutkimusyhteisöönsä) tai pysty eksplikoimaan näitä vaikuttavuussuhteita, tutkimuksen kontekstualisointi jää heikoksi. Vaikuttavuuden arviointi tapahtuu parhaiten tutkijan omista lähtökohdista. Reitit vaikuttavuudessa ovat monitasoiset ja ajallisesti tämä voidaan hyvin ymmärtää myös pitkällä aikavälillä.

Tutkija voi vaikuttaa myös opetuksen kautta, tiedepoliittisesti sekä eri yhdistyksissä – ei pelkästään julkaisujen kautta. Hän voi saada aikaan vuorovaikutusta ja lisätä tiedonkulkua eri yhteisöjen ja sidosryhmien välillä ja myös tieteenalan sisällä. Vaikuttavuus voi olla myös teoreettista, käsitteellistä ja keskustelua avaavaa. Lisäksi vaikuttaminen voidaan nähdä myös arvioimisena, kriittisyytenä (myös tiedepoliittisena itsekriittisyytenä) ja tiedonvälityksenä.

Osa tästä on niin itsestään selvää, että asiaa ei kirjoiteta auki. Vaikuttavuuspolkujen pohtiminen ei liene kenellekään haitaksi. Haitallista on kuitenkin lukita vaikuttavuus pelkästään määrällisiin mittareihin. Tämä luo eriarvoisuutta eri tieteenalojen välillä, koska niillä on erilaiset julkaisuperinteet ja kanavat. Jollei eritasoista vaikuttavuutta käsitteellistetä tiedepoliittisesti, vaikuttavuusarviot voivat jäädä valitettavasti erittäin kapeiksi. Huonossa mielessä määrällinen vaikuttavuus saattaa tulla yhä vahvemmin myös ratkaisemaan akateemisia virantäyttöjä.

Kia Lindroos

Mittarit ovat pääosin mielekkäitä, jos kohta tutkimushankkeiden monimuotoisuutta yksinkertaistavia. Painottaisin myös enemmän uusien näkökulmien avaamista ja varjoon jääneiden teemojen tai kysymyksenasettelujen esille nostamista vaikuttavuutena.

Teija Tiilikainen

Vaikuttavuuskyselyssä vaikuttavuus ymmärretään tarpeeksi laajasti. Kvantitatiivisilla mittareilla voidaan kattaa vain pieni osa vaikuttavuudesta. Olennaista on tutkijoiden ja käytännön toimijoiden kohtaaminen. Suomen Akatemia tietää hyvin rajoitukset, jotka vaikuttavuuteen liittyvät, mutta poliittisten paineiden vuoksi tätä pitää jauhaa jatkuvasti, koska päätöksentekijöiden tieteellinen sivistys on kovin ohutta.

Turo Virtanen

Kyllä, pääosin. Itse tunsin aiemmin aina huonoa omatuntoa siitä, että huitelin eri tilaisuuksissa sen sijaan, että olisin ainoastaan istunut pulpetissa kirjoittamassa JUFO3-luokituksen lehtiin tarjottavia julkaisuja. Laadittuani viime keväänä Suomen Akatemian vaatiman vaikuttavuusarvion, ymmärsin aiempaa vahvemmin, että tämä kaikki ”sälä” kuuluu olennaisesti tehtävänkuvaan. Pelkillä julkaisuilla ei pitkälle pötkitä nykyisillä kriteereillä, mikä myös mahdollistaa monipuolisempien tutkijaprofiilien muodostumisen. Kriteereillä on aina vahva ohjausvaikutus, mutta olen itse kokenut sen tässä tapauksessa pelkästään positiivisena.

Hanna Wass

Tieteen tila 2014 -raportti esitti kolme keskeistä suositusta: 1) Yliopistojen tulee nopeasti profiloitua tutkimuksessaan keskeisille vahvuusalueilleen ja niistä kumpuaviin uusiin avauksiin, 2) Tarvitaan työnjakoa ja yhteistyötä, poisvalintoja ja pitkäjänteisiä panostuksia kunkin organisaation kannalta strategisiin alueisiin ja3) Yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistyön mahdollisuuksia tulee hyödyntää nykyistä enemmän. Miten näiden suositusten toteuttamisessa on mielestäsi onnistuttu?

Profilointia ei voida tehdä nopeasti, sillä prosessit ovat hitaita. Olisi tähdättävä ei nykyiseen professorikaartiin vaan seuraavaan sukupolveen. Kun vahvuusalueet vaihtelevat, miksi tämän hetkiset osin sattumanvaraiset vahvuusalueet pitäisi ”jäädyttää”? Joitakin toimenpiteitä on tehty, mutta ”onnistuneisuutta” ei voida vielä arvioida. Yhtäältä pitäisi olla valmiutta rohkeisiin ratkaisuihin, mutta toisaalta profiloinnista ei saa tulla itsetarkoitus. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten välinen yhteistyö on kehittynyt.

Tuomas Forsberg

Vaihtelevasti. Yliopistojen on lähes mahdotonta itse lähteä valitsemaan pois oppiaineita. Profiloinnissa on menty kiireellä ja välillä poliittisesti, ei tieteen vahvuuksin, eteenpäin.

Kimmo Grönlund

Profiloitumista on tehty yliopistojen henkilöstön näkökulmasta luultavasti vähintäänkin riittävästi, mutta ministeriön näkökulmasta ilmeisesti liian vähän. Sen onnistuneisuuden arviointi yleisesti on vaikeaa, koska ei ole juuri selvyyttä siitä, mikä olisi ”riittävästi profiloitunut” tavoitetila. Näin ollen ei päästä keskustelemaan tästä tavoitteestakaan.

Myös vaikuttavuuden näkökulmasta onnistuneisuuden arviointi on ainakin minulle vaikeaa, koska en näe välttämätöntä yhteyttä profiloitumisen ja vaikuttavuuden välillä. Pidän täysin mahdollisena, että yhteiskunnallisesti vaikuttavia tutkijoita tai tutkimussuuntia on poisvalittu siksi, etteivät ne ole tuottaneet riittävästi joillain muilla mittareilla mitattua tulosta, jolloin profilointitoimet ovat voineet vähentääkin yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Petri Koikkalainen

Onnistuminen ei saa korkeaa arvosanaa, koska se on pyritty tekemään pääosin hallinnollisesti, läpinäkymättömästi sekä hierarkkisesti ainakin omassa yliopistossani.

Kia Lindroos

Omalla tieteenalallani yliopistojen profiloituminen ja toisistaan eroavat painotukset näyttävät ainakin jossakin määrin toteutuneen. En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että tämä olisi strategiatyön ja poisvalintojen seurausta vaan heijastelee lähinnä keskeisten oppituolien haltijoiden intressejä. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistyömahdollisuuksia on varaa lisätä edelleen. Yliopistojen muuttunut rahoitusasema näyttää tuottaneen jossakin määrin lisää kilpailua yhteistyön sijasta.

Teija Tiilikainen

Nopeasti ei ole onnistuttu missään. Ei voi erikoistua vain vahvuuksiin. Pitää olla mahdollisuus reagoida muuttuviin tarpeisiin ja sitä varten tarvitaan laaja-alaista osaamista. Valtakunnallisesti tämän työnjaon aikaansaaminen on hidasta, mutta tarpeellista. Sillä rajoituksella, että ainakin useammille tieteenaloille pitää olla enemmän kuin yksi tutkimusympäristö, jotta luovuus ei heikkene.

Turo Virtanen

Suosituksia on lähdetty toteuttamaan yliopistoissa varsin karulla tavalla. Mikäli implementaatio kuitenkin erotetaan mahdollisista alkuperäisistä päämääristä, suosituksissa on selvästi järkeä. Vaikka monimuotoisuuskin on tärkeää, nykyistä syvempi keskittäminen on välttämätöntä työyhteisön horisontaalisen oppimisen kannalta. Ei ole mielekästä, mikäli yksikössä on parhaimmillaankin vain kourallinen ihmisiä, jotka tutkivat edes suurin piirtein samoja teemoja yhteneväisin menetelmin.

Tällaisista olosuhteista voi syntyä yksittäistä kansainväliselle kärkitasolle nousevaa tutkimusta, mutta syvemmän näkyvyyden ja kiinnostuksen herättämiseen vaaditaan mahdollisuuksia rakentaa pitkäjänteisesti tutkimusinfrastruktuuria. Tämä edellyttää resurssien tarkempaa kanavoimista, mihin on yhteiskuntatieteiden osalta vielä matkaa.

Hanna Wass

Yksi trendi pyrkimyksessä vahvistaa tutkimuksen sekä tieteellisestä että yhteiskunnallista vaikuttavuutta on panostaa enenevissä määrin tutkimusryhmien muodostumiseen. Millaisia etuja ja ongelmia tutkimusryhmiin liittyy?

Tutkimusryhmät ovat tärkeitä, mutta niiden pystyttämiseen ja ylläpitämiseen liittyy myös transaktiokustannuksia. Tämä tulee ottaa huomioon. Se mikä institutionaalisuuden asteessa voitetaan, joustavuudessa hävitään.  Ryhmien toiminta voi olla kankeata ilman selkeää suuntaa ja visiota. Humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdään edelleen myös yksin, osana yhteisöä ennemmin kuin ryhmässä. Toki näilläkin aloilla ryhmät voivat olla tärkeitä, mutta niistä ei pidä tehdä pakkopaitaa.

Tuomas Forsberg

Tutkimusryhmissä on lähes yksinomaan etuja. Ideoita tulee enemmän, tietoa on enemmän ja työvoimaa on enemmän tutkimuksen tekoon. Ongelmia voi liittyä lähinnä julkaisuihin ja siihen, ketkä saavat olla mukana. Tällaisista asioista on sovittava heti alkuvaiheessa. Tutkimusryhmät vaativat ohjausta ja koordinaatiota. Vuorovaikutus ja tehokas kommunikointi ovat ryhmän toiminnan A ja O.

Kimmo Grönlund

Tutkimusryhmät toimivat itseohjautuvasti tälläkin hetkellä. Parhaimmillaan ne ovat silloin, kun haettava rahoitus vain sinetöi voimassa olevat tutkimusyhteistyösuhteet ja mahdollistavat uuden luomisen. Keinotekoisilla ryhmillä ei saavuteta mitään, ellei aitoa tahtoa yhteisen tutkimusongelman selvittämiseen ole. Ulkoapäin tällaista yhteistyötä ei voi pakottaa. Onhan tutkimuksen tekeminen jo perusluonteeltaan yhteistyötä, kansainvälistä ja eri yliopistojen rajat ylittävää.

Elina Kestilä-Kekkonen

En näe välttämätöntä yhteyttä ryhmäkoon ja vaikuttavuuden välillä. Esimerkiksi politiikan teoriassa on ollut monia erittäin vaikuttavia ”yksinäisiä” tutkijoita. Toisaalta nykyaikainen tutkimus- ja mediakulttuuri voi hyvinkin suosia ryhmiä esimerkiksi silloin, kun ne pystyvät tehokkaaseen työnjakoon esimerkiksi viestinnässä, rahoituksen hankkimisessa tai kontakteissa päätöksentekijöihin.

Petri Koikkalainen

Tutkimusryhmät seuraavat luonnontieteiden perinteitä. Humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä ryhmiin keskittyminen huonoimmillaan torppaa itsenäisen tutkijan uran alkuvaiheen. Toki hyvä ryhmä tukee myös aloittelevaa tutkijaa ja hän saa hyviä neuvoja; samoin mikäli julkaistaan ryhmässä, niin tutkija saa helpommin julkaisuja. Julkaisujen itsenäisyys kuitenkin testataan jatkossa, AT-vaiheessa. Olen pyrkinyt korostamaan KY-alojen itsenäisenä tutkijana työskentelyn merkittävyyttä myös väitöksen jälkeisessä vaiheessa ja toivon, että tämä sallitaan myös tulevassa rahoituksen suunnittelussa.

Kia Lindroos

Tutkimusryhmien etuna on niihin sisältyvä yhteistyön (tutkimuslaitosten välillä yhtä hyvin kuin tieteenalojen välillä) mahdollisuus sekä mahdollisuus rakentaa politiikkarelevantteja ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta huomioivia kysymyksenasetteluja. Viimeksi mainittuun liittyy myös perustutkimusta dynaamisempien aikataulujen omaksuminen tutkimushankkeiden toteuttamisessa. Tutkimusryhmiin liittyvät ongelmat koskevat mielestäni niiden ankkuroitumista yliopiston muihin toimintoihin, hallintoon ja opetustehtävään.

Teija Tiilikainen

Tutkimusryhmät eivät sovi kaikille aloille muuten kuin nimellisinä, sillä monilla aloilla ei ole yksimielisyyttä siitä, mitkä ovat tärkeimpiä tutkimusongelmia. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä pitää varmistaa tutkimuksen diversiteetti. Niissä on olennaisempaa tuoda uusia näkökulmia asioihin kuin etsiä säännönmukaisuuksia samoilla tutkimusasetelmilla, kun yhteiskunnallinen todellisuus hajoaa ajallisiin ja paikallisiin konteksteihin.

Turo Virtanen

Tämä on suomalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen yksi keskeinen kompastuskivi, ainakin politiikan tutkimuksessa. On lahjakkaita yksilöitä, jotka puurtavat tutkimustaan yksinäisinä susina. Rahoituksen hankkiminen on niin väitöskirja- kuin post doc -vaiheessa pitkälti tutkijan omalla vastuulla. Riskit ovat yksityisiä mutta voitot kollektiivisia eli hyödyttävät koko yhteisöä. Moni turhautuu ja lähtee akateemisesta maailmasta ”pitäkää tunkkinne” -tunnelmissa.

Tämä ei ole eettisesti kestävää eikä edistä tutkimustakaan. Tarvitaan tutkimusryhmiä, joilla on yhteinen visio ja strategia, yhteinen vastuu rahoituksen hankkimisesta ja yhdessä sovittu työnjako tutkimustulosten levittämisestä. Tutkimusryhmien nurja puoli on johtajan suuri valta, jota pitää osata käyttää viisaasti.

Hanna Wass

Millaista mielestäsi on hyvä tutkimusjohtaminen ja mitä osa-alueita siihen kuuluu?

Johtaja antaa yhtäältä suunnan, toisaalta tuen. Eli johtaminen on visioivaa, esimerkillä johtamista sekä fasilitoivaa, mentorointia, ovien ja yhteyksien avaamista sekä rahoituksenkin hankkimista.

Tuomas Forsberg

Hyvä tutkimusjohtaminen on fasilitointia. Pitää innostaa erityisesti nuorempia kansainvälistymään, käymään konferensseissa ja tutkijavierailuilla. Minusta ohjaajalle kuuluu myös jonkinlainen vastuu juuri väitelleen tohtorin jatkosta ja pyrin itse järjestämään vähintään puolen vuoden, mieluiten vuoden rahoituksen ”omilleni”. Tutkimusjohtaminen on yhdessä tekemistä, mutta myös vastuunkantoa ja oman ryhmän etujen ajamista yliopiston sisällä ja rahoittajien suuntaan.

Suurin ongelma Suomessa on avustavan henkilökunnan puute. Professori kopioi, skannaa kuitteja, korjaa tentit, opettaa, syöttää tulokset opintorekisteriin, ohjaa opinnäytteitä, ylläpitää sähköistä oppimisympäristöä, tekee ja hyväksyy työaikaraportteja, laskuja, varaa itse matkansa ja keittää vielä usein kokouksiin kahvit. Kokonaiskuvaan liittyvä tutkimusjohtaminen voi jäädä vähäiseksi, puhumattakaan itse tutkimustyöstä. Sen vuoksi tutkimusryhmissä tehtävä tutkimustyö on usein professorin henkireikä.

Kimmo Grönlund

Hyvään tutkimusjohtamiseen kuuluu paitsi hankkeen eri osa-alueiden johtajien tahto tehdä yhteistyötä mahdollisimman koherentin tuloksen saavuttamiseksi myös hankkeen eri vaiheessa olevien tutkijoiden kannustaminen ja tukeminen uran eri vaiheissa. Erityisesti jatko-opiskelijoiden kollektiiviseen ohjaukseen sekä verkottumiseen tulee kiinnittää huomiota, sillä he tekevät tulevaisuuden tutkimuksen ja luovat tulevaisuuden hankkeet. Tärkeää on myös resurssien tarkoituksenmukainen kohdentaminen ja rahoittajan joustavuus tässä. Suunnitelmat muuttuvat tutkimuksen edetessä ja eläessä ja rahoituksen tulisi joustaa myönnetyn summan sisässä tämän mukaisesti.

Elina Kestilä-Kekkonen

Hyvä tutkimusjohtaminen näkee kiinnostavat tutkimuksen osa-alueet ja poistaa esteitä etenemisen tieltä erilaisten yhteistyöverkostojen sekä julkaisu- ja rahoitusosaamisen avulla. Lisäksi se takaa yksittäiselle tutkijalle hänen tarvitsemansa tuen, ohjauksen ja työvälineet.

Petri Koikkalainen

Hyvä tutkimusjohtaminen edellyttää suunnitelmallisuutta ja vahvaa osaamista ja perehtyneisyyttä alan tutkimuksen nykytilaan sekä teoreettis-metodologisiin keskusteluihin. Tutkimusjohtaminen edellyttää avoimuutta suhteessa muuhun tiedeyhteisöön ja ympäröivään yhteiskuntaan sekä halukkuutta käydä hankkeen puitteissa dialogia relevanttien tahojen kanssa sekä asettaa tutkimuksen tuloksia ja tekotapaa kriittisesti arvioitaviksi. Tutkimusjohtaminen merkitsee vastuunkantoa hankkeen läpiviennistä ja rahoituksen asianmukaisesta käytöstä sekä reilua, tasavertaista ja kannustavaa otetta suhteessa hankkeeseen osallistuviin tutkijoihin.

Teija Tiilikainen

Mukana on sekä scientific leadership että research management. Edellinen viittaa tiedon uudistumiseen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, jossa on paljon kehitettävää. Tärkeintä on avoin keskustelu mutta myös suuntautuminen ja pitkän tähtäyksen tavoitteellisuus, johon halutaan panostaa yhdessä. Research management viittaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimusta koskeviin johtamisjärjestelmiin, jotka määrittelevät tavoitteita (kuten profiloitumista) ja kohdentavat resursseja ja luovat organisoitumismuotoja (tutkimusryhmien oikeudet, tutkimusohjelmien muodostaminen, tutkimusinstituutit ym.) sekä rakentavat urajärjestelmiä ja palkitsemistapoja.

Tässä on tärkeää löytää tasapaino top-down ja bottom-up -näkökulmien välillä. Ei ole yksiä oikeita vastauksia, sillä tilanteet vaihtelevat organisaatioittain ja tutkimusaloittain. Tärkeintä on edellytysten luominen rekrytoimalla ihmisiä halutuille aloille ja täydellisen toimintavapauden antaminen heille, kannustimineen. Jo palkattujen tutkimuksen suuntaamisyritykset eivät helposti onnistu ja hyväntahtoisetkin pyrkimykset ymmärretään usein väärin.

Rahalla voi yrittää suunnata, mutta siinä on rajansa. Liikaa on annettu painoa ns. kriittisen massan ajatukselle. Sen vaikuttavuutta rajaavat ryhmäprosessit, sillä avoin ja monipuolinen vuorovaikutus heikkenee ryhmän koon kasvaessa. Uuden tiedon luomisessa ei ole massatuotannon etuja, mutta julkaisujen massatuotannolle voi olla etua. Pitäisi rakentaa systemaattisesti tilaa myös diversiteetille.

