Yle julkaisi vuoden 2021 lopulla kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarjan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa keskitytään erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Tekijöidensä mukaan Kylmän sodan Suomi on “tarina, joka kannattaa kertoa”.

Tällainen tarina on vakuuttava vain, jos sen pyrkimykset ja rajallisuus tuodaan esiin. Samalla moniäänisen kontekstin esittämiseen on suhtauduttava vakavasti. Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Kylmän sodan Suomi on herättänyt runsaasti keskustelua ja saanut kiitosta muun muassa Helsingin Sanomissa. Kriittisiä arvioita on toistaiseksi esitetty lähinnä kolumneissa, mielipidekirjoituksissa  ja sosiaalisessa mediassa. Haluamme aihepiiriin perehtyneinä historiantutkijoina esittää muutamia huomioita sarjan narratiiviin ja esitystapaan liittyvistä ongelmista. Toivomme niiden edistävän laajempaa ymmärrystä siitä, kuinka kylmän sodan historiakuvaa rakennetaan ja miten sarja osallistuu tähän prosessiin.

Mustavalkoisen suomettumiskertomuksen ongelmat

Nimestään huolimatta Kylmän sodan Suomi käsittelee lähinnä suomettumisen historiaa. Johtoajatus ei ole ongelma, mutta valittu nimi viittaa suomettumista moninkertaisesti laajempaan kokonaisuuteen. Ongelmallista on, että yksiulotteisesta suomettumisen käsitteestä ja erityisesti 1970-luvun poliittisesta kehityksestä on tullut suomalaisessa historiakuvassa tiivistys koko kylmän sodan ajan kotimaisesta historiasta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Narratiivin mustavalkoisuus näkyy esimerkiksi siinä, että tarinassa korostuvat kaksijakoiset valinnat lännen ja idän, totuuden ja nöyristelyn sekä viime kädessä oikean ja väärän välillä.

Vaikka lukuisat haastatellut tutkijat ja aikalaiset esittävät monisyisiä arvioita, sarjan käsikirjoitus ja Jari Tervon osuudet kontekstualisoivat ne lähinnä arvopohjaisesti. Tämä ilmaistaan jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, jossa kertojaääni väittää Suomen valinneen sopeutumisen ja luopuneen totuudesta. Tästä lähtökohdasta kaikki geopoliittiseen sopeutumiseen tähtäävä toiminta kehystetään totuuden vastakohdan, siis valheen, kautta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Sarjan esittämä kansainvälinen konteksti on puutteellinen siksi, että Suomen nopea kehitys pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi sivuutetaan. Neuvostoliiton vastakohdaksi esitetään ”länsi”, joka edustaa yleistä hyvää. Nykyhetkestä hahmotettu “länsi” on käsitteenä epämääräinen ja ylipäätään mielekäs vain karkeana itäblokin vastinparina. ”Länteen” kuului vuosina 1945–1991 todella erilaisia valtioita, moniarvoisista ja vahvoista kansalaisyhteiskunnista sotilasdiktatuureihin.

Sarjassa ohitetaan se, että pienet valtiot ovat jatkuvasti ulkopuolisten tahojen vaikutuksen kohteena. Kylmän sodan aikana ideologinen kamppailu tekniikan, kulttuurin, taiteen ja viihteen kautta oli globaali ja erityisen näkyvä ilmiö. Kun puhutaan Neuvostoliiton televisiopropagandasta ja muusta mielipidevaikuttamisesta, tämä tulisi ymmärtää osana kansainvälisten suhteiden historian jatkumoa ja keinovalikoimaa, joka oli myös Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käytössä.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä. Esimerkiksi kylmän sodan päätöksessä Viron neuvostotasavallan itsenäistyminen rinnastetaan Suomen “vapautumiseen” Neuvostoliitosta.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä.

Samalla toistetaan tarinaa ”puolidemokratiasta”, jossa kylmän sodan Suomen sisäpolitiikallakin olisi ollut merkitystä vain suhteessa Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkosen valtaan. Silloin kylmän sodan Suomea voidaan katsoa paikkana, jossa kaikki Maalaisliitto–Keskustapuolueen kekkoslaisista taistolaisiin keskittyivät opportunistiseen suomettamiseen ja oikeisto yritti lähinnä selviytyä.

Dokumentissa mainituilla oikeistolaisilla kansanedustajilla Georg C. Ehrnroothilla, Tuure Junnilalla ja Kullervo Rainiolla on tällaisessa tarinassa aina uudelleen käyttöä syrjittyinä sananvapauden sankareina. Laajemmassa ja tasapainoisemmassa yhteiskuntahistorian tutkimuksessa he eivät ole kiinnostavia ainoastaan suorapuheisen Neuvostoliitto-kritiikkinsä takia.

He ajoivat politiikkaa, johon kuului lukuisten kansalaisyhteiskuntaa vahvistaneiden ja pohjoismaista hyvinvointivaltiokehitystä edistäneiden muutosten vastustaminen. Tällaisia olivat esimerkiksi lapsilisät ja päivähoitolaki, kansaneläkelaki ja peruskoulu-uudistus. Samalla he loivat menestyksekkäät yhteiskunnalliset urat.

Valikoiva katse kulttuurivaikutteisiin

Sarjan tapa käsitellä kylmän sodan Suomea kulttuurin näkökulmasta on vivahteeton. YYA-Suomen ja Neuvostoliiton väliset kulttuurisuhteet nähdään pakon sanelemana teeskentelynä, vaikka kansalaisia aidosti inspiroivia ja reaalipolitiikan eri tavoin ylittäviä kulttuurivaikutteita tuli kaikilta suunnilta. ”Länsivaikutteistakin” erityisesti nuoria innostivat pasifistiset ja globaalia eriarvoisuutta kritisoivat yleisvasemmistolaiset trendit.

Myös aitoa, “rautaesiripun” ylittävää ystävyyttä syntyi muun muassa nuorisojärjestöjen kansainvälisen yhteistyön kautta. Korkeakulttuurin alalla Suomi hyötyi monin tavoin yhteyksistä sekä itään että länteen. Yhteydet Neuvostoliiton balettipiireihin olivat esimerkiksi Kansallisoopperan kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

Tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sarjan narratiivin mukaan ”kansa” luki innokkaasti Valittuja Paloja ja Aku Ankkaa ja vain laitavasemmisto oli altis neuvostopropagandalle. Vaikka televisiodokumentin tekijöiltä ei voi odottaa samanlaista lähdekritiikkiä kuin ammattitutkijoilta, asiallisten haastattelukommenttien väliin on usein sijoitettu yksipuolisesti valittuja näytteitä aikalaislähteistä kontekstia kyseenalaistamatta.

Myös tv-tuotannon kanssa rinnakkain tehdyssä Suomettumisen aika -radiosarjassa esitetään karkeasti, ettei media kertonut Neuvostoliitosta totuutta, vaikka juuri edellä toimittaja Jyrki Vesikansa ja tutkija Aleksi Mainio kertovat median kirjoittaneen Neuvostoliitosta myös faktoja. Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun. Näin tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun.

Pienen maan rajalliset toimintamahdollisuudet mainitaan useita kertoja sekä asiantuntijoiden puheenvuoroissa että kerronnallisissa osuuksissa. Eri toimijoiden motiiveja, tavoitteita tai valintoja ei kuitenkaan pohdita tavalla, joka antaisi perusteita sarjaa läpäisevälle moralistiselle otteelle tai väitteelle siitä, että suomettuminen oli viime kädessä sekä omaehtoista että tuomittavaa. Samalla kysymykseen suomettumisen häpeällisyydestä palataan yhä uudelleen.

Moniääninen historiakeskustelu ja pyrkimys ymmärtää

Mihin tahansa ilmiöön liittyvä historiakäsitys syntyy ja muokkautuu yhteiskunnassa vaikuttavien arvojen, asenteiden, muistojen ja tutkimustiedon vuorovaikutuksessa. Kylmän sodan Suomi edustaa häpeäkeskeistä näkökulmaa. Tämän narratiivin ongelmallisuutta voi havainnollistaa ottamalla vertailukohdaksi sen, millaiseksi nykyinen historiakäsitys toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta on muodostunut.

Sota-ajan Suomesta tehtyä uutta televisiosarjaa, joka vastaavalla tavalla alleviivaisi kuinka häpeällisesti puolidemokratiamme myötäili natsi-Saksan kaltaista diktatuuria, tuskin otettaisiin yhtä innokkaasti vastaan. Sota-ajan historiakuva on jo ehtinyt muodostua moniääniseksi. Selvästi yksiulotteiset tai asenteelliset kontribuutiot siihen herättäisivät laajaa kritiikkiä. Kylmän sodan historia sen sijaan on niin lähellä ja myös aikalaisten iholla, että tunne- ja arvopohjaisella keskustelulla on siinä vahvempi asema.

Televisiosarjat, journalistiset tekstit ja tutkimukset voivat ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin. Mitä vahvemmin tämä tehdään, sitä suurempi on kuitenkin tekijän vastuu. Sarjan rinnakkainen radiossa ja podcasteina julkaistu versio on tässä suhteessa erilainen ja samalla korkeatasoisempi. Jo sen nimi Suomettumisen aika kuvaa sisältöä huomattavasti paremmin.

Mitä vahvemmin televisiosarja ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin, sitä suurempi on tekijän vastuu.

Kahden tuotannon erot tiivistyvät niiden päätösjaksoihin. Nämä herättävät kysymyksen siitä, millainen strategia yhteistuotannossa on ollut.

Televisiosarjan viimeisen jakson viesti on, että suomettumisen aikaa pitää käsitellä koska ”kansan ei kannata valehdella itselleen”. Toisaalta loppuyhteenvedossa myös väitetään, että ”suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta” olisi ”tähänastisessa historiassa perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Jää epäselväksi, mitä tällä varsinaisesti tarkoitetaan.

Ääniversion puolestaan päättää yksi haastateltavista, aikalainen RKP:n poliitikko ja ministeri Pär Stenbäck. Hänen perusnäkemyksensä on, että suomettumiseksi kutsuttu politiikka johtui siitä, mitä keskeiset aikalaistoimijat pitivät tuolloin välttämättömänä toimintana Suomen aseman turvaamiseksi. Siksi valinnat olivat rajallisia ja niiden hintakin oli hänen mielestään viime kädessä hyväksyttävä.

Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Stenbäckin näkemys suomettumisesta on tietenkin vasta eräs lähtökohta tarpeelliselle ja varmasti pitkään jatkuvalle keskustelulle. Hänen puheenvuoronsa on kuitenkin muistutus siitä, ettei menneen ajan ilmiöiden arvioiminen ole yksinkertaista. Nykyaika ja mennyt aika ovat paitsi keskenään erilaisia myös sisäisesti moniarvoisia ja muutenkin kaikin tavoin monisyisiä kollektiivisia kokonaisuuksia. Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Kylmän sodan Suomi -sarjan synnyttämä historiapoliittinen keskustelu on erittäin tervetullutta. Aiheen käsittelyyn tarvitaan kuitenkin lisää näkökulmia ja kriittistä, ymmärrykseen pyrkivää otetta. Tähän tarvitaan jatkossakin tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä.

FT Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena

FM Liisa Lalu on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaa nuortaistolaisesta liikkeestä naisten kokemana ja muistamana sekä työskentelee Suomen Teiniliiton historiaa tutkivassa hankkeessa. Lalu on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

TkT Saara Matala työskentelee tekniikan historian post doc -tutkijana Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kauppaa ja tekniikan siirtoa kylmässä sodassa. Matala on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

Dosentti Ville Soimetsä työskentelee poliittisen historian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Suomen Teiniliiton historiasta.

Koivunen, Pia; Lalu, Liisa; Matala, Saara ja Soimetsä, Ville. 2022. ”Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus” Politiikasta, 20.1.2022, https://politiikasta.fi/kylman-sodan-suomi-ja-historiallisen-tarinankerronnan-vaikeus

Korjattu 16.2.2022: Muutettu viittaustiedon vuosiluku vuodesta 2021 vuoteen 2022.

Julkaisu Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomettumista kuvataan usein tarpeettoman syväksi kumarrukseksi Moskovan suuntaan. Tällöin suomettunut henkilö väistämättä kääntää takapuolensa kohti toteutuneen historian voittanutta kehityslinjaa, liberaalia länsi-integraatiota.

Metafora on visuaalisesti lapsellisen kiehtova ja kuvaa sinänsä kylmän sodan kaksijakoista maailmankuvaa. Valtioilla on kuitenkin enemmän kuin etu- ja takapuoli. Pienikin valtio voi kumartaa yhtäälle samalla kuin puristaa käsiä toisaalla ja polkee maahan kolmatta tahoa.

Teollisuutta ja kauppaa tarkasteleva historiantutkimus antaa uusia välineitä keskusteluun pienen maan monipuolisesta toimijuudesta kansainvälisessä ympäristössä. Akateeminen historiantutkimus myös tukee mielekästä keskustelukulttuuria luomalla käsitteellistä selkeyttä ja tuomalla keskusteluun uusia, tutkimustietoon perustuvia näkökulmia. Tarkastelen ensin suomettumista käsitteenä. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään suomettumisen ilmiötä oman alani, teollisuus- ja teknologiahistorian, näkökulmasta.

Suomettumisen kolme tasoa

Määritelmällisesti ”suomettuminen” tarkoittaa Suomen kaltaiseksi tulemista. Etymologisesti käsite viittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteeseen kylmän sodan aikana, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan poliittista prosessia, jossa voimakas ulkoinen valta puuttuu pienen, itsenäisen naapurinsa sisäisiin asioihin.

Keskustelu suomettumisesta on vaikeaa, sillä käsite sisältää kipeästi kansalliseen itseymmärrykseen kietoutuneen väitteen pienen valtion suvereenisuuden rajoista. Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi ja tulokset jäävät laimeiksi.

Tilannetta mutkistaa vielä englannin- ja saksankielisten termien finlandisation ja finlandizierung kaksi mahdollista käännöstä, suomettuminen ja suomettaminen. Ero verbin transitiivi- ja intransitiivimuotojen välillä ei ole vähemmästä kuin itsenäisen valtion toimijuudesta kylmän sodan kansainvälisellä näyttämöllä. Kuten olen aikaisemmassa tutkimuksessani huomauttanut, väittelyä käsitteen merkityksestä käydään kolmella eri tasolla: teoreettisella, diplomaattisella ja henkilökohtaisella.

Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi.

Kansainvälisen politiikan teoriassa suomettuminen viittaa epäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä. Erityisesti kyse on pienemmän valtion sopeutumisesta vahvemman vaikutusvallan alaisuudessa.

Tässä mielessä ”suomettumiseen” on viitattu esimerkkinä keskusteltaessa milloin Ukrainan milloin Taiwanin tilanteesta. Näkökulmasta riippuen suomettumisen konflikteja välttävä malli tulisi joko esimerkillisenä omaksua tai sitä tulisi kaikin keinoin välttää.

Suomen sisäisen keskustelun kannalta käsite, joka kantaa maan nimeä, ei voi koskaan olla pelkkä abstraktio. Suomessa suomettuminen viittaa konkreettisesti oman maan suhteeseen Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana ja tämän suhteen moraaliseen arviointiin.

Erityisesti kyse oli siitä, missä määrin Suomi oli valmis luovuttamaan osan suvereenisuudestaan ulkovaltiolle suojellakseen itsenäisyyden kovaa ydintä ja alueellista loukkaamattomuutta.   Kykenemättä poistamaan käsitettä kansainvälisen diplomatian sanastosta, Suomi pyrki aktiivisesti kääntämään termin sisällön halventavasta rakentavaksi korostamalla rauhanomaisen rinnakkainelon positiivisia puolia esimerkiksi taloudellisen yhteistyön alalla.

Kyse ei ole määritelmällisestä pilkun viilauksesta vaan Suomen sodanjälkeisen kehityksen suurista linjoista: oliko suhde Neuvostoliittoon menestystarina, torjuntavoitto vai häpeällinen antautuminen? Siksi väittely suomettumisen diplomatiasta nousee vielä nykyisinkin aika ajoin pinnalle mitä moninaisimmissa yhteyksissä.

Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen.

Kylmän sodan loppumisen jälkeen keskustelua suomettumisen kulttuurista on käyty kiivaimmillaan henkilökohtaisella tasolla. Kansallisen menneisyyden kannalta kyse on sen arvioinnista, missä määrin yksilöt menivät Neuvostoliittoa vastaan pidemmälle kuin oli välttämätöntä. Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen, kuka kaunisteli totuutta ja kuka esti kriittisten mielipiteiden leviämisen.

Vaikutusvallan monet muodot

Miten teollisuus- ja teknologianhistorian empiirinen tutkimus voisi auttaa käymään hedelmällisempää keskustelua suomettumisesta, eli tiivistetysti ulkovallan vaikutuksesta suvereenin valtion sisäisiin asioihin? Tutkimuksessani olen käsitellyt käsittelyt Neuvostoliiton kaupan vaikutusta Suomen teollisuuden kehitykseen kylmän sodan aikana.

