Rassemblement Nationale-puolueen (RN) johtajan Marine Le Penin mahdollinen tuomio on käynnistänyt Ranskassa keskustelun presidentinvaalien 2027 ehdokasasettelusta. Taustalla on kyse RN:n poliittisesta perinnöstä, populismin valtavirtaistumisesta sekä toisaalta tyytymättömyydestä nykyiseen politiikkaan ja talouden haasteet. Ranskassa puhutaan jo ”seismistä”. On selvää, että tulevat vaalit vaikuttavat Eurooppaan.  

Le Penin mahdollinen poisjääminen seuraavista Ranskan presidentinvaaleista jättää jälkeensä miljoonia protestiääniä. Joidenkin tutkijoiden mukaan puolueen äänestäjät pysyvät uskollisena puolueelle. On myös huomattavaa, että Le Pen on ollut suositumpi kuin puolueensa ja saanut ennen kaikkea naisten ääniä. Viime vaaleissa Le Pen sai 40,47 % äänistä. Seuraavien vaalien mahdollinen yllättäjä saattaa tulla politiikan ja puolueiden ulkopuolelta ja saada taakseen kansanliikkeen.

”30 vuotta olen taistellut puolestanne. 30 vuotta olen taistellut epäoikeudenmukaisuutta vastaan”, totesi Le Pen saatuaan tuomion, joka voi estää hänen presidenttiaikeensa. Päätös saadaan kesällä 2026.  

Tuomio on otettu vastaan ristiriitaisesti, Le Pen esittää itsensä noitavainon ja systeemin uhrina. Aikaisemmin hän on syyttänyt että ”systeemi on mätä”.

Taustalla voi nähdä myös populismin mekaniikan, joka pyrkii luomaan sanoilla salatun sisäpiirin erona ”eliittiin” ja korostaa kansan asemaa. Myös Le Pen puhuu pelosta ja ”oikeusvaltion tuhosta”.  

Tuomio on myös herättänyt huomiota ja keskustelua muissa Euroopan äärioikeistolaisissa liikkeissä. Monet näistä liikkeiden johtajista kuten Unkarin Viktor Orban ja Italian Matteo Salvini ovat ilmaisseet tukensa Le Penille ja käyttäneet tilannetta hyväkseen vahvistaakseen omaa narratiiviaan siitä, että heitä vainotaan poliittisesti. Uhriutumisen strategia voi lisätä heidän kannatustaan ja mobilisoida heidän tukijoitaan.  

Poliittisen kulttuurin murros

Poliittiset puolueet eivät ole tällä hetkellä kovin suosittuja Ranskassa. Sosialistipuoluetta on kutsuttu elefanttien tanssiksi. Puolueiden ohi markkinoidaan dynaamisia uudistajia. Presidentti Nicolas Sarkozy ajoi ”läpinäkyvyyttä” ja ”muutosta” ”changement” ja ”la rupture” Ranskaan. Sarkozy sai sittemmin syytteen lahjonnasta, kuten presidentti Jacques Chirac, jonka pelasti vankilalta korkea ikä. Poliittisen kulttuuriin on ajettu muutosta ja viime vaalien kärkiehdokkaat esittivät kaikki itsensä ”systeeminvastaisina”. 

Marine Le Pen on ollut Ranskassa erittäin suosittu poliitikko. Taustalta löytyy ”dediabolisation”-projekti, joka on tähdännyt puolueeseen liittyvän stigman häivyttämiseen. Esimerkiksi retoriikkaa on muokattu pehmeämmäksi ja puolueen agendalla on niin ympäristöasioita kuin feminismiäkin.  

Le Pen ei ole marginaalissa, vaan hän on osa vakiintunutta ranskalaista poliittista järjestelmää. Laitaoikeiston normalisoituminen näkyy vaaliteemoina ja ajankohtaisessa julkisessa keskustelussa.

Le Pen ei ole marginaalissa, vaan hän on osa vakiintunutta ranskalaista poliittista järjestelmää. Tutkija Gilles Ivaldin mukaan laitaoikeiston normalisoituminen näkyy vaaliteemoina ja ajankohtaisessa julkisessa keskustelussa. 

Ranskalaiset haluavat arvojaan puolustettavan ja ”tavallista kansalaista” kuultavan. Hymyilevä Le Pen on korostanut tavallisuuttaan ja ranskalaisuuttaan, ja haluaan suojella ranskalaisia. Hän on saanut taakseen niin kotimaisuutta ajavia maanviljelijöitä kuin nuoria ja perheenäitejäkin. 

Presidentinvaalit 2027 – ehdokasasettelu

Marine Le Pen on valittanut tuomiostaan eikä hänen kohtalonsa ole selvä. Joissain pääkirjoituksissa presidentinvaalit 2027 oli jo ehditty julistaa ”Plan B:n”, eli Jordan Bardellan vaaleiksi. Rassemblement Nationalen puheenjohtaja Bardellaa on kaavailtu puolueen ehdokkaaksi, jos Le Penin syytteitä ei kumota. Le Monde -lehden mukaan puolue ei kuitenkaan täysin tue häntä ehdokkaaksi, koska se saattaisi saada Le Penin näyttämään syylliseltä.  

Bardella on kerännyt suosiota TikTok-videoillaan ja toisaalta häntä on syytetty kokemattomuudesta. Bardellan etuna on, ettei hänen sukunimensä ole Le Pen, eikä häneen liity yhden suvun leimaa. Viime presidentinvaaleissa Marine Le Penin nimestä oli häivytetty Le Pen pois, näin isän ja suvun painolastia kevennettiin ja hän oli pelkkä Marine. Toisaalta Bardella olisi ensimmäinen ei-Le Pen sitten vuoden 1972, joka olisi ehdolla puolueesta.

Le Penin tukijoukoissa on nähty myös sisarentytär Marion Marechal-Le Pen, joka tuki viime vaaleissa Eric Zemmouria. Olisiko Marechalista nousijaksi? Marechalin näkemykset esimerkiksi avioliitosta ja abortista ovat konservatiivisempia kuin Le Penin.  

Euroopan äärioikeiston tuki ja Trump 

Le Peniä ovat rientäneet tukemaan Euroopan oikeistopopulistit, kuten Matteo Salvini, Victor Orban sekä Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Trump on Ranskassa erittäin epäsuosittu oikealla ja vasemmalla. Le Pen taas haluaa vältellä oikeistopopulistin leimaa, joten ulkomaisten populistien tuki on hänelle epäedullista. Näyttäytymällä systeemin uhrina hän saattaa saada kannattajia liikkeelle. Le Pen käytti tuomionsa julistuksen myötä trumpilaista retoriikkaa ja vertasi itseään Trumpin tavoin kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingiin.  

Presidentti Emmanuel Macronin seuraajasta käydään hiljaista kamppailua vallan kulisseissa. Les Republicains-puolueesta mahdollinen on entinen pääministeri Edouard Philippe, joka voi myös olla kansanliikkeiden ehdokas. Entinen ulkoministeri Dominique de Villepin on myös ilmaissut kiinnostuksensa . Macronin nostama Gabriel Attal saattaa myös olla mahdollinen, samoin pääministeri Francois Bayrou. Mielipidemittaukset ovat nostaneet esiin myös ekologistien vihreää Marine Tondelieria ja EU-parlamentaarikko Raphael Glucksmannia.

Poliittiset puolueet ovat tällä hetkellä Ranskassa niin epäsuosittuja, että ”systeemin” ulkopuolelta tuleva ehdokas on vahvoilla.

Useiden entisten presidenttien tapaan Macronin mukaan on nimetty oma isminsä, macronismi, ja hänen esimerkkinsä on Le Monden mukaan innoittanut yritysmaailman johtajia. Uusi presidentti saattaisi tulla politiikan ulkopuolelta ja yritysmaailmasta.

Poliittiset puolueet ovat tällä hetkellä Ranskassa niin epäsuosittuja, että ”systeemin” ulkopuolelta tuleva ehdokas on vahvoilla. Professori Philippe Marliéren mukaan RN:n suosiossa on kyse ennen kaikkea samasta tyytymättömyydestä, joka selitti hänen mukaansa Macronin nousun. 

Tulevat vaalit ovat tärkeät ennen kaikkea Ranskan ja Euroopan yhtenäisyyden kannalta. Kotimaassaan epäsuosittu Macron on ollut aloitteellinen Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Samalla Ranskan tilanne antaa näkökulman populismin valtavirtaistumiseen. 

Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli vuosina 2018–20 Sorbonnen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Michael McKay / Unsplash

Julkaisu Ranskan presidentinvaalit 2027 ja tapaus Marine Le Pen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eribon, Didier. 2024. Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Vastapaino. 203 s.

Paluu Reimsiin on henkilökohtainen kirja, joka kertoo yksinkertaisuudessaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan paluusta keskisuureen kotikaupunkiinsa, josta oli jo nuorena monella tasolla vieraantunut. Hän oli löytänyt itselleen uuden kodin ja seksuaalisen vapauden Pariisista, kosmopoliittisesta pääkaupungista, missä hän pystyi myös toteuttamaan itseään älyllisesti. Tarinan kertoja, eli Didier Eribon itse, palaa kotikaupunkiinsa kohtaamaan uudelleen äitinsä ja itsensä: hän joutuu lähestymään sitä osaa itsestään, jonka on ”torjunut, hylännyt, kieltänyt”.

Eribonin teos alleviivaa, miten etäisyyden kasvaessa liian suureksi ihmisten, ja heidän suorasti – tai epäsuorasti – edustamiensa maailmankuvien välillä, sitä ja heitä on helpompi olla ajattelematta. Etäisyys kasvaa tekemättömyyden välityksellä kuin itsestään.

Taustalla ei siis ole tietokirjalle joskus ominaista tutkimusta aiheeseen, vaan Ranskan älymystöpiireissä luovineen Eribonin omakohtaista pohdintaa, jota hän laajentaa yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Eribon pohtii ihmiseksi kasvamisen merkitystä ja sitä, kuinka pyrimme vapautumaan joistain niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin muokanneet persoonaamme. Tähän liittyy voimakas halu todistaa elävämme vapaata, autonomista elämää omin valintoinemme ja omilla ehdoillamme.

Kirjan ydin on siinä, että Eribon oli kokenut helpommaksi kirjoittaa sukupuoli-identiteetistään ja siihen liittyvästä häpeästä, kuin yhteiskunnallisesta häpeästä, eli luokkakysymyksestä. Pariisiin muuttaminen ei ollutkaan siinä suhteessa tuntunut samassa määrin vapauttavalta, vaan työväenluokkainen tausta oli tuntunut rasitteelta – häpeältä. Kirjoittaja kuvaa astuneensa ulos seksuaalisesta kaapista, mutta astuikin sisään yhteiskunnalliseen kaappiin samalla kuin huomaamattaan.

Eribonin pako Reimsistä ilmensi hänen seksuaalista vapautumistansa pikkukaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä, mutta hän ei ollut osannut aiemmin tarkastella tätä luokkakysymyksenä: sen mahdollisti vasta paluu Reimsiin. 

Työväenluokan romantiikan riisuminen

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia. Vasemmistolainen politiikka käsitettiin ensisijaisesti arkipäivän kärsimyksen vastustamiseksi, eli poliittiseksi protestiksi, joka keskittyi lopulta ensisijaisesti lähipiiriin. Eribonin kuvaamassa vasemmistolaisuudessa oli voimakkaan populistisia piirteitä, jossa eliitit sortavat kansaa: ratkaisu kaikkeen olisi vallankumous, jota ei kuitenkaan osattu mitenkään käsitteellistää muutoin, kuin että asiat olisivat ratkaisevasti toisin kuin nyt.

Tulkinta myös polarisoi voimakkaasti joko työläisten puolelle tai heitä vastaan. Eribon esimerkiksi kuvaa, kuinka hänen isänsä nautti siitä, kun joku vasemmistolainen televisiossa rikkoi julkisen keskustelun pelisääntöjä. Katkeruus oli keskeinen tunne ja kokemus.

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia.

Eribon edelleen kuvaa elävästi, kuinka hänen äitinsä meneminen töihin tehtaaseen perhettä elättääkseen ravisteli työväenluokan konservatiivisia sukupuolinormeja: työtä tekevä nainen vei mieheltä perheen elättäjän kunnian ja muutti parisuhteen valta-asetelmia. Tähän liittyi myös voimakkaita ennakkoluuloja seksuaalimoraalin rappeutumisesta. Samasta syystä Eribonin isälle vastentahtoinen varhaiseläke tuntui häpeälliseltä, ja täytti päivät toimettomuudella.

Ranskalaista vasemmistoa kohtaan, jonka jäsenet lunastivat lopulta paikkansa yhteiskunnan huipulla, Eribon on myös hyvin kriittinen: 1970-luvun vasemmistolaiset vaalivoitot eivät merkittävästi muuttaneet politiikan suuntaa, mikä aiheutti valtavaa pettymystä ja poliittista vieraantumista – myös Eribonin omassa perheessä.

Eribon kuvaa ranskalaisen poliittisen vasemmistoeliitin myyneen periaatteensa; luovuttiin vanhasta radikalismista, pyrittiin sovinnaisuuteen ja vastakkainasetteluista luovuttiin. Tätä seurasi ranskalaisen hyvinvointivaltion asteittainen alasajo. Perinteisesti hallittujen puolesta puhunut poliittinen vasemmisto omaksui hallitsevien aseman ja puhetavan, mihin sisältyi työväenluokan ylenkatsetta Uudet talouspoliittiset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi vastuullinen taloudenhoito, myös sisäistettiin tehokkaasti.

Miksi työväenluokka äänestää laitaoikeistoa?

Myös rasismi on Eribonin mukaan ollut osa työväenluokan liberaalia demokratiaa haastavaa kielenkäyttöä; kommunistitkin aikanaan avoimesti flirttailivat rasistisen puhetavan kanssa. Jos yhteiskunta ilmenee yhteiskunnallisten voittajien ja häviäjien nollasummapelien kautta, ei yllättäne, että ajatusmaailma on rasismille altis. On ironista, että nollasummapeli on juuri kapitalistien tapa hahmottaa ja esittää maailma.

Koska vasemmistolaisuus ei enää kyennyt määrittämään ranskalaisen työväenluokan identiteettiä, tai toisin sanoen luokkapohjainen politiikka ei vaikuttanut enää mahdolliselta, saati halutulta, tilalle tuli etninen kansallistunne – ranskalaisuus. Tässä yhteydessä nollasummapeli ja niukkuuden jakaminen antoivat perusteet sulkea ”nuo toiset” ulkopuolelle – rajoitettua yhteistä hyvää ei voinut jakaa liian laajalti, ja vain tietyillä oli siihen oikeus oman historiansa valossa. Tätä on tutkimuksenkin valossa kutsuttu hyvinvointisovinismiksi.

Toisin sanoen työväen vasemmistolaisuus Eribonin kuvauksen mukaan oli populistista, heijastellen nykyaikaisen oikeistopopulismin maailmankatsomusta. Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin? Kuka, heidän tulkintansa mukaan, heistä enää välittää?

Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin?

Tähän juuri oikeistopopulismi iskee korostaen näköalattomuutta, unohdetuksi ja jätetyksi tulemista sekä katkerin tunnelatauksin höystettyä puhetapaa. Niin kommunistien, kuin nyt laitaoikeiston äänestämisessä on Eribonin mukaan kyse varoituksesta valtaapitäville ja pyrkimys säilyttää oman yhteiskunnan samaistumispinnan arvokkuutta poliittisessa järjestelmässä, joka tuntui sivuuttavan heidät.

Vaikka yhteiskunnallinen liikkuvuus on Eribonin mukaan parantunut, luokkayhteiskunnan rakenteet ovat edelleen aidot ja olemassa. Tämä johti ymmärrettäviin psykologiin reaktioihin työväenluokkaisissa perheissä, jossa koulutusta ei alun alkaenkaan arvosteta, vaan työtä. Liian pitkä kouluttautuminen nähtiin yhteensovittamattomana työväenluokkaisen identiteetin kanssa.

Eribon uskoo, että työväenluokka ei äänestä äärioikeistoa ideologisesti, vaan välillisesti tyytymättömyyden ilmaisuna; tällöin he sivuuttavat puolueiden linjassa sellaiset seikat, mitä eivät tue, keskittyen niihin ilmaisuihin, politiikkaan ja ennen kaikkea tunneilmaisuihin, jotka heitä puhuttelevat. Näin hän näkee mahdollisuuden yhtä lailla äärivasemmistolaiselle populismille, joka voi siepata nämä äänestäjät – tai ainakin osan heistä.