Turo Virtanen

Johtajalla on oltava visio siitä, mihin pitkällä tähtäimellä ollaan menossa. Tämä näkemys pohjautuu ryhmän sisäiseen deliberaatioon, mutta jatkuvaa torikokousta ei liene mielekästä pitää käynnissä. Näkisin, että johtajan keskeisin toimenkuva on olla tavoitettavissa. Kun töitä tehdään usealla aikavyöhykkeellä ja asiat liikkuvat nopeasti, klo 9–17 välillä tapahtuva johtaminen ei riitä.

Johtajan on oltava valmis fasilitointiin myös siltä osin, että antaa omat verkostonsa koko tutkimusryhmän käyttöön tasapuolisesti. Rahoitusta on haettava jatkuvasti, mutta vastuuta siitä voi ja pitääkin jakaa ryhmän jäsenille. Olennaista on myös ryhmän uusien jäsenten rekrytointiin panostaminen. MTV Uutisten vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila totesi Sipilä–Yle-kohun yhteydessä osuvasti, että päätoimittajan tehtävä on antaa toimittajille tuulensuojaa. Tämä kuvastaa mielestäni osuvasti myös hyvää tutkimusjohtamista.

Hanna Wass

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Miten tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisimmän muutosvaiheen laittoivat liikkeelle Juha Sipilän hallituksen toimet, joista voidaan mainita ainakin koulutuspolitiikkaa koskeneet leikkaukset sekä korkeakoulujen osalta päätös ETA-alueen ulkopuolisilta opiskelijoilta perittävistä lukukausimaksuista.

Yliopistosektoria koskevat muutokset näkyvät henkilöstön irtisanomisten lisäksi myös paineena yliopistojen yksikkö- ja tiedekuntarakenteita kohtaan. Samalla yliopistoja kannustetaan profiloitumaan.

Yliopistolain takaaman taloudellisen ja hallinnollisen autonomian ohella yliopistoja ohjataan strategisiin ”poisvalintoihin”. Niiden tarvetta perustellaan Suomen yliopistosektorin tehokkuutta heikentävien päällekkäisyyksien karsimisen välttämättömyydellä kiristyvien globaalien koulutusmarkkinoiden aikakaudella.

Myös yliopistojen tutkinto-opetusta järjestäviin tiedekunta- ja yksikkörakenteisiin kohdistuu muutospaineita. Opetuksen järjestämisen kannalta tämä näkyy suunnitelmina entistä laaja-alaisempien tutkinto-ohjelmien ja suurempien yksikköjen muodostamiseksi.

Politiikasta.fi-raati kysyi näkemyksiä siitä, mihin suuntaan alalta tarjottavaa korkeakouluopetusta pitäisi Suomessa kehittää.

Mitkä ovat keskeisimmät syyt korkeakouluopetuksen uudistuksiin?

”Lapissa koulutusohjelmien yhdistäminen oli OKM:n rakenteellisen kehittämisen vaatimuksista ja Unifin suosituksista seurannut vapaaehtoinen pakko. Jotkut koulutusohjelmat olivat tosin itsenäisinä niin pieniä, että yhdistämisessä nähtiin mieltä myös oppiaineissa, näin esimerkiksi valtio-opin ja kansainvälisen suhteiden syvemmässä integroimisessa ’politiikkatieteet’-otsikon alle. Myöhemmin samaan opiskelijasisäänottoon on tullut mukaan myös sosiologia. Yleinen rationalisointi, ’suuruuden ideologia’ ja säästöpaineetkin ovat vaikuttaneet kehitykseen.”
– Petri Koikkalainen, valtio-opin akatemiatutkija, Lapin yliopisto

”Ajattelutavan muutos. Uusliberalistisen kilpailukykyajattelun hegemonia jyllää myös korkeakouluissa. Sivistystä ei nähdä sinänsä tärkeänä, vaan pelkkänä välineenä kehittää kaupaksi tuotteita.”
– Rauli Mickelsson, valtio-opin yliopisto-opettaja, Turun yliopisto

”Säästöt. Suuruuden ekonomia. Toisekseen työmarkkinoilla kaivataan monialaisuutta – etenkin, koska tulevaisuuden työpaikkoja on vaikea ennustaa. Kolmas, marginaalisempi pointti on kv-tutkintojen yhteensopivuus. Itsehän en olisi päässyt opiskelemaan Suomeen monitieteisen kandintutkintoni jälkeen, eli pidän ihan mielekkäänä tätä uudistusta.”
– Emilia Palonen, valtio-opin yliopistonlehtori (ma.), Helsingin yliopisto

”Kyse on maailmanlaajuisesta prosessissa, vaikka eri mailla onkin omat erityispiirteensä. Korkeakouluopetuksen kysyntä on kasvanut nopeasti. Vuonna 1995 maailmassa oli 80 miljoonaa korkeakouluopiskelijaa, vuonna 2025 määrän arvioidaan olevan yli 260 miljoonaa. Uusia yliopistoja onkin perustettu enenevissä määrin ympäri maailmaa. Voimakkainta kehitys on ollut Kiinassa ja Intiassa.

Tämä ei ole kuitenkaan ollut riittävää kysyntään nähden, mikä on johtanut tutkijoiden ja opiskelijoiden kansainvälisen liikkuvuuden kasvuun. Seurauksena on ollut korkeakoululaitoksen kustannusten nousu, mikä taas on johtanut vaatimuksiin yliopistojen rahoitusperustan muuttamisesta. Näin on tapahtunut varsinkin Länsi-Euroopassa, jossa valtio on ollut yliopistojen pääasiallinen rahoittaja. Globalisaation seurauksena yliopistoilla ei enää nähdä roolia kansallisen integraation edistäjänä, vaan niiden tehtäväksi on tullut yritysten kilpailukyvystä huolehtiminen.

Euroopan valtioiden synnyttämä Bolognan prosessikin on taloudellinen projekti, joka linkittyy EU:n Lissabonin strategiaan. Kun näihin ulkoisiin tekijöihin lisätään yliopistojen sisäisiä tekijöitä, informaatioteknologian muutokset ja tutkijoiden kilpailu resursseista, seurauksena on erilaisia, usein ristiriitaisia korkeakoululaitoksen kehittämisprojekteja.”
– Erkki Berndtson, yleisen valtio-opin lehtori (emeritus), Helsingin yliopisto

Minkälaisia haasteita ja mahdollisuuksia tutkinto-opetuksen laaja-alaistamiseen liittyy?

”Tieteenalat kaventuvat ja pinnallistuvat. Laaja-alaisesta tiedosta tulee usein hajanaista ja kokonaisuuteen liittymätöntä. Laaja-alaisuus on erinomainen asia, mutta siihen kannattaa pyrkiä vasta sitten, kun oma tieteenala on opittu.”
– Rauli Mickelsson

”Uudet opintokokonaisuudet näyttävät paperilla jopa kiinnostavilta. Toisaalta tutkintojemme perinteinen vahvuus on ollut mahdollisuus laajoihin sivuaineopintoihin, nyt ei ole enää yhtä helppo opiskella kahta-kolmea ainetta verrattain pitkälle. Ehkä syvällistä monipuolisuutta pitäisi ajatella kandi- ja maisteritutkintojen entistä vapaamman yhdistelemisen kautta, mutta käytännössä lupaus ei vielä täysin toteudu. Elämme mielestäni jonkinlaisessa tutkintojärjestelmien välitilassa.”
– Petri Koikkalainen

”Mahdollisuus monitieteiseen ymmärrykseen ja oman alan sijoittumiseen laajemmalle kentälle. Haasteena on se, että tiedon syventäminen erikoistumisalalta on vaikeaa. Toisaalta akateeminen vapaus opinnoissa on taannut sen, että yleissivistystään voi laajentaa ja syventää sivuaineiden myötä. Toteuutuko tämä jatkossa, on vielä auki.

Tärkeää on myös se, miten kuvaa omaa suuntautumistaan jatkokoulutusvaiheessa tai työmarkkinoilla. Tärkeämpää kuin väittää olevansa erikoistumisala X:n maisteri on luoda itselle ja muille käsitys siitä, millaisen tutkinnon on luonut ja mitä taitoja oppinut. ”
– Emilia Palonen

”Laaja-alaisuudella voidaan tarkoittaa monia asioita. Suomalaiset yhteiskuntatieteelliset tutkinnot ovat aina olleet laaja-alaisia. Nykyiset uudistukset sen sijaan yrittävät sovittaa kuviteltuja työmarkkinoiden vaatimuksia yhteen opetusresurssien supistamisen kanssa. Seurauksena on opetuksen pintapuolistuminen. Mitä laaja-alaisempaa opetus on, sitä yleisemmällä tasolla se liikkuu.

Toisaalta mitä syvällisemmin ongelmiin paneudutaan, sitä kapeammalla alueella liikutaan. Käytännössä opetuksessa onkin tehtävä kompromisseja tiedon laaja-alaisuuden ja tarkkuuden välillä. Näin on perinteisesti toimittu tieteenalakohtaisessa opetuksessa ja tutkimuksessa. Nykyisten vaatimusten ongelma on myös, että halutaan luoda samanlaisia ratkaisuja kaikille tieteenaloille. Soveltavimmissa tutkinnoissa ja oppiaineissa laaja-alaisuus saattaisi vielä toimia, mutta varsinkin perustieteenaloilla tavoite johtaa pitkällä tähtäimellä tieteen tason laskuun.”
– Erkki Berndtson

Miten jo tehdyt uudistukset ja muutokset on otettu vastaan opiskelijoiden, opettajien ja yliopiston ulkopuolisten yhteistyökumppaneiden keskuudessa?

”Vastaanotossa on tieteenaloista riippuvia eroja. Suomessa uudistukset ovat olleet ongelmallisia varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Ongelmana on vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolaki, joka on keskittänyt päätöksentekoa johtajille ja erottanut yliopistojen hallinnon opetus- ja tutkimustoiminnasta. Hyvä esimerkki on Helsingin yliopiston juuri tekemä hallintouudistus, joka pitää sisällään kaikki katastrofin ainekset.”
– Erkki Berndtson

”Opiskelijat ovat suhtautuneet varsin positiivisesti, mutta siirtyminen toisena tai kolmantena vuonna laajoista perusopinnoista suppeampiin kandi- tai maisteriopintojen ryhmiin on synnyttänyt opiskelijoiden kiintiöimisen ongelman ja ehkä turhaakin kilpailua ja stressiä.

Opettajien yhteistyö on toiminut kohtuullisen hyvin näyttäen toki senkin, että toisiaan lähelläkin olevissa oppiaineissa on ’kulttuurien eroja’ – mitä en halua sanoa lainkaan negatiivisena asiana. Muista sidosryhmistä lienee liian aikaista sanoa.”
– Petri Koikkalainen

”Turussa ei ole ollut laajempia uudistuksia. Valtio-opin ja poliittisen historian pääsykokeet yhdistettiin. Siitä ei ole ollut mitään hyötyä, vain pelkkää haittaa, kun opiskelijat jännittävät sitä, pääsevätkö he haluamaansa paikkaan. Valtio-oppiin ja poliittiseen historiaan tehtiin myös 15 opintopistettä yhteisiä opintoja. Niistä on ollut myönteisiä kokemuksia.”
– Rauli Mickelsson

”Helsingissä uudistukset ovat alkutekijöissään. Vastustus on äänekästä, mutta tukeakin löytyy.”
– Emilia Palonen

Onko tutkintojen ja opetuksen laatu muuttunut jo tehtyjen muutosten myötä?

”En ole havainnut heikkenemistä ainakaan lopputöiden laadussa. Toisaalta uusimman järjestelmän mukaiset opinnot kokonaisuudessaan opiskelevista juuri kukaan ei liene vielä valmistunut.”
– Petri Koikkalainen

”Nämä ovat hitaasti muuttuvia asioita. Opetus on kehittynyt paremmaksi opettajien oman ammattitaidon kehittymisen seurauksena. Jää nähtäväksi, kuinka paljon rakenteelliset uudistukset tulevat madaltamaan tutkintojen tasoa.”
– Erkki Berndtson

”Luento-opetusta ensimmäisenä vuonna on tullut lisää, muuta muutosta ei ole tullut.”
– Rauli Mickelsson

Toteutuisiko tutkintojen laaja-alaisuus paremmin, jos kandidaatin- ja maisterintutkintoihin johtava opetus erotettaisiin selvemmin toisistaan?

”Tutkintojan laaja-alaisuus toteutuu parhaiten vapaalla sivuainevalinnalla. Oman aineen opetukseen ei niin kannata kiinnittää huomiota. Tosin monitieteellisiä kursseja voitaisiin tehdä aine- ja syventävissä opinnoissa.”
– Rauli Mickelsson

”Periaatteessa voisi toteutua. Tässä kaipaisin ehkä laajempaakin keskustelua yliopistokoulutuksen tavoitteista ja työmarkkinoiden toivomista kelpoisuuksista. En halua, että käytännöt olisivat liian lokeroivia – monissa ammateissa voi menestyksekkäästi toimia monilla erilaisilla tutkinnoilla.”
– Petri Koikkalainen

”Tämä onkin hankala kysymys – onko kyse lukioista? Laaja-alaisuutta voi syventää myös tekemällä useamman kuin yhden maisterintutkinnon kandintutkinnon päälle. Silloin ei tarvitse alkaa nollasta, vaan voi rakentaa edellisen päälle ja rinnalle.”
– Emilia Palonen

”Sinänsä en näe ongelmaa kandidaatin- ja maisterin tutkintojen erottamisessa selvemmin eri tutkinnoiksi. Se tarjoaa mahdollisuuksia liikkumiseen eri tieteealojen ja yliopistojen välillä. Tällä ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä tutkintojen laaja-alaisuuteen. Keskeinen kysymys on tutkintojen sisältö.”
– Erkki Berndtson

Miten tutkintokoulutuksen laaja-alaistuminen vaikuttaa tutkijoiden julkaisumahdollisuuksiin tai kansainväliseen liikkuvuuteen?

”En usko, että sillä on erityistä negatiivista vaikutusta. Maisterintutkinnossa ja väitöskirjavaiheessa ehtii kyllä halutessaan kiriä kiinni erityisalaansa tai monotieteisyyttä. Riippuu myös siellä, että missä aikoo julkaista. Onko monotieteisyys väistyvä trendi vai pysyvä hegemonia?”
– Emilia Palonen

”Tämä on yksi vaikeimmin ennakoitavista kokonaisuuden osista. Julkaisukulttuuri erityisesti ’kansainvälisissä huippulehdissä’ on usein vahvasti disiplinäärinen, eikä mahdollisuuksia osallistua keskusteluun ole, elleivät oman tieteenalan ja vieläpä jonkin erityisen tutkimustradition perusteet ja ajankohtaiset keskustelunaiheet ole vahvasti hallussa. Tässä suhteessa perustutkinnon laaja-alaisuus lisää paineita tieteenalaopintojen vahvistamiseen tohtoriopinnoissa ja ehkä tohtoriopintoihin muutenkin.

Toisaalta vahvasti fragmentoitunutta ’tutkijat kirjoittavat saman koulukunnan tutkijoille’ -julkaisukulttuuria voi pitää perustellusti ongelmallisena. Täytyy myös pysyä selvillä siitä, antavatko suomalaiset tutkinnot riittäviä jatko- tai vaihto-opiskelumahdollisuuksia, ja tehtävä tarvittaessa korjausliikkeitä. Vastaavia laaja-alaisia tutkinto-ohjelmia tosin rakennetaan myös muualla Euroopassa. Voi olla, että isot amerikkalaiset laitokset ovat kaikkein disiplinäärisimpiä.”
– Petri Koikkalainen

”Kaikki riippuu tieteellisen julkaisemisen tulevaisuudesta sekä muissa maissa tehtävistä uudistuksista. Tieteellinen tutkimus vaatii kuitenkin entistä syvällisempää tieteenalojen hallintaa. Tässä mielessä nykyiset laaja-alaiset tutkinnot ovat ristiriidassa tieteellisen tutkimuksen vaatimusten kanssa.”
– Erkki Berndtson

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Politiikkatieteiden korkeakouluopetus Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Harvardin yliopistossa työskentelevän pääkouluttajan Jed Willardin keskeisenä viestinä oli: ”Jos et kerro omaa tarinaasi, joku muu kertoo sen puolestasi.” Suomella pitäisi Willardin mukaan olla positiivinen ja laajasti jaettu tarina suomalaisuudesta. Myös Mantilan mukaan informaatiovaikuttamisen torjumiseksi ei enää riitä valheiden kumoaminen faktoilla. Sen lisäksi Suomen tulee ”hyvin vahvasti tuoda esiin” omaa tarinaansa.

Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.–27.1.2016 välisenä aikana.

Onko Suomi mielestäsi informaatiosodankäynnin kohteena?

Heikki Patomäki, kansainvälisen politiikan professori, Helsingin yliopisto

Ei ole. En oikeastaan edes ymmärrä, mihin konkreettiseen asiaan tällä kysymyksellä voitaisiin viitata. Suomen sotilaalliset informaatiojärjestelmät eivät tietääkseni ole hyökkäyksen kohteena. Suomen ulkoministeriössä tapahtuneet tietomurrot vaikuttavat lähinnä kokeiluluonteiselta rutiinitoiminnalta. Jos media on jonkin tyyppisen propagandavaikuttamisen väline, vastaa sen ideologinen sisältö lähinnä Sipilän hallituksen, EU:n komission ja monikansallisten yhtiöiden ja pankkien lempi-ideoita. Venäjämielisiä ”trolleja” esiintynee jossain päin sosiaalista mediaa, mutta itse olen törmännyt enemmän perussuomalaisten ja Libera-tyylisten uusoikeistolaisten vastaavaan toimintaan ja häiriköintiin. Sen sijaan on luontevaa ajatella, että puhe informaatiosodankäynnistä on osa sellaista prosessia, jossa luodaan pelkoa ja epävarmuutta ja jossa asioita turvallistetaan. Tässä mielessä informaatiosodankäyntipuheen itsensä vaikutukset ovat olennaisempi asia kuin se mistä siinä puheessa puhutaan.

Petri Koikkalainen, valtio-opin akatemiatutkija, Lapin yliopisto

Informaation avulla vaikuttamisen tavat ovat selvästi koventuneet totutusta. Käytössä lienee myös informaatiosodankäyntiä varten kehitettyjä keinoja. En kuitenkaan suosisi kielenkäyttöä, joka tukee mielikuvaa sodasta ja siten oikeuttaa sille ominaisia keinoja. Emme ole sotatilassa, vaikka tilanteessa on huolestuttavia piirteitä.