Tästä näkökulmasta Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomessa ei ole alun perinkään sellainen yksiselitteinen asia, joka historiantutkimuksen keinoin voitaisiin osoittaa tapahtuneeksi tai taruksi. Vaikutusvalta on moniulotteinen spektri, joka alkaa yhteneväisten intressien sovittelusta ja kompromisseista ja päättyy sotilaalliseen uhkaan ja väkivaltaiseen pakottamiseen.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Kun suomettumisella tarkoitetaan suurvallan vaikutusvaltaa pienen maan sisäisiin asioihin, on puhuttava vallan eri muodoista ja niiden pitkäaikaisista vaikutuksista.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta tarkasteltaessa poliittisen historian perinteiset kiinnostuksen kohteet — sotilaallis-strategiset ja diplomaatiset tekijät — ovat tietenkin päällimmäisinä. Se ei kuitenkaan tee kauppa- ja teollisuuspoliittisista kysymyksistä vähemmän tärkeitä, vaan päinvastoin.

YYA-sopimusta ei enää ole, mutta Neuvostoliiton historiallinen vaikutus Suomessa on mitä konkreettisimmin valettu Loviisan ydinvoimalan perustuksiin, hitsattu Wärtsilän polaarijäänmurtajien teräskylkiin tai luettavissa vaikkapa ulkomaankauppatilastoista.

Suomen nykyisen teollisuuden rautainen perusta on perintöä kylmän sodan poliittisista ja taloudellisista päätöksistä. Kysymys siitä, suomettuiko Suomen teollisuus, ei voi olla tutkimustulos vaan ainoastaan sen lähtökohta. Tutkimalla menneisyyden päätöksiä ja kehityskulkuja, ymmärrämme tulevaisuuden lähtökohdat: teollisuusrakenteen poliittiset reunaehdot, teknologiset polkuriippuvuudet ja taloudelliset edellytykset tulevat näkyviksi.

Diplomatian tasapainoillessa Neuvostoliiton kyljessä kapealla neutraalisuuden kaistaleella kauppa- ja teknologiapolitiikka tarjosi enemmän liikkumavaraa ylläpitää elintärkeitä yhteyksiä länteen. Välittäjäasema idän ja lännen välillä hyödytti myös Suomen vientiteollisuuden kasvua ja tuki sitä kautta vakaan yhteiskunnan kehitystä.

Suomi oppi pragmaaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi.

Tällä alueella Suomi oppi pragmaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi. Suomi ei ollut passiivinen sopeutuja, vaan hyödynsi monipuolisesti kaupallisia, kulttuurillisia ja tieteellis-teknillisiä keinoja asemansa vahvistamiseen.

Toisaalta Neuvostoliiton vaikutusta Suomen taloudelliseen ja teolliseen kehitykseen ei pidä myöskään yliarvioida. Tarkastelemalla kriittisesti eri teollisuuden alojen kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä, voidaan myös osoittaa Neuvostoliiton vaikutusvallan rajat.

Teollisuushistoriassa, kuten historiassa yleensäkään, mitään ei tapahdu vain yhdestä syystä. Yhtä lailla Suomen nykyisen teollisuuden kehittymiseen vaikuttivat Euroopan integraatio, digitaalinen vallankumous ja globalisaatio.

Kohti tulevaisuutta

On syytä muistaa, että historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle. Pienenkin maan on arvioitava toimintaansa kriittisesti ja tarvittaessa otettava opikseen.

Historia tarjoaa mahdollisuuden ottaa askel taaksepäin ja tarkastella monimutkaisia tapahtumia välimatkan päästä, jolloin yksityiskohdat sumenevat ja suuret linjat selkenevät.

On selvää, etten tarkastele suomettumisen historiaa kokemusasiantuntijana. Tunnen 1970-luvun tupakansavuiset ja vodkanhuuruiset idänkauppaneuvottelujen kabinetit vain arkistolähteiden kautta. Ne sijaitsevat ajassa, joka ei ole minun.

Historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle.

Tämä on luonnollista historiantutkimuksessa, joka syntyy aina nykyhetkessä. Jokainen tutkijasukupolvi tarkastelee menneisyyttä ja siitä käytäviä keskusteluja omista lähtökohdistaan.

Talous- ja teollisuushistorian tutkijana en ole kiinnostunut ylläpitämään tuomioistuimia. Olen kiinnostunut yksilöistä, yrityksistä ja yhteiskunnista, jotka toimivat omista lähtökohdistaan monimutkaisessa ympäristössä usein vajavaisen tiedon varassa.

Historiassakin kehityksen suunta on aina eteenpäin, ei taaksepäin. Matkalla kohti tulevaisuutta itsekriittinen ymmärrys ja empatia auttavat paremmin kuin tuomiot.

Saara Matala on tutkijatohtori Norjan Teknillis-luonnontieteellisessä yliopistossa NTNU:ssa, Trondheimissa. Hän on perehtynyt Suomen teknologian ja teollisuuden historiaan kylmän sodan aikana ja erityisesti Neuvostoliiton vaikutukseen Suomen laivanrakennusteollisuuden kehitykseen. 

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet –seminaarissa torstaina 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa ”Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa.

Julkaisu Suomettumisen teollisuushistoriaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keväällä 2014 Suomi teki päätöksen osallistua Euroopan unionin Venäjä-pakotteisiin. Sen ajateltiin olevan maan Venäjä-politiikan kannalta käänteentekevä liike.

Pakoterintamaan liittymisen esitettiin merkitsevän lopullista luopumista Paasikiven-Kekkosen linjasta. Unto Hämäläinen arvioi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2014 Suomen olevan hylkäämässä toimintamallin, jossa se karttaa kaikkea Venäjän-vastaista politiikkaa.

Osa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuvista suomalaisista lienee tosiaan löytänyt rivien välissä piilossa olleen perivihollisuuden. Osmo Apusen mukaan näin olisi tapahtunut ”ekspansiivisen Venäjän aiheuttaman poliittisen tunnekuohun vuoksi”.

Poliittinen Venäjä-puhe on kuitenkin muuttunut vain vähän. Perivihollisuuden sijaan salavihollisuus määrittää Suomessa käytävää poliittista Venäjä-keskustelua.

Salavihollisuuden salaiset valkeat

Salavihollisuus on kylmän sodan ajalta peräisin oleva ajattelumalli. Siinä itänaapurin arvaamattomuus tunnistetaan, mutta poliittinen puhe välttelee sen Suomelle mahdollisesti muodostaman turvallisuusuhan pukemista sanoiksi (Apunen 2015).

Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden.

Kun Suomi syksyllä 1944 joutui tekemään ulkopoliittisen täyskäännöksen, Neuvostoliitosta ei tullut Suomen ystävä vaan salavihollinen. Sodan voittaja edellytti, että ”sammumattoman vihan salaiset valkeat” oli tukahdutettava (Kekkonen 1967). Puhe vihollisuudesta ja vastakkainasettelusta piti kitkeä kielestä, mutta miehityksen uhka ei kadonnut mielistä (Apunen 2015).

Salavihollisuuden taustalla on machiavelliläinen käsitys politiikasta. Se tuottaa puhetta, jonka mukaan suomalaisilla on taito paitsi hallita itänaapurin oikkuja myös kääntää sen läheisyys kukoistukseksi.

Tällainen käsitys Venäjän läheisyydestä määrittää myös vuosina 2014 ja 2015 eduskunnassa käytyjä Venäjä-keskusteluja, joita olen tätä tekstiä varten analysoinut.

Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi

Venäjällä on suomalaisessa poliittisessa puheessa rouva Fortunan rooli. Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden. ”Venäjä on historiallisesti osa Suomen kohtaloa, myös geopoliittisesti.” (Jörn Donner 14.1.2015)

Klassikkoajattelija Niccolò Machiavellin poliittisessa filosofiassa fortuna viittaa armottomuuteen ja arvaamattomuuteen, joka määrittää politiikkaa siinä missä elämääkin. Machiavelli kuvaa fortunaa luonnonilmiöihin liittyvin vertauskuvin, ja niihin nojaa myös suomalainen Venäjä-puhe.

Machiavellille kohtalo on ”tuhoisa virta, joka vihastuessaan tulvii tasangoille, kaataa puut ja hävittää rakennukset” (Machiavelli 1985). Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjän läheisyyttä hahmotetaan erilaisin luonnonvoimiin liittyvin metaforin.

Eduskuntakeskusteluissa Venäjän naapuruutta kuvataan vaikkapa viittaamalla Siperiasta ”hönkiviin paukkupakkasiin” ja ”hyytävään viimaan” (Johannes Koskinen 14.1.2015).

Virtù on valtiotaitoa

Puhe machiavelliläisestä fortunasta olisi tyhjää ilman vastinpariaan virtù’ta. Se viittaa hyveelliseen viriiliyteen, joka ymmärretään usein valtiotaidoksi.

Käsitteeseen tiivistyy ajatus, että ulkopolitiikka on poliittisten intohimojen ja tunnekuohujen tyrskyissäkin hoidettava vakaasti ja viisaudella.

Suomalaista Venäjä-puhetta virtù määrittää vahvasti. Se on mukana väitteissä, joiden mukaan taitavalla ja harkitulla poliittisella toiminnalla juuri suomalaiset kykenevät paitsi hallitsemaan Venäjän läheisyyttä myös kääntämään sen menestyksen ja hyvinvoinnin lähteeksi.

Venäjä-puheessa maantieteellisen sijainnin kohtalokkuuden toteamisesta siirrytäänkin tyypillisesti toteamaan, että Venäjän läheisyydellä on runsaasti myönteisiä puolia.

Sosialidemokraattien kansanedustaja Johannes Koskisen pakkas- ja viimapuhetta seuraa välitön vakuuttelu, että ”Venäjä on ajan saatossa tarjonnut ja tulevaisuudessakin luo valtaisia mahdollisuuksia suomalaiselle työlle ja hedelmälliselle vuorovaikutukselle.” (Johannes Koskinen 14.1.2015)

Perussuomalaisten Jussi Niinistö puolestaan muistuttaa mieleen 1800-luvun suomettarelaisten kauppamiesten ajatuksen, että ”kun hyvä Jumala kerran on antanut naapuriksemme suuren Venäjän, miksi emme siitä hyötyisi.” (Jussi Niinistö 14.1.2015)

Varovaisuuspolitiikka jatkuu

Machiavelliläistä suomalaisesta Venäjä-puheesta tekee myös se, että sen onnenpyörä (ruota della fortuna) ei pyörähtele ulkoisten voimien varassa. Venäjän läheisyydestä hyötymisen ajatellaan edellyttävän erityistä kyvykkyyttä: ”pienen kansakunnan turvallisuus perustuu taitoon ja viisauteen.” (Sipilä 14.5.2015)

Vaikka Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi näin tuottaa puhekuria, se jättää tilaa politiikalle ja politikoinnille. Debattia käydään siitä, millaisin keinoin Venäjän ennustamattomuuteen tulisi suhtautua. Olihan Machiavellillekin poliittisen toiminnan keskeinen dilemma se, päästäänkö toivottuihin tuloksiin suoraviivaisen päättäväisellä vai varovaisen punnitsevalla poliittisella toiminnalla.

Eduskunnassa Ukrainan kriisin puhjettua käytetyissä puheenvuoroissa korostuu varovaisuuspoliittisen logiikan mukainen ajatus Suomen idänsuhteen erityislaatuisuudesta ja sen edellyttämästä harkitsevasta poliittisesta toiminnasta.

Suomalaisessa Venäjä-puheessa virtù kiinnittyy edelleen maltillisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Se toteutuu yhteistyönä, vuoropuheluna ja suhteiden rakentamisena.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen

Huolimatta Suomen asettumisesta EU:n pakoterintamaan, Venäjän-vastaiselta näyttävän politiikan välttämisen tarve ei ole kadonnut minnekään. Toteaahan RKP:n Stefan Wallinkin, että ”tulemme aina olemaan Venäjän hyvä naapuri, olipa Venäjä sitten millainen hyvänsä.” (Stefan Wallin 14.1.2015)

Kansallista yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista korostetaan. Kahdenväliset suhteet ja dialogi ovat arvossaan: itänaapuria ”ei tarvitse … liehitellä, mutta sitä kohtaan tunnettu pragmaattinen yhteistyötarve on kyllä säilytettävä. … [E]i ulkopolitiikkamme keihäänkärki voi olla se, että testaamme ystävyyttä itänaapuriin.” (Katri Kulmuni 20.10.2015)

Toki Venäjä-puheeseen sisältyy myös puheenvuoroja, jotka väittävät virtù’n löytyvän suoraviivaisesta päättäväisyydestä. Nato-puheenvuorot ovat aiempaa painokkaampia. Usein päättäväisyydellä kuitenkin tarkoitetaan lähinnä poliittista suoraan puhumista, jolla haetaan eroa ”kuiskutteluun” ja ”liturgisuuteen” (esim. Alexander Stubb 14.1.2015; Ben Zyskowicz 5.6.2015).

Venäjä-puhe on urautunutta

Kielioppi tekee puheesta yhteismitallista. Se asettaa rajoja sille, miten asioista voidaan puhua. Machiavelliläinen poliittinen kielioppi rajaa suomalaiset arviot Venäjän naapuruudesta fortunan ja virtù’n vuorovaikutuksen puitteisiin.

Se tuottaa poliittista kielenkäyttöä, joka antaa ymmärtää juuri suomalaisten kykenevän hallitsemaan Venäjän arvaamattomuutta virtuoosimaisesti.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen:

”Voimapolitiikka, sotilaallinen voima on palannut Euroopan rajoille. Tarkoittaako tämä sitä, että meillä suomalaisina pitää olla suuri huoli turvallisuudesta? Ei.” (Alexander Stubb 14.1.2015)

Ukrainan kriisi, ekspansiivisen Venäjän esiinmarssi ja Suomen asettuminen EU:n pakoterintamaan ovat olleet käänteentekeviä poliittisia tapahtumia. Syvälle juurtuneita puhekäytänteitä toistelevan poliittisen Venäjä-puheen suuntaa ne eivät kuitenkaan ole merkittävästi muuttaneet.

Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.

Lähteet

Apunen, Osmo 2015. ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”. Kosmopolis 45:4, 40–56.

Kekkonen, Urho 1967. Puheita ja kirjoituksia. Helsinki: Weilin & Göös.

Machiavelli, Niccolò 1985. Ruhtinas. Juva: WSOY.

Julkaisu Onko Venäjä perivihollinen vai salavihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan sodan ulkopoliittisia keskusteluja leimanneessa tunnustuksellisessa länsipuheessa suomalainen ulkopoliittinen identiteetti hakee hyväksyntää lännestä paljastamalla epämiellyttäviä asioita menneisyydestään: korruptoituneen ja ”väärään” geopoliittiseen hegemoniaan paikantuneen ”suomettuneen” minän.

Länsimaat arvoyhteisönä

Puheella lännestä ja länsimaista on erityinen rooli suomalaisessa ulkopoliittisessa mielikuvituksessa. Tutkija Jukka Jouhki analysoi hiljattain Media & viestintä -lehdessä sanan ”länsimaa” käyttöä Helsingin Sanomien pääkirjoitusteksteissä. Analyysi on tarpeellinen, joskaan sen lopputulos ei yllätä.

Benedict Andersonin vaikutusvaltaisen teorian jalanjäljissä Jouhki osoittaa, että maantieteellisestä, poliittisesta ja kulttuurisesta hajanaisuudesta huolimatta (”tai sen vuoksi”) länsimaat toimii esimerkkinä kuvitellusta yhteisöstä, johon Suomi Helsingin Sanomien esittämänä kuuluu. Nimenomaan medialla on keskeinen rooli tällaisen yhteisön rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa länsimaat ”esitetään ‘luonnollisena’ ja yhtenäisenä kokonaisuutena, jonka jäseniä yhdistävät kulttuuriset, sosiaaliset ja geopoliittiset tekijät”, Jouhki kirjoittaa.

Jouhkin analyysi on noteerattu myös itse lehdessä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta toteaa kolumninsa otsikossa totunnaisesti, että ”Suomi on länsimaa”, mutta kysyy kuitenkin tutkijan inspiroimana: ”mitä se tarkoittaa?”.

Käsitteen sisäiset ristiriitaisuudet sekä sen historiallisen kontekstiriippuvuuden tunnistaen Huhta antaa lopulta määritelmänsä kuvitellusta yhteisöstä – ja tekee sen juuri kuten Jouhki on analyysissaan todennut Helsingin Sanomien pääkirjoitustekstien tekevän.

Huhdan määritelmä on perinteinen länsimaalainen näkemys länsimaista: ”Tunnusmerkkejä ovat parlamentaarinen demokratia, yksilönvapaudet, oikeusvaltio ja markkinatalous.” Arvoyhteisö siis, kuten nykymantra kuuluu.

Tämän tietää myös sotatieteiden maisteri Atte Kaleva, joka joulun alla kirjoitti Uuden Suomen blogissaan:

”Olen aina mieltänyt Suomen kuuluvaksi läntiseen, sananvapautta, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta puolustavaan arvoyhteisöön [—] Emme tietenkään rupea uhoten kalistelemaan sapeleita Venäjän suuntaan, mutta suomettuneisuuden aikakausi on jo ohitettu. Voimme vihdoinkin ihan aidosti valita ulko- ja turvallisuuspoliittisen suuntamme: joko kohti pelokkaan tunkkaista YYA 2.0 -painajaista, tai sitten kohti vapaiden kansakuntien arvoyhteisöä, välimuotoja ei nimittäin ole. Minulle valinta on selvä: West!”

Ukrainan kriisi ja todistuspuhe

Kalevan todistus Suomen kuulumisesta länteen on tyypillistä suomalaisen ulkopoliittisen identiteetin rakentamista kylmän sodan jälkeen. Uuden tulemisen todistuspuhe koki Ukrainan kriisin kärjistyttyä keväällä 2014.