Pako Reimsista ja paluu Reimsiin

Vaikka Eribon katsoi jättäneensä työväenluokkaisuuden jälkeensä Reimsiin, Pariisissa hän huomasi yhä samaistuvansa enemmän työväenluokkaan kuin häntä ympäröivä kulttuurillinen älymystö, joka oli käynyt parhaimmat koulut. Eribon koki omalla opintopolullaan myös sen vaikeuden, minkä hänen luokka-asemansa toi; hänellä ei ollut verkostoja eikä taustan kautta riittävää apua elättää itseään tai työllistyä koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eribonin integroituminen porvarilliseen maailmaan ei siis ollut ongelmatonta, mutta se maailma lupasi hänelle uutta ja muutosta – se oli erilainen, kuin se maailma, jonka hän jätti taakseen.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Eribon piilotteli työväenluokkaisuuttaan – hän häpesi sitä enemmän kuin seksuaalista identiteettiään. Vaikka pariisilaisen älymystön piirissä työväenluokkaisuus ajatuksena kiehtoi monia, työväenluokkainen habitus tulkittiin sivistymättömyydeksi. Myös Eribon tiedostaa romantisoineensa ja idealisoineensa työväenluokkaa yläluokkaisen vasemmistolaisuuden kautta – Karl Marxin teosten lukeminen oli etuoikeus niille, joilla oli siihen kykyä ja aikaa.

Korkeakoulutuksella voi olla myös merkitystä yksilön ajalliseen horisonttiin: Eribonin mielestä Reimsissä sosiaalisia suhteita ohjasi ensisijaisesti menneisyys, ei tulevaisuus. Tulevaisuuteensa keskittyvä Eribon suoritti luokkapaon Pariisiin. Tämä edellytti hänen menneisyytensä hylkäämistä. Hän tiedostaa, että tämä oli myös itsekäs pyrkimys – ja näin hänen lähipiirinsä asian myös näki. Tässä löytyy mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnalliseen polarisaatioon; hylkäys oli tässä suhteessa vastavuoroista.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Eribon käsittelee mittavasti etenkin kirjan loppuosassa omaa seksuaalista heräämistään ja siihen liittyviä jännitteitä. Arkinen homofobia ja rasismi olivat läsnä Eribonin kotona, mikä voimisti hänen haluaan eriytyä perheestään ja sen edustamista arvoista ja luokasta – sivistymättömyydestä. Siksi ”pako Reimsistä” olisi voinut kuvata nuoren Eribonin kokemusta.

Eribon pohtii myös homofobian uhriksi joutumisen epäoikeudenmukaisuutta: miksi näin voi käydä? Seuraukset hänelle itselleen ovat olleet traumaattisia. Kirjan epilogissa Eribon kuitenkin paljastaa, että seksuaalivähemmistöjen verkostot Pariisissa auttoivat häntä ylittämään muutoin ylivoimaisilta tuntuvat luokkarajat – homofobia synnyttää kääntäen yhteisöön keskinäistä solidaarisuutta.

Onkin traagista ironiaa, että konservatiivistiin arvoihin pohjaavaa syrjintää, väkivaltaa ja näiden ympärille rakentuvaa politiikkaa tuotetaan uudelleen työväenluokassa, joka luokkana kokee joutuvansa myös epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, haavoittuvaisiksi ja ahdistuneiksi välinpitämättömän poliittisen järjestelmän edessä.  Tätä Eribonin perhe puolestaan oli valmis pakenemaan äärioikeistoon asti.

Eribonin mukaan ranskalaisten kommunistien aiempi puhdasoppisuus edellytti kaikkien muiden näkökulmien hylkäämistä luokkakysymyksen hyväksi, kun taas nykyinen vasemmistolaisuus hylkää luokkakysymyksen kaikkien muiden näkökulmien tähden. Eribon pohtii, että siksi ehkä luokasta ei enää/vieläkään niin paljon puhuta, eikä hän aiemmin olisi osannut siitä kirjoittaa.

Sokeat pisteet yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa

Eribon itse huomauttaa tutkijoiden asuvan kahdessa maailmassa, jossa he lukeutuvat akateemiseen eliittiin, mutta kokevat vastenmielisyyttä tätä tosiasiaa kohtaan. Näin he samaistuvat lähinnä vain ideologisella tasolla työväenluokkaan. Eribon vaikuttaakin kritisoivan vasemmistolaisen älymystön oletuksia spontaanista luokkatietoisuudesta tai muusta väistämättömästä tiedostavasta ja järjestäytyneestä ideologisesta käänteestä nykyisessä työväenluokassa.

Tämä on relevantti huomio yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Siinä työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Nykyisen työväenluokan luonne on Eribonin mielestä tutkimuksellinen sokea piste. Ehkä näin oli vuonna 2009, kun Paluu Reimsiin julkaistiin, muttei välttämättä samassa määrin nyt. Luokkasamastumista on tutkittu Suomessakin, viimeksi tutkijatohtori Aino Tiihosen väitöskirjassa, perehtyen erityisesti työväenluokan luokkasamastumisen yhteyteen äänestyspäätöksiin. Suomessakin työväenluokkaiset äänestäjät ovat jakaantuneet vasemmistopuolueiden (pääasiassa SDP) ja laitaoikeiston (pääasiassa perussuomalaiset) välille.

Työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Kuin Tiihosta mukaillen, myös Eribon toteaa: yksilön ”objektiivinen” paikka yhteiskunnassa tai työelämässä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä ja subjektiivista luokkasamastumista. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei Paluu Reimsiin ole Eribonin viimeinen kirja.

Kirjan tekstityyli pakottaa kuitenkin pohtimaan sen genreä ja yleisöä. Vaikka Eribon viitteistää jossain määrin ajatteluaan, sitä voi olla lukijan kannalta joko liikaa tai liian vähän.

Tampereen sosiologian professori Juha Suorannan jälkisanat antavat tärkeää taustoitusta lukijalle, joka ei tunne Eribonin tuotantoa tai persoonaa. Mietin, että jälkisanat olisivat sopineet miltei paremmin esipuheeksi lukijalle, jolle yliopistomaailma – ranskalaisesta sellaisesta puhumattakaan – ei ole tuttu. Näin lukija olisi voinut paremmin saada kiinni kirjailijan äänestä.

Vaikka teos ei ole tietokirja, Eribon on ranskalaisen akateemisen ja kulttuurillisen eliitin jäsen ja hänen tekstissään seikkailevat vaivattomasti sellaiset yhteiskuntatieteellisen teorian ja filosofian jätit kuin esimerkiksi Michel Foucault, Jean-Paul Sartre, Jacques Lacan tai Pierre Bourdieu. Eribon yhtäältä ihailee ja kritisoi näitä henkilöitä ja heidän ajatuksiaan – tämä on se joukko, johon hän itse samaistuu.

Edellisessä ei ole kyse vain akateemisista viittauksista, vaan Eribon tunsi henkilökohtaisesti ja läheisesti erityisesti Foucault’n ja Bourdieun. Kuten Suoranta huomauttaa, Eribon on kirjoittanut arvostetun Foucault-elämänkerran.

Siten teoksen omaelämäkerrallisuus ja autoetnografinen sosiologinen pohdinta lienevät harkittuja valintoja. Ehkä anteeksipyytelemättömän akateeminen tyyli onkin kirjoittajan rehellisyyttä; hän ei yritä keinotekoisesti puhutella työväenluokkaa sanoin, joita ei itse käyttäisi.

Teoksen tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi niistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita olemme kuin pakotettuja toisintamaan. Olisi sääli, jos tämä viesti ei saavuttaisi työväenluokkaista yleisöä. On mielenkiintoista nähdä millaisen sävyn suomentaja Timo Torikan suunnittelema näytelmäsovitus teoksen pohjalta omaksuu.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkelin kuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Työväenluokan muodonmuutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hybridivaikuttaminen juontaa juurensa aina 1700-luvulle asti, jolloin Katariina Suuren sotapäällikkö Aleksandr Suvorov kehotti venäläisiä taistelemaan vihollista vastaan aseilla, joita sillä ei ole. Venäläiset ovat myös päivittäneet säännöllisesti hybridivaikuttamisen keinovalikoimansa vastaamaan kulloistakin maailmantilannetta, teknologista kehitystä unohtamatta. 

Martti J. Karin ja Antero Holmilan kirjoittama teos Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii (Docendo 2023) avaa ansiokkaasti Venäjän harjoittamaa ulkopolitiikkaa sekä strategista ajattelua. Karin ja Holmilan teos nostaa esiin, miten Venäjällä on vuosisatainen perinne hybridisodankäynnissä tai epälineaarisessa sodankäynnissä, kuten Venäjällä sama asia ilmaistaan. 

Perinteinen hybridisodankäynti tarkoittaa Karin ja Holmilan mukaan ”koordinoitua, synkronisoitua ja usein pitkäaikaista monin eri keinoin tehtyä vaikuttamista kohdemaahan tai liittoumaan”. Venäjän asevoimien pääesikunnan päällikön Valeri Gerasimovin mukaan kutsutussa Gerasimovin opissa hybridivaikuttaminen on keskeinen työkalu ja sen avulla kohdevaltioon luodaan hämmennystä, epäluuloa ja eripuraa. Kaikki edellä mainitut piirteet ovat myös hyvin tuttuja Venäjän presidentin Vladimir Putinin pitkän ajan ulkopolitiikasta, jota oppi itsessään täydentää hyvin.

Gerasimovin oppi toimii käytännössä kuusiportaisella ulottuvuudella ja se jakaantuu karkeasti ei-sotilaallisiin ja sotilaallisiin keinoihin sekä niiden yhdistelmiin riippuen aina kulloisenkin luodun kriisin eri vaiheesta. Kriisin luominen kohdemaahan on joka tapauksessa aina Gerasimovin opin tosiasiallinen tavoite. 

Karin ja Holmilan mukaan Gerasimovin opin kaava vaikuttamiselle on ollut usein toistuva ja se lähtee liikkeelle kriisin synnyttämisestä käytännössä piilossa. Syvän rauhan tilan vallitessa jo pelkästään ensimmäinen vaihe voi kestää vaikuttamisen ja otollisen maaperän luomisessa jopa vuosia. Tässä vaiheessa on selvää, että Venäjä hakee jo kohdemaassa maaperää uusien poliittisten liittoumien rakentamiseksi. 

Ensimmäiseen vaiheeseen liittyy myös kohdemaassa tapahtuva laaja informaatiosota, jossa valeuutiset ja verkostoituminen erilaisille keskustelualustoille ja kansalaisjärjestöihin aiheuttaa edelleen kasvavaa hämmennystä. Kaikista edellä mainituista toimenpiteistä: verkostoituminen kansalaisjärjestöihin ja jatkuva valeuutisten syöttäminen, Ranska toimii hyvänä esimerkkinä.

Ranska on ollut vuosikymmeniä Venäjän yksi pääkohteista

Ranskan asema Venäjän hybridivaikuttamisen kohteena ja ylipäätänsä maan koko suhde Venäjään on ollut aina näihin päiviin saakka hyvin ristiriitainen. Neuvostoliiton päämiehen Josif Stalinin päätöksellä Ranskaan luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen laaja kontaktiverkosto. Verkosto ulottui lähes kaikkialle ranskalaisessa yhteiskunnassa, jossa valtaa käytettiin ja jossa silloinen Neuvostoliitto kykeni edistämään omia kansallisia intressejään. Erityisenä mielenkiinnon kohteena Stalinilla oli Ranskan ulkoministeriö.  Stalinin yksiselitteinen tavoite oli siten selvä: Despootti halusi horjuttaa Ranskaa sisäisesti. 

Yhtenä varhaisimmista hybridivaikuttamisen instrumenteista Ranskassa toimivat Stalinin aloitteesta syntyneet ja rahoitetut neuvostomieliset ja neuvostojärjestelmää ylistävät sanomalehdet. Näin alkunsa saivat muun muassa Resistance-sanomalehti ja edelleen ilmestyvä Franc-Tireur-julkaisu. 

Yhtenä varhaisimmista hybridivaikuttamisen instrumenteista Ranskassa toimivat Stalinin aloitteesta syntyneet ja rahoitetut neuvostomieliset ja neuvostojärjestelmää ylistävät sanomalehdet.

Olosuhteet Venäjän vaikuttamiselle Ranskassa olivat monella tapaa hyvin otolliset. Stalinilta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten sodan jälkeen perustettu neljäs tasavalta (1946–58) oli perustuslain osalta hyvin heikko ja hajanainen. Käytännössä maassa oli jopa pian vaaralliseksi osoittautunut valtatyhjiö, jonka myötä huhut sotilasvallankaappauksesta kasvoivat. Ranska oli toistuvissa hallituskriiseissä ja ongelmia syvensi entisestään kolonialismin purkautuminen ja erityisesti Algerian kysymys. 

Toinen venäläisiä hyödyttänyt ilmiö liittyi ranskalaisen yhteiskunnan, tieteen, kulttuurielämän ja poliittisten toimijoiden kiittämättömyyteen länsiliittoutuneiden avusta. Tämä syvensi entisestään maaperää venäläiselle poliittiselle vaikuttamiselle. Hyvänä esimerkkinä edellisestä on Ranskassa vuonna 1945 tehty mielipidetiedustelu, jonka mukaan ranskalaisista 57 prosenttia piti natsi-Saksan kukistumisessa Venäjän roolia kaikkein merkityksellisimpänä. Leimaa antavaa yleiselle ilmapiirille oli nimenomaan se, miten ranskalaisista vain 20 prosenttia näki natsi–Saksan kukistumisessa Yhdysvaltojen roolin tärkeimpänä Britannian roolin jäädessä kaikista vaatimattomimpaan osuuteen vain 12 prosenttiin.

Georges Pâgues ja Philippe Grumbach: Hyödylliset idiootit Moskovan palveluksessa

Hyödyllisinä idiootteina pidetään yleensä herkkäuskoisia ja naiiveja poliittisia toimijoita, jotka eivät ymmärrä myötäilevänsä poliittisen tahon todellisia intressejä ja tarkoitusperiä. Jos he joskus havahtuvat lopulta todellisuuteen, se on usein myöhäistä.

Virkamies-vakoilija Georges Pâquesin rooli Moskovan luottomiehenä on erityisen kiinnostava. Pâgues oli useissa hallituksissa muun muassa jälleenrakentamisen ja kaupungistumisen ministerinä työskennellyt virkamies, joka toimi tutkimusjohtajana IHEDN (Institut des hautes études de défense nationale) -sotakorkeakoulussa Pariisissa ja myöhemmin Naton lehdistöpäällikkönä.

Georges Pâques rekrytoi palvelukseensa Ranskan ulkoministeriön salakirjoittajan Maurice Abrivardin sekä entisen viestintäministerin ja tulevan L´Express-lehden päätoimittajan ja pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan Philippe Grumbachin. 

Pâquesin joukkoa täydensi myöhemmin Tribune des Nations -lehden perustaja ja anti-amerikkalaisuutta Charles de Gaullen hengessä edustanut kovan linjan kommunisti, kirjailija André Ulmann. Maineikas toimittaja ja kirjailija vastaanotti venäläisten myöntämän kunniamerkin lisäksi kolme miljoonaa silloista frangia voitelurahana.

Pâques vuosi Moskovaan ensiksi vuosikymmenten ajan Ranskan korkeimman luokituksen valtiosalaisuuksia. Myöhemmin tultuaan Naton lehdistöpäälliköksi Pâques´n työlistalle tulivat myös puolustusliiton salaisiksi luokitellut dokumentit. Moskovaan vuodetut Naton asiakirjat koskivat Berliinin puolustamista, puolustusliiton sotaharjoituksia, psykologisen sodankäynnin salaisuuksia sekä Naton sotilaallisen valmiuden tasoa. Pâques jäi kiinni viranomaiseille lopulta vasta vuonna 1963 ja hänet tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen, josta hän istui lopulta vain seitsemän vuotta. 

Kylmän sodan kuumimpina vuosina venäläisranskalaisen epävirallisen liiton pelikirjan kaksi keskeistä instrumenttia olivat nimenomaan disinformaation levittäminen ja poliittinen tiedustelu eli toimet, jotka ovat edelleen käytössä Venäjän vaikuttamisessa.

Toisesta korkean profiilin vaikuttajasta Philippe Grumbachista oli tullut puolestaan vuosikymmenten aikana osa Ranskan vahvinta yhteiskunnallista eliittiä. Grumbachin lähipiiriin kuului niin poliitikkoja kuin viihde-elämän ja kulttuurin kovimpia nimiä. L´Express-lehden päätoimittajan roolissa hän vaikutti ja työskenteli läheisesti entisen pääministerin, Ranskan viidennen tasavallan perustuslain arkkitehdin Pierre Mendesin, presidenttien Francois Mitterrandin ja Valery Giscard d`Estaingin sekä heidän poliittisen lähipiirinsä kanssa. Grumbach vakoili venäläisille lopulta peräti 35 vuoden ajan, aina vuoteen 1980 saakka ja kuittasi palveluksistaan esimerkiksi vuosien 1976–78 välisenä aikana nykyrahassa noin 250 000 euroa.