Pauli Kettunen, poliittisen historian professori, Helsingin yliopisto

Virheellistä ja vääristelevää informaatiota levitetään, kuten on aina levitetty, ja jälleen kerran uusin keinoin. Sitä vastaan on paikallaan esittää paremmin perusteltua informaatiota.  Mutta sotakäsitteistö on tässäkin vaarallista. ”Informaatiosota” tekee liian helpoksi ajatella, että valtion tehtäviin kuuluu oikean tiedon määrittely ja valvonta. Sodan käsite luo myös kuvan poikkeustilasta, joko tilapäisestä tai pahimmillaan pysyvästä, ja madaltaa kynnystä hyväksyä kansalaisvapauksien rajoituksia. Turvallisuuden käsitettä on laajennettu, mutta sen vahva sidos sotaan vastakäsitteenä on pysynyt. Tämä on avannut tilaa myös sodan käsitteen sangen ongelmalliselle laajentamiselle. Käsite kaventaa toimintavaihtoehtoja. Niinä vuosikymmeninä, joita nykyään kutsutaan kylmän sodan ajaksi, kansainvälisen politiikan kaikki toimijat eivät onneksi kaiken aikaa tarkastelleet todellisuuttaan sotana, edes kylmänä. Tämä mahdollisti ristiriitojen ja keskinäisriippuvuuksien käsittelyn ydinsodan uhkaa rajoittaneilla toimilla.

Louis Clerc, poliittisen historian lehtori, Turun yliopisto

Valtiot tai muut toimijat pyrkivät jatkuvasti käyttämään informaatiota hyväkseen: analysoimalla ihmisten tuottamaa digitaalista jälkeä (data), räätälöimällä tietoa vaikuttaakseen mielipiteisiin ja julkisen keskustelun sisältöön, levittämällä tiettyjä arvoja tai ideoita jne. Ryhmät, jotka katsovat olevansa sodassa, voivat pyrkiä aiheuttamaan näin konkreettisiakin seurauksia ”viholliselleen”. Tällöin siirrytään tavallisesta vaikuttamisesta, propagandasta, informaatiosodankäyntiin. Terroristijärjestö ISIS on esimerkki tällaisesta ryhmästä; toinen näyttää olevan tällä hetkellä Venäjän valtio, jonka toimintatavat ovat tiukentuneet kolmen viime vuoden aikana.

Noora Kotilainen, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Informaatiovaikuttamisen kohteena? Aivan varmasti. Mutta infosodan? Se on kokonaan eri asia. Historiantutkijan tekisi myös mieli kysyä, onko Suomi sitten joskus ollut olematta informaatiovaikuttamisen kohteena.

Sanna Turoma, akatemitutkija, Aleksanteri-instituutti

Informaatiosodan käsite tuntuu olevan kiistanalainen. Jos sillä tarkoitetaan valtioiden tai geopoliittisten yhteisöjen / poliittisten järjestöjen pyrkimystä käyttää hyväkseen medioita (tiedotusvälineitä) päämääränään muokata kohderyhmiensä mielipiteitä toisista valtioista jne., niin en näe, että Suomen valtio voisi kokonaan eristäytyä tästä toiminnasta.

Miika Raudaskoski, projekti- ja väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Venäjän mediassa näytetään levittävän tietoisesti disinformaatiota, mitä voi pitää myös Suomeen kohdistuvana hybridisodankäynnin muotona.

Matti Pesu, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Mielestäni Suomeen kohdistuu toimintaa, jossa ulkoinen toimija valheellisella tai tarkoituksenmukaisella viestinnällä pyrkii vaikuttamaan kansalaisten kantoihin ja jolla pyritään luomaan jakolinjoja suomalaiseen yhteiskuntaan. Samalla tavoitteena on luoda eräänlaista viestinnällistä infrastruktuuria, jota mahdollisesti voidaan käyttää merkittävämpään informaatio-operaatioon tulevaisuudessa. Itse tosin käytän mieluummin käsitettä informaatiovaikuttaminen, joskin itse ilmiöstä keskusteleminen on tärkeämpää kuin semantiikka, johon kannattaa pikemminkin puuttua asiantuntijoiden välisessä keskustelussa.

Mika Aaltola, ohjelmajohtaja, Ulkopoliittinen instituutti

Venäjän geopoliittiseen työkalupakkiin informaatiovaikuttaminen on kuulunut jo pitkään. Suomi on sekä valtiona että yhteiskuntana tämän kognitiivisen vaikutuksen kohteena. Suora vaikutus pyrkii haluttuun kahdenväliseen päämäärään. Epäsuora vaikuttaminen kohdistuu ”lännen” ja EU:n kautta Suomeen.

Hiski Haukkala, kansainvälisen politiikan apulaisprofessori, Tampereen yliopisto

Olga Davydova-Minguet, projektitutkija, Itä-Suomen yliopisto

Venäjältä länteen, Suomi mukaan lukien, suunnattu informaatiovaikuttaminen on tosiasia. Sitä kohdistetaan sekä kantaväestöön että Suomen nopeasti kasvavaan venäjänkieliseen vähemmistöön. Lapsiasiakiistat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka tämä toimii. Venäjänkielinen väestö seuraa etupäässä Venäjällä tuotettuja sähköisiä medioita, ensisijaisesti televisiota, ja suomenkielisen median käyttö on suhteellisen vähäistä. Venäjän nykyhallinnosta riippuva televisio toimii pääasiallisena vaikuttamiskanavana Venäjän sisällä ja sen ulkopuolella. Eräs sen rakentama mielikuva esittää ”länttä” Venäjälle arvomaailmaltaan täysin vastakkaisena, venäläisille ihmisille vihamielisenä alueena. Länsimaista lastensuojelua esitetään arvoiltaan vääristyneenä ja toiminnaltaan julmana. Tätä mielikuvaa luodaan käyttäen luotettuja Suomessa toimivia vääristyneen tiedon lähteitä. Näitä käytetään luomaan mielikuva tiedon aitoudesta. Koska Venäjällä sähköiset mediat ovat hyvin keskitettyjä, ne pystyvät luomaan ja ylläpitämään tätä mielikuvaa hyvin kattavasti. Suomessa asuville venäläisille tämä mielikuva tulee sekä suoraan televisiosta että internetin välityksellä ja usein vahvistuu sosiaalisessa mediassa. Viime vuosina venäjänkielisen totuudenmukaisen informaation määrä on Suomessa kasvanut. Ylen venäjänkielinen toimitus on käsitykseni mukaan pystynyt saavuttamaan luotettavan tiedonlähteen aseman. Sen lisäksi Suomessa toimii muutama mielipidevaikuttaja (esimerkiksi Eilina Gusatinsky ja Polina Kopylova), jotka omilla kirjoituksillaan ja haastatteluillaan sekä Venäjällä että Suomessa tuotetuissa tiedotusvälineissä ovat pystyneet luomaan pohtivan ja asiantuntevan ilmapiirin tähän keskusteluun.

Miten informaatiosota pitäisi määritellä?

Petri Koikkalainen

Valtiollisetkin toimijat viestivät strategisesti ja muokkaavat julkisuutta itselleen edulliseksi. Se ei ole aina reilua, mutta ei yleensä vielä informaatiosotaa. Informaatiosodaksi kutsuisin sellaisia viestintäoperaatioita, jotka pyrkivät vahingoittamaan tunnettua vastustajaa esimerkiksi heikentämällä sen kykyä ratkoa sisäisiä tai ulkoisia ongelmiaan tai aiheuttamalla sille merkittävää hajaannusta väärän tiedon avulla.

Heikki Patomäki

Ensin pitäisi päättää, onko sana ”sota” tarkoitus ottaa kirjaimellisesti vai onko se metafora kuten esimerkiksi ilmaisussa ”yritysten sota markkinaosuuksista”. Jos se ymmärretään kirjaimelliseksi sodankäynnin muodoksi, edellyttää se julistettua tai ainakin tosiasiallista sotatilaa. Jos se on vain metafora, voidaan termillä kattaa mikä tahansa kirjo erilaisia yrityksiä vaikuttaa toisten mielipiteisiin manipuloimalla informaatiota tai sen saatavuutta. Periaatteessa esimerkiksi mikä tahansa markkinoinnin muoto ja kaikki poliittinen kampanjointi kuuluisivat tähän kategoriaan. Lisäongelmana on se, että informaatio on tekninen termi, jonka ei tarvitse itsessään sisältää mitään merkityksiä, tulkintoja tai tietoa. Teknisesti ymmärretty informaatio voidaan abstrahoida symbolijonoiksi, joita ei tarvitse tulkita, vaikka siinä olisi jotain järjestystä, johon voidaan liittää tulkinta. Sanoilla on vallan vaikutuksia. Jos joku tietty informaatio tai siihen kytketty tulkinta nimetään ”informaatiosodankäynnin muodoksi”, on jo poissuljettu se mahdollisuus, että tuo tulkinta voisi olla totta. Ja vaikka se olisi osin väärääkin, että siitä voisi oppia jotain tai että sen esittäjän kanssa voisi käydä dialogia.

Mika Aaltola

Sodan ja rauhan erottelun tarkoituksellisella hämärryttämisellä on pitkä historiansa. Poikkirajallisten vaikutuskanavien yleistyessä digitalisaation myötä tämä harmaa alue on kasvanut. Vaikuttamisoperaatiot pyrkivät toimimaan synergisesti muiden perinteisten ja uusien välineiden kanssa. Info-operaatiossa ulotetaan kognitiivisia syötteitä syvälle yhteiskuntaan ja samalla lamautetaan päätöksentekokykyä. Tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta ja näköalattomuutta, jolloin toimijoiden kyky vastustaa strategisia päämääriä on matala.

Hiski Haukkala

Informaatiosota lienee informaatiovaikuttamisen äärimmäinen muoto. En ole varma, onko informaatiosota yleisenä sloganina järin hyödyllinen asian jäsentämisessä. Silti lienee selvää, että informaatiota voidaan ja käytetään sotamaisesti, osana laajempaa konfliktia tai sen valmistelua. Ilmiönä pahantahtoinen informaatiovaikuttaminen pitää ottaa erittäin vakavasti: hiljaisena signaalina ja uhkaavana käytäntönä.

Noora Kotilainen

Infosota-käsitteen käyttö yhteiskunnallisessa keskustelussa vaatii vähintäänkin varovaisuutta. Termin viimeaikainen käyttö suomalaisessa julkisuudessa on ollut epäselvää, jopa harhaanjohtavaa, pääosin vailla kriittisyyttä ja hyvin historiatonta. On vaarana, että yhteiskunnallinen keskustelu totalisoituu, jos (ja kun) tiettyjen mielipiteiden esittäminen kehystetään ”sotaan” osallistumiseksi. Olisi tärkeää avata informaatiovaikuttamisen ja infosodan välinen ero. Onko tämä sota koko ajan läsnä kaikkialla ja onko keskusteleminen sotaan osallistumista?  Vai puhutaanko infovaikuttamisesta, jota viestintä aina on? Miten infosota taas eroaa propagandasta? Mitä lisäarvoa yhteiskunnalliseen (ei vain sotatieteelliseen) keskusteluun infosodan käsite tuo? Jos informaatiovaikuttamisen tai -sodan identifioimisesta tulee virkamiestyötä, jossa tietyt kriteerit ja avainsanat sisältävät viestit tunnistetaan mekaanisesti informaatiovaikuttamiseksi tai jopa sotaan osallistumiseksi, kavennamme omaa keskustelutilaamme potentiaalisesti hyvin vaarallisella tavalla. Nykykeskustelussa kaikkein eniten huomiota ovat saaneet trollaajat, valheellista tietoa levittävät kanavat, jopa yksittäisten ”resonaattorien” identifioiminen ja keskustelu nettikiusaamisesta.  Nämä eivät kuitenkaan ole valtiollisen informaatiovaikuttamisen purkamisen ytimessä. Tässä kontekstissa tiettyjen laajojen strategisten narratiivien identifioimisen ja niiden käytön intentioiden tunnistamisen tulisi olla keskiössä. Yksittäisviestien seuraamisen sijaan tulisi siis panostaa maltilliseen, analyyttiseen ja  mahdollisimman laajaan ja systemaattiseen tutkimukseen, jonka kautta kokonaiskuva ilmiöstä, sen muutoksesta ja merkityksestä nykypäivänä syvenisi.

Matti Pesu

Näen informaatiovaikuttamisen toimintana, jossa viestinnän keinoin yritetään luoda suotuisaa pohjaa omien intressien edistämiselle. Informaatiovaikuttaminen muuttuu informaatiosodaksi silloin, kun vaikuttamisen intentio on esimerkiksi selkeän subversiivinen tai muuten pahantahtoinen tai kun vaikuttaminen on osa muuten sodankäynniksi tulkittavaa toimintaa.

Kuuluuko Suomen valtion kouluttaa virkamiehiä informaatiosodan varalle?

Sanna Turoma

Kuulostaa kansainvälisen konsultin, esim. Jed Willardin, liikeidealta. Vakavasti ottaen: valtionhallinnon virkamiesten, joiden työnkuvaan kuuluu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymykset, on hyvä olla perillä informaatiosodasta käydystä keskustelusta, sen peruslähtökohdista sekä käytännöistä. Mutta tätä koulutusta ei tule ostaa yksityiseltä turvallisuusyritykseltä tai kansainväliseltä konsultilta, ei edes niiltä, jotka toimivat Yhdysvaltojen huippuyliopistojen leimalla. Suomen valtionhallinnon tulisi panostaa tähän tietoon ja koulutukseen omilla resursseillaan, ei ulkoistaen vaan kuullen puolueettomia asiantuntijoita (historioitsijoita, politiikan tutkijoita, kulttuurien ja kielten tutkijoita, mediatutkijoita, sotatieteilijöitä, oikeusoppineita jne.).

Mika Aaltola

On oleellisen tärkeää, että ulkoisen strategisen vaikuttamisen keinoja tunnetaan ja tunnistetaan. Myös avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan keskeiset vahvuudet informaatio-operaatioiden vastavoimana on hyvä selkeyttää.

Louis Clerc

Valtio lienee Suomessa ainoa taho, jolla on resurssit ja kiinnostus kouluttaa ei ainoastaan virkamiehiä vaan myös muita avaintoimijoita tunnistamaan tällaisia vaaroja ja toimimaan niiden ehkäisemiseksi. Suomen tiedottaminen on 90-luvulta lähtien ollut pääasiassa taloudellista, viennin edistämiseen tähtäävää toimintaa – siihen voitaisiin lisätä enemmän strategista osaamista. Propagandan, viestinnän ja median kriittisen lukemisen taito on tärkeää nyky-yhteiskunnassa, ja näistä valistaminen voisi tapahtua valtion toimesta. Nykymaailmassa sen on kuitenkin tapahduttava yhteistyössä yksityisten tahojen kanssa. On myös tärkeää kouluttaa ihmisiä suojaamaan tietonsa ja käyttämään strategisesti tietoturvatyökaluja. Tällaista koulutusta tarvitaan mielestäni enemmän kuin uutta ”kansallista narratiivia”. 80-luvulta lähtien on pyritty tuottamaan räätälöityä Suomi-narratiivia, jonka viimeinen inkarnaatio on vuoden 2010 maabrändiraportti. Virossa 2000-luvulla toteutettu brändäämiskampanja tarjoaa kuitenkin esimerkin siitä, mitä tapahtuu, jos rakennetaan kansallinen kertomus, jota ”kansan” erilaiset ryhmät eivät koe omakseen: sinänsä tehokkaan tuntuinen työkalu (sisäisesti looginen ja toimiva brändikampanja) ei tuottanut toivottua tulosta. Moniäänisessä ympäristössä kansallisen narratiivin tulee olla avoin ja laaja sekä tuoda esille asioita, jotka tuntuvat läheisiltä mahdollisimman monille. Mielestäni tätäkin tärkeämpää on kuitenkin avoin, faktapohjainen viestintä, jolle edelleen on tilaa.

Miika Raudaskoski

On hyvä, että informaatiovaikuttamiseen varautumista opetetaan ihan jokaiselle. Perusperiaatteet tässä eivät juuri eroa niistä kriittisen lukutaidon, lähdekritiikin ja mediahallinnan taidoista, joita opetetaan eri kouluasteilla. Ne muodostavat myös rungon tieteelliselle korkeakoulutukselle.

Heikki Patomäki

Vaikka informaatiosodankäyntipuheella on turvallistamisen ja vallan vaikutuksia, jotka usein ovat ei-toivottavia, kaikki esitetyt vaarat eivät välttämättä ole epätodellisia. Läpidigitalisoitunut yhteiskunta on haavoittuva. Vahinkoja ja onnettomuuksia voi tapahtua, ja voi olla monia syitä tuottaa myös tarkoituksella vahinkoa. Teknisten informaatiojärjestelmien suojaaminen ja tietoturva toki kuuluvat läpidigitalisoituneen yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin. Kuitenkin jos informaatiosotaa käytetään metaforisessa mielessä ja koulutus yletetään virkamiehiin, joilla ei ole mitään tekemistä järjestelmien teknisen tietoturvan kanssa, ”informaatiosodan varalle” kouluttaminen voi käytännössä tarkoittaa ”harjoittamaan itse informaatiosotaa”. Tyypillisesti tällainen koulutus pitää sisällään sen ajatuksen, että tiedetään kuka vihollinen on. Kun Yhdysvalloissa koulutetaan virkamiehiä terroristien, Venäjän, Iranin yms. toimijoiden informaatiosodan varalle, heitä tosiasiassa koulutetaan myös levittämään amerikkalaista propagandaa ja osallistumaan amerikkalaisten sodankäyntiin.

Matti Pesu

Kansalaisena toivon, että suomalaisen virkamiehen pelisilmä ja mediakriittisyys ovat valmiiksi hyvällä tasolla. En osaa sanoa, mitä ”koulutus” sisällön puolesta on, mutta nähdäkseni on hyvä, että virkamiehille painotetaan, miten merkittävää haittaa informaatio-operaatioilla on periaatteessa mahdollista saada aikaan. Samalla tietoisuus infosodan tai -vaikuttamisen keskeisistä toimijoista sekä motiiveista pitää olla korkealla tasolla.

Noora Kotilainen

Uudenlainen viestintäympäristö sekä samanaikainen muutos turvallisuuspoliittisessa ympäristössämme on varmasti yllättänyt monet virkamiehet, kansalaiset ja jopa tutkijatkin. Tämän muuttuneen ympäristön syvällisempi ymmärtäminen ja pohtiminen tuskin on haitaksi kenellekään. On varmasti tärkeää, että informaatiovaikuttaminen ja sen uudet ilmenemismuodot tunnistetaan myös virkamiestasolla. En kuitenkaan epäile, että tämä olisi nykyiselläänkään virkamiesten keskuudessa mikään laaja ongelma. ”Kansallisten narratiivien” rustaamista en näe tarkoituksenmukaisena. Emmehän toivottavasti pyri konsensusyhteiskuntaan, jossa tietystä määritellystä linjasta poikkeavat mielipiteet ja näkemykset kehystetään vääriksi tai jopa (kansallisesti) vihamielisiksi.

Petri Koikkalainen

Kyllä, kunhan koulutus ei ole yksipuolista tai piiloagendoja syöttävää. Sen pitäisi perustua mieluiten tutkittuun tietoon. Kaikkien on hyvä tietää millainen informaatiovaikuttaminen on mahdollista ja miten sitä on käytetty. Samaa tietoa pitäisi olla tarjolla myös tavallisille kansalaisille.

Hiski Haukkala

Informaatiovaikuttamisen erilaisten muotojen tunnistaminen ja niihin nopea ja oikeanlainen reagointi on tärkeää. Tämä ei onnistu ilman riittävää tietoa ja taitoa. Siksi kouluttaminen on tarpeen.

Tarvitseeko Suomi uuden kansallisen narratiivin? 