Tuolloin puheen kirvoitti sama peikko, jonka myös Kaleva mainitsee, eli suomettuminen. Suomalaista identiteettipuhetta julkaistiin myös englanninkielisissä valtamedioissa. Jaakko Iloniemi, René Nyberg ja Krista Taubert reagoivat Financial Times-, New York Times- ja Time -lehdissä Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin ehdotukseen ratkaista kriisi tarjoamalla Ukrainalle kylmän sodan aikaista Suomen mallia eli suomettumista.

Suomi ei ole Ukraina, suomalaiset vakuuttivat vastineissaan, ja todistivat Suomen kuuluvan länteen.

Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Kalevan ja Huhdan yleisöä ovat suomalaiset lukijat, ja tekstitapahtumina heidän kirjoituksensa ovat kotimaista mielipidevaikuttamista. Mutta Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoitusten sanoma oli suunnattu ei-suomalaisille lukijoille.

Kenelle Iloniemi, Nyberg ja Taubert oikeastaan kirjoittivat Brzezinskin ja Kissingerin lisäksi? Kenelle ja miksi he kokivat tarvetta todistaa, että Suomi, toisin kuin Ukraina, kuuluu länteen? Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Suomalaisen ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti

Suomalainen kylmän sodan jälkeinen identiteettipuhe heijastelee näennäisestä vapautumisesta ja rohkeudestaan huolimatta jatkuvasti kulttuurisen altavastaajan asemaa. Se tuo mieleen kirjailija Matti Pulkkisen kertomuksen kansallisen itsetunnon synnystä, jonka hän rekonstruoi 1980-luvun puolivälissä aikaisyleisöä kohahduttaneessa romaanissa Romaanihenkilön kuolema.

Pulkkisen mukaan suomalaista identiteettiä määrittelee jälkikoloniaalinen suhde eurooppalaisiin kulttuureihin, erityisesti Ruotsiin ja toisaalta Venäjä-Neuvostoliittoon. Suomen jälkikoloniaalinen historia, jossa ”itsenäisyys oli saatu kehitysmaiden tapaan, toisen heikkoudesta ja keskenään rähisten” ja ”venäläinen majaillut selittämässä tulkin välityksellä mitä piti tehdä”, tuotti sen kulttuurisen altavastaajan, joka on suomalaisuuden ytimessä.

Pulkkiselle heikko itsetunto näyttäytyi hänen aikalaistensa ja erityisesti vasemmistolaisvaikuttajien neuvostomyötäilynä, näiden ”idänlibidona”. Sama itsetunto tuntuu vaikuttavan myös kylmän sodan jälkeisessä identiteettipuheessa: ”idänlibidosta” on tullut ”lännenlibido”.

Lapsena opittu miellyttämisenhalu kohdistuu aikuisen poliittisessa puheessa ja toiminnassa siihen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jonka puhuja kokee dominoivaksi. Suomalaisen lähihistorian näkökulmasta dominoiva kulttuuri voi kuitenkin muuttua. Se voi paikantua eri poliittis-maantieteellisiin hegemonioihin. Idän sijasta se voi olla länsi.

Kosmopolis-lehden erikoisnumerossa ”Kirjallisuus ja kansainvälinen politiikka” tarkastelen Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoituksia Pulkkisen romaanin ja sen innottaman jälkikoloniaalisen teorian valossa.

Iloniemeä ja Nybergiä nuorempi Taubert seuraa ulkopolitiikan veteraanivaikuttajia poliittis-historiallisissa lähtökohdissaan ja normatiivisessa identiteettikäsityksessään. Retoriikaltaan Taubertin kirjoitus on kuitenkin voimakkaampi. Se on eräänlainen 2000-luvun suomalaisen ulkopolitiikan identiteetin manifesti.

Kirjoitus muistuttaa uskonnollista todistuspuhetta, jossa puhuja todistaa uskovansa uskonkappaleeseen, joka tekstin perusteella voisi kiteytyä dogmaksi ”Suomi on länsimaa”.

Taubertin kirjoituksessa korostuu jälkisuomettumisen ajanjakson tarve luoda uusi ulkopolitiikan identiteetti ja kertoa se maailmalle. Siihen nähden yllättävää onkin kirjoituksen heijastama varsin traditionaalinen geopoliittinen mielikuvitus, jossa vaihtoehdot nojaavat dikotomiseen mutta tosiasiassa moneen kertaan purettuun länsi- tai eurooppakeskeisyyteen.

Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle.

Yllättävää on myös kirjoituksen projisoima naiivi miellyttämisenhalu ja tarve saada globaalin englanninkielisen yhteisön hyväksyntä silläkin uhalla, että päämäärään päästäkseen tämän jälkikoloniaalisen subjektin täytyy paljastaa jotakin ei-toivottua ja epämiellyttävää menneisyydestään. Taubertin kirjoituksessa paljastus liittyy vallan ympärillä ”sukkasillaan hiiviskelemiseen” (”munankuorilla käveleminen” on Taubertin englanninkielinen metafora suomettumiselle).

Vaikka Taubertin subjektipositio on toisen aikakauden ja toisen sukupolvikokemuksen muokkaama kuin Iloniemen ja Nybergin, puheenvuoroja yhdistää eräänlainen nostalginen kaipuu. Kaipuu kohdistuu suomettumispuheen rekonstruoimaan autenttiseen, korruptoitumattomaan suomalaiseen minuuteen, jonka koti on lännessä tai ainakin skandinaavisen yhteisön piirissä.

Tämä minuus erottuu väärästä, ”suomettuneesta” subjektipositiosta, joka on identifioitunut väärään geopoliittiseen hegemoniaan ja rakentanut identiteettinsä väärin.

Identiteettistrategian uudet mahdollisuudet

Suomalainen ulkopoliittinen identiteettipuhe tuo mieleen jälkikoloniaalisen teorianmuodostuksen visiot subjektista kulttuurisissa välitiloissa, transitionaalisessa/translationaalisessa maailmassa.

Tässä käsitteellisessä kehyksessä kylmän sodan jälkeinen suomalainen identiteettipuhe herättää kysymyksen mahdollisuudesta tiedostaa itsensä kulttuurisessa välitilassa toimivana hybridinä, muuntautumiskykyisenä ja uutta luovana subjektina. Erityisesti kun tällä subjektilla on yhä useammin mahdollisuus artikuloida itsensä uudella kielellä, globaalilla englannilla.

Jälkisuomettuneen suomalaisen identiteetin toivoisi viimein näkevän välimuotojen mahdollisuudet (vrt. Kalevan väite, että ”välimuotoja ei ole”). Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle. Maailma ei ole mustavalkoinen. Se on harmaata aluetta. Tämä tosiasia on innovatiivisen identiteettistrategian lähtökohta.

Suomalaisen ulkopolitiikan uusi identiteetti voi nojata tuoreisiin ratkaisumalleihin ja tarjota perinteisen itä–länsi-dikotomian ylittävän poliittis-kulttuurisen vaihtoehdon. Mutta tämä vaatii luovaa ajattelua, hyvää ulkopoliittista itsetuntoa, kulttuurista rohkeutta sekä todellista irtiottoa kylmän sodan ajatuskuvioista.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) julkaistuun artikkeliin “’Kävelyä munankuorilla?’ Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, suomettumispuhe ja ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti”.

FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Julkaisu Länsimaisuus ja altavastaajan ulkopoliittinen identiteetti Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Niin, tosiaan. Pulkkinenhan puhui rasismista ja idänsuhteista jotenkin tähän aikaan sopivalla tavalla, härskin avoimesti, tilittäen jotakin sellaista, mistä silloin ei ollut tapana julkisesti puhua. Taisi Pulkkinen itsekin silloin pelätä puhuneensa liikaa, vaikka vapaammissa oloissa jo elettiin.

Kaivoin Romaanihenkilön kuoleman hyllystäni ja menin lukupiirin kokoukseen mielessäni kirjava joukko Pulkkisen poliittisesti riipovia riimejä. Pulkkinen nimittäin osasi naputella kuin nyrkkeilijä lyhyitä teräviä jabeja lukijansa otsaan. Siitä pian raivostuu.

Hiipivän miehityksen uhka

Lukupiiriin mennessä tuntui siltä, että Pulkkinen odotti Kekkosen ladun umpeutuessa 1980-luvun puolivälissä aitoa (Koiviston) Suomea, jota sitten ei koskaan tullut. Sama vaikenemisen politiikka jatkui, vaikka siitä olisi pitänyt päästä eroon.

Nyt tuntuu siltä, että se Pulkkisen kaipaama, aggressionsa löytänyt Suomi on alkanut elää tässä ajassa.

Eikä Pulkkinen siitä vääränlaisesta vaikenemisesta Paasikiveä, Kekkosta tai Koivistoa syyttänyt vaan 60-luvun älymystöä, joka jäi kiinni neuvostotissiin ja eleli omien edistyksen utopioidensa lumossa. Nyt tuntuu siltä, että se Pulkkisen kaipaama, aggressionsa löytänyt Suomi on alkanut elää tässä ajassa.

Näin pitkällä tulkintalinjalla liikuttaessa kohtaa valtavia näkökulmaeroja. Joku voi kutsua niitä hurskaasti kokemuksen rikkaudeksi. Mutta etäisyyden kasvaessa todellisuus väistämättä fragmentoituu. Suuret tarinat joudutaan keksimään.

Juuri tällaisista muistamisen ja unohtamisen fragmenteista Pulkkinen rakensi kuvauksensa hiipivän ja kuristavan neuvostomiehityksen kouriin joutuvasta K-linjan Suomesta.

Pulkkinen itse kaiveli syvältä omia juuriaan, kasvukipujaan sotavuosien maalaispojasta tunnustetuksi kirjailijaksi Kekkosen salavihaisessa Suomessa. Hän johdatteli lukijansa Nabokovin ja Dostojevskin kautta kirjailijan kokemusten ja hänen tekstiensä sisäisten viitesuhteiden väliseen tilaan, josta käsin lukija joutuu hahmottamaan itselleen jonkinlaisen näkemyksen siitä, mistä oikeastaan on kysymys.

Dostojevskin Riivaajien itsensä paljastamisen kanssa kamppaileva Stavrogin johdattaa Romaanihenkilön kuolemassa myös historiantutkijan perimmäisen pulmansa äärelle: miten sijoitan tekstiin itseni kertojana?

Kuuluin Pulkkisen arvostelemiin 60-lukulaisiin, mutta olin myös hänen ikätoverinsa, sotavuosien kasvatti. Siitä käsin oli yritettävä kertoa jotakin niistä ajoista sellaisille lukijoille, joilta sotapolitiikka ja sitä seurannut Paasikiven ja Kekkosen aika olivat jo unohtuneet tai joilla ei ylipäänsä ollut enää henkilökohtaista kosketusta asiaan.

Turvallisuuspoliittinen revisionismi

Pulkkinen piti suomettumista itse aiheutettuna tragediana. Paasikivi ja Kekkonen kyllä tiesivät, että niissä oloissa idänsuhteista ei sopinut sanoa kaikkea mitä ajatteli. Oli myös totuuksia, jotka tiedettiin todeksi ilman julkista todistelua.

Vaikenemisen politiikka johti Kekkosen aikana umpikujaan, kun tuudittauduttiin siihen uskoon, että asiat todella olivat sitä, miltä ne julkisesti näyttivät.

Tuo älymystön poliittinen muistikato, amnesia, ei aivan siinä määrin aikakautta määrittänyt kuin mitä Pulkkinen väitti.

Pyrin Kosmopoliksen numerossa 4/2015 julkaistussa artikkelissani osoittamaan, ettei tuo älymystön poliittinen muistikato, amnesia, aivan siinä määrin aikakautta määrittänyt kuin mitä Pulkkinen väitti.  Hänen peräämänsä eksistentiaalinen vastarinta jatkui kaikista virallisista kielipeleistä huolimatta.

Jo 1950-luvun jälkipuolella ryhdyttiin tarkistamaan Paasikiven alkuperäisiä oppeja perivihollisuuden unohtamisesta. Tämä läpi kylmän sodan jatkunut ulkopoliittisen ajattelun revisio nojautui juuri siihen salavihollisuuden periaatteeseen, minkä Pulkkinen väitti meiltä linjamiehiltä unohtuneen.

Tämä keskustelu poliittisesta amnesiasta on yhä ajankohtainen, sillä se on hallinnut kylmän sodan jälkeen käytyä keskustelua sisäisestä suomettumisesta. Sitä esiintyi, mutta ei siinä määrin, että se määrittäisi kokonaisen aikakauden.

Kylmän sodan aikana päähuomio sitä paitsi kohdistui ulkoiseen suomettumiseen, mikä nyt pyrkii tyystin unohtumaan.

Ekspansiivisen Venäjän virittämän ulkopoliittisen tunnekuohun vuoksi suomalaiset ovat nyt uudelleen löytäneet Pulkkisen kolme vuosikymmentä sitten kaipaaman perivihollisen.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Tämä tulkintaharha syntyi, kun Venäjän sisäisen ja ulkoisen heikkouden vuoksi keskustelu idän uhkasta jäi kylmän sodan jälkeisenä aikana taustalle aina Ukrainan kriisiin asti. Mutta sitten asiat alkoivat kehittyä Pulkkisen tarkoittamaan suuntaan.

Pulkkinen nimittäin leikki Romaanihenkilön kuolemassa ajatuksella, miten kirjailijan kuvittelemat asiat muuttuvat todeksi, fiktiosta tulee yllättäen ennuste. Ekspansiivisen Venäjän virittämän ulkopoliittisen tunnekuohun vuoksi suomalaiset ovat nyt uudelleen löytäneet Pulkkisen kolme vuosikymmentä sitten kaipaaman perivihollisen.

Hallitsemattomien pakolaisvirtojen vuoksi rasismikeskustelusta on yhtä lailla ryöpsäyttänyt esille samanlaista eksistentiaalista vastarintaa, johon Pulkkinen vetosi Romaanihenkilön kuolemassa.

Tosin näkökulma on nyt hurjasti laajempi, sillä Pulkkinen puhui vain Afrikasta ja afrikkalaisista, maanosasta, joka oli hänen mielestä parempi unohtaa ja joka näytti olevan unohdettavissa. Näiden nykynäkymien ja suomalaisten kotiporteille tunkevien kriisien voimasta Pulkkisen hautoma stavroginilainen syyllisyys varmaankin kasvaisi apokalyptisiin mittasuhteisiin.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis–lehdessä (4/2015) ilmestyneeseen artikkeliin ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”.

Osmo Apunen on Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritusprofessori.

Julkaisu Kun ”Romaanihenkilön kuolema” alkoi toteuttaa itseään ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toimituksen valitsemalta asiantuntijaraadilta pyydettyjä kommentteja pohjustettiin kysymyksillä, joihin tutkijat saivat valintansa mukaan vastata. Tämän lisäksi kommentteja pohjustettiin aiheen ympärillä käydystä julkisesta keskustelusta koostetulla tiivistelmällä. Tutkijoiden kommentit on pyritty esittämään kysymysten mukaisessa järjestyksessä, joskin kahden tutkijan kommentit on esitetty omina kokonaisuuksinaan. Tiivistelmä suomettumiskeskustelun paluun taustoista löytyy artikkelin lopusta.

Mitä on suomettuminen?

Termillä suomettuminen viitataan jonkinlaiseen vapauden menettämiseen kylmän sodan aikaan ja siihen liittyviin sisä- ja ulkopoliittisiin valintoihin. Monelle suomettuminen on varmaankin myös vaikutuspiirissä olemiseen rinnastettava termi. Molemmat ovat vahvasti sidoksissa Venäjään ja molemmissa unohtuu se, että vapaus on kansainvälisessä järjestelmässä periaatteellinen, harvemmin käytännössä toteutuva. Pienet valtiot ovat usein rähmällään suuntaan tai toiseen. Tästä kertonee Suomessa EU-jäsenyyden ja Nato-keskustelun kiinnittyminen ”Suomen valintaan”, ikään kuin valinta on aina tehtävä suhteessa johonkin isompaan valtaan. Suvereniteetti onkin yhdenlainen illuusio, ja suurvaltahallinta sen tasoista arkipäivää, ettei sitä edes huomata.

Susanna Hast, post doc -tutkija, Graduate Institute Geneva

Suomettuminen on jonkin asian muuttumista suomalaiseksi. Kuvailevaa yhteyttä voi hakea vaikka siedättämisestä eli siitä, että aletaan sietää jotakin jossakin jollakin tavoin. Suomettumista on haluttu käyttää poliittisena terminä, jolla on pyritty osoittamaan poliittisia syyllisiä ja osoittajan omaa syyttömyyttä. Vastaavalla tavalla propagandan käsite runtattiin toisen maailmansodan jälkeen tarkoittamaan sodan hävinneiden tapaa ajaa omaa asiaansa. Suomettumisen termin käytöllä käyttäjä voi asemoida itsensä tarkastelemaan suomalaisten tapaa suhtautua omaan yhteiskuntapoliittiseen elämäänsä.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Suomettumisen käsite viittaa epäsymmetriseen vaikutusvalta-asetelmaan: pienempi toimija sopeuttaa toimintaansa ennakoivasti ja/tai erilaisten keppien ja porkkanoiden kautta vaikutusvaltaisemman toimijan määrittämiin politiikan ehtoihin.  Suomen kylmän sodan aikainen asema suhteessa Neuvostoliittoon on nähty tällaisen asetelman symbolina. Tätä ei voi jälkikäteisesti muuksi muuttaa eikä se tule häviämään siten, ettei siitä puhuta.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

Suomettumisesta ei ole yksiselitteistä määritelmää. Termiä käytetään löysästi YYA-Suomen ulkopolitiikasta, ajan poliittisesta kulttuurista ja yleisenä haukkumasanana.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Suomettuminen on termi, joka kehitettiin kylmän sodan aikana kuvaamaan suurvallan vaikutusta pienemmän naapurinsa politiikkaan. Käsitteestä puhuttaessa on syytä tehdä ero suomettamisen ja suomettumisen välillä: Ensimmäinen (johon myös alkuperäinen saksankielinen termi viittaa) oli Neuvostoliiton yritystä vaikuttaa Suomen politiikkaan ja kaventaa maan liikkumatilaa ja suvereniteettia; jälkimmäinen sitä, kun suomalaiset itse vapaaehtoisesti ja eri syistä antoivat Neuvostoliiton käyttää tällaista valtaa.