Kylmän sodan kuumimpina vuosina venäläisranskalaisen epävirallisen liiton pelikirjan kaksi keskeistä instrumenttia olivat nimenomaan disinformaation levittäminen ja poliittinen tiedustelu – eli toimet, jotka ovat edelleen käytössä Venäjän vaikuttamisessa.

Kaikki edellä mainitut tapaukset pohjautuvat entisen KGB:n arkistonhoitajan Vasili Mitrokhinen tallentamiin salaisiin dokumentteihin, jotka hän toimitti länteen kylmän sodan päättymisen jälkeen vuonna 1992. Merkillepantavaa tässä kaikessa on ollut se, miten vähän Ranskassa on käyty toistaiseksi keskustelua huippuvirkamiesten ja yhteiskunnallisen eliitin maanpetoksellisesta toiminnasta. Edellä mainitut ilmiöt ja tapahtumat valaisevat siten ainakin osittain maan nykyisenkin johdon toimintaa. Ranskalaisille Eurooppa oli todellakin naiivilla tavalla maanosa Atlantilta Uralille. 

Portal Combat -hanke paljasti lisää Venäjän vaikuttamista

Helmikuussa 2024 Ranskan ulkoministeri Stéphane Séjourné julkaisi hätkähdyttävän raportin, joka perustui ranskalaisen kybervakoiluun erikoistuneen VIGILUM-yrityksen laajaan selvitystyöhön. Raportti paljasti laajan venäläisen niin sanotun Portal Kombat -operaation, jonka keskiössä oli poikkeuksellisen laaja venäläinen vaikuttamisverkosto. 

Portal Kombat -operaation yksiselitteinen tavoite oli Ranskan hallituksen luotettavuuden murentaminen ja vaikuttaminen kesän 2024 eurovaaleihin. Venäläisten tavoitteet vaikuttamisen suhteen olivat hyvin tuttuja, kuten heidän käyttämänsä hybridisodankäynnin välineetkin: valeuutisia, uhkailuja, erilaisia salaliittoteorioita ja yleisen hämmennyksen aikaansaamista.

Vaikuttamisverkoston takaa löytyi lopulta Krimillä toimiva ja vuonna 2015 perustettu Tiger Web -niminen verkkosivuja kehittävä yritys ja sen perustaja Jevgeni Shevchenko. Raportin mukaan oli ilmeistä, että Tiger Web toimi venäläisen hybridivaikuttamisen yhtenä keskeisimmistä palveluntarjoajista ja Shevchenkon yritys oli niin ikään integroitu venäläiseen hybridivaikuttamisen ekosysteemiin hyvin keskeisellä tavalla. 

Poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi Venäjä ei välttämättä edelleenkään tarvitse varsinaisia aseita. Toiminta ja päämäärien saavuttaminen voi realisoitua myös muilla keinoilla, kuten aikoinaan Katariina Suuren kenraali Aleksandr Suvorov toiminnan luonteen määritteli.

Venäjä iskee armotta avoimen yhteiskunnan kipupisteisiin

Venäjän pitkäjänteinen kyky arvioida kulloisenkin kohdemaan alttiutta vaikuttamiselle on looginen ja ymmärrettävä: Jos julkinen valta puuttuu länsimaisen kansalaisyhteiskunnan yhteen peruspilariin – eli kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeuteen julkaista kannanottoja – julkinen valta kääntyy saman tien omia perusarvojaan vastaan. Edellä mainittu problematiikka koskee myös kaikenlaista järjestötoimintaa ja oikeutta kokoontua sekä järjestäytyä esimerkiksi yhdistykseksi. 

Edellä mainitut elementit muodostavat syyn sille, miksi Venäjä on ollut aina kiinnostunut Ranskan politiikkaan vaikuttamisesta. Science Po -yliopiston professorin David Colonin mukaan Ranska on erityisen altis ja helppo kohde ulkoiselle informaatiovaikuttamiselle, koska Ranskassa perusvapaudet koetaan erityisen tärkeiksi, mikä avaa saman tien väylän informaatiovaikuttamiselle. Sanan- ja ilmaisunvapauden hengessä kaikki julkaisutoiminta on ollut lailla suojeltua ja tähän avoimen yhteiskunnan arkaan kohtaan jo Stalin aikoinaan ymmärsi iskeä.

Venäjän pitkäjänteinen kyky arvioida kulloisenkin kohdemaan alttiutta vaikuttamiselle on looginen ja ymmärrettävä: Jos julkinen valta puuttuu länsimaisen kansalaisyhteiskunnan yhteen peruspilariin – eli kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeuteen julkaista kannanottoja – julkinen valta kääntyy saman tien omia perusarvojaan vastaan.

Venäjämielistä propagandaa ja todellisuudesta täysin irrotettuja uutisia ranskaksi tarjoavat tälläkin hetkellä muun muassa Pravdan ranskankielinen verkkosivusto sekä edelleen toiminnassa oleva äärivasemmistolainen Franc Tireur-julkaisu. Pravdan sivusto tarjoaa Le Point -lehden mukaan yhden päivän aikana trollitehtaan hengessä satoja ”uutisia” pelkästään presidentti Emmanuel Macronin ja Ukrainan presidentin Volodimir Zelenskyin välisestä suhteesta.

Ranskankielinen Pravda operoi tehokkaasti lähes kahdensadan apulaissivustonsa avulla, jotka kaikki perustavat toimintansa ja uutisointinsa varsinaisen pääsivuston toimintafilosofiaan. Sen mukaan Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on oikeutettu konflikti ja Ukrainan johtajat ovat korruptoituneita natseja, jotka työskentelevät Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:lle. 

Tehokkaana venäläisen propagandan alustana toimivat myös ranskalaisvenäläinen vuoropuhelun yhdistys Dialogue Franco-Russe sekä Demokratian ja yhteistyön instituutti. Kummankin edellä mainitun organisaation verkkosivuilla on tälläkin hetkellä runsaasti Venäjän poliittista propagandaa ja kattava määrä julkaisuja, joilla Putinin ja Venäjän harjoittamaa politiikkaa, ja jopa hyökkäyssotaa perustellaan. 

Venäjän intressi on selvä: Länsimaat muodostavat lähtökohtaisesti yhteisen vihollisen

Venäjän historia ja nykyhetken toiminta osoittavat kiistatta sen, että länsimaat liberaaleine arvoineen muodostavat heille viholliskuvan, jossa yhdistyvät kulttuurisota sekä geopoliittiset intressit. Asetelma on kiinnostava, mutta myös hyvin vaarallinen erityisesti Euroopan vakaudelle. 

Poliittisen sillanpääaseman venäjämielisyys on saavuttanut politiikan äärilaitojen suunnalta. Ranskassa äärioikeisto, sekä äärivasemmisto suhtautuvat jopa edelleen Putinin politiikkaan ja Kremlin intresseihin myötämielisesti. Ranskalainen äärioikeisto jakaa Putinin kanssa myös kansalliskonservatiivisen arvomaailman, jossa kansalliset intressit, perinteiset perhearvot, uskonto sekä laki ja oikeus määrittelevät politiikan askelmerkit. Jo pitkään käydyssä kulttuurisodassa liberaali maailmankuva on törmäyskurssilla edellä mainittujen arvojen kanssa.

Venäjälle Ranskan sisäpolitiikan umpisolmu ja poliittisten äärilaitojen suosion kasvu on tullut lähes tilaustyönä. Äärilaitojen menestys syövyttää jo muutenkin ranskalaisten vähäistä intressiä muodostaa edes jonkinlaista konsensusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri käydyt parlamenttivaalit taktisine äänestämisineen eivät muuta kokonaistilannetta yhtään helpommaksi.

Äärilaitojen menestys syövyttää jo muutenkin ranskalaisten vähäistä intressiä muodostaa edes jonkinlaista konsensusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri käydyt parlamenttivaalit taktisine äänestämisineen eivät muuta kokonaistilannetta yhtään helpommaksi.

On hyvä huomioida myös se, miten Ranskan puoluepolitiikan kummatkin äärilaidat suhtautuvat perinteisesti kriittisesti sekä Natoon että Euroopan unioniin. Kansallinen liittouma -puolueen puheenjohtaja Marine Le Pen on halunnut pitkään irtaantua Naton komentojärjestelmästä, josta Ranska oli poissa vuodet 1966–2009. Le Penin ja kansallisen liittouman edustama politiikka lähtee liikkeelle Ranskan kansallisesta suvereniteetista, jossa Nato-yhteistyö nähdään EU:n ohella kansalliselle suvereniteetille vastakkaisena elementtinä. Käytännössä kumpikin politiikan tavoite palvelee Putinin ja Venäjän intressejä. 

Mitä hajanaisempi EU ja Nato ovat-sitä parempi tilanne on Venäjälle. Naton uskottavuuden kannalta Ranskan osittainen irtaantuminen Natosta olisi siten koko puolustusliitolle vakava takaisku.

Kun kaikkia edellä kuvattuja Ranskassa toimivia organisaatioita tarkastellaan johtopäätösten tasolla, huomataan miten perinpohjaisella tavalla venäläiset ovat kyenneet murtautumaan ranskalaisen yhteiskunnallisen keskustelun ja vaikuttamisen eri tasoille, kuin huomaamatta. Tämä kaikki on tapahtunut aikajänteellä, jolloin Putinin politiikassa alkoi jakso, josta tällä hetkellä koko Eurooppa saa osansa. Münchenin vuoden 2007 kuuluisa puhe ei herättänyt länsimaita, eikä ranskalaisia toimimaan, vaan vapaan ja avoimen yhteiskunnan hengessä verkostoitumisen annettiin tapahtua, eikä siihen reagoitu oikeastaan lainkaan.

Venäjän pehmeän vaikuttamisen pääoma on rajallinen

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen hybridivaikuttamisen kykyä verrataan toisiinsa, ero Yhdysvaltojen hyväksi on selvä. Tällä hetkellä vain kiinalaiset yritykset, kuten Tiktok ja Huawei kykenevät haastamaan amerikkalaisia teknojättejä. 

Etulyöntiasema koskee tekoälysovellusten käyttöä, viihdeteollisuutta, samoin kuin kaikkia kaikkialla käytössä olevia sosiaalisen median palveluita ja alustoja, joita amerikkalaiset yritykset hallitsevat täysin suvereenilla otteella.

Verrattuna Yhdysvaltoihin venäläinen hybridivaikuttaminen on hyvin päällekäyvää ja todellisuudesta usein täysin irtaantunutta valtiollista propagandaa, jonka jäljet pyritään häivyttämään tehokkaasti erilaisten alihankintaverkostojen kautta. GAFA-yritysten (Google, Amazon, Facebook, Apple), Netflixin, Disneyn, Microsoftin ja lukemattomien muiden yksityisten- ja pörssiyritysten toiminta on tässä suhteessa aivan erilaista ja perustuu pitkälti kaupalliselle ansaintalogiikalle, jossa keskeisinä instrumentteina toimivat jopa vaaralliset koukuttavat algoritmit. 

Edellä mainittu amerikkalainen hegemonia ja asetelma ei kuitenkaan ole eliminoinut lainkaan valeuutisten leviämistä eri alustojen kautta, puhumattakaan yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, josta on tullut oikeastaan globaali vitsaus.

Ranskan sisäiset ongelmat ja epävarmuus ovat Euroopan päänsärky

Ranskan suhteen Venäjän vaikuttamisyritykset tulevat jatkumaan myös lähitulevaisuudessa. Ranskan kannalta on tärkeää se, millaiseksi tuleva hallitus muodostuu ja miten tuleva pääministeri linjaa yhteistyötään presidentti Emmanuel Macronin kanssa. Pelissä on Ukrainan niin taloudellinen, poliittinen kuin sotilaallinenkin tukeminen. 

Nykyinen maan sisäpoliittinen eripura ja jopa kaaos heikentää Ranskan lisäksi EU:ta ja myös Natoa, jolloin viime kädessä Ranskan ongelmista hyötyy Putinin Venäjä. Hallituksessa ei voi olla venäjämielisiä ministereitä, joilla riittää ymmärrystä Kremlin intresseille ja tavoitteille.

Gerasimovin oppiin liittyen julkisuudessa on spekuloitu viime aikoina infrastruktuuriin kohdistuvien sabotaasien lisäksi jopa poliittisilla salamurhilla. Kuten hyvin ymmärretään, avoimessa yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa eliminoida kaikkia uhkatekijöitä. Tässä kohtaa rikolliset tarkoitusperiaatteet menevät aina askeleen edellä. 

Autoritaarisille diktatuureille paras demokraattisten yhteiskuntien vastavoima on edelleen se, että ne pitävät kiinni omista arvoistaan, tutkitusta tiedosta, perusvapauksistaan ja oikeusvaltioperiaatteestaan. Jos näistä tingitään, Venäjä ja Putin ovat saaneet jälleen yhden hyvin kyseenalaisen voiton osakseen.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Pekka Väisänen on vapaa toimittaja.

Artikkelikuva: Tim Arterbury / Unsplash

Julkaisu Venäjän hybridivaikuttaminen Ranskassa – Historia ja nykypäivä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskassa puhutaan demokratian kriisistä presidentti Emmanuel Macronin ajettua itsevaltaisesti eläkeiän uudistuksen läpi ilman parlamentin hyväksyntää. Eläkeikä nostettiin 64 vuoteen, ja täyteen eläkkeeseen vaaditaan 43 vuotta työelämää. Muutokset toteutetaan vuoden 2023 aikana. Laki ei saanut parlamentin hyväksyntää, mutta se meni läpi perustuslaillisella 49/3 poikkeuslailla. Parlamentin ohittaminen ei ole kovin yleistä ja sitä on kritisoitu epädemokraattisena.

Tämä sai kansan kadulle. Kansan poliittiset – ja politiikkaa vastaan – suunnatut protestit eivät ole Ranskassa harvinaisia. Viime vuosina kansainväliseen uutiskuvastoon ovat päässeet niin kutsutut keltaliivit tai keltaisten liivien liike (ransk. Mouvement des gilets jaunes), jotka ovat protestoineet muun muassa polttoaineen hinnankorotuksia.

Kattilat toivottivat Muskin tervetulleeksi

Protestin symboleiksi ovat tällä kertaa kohonneet pannuja ja kattiloita soittavat mielenosoittajat eli les casserolades. Mielenosoittajat olivat vastaanottamassa näyttävästi Macronin Versailles’n palatsiin Ranskan vienninedistämisohjelma Choose Francen tapahtumaan kutsumaa 500 yritysjohtajaa. Macronin henkilökohtainen panostus tapahtumaan oli merkittävä, Ranskaan mahdollisesti investoivien vierailevien sijoittajien joukossa oli esimerkiksi sähköautoyhtiö Teslan ja viestipalvelu Twitterin omistaja Elon Musk.

Kattiloilla ja pannuilla on aikaisemmin vastustettu esimerkiksi vuonna 1973 oikeistodiktaattori Augusto Pinochetin hallitusta Chilessä. Ranskassa niitä käytettiin Algerian sodassa: kattiloita hakattiin ja huudettiin ”Algerie francaise” puolustaen ranskalaista Algeriaa, eli Algerian itsenäisyyttä vastaan.

Tälläkin kertaa vastakkain on kansa,  le peuple, ja eliitit, les elites, kun tavalliset ranskalaiset ovat kokoontuneet kaupungintaloille osoittamaan mieltään.

Ranskassa les casseroladisien historia juontaa 1800-lukua kauemmas aina keskiajalle: kattiloiden paukutuksella oli tapana häpäistä julkisesti yhteisön jäsentä epämoraalisista teoista, kuten esimerkiksi leskimiestä, joka oli nainut nuoren tytön.

Jokaisesta kodista löytyvistä keittiötarvikkeista syntyy paljon melua, joten ne sopivat oivallisesti kansanomaiseen mielenilmaisuun. Tälläkin kertaa vastakkain ovat kansa, le peuple, ja eliitit, les elites, kun tavalliset ranskalaiset ovat kokoontuneet esimerkiksi kaupungintaloille osoittamaan mieltään.

Macronia on aiemminkin arvosteltu siitä, ettei hän kuuntele kansaa. Keltaliivien kriisissä vuonna 2018–19 oli kyse samasta populistisesta vastakkainasettelusta. Keltaliivit tosin vastustivat johtajuutta ja eliittiä lopulta siinä määrin, että olivat kelvottomia johtamaan myös itseään. Liike hajosi sisäisiin riitoihin. Keltaiset huomioliivit sopivat kuitenkin hyvin arkipäiväisyytensä mutta näkyvyytensä vuoksi kansanomaiseen protestiin samoin kuin kattiloiden paukutus.

Presidentti Macron ja demokratian kriisi?

Useat politiikan ja historian tutkijat kuten Jean Garrigues ovat analysoineet nykyistä tilannetta jopa Ranskan viidennen tasavallan (1958–) historian pahimmaksi kriisiksi. Heidän mukaansa Macronin itsevaltaisessa toiminnassa on kyse suoranaisesta demokratian kriisistä (ransk. crise de democratie).  Tämä saattaa olla hieman liioitteleva tulkinta: kyseessä ei välttämättä ole Ranskan tasavallan kriisi, vaan ennen kaikkea Macronin johtajuuden kriisi. Eläkkeistä lähtenyt kritiikki on laajentunut Macronin itsevaltaiseen johtamistyyliin ja ilmeisen oikeistolaiseen talouspolitiikkaan.

