Macron, Benalla ja oppositio – skandaalin jälkeen

Lukuaika: 4 min. 

Ranskaa koetteli heinäkuussa Emmanuel Macronia ja tämän läheistä turvamiestä koskeva skandaali, joka iski ironisesti Macronin omiin vaalilupauksiin ja teki lommon presidentin luottamukseen.

Erilaiset skandaalit ovat Ranskan politiikan arkipäivää, mutta Alexandre Benallan tapaus nosti mielenkiintoisesti keskusteluun ranskalaisen presidentialismin ja parlamentin roolin. Vaikka presidentti halusi pitää tapausta yksittäisen ihmisen virheenä, on se jo nyt vaikuttanut valtiollisten instituutioiden toimintaan ja varsinkin niistä käytävään debattiin.

Kohu sai alkunsa, kun Le Monde -lehti julkaisi videokuvaa, jossa presidentin kabinettiin kuuluvan Benallan nähdään taltuttavan väkivaltaisesti mielenosoittajia Pariisin vapputapahtumassa. Presidentin turvamiehellä ei kuitenkaan olisi pitänyt olla minkäänlaista virallista roolia tapahtumassa.

Skandaali syntyi Benallan väkivaltaisuuden lisäksi siitä, ettei tätä ollut irtisanottu tai tämän tekoa ilmiannettu kuin vasta tapauksen tultua julkisuuteen kuukausia myöhemmin. Näin ollen katsottiin, että presidentti suojeli Benallaa.

Skandaalia huipensi edelleen se, ettei Macron itse kommentoinut tapausta mitenkään ja kun viimein niin teki, osoitti hän sanansa omalle hallitukselle ja puolueelleen – ei selityksiä vaativalle suurelle yleisölle tai medialle.

Kritiikki vallan henkilöitymistä kohtaan

Benallan tapaus antoi oppositiolle tarjottimella sen, mitä se oli halunnut Macronin vuoden 2017 valtaanpääsyn jälkeen: tilaisuuden purkaa katkeruutta ja kritisoida Macronin uuden liikkeen poliittista kaikkivoipaisuutta. Sisäpoliittinen turhautuminen Macronin “hyperpresidenttiyteen” ja vallan äärimmäiseen henkilöitymiseen on jo pitkään ollut paitsi poliittisen opposition myös joidenkin tutkijoiden kritiikin kohteena.

Toki perustuslaki takaa Ranskan presidentille harvinaisen paljon valtaa, jopa siinä määrin, että presidenttiä kutsutaan – kuten Benallan tapauksen aikana – vaaleilla valituksi monarkiksi. Kun presidenttipuolueella, kuten nyt Macronin La République En Marchella, on vahva enemmistö kansalliskokouksessa, presidentin ajamia lakeja saadaan suhteellisen sujuvasti läpi.

Tapaus antoi oppositiolle tarjottimella sen, mitä se oli halunnut Macronin valtaanpääsyn jälkeen: tilaisuuden purkaa katkeruutta ja kritisoida Macronin uuden liikkeen poliittista kaikkivoipaisuutta.

Tässä kontekstissa saattaisi herättää ihmetystä, että Macronin “monarkistisuudesta” Ranskassa edes keskustellaan. Opposition kritiikki Macronia kohtaan kuitenkin liittyy yleisempään Macronin tyyliin samastaa itsensä, puolueensa ja valtio.

Benallan skandaalissa kritisoitiin myös sitä, että Macron suojelemalla alaistaan itse asiassa käveli oikeuslaitoksen yli ja näin ollen rikkoi vallan kolmijakoa. Tässä yhteydessä kritiikki vallitsevaa vahvaa presidentialismia vastaan on kärjistynyt ja saanut opposition vaatimaan jopa siirtymistä pois Charles de Gaullen viitoittamasta viidennestä tasavallasta kohti kuudetta tasavaltaa.