Suvi Kansikas, tutkijatohtori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Suomettuminen on henkistä rähmällään oloa suhteessa itäiseen naapurimaahan. Voi tietenkin pohtia soveltuuko käsite myös esimerkiksi Suomen ja Saksan sekä Suomen ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden tarkasteluun. Suomalainen itsellinen ja itsenäinen poliittinen päätöksenteko asiaankuuluvine demokraattisine ilmentymineen tässä kai pitäisi olla vaalimisen keskiössä? Onko Suomi aina ”suomettunut” kun sen tulkinnat eroavat EU:n valtavirrasta vai pitäisikö keskittyä itse argumentteihin ja niiden asiaperusteluihin? Näkisin tämän suuntaisen toiminnan keskeisenä osana hyvinvoivaa demokratiaa ja etenkin täällä geopoliittisesti erityislaatuisessa maassa.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Onko suomettumistermin käytön taustalla pyrkimys todellisuuden kuvaamiseen vai poliittisiin tarkoitusperiin?

Suomettuneisuuden aikana Suomessa oli ulkopoliittisesti yksi mielipide ja se piti olla kaikilla sama. Kun nykyisin johonkin asiaan tai henkilöön liitetään suomettuneisuusleima, tähän vaikuttaa liittyvän samanlaista halua kontrolloida kansalaismielipiteitä ja poliittisia valintoja. Suomettuneisuuden leimakirveen käyttäminen on ristiriitaista. Keskustelua sävyttää kummallinen kollektiivinen häpeä Suomen lähimenneisyydestä. Nähdään vain negatiiviset asiat, eikä sitä, että selvisimme ankaran sodan jälkeen haasteellisen naapurin kyljessä oman elämäntavan ja vapauden säilyttäen. Suomettuneisuuden tuomitsijat eivät esitä ajatuksia siitä miten Suomen olisi pitänyt kylmän sodan aikana toimia tai miten erilaiset ratkaisut olisivat olleet mahdollisia. Suomettuneisuuden ajan kielteisiä piirteitä tulee tuoda esille ja käydä lävitse. Leimakirveen käyttäminen tänä päivänä mielipiteiden muokkaamiseksi on sen sijaan suomettuneisuuden ajan negatiivisten piirteiden jatkamista.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Suomettuminen pelkistyy ”leimakirveeksi”, jolla pääsääntöisesti ei pyritä esimerkiksi todellisuuden kuvaamiseen. Suomettuminen on informaatio-operoinnin ja arvokamppailun apuväline, mutta nimenomaisesti ”homogeenisen läntisen arvoyhteisön toimijan” käsissä. Suomettumisleimalla halutaan osoittaa esimerkiksi Suomen paikka yksinomaan osana länttä ja selkänsä itään kääntäneenä. Suomettumisleimailu ilmentää dikotomista eli kahtia jakautuvaa ajattelua. Jo pitkään laajalla rintamalla ihmis- ja yhteiskuntatieteissä tätä dikotomista ajattelua on pyritty problematisoimaan; ei ilmeisestikään onnistuneesti ainakaan politiikan ja politiikan tutkimuksen parissa? Suomettumisleimailulla ei pyritä pelkästään ”tässä ja nyt” -erotteluun ja mustamaalaamiseen vaan syvemmässä mielessä kiistämään Suomen menestystarina. Tässä diskurssissa Suomi on ”hyväntahtoinen hölmö”, joka ei esimerkiksi heti EU-jäsenyyden jälkeen ymmärtänyt parastaan ja liittynyt Natoon. Tässä ikään kuin ”nollataan” tuon ajan ja kulttuurin sekä maailmanpoliittisen tilanteen erilaisuudet. On totta, että Suomella on nyt käsissään ongelmansa, mutta samalla tulisi tiedostaa ja tunnustaa, että Suomella on eittämättömiä vahvuuksia. Ja nämä ovat muotoutuneet historian myötä ja tässä geopoliittisesti erityislaatuisessa paikassa.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Suomettumiskäsitettä voi käyttää analyyttisesti ja sitä voi käyttää poliittisiin tarkoitusperiin. Tutkijan näkökulmasta on selvää, että suomettuminen terminä on raskaasti menneellä ladattu ja ettei lataus ole tähän päivään mennessä purkautunut.  Lataus tekee suomettumiskäsitteestä poikkeuksellisen helposti politisoituvan ja kärjistävän. Puhumalla suomettumisesta on helppo herättää huomiota ja voimakkaita tunteita. Latauksensa vuoksi suomettumisesta puhuminen voi olla myös vaikeaa tai yksinomaan rasittavaa, sillä käsite lähtee helposti viemään keskustelua tarpeettoman ahtaaseen suuntaan. Tällaisia raskautettuja käsitteitä on muitakin ja kaikkein niiden kohdalla sekä termin käyttäminen että sen käyttämättä jättäminen ovat valintoja, joilla on laajempi taustansa.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

En ole juuri huomannut pyrkimystä neutraaliin käsittelyyn termin yhteydessä. Ennen muuta kyse näyttää olevan termin käyttäjän tarpeista. Alun perinhän sitä käytettiin Länsi-Saksasta, pelottimena.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Samalla tavalla kuin termi etu/vaikutuspiiri myös suomettuminen on tunteellinen ja pejoratiivinen leimasin puheessa. Sara Ahmedilta lainaten voitaisiin puhua affektiivisesta ekonomiasta, siitä kuinka suomettumistarina tarjoaa affektiivisen kokemuksen, joka määrittää jotain ilmiötä. Suomettumisen termi kiertää toimijoiden välillä luoden alustan tunteiden politiikalle, jossa Suomen asema suhteessa Venäjään käsitetään vastakkainasettelun kautta – niin sisäpolitiikassa (”ne suomettuneet” ja ”me muut”) kuin ulkopolitiikassa (”Suomettunut Suomi” ja ”alistava Venäjä”). Pelataan siis negatiivisella affektiivisella energialla. Suomettumisen käsite ja sen käyttö diskursseissa olisi syytä haastaa samalla tavalla kuin vaikutuspiirin käsitteen, koska molemmat kantavat pejoratiivisen ja metaforisen termin painolastia. Silloin niillä on vaikea analysoida politiikkaa.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

Miksi suomettuminen on palannut kansainväliseen ja suomalaiseen poliittiseen keskusteluun?

Suomettuminen on tehnyt tänä vuonna paluun ”kylmän sodan paluu” -keskustelun kylkiäisenä. Kansainvälisessä (yhdysvaltalaisessa) Suomi-optiota koskevassa keskustelussa ei alun alkaen ollut kysymys Suomesta sinällään. Etenkään kysymys ei ollut nyky-Suomesta vaan kylmän sodan Suomesta ja silloinkin historiallisena analogiana, metaforisella tasolla. Asian kehystäminen siten, että kyseessä oli nyky-Suomea koskeva spekulointi, on suurelta osaltaan suomalaista tekoa. Suomessa ja suomalaisten toimesta Suomi-optio kääntyi suomettumiseksi ja siitä nopeasti nyky-Suomen arvosteluksi. Eniten suomettumiskeskustelun paluu kertookin Suomen sisällä vallitsevista menneisyyteen liittyvistä käsittelemättömistä kysymyksistä, jännitteistä ja/tai jakolinjoista. Asia erikseen on havainto siitä, kuinka olemattoman ohuelta näyttää monen vastuunalaisen poliitikon kyky lukea ja ymmärtää historian ja menneisyyspolitiikan vivahteita, merkitysulottuvuuksia ja käyttötapoja. Kaikkea ei tarvitse ottaa itseensä.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

Kuten propaganda myös suomettuminen terminä on palannut uusin merkityksin poliittiseen kielenkäyttöön. Termien käytöillä voidaan alleviivata uusia asiayhteyksiä ja sitoa aikamme tapahtumat historian tulkintoihin. Näiden termien käyttö elävöittää ja sähköistää aikalaiskeskusteluja sekä venyttää poliittisia mittakaavoja. Termeillä pyritään kytkemään aikamme jälkiteolliset ilmiöt osaksi järkevöitettyä kehityskulkua. Termien käyttäjät arvottavat katsantokantansa ja omat tarkoitusperänsä näkyviksi suhteessa aikalaiskeskusteluun.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Suomalaiseen poliittiseen keskusteluun suomettumiskeskustelu on palannut voimakkaammin meidän oman turvallisuuspoliittisen kamppailumme keppihevosena. Suomettuneisuus esitetään usein hävettävänä historiallisena toiminta- ja ajattelutapana, josta huonolla itsetunnolla varustettujen suomalaisten pitää joka päivä muistaa puhdistautua. Puhdistautuminen tapahtuu vakuuttelemalla Suomen kuuluvan ideaalityyppiseen läntiseen yhteisöön. Osa keskustelijoista katsoo, että suomettuneisuuden aika ei yksinkertaisesti pääty ennen kuin Suomi on liittynyt puolustusliitto Natoon. Suomettuneisuudella ratsastavat poliitikot, toimittajat, blogistit, kulttuuripersoonat ja tutkijat. Suomettuneisuuskeskustelun ylläpitäminen on keino saada näkyvyyttä. Keskustelua ruokkii myös kielteinen asenne Venäjää ja venäläisiä kohtaan, mille on tänä vuonna ollut latu avoinna. Suomettuneisuuskeskustelusta on nykymuodossaan haittaa tarpeellisille turvallisuuspoliittisille ratkaisuille.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Jos suomettuminen on palannut kansainväliseenkin poliittiseen keskusteluun, lienee tämä kansainvälisen politiikan tutkimuksen eräs tutkimustulos? Ja jos se on palannut niin missä merkityksissä? Osin on varmasti niin, että hyvin monenlaiset kansainvälispoliittiset keskustelunavaukset lokeroidaan täällä Suomessa ”suomettumisdiskurssiin” kuuluviksi. Suomettumisen ”leimakirveen” käyttö ei ole sattumanvaraista vaan luonnollisesti tarkoitushakuista ja tavoiteorientoitunutta. Suomettumisleimalla halutaan osoittaa esimerkiksi Suomen paikka yksinomaan osana länttä ja selkänsä itään kääntäneenä. Ja esimerkiksi Naton jäsenenä.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Ukrainan kriisi on kärjistänyt mielipiteitä ja herättänyt tukahdutettuja tunteita. Tunteita on helpompi purkaa tunteellisella käsitteellä kuin steriilillä kielellä.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

Joku näyttää sitä tarvitsevan. Suomen perinteinen ulkopoliittinen kurssi halutaan mitätöidä.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Onko suomettumistermi haitaksi Suomen kansainväliselle maineelle tai asemalle?

Suomettumistermi on haitaksi Suomen kansainväliselle maineelle ja asemalle siinä tapauksessa, että itse annamme vaikutelman, että häpeämme menneisyyttämme ja pelkäämme koko ajan sitä mitä meistä ajatellaan. Jos Suomi on länsimainen liberaalidemokratia, joka katsoo tekevänsä itsenäisesti omat valintansa, ei liene tarpeen koko ajan hakea hyväksyntää omille valinnoille ja omalle menneisyydelle erilaisilta imaginäärisiltä yleisöiltä. Suomi ei ole maailmalla tunnettu maa, eikä siitä sellaista hevillä tule. Meistä on joka tapauksessa vaikka kuinka paljon erilaisia kummallisia käsityksiä, jos käsityksiä ylipäätään löytyy.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

En näe mitä hyötyä suomettumisdiskurssin kansallisesta jatkamisesta ongelmiemme muotoilulle ja ratkaisemiselle voisi olla. Jos pitäisi keskustella esimerkiksi itsenäisyydestä, demokratiasta, ilmaisunvapaudesta ja vaikkapa turvallisuudestamme, niin keskusteltakoon niistä. Tai jos energiapoliittisista vaihtoehdoista, niin sitten näistä. Uusi suomettumisleimailu kytkeytyy populistiseen käänteeseen jättäen yhteiskunnalliset ongelmamme ja niiden ratkaisuvaihtoehdot perusteluineen hämärän peittoon. Ja näiden ongelmien kiteytymättömyys ja ratkaisemattomuus on merkittävä ongelmamme, joka itsessään pidemmällä aikajänteellä vaarantaa suomalaisuuden maineen ja merkityksen. Ei suoranaisesti ”suomettumisemme” tai ”suomettumattomuutemme”.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Omassa ajatusmaailmassani jonkin tahon maine ei ole ensisijaisesti tavoiteltava arvo.  Siksi en osaa olla siitä huolissaan. Mutta jos suomettumispuhe haittaa vuoropuhelua ja rajaa ajatusmaailmaa kahteen lokeroon, Venäjää sympatisoivaan ja Venäjää kritisoivaan, astutaan suohon. Suo, joka upottaa mukaansa, on vihamielinen ja yksinkertaistava, eikä sisällä kansainvälisen järjestelmän ja ihmisen kokemusmaailman monimuotoisuuden ymmärtämistä.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

Suomettumisesta puhuminen ei sinällään ole haitaksi Suomen kansainväliselle maineelle tai asemalle. Se, että puheet koskevat mennyttä – kuten Ukrainan kriisin yhteydessä asia alun perin asia oli – on historiallisesti perusteltavissa. Tällä historiallisella asialla ei tarvitse olla tekemistä nykyisen kanssa ellei niin haluta. Nyky-Suomen osalta suomettumisesta puhuminen voi olla ihan hyödyllinenkin mittatikku. Suomettumistermin pohjalla oleva taipumus ennakoida ja sopeuttaa omaa toimintaa ympäristön valtasuhteiden mukaan ei ole vierasta millekään maalle eikä edes yksinomaan haitallista. Kyse on laadullisista aste-eroista. Tässä laaduntarkkailussa ei suomettumisen käsitettä ja sen taustalla olevaa historiaa ole syytä unohtaa – etenkään Suomessa.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

Siihen näytetään pyrittävän. Aina siitä jotakin tarttuu.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Eroavatko suomettumisesta käyty kotimainen ja kansainvälisen keskustelu toisistaan?

Suomettuminen on eri termi kuin Suomen malli, jota Ukrainan kriisin yhteydessä ovat Ukrainalle suositelleet mm. Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger. Amerikkalaisten kirjoitukset saivat suomalaiset, entisiä suurlähettiläitä myöten, älähtämään: Suomen asema kylmän sodan aikana oli uniikki, eikä sitä voi siirtää toiseen kontekstiin. Suomalaiset kavahtavat vertailuja Itä-Euroopan maiden kanssa, koska Suomessa halutaan kategorisesti kuulua läntiseen leiriin. Tarve erottautua idästä on osa kansallista kerrontaa: Suomen suuriruhtinaskunnassa pyrittiin erottautumaan tsaarin Venäjästä (”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”), ja kylmän sodan aikana Neuvostoliitosta ja sen intressipiiristä. Se, että keskustelu suomettumisesta leimahtaa nopeasti, kertoo enemmän suomalaisten historia- ja omakuvasta kuin ulkopuolisten kommentaattoreiden näkemyksistä maan asemasta tai politiikasta.Yhdysvaltalaisten kommenteissa tehtiin vertaus kahden Venäjän naapurimaan välillä, niissä vieläpä korostettiin Suomen mallin toimineen hyvin. Se, että suomalaiset näkevät tämän negatiivisena, tai yrittävät muuttaa kommentoijien näkemystä Suomesta, on merkki huonosta kansallisesta itsetunnosta.

Suvi Kansikas, tutkijatohtori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Ulkomaisessa keskustelussa suomettuminen nähdään neutraalimmin selviytymisstrategiana, ulkopolitiikkana, kun taas Suomessa termistä leivotaan sisäpoliittista diskursiivista asetta.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

Kansainvälisessä keskustelussa suomettuminen näyttää olleen vain tekninen termi, jolla viitattiin Ukrainalle ja naapureille edulliseen ratkaisuun.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Pitäisikö suomettumistermi unohtaa tai korvata toisella?