Kun Macronista tuli presidentti, hän oli suuren kansainvälisen kiinnostuksen kohde, lehdistön lemmikki ja uudistaja. Suosio alkoi kuitenkin repeillä, esimerkiksi Benalla-tapauksen ja muiden kohujen myötä. Ranskalaisten mielikuvissa Macronia pidetään usein ylimielisenä eliitin edustajana.

Kritiikistä huolimatta Macron ei vaikuta perääntyvän. Hän on luonnehtinut eläkeuudistusta ”välttämättömäksi”, ja on käytännössä laittanut koko presidentin instituution arvovallan peliin sen puolesta. Alun perin Macron laski saavansa uudistuksen taakse parlamentin enemmistön, mutta varsin hajanainen parlamentti ei antanut kannatusta. Myös Macronin oman puolueen riveissä on hajaannusta, eikä Renessaince-puolueella ei ole enemmistöä parlamentissa.

Macronin vastavoimien parlamentissa on paljon EU-kriittisiä puolueita.

Ranskassa EU henkilöityy nykyisellään ehkä liikaa Macroniin. Ranskan parlamentti esimerkiksi äänesti voimaan lain, jonka mukaan yli 1500 asukkaan kaupungeissa ei tarvitse pitää EU:n lippua kaupungintalon edessä. Päätös on ehkä pieni, mutta symbolinen. Macronin vastavoimien parlamentissa on paljon EU-kriittisiä puolueita, sillä noin puolta ranskalaisesta vasemmistosta voidaan pitää EU-skeptisenä tai sille suorastaan vihamielisenä. Oikealta taas Marine Le Penin Rassemblement Nationale tarjoaa yhä merkittävän haasteen.

Väreilyä EU-tasolla

Euroopan unionin tasolla Macron ei myöskään saa juuri tukea politiikalleen. Häntä on myös kritisoitu liiasta ”sooloilusta” esimerkiksi Ukrainan kriisissä ja Euroopan unionin ohi toimimisessa. Macronin omapäinen toiminta uhkaa kuluttaa EU:n tulevien uudistusten kannalta tärkeää poliittista pääomaa ainakin kotimaassa, mutta myös liittolaisten kanssa.

Macron on äärimmäisen EU-myönteisten eurofiilien ranskalaisten sukupolvea, johon jäi jälki Ranskan vuoden 2005 EU:n perustuslakiäänestyksessä, jossa ranskalaisten enemmistö jokseenkin yllättäen sanoi ei EU:n perustuslaille. Macron ymmärtää, että EU:hun suhtaudutaan Ranskassa kriittisesti, esimerkiksi vuonna 2018 hän pohti avoimesti Britannian yleisradioyhtiö BBC:n haastattelussa Ranskan EU-eron, eli Frexitin mahdollisuutta. Frexit ei ole ajankohtainen, mutta esimerkiksi ranskalaiset tuottajat korostavat kotimaisuuttaan, ”ranskalaista Ranskaa” ja useat mielipidetutkimukset kannattavat ranskalaisuutta – esimerkiksi työpaikkojen siirtymisestä Kiinaan ollaan huolissaan.

Ranskalaisten EU-skeptismi ei ole hidastanut Macronia. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on ollut tehdä avauksia presidentti François Mitterrandin hengessä ja kunnostautua Saksan ja Ranskan välisissä suhteissa.

Ranskalaisten EU-skeptismi ei kuitenkaan ole hidastanut Macronia. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on ollut ja on tehdä avauksia presidentti François Mitterrandin hengessä ja kunnostautua Saksan ja Ranskan välisissä suhteissa, mutta Saksan uusi liittokansleri Olaf Scholz ei ole ollut Macronille yhtä vastaanottavainen kuin edeltäjänsä Angela Merkel.

Scholz siteerasi Eurooppa-päivän puheessaan ranskalaista kirjailijaa Paul Valerya, jonka mukaan Eurooppa on vain pieni saareke Aasian mantereella. Viittauksessa havaittiin Saksassa selvästi pieni piikki Macronia ja tämän edustamaa suurellista Eurooppa-politiikkaa vastaan.

Saksalla ja Ranskalla ovat erilaiset – ja erkaantuvat – visiot Euroopan tulevaisuudesta, ja siitä mikä maa tätä kehitystä johtaa. Jännite ei suinkaan ole uusi, mutta Macronin aseman ja EU-politiikan suunnanmuutokset ja keskustelut uusista EU-tason talousuudistuksista Ukrainan tukemisesta puhumattakaan, ovat synnyttäneet syystä huolta tulevasta. Kotimaassa soraäänet hyödyttävät ennen kaikkea Marine Le Peniä.

Laura Parkkinen on Ranskan politiikkaan perehtynyt tutkija.

Artikkelikuva: RGY23 / Pixabay

Julkaisu Macronin johtajuus on kriisissä – mielenosoittajat soittavat kattiloita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Puhun kaikille naisille”, totesi keskustaoikeistolaisen Les Républicains- puolueen presidenttiehdokas Valérie Pécresse levittäen kätensä kuin syleilläkseen yleisöään marraskuussa 2021, kun hänet valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Pécressen retoriikassa sukupuoli on myös keino näyttäytyä puolueen uudistajana, sillä hän on ensimmäinen puolueen naispuolinen presidenttiehdokas. Sukupuolella on myös uutuusarvoa vaaleissa, joissa keskeinen sana on ollut muutos (changement).

Naisehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat feminismin keinoin.

Yksi Ranskan huhtikuussa 2022 järjestettävien presidentinvaalien keskeisistä ja kantavista teemoista on ennen kaikkea sukupuoli. Naisehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat feminismin keinoin. Pécressen feminismiä on moitittu vaalistrategiaksi ja opportunismiksi, sillä esimerkiksi Francois Fillonin hallinnon opetusministerinä hän ei ollut erityisen kiinnostunut tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Vaaleissa perinteinen oikeisto-vasemmistolinja ei ole selvä ja kiivasta kamppailua käydään ennen kaikkea naisten ja katolisten äänistä. Maata vuosikymmeniä hallinneen sosialistipuolueen Le Parti Socialisten jatkuvaa alamäkeä pidetään merkkinä siitä, että perinteinen asetelma on muuttunut. Vuoden 2017 vaaleissa Macron esitti itsensä uudistajana, järjestelmän ulkopuolisena ehdokkaana. Presidentinkauden jälkeen tämä ei enää kävisi järkeen, joten Macron hyödyntääkin mielikuvaa itsestään menestyksekkäänä kriisijohtajana.

Pääehdokkaina kolme naista

Kevään 2022 Ranskan presidentinvaaleissa pääpuolueiden ehdokkaina on ensi kertaa kolme naista. Sosialistipuolue Le Parti Socialistea edustaa Pariisin pormestari Anne Hidalgo, keskustaoikeistolaista Les Républicains-puoluetta (suom. republikaaneja) edellä mainittu Valérie Pécresse ja kansallisoikeistolaista Rassemblement Nationalea (kansallinen rintama) kansainvälisestikin tunnetumpi Marine Le Pen. Esimerkiksi sanomalehti Le Figaron tuoreessa mielipidemittauksessa Pecressen kannatusluku on 16.5 % ja Le Penin 17 %, kun taas Hidalgon kannatus vain 2–3 %. Hidalgoa onkin painostettu jättämään vaalit alhaisen kannatuksensa vuoksi.

Alhaisen kannatuksen syy ei ole Hidalgon sinänsä, vaan hajonneen vasemmiston. Hollanden hallituksen oikeusministeri Christiane Taubira on asettautunut yhdistyneen vasemmiston ehdokkaaksi. Radikaalivasemmiston edustaja Taubira yrittää yhdistää hajanaista vasemmistoa, mutta samalla vetää sitä kauemmaksi Hildalgosta ja Parti Socialistesta.

Vahvojen naisten esiinmarssille ranskalaisessa politiikassa loi tärkeää pohjaa vuonna 2007 presidentinvaaleissa ehdolla ollut sosialistien Ségolène Royal, joka pääsi tuolloin toiselle kierrokselle asti Nicolas Sarkozyn vastaehdokkaana. Royal tunnetusti hävisi Sarkozylle, jonka myöhempiä poliittisia ja rikosoikeudellisia vastoinkäymisiä käsiteltiin aiemmassa artikkelissa.

Puhumalla naiseudestaan vanhan puolueen edustaja pystyy osoittamaan sukupuolellaan olevansa muutos ja raikas tuulahdus ja tuovansa uutta.

Usein ei kuitenkaan muisteta, että ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas Ranskassa oli Lutte ouvrière -puolueen (Työläisten taistelu) trotskilainen kommunisti Arlette Laguieller jo vuonna 1974. Hän oli ehdolla tämän jälkeen vielä vuosien 1981, 1995, 2002 ja 2007 vaaleissa. Vuonna 2002 hän sijoittui 5,72 prosentilla äänistä viidenneksi, mikä jäi hänen parhaaksi saavutuksekseen. Ranskalaisen laitavasemmiston hajaannuksesta kielii sekin, että sama puolue asetti ehdokkaan, Nathalie Arthaudin, tämänkin vuoden presidentinvaaleihin.

Sukupuolen ja feminismin näkyminen osana modernia ranskalaista poliittista kampanjointia voidaan katsoa kuitenkin alkaneen juuri Royalin ehdokkuudesta. Ranskalainen politiikan ja populismin tutkija Pierre-André Taguieff on kuvannut Royalin tavasta tehdä politiikkaa sanoilla “naispopulismi” ja ”glamourpopulismi”, jolla hän tarkoittaa tämän tarkoituksenmukaista argumentointia sukupuolella. Taguieffin mukaan Royal korosti kampanjansa jokaisessa käänteessä naiseuttaan keskeisenä piirteenään, viitaten esimerkiksi ”naisen auktoriteettiin”.

Vastaavaa argumentointia on kuultu vahvasti nytkin, sillä esimerkiksi Les Républicains -puolueen Pécresse on korostanut olevansa nainen, ajavansa tasa-arvoa ja puolustavansa naisten asemaa. Kyseessä on retorinen strategia, jolla vallitsevaa systeemiä edustavan vanhan puolueen edustaja pystyy osoittamaan sukupuolellaan olevansa muutos ja raikas tuulahdus ja tuovansa uutta.

Niin ikään Le Pen korostaa äitiyttään ja sen tuomaa perspektiiviä politiikkaansa. Hän esimerkiksi haluaa ”suojella” maataan, kertoo olevansa yksinhuoltaja, joka tietää mitä äitiys ja kärsimys on.

Kriisijohtaja Macron

Presidentti Emmanuel Macron johtaa tällä hetkellä presidentinvaalien mielipidemittauksia. Vaikka Macron ei virallisesti hän ei ole ilmoittautunut ehdokkaaksi, hän on esiintynyt vahvasti EU-puheenjohtajuuden myötä dynaamisena ja aloitteellisena johtajana. Macronin puolue ei ole kuitenkaan saanut hänen presidentinkautensa aikana taakseen vahvaa kansansuosioon nojaavaa mandaattia.

Voidaankin sanoa, että Macron on parhaimmillaan tilanteessa, jossa hän pystyy esiintymään vastauksena kriisiin – edellisissä presidentinvaaleissa hän oli ”vanhan poliittisen järjestelmän ulkopuolinen” vaihtoehto. Koronakriisi on antanut Macronille tilaisuuden esiintyä vakuuttavasti ja tehdä eroa hänen presidentinkampanjaansa vuonna 2017. Tuolloin Macron profiloitui tarkoituksellisesti ”humanitääriseksi” ehdokkaaksi, mutta nyt näkemykset erityisesti maahanmuuttoa kohtaan ovat koventuneet, ja talouspolitiikka on ollut selvemmin oikeistolaista.

Macron on parhaimmillaan tilanteessa, jossa hän pystyy esiintymään vastauksena kriisiin.

Macron on usein joutunut kritiikin keskiöön. Macronin kaudesta muistetaan varmaankin ennen kaikkea Les Gilets Jaunes, eli Keltaliivit, jotka protestoivat bensiinin korotusta ja kansalaisten ostovoiman laskua vastaan. Keltaliivit nousivat näkyväksi Macronin politiikan vastaliikkeeksi, mutta mielenosoituksen hiipuivat liikkeen hajanaisen johdon ja henkilöristiriitojen takia. Koronapandemian vastaiset rajoitukset johtivat mielenilmaisujen katoamiseen katukuvasta. Keltaliiveillä on kuitenkin edelleen satunnaisia mielenosoituksia ja he asettanevat presidentinvaaleihin oman ehdokkaansa.

Vasemmiston hajaannus

Maata vuosikymmeniä johtanutta sosialistipuoluetta Parti Socialistea on kutsuttu ranskalaisessa mediassa “elefanttien hautausmaaksi” ja sen korahduksia ”elefanttien valssiksi”. Vanhoja puoluetta edustaneita ja ranskalaista politiikkaa hallinneita mieshahmoja, kuten pääministeri Lionel Jospinia tai François Mitterrandia on nimitetty elefanteiksi – harmaiksi, jähmeiksi, vakiintunutta valtaa edustaviksi ja ajastaan jääneiksi. Politiikassa mielikuvat ovat vahvoja.

Ranskalaisen vasemmiston epäyhtenäisyydestä kielii se, että vasemmisto ei saanut sovittua yhteistä ehdokasta presidentinvaaleihin. Anne Hidalgo herättää persoonana ja Pariisin pormestarina voimakkaita negatiivisia mielikuvia ja häntä on painostettu jättämään vaalit väliin, jotta vasemmisto voisi yhdistää ääniään esimerkiksi Jean-Luc Mélenchonin tai Taubiran taakse. Hidalgoa pidetään elitistisenä vasemmistovihreänä. Vian sanotaan kuitenkin olevan puolueessa ja poliittisessa järjestelmässä ja sen korostetussa oikeisto-vasemmisto-jakolinjoissa, kuin Hidalgossa itsessään.

Hidalgon kanssa samoista äänistä kilpailee myös vihreiden Yannick Jadot, joka on pidetty ja suosittu EU-parlamentaarikko. Jadot ajaa lähtökohtaisesti myös feminististä politiikkaa ja sai ääniä vihreille edellisissä EU-vaaleissa. Jadot vetoaa ja kohdistaa kampanjaansa erityisesti opiskelijoihin. Vihreitä menestyksekkäästi luotsannutta Jadotia on vasemmistossa kuitenkin kutsuttu boboksi (boheemi porvari) ja liian liberaaliksi, eli toisin sanoen oikeistolaiseksi.

Lisäksi osa vasemmiston äänestäjistä kannattaa vasemmistopuolue La France Insoumisen (Alistumaton Ranska) veteraanipoliitikko Jean-Luc Mélenchonia, joka on ollut ehdolla vasemmiston ehdokkaana presidentinvaaleissa vuodesta 2012 alkaen. Vaikka puolueen suosio ei anna viitteitä suuresta suosiosta tänäkään vuonna, Mélenchon on ehdolla nytkin. Mélenchonin suosio perustuu hänen henkilöhahmoonsa ja hänen kannattajansa ovat varmoja valinnastaan.

Oikeiston uudet tuulet

Les Républicains -puolueen Pécresse taistelee samoista äänistä kuin Macron ja hänen uumoillaan olevan kovin vastus istuvalle presidentille. Marine Le Penin vetovoima on vähitellen hieman hiipunut. Tämän sanotaan johtuneen siitä, että muut puolueet ovat ottaneet RN:n teemoja ja Le Pen on pehmentänyt retoriikkaansa. Le Penin suosion esteenä on yhtäältä hänen sukunimensä taakka, ja toisaalla uudet liikkeet ranskalaisessa poliittisessa oikeistossa.

Le Penin kanssa samoista äänistä taistelee uuden äärioikeistoon asettuvan Reconquête-puolueen perustanut Éric Zemmour. Zemmour, jonka maahanmuuttovastaisen puolueen nimi viittaa kristittyjen Iberian niemimaan ”takaisinvaltaukseen” 1400-luvulla, ei ole vielä virallisesti saanut ehdokkuutta. Zemmour on kiistelty ja poleeminen hahmo, joka entisenä televisiotoimittajana osaa ottaa mediatilan haltuunsa. Hänen machomainen miehisyyttä korostava esiintymisensä on kuin vastakohta feministiselle otteelle.

Ranskalaisissa vaaleissa merkitystä on myös katolilaisuudella ja siihen sitoutuneesta identiteetistä.