Pauli Kettunen

Nationalismi, kansallisvaltiota perusteleva ja oikeuttava ideologia, muodostuu kansallisista narratiiveista. Suomessa nationalismi elää vahvana eri muodoissa: hyvinvointinationalismina, kilpailukykynationalismina ja muukalaispelkonationalismina. Kaikkien näiden yhteydessä rakennetaan ja hyödynnetään koko ajan narratiiveja Suomesta ja suomalaisuudesta. Aiemmin nationalistiset narratiivit väittivät tavoittavansa kansakunnan alkuperän ja olemuksen. Nykyisin nationalismiin näkyy mahtuvan myös sen tunnustaminen, että kansallinen narratiivi konstruoidaan sopiviksi katsotuista aineksista, kuten tosiasiassa on aina tehty. Tutkimus pystyy vaikuttamaan varsin rajallisesti siihen, millaisia nämä konstruktiot ovat.  Tutkimuksen tehtävänä onkin ennen kaikkea dekonstruoida näitä narratiiveja eli tutkia kriittisesti niiden historiallisia edellytyksiä, merkityksiä ja seurauksia. Näin se voi vastustaa toivetta yhdestä ”omasta”, kaiken kattavasta suomalaisesta narratiivista. Kenties tutkimus voi myös edistää ajatusta, että yhteiskunnalliseksi ja ylirajaiseksi solidaarisuudeksi  avautuva suomalaisuus muodostuu monista erilaisista, vaihtelevista, muuttuvista ja ristiriitaisista narratiiveista.

Matti Pesu

Onko Suomella ollut joskus jokin vanha kansallinen narratiivi? Totta kai Suomen pitää viestiä itsestään strategisesti, mutta suhtaudun varsin skeptisesti siihen, kuinka paljon sitä on mahdollista tehdä johdetusti koko yhteiskuntana.

Heikki Patomäki

Uuden suhteessa mihin aiemmin vallinneeseen narratiiviin? Mihin tarkoitukseen? En ole varma ymmärränkö kysymyksen merkitystä, koska en pysty näkemään sen taustaoletuksia. Kaikenlaisia tarinoita – ja ehdottomasti myös uusia sellaisia – toki tarvitaan eri tarkoituksiin, mutta ainakaan ”informaatiosodankäynti” ei minusta ole mikään syy kirjoittaa mitään uusia kansallisia tarinoita. Jos mennään pintaa syvemmälle ja tarkastellaan esimerkiksi ”kyberturvallisuuden” takana olevia arvoja (elämän suojelu, omaisuuden suojelu, yksityisyyden suoja, julkisuusperiaate jne.) ja analysoidaan digitalisoituneen yhteiskunnan ei-territoriaalisuutta ja globaalisuutta, minusta tämänkaltaiset huolet avaavat pikemminkin kriittisiä kysymyksiä koskien globaalia hallintaa, globaalia julkisuusperiaatetta, yksityisyyden suojaa ja globaalia demokratiaa.

Petri Koikkalainen

Ajatus uudesta kansallisesta narratiivista tuntuu vieraalta. Hyvä julkinen viestintä on uskottavaa ja faktat pitää pystyä tarkistamaan riippumattomista lähteistä. Lisäksi kuvauksen kohteen pitäisi pystyä tunnistamaan itsensä kuvauksesta. Emme voi kovin uskottavasti viestiä Suomesta muuta kuin sen mitä jo olemme, hyvässä ja pahassa. Tällaisia asioita ei voida muuttaa kuin firman logoa.

Sanna Turoma

Mitä tässä tarkoitetaan “kansallisella narratiivilla”? Kuka sen luo/esittää/kirjoittaa kenelle ja miten? Ostetaanko se harvardilaiselta pääkouluttajalta tai kansainväliseltä korporaatiolta (nämä kaksi saattavat olla sama asia)?

Miika Raudaskoski

Ensin pitäisi määrittää, mitä kansallisella narratiivilla tarkoitetaan. Identiteettipoliittisella, historian tapahtumien tulkinnasta ammentavalla kansallisnarratiivilla on huono kaiku. Sellaiset tuppaavat perustumaan myyttisille, värittyneille tulkinnoille menneestä. Suomalaisessa kertomuksessa usein korostuu sotasankaritarina myyttinä urhoollisesta yhtenäisestä kansasta ylivoimaisen edessä. Tässä mielessä Suomessa olisi tarvetta uusille narratiiveille, ei uudelle yhtenäiskertomukselle. Kansallisen sijaan perspektiiviä voisi laajentaa ylikansalliseen, ymmärtää hallinnallisten rajojen yli tapahtuneen vuorovaikutuksen pitkä historia. Suomen kansallinen narratiivi ei yhdy vain naapurimaiden, vaan laajemmin Euroopan ja koko maailman tarinaan.

Hiski Haukkala

Suomella jo on, tai on ainakin ollut, kansallinen narratiivi. Tämän kannalta ”ongelmana” on moniarvoinen yhteiskuntamme ja sitä kautta ihmisten pirstaloituvat maailmankuvat. Heikki Hietamies ei enää liimaa Suomen kansaa sohville lauantai-iltaisin. Samalla yhden jaetun Kansallisen Narratiivin ylläpitäminen muuttuu mahdottomaksi. Tämä ei ole sinänsä paha, vaan luonnollinen kehitys, mutta tarjoaa railoja ja rakoja pahansuoville toimijoille.

Mika Aaltola

Suomi tarvitsee oman identiteetin avoimena ja demokraattisena maana. Tämä narratiivi tarjoaa immunisoivaa vaikutusta erityisesti epädemokraattisten ulkoisten vaikutusten varalle.

Noora Kotilainen

Näen tällaiset kaavailut potentiaalisesti haitallisina. Suomi valtiona on sitoutunut tiettyihin periaatteisiin, lakeihin ja arvoihin. Tämän kirkastaminen ei tietysti ole pahitteeksi, mutta nykyisin vellovaan keskusteluun mukaan lähteminen  reaktiivisesti määrittelemällä tai varsinkin keksimällä uudestaan ”meidän narratiivimme” on mielestäni tarpeetonta. Tällaiset narratiivit, joilla tavoitellaan myyttistä (kansallista) yhtenäisyyttä, ovat myös aina ulossulkevia ja totalisoivia.

Voiko virallinen narratiivi kiteyttää kansalaisten enemmistön tulkinnan Suomesta?

Miika Raudaskoski

Kuka sen kertoisi? Jos virallisella narratiivilla tarkoitetaan jotain virkamiesten tai selvitysryhmän laatimaa tarinaa Suomesta, se jää vääjäämättä suppeaksi ja yleistäväksi. EU-komissio yritti rakentaa unionille oman tarinan. ”The Mind and Body of Europe” on hyvä esimerkki siitä, mihin pyrkimys virallisesta tarinasta voi johtaa, vaikka tarkoitusperät olisivat suhteellisen viattomat. Mikäli viralliseen narratiiviin yritettäisiin saada kaikkien suomalaisten, tai edes enemmistön tulkinta, se hajoaisi miljooniin pieniin tarinoihin. Pilvi Torstin johtama hanke tutki muutamia vuosia sitten suomalaisten historiatietoisuutta. Torstin Suomalaiset ja historia (2012) osoittaa hyvin, kuinka historiaymmärrys yhdistää ja erottaa. Kansallinen narratiivi pitää kuviteltua kansaamme koossa, mutta samalla se jättää jotkut tarinamme ulkopuolelle. Siksi olennaista on, kuka tarinan kertoisi ja keiden ääni päästettäisiin kuuluviin. Yksi aikamme suurista kysymyksistä tässä on, millaisen paikan pakolaiset ja turvapaikanhakijat tarinassa saisivat.

Sanna Turoma

Nyt joudun kysymään mitä tarkoitetaan ”virallisella narratiivilla”. Miten tai millä demokraattisilla metodeilla kansalaisten enemmistön tulkinta Suomesta (”virallinen narratiivi”) voitaisiin kerätä/koota/todentaa? Pidän ajatusta hyvin kyseenalaisena sekä tieteentekijänä että kansalaisena.

Petri Koikkalainen

En usko sellaiseen viralliseen narratiiviin, joka ilmoittaa suomalaisten kannattavan jotain tiettyä poliittista ideologiaa, tulkintaa suomalaisuudesta tai muita vahvoja sisällöllisiä arvoja. Uskon kuitenkin, että enemmistö tunnustaa yleisen ihmisarvon ja siitä seuraavat reilut ja tasapuoliset menettelytavat ja oikeudet, solidaarisuudenkin. Vaikka nämä ovat yleismaailmallisia arvoja, erottuu mikä tahansa niissä kunnostautuva kansa myönteisesti.

Matti Pesu

Todella vaikeaa se on. Tämänhetkinen kuva Suomesta on varsin jakautunut, ja jakolinjoja ruokitaan koko ajan. Sinänsä en näe pahana, jos etsitään niitäkin asioita ja arvoja, joita enemmistö suomalaisista voi jakaa. Mutta voidaanko tätä tehdä top down?

Heikki Patomäki

Että Sipilän hallitus kirjoittaisi uuden tarinan, joka sitten propagoitaisiin kaikelle kansalle uudeksi konsensukseksi? Eikö tämän kaltainen proto-totalitarismi ole jo nyt edennyt aivan liian pitkälle, kun demokratian ja laillisuusperiaatteen ihanteet kyseenalaistetaan päivittäin, ja kun media julistaa kaikkialla yhtä ja samaa vaihtoehdottomuuden oppia, joka kaiken kukkuraksi perustuu epätosiin olettamuksiin?

Mika Aaltola

Demokraattisen prosessin kautta syntyy ankkuroivia sävyjä varsin levottomaan ja poikkirajalliseen kansalliseen keskusteluun. ”Virallisen” narratiivin rooli on merkittävä vain jos se on painoarvoinen tulkinta Suomen roolista ja päämääristä.

Mitä elementtejä Suomi-narratiivin pitäisi sisältää?

Sanna Turoma

Keskustelun tulee lähteä liikkeelle siitä perusymmärryksestä, että ei ole olemassa ”suomalaisuutta” (toisin kuin esim. Jed Willard kyselyn saatetekstin perusteella olettaa) vaan ”suomalaisuuksia”. Suomalainen identiteetti on samalla tavalla moninainen ja prosessinomainen kuin muutkin kansalliset identiteetit. Se tulee ymmärtää monikossa, ei yksikössä. Se ei ole kiveen hakattu, muuttumaton. Siitä kamppailevat erilaiset subjektipositiot ja valtadiskurssit. Sitä kuvaavaa narratiivia ei voi paketoida ja myydä.

Olga Davydova-Minguet

Uuden suomalaisen narratiivin tulisi mielestäni suuntautua tulevaan ja ottaa pohjakseen mielikuva monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Menneisyyteen katsova, sotasankaruutta ylistävä kertomus ei samalla tavalla kosketa maahamme viime vuosikymmeninä syntyneitä vähemmistöjä, vaan saattaa pikemminkin aiheuttaa jännitteitä.

Petri Koikkalainen

Suomen tarina on variantti eurooppalaisista ja pohjoismaalaisista tarinoista. Suomesta voisi kertoa vaikkapa Ruotsin tai Tanskan pohjoismaisena sisaruksena, ei ehkä yhtä vanhana ja itsevarmana, mutta joissain suhteissa ennakkoluulottomampana ja kiinnostavampana. Suomi, kuten muut maat, tuo Eurooppaan oman ainutlaatuisen lisänsä. Tällaisten positiivisten tarinoiden uskottavuus vain on herkkä huonojen uutisten vaikutuksille.

Matti Pesu

Strategisen viestinnän kannalta näen hyvänä, että Suomi viestisi itsestään avoimena ja kekseliäänä yhteiskuntana. Samalla pitäisi päättäväisesti viestiä, että Suomea ja suomalaisia kiinnostaa maansa integriteetin ja keskeisten liberaaliin demokratiaan perustuvien arvojen vaaliminen. Kolhuja on viime aikoina tullut johtuen siitä, että pienenkin porukan toimet voivat saada massiivista, maan kannalta haitallista julkisuutta.

Mika Aaltola

Suomen keskeisin valtiollinen strategia on ollut kytkeä Suomea maailmaan tavalla, joka turvaa maan pohjoismaista, läntistä ja demokraattista luonnetta sekä selkeyttää ongelmallisen geopoliittisen aseman juonikkuutta.

Miika Raudaskoski

Narratiivi on politiikkaa. Suomi-narratiivia ei voi kertoa ilman, että tehdään poliittisia valintoja siitä, millaiset asiat Suomea määrittävät. Mitä menestystekijöitä valitaan, millaisessa valossa historiaa tulkitaan, ketkä tarinaa valitaan kertomaan, mihin sillä pyritään? HS:n tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki (HS 26.1.) tiivistää Suomi-narratiivin ongelman hyvin: ”Todellisuudessa Suomi on kirjava ja polveileva tarina, jota ei voi puristaa käyttövalmiiseen pakettiin.” Globaalissa maailmassa keskeinen haaste on yhdistää kansallinen moninaisuus ylikansalliseen. Ehkäpä ”uuden Suomi-narratiivin” voima voisi olla juuri tässä moninaisuuden kääntämisessä vahvuudeksi.

Miten informaatiovaikuttamisen kansallisten tunnistus- ja torjuntatoimien kehittäminen voisi näkyä kansalaisten arjessa?

Sanna Turoma

Kriittisen medialukutaidon opettaminen koululaisille ja opiskelijoille on yhä tärkeämpää. Kriittinen ajattelukyky tulee kohdistua sekä kansallisiin että kansainvälisiin medioihin, ajatushautomoihin ja konsulttiyrityksiin sekä niiden tuottamiin kertomuksiin. Pitää osata kysyä: ”Myydäänkö tässä jotakin? Esim. kansallista narratiivia Suomelle?”

Heikki Patomäki

Kuulen tämän kysymyksen taustaoletuksissa kaikuja stalinistisen järjestelmän ideasta, jonka mukaan jokainen laitetaan vahtimaan perheen jäseniään ja naapureitaan ja raportoimaan viranomaisia huomatessaan mitään poikkeavaa. Ja tietenkin toisella puolella Atlanttia 1950-luvulla mccarthyismi harrasti samanlaista kansalaisten vainoamista vain muutamaa astetta miedommassa mielessä. Ideologisesti nyky-Suomi on tietenkin lähempänä jälkimmäistä. Tätäkö kysymyksellä todella ajetaan takaa, uus(perus)suomalaista versiota mccarthyismista?

Louis Clerc

Tärkein oivallus on ymmärtää, että pelissä on paljon enemmän kuin vain tehokkaan viestintätyökalun keksiminen. Informaatiosodankäyntiä vastaan paras voimavara on osaava, kriittinen mutta myös luottava kansalainen, joka tuntee olevansa osa yhteiskuntaa. Hajanaisempi yhteiskunta, jossa valtion ylläpitämät tai muut turva- ja solidaarisuusverkot puretaan, jossa vähemmistöjä osoitetaan sormella ja joka kärsii luottamuspulasta politiikkoja ja kollektiivisuutta kohtaan, on ongelmissa informaatiosodankäynnissä. Kansalaisten arjessa olisi kuitenkin mahdollista tehdä paljon. Vuoden vaihteessa Ranskassa sekä aikakauslehti Esprit että nettilehti Rue89 kirjoittivat salaliittoteorioista ja järjestivät keskustelutilaisuuksia medialukutaidon teemasta. Kävi ilmi monien nuorten kyvyttömyys arvioida tietolähteiden luotettavuutta sekä haluttomuus luottaa lehdistöön ja viranomaisiin. Johtopäätös oli kuitenkin, että nuoret myös haluavat ymmärtää ja ovat valmiita käyttämään huomattavia resursseja tiedonhakuun, jos heidän kanssaan käytetään aikaa. Älykkyyteen, koulutukseen, medialukutaitoon, yhteiskunnan toimivuuteen ja virkamiesten tietoturvallisuuteen kannattaa siis satsata enemmän kuin uuden brändin sorvaamiseen.

Olga Davydova-Minguet

Näen, että Suomen venäjänkielinen väestö informaatiovaikuttamisen kohteena on otettava huomioon, kun pohditaan tapoja pärjätä Venäjän luomassa informaatiovaikuttamisjärjestelmässä. Suomessa tuotettua laadukasta venäjänkielistä mediaa on vahvistettava. Sen sisältöjä tulisi laajentaa niin, että nimenomaan suomalainen poliittinen keskustelu pystyisi ”koukuttamaan” venäjänkielisiä mukaan. Pelkkä uutisointi venäjäksi ei tähän riitä, vaan keskusteluaiheita tulisi taustoittaa ja kehystää paremmin. Venäjänkielisiä mielipidevaikuttajia tulisi Suomessa tukea enemmän heidän työssään. Tutkimuksemme alustavien tulosten mukaan nykytilanne herättää levottomuutta Suomessa asuvien venäjänkielisten parissa. He ovatkin kehittäneet erilaisia tapoja hallita erilaisten mediatodellisuuksien luomaa ristipainetta. Median tarjoamien maailmankuvien jyrkkä yhteensopimattomuus vaikuttaa häiritsevästi ihmisten arkeen. Nämä tuntemukset tulisi ottaa vakavasti, kun Suomessa keskustellaan Venäjän nykytilanteesta. Muuttoliikkeiden tuloksena syntyneiden vähemmistöjen ja heidän entisten ja nykyisten asuinvaltioidensa välinen suhde vaatii hienovaraisempaa tarkastelua ja hienosäätöä kuin jos kyseessä olisi ”vain” kansallisvaltioiden välinen poliittinen kiista.

Mika Aaltola

Käsitteet ja sanastot ovat jo nyt laajentuneet huomaamaan ja nimeämään ulkoista vaikutusta. Valtiollisen tason havahtuminen voi lisätä jaettua kieltä ja eheyttää nyt rapistunutta turvallisuuden tunnetta.

Petri Koikkalainen

Informaatiovaikuttamista pitää tutkia ja taustoittaa, pohtia motiiveja ja mahdollisia yhteyksiä. Uskon tässä enemmän vapaaseen tiedonvälitykseen ja kansalaiskeskusteluun kuin valtion toimiin, vaikka myös mediaa ja kansalaiskeskustelua pitää katsoa yhä kriittisemmin silmin.

Matti Pesu

Julkista keskustelua aiheesta on käyty niin paljon, että suuri osa suomalaisista todennäköisesti tiedostaa ilmiön jollain tasolla. Tätä pitää jatkaa, ja toivottavasti faktantarkastukseen keskittyvää toimintaa on mahdollista tukea. Tärkeintä on pitää asiaa agendalla ja pitkäjänteisesti kehittää medialukutaitoa ja -kriittisyyttä. Mikäli Suomesta esiintyy kansainvälisesti merkittävän valheellista informaatiota, siihen on puututtava mielellään näkyvästi ja viestiä siitä myös kansalaisille.

Noora Kotilainen

En ymmärrä miten informaatiosodan tai -vaikuttamisen identifioiminen poikkeaa (kansalaisten tasolla) medialukutaidosta ja (tutkimuksellisella ja viranomaistasolla) kriittisestä informaation analysoinnista. Kieltämättä informaatioympäristö on muuttunut, kuten myös kansainvälinen poliittinen tilanne (molemmat ovat aina muutoksessa) ja valtiollinen, jopa sotilaallinen informaatiovaikuttaminen on sitä myötä eittämättä lisääntynyt ja muuttanut muotoaan. Tätä tietysti pitää tarkastella ja purkaa tilanteen mukanaan tuomat uudet vivahteet niin tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussa. Mutta ennen kaikkea peräänkuuluttaisin kuitenkin rauhallisuutta ja historiallista kontekstualisoimista, kriittistä medialukutaitoa, laadukasta journalismia ja sen resursseista kiinni pitämistä sekä avointa keskustelua ilman keskustelutilan militarisoimista, väärin ajattelevien resonaattorien nimeämistä tai uuden institutionaalisen tarinan reaktiivista ja keinotekoista rakentamista.