Suomettumisen historiaa, tai traumaa, ei vielä ole purettu ja tästä syystä tarvitaan lisää keskustelua ja tutkimusta. Termi on edelleen käyttökelpoinen tutkittaessa Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiaa. Termillä on relevanssia myös nykypolitiikan tutkimukselle: voidaan perustellusti kysyä, missä määrin suomettuminen, jota ei edelleenkään ole perusteellisesti selvitetty, vaikuttaa niin poliittiseen kulttuuriimme kuin Venäjä-, länsi- ja Nato-politiikkaammekin. On huomioitava myös, että toisen osapuolen tavoitteet ja motiivit ovat edelleen selvittämättä: Neuvostoliiton ”suomettamispyrkimyksiä” ei ole päästy alkuperäislähteisiin pohjautuen tutkimaan; Brezhnevin ajan ulkopoliittiset aineistot pysyvät edelleen salaisina. Suomalaisen poliittisen kulttuurin suomettumisastetta, ”rähmällään oloa”, ei pystytä kunnolla arvioimaan ennen kuin molempia maita pystytään tutkimaan tasapuolisesti. Tämän vuoksi suomettumiskeskustelu tulee jatkumaan edelleen.

Suvi Kansikas, tutkijatohtori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Suomettuminen on edelleen käyttökelpoinen termi, koska se voidaan arvottaa sekä negatiiviseksi että positiiviseksi poliittiseksi kehityskuluksi. Se pakottaa keskustelemaan ja perustelemaan näkökulmansa tarkoitusperiä. Lisäksi se on yksi harvoista aidosti suomalaisuutta kuvaavista poliittisen kulttuurin termeistä myös kansainvälisessä kielenkäytössä.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Ei kielenkäyttöä voi hallita mahtikäskyllä.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Silloin, kun joku termi nousee pintaan, on sille syynsä. Ei termejä kannata sivuuttaa, mutta ne täytyy pureksia ja niiden poliittiset konnotaatiot avata. Suomettumistermin kautta voi avata myös uusia ajatuksia samalla kun yrittää purkaa termin merkityksiä.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

Suomettumistermiä ei pidä unohtaa, mutta sitä voitaisiin käyttää historiallisen aikakauden toimintatavan kuvaajana. Kaiken mahdollisen Venäjään liittyvän leimaaminen milloin milläkin lailla suomettuneena haittaa normaalin yhteistyön kehittämistä ja vahvistaa käsitystä, jonka mukaan russofobia on Suomelle välttämätöntä.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Suomettumisen ympärille keskittynyttä käsitepainia on ollut kiinnostava seurata osana keskustelua Suomen ja Neuvostoliiton kylmän sodan aikaisen suhteen perinnöstä. Kuitenkin riippumatta siitä, nähdäänkö Suomen selviytymisstrategia esimerkillisenä vai häpeällisenä, jälkikäteen annettuna leimana suomettuminen pelkistää nopeasti keskustelun väittelyksi kumarruksen kulmasta ja piilottaa alleen kiinnostavammat kysymykset, kuten minkälaisin mekanismein Neuvostoliitto vaikutti Suomeen ja mitä siitä on jäljellä yhteiskunnassa, jossa nyt elämme. Neuvostoliiton ja Suomen suhteessa oli vähintään kaksi osapuolta ja sen vaikutukset esimerkiksi teollisuuden kehitykseen olivat konkreettisemmat ja laajemmat kuin vain kumartamisesta kipeytynyt selkä ja kiusalliset muistot.

Saara Matala, tohtorikoulutettava, Aalto-yliopisto

Suomettumista laajemmin käsittelevät kommentit, joissa yhdistyy elementtejä useista edellä esitetyistä kysymyksistä

”Suomettumisen” merkitysten ymmärtämisessä on keskeistä tiedostaa missä yhteyksissä käsitettä käytetään. Kansallisesti käsitettä käytetään yleensä alentavassa, vähättelevässä ja syyllistävässä merkityksessä. Tällöin käytön tarkoituksena on eittämättä häiritä keskustelua siirtämällä huomiota pois itse asiasta ja sen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Näin ollen käsitteen käyttö ei useimmiten paranna keskustelun tasoa. Siitä huolimatta tapa, jolla käsitteen hyötyä hahmotetaan edelleen eräänlaisena keskustelun voittamisen välineenä, sekä varsin laajamittainen reagointi käsitteen poliittiseen käyttöön ylipäätään, korostavat sitä kuinka laaja vaikutus kylmästä sodasta juontuvilla kokemuksilla Suomessa edelleen on. Lisäksi käsite osoittaa kuinka kansallinen itsetunto – erityisesti kansallisen itsetunnon määrittyminen suhteessa ylpeyden ja häpeän tunteisiin – on Suomessa tiukasti sidoksissa näkemykseen siitä, miten maan koetaan asemoituvan suhteessa Venäjään.

Kansainvälisesti käsitteeseen yhdistetään kuitenkin toisenlaisia piirteitä, kuten viittaukset Suomen kylmän sodan aikaisen sillanrakentajan roolin sovittamisesta Ukrainalle osoittavat. Käsitteen kansainvälinen käyttö havainnollistaa erityisesti sitä, miten historiallisten metaforien kautta pyritään ymmärtämään nykyhetken tapahtumia. ”Suomi” toisin sanoen näyttäytyy välineenä ymmärtää ajankohtaisten tapahtumien taustalla vaikuttavaa dynamiikkaa. Suomalaisten esittämät protestit heidän ainutlaatuiseksi ymmärtämänsä kokemuksen rinnastamisesta ”Itä-Euroopan” geopoliittiseen kuvastoon kaikunevat kuitenkin kuuroille korville, sillä valtaosa tilannetta kansainvälisesti kommentoivista tahoista tuskin on kovinkaan kiinnostunut suomalaisten tunnoista tässä asiassa.

Suomen kannalta keskeistä on se, minkälaisen analogian kautta suomettumista tulkitaan. Toisin sanoen, näyttäytyykö suomettuminen strategista nokkeluutta esittävänä kiertoilmaisuna vai yhdistetäänkö se selkärangattomaan alistumiseen, itsesensuuriin ja itsenäisyyden rajoittumiseen? Toistaiseksi suomettumista on tulkittu enimmäkseen ensiksi mainitussa merkityksessä, jolloin Suomen maine on säilynyt eheänä, jopa vahvistunut. Tämä voi hyvin tarjota Suomelle strategisia mahdollisuuksia tuottaa tietynlaista narratiivia sen paikasta maailmassa, joskin on kyseenalaista onko tässä yhteydessä paras tapa takertua historiaan valittamalla menneisyyden virheistä vai paremminkin keskittyä arvioimaan tulevaisuutta.

On kuitenkin eri asia arvioida sitä, tarjoaako suomettuminen hyvän analogian Ukrainan kohdalla. Käsitteenä suomettuminen viittaa vahvasti reaktiiviseen ymmärrykseen kansainvälisestä politiikasta, jossa suurvaltalähtöinen geopoliittinen diskurssi sekä vaikutuspiiriajattelu nostetaan globalisaatiota, verkostoitumista sekä keskinäisriippuvuutta merkittävämmiksi tekijöiksi. Tämä lienee juuri se diskurssi, jonka itseään toteuttavaa potentiaalia länsimieliset ukrainalaiset parhaillaan pelkäävät.

Christopher Browning, politiikan tutkimuksen ja kansainvälisten suhteiden professori (Reader), Warwickin yliopisto

Suomettumisen käsite on monessa mielessä kiinnostava myös tutkimuksellisesti. Se, että rauhan ja turvallisuuden formulaa voidaan arvostella osoittaa, että rauha ja turvallisuus eivät ole neutraaleja tutkimuksen kohteita vaan aina sidonnaisia rauhan ja turvallisuuden ehtoihin. Suomen rauhaa Neuvostoliiton kanssa voidaan kritisoida tai puolustaa sen perusteella, mitä onnistuimme turvaamaan ja minkä rauhoittamaan. Sodan välttäminen ei siten ollut mikään poliittisesti neutraali saavutus.

Tutkimuksellisesti on hyödyllistä määritellä suomettumista tavalla, joka mahdollistaa oppimisen sekä onnistumisista että virheistä. Suomettuminen siinä mielessä kuin Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski sen määrittelevät, oli sopeutumisstrategia, jossa itsenäisyys ja puolueettomuus tehtiin suurvaltanaapurille hyödyllisemmäksi kuin liittolaisuus. Jos Neuvostoliiton joukot eivät olleet Suomessa eikä automaattista yhteistyömekanismia ollut, Nato saattoi luottaa siihen, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomen kautta kestäisi ainakin jonkin aikaa Suomen taistellessa alueelleen hyökkäävää Neuvostoliittoa vastaan. Tämä puolestaan merkitsi sitä, ettei Natoon tarvinnut luoda järjestelmää, jolla voisi nopeasti reagoida Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomen kautta. Tämä merkitsi Neuvostoliitolle puolustuksellista etua (vaikka tietysti myös heikensi hyökkäyksellisiä asetelmia) verrattuna skenaarioon, jossa Suomi olisi ollut Neuvostoliiton liittolainen.

Toisaalta puolueettomuus oli myös lännelle hyödyllisempi kuin Suomen Nato-jäsenyys, sillä Nato-jäsenenä Suomen itäraja olisi voimakkaammin Neuvostoliiton militarisoima. Tällaisen aseman Kissinger ja Brzezinski haluaisivat tarjota Ukrainalle hälventääkseen sekä Euroopan että Venäjän puolustuksellisia huolia. Suomettumista voidaan jopa pitää yhtenä vaihtoehtoisena tapana vähentää turvallisuusdilemmaa Pohjois-Euroopassa, sillä puolueeton Suomi tuki kaikkien puolustuksellisia intressejä omalla puolustuskyvyllään. Mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltojen keskeiset turvallisuuspoliittiset haukat ovat siten Ukrainaa suomettaessaan antaneet myös Suomelle argumentteja Natoon liittymistä vastaan.

Positiivinen suomettunut Suomi piti huolen siitä, ettei Suomi tullut riippuvaiseksi Neuvostoliitosta tavalla, joka olisi sellaisenaan heikentänyt puolueettomuuden uskottavuutta lännessä. Suomi ei koskaan Kekkosen tai Paasikiven aikana esimerkiksi antanut Suomen kauppariippuvuuden Neuvostoliitosta nousta yli 25 %. Tuo prosenttiosuus nousi yli 25 % vasta pian Koiviston tultua Suomen presidentiksi! Siten vihreiden väite, että nykyinen Suomen talouden epäviisas ajautuminen riippuvuuteen Venäjän energiapanoksesta johtaa suomettumiseen, ei pidä paikkaansa, jos historiaa yritetään muistaa tarkemmin. Historiallinen suomettumisen adaptaatiostrategia huolehti siitä, ettei Suomi tullut vaarallisen riippuvaiseksi suurvaltanaapuristaan, johon haluttiin kuitenkin pitää hyviä suhteita.

Samalla Suomen puolueettomuuden luotettavuus, se, millä varmistettiin, että Suomi todella taistelisi ketä tahansa läpikulkijaa vastaan, saavutettiin ulkopoliittisella linjalla, joka sidottiin ulkopolitiikkaa tekeviin henkilöihin. Tässä piilee ulkopolitiikan epäonnistumisen siemen. Suomen puolueettomuuspolitiikka nimettiin Paasikivi-Kekkosen linjaksi, mikä edelleen vahvisti luottamuksen ja henkilökysymysten yhteen nivoutumista. Siten Suomen puolueettoman adaptaatiopolitiikan onnistumisen edellytyksenä ollut luottamus voitiin saada aikaan vain mikäli Neuvostoliitto luotti puolueettomuutta toteuttaviin henkilöihin. Demokratiassa tämä merkitsi tietysti sitä, että valtion ulkopuoliset voimat saivat luvan vaikuttaa henkilövalintoihin ja tämä paitsi näivetti demokratiaa myös heikensi Suomen itsenäisyyttä.

Ongelma ei ollut vain kuvapoliittinen, Suomen mainetta tahraava (kuten Sofi Oksanen näyttäisi uskovan), vaan todellinen demokratian ja itsenäisyyden ongelma. (Ylipäänsä minusta suomalaisessa keskustelussa kuvapoliittiset argumentit saavat aivan tarpeettoman suuren huomion ja suomalaiset ovat valmiita tekemään vaikka vahinkoa Suomen turvallisuudelle, jos sen tekeminen vain toisi Suomen edulliseen valoon.) Jos Suomi olisi institutionalisoinut puolueettomuutensa vaikka perustuslaillisesti tai tehnyt liittoutumattomuuden jotenkin identitiivisesti tai materiaalisesti pakolliseksi, Neuvostoliiton luottamus puolueettomuutta kohtaan olisi edellyttänyt vain Neuvostoliiton kykyä valvoa puolueettomuuden instituutioita tai sen materiaalista perustaa, esimerkiksi sitä, että Suomen aseistautuminen tapahtui tavalla joka vaikeutti inter-operabiliteettiä Nato-joukkojen kanssa. Tämä ei olisi vaikeuttanut sen enempää demokratiaa kuin itsenäisyyttä.

Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto

Julkista keskustelua suomettumisesta

Helmikuussa yhdysvaltalainen veteraanivaikuttaja Zbigniew Brzezinski ehdotti Suomea Ukrainan malliksi. Muutamaa viikkoa myöhemmin Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Henry Kissinger toisti Brzezinskin ajatuksen: Ukrainan tulisi valita Suomen linja eli toimia idän ja lännen välisenä siltana, joka tekee yhteistyötä lännen kanssa, mutta samaan aikaan pyrkii välttämään institutionaalisen vihamielisyyden lietsomista Venäjää kohtaan.

Suomessa ehdotuksiin reagoitiin kiivaasti.

Kari Huhta totesi Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”Suomi on tarjolla eräänlaiseksi poliittiseksi vaihtorahaksi”. Huhta näki suomettumistermin paluun osana suurvaltapeliä, jota harjoitetaan retoriikan avulla.

Entiset suurlähettiläät Rene Nyberg (myös täällä) ja Jaakko Iloniemi puolestaan totesivat, että Suomen historiallinen ja nykyinen asema suhteessa Venäjään on täysin väärin ymmärretty: Suomen Venäjä-strategia on ollut itse asiassa aikaansa edellä oleva ja ainulaatuinen poliittinen saavutus, ei pakon sanelemaa. Siksi sitä on hyvin vaikea kopioida.

Suomettuminen oli esillä myös Frankfurtin kirjamessujen avajaisissa lokakuussa. Kirjailija Sofi Oksasen mukaan Suomen mallissa ei ole mitään ihailtavaa tai ainutlaatuista: “Suomettuminen oli vähennettyä itsenäisyyttä, nakerrettua demokratiaa ja kuristettua ilmaisunvapautta – malli jota suomalaisen on mahdoton suositella kenellekään.”

Oksanen pyrki viemään keskustelua pois määrittelykysymyksistä ja keskittyä suomettumisen poliittisiin vaikutuksiin:

“Jos Suomen toiminta näyttää ulospäin suomettumiselta, meidän täällä on turha vatvoa sitä, onko se oikeasti niin vai ei. Se miltä se näyttää on tärkeämpää. Tällä hetkellä Suomi on onnistunut lyhyessä ajassa tuuttaamaan ulos aikamoisen liudan mainevahinkoja, jotka näyttävät suomettumiselta … Sellaisesta maineesta on aika hankala päästä eroon. Se, että Suomi näyttää suomettuneelta, sopii tietenkin Moskovalle, koska se tekee Suomesta länsinäkökulmasta katsoen epäluotettavan kumppanin.”

Syksyn aikana keskustelu suomettumisesta rantautui myös sisäpoliittiseen keskusteluun. The Financial Times -lehdelle antamassaan haastattelussa entinen ympäristöministeri Ville Niinistö sanoi, että hallituksen ydinvoimalinjauksessa oli “suomettumisen henkeä”.

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman tyrmäsi Niinistön ulostulon ja totesi sen olevan “vähemmän isänmaallista toimintaa”.

Emeritusprofessori Osmo Apunen puolestaan twiittasi suomettumisen olevan sisäpoliittinen leimakirves, jolla on sopivasti ikävä kaiku.

Viime viikolla Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä esitti, että “Suomettumisepäilyt tulevat harvoin suorina syytöksinä. Poliitikkojen, virkamiesten ja diplomaattien mukaan kyse on useimmiten hienovaraisesta vihjailusta. Epäillään sitä, selviääkö Suomi Venäjän mahdollisen paineen alla esimerkiksi talous- tai energiarintamalla”.

Artikkelikuva: StartupStockPhotos / Pixabay

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Suomettumisen paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisin pyörteet nostivat jo aiemmin esiin suomettumispuhetta. Keväällä sitä kuultiin yhdysvaltalaisten veteraanipoliitikkojen Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin esitettyä, että ”suomalainen malli” voisi tulevaisuudessa toimia myös Ukrainan ulkopoliittisena ohjenuorana. Merkkejä ”ukrainittumisesta” nähtiin ajatuksessa, että Ukrainalla olisi toimivat ja luottamukselliset poliittiset ja taloudelliset suhteet sekä Venäjään että Euroopan unioniin. Tuoreessa New York Times –lehdessä julkaistussa kirjoituksessa veteraanidiplomaatti Rene Nyberg ottaa kantaa Brzezinskin suomettumistulkintaan. Hän esittää, että suomettumisessa ei ole kyse Venäjän tahtoon alistumisesta, vaan taidosta hallita asymmetristä valtasuhdetta.

Politiikasta-sivustolla on viime kuukausina julkaistu politiikan tutkijoiden kirjoituksia, jotka auttavat ymmärtämään keskustelua suomettumisesta.

Tarkoittaako suomettuminen puolueettomuutta?