Benallan juttu saikin välittömästi institutionaaliset mittasuhteet, ja parlamentissa kiehui. Kansalliskokouksen lakivaliokunta muutettiin opposition aloitteesta tutkintakomissioksi keräämään tietoa tapauksesta ja kuulustelemaan asianosaisia. Myös senaattiin perustettiin vastaava komitea – erillisen ja itsenäisen oikeusprosessin lisäksi.

Tutkintakomissiot sekoittivat parlamentin päiväjärjetystä kuitenkin siinä määrin, että institutionaalinen pakka oli sekaisin. Täysistuntokeskustelut täyttyivät työjärjestyspuheenvuoroista, joiden sisältö koski pääasiassa Benallan tapausta, ja istunnon keskeytykset seurasivat toinen toistaan.

Opposition jarrutustaktiikan päänäyttämöksi muotoutui kansalliskokouksen käsittelyssä ollut hallituksen lakiesitys valtiollisten instituutioiden uudistamiseksi. Lakiesityksen käsittely kärjistyi siihen pisteeseen, että hallitus lopulta lykkäsi asian käsittelyn hamaan syksyyn ilman tarkemman ajankohdan määritystä.

Erityisen tulenaran Macronin instituutiouudistuksesta tekee se, että siinä puututaan parlamentin vallankäyttöön muun muassa vähentämällä molempien kamarien edustajien määrää, nopeuttamalla lainsäädäntöprosessia ja rajoittamalla edustajien oikeutta lakimuutosesityksiin.

Muiden muassa nämä kohdat ovat pelkkää tuskaa oppositioille, joka on tulkinnut hankkeen tähtäävän parlamentin roolin typistämiseen toimeenpanovallan kustannuksella. Eikä Macronin oma enemmistökään ole kaikista lakiesityksen kohdista yksimielinen.

Tällaista Macronin perustuslaillista reformihanketta olisi ollut mahdoton viedä eteenpäin tilanteessa, jossa presidenttiä syytetään monarkistisista ambitioista, epärehellisyydestä ja vallan kolmijaon hämärtämisestä. Luultavasti hallitukselle oli taktisesti viisasta lykätä asian käsittelyä nyt, mutta ei siihen palaaminen mahdollisesti myöhemmin syksyllä ole helppoa sekään.

Näin siksi, että oppositio otti erävoiton asiassa saatuaan jarrutuspuheenvuoroillaan hallituksen perääntymään. Lisäksi mitkään presidentialismin vahvistamiseen edes vihjaavat uudistukset eivät Benallan tapauksen jälkeen ole helppoja debatin aiheita.

Yhdistyneen opposition välikysymykset

Oppositio teki hallitukselle myös kaksi välikysymystä “tapaus Macron-Benallasta”.  Republikaanisen oikeiston ja yhtenäisenä esiintyneen vasemmiston välikysymykset olivat pitkälti toistensa kopioita kuten myös välikysymyskeskustelussa käytetyt puheenvuorot.

Sekä oikeiston että vasemmiston edustajat puolustivat kiihkeissä puheissaan parlamentin asemaa “vastavoimana” vahvaa presidenttiä ja tämän hallitusta vastaan. Ne myös korostivat oikeuslaitoksen itsenäisyyden, vapaan lehdistön ja poliittisen opposition tärkeyttä vallan väärinkäytön kontrolloijina.

Benallan tapauksen nähtiin paljastaneen Macronin vallankäytön todelliset kasvot, tämän hyvä veli -järjestelmän ja sen, että hallitus nöyristelee hiljaisena presidenttinsä edessä. Republikaanien Christian Jacob kovisteli, ettei presidentti voi olla lain yläpuolella.

Kommunistien André Chassaigne jylisi, että presidentin itsevaltaisuus voi uhata jopa oikeusvaltioperiaatetta. Pääministeri Édouard Philippe puolestaan moitti oppositiota turvautumisesta populismiin, tapauksen politisoinnista ja lakireformien tahallisesta viivytyksestä.