Hiski Haukkala

Pitäisi olla parempi tietoisuus ylipäätään. Selkeät ja rehelliset poliittisen johdon viestit. Meuhkaajien pitäisi muistaa vastuunsa. Sosiaalisessa mediassa pitäisi päteä reaalisen maailman käyttäytymissäännöt ja toisten kunnioitus. Ihmisten pitäisi olla ihmisiksi.

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Infosota ja kansallinen narratiivi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tällä perusteella yliopisto poisti tutkijatohtori Jouni Tillin Politiikasta-verkkolehdessä julkaistun analyysin ”Pääministeri Sipilän pelastuskertomus” (22.9.2015) sosiaalisen median tiedotuksesta. Yliopisto ei määrittele sitä, mikä on tulkittavissa poliittisesti kantaa ottavaksi tutkimukseksi. Sensuuripäätös on herättänyt paljon huomiota mediassa ja tutkijapiireissä.

Jyväskylän yliopiston linjaus vaikuttaa poikkeukselliselta. Turun yliopiston viestintäjohtaja Anne Paasin mukaan Turun yliopiston tutkimusviestintää ei rajata tutkimuksen sisällön mukaan. Yliopisto päinvastoin kannustaa tutkijoita tutkimuksesta kertomiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Myös Helsingin yliopiston viestintäpäällikkö Hannamaija Helander painottaa, että yliopisto puolustaa tutkijoidensa sananvapautta. Yliopisto saa aika ajoin ihmisiltä sensurointipyyntöjä koskien tutkijoidensa työtä, ja näissä tapauksissa tutkijan sananvapaus asetetaan aina etusijalle. Helanderin mukaan itsesensuuria kuitenkin on. Viime aikoina erityisesti maahanmuuton ja pakolaisuuden kysymyksiin keskittyvät tutkijat ovat joutuneet rajaamaan tiedeviestintäänsä ja osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.–29.9.2015 välisenä aikana.

Mitä on akateeminen sensuuri ja itsesensuuri?

Yliopistonlehtori Petri Koikkalainen, Lapin yliopisto:
”Akateemisenkin sensuurin määritelmäksi sopii hyvin ’viranomaisen suorittama tarkastus, jonka läpäisy on edellytys tekstin julkaisemiselle’. Jyväskylän tapaus kyllä lähestyy tätä. Itsesensuuria on se, jos tutkija ennakoi tarkastuksen lopputulosta ennen kuin edes tarjoaa ajatuksiaan julkaistavaksi.”

Tutkijatohtori Taru Haapala, Jyväskylän yliopisto:
”Akateemisella sensuurilla viitataan siihen, että jokin muu taho kuin tutkija itse päättää, millaista tutkimussisältöä julkaistaan. Itsesensuuri taas viittaa tutkijan omaan käsitykseen siitä, mitä saa ja mitä ei saa hänen tutkimuksestaan julkaista.

Jos akateemista vapautta aletaan rajoittaa puuttumalla siihen, missä tutkija esittelee omaa tutkimustaan, seuraa myös itsesensuuria ja tutkimuksen laadun heikentymistä. Toisaalta akateemisen itsesensuurin muotona voidaan myös pitää sitä, että tiettyjä tutkimuksia, kuten maahanmuuttoon tai pakolaisuuteen liittyvät aiheet, ei uskalleta edes aloittaa.”

Professori Heikki Patomäki, Helsingin yliopisto:
”Akateemisella vapaudella on kaksi puolta: (i) vapaus ilmaista mielipiteensä ja (ii) vapaus tutkia mitä vain mistä tahansa perustellusta näkökulmasta. Tieteeseen kuuluu itsekorjaavuus, mutta ei ulkopuolisten puuttuminen tiedeinstituution vapaaseen toimintaan.”

Oletko kokenut, että akateemista vapauttasi on rajoitettu tai että olet itse joutunut rajoittamaan joko tutkimustasi tai sitä koskevaa viestintää yliopiston sisällä tai yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Vanhempi tutkija Anna-Liisa Heusala, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto:
”Edustamani Venäjä-tutkimus on viimeisen parin vuoden aikana muuttunut vapaaottelukentäksi, jossa menevät sekaisin Venäjästä tehtävä akateeminen perustutkimus ja Venäjää koskevat poliittiset mielipiteet. Puolustuspoliittisesta linjastamme käytävässä kamppailussa ovat olleet kaikki kanavat käytössä. Sanojen ja ilmausten vahtimisesta on tullut kansanhuvia, jota kiihdytetään tarkoituksellisesti varsinkin sosiaalisessa mediassa.

Uskoisin, että suuri joukko Venäjä-tutkijoita on pitänyt parhaana jättäytyä kaikkien keskusteluitten ulkopuolelle ja keskittyä vain julkaisemaan hyvissä tiedelehdissä. Ehkä on toimijoita, joiden mielestä on hyvä, että julkisuuden pelikentältä on saatu ulos koko joukko sellaisia asiantuntijoita, joilla olisi ollut tärkeää sanottavaa naapurimaan kehityksestä.”

Heikki Patomäki:
”Akateeminen vapaus on kaventunut sitten 1980- ja 1990-lukujen molemmissa suhteissa. Me yliopistolaiset olemme menettäneet virkamiesasemamme, jonka yksi tarkoitus oli suojella ilmaisun ja tutkimuksen vapautta. Vaikka nyt on luotu ’tenured track’ -tehtäviä, se on vain ammattinimeke. Kukaan suomalaisissa yliopistoissa ei ole enää ’tenured’ sanan varsinaisessa mielessä.

Samaan aikaan yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja vaatimuksia myös professorien hiljentämisestä tai erottamisesta kuulee tämän tästä. Olen myös henkilökohtaisesti kokenut tämän.

Myös tutkimusta ohjaillaan yhä kovemmalla kädellä. Kaikkia painostetaan hakemaan ulkoista rahoitusta ja tutkimaan vain niitä asioita, mille rahoituspäätösten tekijät ikään kuin myöntävät luvan. Rahoitusta on keskitetty suoraan valtioneuvoston alaisuuteen ja kumppanuuksia yhtiöiden kanssa arvostetaan yli kaiken. Yliopistoissa vallitsee pelko ja suuri osa yliopistolaisista toimii kuin kuuliaiset lampaat.”

Petri Koikkalainen:
”En ole.”

Vaikuttavatko itsesensuuri ja poliittinen varovaisuus rajoittavasti suomalaisen tiedeviestinnän laatuun?

Heikki Patomäki:
”Kyllä vaikuttavat, vaikka toki nämä ohjaus- ja rajoitusmekanismit ovat vielä suhteellisen heikkoja verrattuna sellaiseen suoraan sensuuriin, mitä lukuisissa maissa ympäri maailmaa harjoitetaan. Jos rohkeutta riittää, melkein mitä vaan voi edelleen esittää julkisesti. Kuinka moni tutkija antaa erilaisten mekanismien ja taustalla virinneen pelon ohjata hienovaraisesti omia käytäntöjään tai jopa ajatteluaan on sellainen empiirinen kysymys, jonka selvittäminen ei ole helppoa. Itse kuitenkin uskon kentän järjestäytymisen vaikuttavan sen osiin hyvinkin kauaskantoisilla tavoilla.”

Anna-Liisa Heusala:
”Suomi on pieni maa ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen alalla toimivat saattavat olla hyvin läheisissä väleissä poliitikkojen ja toimittajien kanssa. Varsinkin median merkitys tuntuu vain kasvavan. Sensuuri tai varovaisuus näkyy ehkä siinä, että meiltä jää tutkimuksen ulkopuolelle aiheita, joita yhteiskuntatieteilijöiden tulisi käsitellä.”

Petri Koikkalainen:
”Voivat hyvinkin vaikuttaa. Tutkimus edellyttää lähtökohtaisesti huolellisuutta. Jos se yhdistyy poliittiseen varovaisuuteen ja yleiseen kohteliaisuuteen, saattavat viestit jäädä hämäriksi. Tutkijallekin on joskus helpompaa mennä virran mukana, kriittisyys vaatii ponnistelua.”

Näkyvätkö poliittisella tasolla tehdyt päätökset, esimerkiksi yliopistoja koskevat leikkaukset ja uudistukset, yliopiston hallinnon suhtautumisessa tutkimukseen ja siitä viestittämiseen?

Petri Koikkalainen:
”Pahoin pelkään, että joissain paikoin näkyvät. Toisaalta on paljon sellaista yliopistohallintoa, joka ymmärtää yliopiston ja tutkijoiden roolin täsmälleen oikein. Tähän mennessä olen kuitenkin nähnyt rajoittamista enemmän esimerkkejä siitä, kuinka yliopistot käyttävät arvovaltaansa tutkijoiden tukemiseen kiistanalaisissa aiheissa, esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa tutkimuksissa.”

Heikki Patomäki:
”Kyllä näkyvät. Pahinta on se, että melkein jokaisen yliopiston johtoon on valikoitunut sellaisten henkilöiden joukko, joka on jokseenkin kritiikittömästi sisäistänyt vallitsevan kaupallisuuteen ja välittömään ’hyötyyn’ pyrkivän uusliberaalin, instrumentalistisen ja managerialistisen liturgian. Vapaan ja autonomisen tieteen auktoriteettia murretaan koko ajan ja tilalle asetetaan sellaiset valta- ja kontrollijärjestelmät, jossa juuri ulkopuoliset päättävät kaikki asiat. Samalla tutkintoja kevennetään ja opetusta pinnallistetaan ’laaja-alaisuuden’ nimissä. Yhteiskunta tyhmistyy.”

Anna-Liisa Heusala:
”Periaatteessa voisi ajatella, että sovellettavuutta korostettaisiin jatkossa lisää, mutta minkälaista soveltavaa tutkimusta sitten eri aloilla todellisuudessa tuotetaan, on jo eri asia. Soveltavaan tutkimukseen saadaan rahaa alasta riippuen hieman eri kriteereillä. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisellä alalla saattaa korostua jatkossa tutkijoiden media-näkyvyys.”

Mikä on tutkijan rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Taru Haapala:
”Akateemisen vapauden perusperiaatteisiin sisältyy osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun.  Tutkijan tulisi saada vapaasti päättää, millaisissa tilanteissa hän harjoittaa akateemista vapauttaan ja millä tavoin. Tämä ei ole suoranaisesti missään tekemisissä esimerkiksi poliittisten kannanottojen sinänsä tai yliopistojen maineen kanssa. Kyse on pikemminkin tutkijan perustehtävästä nostaa kriittistä näkökulmaa esille ajankohtaisissa kysymyksissä. Tutkimustahan tehdään muun muassa siitä syystä, että aiemmat käsitykset maailmasta ja eri ilmiöistä asetettaisiin uuteen valoon.”

Heikki Patomäki:
”Tutkijalla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Vaikka vallitsee epistemologinen relativismi, arvostelmamme voivat silti olla hyvin perusteltuja – kaikki ei tieteessä käy. Totuuden puhuminen on usein vaikeaa luonnontieteissäkin, jos vastassa ovat suuret intressit, jotka eivät totuutta halua kuulla, tai ovat valmiita rahoittamaan ja propagoimaan vastatotuuksia.

Tutkija-opettajilla on myös suuri vastuu sivistyksestä, yhteiskunnallisen tiedon autenttisuudesta ja yhteiskunnallisen keskustelun korkeatasoisuudesta. Viime kädessä vapaa tiede on toimivan demokratian ehto.”

Anna-Liisa Heusala:
”Oma näkemykseni on, että tutkijoiden tulisi pysyttäytyä avoimen politikoinnin ulkopuolella silloin, kun he esiintyvät yliopiston nimissä. Tämä tarkoittaa, että kommentoinnissa tulisi tukeutua tutkittuun tietoon ja analyysiin, sekä esittää myös vaihtoehtoisia näkemyksiä. Meillä on jo poliitikot ja median edustajat, joille riittää, että he uskovat omaan asiaansa keskustelussa. Jonkun ryhmän tulee voida katsoa asioita myös eri näkökulmista ja olla päivittäisten kiistojen ulkopuolella.”

Petri Koikkalainen:
”Tutkijoilta odotetaan ennakkoluulottomia ja ravisteleviakin avauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija ei ole välitön vallankäyttäjä ja siksi hän voi puhua asioista vapaammin kuin esimerkiksi ministeri. Tutkijan ei aina tarvitse olla varmuudella oikeassa asioiden kehityksestä, vaan hän voi esimerkiksi ennakoida nykytilanteen pahimpia mahdollisia seurauksia. Tällöin ennuste voi toimia korjaavana voimana.

Tutkija lunastaa akateemisen vapautensa kyvyllään valaista asioita monipuolisesti ja kriittisesti myös niiltä puolilta, joihin päivänpoliittinen puhe ei mielellään mene.”

Pitääkö yliopistolla olla mahdollisuus sensuroida tutkimusta ja sitä koskevaa viestintää?

Heikki Patomäki:
”Ei todellakaan. Yliopisto on vapaiden tutkijoiden itseohjautuva yhteisö – tai siis sen pitäisi olla, nykyäänhän se ei enää sitä ole. Yliopistojen sisäinenkin hierarkia muistuttaa yhä enemmän Pohjois-Korean järjestelmää tai täysin autoritääristen suuryritysten valtarakenteita.”

Anna-Liisa Heusala:
”Pääsääntöisesti ei tule olla etukäteistarkastusta. Tutkijoiden etiikanhan pitäisi olla yksi valintakriteeri siinä vaiheessa, kun henkilöitä palkataan.”

Petri Koikkalainen:
”Mitkään hallinnon suorittamat tutkimusten ennakkotarkastukset eivät sovellu yliopistoon ja sitähän sensuuri tarkoittaisi. Yliopistojen julkaisemissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa on normaali päätoimittajavastuu, joka edellyttää varmistumaan julkaisujen luotettavuudesta ja asiallisuudesta. Tämä on riittävä järjestely niin yliopistojen kuin muidenkin tiedeviestijöiden osalta.”

Olisitko valmis rajoittamaan tutkijan sananvapautta jossain tapauksessa?

Petri Koikkalainen:
”Jos kenen tahansa kirjoituksessa on selvästi paikkansapitämättömiä tietoja, syyllistytään kunnianloukkaukseen tai kansanryhmää vastaan kiihottamiseen tai muuten käytetään sananvapautta väärin, ei tällaista tekstiä pidä julkaista.”

Heikki Patomäki:
”Mikään periaate ei voi koskaan olla absoluuttinen. Totta kai tutkijoihin soveltuvat samat sanavapauden eettiset rajoitukset kuin muihinkin. Ei tutkijoilla ole oikeuttaa kiihottaa ihmisiä vihaan tai vastakkainasetteluihin sen enempää kuin muillakaan.”

Anna-Liisa Heusala:
”Tutkijoita koskevat samat lait kuin muitakin. Sananvapautta rajoittaa rikoslaki. Tutkimuseettiset säännöt ohjaavat toimijoita tämän lisäksi. Esimiestyöhön kuuluu valinta siitä kuka sopii mihinkin tehtävään.”

Mikä on näkemyksesi Jyväskylän yliopiston linjauksesta olla markkinoimatta tutkimusta, joka on tulkittavissa poliittiseksi kannanotoksi?

Taru Haapala:
”Nähdäkseni tässä tapauksessa oli kysymys siitä, että Jyväskylän yliopiston johto teki hätiköidyn päätöksen poistaessaan Facebook-sivultaan linkin Jouni Tillin artikkeliin. Itse tulkitsen Tillin retorisen analyysin Juha Sipilän puheesta aivan tavanomaisena osallistumisena ajankohtaiseen keskusteluun, en poliittisena kannanottona. Toki on mahdollista että toisenlaisiakin tulkintoja on.

Tillin kirjoitus kuitenkin nähtiin yleisesti poliittisena vasta yliopiston johdon reaktion ja siitä seuranneen mediakirjoittelun vuoksi. Olen huolissani siitä, että yliopiston johto tekee tällaisia linjauksia perustelematta harkiten niiden syitä. Tutkijat tulkitsevat ne helposti epäoikeudenmukaisena sensuurina ja oman tutkimuksensa vähättelynä.

Järkevintä olisikin käydä yliopiston johdon ja tutkijoiden kanssa dialogia siitä, mitkä ovat yhteiset periaatteet tutkimuksen markkinointiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin ja tutkijat saisivat työrauhan.”

Heikki Patomäki:
”Olemme luisumassa kovaa vauhtia kohti yhtä autoritäärisempää ja anti-demokraattisempaa kapitalistista markkinayhteiskuntaa, ja tämä on yksi askel sillä tiellä. Linjaus sotii kaikkea sitä vastaan, mitä uskon akateemisen vapauden ja demokratian tarkoittavan.”

Petri Koikkalainen:
”Se oli huono ja tarpeeton päätös. Jouni Tillin kirjoitus oli kiinnostavaa poliittisen tekstin aikalaisanalyysia. Jos joku siitä löysi poliittisen kannan, niin silloin kantoja oli löydettävissä puolesta tusinasta muusta samalle Facebook-sivulle melko samanaikaisesti linkitetystä kirjoituksesta.

On hyvin vaikeaa kirjoittaa yhteiskunnallisista asioista niin, ettei kukaan näkisi tulkinnoissa mitään poliittista. Siksi päätös vain yhden kirjoituksen poistamisesta alkaa näyttää siltä, että Jyväskylän yliopisto itse liputtaa jonkin poliittisen linjan tai ideologian puolesta.”

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Akateeminen vapaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Määrä on suurin YK:n tilastohistoriassa ja kasvaa koko ajan. Pakolaismäärien kasvu on näkynyt Euroopassa eritoten eteläisillä raja-alueilla ja Välimerellä, jossa salakuljettajien veneissä pakomatkalle lähteneitä on kuollut pelkästään tänä vuonna jo yli 2 000.

Ei ole yhdentekevää, millaisilla käsitteillä pakolaisuus- ja maahanmuuttokeskustelua käydään. Käsitteistä käydään jatkuvaa kamppailua myös kansainvälisissä medioissa. Pakolaispolitiikka ja pakolaiskeskustelu alkavat olla vakiintuneita termejä. Tällöin kohteena on kuitenkin pakolainen, henkilö, eikä itse ilmiö, pakolaisuus.

Politiikasta.fi pyysi toimituksen valitsemilta pakolaisuuden, maahanmuuton ja rajojen parissa työskenteleviltä tutkijoilta kommentteja aiheen ympärillä käytyyn keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.8.–28.8.2015 välisenä aikana.

Mitä on pakolaisuus?

Professori Vesa Puuronen, Oulun yliopisto:
”YK:n pakolaissopimuksen mukaan pakolaisella tarkoitetaan henkilöä, ’jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.’ Pakolainen nauttii kansainvälistä suojelua oman kotimaansa ulkopuolella edellä mainituilla perusteilla.”