Suomettuminen on käsite, jonka sisältö jää usein epäselväksi. Johanna Rainio-Niemi viittaa suomettumiseen kesäkuun alussa julkaistussa artikkelissa ”Mennyttä, uutta vai uusvanhaa?”  Hän vertailee erityisesti Itävallan ja Suomen puolueettomuuspoliittisten keskustelujen eroja. Siinä missä keskustelu puolueettomuudesta on Itävallassa viime aikoina virinnyt ja sille haetaan uutta sisältöä, Suomessa puolueettomuuspolitiikka kuuluu menneisyyteen: ”Suomalaisissa tulkinnoissa puolueettomuus kuuluu EU-jäsenyyttä edeltäneeseen aikaan ja on EU-jäsenyydelle vaihtoehtoinen ilmiö”, Rainio-Niemi kirjoittaa. Hänen mukaansa puolueettomuudesta ei Suomessa puhuta juuri muuten kuin suomettumisen yhteydessä.

Tuoreissa poliittisissa keskusteluissa suomettumiskysymys on kytkeytynyt kiinteästi kysymykseen Suomi-kuvasta. Johanna Vuorelma muistutti Rainio-Niemen kirjoitukseen laatimassaan vastineessa ”Miksi Suomea ei saisi verrata Ukrainaan?” siitä, että suomalaista Ukrainan kriisin kirvoittamaa poliittista keskustelua suomettumispuheineen tulee tarkastella kysymyksenä identiteetin turvallisuudesta. Siinä ei ole kyse ainoastaan fyysisestä vaan myös ”ontologisesta turvallisuudesta”. Voidaankin ajatella, että suomettumispuhe osuu ”arkaan paikkaan” ensisijaisesti siksi, että se järkyttää Suomen länsimaista identiteettiä ja asettaa maan muiden silmissä epäselvään asemaan. Aiemmin julkaistussa kirjoituksessaan Vuorelma kysyy, voiko tällainen kansainvälisen hyväksynnän hakeminen johtaa ”entistä rikkonaisempaan omakuvaan, joka on täysin muiden valtioiden katseiden varassa. … Ulkopoliittiset intressit unohtuvat ontologisen turvattomuuden alle.”

Myös Noora Kotilaisen ”Suomalaisen Ukraina-keskustelun Nato-jumi”  esittää, että suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua määrittää ”halu kuulua porukkaan”. Suomettumisella on oma roolinsa oikean identiteettiryhmän hakemisessa. ”Suomessa sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole niinkään identiteetti … vaan useille liittoutumista kannattaville enemmänkin trauma. Tällöin liittoutumattomuus ei näyttäydy valittuna statuksena vaan suomettumisen ja Neuvostoliiton tai Venäjän pelon sanelemana pakkona”, Kotilainen kirjoittaa.

Pitäisikö suomettuminen unohtaa?

Anni Kangas avaa huhtikuussa julkaistussa ”Unohtakaa suomettuminen!” -kolumnissa suomettumisen politiikantutkimuksellista taustaa. Hän kirjoittaa, että suomettuminen on suomalaista poliittista traditiota kuvaavana käsitteenä tarkoitushakuinen ja epämääräinen. Suomettumisen juuret eivät ole Suomessa vaan saksalaisissa poliittisissa taisteluissa, minkä lisäksi käsite on suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana epätarkka; usein jää epäselväksi, millaiseen poliittiseen toimintamalliin suomettumisella käytännössä viitataan.

Kangas muistuttaa, että politiikan tutkimuksessa ollaan viime vuosina oltu kiinnostuneita lähinnä suomettumisella politikoimisesta. Tutkimusta on tehty esimerkiksi siitä, miten suomettumista käytettiin politikoinnin välineenä Suomen EU-jäsenyyskamppailun yhteydessä. Kankaan mukaan ”Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ’suomettuneen’ poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen väline”. Kankaan mukaan suomettumisen voisikin huoletta unohtaa ja keksiä aidosti uusia ulkopoliittisia avauksia.

Suomettaminen jatkuu

Huhtikuussa sivustolla julkaistiin Mika Aaltolan artikkeli ”Kamppailu Suomesta”. Aaltola viittaa suomettumisella tilanteeseen, jossa neuvostostrategia rajoitti suomalaista poliittista elämää ja liikkumatilaa sekä kavensi demokraattisen yhteisön toimintaa. ”Suomi eli suuressa pinteessä, jossa siltä puuttuivat normaalit suvereenin valtion oikeudet esimerkiksi turvallisuus- ja ulkosuhteissaan. Tavallaan Suomea pidettiin kuin leijonaa eläintarhassa: päällepäin hyvinvoivana, jotta sitä olisi hyvä ulkopuolisten katsella, mutta elintila oli hyvin ongelmallinen”, Aaltola kirjoittaa. Hän näkee yhtäläisyyksiä kylmän sodan aikaisen Venäjä-suhteen ja nykypäivän välillä. Venäjä pyrkii integroimaan Suomen taloutta mahdollisimman tiiviisti omaan talouteensa ja mahdollistamaan tätä kautta tehokkaamman venäläisvaikutuksen myös muualla Euroopassa. Aaltolan mukaan Venäjän sotilaallinen toiminta on nyt herättänyt henkiin kunnioitusta sen intressejä kohtaan Suomessa: ”tämä … luo otollista toimintaympäristöä, jonka turvin Suomea voi tehokkaammin painostaa taloudellisilla keinoilla”.

Lisää politiikan tutkijoiden avauksia suomettumisesta ja siihen liitetyistä ilmiöistä on luvassa Politiikasta-sivustolle lähiaikoina.

Artikkelikuva: Kuva: Steve Buissinne / Pixabay

Julkaisu Mitä on suomettuminen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Johanna Rainio-Niemi kirjoitti aikaisemmin tällä viikolla puolueettomuuden käsitteen paluusta kansainväliseen poliittiseen keskusteluun ja viittasi vuoden alussa Yhdysvalloissa virinneeseen keskusteluun Suomesta mallina Ukrainalle. Kirjoituksessa todettiin, että Suomi-vertaus torjuttiin voimakkaasti, koska ”Suomi on poliittisesti liittoutunut Euroopan unionin jäsenmaa, ei idän ja lännen välissä eikä millään tavalla erityinen”. Samaan aikaan Rainio-Niemi hämmästeli, että Suomen kanssa samanaikaisesti Euroopan unioniin liittynyt Itävalta on tarjonnut puolueettomuuden malliaan Ukrainalle. Turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Suomen närkästyminen Ukraina-vertauksesta ja toisaalta Itävallan tarjoutuminen mallimaaksi ei kuitenkaan ole yllättävää. Kysymystä tulisikin pohtia juuri turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta eikä määrittelykysymyksenä.

Rainio-Niemen mukaan ”Suomi-optiota koskevat ajatukset oli lopulta helposti ohitettu läpikotaisin vanhentuneina, menneen maailman jäänteinä”. Väittäisin paremminkin, että Suomen nostaminen Ukrainan malliksi haluttiin ohittaa mahdollisimman nopeasti, koska se koettiin turvallisuuspoliittisena uhkana. Turvallisuuspolitiikka perustuu paitsi valtion fyysiseen turvallisuuteen myös identiteetin turvallisuuteen (olen kirjoittanut ontologisesta turvallisuudesta aikaisemmin muun muassa täällä), ja molemmat näistä pilareista nähtiin uhattuina Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin paljon julkisuutta saaneiden kirjoitusten seurauksena.

Kirjoituksissa ylistettiin Suomen strategista asettumista Venäjän ja Euroopan unionin väliin niin, että poliittiset ja taloudelliset suhteet toimivat molempiin suuntiin ja keskinäinen kunnioitus vallitsee. Tämä edellyttää heidän mukaansa sotilaallista puolueettomuutta mutta samalla mahdollistaa kiinteät suhteet Eurooppaan. Toisin sanoen Suomi toimii lännen ja idän välisenä siltana, joka on täysin itsenäinen, tekee yhteistyötä lännen kanssa ja samalle pyrkii ehkäisemään institutionaalista vihamielisyyttä Venäjän suuntaan. Tässä viitataan tietenkin Nato-jäsenyyteen.

Kuulostaa paljolti kylmän sodan aikaiselta retoriikalta, mutta näyttääkö suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu niin erilaiselta tänä päivänä? Rainio-Niemen mukaan puolueettomuudesta puhuminen tuntuu ”hämmentävän takaperoiselta” nykypäivän suomalaisesta näkökulmasta, koska Suomi luopui puolueettomuudesta liittyessään Euroopan unioniin lähes 20 vuotta sitten. Silti puolueettomuudesta puhutaan Suomessa jatkuvasti. Ja edelleen: jos Suomen mallin tarjoaminen Ukrainalle koettiin ”peräpeiliin tuijottamisena”, miksi se sai aikaan niin kärjekkään ja suorastaan vihamielisen vastaanoton?

Puhtaasti fyysisen turvallisuuden näkökulmasta Suomen vertaaminen Ukrainaan asettaa valtiot yhteiseen geopoliittiseen tilaan, jota hallitsee Venäjän intressit. Tämän määrittelyn mukaan Suomi ei olekaan osa länsimaista leiriä, johon se on määrätietoisesti pyrkinyt vuosikymmenien ajan, vaan samalla viivalla muiden Venäjän etupiiriin kuuluvien  rajavaltioiden kanssa. Yllättäen Krimin kriisi onkin lähempänä kuin koskaan. Vastineissaan Financial Times -lehdessä veteraanidiplomaatit Jaakko Iloniemi ja Rene Nyberg pyrkivätkin tekemään pesäeroa Suomen ja muiden Venäjän rajavaltioiden välillä ja painottavat Suomen kulttuurisia ja historiallisia yhteyksiä Skandinaviaan, joka luetaan osaksi länsimaista leiriä. Iloniemi jopa toteaa, että vuosisata Venäjän alaisuudessa vaikutti hyvin vähän, jos ollenkaan Suomen kulttuuriin.

Venäjän ajatellaan uhkaavan vain sen valtapiirissä olevia valtiota, mistä syystä huomio pyritään kiinnittämään Suomen sijaan entisiin neuvostomaihin, joiden irtautumisesta Venäjän alaisuudesta on vähemmän aikaa. Kuten Rene Nyberg kirjoittaa: ”Sen sijaan että vertaamme Suomea ja Ukrainaa, meidän pitäisi kaikkien, varsinkin venäläisten, pohtia Keski-Euroopan ja Baltian maiden merkittäviä saavutuksia viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta.” Käännetään siis katseet pois Suomen ja Venäjän pitkältä itärajalta ja kohdistetaan huomio Baltian maihin, koska siellä Venäjän sotilaallinen uhka on todellisempi ja Nato-jäsenyys sitä myötä tarpeellisempi. Iloniemi toteaakin, että Suomen päätöksellä olla kuulumatta Natoon ei ole mitään tekemistä Venäjän kanssa.

Suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Venäjä kuitenkin edustaa vakavaa turvallisuusuhkaa. Vielä on muistissa entisen puolustusministerin Jyri Häkämiehen määritelmä Suomen kolmesta pääasiallisesta turvallisuushaasteesta: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Tätä taustaa vasten tuntuukin absurdilta, että Venäjällä ei olisi mitään tekemistä Suomen turvallisuuspolitiikkaa koskevissa kysymyksissä, joihin Nato-jäsenyys lukeutuu. Yhtä lailla tuntuu oudolta, että Suomi ei haluaisi toimia roolimallina aikana, jolloin valtiot – mukaan lukien Itävalta – kilvoittelevat pääsystä kansainvälisen mallimaan asemaan.

Vastaus löytyy yllä käsitellyn fyysisen turvallisuuden uhan lisäksi identiteetin turvallisuudesta. Identiteetin turvallisuuden kannalta Suomen vertaaminen Ukrainaan järkyttää Suomen länsimaista identiteettiä, joka koetaan tärkeäksi osaksi Suomen poliittista kulttuuria. Vertailu on analogioiden muodostamista, ja tässä mielessä Suomen vertaaminen Ukrainaan asettaa valtiot samaan ei-länsimaiseen viiteryhmään. Länsimaisuuden käsite muuttuu jatkuvasti poliittisen ja filosofisen keskustelun myötä, mutta on mahdollista erottaa kolme erilaista tulkintaa länsimaisuudesta. Ensimmäisen mukaan länsimaisuus perustuu historiaan ja kulttuuriin, toisen mukaan arvoihin ja kolmannen mukaan instituutioihin (Browning & Lehti 2010). Suomi on määritelty länsimaaksi ennen kaikkea toisen tulkinnan mukaisesti vedoten sen demokraattiseen hallintotapaan ja oikeusvaltioperiaatteeseen.

Jättäytyminen ulos Natosta kyseenalaistaa kuitenkin kolmannen kohdan, koska länsimaisuuden institutionaalinen tulkinta perustuu ennen kaikkea yhteiseen länsimaiseen puolustusliittoon. Tästä syystä Suomen länsimainen identiteetti horjuu joka kerta, kun institutionaalinen tulkinta otetaan käyttöön. Sitä voi käyttää myös instrumentaalisesti, kuten Suomen vertaaminen Ukrainaan osoittaa: vertaus nosti Naton kannattajien äänet taas enemmän kuuluviin.

Myös ensimmäinen tulkinta länsimaalaisuudesta sivilisaationa on vaakalaudalla, kun Suomea verrataan Ukrainaan. Siinä missä Skandinavia luetaan mukaan länsimaiseen sivilisaatioon, Ukraina on osa slaavilaista maailmaa. Voidaan sanoa, että Suomen vertaaminen Ukrainaan liittää sen mukaan ei-länsimaiseen kulttuuriperintöön, kun taas pohjoismaisten historiallisten ja kulttuuristen siteiden korostaminen kiinnittää sen länsimaisuuteen. Iloniemi painottaakin voimakkaasti Suomen suhteita muuhun Skandinaviaan. Nybergin mukaan Suomen vertaaminen Ukrainaan on harhaanjohtavaa, koska Suomen ja Ukrainan historiat ovat niin erilaiset.

Miksi Itävalta sitten tarjoutuu Ukrainan roolimalliksi? Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkään Itävallalla ei ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joten maan fyysisen turvallisuus ei järky edes diskursiivisella tasolla, jos se asetetaan samalle viivalle – yhteiseen geopoliittiseen tilaan – Ukrainan kanssa. Krimin kriisi tuntuu varsin kaukaiselta Wienistä käsin. Myös Rainio-Niemi toteaa, ettei Suomen ja Itävallan maantieteellisten erojen merkitystä voi kiistää. Toiseksi Itävallalla ei ole samanlaista länsimaiseen identiteettiin liittyvää uhkaa kuin Suomella. Itävallassa Natoon kuulumattomuus ei nosta esiin kysymyksiä maan länsimaisuudesta, vaikka myös Itävaltaa on pidetty siltana idän ja lännen välillä.

Rooman valtakunnan perintö ja Habsburgien monarkian historia liittävät sen kiinteästi länsimaisuuden ytimeen. Toisin sanoen vertaus Ukrainaan ei aiheuta turvallisuuspoliittista – fyysiseen tai ontologiseen turvallisuuteen liittyvää – pelkoa Itävallassa. Siksi maa havittelee roolimallin asemaa Ukrainassa samalla tavalla kuin Suomi markkinoi hyvinvointivaltion malliaan maissa, jotka eivät hetkauta sen turvallisuuden tunnetta. Kysymys siitä, onko Itävalta todellisuudessa puolueeton tai Suomi hyvinvointivaltio, on tässä yhteydessä toissijainen.

Artikkelikuva: jorono / pixabay

Julkaisu Miksi Suomea ei saisi verrata Ukrainaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi-optio?

Kylmän sodan käsite on Ukrainan kriisin yhteydessä tehnyt näyttävän paluun kansainväliseen julkiseen keskusteluun ja herättänyt vilkasta keskustelua myös Suomen asemaa koskien. Jos jostain, niin geopolitiikan ja poliittisen realismin tuntemuksesta ei ainakaan historian valossa pitäisi olla Suomessa puutetta.

Suomen historiasta on Ukrainan kriisin kestäessä ammennettu jo kansainvälisestikin. Maalis-huhtikuussa huomiota herättivät yhdysvaltalaisten kylmän sodan veteraanien Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin ajatukset siitä, että ”Suomi-optio” saattaisi olla käyttökelpoinen Ukrainan tulevaisuutta hahmoteltaessa. Kansainvälisessä julkisuudessa yllättävän sinnikkäästi pysytellyt ajatus rakentui kolmen tekijän varaan; Suomi jakaa rajan Venäjän kanssa; sillä on toimivat suhteet länteen ja itään ja se on sotilaallisesti liittoutumaton.

Suomessa ajatus Suomi-optiosta torjuttiin voimakkaasti. Ensireaktiot vaihtelivat närkästyksestä kiusaantuneisuuteen. Eikö maailmalla muisteta, että Suomi on poliittisesti liittoutunut Euroopan unionin jäsenmaa, ei idän ja lännen välissä eikä millään tavalla erityinen? Financial Times lehdessä julkaistuissa vastineissaan suomalaiset veteraanidiplomaatit muistuttivat kansainvälistä yleisöä Suomen historian tosiasioista, joiden kautta Suomi jo lähtökohtaisesti asettuu toiseen viiteryhmään kuin Itä-Eurooppa. Olipa kyse talvisodan vastarinnasta suhteessa Neuvostoliittoon tai Suomen pitkästä pohjoismaisesta historiasta, pääviesti oli, ettei Suomi ole rinnastettavissa Ukrainaan, eikä siten sopiva sille tai millekään muullekaan itäeurooppalaiselle maalle malliksi. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Suomi on päämäärätietoisesti liittynyt eurooppalaisen yhteistyön ytimeen, ”palannut länteen” kuten politiikantutkijat vallinnutta identiteettipoliittista suuntausta ovat kuvanneet.