Le Penin kampanjan entinen tiedottaja siirtyi vastikään Zemmourin organisaatioon, kuin myös Le Penin puolueen Rassemblement Nationalen EU-parlamenttiavustaja. Heidän viestinsä oli, ettei Le Pen voisi voittaa vieläkään vaaleja. Le Pen on ollut jo ehdolla 2012 ja 2017 presidentinvaaleissa, ja vaikka hän on päässyt toiselle kierrokselle, voittoa hän ei ole saavuttanut. Le Penin johdolla puolue on tehnyt kasvojenkohotuksen, mutta ranskalainen kansallismielinen oikeisto saattaa etsiä uutta liikevoimaa toisaalta.

Lopuksi täytyy muistaa, että ranskalaisissa vaaleissa merkitystä on myös katolilaisuudella ja siihen sitoutuneesta identiteetistä. Moni katolilainen äänestäjä jätti äänestämättä vuoden 2017 presidentinvaaleissa, kun Les Republicainsin ehdokas ja entinen pääministeri François Fillon jäi kiinni ”fiktiivisistä työntekijöistä”. Pécressen uudet feministiset painotukset saattavat olla liian modernia retoriikkaa edustamaan katolisia perhearvoja.

Rokotepopulismi tarttuu teknokraattiinkin

Kuten usein, Ranskan presidentinvaalit saattavat ratketa äänestysprosentin kautta: kuka pystyy puhuttelemaan äänestäjiä niin, että uurnille lähdetään? Presidentti Macron on tehnyt maltillista vaalikampanjaa kulisseissa jo pitkään, mikä on istuvan presidentin etu.

Mielenkiintoista on, että eliittiä edustava ja aluksi jopa teknokraatiksi käsitetty presidentti on muuttanut puhetyyliään. Tästä kenties näkyvin ja tuorein esimerkki on Macronin alatyylinen ilmaisu kansalaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan koronarokotetta.  Voidaan ajatella, että vaalien alla karkeudesta huolimatta Macron käytti voimakasta kieltä harkiten: näin haluttiin osoittaa, että presidentti osaa puhua suoraan, kansan kielellä.

Pitkittynyt koronatilanne pelaa Macronin vahvuuksiin käsitettynä poikkeusajan vahvana johtajana. Macronin on kuitenkin voitettava parlamenttivaalit kesäkuussa 2022, jotta hänen valtansa pysyisi vahvana.

VTM, FM Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018–2020 Sorbonnen yliopistossa.

Julkaisu Kuka voittaa kevään presidentinvaalit Ranskassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2011 Marine Le Pen valittiin oikeistopopulistisen Rassemblement National -puolueen puheenjohtajaksi. Tuolloin myös puolueen kieltä siistittiin ja sitä muutettiin: populistipuolueen johtajan sukupuolen vaihtuminen muuttaa myös sen retoriikkaa ja painotuksia. Puolueen keulakuvan ja kielen muuttuessa voidaan aiemmin miehistä kuvaa luonut populismi tuoda lähemmäksi keskiluokkaa ja naisia. Voidaan puhua myös ”salonkikelpoisuudesta”.

Marine Le Penin edeltäjän – ja isän – Jean-Marie Le Penin jotkin ilmaisut, kuten ”chambre a gaz”, kaasukammio, jäivät historiaan. Le Pen tuolloin viittasi natsi-Saksan kaasukammoihin vain historian yksityiskohtana provosoiden tietoisesti huomiota medialta. Jean-Marie Le Pen puhui Verdunin taistelusta ja toisen maailmansodan anekdooteista, mutta hänen tyttärensä tuottaa puhetta 1980-luvulla syntyneille.

Puolueen retoriikassa ei viitata enää historiallisiin, vaan ajankohtaisiin mediatapahtumiin. 1600-luvun näytelmäkirjailijan Molièren sijaan siteerataan mediaseksikkäitä filosofeja ja kirjailijoita kuten Michel Houllebecqia.

Maskuliinisuuden tilalle äitiys

Naispopulistien tapaa käyttää kieltä ja retoriikkaa ei ole juuri tutkittu, mikä johtunee siitä, että nykyisten, etenkin oikeistopopulististen puolueiden ensimmäiset johtajat ovat olleet miehiä. Stanfordin romanisten kielten professorin Cecile Alduyn ja Pariisin Creteil-yliopiston viestinnän professorin Stephane Wahnichin kirja Marine Le Pen prise par les mots (Marine Le Penin sanat) on eräs harvoista yrityksistä analysoida systemaattisesti naispopulismin kieltä. Wahnich ja Alduy muistuttavat, että Rassemblement Nationalen historia vuodesta 1972 on samalla sanojen historiaa.

Siinä missä Jean-Marie Le Pen oli korostanut viriilisyyttä ja maskuliinisuutta, näiden tilalle tuli Marine Le Penin johtamassa puolueessa äitiys ja tavallisuus. Samalla useita kiistanalaisia naisten oikeuksiin liittyviä teemoja, kuten aborttia, vältettiin. ”Hän on kuten me”, huokasivat useat naiset kirjasta tehdyn televisiodokumentin mukaan, joille Marine Le Pen puhui maahanmuutosta, mutta myös esiintyi tavallisena naisena, joka kävi töissä ja oli huolissaan perheiden turvallisuudesta.

Siinä missä Jean-Marie Le Pen oli korostanut viriilisyyttä ja maskuliinisuutta, näiden tilalle tuli Marine Le Penin johtamassa puolueessa äitiys ja tavallisuus.

Tavallisuuteen yhdistyi samalla johtajuus. Cecile Alduyn mukaan hän esiintyi ”huonosti kammattuna Jean D´Arcina”. Marine Le Pen perusteli maahanmuuttovastaisuuttaan tilastoilla ja luvuilla, jotka antoivat perehtyneen kuvan. Lisäksi hän käyttää retoriikassaan merkittävästi taloussanastoa, jolla hän perustelee maahanmuuttovastaisuuttaan.

Stephane Wahnich huomauttaa kuitenkin kirjassa Les Mots pris par Marine Le Pen, että Le Penin luvuilla ei ollut välttämättä tekemistä todellisuuden kanssa. Lukujen siteeraaminen lisää kuitenkin retoriikan uskottavuutta. Koronakriisin aikana Marine Le Pen on käyttänyt klassista systeeminvastaista populistista retoriikkaa. Hän esimerkiksi väitti Valeurs Actuelles -lehdessä, että hallitus tuottaa valeuutisia pandemiatilanteesta.

Uskonto, laïcité – vaalien avainkysymys?

Le Pen puhuu kristillisistä arvoista vastakohtana islamille, mutta hän ei puhu henkilökohtaisesta uskostaan isänsä tavoin. Le Penin johdolla puolueen kielenkäyttö uudistui myös kattamaan ranskalaisen uskonnollisen tunnuksettomuuden ja uskontojen pluralismiin viittaavan laïcitén käsitteen, jonka Le Pen toi mukaan puolueen ohjelmaan.

Le Penin tulkinta laïcitéesta korostaa sitä maallisuusperiaatteena samantyylisesti kuin entinen presidentti Nicolas Sarkozy. Uskonnollisuutta poliittisessa retoriikassa käyttää vahvemmin Marine Le Penin siskontytär Marion Marechal-Le Pen, joka on tätiään konservatiivisempi. Le Penin nimellä on merkitystä.

Toisin kuin isänsä, Marine ei käytä nostalgiaan nojaavaa retoriikkaa. Marine Le Penin oikeistopopulismi syleilee nykyaikaa.

Ranskalainen Mediapart-lehti arvioi viime toukokuussa, että  jos Marine Le Pen kykenee huomioimaan ranskalaiset katolilaiset äänestäjät, hän voi voittaa vuoden 2022 presidentinvaalit. Marine Le Penin on kohdennettava sanansa oikein, sillä viime vaaleissa Francois Fillonin putoamisen jälkeen useat niistä katolilaisista, joille Macron oli liian liberaali, jättivät äänestämättä. Marine Le Pen onkin esiintynyt hiljattain katolisessa Les Valeurs Actuelles -lehdessä avaamassa politiikkaansa.

Myös Le Pen käyttää ilmausta ”islamisaatio” kuten monet oikeistopopulistiset puolueet. Hän kuitenkin välttää tekemästä suoria syytöksiä muslimeita tai islamia vastaan, vaikka hän nostaa ”islamisaation” vastakohdaksi länsimaisen sivistyksen. Kuulijat voivat kukin tulkita Le Penin viestiä haluamallaan tavalla.

Hän puhuu myös välittämisestä ja haluaa pitää huolta heikommista. Marine Le Pen on tuonut puolueen lähemmäksi keskiluokkaa ja nuoria sekä naisia. Le Peniä äänestäjistä viime vaaleissa jo 25 prosenttia oli nuoria alle 35-vuotiaita. Toisin kuin isänsä, Marine ei käytä nostalgiaan nojaavaa retoriikkaa. Marine Le Penin oikeistopopulismi syleilee nykyaikaa.

Semanttinen käänne

”Entä jos vastakkain ovat he kaksi”, otsikoi Le Monde viime toukokuussa ja povasi Marine Le Peniä ja Emmanuel Macronia tuleviin presidentinvaaleihin. Vuoden 2017 vaalien jälkeen, jotka Macron siis voitti, Marine Le Pen oli vetäytynyt ja näyttäytynyt harvakseltaan julkisuudessa. Samaten puolueen nimi muuttui. Vuonna 2022 pidettäviin Ranskan presidentinvaaleihin on kuitenkin toistaiseksi asettunut ehdolle vain Marine Le Pen. Marine Le Pen on sittemmin ollut Ranskassa jatkuvasti julkisuudessa.

Macronin presidenttiys on uudistanut politiikan sanastoa. Cecile Alduyn mukaan Macron korostaa edistyksellisyyttä ja dynaamisuutta korostavia sanoja, mutta niiden tarkoitus jää ontoksi. Yhtä epämääräiseksi on osoittautunut jopa Macronin puolueen nimi La République En Marche! (Tasavalta eteenpäin!) – liikettä ilman tietoa suunnasta tai keinoista.

Marine Le Pen on ollut Ranskassa jatkuvasti julkisuudessa.

Yleisemmin presidentit puhuvat perinteisistä arvoista, mutta Macron keskittyy optimistisen ja dynaamisen liikkeen kuvaamiseen. Kun myös Le Pen puhuu nykyajasta ja varoo kiistanalaisia aiheita, arvokeskustelu tuntuu jääneen taustalle.

Naispopulistien kieli

Venla Kiukkanen on pro gradu -tutkielmassaan tutkinut perussuomalaisten europarlamentaarikon Laura Huhtasaaren retoriikkaa ja populistista tyyliä. Kiukkasen lähtökohtana on Benjaminin Moffittin populismikäsite, jonka mukaan populismi ei ole ideologia, vaan politiikan tekemisen tapa, jossa asetetaan ”kansa” ja ”eliitit” vastakkain, unohdetaan poliittinen korrektius ja hyvät tavat sekä käytetään hyväksi kriisejä ja uhkia.

Kiukkasen mukaan Moffittin käsitteen huonot tavat näkyvät Huhtasaarella esimerkiksi värikkäänä kielenä. Moderni naispuolinen populisti osaa myös käyttää mediaa hyväkseen: media nostaa heitä vahvasti esiin ja liittää heihin monia piirteitä. Esimerkiksi Marine Le Pen on ennen kaikkea tytär mutta myös äiti.

Siinä missä Jean-Marie Le Pen ei osallistunut edes televisioväittelyihin, hänen tyttärensä silittelee kissojaan Instagramissa.

Naispuoliset populistiset johtajat rakentavat tarkoituksellisesti seuraajiensa odotuksiin räätälöidyn identiteetin, jossa käytetään sekä tyypillisesti maskuliinisen, aggressiivisen kielen että naisellisten, äidillisten ominaisuuksien yhdistelmää. Populismin kieli ei silti välttämättä muutu, vaikka puolueen johtaja muuttuu.

VTM, FM Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018–2020 Sorbonnen yliopistossa.

Artikkeli pohjautuu väljästi kirjoittajan graduun sekä aiemmin tänä vuonna pidettyyn Språkets Funktion -esitelmään.

Julkaisu Populismin sukupuoli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy sai viime vuonna tuomion lahjonnasta Pariisissa. Sarkozya odottavat myös uudet syytteet vaalirahoitusrikkeistä myöhemmin tässä kuussa.

Sarkozyn tuomio koskettaa ennen kaikkea Ranskan presidentti-instituutiota. Ranskan poliittisen järjestelmän ongelmat kiteytyivät keltaliivien protesteissa. Mielenosoittajien keltaliiveillä, jonka mukaan he saivat nimensä, oli ennen kaikkea symboliarvoa, sillä ne vastustivat elitismiä ja ”poliittista luokkaa”.

Presidentti Hollande perusti vuonna 2013 PNF:n eli Parquet National Finacieren valvomaan julkista rahankäyttöä. Sarkozyn rahankäyttö tuli PNF:n tutkittavaksi.

Edes entinen presidentti ei ole koskematon lain edessä.

Sarkozyn tuomiolla onkin tarkoitus osoittaa, että laki on kaikille sama ja edes entinen presidentti ei ole koskematon lain edessä. Tuomion asettamisella juuri nyt voi olla pyrkimys säilyttää Ranskan kansalaisten usko poliittisiin instituutioihinsa, ja osoittaa, että valtionpäämies on kansalainen siinä missä muutkin. Osansa on myös keltaliiveillä, jotka ovat tuoneet kritiikin näkyväksi.

Valtionpäämiehet oikeudessa

Ranskan valtionpäämiehistä tuomion lahjonnasta on aiemmin vuonna 2011 saanut aiemmin esimerkiksi presidentti Jacques Chirac. Ranskassa istuvaa valtionpäämiestä ei voi asettaa syytteeseen, joten syytesuojansa menetettyään Chirac sai syytteen lahjonnasta kausiltaan 1977-1995 Pariisin kaupunginjohtajana. Terveydellisistä syistä entinen valtionpäämies ei joutunut vankilaan.

Nicolas Sarkozyn lähipiiristä syytteen rahan salakuljetuksesta on saanut muun muassa diplomaatti Boris Boillon, jonka lempinimi oli ”Sarko Boy” ja hänen entinen pääministerinsä Francois Fillon.

Ranskalaiset valtionpäämiehet eivät toki ole tässä suhteessa poikkeus kansainvälisesti. Lahjonnasta syytteen ovat saaneet esimerkiksi Israelin Benjamin Netanyahu ja Italian Silvio Berlusconi. Berlusconi ei joutunut istumaan tuomiotaan korkean ikänsä ja vanhentuneiden syytösten takia. Vaikka presidentti Donald Trump välttyi kongressin virkasyytteiltä kahdesti, hänellä on todennäköisesti edessä useampi kanne siviilioikeudessa.

Sarkozylla ei paluuta politiikkaan

Sarkozy oli Jacques Chiracin nuori sisäministeri 2002–2007, joka halusi sanojensa mukaan laittaa lähiöt kuriin Kärcher-painepesurilla. Sarkozyn presidentinvaalikampanja oli dynaaminen ja hän sai esimerkiksi kilpailevan Parti Socialiste -puolueen (PS) jäsenet kuulostamaan ajastaan jääneiltä. Sarkozy flirttaili avoimesti kansallismielisen Front Nationalen kanssa ja ehdotti myös DNA-testejä siirtolaisille. Hänen aikanaan Ranskaan tuli esimerkiksi burkakielto.

Presidentinvaaleissa 2007 hän käytti sanaa ”rupture”, repeämä, kuvaamaan murrosta, joka lisäisi ranskalaisen poliittisen kulttuurin avoimuutta. Sarkozy puhui avoimuudesta ja halusi tuulettaa kabinettipolitiikkaa.

Presidentti sai nopeasti vuonna 2007 lehdistössä lempinimet ”Sarko le americaine” ja ”bling-bling”-presidentti, koska katsottiin, että hän halusi taata lähinnä etuudet maan rikkaille ja että hän hengaili uusrikkaiden kanssa. Presidentinvaalien 2007 voiton jälkeen hän kertoi menevänsä mietiskelemään luostariin, mutta menikin miljonääriystävänsä huvijahdille.

Sarkozy puhui avoimuudesta ja halusi tuulettaa kabinettipolitiikkaa.

Sarkozy kuitenkin toimeenpani useita uudistuksia ja uudisti sisäministerinä 2003 esimerkiksi Ranskan islamia koskevia instituutioita sekä organisoi esimerkiksi ensi kertaa Ranskan tasavallan muslimien neuvoston, joka päättää esimerkiksi imaamien koulutuksesta.

Sarkozylla oli puolueensa sisällä omat kannattajansa. Vuosina 2014–2016 Sarkozy johti puolueensa uudistusta, jossa UMP-puolue – Union pour un Mouvement Populaire, suomalaisittain Kansanliikkeen unioni – vaihtoi nimensä muotoon Les Republicains, tasavaltalaisiksi.