Vieraileva tutkija Noora Kotilainen, Ulkopoliittinen instituutti:
”Geneven sopimus vuodelta 1951 määrittelee pakolaisuutta ja sen ehtoja. Kaikilla ihmisillä – myös ilman pakolaisstatusta – on oikeus hakea suojaa synnyin- tai asuinmaansa ulkopuolelta, mikäli he kokevat uhkaa ja turvattomuutta. Turvapaikanhakija voi olla pakolainen tai turva- ja oleskelupaikkaa toisesta maasta ilman pakolaisstatusta hakeva. Siirtolainen on ihminen, joka jostain syystä – yleensä vapaaehtoisesti, ilman pakolaisstatusta – muuttaa asumaan toiseen maahan. Täten myös esimerkiksi suomalaiset maastamme toiseen pysyvästi muuttavat ovat siirtolaisia. Maahanmuuttajia ovat kaikki, jotka tulevat maahan joko väliaikaisesti tai lopullisesti, syystä mistä hyvänsä.

Maahanmuuttoon liittyvät käsitteet ja niiden käyttö ovat erittäin poliittisia: käsitteillä luodaan maailmaa ja muokataan suhtautumistamme tähän päivänpolttavaan kysymykseen. Kotimaisessa(kin) nykykeskustelussa pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyviä käsitteitä käytetään monenkirjavasti ja sekavasti. Niitä sekoitetaan sekä tietämättömyyden vuoksi että poliittisten päämäärien edistymiseksi. Keväällä Ylen radiouutisissa Välimeren-reitillä hukkuneisiin ihmisiin viitattiin käyttäen jopa termiä ’laiton pakolainen’. Tämä kertoo käsitteiden käytön sekavuudesta ja ainakin toivoakseni enemmänkin räikeästä tietämättömyydestä kuin tahallisuudesta.”

Post-doc-tutkija Jarmila Rajas, Helsingin yliopiston The Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism CEREN:
”Pakolaisuus perustuu pelkoon vainotuksi tulemisesta joko yksilöön tai ryhmäjäsenyyteen liittyvistä syistä (esimerkiksi etnisyys, uskomukset, seksuaalisuus tai poliittiset mielipiteet) ja edellyttää, että pakolaisen kotimaa ei tarjoa hänelle turvaa. Ikä, sukupuoli, uskonto, yhteiskuntaluokka, lukutaito tai koulutus eivät ole perusteita suojan epäämiselle turvapaikanhakijalta. Tällaisia kriteereitä kutsutaan syrjinnäksi. Kun pakolainen saa pysyvän oleskeluluvan tai Suomen kansalaisuuden, hänen oleskelunsa ei ole enää riippuvaista turvan tarpeen jatkumisesta.”

Tohtorikoulutettava Matti Välimäki, Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskus:
”Erotuksena vapaaehtoisista muuttajista pakolaisten muuton taustalla katsotaan olevan pakottavat olosuhteet kotimaassa sekä Geneven sopimuksessa mainituin tavoin kaltoin kohdelluksi tulemisen pelkoon perustuva haluttomuus tai kyvyttömyys palata kotimaahan. Tähän viitataan usein termillä forced migration.

Kansainvälisten sopimusten mukaisen pakolaisaseman voivat myöntää YK:n alainen UNHCR tai pakolaissopimuksen allekirjoittaneet valtiot. Varsinaisen pakolaisaseman ohella lukuisilla valtioilla, kuten Suomella, on monia muita kansainväliseen suojeluun pohjautuvia oleskelulupia, joita sovelletaan varsinaista pakolaisasemaa huomattavasti useammin esimerkiksi turvapaikanhakijoihin.

Suomalaisessa ja eurooppalaisessa uutisoinnissa ja kansalaiskeskustelussa pakolaisen käsite sekoittuu usein turvapaikanhakijoiden kanssa tai yleensäkin ihmisten, jotka ovat erilaisista syistä jättäneet kotimaansa. Esimerkiksi parhaillaan Länsi-Balkanilta EU:n alueelle pyrkiviin ihmisiin viitataan usein pakolaisina. Arkijärjellä ajateltuna heistä suuri osa onkin pakenemassa kotimaansa olosuhteita, vaikkeivät he kansainvälisen lain täyttämiä kriteerejä pakolaisuudelle ennen asiansa juridista käsittelyä vielä täyttäisikään. Määrittely on ongelmallista, sillä itsestään selvää ei ole myöskään katsoa heidän olevan turvapaikanhakijoita ennen kuin he ovat turvapaikkahakemuksensa jättäneet.

Eurooppaan Lähi-idästä ja Afrikasta matkaansa tekevistä ihmisistä, joista useimpien tavoitteena on turvapaikkahakemuksen tekeminen EU:n alueella, on myös jossain määrin ongelmallista puhua siirtolaisina. Jos siirtolaisella viitataan yksinkertaisesti henkilöön, joka muuttaa asuinmaansa ulkopuolelle, nämä ihmiset ovat siirtolaisia. Mutta ovatko he myös jotain muuta? Pitäisikö muuton motiivit tai muuttavien ihmisten toimijuus saada sisällytettyä sopivaan määritelmään?

Lukuisat tiedotusvälineet ovat valinneet käytettäväksi termiksi ’pakolaisen’ ’siirtolaisen’ sijaan. Mediakonserni Al-Jazeera teki muutama päivä sitten päätöksen, ettei kutsu EU:hun Välimerellä ja Balkanilla pyrkiviä ihmisiä enää siirtolaisiksi, vaan ainoastaan pakolaisiksi tai ihmisiksi.”

Nuorempi tutkija Talvikki Ahonen, Itä-Suomen yliopisto:
”Erilaisia siirtolaisia kuvaavia käsitteitä on valtavasti ja niitä usein käytetään epäjohdonmukaisesti.  Käsitteet ovat myös leimaavia. Siirtolaisuusterminologia on niin voimakkaasti latautunut, että usein pelkistä käsitteistä voi päätellä, kuinka puhuja asemoi itsensä suhteessa ilmiöön.

On kiinnostavaa, miksi siirtolaisuuskysymykset aiheuttavat niin paljon tunteita ja jopa vihanpurkauksia. Mikä on se asia, joka koetaan uhkaavana? Onko uhka todellinen? Luoko oletus uhasta itse asiassa uhkaa?

Pakolaisuus (oikeudellisena statuksena) on yksi osa laajempaa prosessia, jonka keskellä siirtolainen elää. Monet siirtolaisia kuvaavat termit ilmaisevat oikeastaan välitilaisuutta ja väliaikaisuutta. Paperiton on elämäntilanteessa, joka johtaa lopulta joko viralliseen statukseen maassa tai maasta poistumiseen. Turvapaikanhakija odottaa oikeudellista pakolaisen aseman saamista.

Tuskin moni Suomesta pakolaisen aseman saanutkaan haluaa tulla nähdyksi uudessa yhteiskunnassa ainoastaan pakolaisena, vaan uusi oikeudellinen status on lähinnä tie toisiin sosiaalisiin jäsenyyksiin. Välitiloissa eläminen ja pitkät odotusajat ovat henkisesti erittäin kuormittavia. Leimaavat käsitteet alkavat vähitellen vaikuttaa yksilön identiteettiin ja siihen, kuinka hän hahmottaa paikkansa yhteiskunnassa. Epäselvät statukset ja elämäntilanteet aiheuttavat valumista marginaaleihin ja vaikeuttavat myöhemmin integroitumista yhteiskuntaan.

Muun muassa YK ja Euroopan parlamentti ovat luopuneet käsitteestä ’laiton maahanmuutto’ ja kannustavat korvaamaan sen paperittomalla tai sääntelemättömällä maahanmuutolla. Turvapaikan myöntämiseen tai epäämiseen ei vaikuta se, kuinka (laillisesti vai laittomasti) turvaa hakeva on maahan saapunut, eikä turvapaikan hakeminen koskaan ole laitonta.

Kuitenkin myös muut käsitteet ovat hankalia ja usein moniselitteisiä. Esimerkiksi paperittomuus voi viitata moneen erilaiseen tilaan. Henkilöllä voi olla henkilöllisyystodistus, mutta ei välttämättä tarvittavia dokumentteja maassa oleskeluun. Käsiteviidakko kuvastaa siis sitä oikeudellisten statusten viidakkoa, josta siirtolaiset pyrkivät löytämään itselleen ja perheilleen turvaa ja vakautta.

Valtion kyky seuloa ’oikeasti turvaa tarvitsevat’ ei ole aukoton.  Hyvin toimiva turvapaikkajärjestelmä vaatii kansalaisyhteiskunnan kontrollia ja sitä, että turvaa hakevat ovat perillä omista oikeuksistaan ja erilaisten oleskelulupien saantikriteereistä. Suhtautumisessa tänne tuleviin piilee kolonialistisia piirteitä ja toisaalta myös voimakas auttaja-uhri-asetelma, joka asettaa siirtolaisen ikään kuin toistaitoisen tai infantiilin asemaan.”

Johtaja Tuomas Martikainen, Siirtolaisinstituutti:
”Viralliset pakolaisen määritelmät painottavat henkilöön erilaisista syistä kohdistuvaa vainoa ja siitä johtuvaa suojelun tarvetta. Yksilötasolla tilanne ei silti useinkaan ole täysin yksiselitteinen tai selvä. Esimerkiksi henkilön subjektiivinen kokemus ja ulkopuolisten tekemät arviot eivät välttämättä kohtaa, ja lisäksi pakolaisuuden taustalla voi vaikuttaa muita tekijöitä.

Siirtolaisina, tai kansainvälisinä muuttajina, on perinteisesti pidetty henkilöitä, jotka muuttavat asumaan muuhun kuin lähtömaahansa pidemmäksi aikaa. Tarkat aikarajaukset vaihtelevat, mutta YK:n suositus, johon kansainvälinen tilastointi nojaa, on yli vuoden kestävä asuminen. Vaikka määritelmä kattaa hyvin monien siirtolaisten elämäntilanteen, moni jää sen ulkopuolelle, sillä on kasvavassa määrin tavanomaista, että ihmiset viettävät lyhempiä ja pidempiä ajanjaksoja eri maissa.”

Akatemiatutkija Karina Horsti, Jyväskylän yliopisto:
”Kun kuuntelen syyrialaisten ja eritrealaisten päätöksiä lähteä vaaralliselle matkalle, mieleeni tulee filosofi Hannah Arendtin kirjoitus ’We refugees’. Arendt pakeni holokaustia Yhdysvaltoihin ja kirjoitti pakolaisuudesta vuonna 1943 näin:

’Ennen pakolainen tarkoitti henkilöä, joka haki turvaa poliittisen mielipiteensä takia tai koska oli tehnyt jotakin. Totta, meidän on haettava turvaa, mutta emme ole tehneet mitään sellaista tekoa, minkä vuoksi pitäisi paeta ja valtaosa meistä ei ole edes uneksinut mistään radikaalista mielipiteestä. Meidän myötä käsite ’pakolainen’ on muuttunut. Nyt ’pakolaisia’ ovat kaikki ne meistä, jotka ovat niin epäonnekkaita, että ovat saapuneet uuteen maahan ilman varoja, ja joita pakolaiskomiteoiden täytyy auttaa. Ennen kuin tämä sota alkoi olimme vieläkin herkempiä sille, että meitä kutsutaan pakolaisiksi. Teimme parhaamme todistaaksemme muille ihmisille, että olimme tavallisia siirtolaisia.’”

Millaisia syitä pakolaisuuden taustalla on?

Noora Kotilainen:
”Pakolaisuuden – ja laajemmin maahanmuuton – taustalla on moninaisia syitä. Poliittinen sekasorto, sorto ja vaino ovat juridisesti pakolaisuuden taustasyitä. Usein maastalähdön syinä ovat myös sodat, kriisit, luonnonkatastrofit, ja lähtömaan kehnot ja turvalliseen elämään riittämättömät olosuhteet. Suomi ottaa pakolaisina vastaan myös humanitaarisiin syihin vedoten lähteneitä.

Globaali epätasa-arvoisuus, räikeät elintasoerot ja globaalin etelän monimuotoiset ongelmat, kriisit, sodat ja näköalattomuus ajavat ihmisiä etsimään parempaa elämää toisaalta. Olisikin hyvä muistaa, että ei ole yhtä hyväksyttävää syytä etsiä turvaa, suojelua ja elämisen arvoista elämää. Vaikka pakolaisuuteen liittyy yhteneväisiä syitä ja pakolaisstatukseen tietyt kriteerit, kaikilla tulijoilla on omat henkilökohtaiset syynsä etsiä parempaa ja turvallisempaa elämää. He kaikki ovat yksilöitä, ihmisiä. Jo YK:n ihmisoikeusjulistuksessa todetaan, että kaikilla ihmisyksilöillä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, ja tämän lisäksi oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa, ja myös oikeus lähteä maasta(nsa). Meillä on myös moraalinen velvollisuus auttaa vähempiosaisia, myös oman maamme ulkopuolella. Tämä tuntuu nykykeskustelussa usein unohtuvan.”

Karina Horsti:
”Muuttoliikkeet ovat aina moninaisia, ja yksittäisillä pakolaisilla on useita syitä sille, miksi he lähtevät. Yli 60 prosenttia Eurooppaan tulleista turvapaikanhakijoista tulee Syyriasta, Eritreasta ja Afganistanista, ja he ovat oikeutettuja pakolaisstatukseen. Syyt lähteä näistä maista ovat hyvin tiedossa.”

Jarmila Rajas:
”Evakkoon lähdetään, kun tulevaisuus omassa maassa on käynyt turvattomuuden takia mahdottomaksi. Suurin osa päätyy YK:n pakolaisleireille, joita vaivaa krooninen turvattomuus ja ruokapula. Viisumisäännöt ovat rauhattomilta alueilta tuleville ihmisille tiukkoja. Laittomat reitit parempaan turvaan pääsemiseksi ovat ainoa realistinen mahdollisuus. Suomen turvapaikanhakijoiden määrä ja heistä kansantaloudelle aiheutuva suhteellinen taakka on yksi EU:n pienimpiä.

Mitään tilastollista todistetta siihen, että Suomen sosiaalietuudet houkuttelisivat turvapaikanhakijoita, ei siis ole. On vain hysteeristä retoriikkaa. Suomen pakolaispolitiikka on yksi EU:n tiukimmista.

Turvapaikanhakijoiden joukossa on myös ihmisiä, jotka tulevat turvallisina pidetyistä maista eikä heillä aina ole esittää kriteereitä täyttäviä perusteita suojelun saamiseksi. Ilmeisen perusteettomia turvapaikanhakijoita varten on olemassa nopeutettu prosessi. Turvapaikan epääminen ei kuitenkaan aina tarkoita, ettei ihmisen pelko omasta turvallisuudesta olisi perusteltu. Se, että pakeneva ihminen toivoo elämäntilanteensa paranevan, ei tee hänestä niin kutsuttua elintasopakolaista. Se on yleisinhimillinen päämäärä elämässä. Turvapaikan hakeminen on aina laillista, vaikka maahantulokeino olisi laiton.

Jos ’elintasosurffarilla’ tarkoitetaan kaikkia paremman palkan toivossa Suomeen tulevia, niin kyse lienee köyhyyden ajamina työtä hakemaan tulevista, mikä on kaiken siirtolaisuuden tärkein syy. Jos tähän liitetään laittomasti maassa oleskelu, niin se johtuu viisumipolitiikasta, joka estää toisilta mahdollisuuden tulla laillisesti etsimään työtä Euroopasta. Viisumia ei anneta ihmiselle, jonka voidaan nähdä haluavan muuttaa maahan. Tiettyjen maiden kansalaisia tällaiset motivaatiosyynit eivät koske.

Kuitenkin monien länsimaiden teollisuus ja maatalous pyörivät laittomasti maassa oleskelevien siirtolaisten avulla. Haluttomuus puuttua yritysten rekrytointiin on näiden siirtolaisvirtojen tärkeä syy ja nämä siirtolaiset suuntaavat usein aivan muihin maihin kuin Suomeen. Ennen kiinni jäämistä laittomasti maassa oleskelevan intressissä ei välttämättä ollenkaan ole ilmoittautua turvapaikanhakijaksi, koska sitä kautta saa sormenjäljet systeemiin, lähtölipun ja maahantulokiellon mahdollisesti hyvin lyhyessä ajassa. Muutaman kuukauden sosiaalietuudet eivät korvaa harmaan talouden työpaikkaa tai menetettyä salakuljettajille maksettua summaa.”

Vesa Puuronen:
”Pakolaisuuden määritelmässä on jo mainittu seikat, joiden perusteella ihminen voidaan määritellä pakolaiseksi. Konkreettisia syitä siihen, että ihmisistä tulee pakolaisia, ovat muun muassa sodat, vallankumoukset, vallankaappaukset, diktatorinen hallinto ja valloitukset.

Jos YK:n pakolaissopimuksen määritelmää noudatetaan tiukasti, pakolaisuutta voivat synnyttää vain ihmisten toimet. Luonnononnettomuuksien ja niiden seurausten vuoksi maansa jättävät eivät siten olisi pakolaisia vaan siirtolaisia. YK:n pakolaissopimuksen tarkoittamat pakolaiset lähtevät maastaan pakosta, eivät minkään maan tai alueen taloudellisten etujen houkuttelemina. Siirtolaisiksi sen sijaan ihmiset lähtevät monista syistä, muun muassa etsimään parempaa elämää kotimaansa ulkopuolelta. Näin ovat tehneet suomalaiset ja näin tekevät muidenkin maiden kansalaiset. Kansainvälisten sopimusten nojalla siirtolaisuus eli maastamuutto on sallittua.”

Matti Välimäki:
”Elektronisen tiedonvälityksen kehitys, leviäminen ja halventuminen tukevat pakotettuja muuttoliikkeitä. Sekä maan sisäiset pakolaiset (joita ei tavallisesti lasketa mukaan kansainvälisiin pakolaistilastoihin) että asuinmaansa ulkopuolelle suuntaavat ihmiset saavat tiedotusvälineiden tai epävirallisten verkostojen, kuten verkon keskustelupalstojen, välityksellä tietoa paremmista olosuhteista sekä keinoista ja reiteistä, joita hyödyntämällä on mahdollista paeta tukalia elinoloja.

Olosuhteiltaan turvallisemman asuinpaikan saavuttaneiden henkilöiden yhteydenpito aiemmassa kotimaassa asuviin ja mahdollisesti muuttamista harkitseviin perheenjäseniin ja tuttaviin on myös omiaan mahdollistamaan lisääntyvää muuttoa. Muuttoliikkeiden tutkimuksessa puhutaan ilmiöstä nimellä chain migration. Aikaisemmin muuttaneiden perässä muuttaa tavallisesti myös muita samalta alueelta. On helpompi muuttaa, kun muuttokohteessa on joku, joka tuntee matkanteon haasteet ja matkakohteen tilanteen.”

Tuomas Martikainen:
”Pakolaisuuden taustalla on monia tekijöitä, jotka liittyvät niin sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin, sotilaallisiin kuin ympäristökysymyksiin. Esimerkiksi monissa yhteiskunnissa on vähemmistöjä, joihin kohdistuvan hyväksynnän tai syrjinnän aste ja sitä kautta halukkuus lähteä muualle vaihtelee. Samoin mikäli itsensä tai lähiyhteisön elättäminen on käynyt vaikeaksi tai mahdottomaksi esimerkiksi sotilaallisen konfliktin takia, niin kynnys lähteä on pienempi kuin muutoin.”