Kotimaisessa keskustelussa Suomi-optiota koskevat ajatukset oli lopulta helposti ohitettu läpikotaisin vanhentuneina, menneen maailman jäänteinä. Toiseksi, siinä missä amerikkalainen ajatus ”Suomi-optiosta” rakentui ennen kaikkea sotilaallisen liittoumattomuuden varaan, suuntautui suomalainen julkinen mielenkiinto Ukrainan kriisin seurauksena aivan vastakkaiseen asiaan, maan mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Kuten pääministeri Jyrki Katainen saksalaislehden haastattelussa huhtikuun alussa alleviivasi – myös Suomen mallia koskevia puheitakin torjuen – Suomi ei ole puolueeton vaan EU:n jäsenmaa, joka pitää kiinni Nato-optiosta. Kuten option voimakas korostus jälleen kerran antaa ymmärtää, sotilaallinen liittoutumattomuus ei Suomen tapauksessa ole perustavanlaatuinen, pysyvä valinta vaan luonteeltaan ”toistaiseksi”, ad hoc.

Vai Itävallan malli?

Samaan aikaan kun ajatus Suomen mallista torjuttiin ponnekkaasti viittaamalla EU-jäsenyyteen ja Nato-optioon, Itävalta – toinen sotilaallisesti liittoutumaton EU-jäsenmaa – tarjosi Ukrainalle malliksi omaa ”puolueettomuuttaan”. Maaliskuun lopulla konservatiivista kansanpuoluetta (ÖVP) edustava ulkoministeri Sebastian Kurz kertoi, että Ukrainan ulkoministerin  pyynnöstä Itävalta lähettää asiantuntija-apua Kiovaan sen vaihtoehdon pohtimiseksi voisiko Ukraina omaehtoisesti valita sotilaallisen liittoutumattomuuden, ”jopa” puolueettomuuden.

Puolueettomuusmallikampanja sai Itävallassa taakseen huomattavan laajan poliittisen rintaman, joka kahden suuren hallituspuolueen (kansanpuolue ÖVP ja sosiaalidemokraattinen SPÖ) ulottui oppositiossa oleviin Vihreisiin. Vain oikeistopopulistinen Vapauspuolue (FPÖ) poikkesi linjasta ehtimällä vaatimaan valtiojohdolta tarkempaa puolueettomuutta suhteessa Venäjään ja Itävallan tulevaisuuden liitto (BZÖ) – toinen uus-kansallisen oikeiston äänistä kilpaileva puolue – vaatimalla (sittemmin puolueesta eronneen, edesmenneen Jörg Haiderin tyttären, Ulrike Haider-Quercian suulla) Itävallan liittymistä Natoon.

Suomalaisen keskustelun valossa Itävallan mallialoite näyttää vähintäänkin erikoiselta. Kuinka on mahdollista, että Euroopan unionin jäsenmaa tarjoaa ”puolueettomuutta” malliksi muille? Suomalaisissa tulkinnoissa puolueettomuus kuuluu EU-jäsenyyttä edeltäneeseen aikaan ja on EU-jäsenyydelle vaihtoehtoinen ilmiö. Puolueettomuus on jotakin, mistä Suomi hankkiutui eroon EU-jäsenyyden tullen, tilaisuuden salliessa. Se ei tässäkään suhteessa ole mitään, mitä lähdettäisiin muille suosittelemaan. Päälle päätteeksi, vaikka puolueettomuus ei ole sama asia kuin suomettuminen, ei etenkään ensimmäisestä tule suomalaisessa julkisuudessa juuri puhuttua kuin jälkimmäisen yhteydessä. Kaiken kaikkiaan koko keskustelu jätettäisiin mieluiten käymättä: kaikki se on ollutta ja mennyttä eikä merkitse mitään nykypäivän kannalta.

Suomalaisten keskusteluiden valossa on kiinnostavaa pohtia, mistä Itävallan puolueettomuusmallikampanjassa oikein on kysymys? Vastauksia on haettava nykyisestä, menneestä ja erityisesti nykyisyydessä vallitsevasta suhteesta menneeseen.

Puolueettomuus Itävallan mallin mukaan

Malli, jota Itävalta tämän päivän Ukrainalle ehdottaa perustuu Itävallan vuosien 1955-1995 väliseen asemaan. Aikakauden alussa Itävalta omaehtoisesti julistautui pysyvästi puolueettomaksi maaksi ja lopussa liittyi jäseneksi Euroopan unioniin Ruotsin ja Suomen kanssa. Toisin kuin Suomi ja Ruotsi, jotka tekivät virallisen pesäeron puolueettomuuteen – tällä nimellä – jo 1990-luvun alkuvuosina, Itävalta säilytti perustuslaissaan olevan maininnan maan pysyvästä puolueettomuudesta EU-jäsenyydestä riippumatta.

Puolueettomuus Itävallan tyyliin merkitsee sotilaallista liittoutumattomuutta. Ennen kaikkea puolueettomuus on kuitenkin selvinnyt läpi kylmän sodan jälkeisen kauden siksi, että sen on tulkittu olevan kansallisen ja valtiollisen identiteetin historiallinen perusta.  Päivänpoliittisesti saati ulkopoliittisesti puolueettomuus ei ole vuosiin näytellyt huomattavaa roolia. Sitä on pidetty harmittomana menneisyyden jäänteenä, joka on kaikessa rauhassa saanut pölyttyä itävaltalaisen valtiopolitiikan muutenkin mittavissa nostalgiakabineteissa. Entisen liittokansleri Wolfgang Schüsselin (ÖVP) vertaus kuuluisaan marsipaanisuklaamakeiseen – Mozartin kuulaan –  kuvaa tätä ajatustapaa hyvin.

Puolueettomuuden erikoislaatuinen säilyminen kylmän sodan jälkeisessä Itävallassa ei tarkoita etteikö puolueettomuuden ja EU-jäsenyyden yhteensopivuudesta ja -sopimattomuudesta olisi vuosien varrella puhuttu paljon. Sekä Kristillisdemokraattisessa Kansanpuolueessa (ÖVP) että hallitukseen EU-sanktioiden saattelemana vuonna 2000 nousseessa oikeistopopulistisessa Vapauspuolueessa (FPÖ) esiintyi vuosituhannen vaihteessa vahvaa Nato-kannatusta. Toisen suuren puolueen, sosiaalidemokraattisen SPÖ:n, tuen puuttuessa puolueettomuutta ei kuitenkaan lähdetty muuttamaan, sillä tarvittavaa 2/3 osan äänienemmistöä ei ilman sitä olisi saatu parlamentissa kokoon. Nato-optio oli vahvasti läsnä: vuoden 2001 turvallisuuspoliittisessa strategiassa puolueettomuuden uumoiltiin menettävän edelleen merkityksiään ja kaventuvan Nato-optiolla varustetuksi sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi – Ruotsin ja Suomen malliin.

Toisin kuitenkin kävi. Kun puolueettomuusjulistuksen 50-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2005, itävaltalainen kiinnostus Nato-optiota kohtaan oli laimenemaan päin – ei vähiten siksi, että kaikki Itävaltaa ympäröivät entiset Varsovan liiton maat olivat tässä vaiheessa tukevasti matkalla Natoon. Seuraavan viiden vuoden aikana puolueettomuus pikku hiljaa nosti päätään väistyvän Nato-option takaa ja teki virallisen paluun vuonna 2011 kahden suuren puolueen (SPÖ-ÖVP) hallitusohjelmassa.

Itävallan puolueettomuus vertailevasta näkökulmasta 

Itävallan perustuslaillinen puolueettomuus poikkesi jo kylmän sodan aikana Ruotsin ja Suomen pääasiassa poliittiseksi mielletystä puolueettomuudesta. Toisaalta nimenomaan Suomen ja Itävallan puolueettomuus oli puhdasta kylmän sodan puolueettomuutta, vastakkainasettelun paineesta esiin kasvavaa. Vaikka kahden ”uuden” puolueettoman puolueettomuustulkinnat erosivat toisistaan monella tapaa niin lähtökohtiensa, ajoituksensa kuin kotimaisen ja kansainvälisen taustansa puolesta, yksi tärkeimmistä ja selkeimmistä eroista koski maiden puolueettomuuspolitiikan erilaista sopimuksellista pohjaa. Kylmän sodan kaudella kaikenlaisten sopimusten tulkinnasta ja kilpailevien tulkintojen torjunnasta kehkeytyi oma politiikan lajinsa, jossa raja muodon ja käytännön sekä lain ja politiikan, välillä ei ollut koskaan missään selvä. Aste-eroja löytyi, mutta siltikin kyse oli loppujen lopuksi nimenomaan tulkinnoista ja niiden välillä käydyistä kamppailuista.

Siinä missä suomalaista puolueettomuuspolitiikkaa kehysti käytännössä, jos ei muodollisesti Neuvostoliiton kanssa solmittu kahdenvälinen YYA-sopimus, Itävallan puolueettomuusjulistus perustui kansalliseen lainsäädäntöön. Itävallan puolueettomuus oli tässä suhteessa lakipohjaista kuten Sveitsin puolueettomuus, mutta ei kuitenkaan Sveitsin mallin mukaan kansainvälisen vaan kansallisen perustuslakiin kytketyn sopimuksen nojalla. Kylmän sodan kontekstissa tällä yksityiskohdalla oli laajakantoinen merkitys.  Se tarkoitti ennen kaikkea sitä, ettei Neuvostoliitolla (joka oli yksi neljästä sodanjälkeisen Itävallan miehittäjävaltioista ja yksi puolueettomuusjulistusta edeltäneen Itävallan kansainvälisen valtiosopimuksen allekirjoittajista) ollut selvää muodollista tai suoraa sopimuksellista sanomista Itävallan puolueettomuuteen ja sen tulkintoihin. Puolueettomuusjulistuksen antoi itsenäisen Itävallan oma parlamentti ”omasta vapaasta tahdostaan” sen jälkeen kun miehitysvallat olivat puoli vuotta aiemmin solmitun valtiosopimuksen nojalla vetäneet joukkonsa maasta. Muodollisesti valtiosopimus ja puolueettomuusjulistus olivat siis toisistaan erillisiä ja tässä järjestelyssä itävaltalaiset saattoivat ottaa mallia myös Suomesta pyrkien välttämään suoria sopimukseksi tulkittavissa olevia kytkentöjä oman puolueettomuutensa sekä kylmän sodan osapuolten, etenkin Neuvostoliiton, välillä.

Aika ja geopolitiikka olivat toki itävaltalaisten puolella: Suomi sai rauhansopimuksen 1947 ja päätyi solmimaan YYA-sopimuksen 1948, siis vuosina, jolloin kylmän sodan rintamat vielä hakivat muotoaan. Itävalta oli kymmenen vuoden ajan neljän voittajavallan miehittämä ja julistautui puolueettomaksi vaiheessa, jossa kuva kylmän sodan vastakkainasettelusta sekä siihen liittyvistä puolueettomuuden politisoimistrendeistä oli selvempi. Itävallan kysymyksen ratkaisua, jota siivitti Geneven liennytyshenki, on kylmän sodan tutkimuksessa pidetty yhtenä kylmän sodan ensimmäisistä suurvaltakompromisseista. Tästä näkökulmasta Itävallan puolueettomuus ei ollut pelkästään Neuvostoliiton saneluratkaisu kuten toisinaan kuulee sanottavan, vaan huomattavan taitava ja monikerroksinen rakennelma, jossa oli sijansa niin läntisillä kuin itävaltalaisten omilla intresseillä. Kylmän sodan puolueettomuus – sen kaikissa kansallisissa variaatioissa – oli erittäin monisyinen, vaikeasti hahmotettava ja vahvasti politisoitumaan pyrkivä ilmiö, jonka kansalliset ja kansainväliset merkitysulottuvuudet katoavat näkyvistä kovin yksioikoisesti tulkiten.

Puolueettomuus valtioidentiteettinä

Itävallan puolueettomuudella on kansainvälispoliittinen syntytausta, mutta siitä tehtiin kansallinen identiteetti. 1960-luvun loppupuolelle tultaessa puolueettomuudesta oli kehittynyt (ja kehitetty) Itävallan uusi valtiollisen ja kansallisen olemassaolon peruskivi. Tämä kehitys noudatti Sveitsin mallin mukaista ajatusta puolueettomuudesta, ei etnis-kansallisesti vaan valtiollis-poliittisesti määrittyneenä valtioideologiana, joka tarjosi yhteisen raamin muuten sisäisesti moninaiselle (monikieliselle, monikansalliselle, vahvan federatiiviselle) yhteiskunnalle ja sen kansalaisille. Sveitsin mallin lisäksi Itävallan malliin vaikutti etenkin 1970-luvulta lähtien, Bruno Kreiskyn kanslerikaudella, Ruotsin mallin mukainen puolueettomuuden ja hyvinvointivaltion yhdistelmä. Tämä kansalliseen identiteettiin ja kotimaiseen yhteiskunnalliseen koheesioon kiinteästi liittyvä aatehistoriallinen tausta selittää myös sitä, miksei puolueettomuudesta katsottu olevan tarpeellista luopua Itävallassa edes EU-jäsenyyden oloissa.

Suomessa yllä kuvatut ulottuvuudet eurooppalaisen (ja myös vanhan amerikkalaisen) puolueettomuuspolitiikan aatehistoriassa ovat tyypillisesti jääneet vähälle huomiolle. Kylmän sodan Suomessa puolueettomuudelle yritettiin tämänkin suuntaista sisältöä tuottaa, mutta vertailevasta näkökulmasta katsoen hankalissa sisäisesti ja ulkoisesti kiistaisissa olosuhteissa. Suomalaisen kansallisen identiteettipolitiikan keskeisimmät konfliktit liittyivät ennen kaikkea perittyyn, sodassa koulittuun ”vanhaan” kansallistunteeseen sekä kiistoihin siitä miten ja missä määrin tuota tunnetta olisi tullut muuttaa uuden idänpolitiikan ja kylmän sodan ideologisten jännitteiden leimaamassa maassa ja maailmassa. Puolueettomuutta tarjottiin myös Suomessa kansallisen ja valtiollisen identiteetin uudistajaksi, modernisoijaksi ja yhdistäjäksi – Sveitsin ja Ruotsin malliin – mutta kaiken kaikkiaan kuva jäi sekä sisäisesti että ulkoisesti hauraammaksi. Yksimielisen pinnan alle jäi jännitteitä, jotka näkyivät väliin myös säröinä. Suomessa korostui puolueettomuuspolitiikan kapeasti ulkopoliittinen, varsin välineellinen ja pragmaattis-realistinen luenta, joka on kylmän sodan jälkeisessä kuvassa yksinomaan vahvistunut: puolueettomuus oli tosiasioiden sanelema kansallisen selviytymisen kannalta välttämätön pakko. Ei muuta.

Nostalgiasta uuteen reaalipolitiikkaan?   

Päivitetty puolueettomuus Itävallan tyyliin ei ole vanhaa, kylmän sodan monoliittista, kaiken kattavaa valtiodoktriinista puolueettomuutta. Samaan aikaan se ei enää ole myöskään pelkkää kylmän sodan jälkeisten vuosien nostalgista, koomista ja harmitonta ”Mozart Kugel”-puolueettomuutta. Uusi puolueettomuus on saanut takaisin ulkopoliittisia, ennen kaikkea (lähi)alueellispoliittisia funktioita, mutta läpikotaisin päivitetyssä ja kaikin tavoin joustavassa, riisutussa muodossa. Kesällä 2013 valmistuneessa ”kokonaisvaltaisen ennaltaehkäisevän” turvallisuuspolitiikan konseptissa puolueettomuus määrittyy voimavaraksi ja resurssiksi, joka on tapauskohtaisesti, tarpeen mukaan yhdisteltävissä muihin kansallisiin ja monenkeskisiin politiikan instrumentteihin, joita Itävallalla lähes sadan erikokoisen kansainvälisen järjestön kotipaikkana jo aivan kirjaimellisestikin on käden ulottuvilla. Ennaltaehkäisevän turvallisuuden ja lähialuepolitiikan joustavaksi voimavaraksi luettu puolueettomuus on kaukana menneisyyden painolasteista tai rajoitteista. Se näyttäytyy kansallisen historian rikkautena, eurooppalaisittain katsoen ainutlaatuisena mahdollisuutena profiloitua nykypäivässä laajaa turvallisuutta tuottavana, konflikteja ehkäisevänä ja välittävänä toimijana ennen muuta Itävallan, EU:n ja koko kansainvälisen yhteisön kannalta tärkeillä Balkanin ja Mustanmeren alueilla. Näiden mahdollisuuksien äärellä, jotka istuvat hyvin yhteen myös aktiivisen rauhankumppanuuden kanssa, ei juuri ole tarpeen puhua siitä mitä – ainakaan tällä hetkellä – ei ole, ja mikä mahdollisesti – ainakin toistaiseksi – rajautuu pois.