Sarkoberlusconismi

Ranskalainen sosiologi Pierre Musso on luonnehtinut Sarkozyn tyyliä ”sarkoberlusconismiksi”, jolla tarkoitetaan tietynlaista eliitin sulkeutunutta hallitsemistapaa ja henkilökultin korostuneisuutta sekä Yhdysvaltojen ihailua. Termi yhdistää sekä Sarkozyn että Italian entisen ja pahamaineisen pääministerin Silvio Berlusconin. Musso katsoo, että sekä Sarkozy että Berlusconi edustavat tietynlaista bonapartismia, minän ylivaltaa, jossa yhdistyy sekä katolisuus että toisaalta yrittäjyys sekä henkilökohtainen kultti. Sarkosismiksi luonnehdittiin Sarkozyn johtamistapaa, joka teki hänestä Ranskan eniten kansaa jakaneen presidentin.

Sarkozy ja Berlusconi toivat median ja kuvat sekä television poliittisen vallan ytimeen.

Professori Musso on analysoinut sarkoberlusconismia kolmessa kirjassaan. Yksi näistä käsittelee sitä, miten Sarkozy ja Berlusconi toivat median ja kuvat sekä television poliittisen vallan ytimeen. Musso puhuu telepopulismista, joka tarkoittaa sitä, miten todellisuutta hallittiin kuvilla ja se saatiin näyttämään halutulta. Musson mukaan molemmat ovat populisteja, joilla on vankat kannattajansa, joilla on usko johtajaansa. Tätä kuvaa esimerkiksi se, että Sarkozyn kannattajat menivät televisiostudioihin tuomion julistamisen jälkeen ja Berlusconin kannattajat valtasivat maistraatin.

Pipolisation ja Paris Match

Sarkozy toi kuvienhallinnan ja tarinankerronnan ranskalaisen poliittisen vallan ytimeen. Hänen neuvonantajanaan toimi Henri Guaino, joka kopioi idean Hollywoodista. Christian Salmon on kutsunut tekniikkaa nimellä storytelling – tarinankerronta. Sarkozy nähtiin kättelemässä ihmisiä maatalousnäyttelyssä, lenkillä ja vaimonsa kanssa viettämässä iltaa sekä ajelemassa vespalla.

Tarinankerronta oli esillä esimerkiksi silloin, kun Sarkozy toi vuonna 2007 esiin naisystävänsä Carla Brunin Disneylandissa. Paikka oli tarkkaan harkittu, sillä Sarkozyn kannatus oli alamaissa ja Ranska hiljentyi jouluun eikä suuria uutisaiheita ollut. Parista muodostui onnistunut mediakuva, vaikka Sarkozya kritisoitiin amerikkalaisuudesta Disneylandin valitsemisen vuoksi.

Pipolisationilla viitataan yksityisyyden julkisuuteen, eli poliitikot esitetään julkisuuden henkilöinä yksityisyytensä kautta. Tämä oli uutta Ranskassa, jossa poliitikoilla oli korkea yksityisyydensuoja ja varsinaista keltaista lehdistöä ei ollut.

Presidenttinä Sarkozystä oli usein mittavia kuvatarinoita Paris Match -lehdessä, joka on nyt noussut puolustamaan häntä. Lehti oli mukana luomassa Sarkozystä eräänlaista presidenttikulttia ja käytti hänestä esimerkiksi ilmaisua ”star”, tähti.

Sarkozyn politiikasta puhuttiin yleisesti termillä ”pipolisation”, joka tulee englannin sanasta people (lausutaan ranskalaisittain pipol) ja viittaa People-lehteen. Pipolisationilla viitataan yksityisyyden julkisuuteen, eli poliitikot esitetään julkisuuden henkilöinä yksityisyytensä kautta. Tämä oli uutta Ranskassa, jossa poliitikoilla oli korkea yksityisyydensuoja ja varsinaista keltaista lehdistöä ei ollut.

Sarkozyn median käyttö ja näyttävä elämäntyyli loi ”superpresidenttiyttä”, joka meni kansan mielestä liian pitkälle — lopulta yleisö kyllästyi Sarkozyn jatkuviin tempauksiin.

Seuraavan presidentin Francois Hollanden suurin ansio vaaleissa vaikutti olevan, että hän oli muihin ehdokkaisiin nähden ”vähiten Sarkozy” ja ”normaali”. Hollande sai kansan piirissä lempinimen ”Flan”, jolla kuvattiin vanukasta.

Les Republicains -puolue kriisissä

Sarkozyn tuomio on ennen kaikkea isku Les Republicains -puolueelle. Vuoden 2017 vaaleissa saman puolueen Francois Fillon jäi vaimonsa kanssa kiinni ”fiktiivisistä työntekijöistä”. Samasta asiasta syytteeseen ovat joutuneet Marine Le Pen ja Chirac. Palkkaa on siis maksettu työntekijöille, jotka eivät ole oikeasti olemassa.

Myöhemmin tässä kuussa Sarkozya syytetään yli 50 miljoonan euron käyttämisestä vuoden 2012 presidentinvaalikampanjaan, jonka hän hävisi Hollandelle niin kutsutussa Bygmalion-tapauksessa. Summa on yli kaksinkertaisesti enemmän kuin on sallittua.

Sarkozysta toivottiin aiemmissa skandaaleissa ryvettyneen puolueensa pelastajaa.

Sarkozyn nimi oli aiemmin pysynyt pinnalla puolueen kabinettineuvotteluissa ja hänestä toivottiin pelastajaa puolueelle ja mahdollista presidenttiehdokasta vuonna 2022.

Ennen kaikkea Fillonin jääminen kiinni lahjonnasta oli isku puolueen katoliselle siivelle. Ranskassa on niin sanottuja , joille ei ole löytynyt ehdokasta. Zombie-katoliset ovat sosiologi Emmanuel Toddin mukaan katolisia, jotka eivät käy kirkossa, mutta toteuttavat katolisia arvoja elämässään ja heidän on kasvatettu katolisiin arvoihin. Heille Macron oli liian liberaali ja osa jätti juuri tämän takia äänestämättä viime vaaleissa.

Uusi poliittinen kulttuuri

Sarkozyn tuomio enteilee ennen kaikkea ranskalaisen poliittisen kulttuurin – etenkin vastuuvelvollisuuden – uudistumista. Se tarkoittaa myös, että keltaliivien asettama haaste on kuultu. Toisaalta kun ennen avoimen poliittisen kulttuurin ja meritokratian puolesta puhunut presidentti tuomitaan lahjonnasta, Sarkozyn tuomio osoittaa keltaliivien olleen ainakin osin oikeassa eliitinvastaisuudessaan.

Tuomio heittää varjon myös presidentti Macroniin. Miesten läheisistä väleistä kertoo se, että Sarkozy esimerkiksi edusti Macronia ja siten virallisesti Ranskaa Georgian presidentin virkaanastujaisissa. Molemmille presidenteille on yhteistä se, että he ovat Algerian sodan (1958) jälkeisen Ranskan viidennen tasavallan presidenttejä, joilla on vahva asema.

Keltaliivien asettama haaste on kuultu.

Toisaalta Ranskan lehdistön vahvistunut asema näkyy siinä, että aiemmin ”herrasmiessopimuksin” silotellut eliitin skandaalit tulevat julki. Siinä missä presidentti Francois Mitterrandin aviotonta tytärtä suojeltiin julkisuudelta vuoteen 1997 asti ennen hänen täysi-ikäisyyttään, vuonna 2008 Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n johtaja Dominique Strauss-Kahn, josta uumoiltiin sosialistien presidenttiehdokasta, sai erota virastaan seksiskandaalin myötä.

Vaalit 2022

Vuoden 2022 presidentinvaaleihin on tällä hetkellä runsas vuosi. Virallisesti ehdokkuutensa on ilmoittanut vain Rassemblement National -puolueen Marine Le Pen. Le Penin puolue uudistui kesällä 2018, jolloin se uudisti nimensä Front National (FN) nykyiseen muotoonsa häivyttääkseen siihen liitettyä stigmaa.

Istuva presidentti Emmanuel Macron puolustanee virkaansa. Hänen puolueensa La République En Marche! (LREM) on tosin alamaissa ja mahdollisesti Macron saa taakseen toisen liikkeen.

Mikäli vaaleista tulee Le Penin ja Macronin välinen kaksinkamppailu, se voi lisätä kahtiajakoa Ranskassa entisestään ja moni voi jättää äänestämättä. Äänestysprosentti on muutenkin jäänyt viime aikoina matalaksi.

Mikäli vaaleista tulee Le Penin ja Macronin välinen kaksinkamppailu, se voi lisätä kahtiajakoa Ranskassa entisestään ja moni voi jättää äänestämättä.

Varteenotettavia ehdokkaita ovat myös vasemmiston Anne Hidalgo ja laitavasemmiston edellisistä presidentinvaaleistakin tuttu Jean-Luc Melenchon.

Myös odottamatonta voi tapahtua – viimeksi presidentinvaaleja pidettiin valmiiksi Fillonin ja Le Penin kaksinkamppailuna, mutta asetelmat muuttuivat juuri Fillonin lahjontasyytösten vuoksi. Silloin esiin rynnisti oikeisto-vasemmisto-asetelman takaa juuri Emmanuel Macron.

VTM, FM Laura Parkkinen on vapaa toimittaja ja tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018–2020 Sorbonnen yliopistossa.

Julkaisu Minä en ole valtio – mitä Nicolas Sarkozyn tuomio merkitsee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskassa opettaja Samuel Patyn murha lokakuussa 2020 on herättänyt toistuvan keskustelun tasavallan arvoista. Patyn murhasi 18-vuotias tsetseeni tämän näytettyä oppilailleen sarjakuvalehti Charlie Hebdon kiistanalaiset kuvat profeetta Muhammedista.

Kysymys laïcité-periaatteen ja islamin suhteesta on erityisen ajankohtainen joulukuussa, kun periaatteen julistamisesta tulee täyteen 115 vuotta joulukuun yhdeksäs päivä 2020. Samana päivänä esitetään presidentti Emmanuel Macronin mietintö uudesta separatismi-laista ministerineuvostolle.

Ennen kaikkea ranskalaiset pohtivat tasavallan, islamin ja laïcitén kompleksista suhdetta, joka juontaa juurensa maan siirtomaamenneisyyteen. Ranskan tapahtumat ovat herättäneet laajaa keskustelua myös Suomessa. Näissä kuitenkaan ei ole aina huomioitu Ranskan erityistä kontekstia.

Islam, laïcité ja kansallisuus

Nykyisen Ranskan tasavallan tunnuslause liberté, égalité, fraternité – vapaus, veljeys, tasa-arvo – on kirjoitettu Ranskassa jokaisen koulun eteen. Koulujen tehtävä on Ranskassa opettaa tasavallan arvoja ja kasvattaa tasavaltalaisia. Kouluilla on tärkeä tehtävä esimerkiksi maahanmuuttajien integraatiossa. Ranska tai sen kansalaisuus ei perustu etnisyydelle tai alkuperälle, vaan tarkoittaa ennen kaikkea tasavallan arvojen hyväksymistä.

Kuuluisa laïcité-periaatteen tutkija Jean Bauberot erottelee sille jopa seitsemän erilaista tulkintaa, kuten laïcité identitairen, joka tarkoittaa sitä, että laïcité on osa ranskalaista identiteettiä. Tulkinta saattaa tosin usein peittää sen, että kristinusko on silti eräänlaisena lähtökohtaisena oletuksena taustalla ranskalaisessa yhteiskunnassa. Siksi ilmaisua laicite identitaire käyttävät yleensä pääasiassa oikeistopopulistit, mutta myös Nicolas Sarkozy herätti presidenttinä kohua toteamalla että ”Ranskan juuret ovat kristilliset”.

Ajan myötä jokainen laïcitén ympärillä käyty parlamentaarinen keskustelu on synnyttänyt uudenlaisen tulkinnan.

Ajan myötä jokainen laïcitén ympärillä käyty parlamentaarinen keskustelu on synnyttänyt uudenlaisen tulkinnan.

Lisäksi Marie-Claude Lutrandin ja Behdjat Yazdekhastin vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan islam on auttanut nuoria tuntemaan itsensä enemmän ranskalaiseksi. Eräs tutkimukseen haastatelluista nuorista naisista toteaa, ettei voi olla hyvä muslimi, jos ei ole hyvä kansalainen.

Tutkimukset muistuttavat, että islamia harjoitettiin 1970-luvun alkuun asti enimmäkseen yksityistiloissa, jolloin rinnakkaiselo oli sopuisaa lähinnä siksi, että islam ei näkynyt ranskalaisessa julkisessa tilassa. Maahanmuuttajat asuivat halvoissa hotelleissa ja lähiöissä (banlieus) ja säilyttivät tiiviit suhteet kotimaihinsa, joihin heidän oli tarkoitus palata.

Nykyiset ristiriidat liittyvät juuri julkisissa tiloissa näkyviin uskonnollisiin symboleihin, kuten hijab-huiviin. Vuonna 1989 kahden koulutytön hijabista kärjistyi kiista, jonka perusteella uskonnolliset symbolit, kuten hijab kiellettiin julkisissa tiloissa lailla vuonna 2004.

Hajanainen islam ja erityistapaus Ranska

Suurin osa ranskalaisista muslimeista on kotoisin Algeriasta, Marokosta tai Tunisiasta, mitä selittää maan siirtomaaperinne. Poliittisesti ranskalaiset muslimit eivät ole järjestäytyneitä. Heitä löytyy useista puolueista, mutta ennen kaikkea puoluepolitiikan ulkopuolelta. Suurin osa koulutukselliseen eliittiin kuuluneista muslimeista ei näe itseään ensisijaisesti muslimina.

Ranskalaisten muslimien kompleksisesta suhteesta politiikkaan kertoo esimerkiksi se, että oikeistolaisessa ja kansallismielisessä Rassemblement Nationale -puolueessa oli alkuaikoina mukana useita Algerian ranskalaisia, harkeja. Harkit tulivat vuonna 1962 Ranskaan Algerian itsenäistyttyä Ranskan siirtomaavallasta verisen sodan jälkeen.

Algerian sodan veteraani ja puolueen johtaja Jean-Marie Le Pen vastusti esimerkiksi 1980–1990-luvuilla vietnamilaisia ja afrikkalaisia maahanmuuttajia, muttei pohjois-afrikkalaisia tai islamia yleensä. Hänen tyttärensä, niin ikään puolueen johtoon noussut Marine Le Pen on ajanut esimerkiksi kansallisuutta Algerian harkeille. Hänen entinen puolisonsa, puolueen jäsen Louis Aliot on taustaltaan harki.

Tasavallan islam

Ensimmäisen yrityksen yhdistää Ranskan muslimit hallinnollisesti teki Nicolas Sarkozy sisäministerinä 2003. Sarkozy vahvisti useiden muslimiorganisaatioiden sateenvarjo-organisaation Le Conseil français du culte musulman (CFCM) perustamisen.

Ranskassa esimerkiksi katolisilla ja juutalaisilla on oma hallinnollinen organisaationsa. CFCM oli tärkeä hallinnollinen uudistus, sillä sen myötä Ranskan valtio tunnusti islamin osaksi yhteiskuntaa. CFCM:n tehtävä on yhtenäistää Ranskan islamia, muun muassa päättämällä juhlapyhistä, moskeijoiden rakentamisesta ja halal-lihasta. Se toimii myös muslimien virallisena edustajana hallituksen välillä.

CFCM:ää on kritisoitu siitä, että se ei kerää taakseen kaikkia muslimeja. CFCM ei ole onnistunut täyttämään tehtäväänsä ja toimimaan aitona sateenvarjo-organisaationa, sillä esimerkiksi vaikutusvaltainen Pariisin moskeijan edustajisto erosi siitä muun muassa uskonnollisten pyhien tulkintaerojen takia.

Sekä presidentti Nicolas Sarkozy että presidentti Francois Hollande ovat yrittäneet muodostaa erityistä tasavallan islamia.

Myöhemmin presidenttinä Sarkozy sekä presidentti Francois Hollande ovat osaltaan yrittäneet muodostaa erityistä tasavallan islamia. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole islamia Ranskassa, vaan erityinen Ranskan tasavallan islam, joka sopeutuu tasavaltaan. Esimerkiksi imaamit koulutettaisiin Ranskassa ja varmistettaisiin, että moskeijat eivät saisi ulkopuolista rahoitusta.

Hollanden yritys kaatui esimerkiksi Marokossa koulutettaviin imaameihin. Myös nykyinen presidentti Emmanuel Macron on pyrkinyt edistämään asiaa asiantuntijoiden kuulemisella vuodesta 2018. Macron esittää uutta lakia, jonka tarkoitus on suitsia radikalismia. Ongelmalliseksi on koettu, että muslimit itse eivät ole osallistuneet keskusteluun islamin tulevaisuudesta Ranskassa. Useat muslimit eivät halua tulla nähdyksi uskonsa kautta ja useiden organisaatioiden välillä on ristiriitoja.