Benallan tapauksen nähtiin paljastaneen Macronin vallankäytön todelliset kasvot.

Tiivistetysti voi todeta, että välikysymyskeskustelu oli oppositioretoriikan hieno näytäntö. On arvokasta sinänsä, että demokratian perusteista ja viidennen tasavallan presidentialismista parlamentissa väitellään.

Välikysymyksillä ei luonnollisesti ollut mitään mahdollisuutta mennä macronilaisenemmistöisessä kansalliskokouksessa läpi, vaikka myös Marine Le Penin puolue äänesti vasemmiston välikysymyksen puolesta ja mélenchonilaiset ja kommunistit puolestaan oikeiston. Sosialistit ja republikaanioikeisto taas kieltäytyivät kannattamasta poliittisten vastapuoliensa välikysymyksiä.

Sosialistit pitivät tätä myös kannanottona Macronin puolueelle ja politiikalle, jonka ideana on ylittää oikeisto–vasemmisto-jako. Sosialistit haluavat pitää tästä jaosta politiikassaan kiinni.

Politiikan luottamus ja moraali

Skandaalin jälkeen voi spekuloida, oliko kahden populistisen ääripään, Le Penin Rassemblement nationalin (entinen Front national) ja Jean-Luc Mélenchonin La France Insoumisen välinen lähentyminen kertaluonteinen poikkeus, vai voivatko populistit löytää toisensa nimenomaan silloin, kun vastustaja on yhteinen. Erilaisten vasemmistopuolueiden yhteisrintamaa tuskin myöhemmin nähdään pitkien sisäisten erimielisyyksien vuoksi. Olkoonkin, että ideologiset erot vasemmiston sisällä ovat pienemmät.

Mielenkiintoista on myös nähdä, milloin ja millaisena Macronin perustuslaillinen reformiesitys parlamenttiin lopulta tulee ja kuinka kattava keskustelu ranskalaisen presidentialismin luonteesta siitä seuraa. Onko Macron hallituksineen valmis tällaiseen Benallan tapauksen jälkeen varmasti laajentuneeseen keskusteluun?

Toinen kysymys on, seuraako skandaalista ministeripaikkojen uudelleenjärjestelyä politiikan syksyn alkaessa. Varsinkin poliisi- ja turvallisuusasioista vastaavan sisäministerin Gérard Collombin asemaa skandaali on horjuttanut.

Myös kansalaisten luottamus Macroniin on vapaassa pudotuksessa. Kansansuosio tippui heinäkuussa alimmilleen sitten valituksi tulemisen.

Benallan tapaus iski ironisesti Macronin omiin vaalilupauksiin.

Benallan tapaus iski ironisesti Macronin omiin vaalilupauksiin, joissa korostettiin katkosta vanhaan politiikkaan, lupailtiin “esimerkillistä tasavaltaa” (“la République exemplaire”) ja politiikan moraalista läpinäkyvyyttä. Luottamuksen palauttaminen politiikkaan ja poliitikkoihin oli yksi kampanjan teemoista ja myöhemmin politiikan uudesta moraalista säädettiin jopa laki.

Skandaali teki varmasti lommon presidentin luottamukseen ja moraaliin, joskin ranskalaiset ovat jo pidempään epäilleet presidenttinsä lakitehtailua. Syksyn lähestyessä presidentin omasta puolueesta onkin esitetty vieno toive, että tehokkuudesta tinkimättömän presidentin kannattaisi esiintyä aikaisempaa empaattisempana kansalaisten suuntaan – ihan suosion tähden.

YTT Tuula Vaarakallio on Ranskan politiikkaan, nationalismiin ja populismiin erikoistunut tutkija, joka työskentelee Suomen Akatemian Populismin valtavirtaistuminen -hankkeen erikoistutkijana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*