Mitä keinoja kasvavan pakolaisongelman ratkaisemiseksi sekä pakolaisuuden vähentämiseksi on?

Karina Horsti:
”Ongelma on siinä, minkä Eurooppa määrittelee ongelmaksi. Minusta Euroopan välinpitämättömyys lähialueiden konflikteista ja terrorista, Syyria ja Eritrea ensimmäisinä, on ongelma. Pakolaisten kärsimys Euroopan rajoilla ja puskurivyöhykkeillä Libyassa ja Makedoniassa on ongelma.

Eurooppa voi helpottaa tätä tilannetta lisäämällä humanitaarista apua konfliktialueiden lähellä, avaamalla laillisia matkustusreittejä pakolaisille sekä helpottamalla viisumikäytäntöä esimerkiksi helposti työllistyville ihmisille. Sulkemalla rajoja Eurooppa tukee salakuljetusta hoitavia rikollisia ja ’turvallisuusratkaisuja’ myyviä yrityksiä.

Eurooppa on hoitanut pakolaistilannetta ’hätätilana’ ja ’kriisinä’ paniikinomaisesti jo 20 vuotta, mikä on lisäännyt turvattomuutta ja väkivaltaa rajoilla. Ongelmia voisi ratkaista lähestymällä tilannetta pakolaisten näkökulmasta. Esimerkiksi useammin voisi miettiä, mitä itse tekisi.”

Vesa Puuronen:
”Tulisi puuttua pakolaisuuden syihin, esimerkiksi sotia aiheuttaviin maailmantalouden ja -politiikan rakenteellisiin ongelmiin. Tulisi edistää demokraattisten ja avoimien yhteiskuntien kehkeytymistä siellä, missä kansan enemmistö antaa niille tukensa. Tulisi välttää aseellista demokratian viemistä eri maihin. Tämän hetkiset pakolaisvirrat ovat suurelta osin peräisin maista, joissa on käytetty aseita yritettäessä ratkaista poliittisia ongelmia. YK:n asemaa ja voimavaroja tulisi vahvistaa.”

Noora Kotilainen:
”Konfliktinratkaisu, kehitysyhteistyö ja humanitaarinen apu maailman kriisialueille – joilta juuri nykyhallituksemme on massiivisesti maassamme leikannut – ­­­­olisivat niitä keinoja, joilla pakolaiseksi lähtemisen syihin voitaisiin vaikuttaa kriisiytyneillä lähtöalueilla.

Laajemmin ajateltuna pyrkimys kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa on paras keino torjua massamittakaavaista poismuuttoa. Siirtolaisuutta ja pakolaisuutta on ollut aina, mutta turvallisemmassa, tasa-arvoisemmassa ja vähemmän sotaisassa maailmassa pakolaisuutta on vähemmän.

On hankalaa uskoa, että vaikkapa Syyrian sodan aiheuttama maastamuutto ratkaistaisiin aitoja rakentamalla. Asia ratkeaa vasta, kun tilanne Syyriassa helpottaa ja sota päättyy. Käpertyminen omaan kotoiseen suljettuun todellisuuteen, raja-aitojen nostattaminen, globaaleja elintaso- ja hyvinvointieroaja tasaavalta toiminnalta leikkaaminen ja ’monikulttuurisuuskritiikki’ eivät ole ratkaisuja pakolais- tai maahanmuutto-ongelmaan. Päinvastoin.”

Tutkijatohtori Tiina Sotkasiira, Itä-Suomen yliopisto:
”Suurin syy pakolaisuuden kasvulle ovat olosuhteet, joiden vuoksi ihmisten on paettava kotimaastaan ja haettava suojaa ja turvaa sen ulkopuolelta. Näin ollen on tärkeää ennaltaehkäistä konfliktien syntymistä ja pyrkiä politiikan ja kansainvälisen yhteistyön keinoin vaikuttamaan niiden ratkaisemiseksi.

Toisaalta ihmiset kärsivät ja kuolevat odottaessaan kotiseutujensa rauhoittumista. Tätä hätää ei voi jättää huomioimatta. Tarvitaan toimia, joilla reagoidaan suureen avun tarpeeseen. Olisi esimerkiksi harkittava, voisiko nykyistä käytäntöä, jonka mukaan turvapaikkahakemuksen voi tehdä vain Suomen maaperällä, muuttaa. Se, että hakemuksen voisi jättää myös Suomen ulkomailla olevassa edustustossa, todennäköisesti lisäisi turvapaikkahakemuksia, mutta vähentäisi tarvetta lähteä henkeä uhkaavalle matkalle Välimeren yli.”

Tuomas Martikainen:
”Monet pakolaisiksi lähteneet pysyisivät mielellään kotiseuduillansa, jos se olisi mahdollista. Ensisijaista olisi tukea taloudellista ja poliittista kehitystä alueilla, joilla joko on pakolaisuutta tai joilla on korkea riski sen syntymiseen.”

Millaista on suomalainen pakolaiskeskustelu?

Matti Välimäki:
”Pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaan liittyvään keskusteluun valtajulkisuudessa – kuten monissa muissakin politiikan aihepiireissä – osallistuu ennen muuta yhteiskunnallinen eliitti: poliitikot, virkamiehet ja asiantuntijat. Niin sanottujen tavallisten kansalaisten ääni taas kuuluu arkipäiväisissä keskusteluissa, mielenilmauksissa ja esimerkiksi verkon keskustelupalstoilla. Valtajulkisuudessa käytävään keskusteluun osallistujilla on merkittävä aiheen määrittelyvalta sekä vastuu siitä, kuinka heidän puheensa (tästäkin) aihepiiristä tulkitaan yleisön keskuudessa. Maahanmuuttaneiden ihmisten tai heidän jälkeläistensä ääniä kuullaan vain ajoittain julkisuudessa – ehkä kuitenkin enenevässä määrin näiden ihmisten tullessa yhä näkyvämmiksi suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Suomalainen turvapaikanhakijoita ja kiintiöpakolaisia koskenut keskustelu on 1970-luvun alkuvuosista saakka kiertynyt monesti samanlaisten kysymysten ympärille. Solidaarisuus muuttavia ihmisiä kohtaan, kansainväliset velvoitteet, kansallisen hyödyn näkökulma ja tulijoiden integroituminen yhteiskuntaan ovat puhuttaneet viime vuosikymmeninä Suomessa kuten muuallakin Euroopassa. Huonoja tai hyviä esimerkkejä on haettu pakolais- ja turvapaikkapolitiikan hoitamiseen Suomessa oman maan historiasta ja muiden Euroopan maiden kokemuksista.

Poliittiseen keskusteluun kuuluu oman näkökannan perustelu käsitteitä määrittelemällä ja oman ajattelun mukaisia ajattelutapoja vahvistamalla. Raflaavat tai mutkia oikovat kannanotot saattavat saada tilaa julkisuudessa mikäli merkittävä poliittinen toimija niitä esittää. Pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaan liittyvän keskustelun vilkkaus ja kärkkäät mielipiteet kertovat aiheen ajankohtaistumisesta samanaikaisesti Suomessa ja Euroopassa sekä lukuisten ihmisten tarpeesta saada aiheesta käytävässä keskustelussa äänensä kuuluville.”

Tuomas Martikainen:
”Parhaillaan suomalainen pakolaiskeskustelu on melko kärjistynyttä. Tilanteen taustalla on akuutti turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ja pakolaiskysymyksiin liittyvät erilaiset poliittiset intressit.”

Vesa Puuronen:
”Keskustelua haittaa käsitteellinen epäselvyys. Maahanmuuttajat käsitetään usein yhdeksi ryhmäksi, jonka sisäistä heterogeenisyyttä ei nähdä. Maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvat perustavat ajatuksensa yksittäistapauksista tehtäviin yleistyksiin, mikä ei mahdollista järkiperäistä keskustelua pakolaispolitiikan tai maahanmuuttopolitiikan ongelmista.”

Noora Kotilainen:
”Käsitteiden sekoittaminen ja uusien termien viljely – kuten taannoin lanseerattu ”elintasosurffarit” tai pejoratiiviset termit kuten ”toimeentulotukiturismi” – ovat selkeän poliittisia, tarkoitushakuisia ja leimaamaan pyrkiviä. Tähän sekavaan ja usein populistisia sävyjä sisältävään keskusteluun sekoittuvat myös muut melko epämääräiset käsitteet joilla viitataan maahanmuuton negatiivisiin vaikutuksiin, kuten ”monikulttuurisuuskritiikki”.

Samalla tässä keskustelussa maahanpyrkijöiden oikeus kanssamme samanlaiseen elämään ja elintasoon – ja lopulta ihmisyyteen ylipäätään – kielletään.

Poleemiset ja populistiset, jopa väärää tietoa ja värittyneitä mielikuvia levittävät äänenpainot saavat julkisuudessa helposti suuren huomion. Pelonlietsonta ja tietämättömyyden hyväksikäyttö pakolaisuuden ja maahanmuuttokysymysten ympärillä tuntuu selkeästi lisääntyneen. Tämä ilmiö näkyi muun muassa siinä, miten forssalaiset äskettäin torppasivat turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen perustamisen kuntaansa. Vastustavissa perusteluissa esiin nostettiin jopa täysin imaginaarisia ja epätodenperäisiä seikkoja. Kampanjassa muun muassa kehotettiin boikotoimaan Suomen Punaisen Ristin toimintaa. Hyökkäys maailman suurinta riippumatonta humanitaarista työtä tekevää järjestöä kohtaan on jo melkoinen ylilyönti, joka kuvastaa pelottavan tason saavuttanutta tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä muiden ihmisten oikeuksista ja arvosta.

Peräänkuulutan keskustelua tiedon ja faktojen valossa ja humaanissa hengessä. Pakolaisten ja maahan tulijoiden oman äänen soisi kuuluvan meilläkin.”

Jarmila Rajas:
”Suomalaista pakolaiskeskustelua voi luonnehtia tietämättömäksi. Poliitikot peräänkuuluttavat isoon ääneen lakeja ja politiikkaa, jotka ovat jo voimassa tai jotka olisivat laittomia.

Toisaalta huomiota herättävää on inhimillisyyden puute. Esimerkiksi katolisissa maissa pakolaisten inhimillinen hätä on selkeämpi huolenaihe, josta Suomessa harvalla poliitikolla on rohkeutta tai halua puhua. Täällä suosiota kalastellaan saituudella, leimaamisella, syyttelyllä, pilkunviilaamisella ja välinpitämättömyydellä.”

Karina Horsti:
”Suomi on yhtä vastuullinen Schengenin ulkorajoilla tapahtuvista massakuolemista kuin muutkin EU-maat. Tätä ei kyllä uskoisi, koska keskustelu on hyvin kansallista. Keskustelu on ollut 20 vuotta pääosin samanlaista: turvapaikanhakijat määritellään joko uhaksi, josta koituu ongelmia tai uhreiksi, joiden on kiitollisena asetuttava huolenpitomme kohteeksi. Uhrin on oltava sopiva: nainen, lapsi (alle teini-iän, jos on poika!), ei älypuhelinta.”

Tiina Sotkasiira:
”Suomessa turvapaikkahakemukset tutkitaan huolellisesti. Turvapaikan maastamme saanut myös sen ansaitsee. Köyhyys ei ole lainsäädäntömme mukaan peruste pakolaisstatuksen saamiseksi. Siksikin on asiatonta puhua pakolaisista elintasosurffareina.

Toisaalta myös puhe ’ansaitsemista’ voi johtaa harhaan, sillä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaan jokaisella ihmiskunnan jäsenellä on synnynnäisesti arvo ja yhtäläiset oikeudet.”

Tutkija Tiina Vaittinen, Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:
”Mielestäni on hälyttävää, kuinka pakolaisuuteen ja turvapaikan hakuun liittyvä keskustelu on paitsi poliittisissa puheenvuoroissa myös valtamedioissa muokkautunut myötäilemään ja toisintamaan niin sanottuja ’maahanmuuttokriittisiä’, useimmiten rasistisia näkökulmia.

Miksi puhutaan ’pakolaistulvasta’ sen sijaan, että puhuttaisiin lukuisten ihmisten ja kokonaisten perheiden tarpeesta paeta väkivaltaa ja vainoa? Miksi tartutaan jonkun asioiden faktapohjaa ilmiselvästi tietämättömän ihmisen termiin ’elintasosurffari’ sen sijaan, että puhuttaisiin siitä globaalista taloudellisesta epätasa-arvosta, joka synnyttää pakolaisuutta ja siirtolaisuutta, ja josta Suomen kansantalouskin on aikojen saatossa hyötynyt, ja hyötyy edelleen? Miksi tartumme jonkun yksittäisen poliitikon täysin perusteettomaan kommenttiin pakolaisten sosiaalitoimella maksattamista luksusluokan lastenvaunuista?

Mitä tapahtuisi, jos jättäisimme tietämättömät kommentit vain omaan arvoonsa, ja pakolaisuuden syistä ja taustoista uutisoitaisiin monimutkaisemmin?

Todellisuus nimittäin on paljon monimutkaisempaa.

Globaalit, poliittis-taloudelliset syyt siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen ovat äärimmäisen monimutkaisia kokonaisuuksia. Kaikki liittyy kaikkeen – valtioiden velkajärjestelyistä globaaliin jätteiden ’kierrätykseen’ (eli dumppaukseen), vastaanotto- ja palautusjärjestelmää Euroopassa pyörittävien monikansallisten vartiointiyhtiöiden voitoista Prismassa myytäviin italialaisiin tomaatteihin (joita saatan toki itsekin ostaa).

Moni muukin taho kuin ihmissalakuljettajat hyötyy kymmenien tuhansien ihmisten tarpeesta päästä Eurooppaan, turvaan. Tästä hyötyjien verkostosta ei Suomessa tai muuallakaan Euroopassa juuri puhuta – koska keskitytään oikomaan harhaluuloja kalliista, sossun rahoilla maksetuista lastenvaunuista, ja kauhistelemaan kuvia pakolaistulvasta Makedonian rajalla.

Hyötyjien verkostoa olisi mahdollista selvittää esimerkiksi seuraamalla ’pakolaisvirtojen’ sijasta rahavirtoja, jotka maahanmuuton hallintaan liittyvät. Hyvin monessa asiassa asioita voidaan ratkoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan suuntaan vasta siinä vaiheessa, kun tiedetään, millaisia eturyhmiä ongelmaan liittyy. Jos Euroopassa siis on ’pakolaisongelma’, täytyisi ensin selvittää, ketkä kaikki hyötyvät siitä, että ongelmaa ei ratkaista. Vasta sen jälkeen on mahdollista löytää kestäviä poliittisia ratkaisuja. Muurien rakentaminen Euroopan ulkorajoille ei ole kestävä ratkaisu.

Heittäisinkin pallon suomalaiselle, osaavalle ja ammattitaitoiselle medialle: selvittäkää, uutisoikaa. Suomessa on viisas ja koulutettu kansa, kykenemme kyllä seuraamaan monisyisempääkin uutisointia pakolaisuudesta ja sen syistä. Meillä on oikeus saada tietoa paitsi Euroopan humanitäärisestä vastuusta, myös Euroopan osallisuudesta maailman kriiseihin. Selvitystyön voisi aloittaa vaikka rahavirroista, jotka liittyvät maahanmuuton hallintaan Euroopassa ja Suomessa – ei siis yksittäisten maahanmuuttajien sosiaalitukiin. Kuka hyötyy siitä, että ’pakolaisongelmaa’ ei ratkaista? Kuka hyötyy muureista?”

Millaista pakolaispolitiikkaa Suomen tulisi harjoittaa?

Tiina Sotkasiira:
”YK:n pakolaissopimus solmittiin vuonna 1951. Toisen maailmansodan jälkeen ymmärrettiin, miten tärkeää on turvata niiden oikeudet, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa vainon vuoksi. Tuosta ajasta eurooppalaiset yhteiskunnat ovat vaurastuneet valtavasti. Globalisaation myötä eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten kohtalot ovat yhä tiiviimmin sidotut toisiinsa. Tässä ajassa tarvitaan politiikkaa, joka huomioi nämä riippuvuussuhteet.”

Karina Horsti:
”Pakolaispolitiikan tulisi eettisesti kestää tulevien sukupolvien tarkastelun. Miten selitämme lapsillemme sen, että Eurooppa vastaanotti murto-osan Syyrian pakolaisista? Ihmiset, joita pakolaisetkin ovat, hakeutuvat paikkoihin, joissa on tulevaisuutta ja mahdollisuuksia. On oikeastaan järkyttävää, miten alhaalla Suomi on kenen tahansa liikkuvan ihmisen listalla. En toivoisi, että Suomi olisi Forssa, jossa kaupunginhallitus kieltäytyi avaamasta tyhjään hotelliin väliaikaista vastaanottokeskusta. Paikka, jossa mieluummin halutaan pitää tilat tyhjinä ja ihmiset toimettomina.”

Vesa Puuronen:
”Suomessa tulisi toteuttaa YK:n pakolaissopimuksen mukaista pakolaispolitiikkaa. Tällä hetkellä tärkeintä olisi lisätä pakolaiskiintiöitä ja luoda uusia menettelyjä, jotta pakolaiset eivät joutuisi kuolemanvaaraan pyrkiessään turvaan.”

Noora Kotilainen:
”Maamme maine ja kansainvälispoliittinen linja on jo vuosikymmeniä rakentunut sillanrakentajan rooliin, ihmisoikeuksien edistämisen ja humaanin sekä humanitaarisen hengen ympärille. Suomi on ollut vahvasti integroitunut viime vuosikymmenten länsimaiden kansainvälispoliittiseen suuntaukseen, joka on voimakkaasti rakentunut ihmisoikeuksien edistämisen ja humanitaarisen hengen ympärille.

Meidän ei tulisi kääntää kelkkaamme kohti sulkeutunutta Suomea, ja pyrkii eristäytymään ympäröivästä maailmasta. Suomi on kaikesta totalisoivasta talouspuheesta huolimatta globaalisti katsottuna hyvinvoiva ja menestyvä valtio, jonka yhteiskunnalliset rakenteet ovat toimivia ja jonka väestö voi verrattain hyvin. Meillä on varaa kantaa globaali vastuumme heikommistamme ja auttaa, jos vain haluamme.

Selän kääntäminen toisten hädälle vain lisää sekasortoa ja epätoivoisia poliittisia tekoja, johtaa kurjistumiseen, heikkojen ja vahvojen erojen polarisoitumiseen ja mahdollisesti myös ääriliikkeiden kannatuksen lisääntymiseen.

On selvää, että Suomella tuoreena pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kohdemaana on paljon opittavaa siitä, miten muun muassa integroida tulijoita yhteiskuntaamme. Tämän vuoksi kotouttamistoimiin ja maahanmuuttajien integroimiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Myös faktuaalisen ja asiallisen tiedon levittämiseen pakolaisuudesta ja maahanmuutosta tulee kiinnittää huomiota.”

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Pakolaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikasta.fi-raati kysyy alan tutkijoilta, miten he hahmottavat väitteen turvallisuuspolitiikan ja turvallisuusympäristön muutoksesta.