Macron esittää mietintönsä tasavallan islamista ja separatistista toimintaa määrittelevästä laista joulukuussa 2020. Lain keskeinen tarkoitus on kansallinen koheesio. Nyt terrori-iskujen myötä esimerkiksi CFMC:n tulee hyväksyä se, että imaamit tulee lisensioida, jotta radikalisaatiota voidaan ehkäistä. Lisäksi CMFC:n tulee sitoutua tasavallan arvoihin.

Macronin separatismin ehkäisemiseen pyrkivässä mietinnössä yritetään vähentää radikalisaatiota esimerkiksi siten, että imaamit koulutetaan Ranskassa.

Mietinnössä yritetään vähentää radikalisaatiota esimerkiksi siten, että imaamit koulutetaan Ranskassa. Mietintöä on moitittu etukäteen siitä, että jos valtio puuttuu liikaa uskonnon harjoittamiseen, se puuttuu samalla laïcité-periaatteeseen.

Samalla esimerkiksi tunnettu islamin tutkija professori Olivier Roy kritisoinut Macronin näkemystä, jonka mukaan radikalisaatio tulee ulkoa. Royn mukaan ranskalaiset muslimit radikalisoituvat esimerkiksi netissä. Muslimit ovat kritisoineet esitystä, sillä se edellyttää islamin rakenteellista uudistusta.

Esimerkiksi nykyisin Ranskassa työskentelevät imaamit, joiden juuret ovat ulkomailla ja joiden palkka voidaan maksaa ulkomailta, esimerkiksi Turkista, joutuisivat jättämään paikkansa, koska he eivät ole saaneet koulutustaan Ranskassa. Tämä tietäisi uskonnollisille yhteisöille uusia kulueriä.

Macronin viestintä ja laïcitén politisointi

Laïcité-periaate esiintyi harvakseltaan Macronin puheissa vuoden 2017 presidentinvaalien jälkeen. Tuolloin hän kannatti liberaalia visiota uskonnon ja yhteiskunnan suhteesta.

Sosiologi Raphael Ligeurin mukaan Macron on liittänyt laïcité-keskusteluun esimerkiksi separatismin käsitettä vasta vuodesta 2019 lähtien. Ligeurin mukaan Macron on tietoisesti politisoinut laïcité-periaatetta. Monet journalistit ja tutkijat pitävät tätä taktikointina, sillä tämän vuoden joulukuussa Macron tulee esittämään mietinnössään laïcité-periaatteeseen liittyvien käytäntöjen päivittämistä.

Esitystä ovat valmistelleet sisäministeri Gerald Darmanin sekä kansalaisasioiden vastaava virkahenkilö Marlene Schiappa. Parlamentin keskusteluun päivitetty periaate-esitys tulee alkuvuodesta 2021.

Presidentti Macron on profiloitunut Ranskan arvojen ja laïcitén puolustajana. Tämän voidaan katsoa kohottaneen hänen suosiotaan: Macronin suosio marraskuussa 2020 oli ranskalaisittain poikkeuksellisen korkea 41 prosenttia, eli reilusti enemmän kuin hänen edeltäjillään samassa vaiheessa presidenttiyttään.

Useissa keskusteluissa on ehdotettu laïcitén uudelleen määrittelyä.

Macronin viestintää on kritisoitu populismista ja osoittelevaisuudesta. Esimerkiksi tutkija Emmanuel Todd on huomauttanut, että Macronin on saatava myös kansallisen rintaman ja kristillisen oikeiston ääniä tullakseen valituksi vuonna 2022. Näin Macronin nykyisen asemoitumisen voidaan katsoa olevan osa hänen vaalistrategiaansa.

Financial Times arvosteli Macronia siitä, että tämän toiminta stigmatisoi Ranskan islamia ja polarisoi sitä. Macron avasi vastauksessaan artikkeliin omaa käsitystään ja tarkensi sanavalintojensa merkityksiä niin, että hän oli puhunut islamistisesta terrorismista, ei islamista itsestään. Sen sijaan Macron korosti, että Ranska on sekularistinen eli maallinen maa, joka arvostaa islamin saavutuksia.

Professori Roy osallistui myös tähän keskusteluun. Roy huomautti, että laïcité-periaate on alun perin esitetty vuonna 1905, jolloin vallalla olivat konservatiiviset kristilliset arvot. Esimerkiksi naisilla ei ollut oikeutta äänestää ja homoseksuaalisuus oli kielletty. Macronin ajamat arvot ovat taas liberaaleja 1960-luvun arvoja sisältäen sekä tasa-arvon että homoseksuaalisuuden sallimisen. Roy kysyy haastavasti, että mikä Macronin arvoissa on erityisen ranskalaista.

Ranskan keskustelussa on kyse viidennen tasavallan identiteetistä ja siitä, mikä muslimien asema siinä.

Ranskalaiset intellektuellit ovat vuodesta 1989 lähtien puhuneet uudesta laïcitésta. Useissa keskusteluissa on jopa ehdotettu laïcitén uudelleen määrittelyä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri ja juristi Benoist Apparu on puhunut uuden lain mahdollisuudesta.

Periaatteen avaaminen ja uudelleenmäärittely olisi kuitenkin erittäin poikkeuksellinen prosessi, koska kyse on perustuslakiin vuonna 1946 kirjatusta periaatteesta.

Macronin pyrkimyksellä tasavallan islamista on varmistaa kansallinen yhteenkuuluvuuden tunne ja islamin rakenteellinen uudistus sisältäpäin. Liika puuttuminen esimerkiksi islamiin on nähty paradoksaalisesti tasavallan arvojen – laïcitén –vastaisena. Ranskan keskustelussa on kyse viidennen tasavallan identiteetistä ja siitä, mikä muslimien asema siinä.

Keskustelua hämmentää myös laïcitéhen yhdistetty käsite sananvapaus, joka ymmärretään myös varsin väljästi. Erityisesti Euroopassa populismi on ladannut tähän uusia merkityksiä.

VTM, FM Laura Parkkinen on vapaa toimittaja ja tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018-2020 Sorbonnen yliopistossa.

Julkaisu Islam, laïcité, Macron ja tasavallan arvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskalais-algerialainen 21-vuotias opiskelija Imane Bounouh jakoi suosittuja ruokaohjeita Instagramissa ja teki videoblogeja siitä, miten valmistaa halpoja, opiskelijabudjettiin sopivia ruokia pienessä asunnossa ilman uunia. Ranskalainen televisiokanava BFM TV haastatteli Bounouhia keittiössään 11.9. Päässään hänellä oli sinapinvärinen hijab-huntu.

Sanomalehti Le Figaron toimittaja Judith Waintraub twiittasi kuvat hastagilla #11septembre, jolla hän paheksui Bounouhin huntua ja yhdisti hänet näin terrorismiin ja islamismiin – syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin. Waintraub kuvailee itseään Twitterissä republikaaniksi, eli tasavaltalaiseksi, viitaten oikeistolaiseen Les Républicains -puolueeseen, sekä liberaaliksi. Waintraub paheksui sitä, miksi julkisuudessa esitettiin hijab-huntuinen nainen juuri 11. päivänä syyskuuta.

Toimittaja paheksui hijab-huntuisen naisen tuomista julkisuuteen juuri 11. päivänä syyskuuta.

Viikkoa myöhemmin presidentti Emmanuel Macronin puolueen La République en Marchen (LREM) kansanedustaja Anne-Christine Lang  käveli ulos joidenkin kollegojensa kanssa Ranskan senaatista vastalauseena Ranskan opiskelijajärjestö Unefin edustajan Maryane Pougetouxin hijabille. Pougetoux oli puhumassa siitä, miten koronaviruskriisi vaikutti nuoriin. Lang perusteli vastalausettaan sillä, että huntu on alistumisen merkki. Anne-Christine Langin mielipiteeseen yhtyi myös entinen sosialistien presidenttiehdokas Ségolène Royal.

Huntukeskustelu jakaa Ranskaa

Ranskassa syyskuussa 2020 alkanut Charlie Hebdo -lehden toimitusta vastaan vuonna 2015 tehdyn terrori-iskun oikeudenkäynti on lisännyt islamfobiaa. Ennen oikeudenkäyntiä Charlie Hebdo julkaisi uudestaan 2006 Jyllandspostissa ilmestyneet pilakuvat. Emme anna periksi, oli lehden viesti. Syyskuun 25. päivänä lehden toimituksen edustalla tapahtui puukotus, joka liittyi pilakuvien julkaisemiseen.

Islamiin liittyvät viharikokset ovat kasvaneet 54 prosenttia vuodesta 2019. Tässä kontekstissa ei liene ihme, että keskustelu leimahti Twitterissä ja julkisuudessa, mikä osoitti, miten vahvoja ennakkoluuloja hijab-huntuun ja toisaalta islamiin yhä liittyy Ranskassa. Keskustelu levisi pian arabiankielisille kanaville. Hunnun käyttöä puolustavat kysyivät julkisessa keskustelussa, eikö huntua käyttävää nuorta opiskelijaa saisi näyttää positiivisessa valossa julkisuudessa.

Mutta kun anonyymi Twitter-tili tviittasi uhkauksen Waintraubia kohtaa nostaen esiin tämän juutalaisen taustan, nimekkäät poliitikot, kuten entinen pääministeri Manuel Valls ja sisäministeri Gérald Darmanin riensivät puolustamaan Waintraubia.

Hunnun käyttöä puolustavat kysyivät julkisessa keskustelussa, eikö huntua käyttävää nuorta opiskelijaa saisi näyttää positiivisessa valossa julkisuudessa.

Äärioikeistolainen lehti Les Valeurs Actuelles puolestaan viittasi Bounouhin islamistina, koska tämä on kerännyt rahaa esimerkiksi vähävaraisille muslimeille rukousmattoihin ja Koraaniin.

Lopulta käytiin myös uskontojen välistä sovittelevaa vuoropuhelua, jossa esimerkiksi rabbi Gabriel Fahri kertoi valmistavansa omenasosetta Bounouhin ohjeen mukaisesti.

Hijab-kohu vaikutti noudattavan tuttua kaavaa, jossa kulttuurillisesti ja uskonnollisesti latautuneita tilanteita ei käsitellä, vaan tilanne pyritään rauhoittamaan aina seuraavaan kohuun asti. Nämä kohut kuitenkin koskettavat – etenkin laajentuessaan – koko ranskalaista yhteiskuntaa Instagram-persoonista sisäministeriin.

Liberté, egalité, laïcité

Kun Ranskassa käydään keskustelua hunnusta, käydään samalla keskustelua kulttuurillisesta kuulumisesta ja tasavallan arvoista. Valtiotieteilijä Vincent Geisser linkittää yhteen hijabfobian ja islamofobian  tarkoittaen, että edellinen on jälkimmäisen arkipäiväinen ilmaisu. Geisserin mukaan erityisesti ranskalainen eliitti näkee hijabin uhkana. Tätä tukevat kansanedustajien reaktiot.

Hunnun ja uskonnollisten symbolien, kuten juutalaisen kipan, käyttö on ollut kiellettyä Ranskassa julkisissa tiloissa, kuten kouluissa ja senaatissa, vuonna 2004 säädetystä laista lähtien. Useiden tutkimusten mukaan ranskalaiset muslimit kokevat hunnun käytön tärkeäksi identiteetilleen ja valtion rajoittavan sitä.

Laki maallisuudesta ja uskonnonvapaudesta on monimutkainen ja linkittyy neljään uskontoon, jotka yleisesti hyväksyttiin vuonna 1905: katolilaisuus, reformoitu protestanttisuus, luterilainen protestanttisuus ja juutalaisuus.

Ranskassa on voimassa laïcité-periaate vuodelta 1905, joka tarkoittaa sitä, että valtio ei tunnusta mitään uskontoa. Laki maallisuudesta eli sekulaarisuudesta ja uskonnonvapaudesta on monimutkainen ja linkittyy neljään uskontoon, jotka yleisesti hyväksyttiin vuonna 1905: katolilaisuus, reformoitu protestanttisuus, luterilainen protestanttisuus ja juutalaisuus. Voidaan myös ajatella, että näitä uskontoja on ajateltu ”lähtökohtina” modernin ranskalaisen kulttuurin pohjaksi.

Näin siis huolimatta Ranskan melko kattavasta siirtomaavallasta; harva esimerkiksi tietää, että ennen itsenäisyyttään vuona 1962 Algerian rannikkoseudut olivat vuodesta 1848 lähtien virallinen osa Ranskaa. Sitä vastoin isämaa määriteltiin siirtomaaksi. Ensimmäinen moskeija rakennettiin Pariisiin silti vasta vuonna 1926. Haastattelussa maaliskuussa 2019 presidentti Macron painotti vuoden 1905 laïcité-periaatetta, mutta lisäsi että nykyään islamilla on toisenlainen asema kuin 1905: ”Il y a un sujet avec l islam” (vapaasti käännettynä: islamista on keskusteltava.)

Toiseus hunnussa

Keskustelu hijabista ei ole uusi, vaan sitä on käyty lähes kolmekymmentä vuotta. Esimerkiksi Johanna Konttori on analysoinut Ranskan huivikeskustelun taustoja.

Keväällä 2019 urheiluvälinevalmistaja Decathlon toi markkinoille juoksijoille tarkoitetun hijabin. Ranskassa poliitikot vastustivat tätä ja esimerkiksi LREM-puolueen kansanedustaja Aurore Bergé kehotti boikotoimaan merkkiä, koska se ei vastannut hänen arvojaan. Lopulta Decathlon poisti hijabin markkinoilta.

Huntua on vastustettu usein eri argumentein. Näitä ovat esimerkiksi feministiset argumentit ja maalliset argumentit. Maallisilla argumenteilla viitataan laïcité-periaatteeseen.

Länsimaissa vallitsevaakäsitystä hunnusta muslimi­naisten alistamisen välineenä kritisoi myös Harvardin yliopis­ton islamin tutkimuksen pro­fessori Leila Ahmed.

Marokkolais-ranskalaisen kirjailija Leïla Slimanin mukaan on suuri ero vastustaa hijabia ja hyökätä hijabia vastaan.  Länsimaissa vallitsevaakäsitystä hunnusta muslimi­naisten alistamisen välineenä kritisoi myös Harvardin yliopis­ton islamin tutkimuksen pro­fessori Leila Ahmed. Ahmedin mukaan musliminaisia ei voi nähdä uhreina.

Ranskan ja sen muslimiväestön suhde on kompleksinen osittain siirtomaamenneisyyden takia. Suhdetta ei ole juurikaan avattu vuosikymmeniin, mutta viimeksi vuonna 2019 presidentti Emmanuel Macron esitti aloitteen Ranskan tasavallan islamista ja imaamien kouluttamista Ranskassa. Tavoitteena on kansallinen koheesio eli yhteenkuuluvuus.

Huntu vs. Ranska

Sosiologi Etienne Pingaudin mukaan hijab-huntua koskevassa keskustelusta kyse on vahvasta vastakkainasettelusta ja julkisen tilan määrittelystä. Huntu tuo näkyväksi toiseuden, poikkeaman ranskalaisesta ”normaalista”. Huivin käytöstä keskusteltaessa keskustellaan siitä, kuka on oikea ranskalainen ja millaiset islamin tulkinnat valtio hyväksyy.

Ahmedin ja Pingaudin mukaan musliminaiset nähdään usein alistettuina uhreina, jotka tulisi pelastaa huivin kaltaisilta käytänteiltä. Tähän viittaa esimerkiksi Anne-Christine Langin kannatusta saanut kommentti senaatissa.

Huivin käytöstä keskusteltaessa keskustellaan siitä, kuka on oikea ranskalainen ja millaiset islamin tulkinnat valtio hyväksyy.

Useat ranskalaiset musliminaiset käyttävät huivia vapaasta tahdostaan eivätkä koe sen olevan vastoin Ranskan arvoja. Pingaudin mukaan valtio säätelee sitä, miten islam voi näkyä Ranskassa ja tarkoitus on pikemminkin rajata tietyt vaatekappaleet ja islamin tulkinnat, kuin muslimit ja islam yleensä. Esimerkiksi näkyvät julkiset keskustelijat, kuten Leila Slimani, eivät käytä huivia.

Syy tähän on ilmeinen: Instagram-persoonan ja videobloggarin Imane Bounouhin esiintyminen julkisesti huntunsa kanssa johti tappouhkauksiin. Bounouh ei saanut nimekkäitä puolustajia taakseen, vaan katosi julkisuudesta ja sulki sosiaalisen median tilinsä jo syyskuun aikana.

Hänen keittokirjansa, jonka oli tarkoitus sisältää edullisia ruokavinkkejä 60 euron kuukausibudjettiin, piti ilmestyä lokakuun ensimmäisenä päivänä. Kirjan ilmestyminen on peruttu.

VTM, FM Laura Parkkinen on vapaa toimittaja ja tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018-2020 Sorbonnen yliopistossa.

Julkaisu Kuulumisen politiikkaa: keskustelu hijabista jakaa Ranskaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoituksessaan Saksalainen ideologia (1846) parikymppiset Karl Marx ja Friedrich Engels pohtivat saksalaisen poliittisen ajattelun erityisluonnetta. Kirja oli hyökkäys niin sanottua nuorhegeliläistä filosofiaa kohtaan, joka korosti ideoiden ja aatteiden merkitystä poliittisen muutoksen lähteenä.

Marxin ja Engelsin mukaan todellisen muutoksen lähteenä olivat yhteiskunnan materiaaliset tekijät. Kun maailma muuttuu, ideat kyllä seuraavat perässä.

Saksa oli 1800-luvun puolivälissä 39 osavaltion löyhä valtioliitto. Suhteessa modernin ajan poliittista murrosta johtaneeseen Ranskaan Saksa oli poliittis-taloudellinen takapajula, jossa talouden modernisointi ja hallinnon uudistukset olivat törmänneet konservatiivisten voimien vastustukseen. Marxin ja Engelsin mukaan yksi selitys tälle oli saksalaiseen ajatteluun kuuluva periaatteellisuus, maailman näkeminen ylhäältä käsin asetettujen ideoiden valossa.

”Saksalainen filosofia laskeutuu taivaasta maahan–”, Marx kirjoitti, ”mutta meidän on noustava pikemminkin maasta taivaaseen.”

Onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä?

Kysymys saksalaisen poliittisen ajattelun luonteesta on herättänyt keskustelua myös viime aikoina. Saksan päätöstä tukea 750 miljardin suuruista eurooppalaista elpymisrahastoa on pidetty suunnanmuutoksena suhteessa sen perinteiseen linjaan, jota on usein luonnehdittu periaatteelliseksi ja sääntöperustaiseksi. On kysytty, onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä.

Kyse ei ole vain elpymisrahastosta. Saksa on jo pitkään lähestynyt Ranskan näkemyksiä euroalueen kehittämisestä sekä ”eurooppalaisesta suvereniteetista”, esimerkiksi kilpailupolitiikan kytkemisestä laajempiin geopoliittisiin tavoitteisiin. Saksa on hyväksynyt mukisematta kasvu- ja vakaussopimuksen hyllyttämisen koronakriisin aikana. Yli puolet EU-komission hyväksymistä poikkeuksellisista valtiontukimenettelyistä on kohdistunut saksalaiseen teollisuuteen.

Onko Saksa siis luopunut periaatteellisuudestaan? Vai edustaako se kompromissien taitoa muuttuvassa ympäristössä?

Vakauskulttuuri ja pyrkimys järjestykseen

Saksan talouspolitiikan tunnusomaisia piirteitä ovat historiallisesti olleet tiukka budjettikuri, sääntöperustaisuus sekä tiukka ero raha- ja finanssipolitiikkaan. EU:n tasolla tämä on tarkoittanut sisämarkkinoiden ankkuroimista vahvaan kilpailulainsäädäntöön, mutta myös velka- ja budjettisääntöihin perustuvan “talouskonstituution” puolustamista. Saksa on korostanut jokaisen maan vastuuta omasta taloudestaan ja suhtautunut kielteisesti yhteisvastuullisten mekanismien, kuten yhteisten joukkovelkakirjojen, eurobondien, käyttöönottoon.

Tätä periaatteiden kokonaisuutta kutsutaan usein ”vakauskulttuuriksi” ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa ordoliberalismiksi. Sen älylliset juuret ovat maailmansotien välisellä ajalla, jolloin joukko talous- ja oikeustieteilijöitä ryhtyi pohtimaan liberalismin tulevaisuutta tilanteessa, jossa markkinatalous näytti häviävän taistelun fasismille ja kommunismille.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä. Markkinat eivät synny luonnostaan, vaan ne tarvitsevat turvakseen vahvan valtion, joka pystyy huolehtimaan esimerkiksi hintavakaudesta ja toimivasta kilpailuympäristöstä. Jos markkinat jätetään oman onnensa nojaan, lopputuloksena on usein vahvimpien valta, markkinoiden keskittyminen ja tehottomuus.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä.

Ordoliberaalit tunnistivat poliittisessa järjestelmässä samantyyppisen ominaisuuden. Demokratia on luonnollisesti liberaalin yhteiskuntajärjestelmän keskeinen periaate, mutta myös se pitää sisällään vaarallisen taipumuksen vallan keskittymiseen.

Demokraattinen järjestelmä tulee helposti eri intressiryhmien kuten korporaatioiden kaappaamaksi. Valtiolla näytti olevan hyvin vähän keinoja reagoida sellaiseen tilanteeseen, jossa pohjimmiltaan autoritääriset liikkeet nousevat valtaan demokraattisen järjestelmän turvin. Siksi valtion on suojauduttava myös itseään vastaan toimeenpanevien instituutioiden keinoin.

Parhaiten tätä suojaustehtävää toteuttavat ennalta sovitut säännöt, jotka rajoittavat poliittisten päätöksentekijöiden valtaa.

EU-politiikan linja

Poliittiseen suosioon ordoliberalismi nousi Saksassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ordoliberaaleilla oli keskeinen rooli varsinkin kristillisdemokraattisen CDU:n uudistumisessa, joka nojasi irtiottoon katolisen sosiaalietiikan painotuksista kohti markkinamyönteisempää lähestymistapaa. Ordoliberaalien kädenjälki näkyi Saksan keskuspankin uudistuksissa, sääntöperustaisen budjettipolitiikan kehityksessä sekä aktivoivan sosiaalipolitiikan edistämisessä.

Ordoliberaalien suhtautuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön oli kahtalaista. Monet heistä kavahtivat ranskalaisen teollisuuspolitiikan mallia, joka nojasi keskusjohtoisuuteen ja vahvoihin valtionyhtiöihin. Alkuperäinen hiili- ja teräsyhteisö (1949) oli sekin yhdenlainen kartelli, joka ei varsinaisesti edistänyt kilpailullisen markkinatalouden juurruttamista.

Silti monet keskeiset ordoliberaalit, kuten Wilhelm Röpke, näkivät Euroopassa mahdollisuuden toteuttaa ajatus ”valtiosta ilman suvereniteettia”, eli puhdas sääntöihin ja toimeenpanevaan valtaan nojaava poliittinen järjestys.

Kyse oli tasapainoilusta. Kun Euroopan talousyhteisö EEC:tä luotiin 1950-luvun puolivälissä, Saksan oli myönnyttävä ranskalaisen protektionismin vaatimuksiin erityisesti maatalouspolitiikassa. Yleinen kilpailupolitiikka pyrittiin silti pitämään tiukasti saksalaisten käsissä. Talousyhteisön ensimmäinen puheenjohtaja Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali ja niin sanotusta kilpailukomissiosta tuli EEC:n keskeisimpiä instituutioita.

Kyse oli tasapainoilusta.

Sama kompromissien taito näkyi Maastrichtin sopimuksen yhteydessä. Yhteisvaluutta-alue oli aina ollut enemmän Ranskan kuin Saksan projekti. 1970–80-lukujen epäonnistuneet kokeilut kiinteiden valuuttakurssien järjestelmästä olivat herättäneet paljon epäluuloa myös Saksassa. Saksa saatiin kuitenkin mukaan liittokansleri Helmut Kohlin johdolla ankkuroimalla Euroopan talous- ja raha-alueen (EMU) yhteinen finanssipolitiikka vahvasti yhteisiin sääntöihin sekä muokkaamalla Euroopan keskuspankki EKP:n mandaatti Saksan Bundesbankin mukaisesti.

Kun nykyään puhumme Maastrichtin sopimuksen hengestä, viittaamme usein juuri saksalaisiin periaatteisiin säännöistä ja yhteisvastuun välttämisestä. Todellisuudessa Maastrichtin henkeä ruokki kuitenkin Saksan ja Ranskan välinen jännite staattisen ja dynaamisen integraatiokäsityksen välillä.

Saksa luotti sääntöihin, kun taas Ranska näki eurooppalaisen yhteistyön prosessina, jonka luonne on olennaisesti avoin. Ajatus “yhä tiivistyvästä unionista” (ever-closer union) on edelleen yksi EU:n perussopimusten keskeisiä periaatteita.

Ideologinen pragmatismi

Saksan ja Ranskan jännitteet purkautuivat mielenkiintoisella tavalla eurokriisin aikana. Euroalueen jakautuminen pohjoisen “nuukaan” blokkiin ja etelän “yhteisvastuulliseen” rintamaan heijasteli pitkälti Saksan ja Ranskan ideologisten lähestymistapojen eroa. Monista aloitteista sovittiin kuitenkin yhteistyössä juuri Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn kesken.

Yleisellä tasolla eurokriisin hoito noudatti kuitenkin saksalaista linjaa. Euroalueen sääntöperustaa vahvistettiin ja komission valtaa kasvatettiin esimerkiksi eurooppalaisen ohjausjakson keinoin. Saksa myöntyi, osin vastentahtoisesti, euromaiden pelastuspaketteihin ja EKP:n osto-ohjelmiin. Samalla sen vientiteollisuus hyötyi merkittävästi euron heikkoudesta.

Eurokriisin aikana Saksan linjaksi vakiintui ideologinen pragmatismi. Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi. Saksa ei lähtenyt haastamaan poliittisella tasolla kriisinhoitoa, mutta torjui silti johdonmukaisesti esimerkiksi Ranskan ehdotukset euroalueen yhteisistä velkakirjoista.

Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi.

Saksan jonkinasteisesta linjanmuutoksesta oli kuitenkin havaittavissa merkkejä jo pari vuotta sitten. Ranskan presidentti Emmanuel Macronin reformikeskeinen agenda ja brexitin synnyttämä huoli EU:n yhtenäisyydestä johtivat myös Saksassa uuteen keskusteluun talousyhteistyön tulevaisuudesta. Saksa suhtautui suopeasti komission esityksiin “talous- ja rahaliiton viimeistelystä”, jossa muun muassa ehdotettiin finanssipoliittisen toimintakyvyn lisäämistä EU:n tasolla.

Huoli Saksan muuttuneesta linjasta johtikin helmikuussa 2018 kahdeksan pohjoisen euromaan – Suomi mukaan lukien – vetoomukseen sääntöperustaisen talousunionin puolesta. Yleinen näkemys oli, että tämä Hansa-liitoksi nimetty epävirallinen koordinaatioelin pyrki pitämään kiinni saksalaisista periaatteista tilanteessa, jossa Saksa itse oli luisumassa niistä poispäin.

Saksan sisäpolitiikan uudet jännitteet

Todellisuudessa kyse oli kuitenkin myös sisäpoliittisesta kehityskulusta. Vuoden 2017 liittopäivävaaleissa Saksan sosiaalidemokraattien (SPD) puheenjohtaja Martin Schulz kampanjoi EU-tason solidaarisuutta korostavalla agendalla, jota monet pitivät Macronin ohjelman kopiointina.

SPD:n vaalimenestys ei ollut huimaa – se menetti valtakunnallisesti 5,2 prosenttia äänimäärästään – mutta se nousi hallitukseen tasapainottamaan niin ikään vaaleissa hävinneen CDU:n tiukan budjettikurin politiikkaa. SPD otti muun muassa valtionvarainministerin paikan.

Schulzin seuraaja, Saksan nykyinen valtionvarainministeri Olaf Scholz oli keskeisessä asemassa elpymisrahaston muodostamisessa. Scholz oli jo aiemmin puhunut eurooppalaisen yhteistyön tärkeydestä. Monia yllätti, ettei Saksan linjan keskiössä ollutkaan raha vaan macronilainen puhe “eurooppalaisesta suvereenisuudesta”.

Varsinainen pommi jysähti kuitenkin Funke-mediatalon haastattelussa elokuussa 2020, noin kuukausi EU:n elpymisrahastoa käsitelleen huippukokouksen jälkeen. Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti. Lausuntoa siteerattiin laajasti ja sitä tulkittiin vihreänä valona yhteisvelan otolle myös tulevaisuudessa.

Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti.

Tämä on kuitenkin väärinkäsitys Scholzin viestistä. Todellisuudessa myös Saksassa elpymisrahaston oikeutus julkisessa keskustelussa nojasi vahvasti sen kertaluonteisuuteen ja kytkeytymiseen nimenomaan koronakriisin hoitoon.

Saksan hallitus ja suurin osa asiantuntijoista käytti huomattavasti aikaa tehdäkseen eron pysyvien ja kertaluonteisten velkakirjojen välillä. Jo maaliskuussa Scholz oli tyrmännyt Ranskan kipparoiman ehdotuksen euroalueen yhteisistä velkakirjoista, jotka olisivat korvanneet osan kansallisesta velasta ja helpottaneet näin kansallista elvytystä. Koronabondit haluttiin pitää erillään eurobondeista.

Scholz avasi kommenttejaan myöhemmin muun muassa Bruegel-ajatushautomon esitelmässään. Hänen mukaansa EU:n elpymisrahaston oikeutus kytkeytyi juuri Saksan pitkästä linjasta kumpuaviin näkemyksiin eurooppalaisten sisämarkkinoiden yhtenäisyydestä.

Kyse oli kahdesta asiasta: eurooppalaiset sisämarkkinat ovat kytkeytyneempiä ja siksi haavoittuvaisempia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jos elvytys jätetään vain kansallisille hallituksille, se johtaa osaoptimointiin ja luultavasti myös kilpailuympäristön merkittäviin häiriöihin.

Entäpä puheet “peruuttamattomasta askeleesta”? Funken haastattelussa elpymisrahaston peruuttamattomuus liittyi velanoton sijaan niin sanottuun omien varojen järjestelmään. Scholzin mukaan puhtaasti jäsenmaksuihin perustuva budjettipolitiikka on auttamattomasti liian heikko vastatakseen EU:n tuleviin rahoitustarpeisiin ja strategisen autonomian vahvistamiseen. Siksi unionin on kehitettävä niin sanottua omien varojen järjestelmää, kuten digi- ja ympäristöveroja.

Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen.

Onko Saksasta on siis tullut fiskaaliunionin eli järjestäytyneen eurooppalaisen finanssipolitiikan kannattaja? Kyllä, mutta hyvin tarkkaan rajatussa mielessä. Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen. Bruegel-puheessaan Scholz painotti omien varojen lisäksi eurooppalaisen verotuksen harmonisointia, joka nykyisellään muodostaa keskeisen uhan myös eurooppalaiselle kilpailuympäristölle.

Kyse ei siis ole ”tulonsiirtounionin” puolustamisesta. Sisämarkkinoiden näkökulmasta esimerkiksi merkittävästi toisistaan poikkeavat yritysverotuksen tasot luovat epäreilun asetelman ja kohdentavat tuotantoa tai arvonlisäystä usein tehottomalla tavalla. Saksa ja Ranska ovatkin löytäneet toisensa yritysverotuksen harmonisointiin liittyvissä aloitteissa kuten niin sanotussa CCCTB-standardissa.

Vakauskulttuuri on voimissaan

On siis selvää, että periaatteellisuudestaan huolimatta Saksan politiikkaa on mahdotonta ymmärtää Marxin tavoin laskeutumisena “taivaasta maan päälle”. Saksan talouspolitiikka on edelleen ordoliberaalia tai periaatteellista, mutta eri mielessä kuin usein esitetään. Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Saksassa ymmärretään hyvin, että kasvu- ja vakaussopimuksen nykyinen pohja on murentunut. Suurin osa EU-maista ei tule saavuttamaan 1990-luvun lopulla sovittuja velka-asteita koronakriisin jälkeen. Säännöillä voi toki olla rooli tulevaisuudessa, mutta ratkaisuja haetaan myös muilla keinoin.

Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Onko kyse liittovaltiokehityksestä? Kyllä, jos sillä tarkoitetaan aiempaa selkeämpää työnjakoa EU-tason ja kansallisvaltioiden välillä. Saksa suhtautuu edelleen epäillen kaikenlaisiin hätäratkaisuihin, joiden se näkee murentavan valtioiden vastuuta omasta talouspolitiikastaan.

Sen toiveissa on myös arvolähtöinen EU, joka pystyy puolustamaan geopoliittisia intressejään. Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalyin myrkytyksestä käynnistynyt keskustelu Saksan ja Venäjän välisen Nord Stream 2 -kaasuputken tulevaisuudesta osoittaa, etteivät taloudelliset argumentit ole Saksalle kaikki kaikessa.

Toisaalta on selvää, että euroalueen nykyiset rakenteet palvelevat parhaiten juuri Saksaa. Tämä selittää osittain Saksan ”vastentahtoista johtajuutta”, haluttomuutta suuriin linjanmuutoksiin. Vaikka ikääntyvän väestön haasteet ja globaalin protektionismin aallot huojuttavatkin Saksaa, sen oma tulevaisuus näyttää pääosin vakaalta.

Juuri tätä vakautta Saksa haluaa edistää myös EU:n tasolla.

Timo Miettinen on yliopistotutkija ja dosentti Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Mitä Saksa haluaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.