Kaksi ensimmäistä raatilaisilta esitettävää kysymystä käsittelevät turvallisuustutkimuksen agendaa ja sen kehitystä. Seuraavat kaksi kysymystä käsittelevät puolestaan Suomen turvallisuuspoliittista keskustelua, turvallisuusympäristön muutosta sekä turvallisuuspolitiikan valintoja. Raatilaiset voivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Kysymysten ja vastausten jälkeen eräs raatilaisista esittää vielä laajemman puheenvuoron.

Onko turvallisuustutkimuksen kylmän sodan jälkeinen agenda pehmeine ja laajoine turvallisuuskäsityksineen osoittautunut epärelevantiksi?

Lassi Heininen, Lapin yliopisto:
”Ei, vaan mielestäni viimeaikainen keskustelu tavallaan myös tukee laaja-alaisen turvallisuuden yhtä peruskysymystä: kuka tai ketkä ovat turvallisuuden toimijoita ja subjekteja. Sen lisäksi on syytä pitää koko ajan mielessä, että perinteisistä aseellisista konflikteista, uhka- ja viholliskuvista sekä niiden tämänhetkisestä korostumisesta huolimatta meillä on yhä suurempia ei-perinteisiä turvallisuusuhkia ja -haasteita, kuten ympäristön saastuminen, nopea ilmastonmuutos ja köyhyys sekä taloudellinen epätasa-arvoisuus.”

Elina Penttinen, Helsingin yliopisto:
”Kysymyksenasettelu, jossa pehmeä ja laaja turvallisuuskäsitys kyseenalaistetaan, paljastaa, miten hierarkkinen dualismi (kova–pehmeä, maskuliininen–feminiininen) on edelleen elossa ja voi hyvin turvallisuustutkimuksen alalla. Ensinnäkin kysymyksenasettelu kuvastaa sitä, miten teoria ymmärretään representaationa maailmasta eikä näkökulmana maailmaan. Siten voimme ajatella, että teoria kuvastaa maailmaa sen sijaan, että se olisi tapa katsoa maailmaa. Toiseksi se osoittaa, miten eri teorioiden arvottaminen relevanteiksi ja epärelevanteiksi mahdollistaa tutkijaidentiteetin rakentamista vastakkainasettelun kautta. Nyt jos koskaan tarvitaan kykyä yhdistää erilaisia näkökulmia ja tutkimusagendoja, jotta voimme saada syvempää ymmärrystä tämän hetken konfliktien luonteesta ja eri toimijoiden keskinäisestä dynamiikasta ja väkivallan laaja-alaisista ja pitkäkestoisista seurauksista.”

Mirva Salminen, Lapin yliopisto:
”Eihän kylmän sodan jälkeinen turvallisuustutkimus ole keskittynyt vain ’pehmeisiin’ turvallisuusaiheisiin. Lisäksi laaja turvallisuuskäsitys kattaa myös pakottavan vallan käyttöön liittyvät kysymykset. Turvallisuuskäsityksen muutos kertoo siitä, että turvallisuustutkimus elää ja hengittää omassa ajassaan.

Yhteiskunnat ja kansainvälinen ympäristö ovat muuttuneet ja muuttuvat, joten olisi outoa olettaa tutkimuksen kohteiden, lähtökohtaoletusten, prosessien tai johtopäätösten pysyvän muuttumattomina. Monimutkaisessa maailmassa, missä jäykkien rajanvetojen tekeminen ei ole mielekästä, tulee jatkossakin kyetä tutkimaan turvallisuuden moninaisuutta. Eri ajassa ja paikassa tutkimuksen eri osa-alueet painottuvat. Osa tutkimuksen ympärillä käytävää keskustelua on sen määrittäminen, mitä kaikkea on mielekästä tuoda turvallisuuden käsitteen alle. Yksittäiset poliittiset tapahtumat eivät kuitenkaan määritä tutkimusagendan (epä)relevanttiutta.

Turvallisuustutkimuksen agendan laajentuminen on mahdollistanut turvallisuuden kohteiden lisäksi myös itse turvallisuuden käsitteen ja sen käytäntöjen tarkastelemisen. Turvallisuus näyttelee varsin olennaista osaa yhteiskunnassa, joten on tärkeää tuntea sen moninaiset käytännöt, ristiriidat, ongelmat ja ratkaisuvaihtoehdot, jotta perusteltujen päätösten tekeminen on mahdollista.”

Jarno Limnéll, Aalto-yliopisto:
”Turvallisuustutkimuksen teorioiden ja agendojen tulee elää ajan mukana, aivan kuten turvallisuuden osaltakin käytännössä tapahtuu. Ymmärryksemme turvallisuudesta ja uhkakuvista sekä tarvittavista vastatoimista muuttuvat. Turvallisuustutkimuksessa on tärkeä toisaalta pitää mielessä olemassa oleva tutkimusperinne, ja toisaalta kyetä löytämään uusia tapoja selittää todellisuutta. ’Oikean’ turvallisuuden etsiminen ja määrittely on toisarvoinen ja turha tavoite, sillä mikään turvallisuustutkimuksen lähestymis- tai tulkintatapa ei kykene yksistään selittämään tutkittavia turvallisuuden ilmiöitä. Turhien jakolinjojen, kuten uusi ja vanha turvallisuus, tai uudet ja vanhat uhkat, korostamista tulee turvallisuustutkimuksessa välttää.”

Minna Branders, Tampereen yliopisto:
”Turvallisuuden sumeaan ja tempoilevaan luonteeseen näyttää kuuluvan tällä hetkellä se, että mikä yhtenä hetkenä näyttäisi olevan se relevantein lähestymistapa, osoittautuu toisena hetkenä epärelevantiksi.  Laajaan turvallisuuskäsitykseen näyttää liittyvän samanlaisia määrittelykysymyksiä kuin muihinkin turvallisuuskäsitteisiin: mitä ne kattavat ja mitä ne eivät kata. Pehmeys ja laajuus luovat esimerkkeinä kuitenkin käyttökelpoisia konteksteja, jotka voivat valaista tutkimuskohteita siinä missä muutkin määritykset. Tutkimukselle maailma on avoin, joten nämäkin pehmeät ja laajat turvallisuudet mahtuvat siihen.”

Mihin suuntaan ja kysymyksiin turvallisuustutkimuksen tulisi kehittyä ja painottua Suomessa tai laajemmin kansainvälisesti?

Elina Penttinen, Helsingin yliopisto:
”Turvallisuustutkimuksen tulisi kehittyä kohti keskinäistä vuorovaikutusta eri lähestymistapoja käyttävien tutkijoiden välillä. Arvottaminen sen suhteen, mikä on oikea/väärä, vakavasti otettava tai epärelevantti tapa tutkia tämän hetken sotia, konflikteja ja väkivaltaa, on vanhanaikaista ja osittain myös hyvin lapsellista. Sillä aikaa kun turvallisuustutkijat keskenään kinastelevat ja vetävät rajaa siitä, mikä on arvostettu/oikea lähestymistapa ja mikä vastaavasti marginaalinen, sodat ja konfliktit jatkuvat. Ihmiset kuolevat ja selviävät usein tavoilla, joita tutkijat eivät olisi koskaan pystyneet itse ennakoimaan. Juuri turvallisuusympäristön jatkuva muutos ja muuttuvuus luovat haasteen tutkimukselle, jossa näennäiseen varmuuteen pyritään sitoutumalla omiin tuttuihin lähestymistapoihin. Ikään kuin voisimme olettaa, että jossain vaiheessa maailma tuleekin tottelemaan turvallisuustutkijan rakennelmia ja antaa hänelle mahdollisuuden olla enemmän oikeassa tai vahvoilla suhteessa toisiin tutkijoihin.”

Minna Branders, Tampereen yliopisto:
”Turvallisuuskysymysten kausaalisuudesta ja laajasta keskinäisriippuvuudesta puhutaan paljon. Näihin vaikeasti hahmotettaviin ja hallittaviin systeemisiin ketjuihin, solmukohtiin ja virtoihin tulisi painottua tulevaisuudessa entistä enemmän.  Nykyiset turvallisuusuhkat operoivat siilojen väleissä eivätkä kunnioita kansallisia, organisatorisia, tieteenaloittaisia tai muitakaan rajoja. Turvallisuustutkimuksella on mahdollisuus asettua katsomaan kuvaa siilojen välisiin tiloihin, mistä tahansa näkökulmista.”

Mirva Salminen, Lapin yliopisto:
”Turvallisuuden monimuotoisuuden vuoksi pluralismi on paikallaan. Tutkimuksen ohjaaminen ’yhteen oikeaan suuntaan’ aiheuttaa vaaran, että jotain olennaista, mahdollisesti vielä piilevää, mutta merkittävästi yhteiskuntaan, välittömään turvallisuusympäristöön tai laajemmin kansainväliseen tilanteeseen vaikuttavaa jää huomiotta.

Turvallisuustutkimuksessa on omat trendinsä, joiden perässä koko agendaa ei kuitenkaan kannata lähteä muuttamaan. Täydentäminen ja painotusten vaihtelu on parempi vaihtoehto. Esimerkiksi tällä hetkellä pinnalla ovat yhteiskunnan digitalisoitumisesta johtuvat haavoittuvuudet, sodankäynnin ’hybridisoituminen’ ja Suomesta ulkomaille taistelemaan lähteminen, muttei turvallisuustutkimus vain näihin ilmiöihin voi keskittyä. Koetusta eriarvoisuudesta ja mahdollisuuksien puuttumisesta, maantieteellisestä sijainnista tai globaalin maailman keskinäisriippuvuudesta nousevat, usein trendejä pysyvämmiksi osoittautuneet turvallisuuskysymykset ovat yhtälailla ajankohtaisia.”

Lassi Heininen, Lapin yliopisto:
”Ensimmäiseksi turvallisuustutkimus voisi enemmän syventää keskustelua turvallisuuden subjekteista laaja-alaisen turvallisuuskäsityksen puitteissa ja siihen, minkälainen kysymyksenasettelu muuttaa tai voi muuttaa turvallisuuspremissejä ja -paradigmoja, erityisesti miten ei-sotilaalliset turvallisuusulottuvuudet ja -uhat niihin vaikuttavat ja onko vaikutus pysyvää. Toisena isona kysymyksenä nostan esiin positiivisen rauhan käsitteen tutkimisen globaalissa kontekstissa ja sen yhteyden kestävään kehitykseen ja elinvoimaisuuteen (resilience).”

Miten turvallisuudesta Suomessa käytävä ajankohtainen poliittinen keskustelu on muuttunut viimeisten vuosien aikana – eroavatko Suomessa käytävän keskustelun piirteet esimerkiksi muualla käytävästä keskustelusta?

Minna Branders, Tampereen yliopisto:
”Ehkä ’hämmennys sumeassa systeemissä’ voisi kuvata turvallisuuskeskustelun luonnetta. Kaikilla tasoilla punnitaan turvallisuusuhkien priorisointikysymyksiä ja keinovalikoimaa, tilannekuvassa polttavat Ukraina, terrorismi, vakavat ääri-ilmiöt sekä järjestäytynyt rikollisuus. Yhteinen, jaettujen merkitysten politiikka ei oikein ota muotoutuakseen, on kuin odotettaisiin, että tilanne menee ohi, jotta voitaisiin ehtiä ajattelemaan ja istahtaa suunnittelemaan politiikkaa vastaukseksi. Globaalisti tilannettahan on kuvattu jo Yhdysvaltojen terrori-iskujen jälkeen ’pysyväksi poikkeustilaksi’. Joka tapauksessa tilannekuva on epäselvä ja ’ilkeänä ongelmana’ sen selättäminen politiikan vaatimusten mukaisella rationaalisuudella voi olla utopiaa.”

Mitä tarjottavaa turvallisuustutkimuksella on turvallisuusympäristön muutoksen hahmottamiselle, turvallisuuspoliittiselle keskustelulle sekä toteutettavan turvallisuuspolitiikan suunnalle?

Jarno Limnéll, Aalto-yliopisto:
”Turvallisuustutkimukseen on Suomessa panostettava nykytilaa enemmän. Niin poliittinen päätöksenteko kuin yhteiskuntamme eri sektorien turvallisuuden vahvistaminen tarvitsevat riittävästi korkealaatuista tutkimusta. Erityisen tarpeen näen yksittäisten tapausten ja asioiden tutkimisen sijaista hyvinkin kokonaisvaltaista turvallisuusymmärrystä edustavaa tutkimusta. Tämä koskee niin fyysisen kuin digitaalisen turvallisuuden tutkimista. Kyberturvallisuus on mainittava erityisenä turvallisuuspoliittisena tutkimuskohteena, josta Suomessa on hyvin vähän tehtyjä tutkimuksia.”

Minna Branders, Tampereen yliopisto:
”Turvallisuustutkimukselle on mahdollista katsoa turvallisuusympäristöä mistä tahansa näkökulmasta. Erilaisten, eri tieteenaloja edustavien tutkijoiden on mahdollista toteuttaa konsortioina ’välimaastoideaa’ ja tuoda esiin sellaisia turvallisuuteen vaikuttavia kompleksisia kysymyksiä, ympäristö- tai muita tekijöitä, joita ei ole tuotu esiin tai ei ole ollut tapana tuoda turvallisuuspoliittisille agendoille. Tutkimuksella on avoin mahdollisuus pohtia myös kysymyksiä ja teemoja, joita eivät määritä toimivaltuudet, säädökset tai muutkaan arjen tai kriisien turvallisuustoimintaa normittavat rajat.”

Lassi Heininen, Lapin yliopisto:
”Turvallisuustutkimus, ajankohtaisten arvioiden ja analyysien ohella, parhaimmillaan nostaa esiin uusia turvallisuuden diskursseja, kyseenalaistaa olemassa olevia premissejä ja paradigmoja sekä yhdistää eri ilmiöitä (kuten esimerkiksi turvallisuus, geopolitiikkaa ja kehitys) ja siten edistää kokonaisvaltaista ymmärrystä maailmasta. On kokonaan toinen asia, kuinka paljon päätöksentekijät ja erilaiset eliitit seuraavat tutkimusta tai ovat valmiita kuuntelemaan.”

Mirva Salminen, Lapin yliopisto:
”Turvallisuustutkimus tarjoaa turvallisuuskysymysten, näkökulmien, ongelmanasettelujen ja ratkaisuvaihtoehtojen kirjon — sekä työkaluja — joiden avulla turvallisuusympäristön muutosta voidaan hahmottaa ja tehdä perusteltuja turvallisuuspoliittisia päätöksiä (vaikka arvoihin, joiden pohjalta päätöksiä tehdään, ei tutkimuksella vaikutetakaan). Tuodessaan turvallisuuden moninaisuutta esille turvallisuustutkimus auttaa tunnistamaan turvallisuuden ja muiden yhteiskunnallisten kysymysten keskinäiset kytkökset. Se tuottaa näkökulmia turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, joskin tutkijoiden ongelmana tuntuu välillä olevan selkokielisten ja siten laajempaan, varsinkin julkiseen keskusteluun ’mahtuvien’ argumenttien muotoileminen. Yhtälailla ongelmana on, että julkisessa keskustelussa turvallisuudesta usein tunnutaan argumentoivan mutu-pohjalta ja ensisijaisesti tunteisiin vetoavasti.”

Elina Penttinen, Helsingin yliopisto:
”Jotta turvallisuustutkimuksella olisi enemmän annettavaa turvallisuuspoliittiselle keskustelulle ja toteutettavalle turvallisuuspolitiikalle, on aivan välttämätöntä, että tutkijat pyrkivät ymmärtämään sotien ja konfliktien kokonaiskuvaa ja toimimaan yhteistyössä sen sijaan, että rakentaisivat identiteettiään erojen kautta. Käytännössä vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että huomioidaan miten sodat ja konfliktit eivät tapahdu muusta yhteiskunnallisesta muutoksesta tai maailmasta irrallisena. Siksi aktiivinen avoimuus ja kyky ymmärtää erilaisia näkökulmia on välttämätöntä, jotta turvallisuustutkimus Suomessa voisi kehittyä tieteenalaksi, jolla on konkreettista tarjottavaa myös käytännön toimijoille.”

Laajan turvallisuuden puolustuspuheenvuoro

Teemu Palosaari, Tampereen yliopisto/TAPRI:
”Kylmän sodan käyttäminen nykytilanteen analyysissa on älyllistä laiskuutta. Eivät kylmän sodan käsitteet lisää ymmärrystämme tästä tilanteesta. Päinvastoin, ne sumentavat ajatteluamme. Kylmä sota oli kahden ideologisen blokin vastakkainasettelu, idän ja lännen johtajat olivat varustautuneet ydinasein tuhoamaan toisen osapuolen totaalisesti. Nyt ei ole ideologista vastakkainasettelua, vaan markkinatalouksia siellä ja täällä. Uudesta kylmästä sodasta puhuminen sataa Venäjän laariin. Se on juuri sitä mitä Putin haluaa: että Venäjä nähdään Neuvostoliiton vertaisena supervaltana, joka voi johdatella maailmanpolitiikkaa mieleiseen suuntaansa. Ei se ole, ei se voi. Suomen turvallisuuspolitiikassa Venäjä on aina tärkeä, mutta amerikkalaisia ei Venäjä kiinnosta. Kiinan nousu, muut Aasian maat, Isis ovat tärkeämpiä.

Mikä on sitten tämän hetken merkittävin turvallisuuspoliittinen kysymys? Mistä vaaleissa pitäisi puhua? Laaja turvallisuus ei ole koskaan ollut relevantimpi kuin nyt. Ilmastonmuutos, luonnonvarat, ruoka, siirtolaisuus, fundamentalismi, energiakysymykset.

Uusiutuvat energiamuodot tulevat voimalla, vaikka sitä ei Suomessa suostuta huomaamaan. Hiilikupla puhkeaa, sijoittajat vetävät rahojaan pois fossiilisista polttoaineista. Riskinä on, että Suomi jää junasta, rakentelemaan Impivaara kakkosta. Energiapolitiikan murroksella on käänteentekevä vaikutus valtasuhteisiin maailmanpolitiikassa. Sen analyysissa ei perinteisillä turvallisuuskäsitteillä saati kylmän sodan sanastolla ole mitään merkitystä.

’Uusia’ trendikkäitä turvallisuustermejä vaivaa yksiulotteisuus. Ne ovat vain kapean turvallisuuskäsitteen heijastumia uusilla etuliitteillä: hybridisota, informaatiosota, kybersota ja -puolustus. Tietoverkkoja ja niiden avulla pyörivää nyky-yhteiskuntaa ja sen turvallisuutta ei voi ymmärtää vain sodan ja puolustuksen näkökulmista. Someaikana kyberturvallisuus jos mikä on laajan turvallisuuden kysymys. Sosiaalinen media – sosiaalinen turvallisuus, tietoyhteiskunta – yhteiskunnallinen turvallisuus, verkkopankit – taloudellinen turvallisuus, sananvapaus ja verkkovakoilu – poliittinen turvallisuus. Laajan turvallisuuden sektorit ovat kaikki läsnä. Sotilaallinen turvallisuus ja kyberpuolustus ovat vain pieni osa kyberturvallisuutta.

Hidas väkivalta, ’slow violence’, on pesiytynyt maailmanpolitiikan rakenteisiin. Se muhii pinnan alla, ei nouse otsikoihin. Kasvava sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, nuorison näköalattomuus ja työttömyys ruokkivat globaalia turvattomuutta. Niihin tulisi puuttua – laajan turvallisuuden keinoin.”

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Maailma muuttuu – muuttuuko turvallisuuden tutkimus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.