Ukrainalle tarjottu ”malli” on esimerkki siitä, miten päivitetty puolueettomuus on joustavasti nivellettävissä osaksi alueellisesti aktiivista ”ulko”politiikkaa. Ydinajatus on, että Itävallan tapaan omaehtoisesti valittu ”liittoutumattomuus, jopa puolueettomuus” ei rajaisi Ukrainankaan mahdollisuuksia läntisten demokraattisten arvojen sekä oikeusvaltionormien omaksumiseen. Kuten Itävallassa usein toistetaan, Itävallan puolueettomuuteen ei koskaan kuulunut vaatimusta ”ideologisesta puolueettomuudesta”: kylmän sodan Itävalta kehitti yhteiskunta- ja talousjärjestelmäänsä läntisen arvomaailman mukaisesti ja tätä kautta aukesi ovi aikanaan myös EU täysjäsenyyteen, yhdessä Ruotsin ja Suomen kanssa. Kuten Itävallan malli kertoo, sotilaallinen liittoutumattomuus tai ”jopa” puolueettomuus, jos ukrainalaiset sen itse päätyvät valitsemaan, ei sulkisi pois EU-täysjäsenyyttä.

Itävaltakin joutui täysjäsenyyttä odottamaan. Peräti nelikymmenvuotiseksi venyneen odotuksen aikana Itävalta – näin Ukrainalle tarjottu malli – omaksui roolin siltana idän ja lännen välillä. Itävallasta tuli idän ja lännen välisen yhteistyön, ei vastakkainasettelun symboli. Kuten sosiaalidemokraattien ex-kansleri Alfred Gusenbauer tähän liittyen maaliskuussa huomautti, nykymuotoisella Ukrainallakaan ei sisäisen ja taloudellisen rakenteensa pohjalta ole juuri muita realistisia vaihtoehtoja: mikäli maa valitsee tai se ajetaan valitsemaan Euroopan ja Venäjän välillä, Ukraina nykymuodossaan joko jakautuu tai hajoaa.  Toisaalta, jos Ukraina päätyy ja kansainvälinen yhteisö sitä tukee valitsemaan aseman Euroopanja Venäjän välisenä kohtaamispaikkana, ajatuksellisia välineitä tämän aseman rakenteluun voisi tarjota Itävallan historiallinen malli. Se voisi tarkoittaa jollakin tässä ajassa sopivalla tavalla sopimuspohjaisesti ankkuroitua, omaehtoisesti valittua ”puolueettomuutta tai liittoutumattomuutta”, joka ei sulje pois EU-jäsenyyttä eikä aktiivista Naton rauhankumppanuutta vaikka rajaakin pois sotilasliiton täysjäsenyyden. Ja siltikin; itsenäisenä maana, Itävallan malliin, päätökset liittoutumisesta ja liittoutumattomuudesta säilyvät aina viime kädessä omien demokraattisesti valittujen poliittisten elinten käsissä.

Avarampi mahdollisen horisontti

Suomalaisittain tulee helposti ajatelleeksi, että Nato-maiden ympäröimän Itävallan kelpaa kehitellä aloitteitaan alueellisesti sitoutuneena rauhanvälittäjänä. Ilman pitkään maarajaa Venäjän kanssa mahdollisuuksien horisontti näyttää avarammalta Itävallasta kuin Suomesta käsin katsoen.

Maantieteellisten erojen merkitystä ei voi kiistää. Samalla on kuitenkin huomattava, että nykyisessä ei-territoriaalisten keskinäisriippuvuuksien leimaamassa maailmassa myös Itävallan yhteydet sekä Venäjään että etenkin Ukrainaan ovat tiiviit. Ne osat Ukrainaa, jotka tänä päivänä ovat kaikkein eurooppalaisimmin suuntautuneita, kuuluivat aikanaan Itävallan keisarikuntaan ja Itävalta on ollut aktiivinen taloudellinen, kulttuurinen ja poliittinen toimija alueella myös kylmän sodan jälkeen. Monet ukrainalaiset ovat hakeutuneet Itävaltaan töihin, asumaan ja opiskelemaan ja vuorovaikutus on ollut vilkasta niin kansalaisten kuin kansalaisyhteiskuntien tasolla.

Kaikkein välittömimmin painaa raha ja talous. Itävalta on viimeisen vuosikymmenen aikana hyötynyt valtavasti EU:n itälaajentumisesta ja investointeja on tehty paljon Ukrainaankin. Mukana pelissä on niin ikään nykyajan kuumin politiikkasektori, energiapolitiikka: samaan aikaan, kun EU ilmoitti tiukkenevista taloudellisista sanktioista toukokuun alussa, itävaltalainen energiayhtiö ÖMV julkisti venäläisten kanssa tehdyn kahdenvälisen sopimuksen koskien South Stream kaasuputken päättymistä Itävallan Baumgarteniin. Itävaltalaisessa julkisessa keskustelussa sopimuksen ajoitusta pidettiin poliittisesti ongelmallisena, mutta sopimuksen sisältöä ei juuri arvosteltu. EU-Itävallan viimeaikainen ystävyys Venäjän kanssa huomattiin, mutta siltikin sopimuksen nähtiin palvelevan myös monen muun eurooppalaisen naapurimaan asiaa.

Uusi vastakkainasettelu – uusi puolueettomuus?

Kun kylmän sodan vastakkainasettelu alkoi 1980-luvun Euroopassa osoittaa lientymisen merkkejä, puolueettomuusasiantuntijat kokoontuivat konferensseihin pohtimaan, edellyttääkö puolueettomuuspolitiikka aina vastakkainasettelua, konfliktia, ollakseen mahdollista. Konfliktikeskeinen näkemys vei voiton: kylmää sotaa ja Neuvostoliiton hajoamista seurannut suhteellisen rauhallinen, yhteistyön ja yhdentymisen leimaama kehitys pyyhki puolueettomuuden pois kokonaan (Ruotsi/Suomi) tai rapautti sen käytännön merkityksen (Itävalta, Sveitsi). Ilman vastakkainasettelua puolueettomuudella ei ollut päivänpoliittista merkitystä. Sveitsissä ja Itävallassa puolueettomuus sai pölyttyä kansalaisille rakkaana, harmittomana muistona menneestä. Pragmaattisessa Pohjolassa poliitikot eivät jääneet tunteilemaan eikä menneen haikailulle ole ollut sijaa sen jälkeenkään.

Jos ja kun puolueettomuuden konfliktikeskeinen tulkinta pitää, seuraava kysymys kuuluu tuoko uusi vastakkainasettelu tullessaan myös uudenlaisen puolueettomuuden ilmiön? Kehitys viime vuosien Sveitsissä ja Itävallassa näyttäisi viittaavan tähän. Ruotsissa ja Suomessa, jo aiemmin tehtyjä valintoja seurailleen, vastakkainasettelun uusi kärjistyminen näyttää vauhdittaneen lähinnä kehitystä päinvastaiseen: pääpuheenaiheina on tiivistyvän keskinäisen yhteistyön rinnalla ollut kysymys sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta, yhdessä ja/tai erikseen.

Vedenjakajalla?

Viime vuosiin saakka entisten puolueettomien maiden välille on ollut erisuuntiin vetävistä kehitystrendeistä huolimatta ollut vaikea tehdä selvää eroa. Kaikkien politiikkaan on kuulunut aktiivinen osallistuminen kansainväliseen turvallisuusyhteistyöhön ripauksella odottavaa ja toisinaan jopa epämääräiseltä vaikuttavaa asennetta suhteessa tulevaan. Tätä odottavaa asennetta on kantanut Euroopassa kylmän sodan jälkeen puhaltanut yhteistyön myötätuuli. Vastakkainasettelujen kärjistyessä paine puolen ottamiseen ja puolen osoittamiseen tyypillisesti kasvaa.

On mielenkiintoista nähdä muodostuuko Ukrainan kriisistä vedenjakaja, jonka seurauksena kolmen EU:hun vuonna 1995 liittyneen entisen puolueettoman maan polut lähtevät erkanemaan yhä selvemmin toisistaan. Viimeistelläänkö kylmän sodan jälkeinen ”länteen paluun” projekti Suomessa ja tapahtuuko se yhdessä Ruotsin kanssa? Vai tuleeko sotilaallinen liittoutumattomuus sittenkin, syystä tai toisesta, Nato-optiosta huolimatta, säilymään myös suomalais-ruotsalaisen yhteistyön pohjana?

Siinä missä Itävallassa joudutaan varmasti vielä miettimään EU-jäsenyysvelvoitteiden ja uudenlaisen puolueettomuuden yhteensopivuutta millaiseksi ikinä se käytännössä kääntyykään, Suomessa maan EU-projektia viime vuosikymmenet johtanut normi- ja mallioppilaslinja saattaa, etenkin kriisin pitkittyessä tai syventyessä, joutua aiempaa kovempaan stressitestiin. Etenkin talouden saralla on jo nyt ilmennyt houkutusta muotoilla Suomelle(kin) jonkinlaisia historiallisiin, maantieteellisiin tms. syihin pohjaavaa erityisasemaa suhteessa EU:n mahdollisesti tiukkeneviin sanktioihin. Tilannetta ei helpota se, ettei houkutusta ole vastustanut moni muukaan EU-jäsenmaa, Itävalta mukaan lukien. Nimenomaan tässä suhteessa on kuitenkin havaittava, että kaikista EU-maista juuri Itävalta on alusta alkaen kulkenut valtavirrasta poikkeavalla polullaan liputtaen virallisesti, oman mallinsa peliin heittäen, vastakkainasettelujen lieventämisen ja yhteistyön puolesta. Samaan aikaan viestit arvo- ja normipoliittisella rintamalla ovat pyrkineet olemaan selviä nekin, viimeisimpänä heijastumana Itävallan yleisradioyhtiön ehdokkaan Conchita Wurstin suurta julkista huomiota herättänyt, voitokas esiintyminen euroviisuissa.

Lopuksi

Kylmä sota ei sellaisenaan enää koskaan palaa eikä palaa myöskään kylmän sodan aikainen puolueettomuus. Ukrainan kriisin yksi Suomessa vähälle huomiolle jäänyt sivujuonne on kuitenkin ollut puolueettomuuden käsitteen kiistaton virkoaminen kansainvälisessä poliittisessa keskustelussa. Niin hämmentävän takaperoiselta kuin puolueettomuudesta puhuminen nykypäivän suomalaisesta näkökulmasta saattaakin tuntua, Suomi-optiota koskevat puheet on mahdollista tulkita myös tämän virkoamisen viitekehyksessä. Kun kuvaan lisätään viime vuosien kehitys Sveitsissä ja Itävallassa, sekä Itävallan viimeaikainen aktiivisuus ”liittoutumattomuuden tai jopa puolueettomuuden” markkinoinnissa Ukrainalle, alkavat Suomi-optiopuheetkin näyttää yhä vähemmän pelkältä peräpeiliin tuijottamiselta – siis täysin riippumatta siitä, miltä asia Suomesta käsin katsoen mahdollisesti näyttää ja siitä, ettei asia ole merkityksellinen nykypäivän Suomen kannalta. Kyse ei taida edes olla Suomesta sinänsä. Silti Suomessakaan ei ole pahaksi muistaa, että kun menneisyydestä voimaa hakevat analogiat palaavat nykyiseen, lakkaavat historiatkin olemasta itsestään selvästi loppuun kirjoitettuja.

Muita lähteitä

Itävallan mallista ja taustasta

Gärtner Heinz, “Neutrality for Ukraine according to the Austrian model.” Policy Paper 1/2014. Austrian Institute for International Affairs, Vienna. http://www.oiip.ac.at/fileadmin/Unterlagen/Dateien/Kurzanalysen/UkraineEU_HG1.pdf

Der Standard, 3. maaliskuuta 2014, Itävallan ulkopoliittisen instituutin johtajan Heinz Gärtnerin kommentti, Itävallan mallista Ukrainalle [www.derstandard.at]

Format, 14. maaliskuuta 2014. Itävallan ex-liittokanslerin Alfred Gusenbauerin (SPÖ) artikkeli Itävallan mallista Ukrainalle [www.format.at]

Myös Vihreä puolue julkisti oman versionsa Itävallan mallista Ukrainalle, ks. esim. ”Krim-Krise: Grüne Prioritäten” (7.maaliskuuta 2014) [www.gruene.at]. Myös ”Lunacek: ’Aktive Neutralitätspolitik statt pro-russischer Pseudo-Neutralität der Freiheitlichen’” 18. maaliskuuta 2014 [www.ots.at/presseaussendungen]

Die Presse, 27. maaliskuuta 2014, ”Kurz: Österreich schickt Neutralitätsexperten in die Ukraine” [www.diepresse.com]

Die Presse, 2. huhtikuuta 2014, ”Krim-Krise: Wiener Vier-Punkte-Plan für die Ukraine” [www.diepresse.com]

Spiegel online, 4. huhtikuuta 2014, ”Österreich berät Ukraine in Sachen Neutralität” [www.spiegel.de]

Frankfurter Allgemeine, 6. toukokuuta 2014. ”Österreichs Aussenminister: Ein Aufsteiger verschafft sich Respekt” [www.faz.net]

Österreichische Sicherheitsstrategie. Sicherheit in einer neien Dekade – Sicherheit gestalten. Juli 2013. Wien: Bundeskanzleramt [http://www.bka.gv.at/site/3503/default.aspx]

Suomi-optiosta

Financial Times24. helmikuuta 2014 Zbigniew Brzezinskin kommentti ”Russia needs a ’Finland option’ for Ukraine”, ks. myös saman päivän pääkirjoitus

Financial Times25. helmikuuta 2014 René Nybergin vastine Brzezinskille ”Finland’s history is so different from Ukraine’s”

The Washington Post6. maaliskuuta 2014, Henry Kissingerin kolumni ”How the Ukraine Crisis ends” [www.washingtonpost.com]

Financial Times, 11. maaliskuuta Jaakko Iloniemen vastaus Kissingerille ja Brzezinskille ”The Finnish Experience is very difficult to copy”

Vrt. myös

The New York Times, 13. maaliskuuta 2014, John J. Mearsheimerin kommentti ”Getting Ukraine Wrong”

Foreign Affairs, 28 maaliskuuta 2014, Josh Cohenin artikkeli ”Here’s How Ukraine Can take Charge of its Fate: By Declaring Neutrality”

Suomalaisia reaktiota

Yle Uutiset, 13. maaliskuuta 2014 ”Kissinger: Suomi toimisi mallina Ukrainalle” [www.yle.fi]

Helsingin Sanomat, 29. helmikuuta 2014, ”Ukrainan suurvaltapelissä Suomi on tarjolla vaihtorahaksi”

Der Tagespiegel, 16. maaliskuuta 2014, ”Finnlands Premier Katainen: Wir sind nicht neutral” [www.tagesspiegel.de]

Yle Uutiset, 16. maaliskuuta 2014 ”Katainen saksalaisille: Suomi ei ole puolueeton” [www.yle.fi]

Artikkelin historialliset osat perustuvat Johanna Rainio-Niemen keväällä 2014 ilmestyneeseen kirjaan The Ideological Cold War. The Politics of Neutrality in Austria and Finland (New York: Routledge, 2014). Kirjassa itävaltalaisen ja suomalaisen puolueettomuuspolitiikan historiaa tarkastellaan valtioideologian ja kansallisen identiteettipolitiikan näkökulmista, kylmän sodan ideologisten jännitteiden luomaa taustaa vasten. 

Artikkelikuva: M. Maggs / Pixabay

Julkaisu Mennyttä, uutta vai uusvanhaa? Puolueettomuuden uusia tuulia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomettumistarinaan on tukeuduttu sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin ehdotukset Suomen Venäjän-suhteen opetuksista Ukrainalle on yritetty pakottaa ”ukrainittumisen” viitekehykseen. Sosiaalisessa mediassa #suomettuminen on tullut vastaan kerran jos toisenkin.

Suomettumisen käsite on politiikantutkimuksellisesti ongelmallinen. Sen lisäksi, että se kuvaa oletettua kohdettaan epätarkasti, kyse on poliittisesti tarkoitushakuisesta termistä. Se peittää politiikan mahdollisuuksia sen sijaan, että tekisi niitä näkyväksi.

Suomettuminen on saksalaista

Suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana suomettumisen käsite on lähtökohtaisesti harhaanjohtava. Sen tausta ei ole suomalainen eikä sitä alkuperäisyhteydessään edes aiottu suomalaisen ulkopolitiikan määreeksi. Pohjois-Euroopan sijaan suomettumisen syntysija on Länsi-Euroopassa.

Länsisaksalainen professori Richard Löwenthal on ilmoittautunut suomettumiskäsitteen isäksi. Se oli hänen vastauksensa Varsovan liiton vuoden 1966 Bukarestin-julistukseen, joka sisälsi ehdotuksen sotilasliittojen purkamisesta Euroopassa. Löwenthal oletti, että tämä olisi synnyttänyt Länsi-Eurooppaan Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta vastaavan tilanteen (Hakovirta 1975, Berndtson 1991).

Finnlandisierung-termi levisi Länsi-Saksassa 1960-luvun lopulla laajempaan käyttöön. Se liittyi erityisesti poliittisiin kädenvääntöihin, joiden kohteena oli kansleri Willy Brandtin DDR:ään ja Neuvostoliittoon sovittelevasti suhtautuva idänpolitiikka. 1970-luvulla käsite rantautui myös yhdysvaltalaisiin poliittisiin keskusteluihin; se toimi retorisena välineenä keskusteluissa, joissa esitettiin Yhdysvaltojen vetäytymisen Euroopasta luovan olosuhteet kommunismin leviämiselle Euroopassa (Berndtson 1991, Jakobson 1998).

Suomettuminen on siis lähtökohdiltaan poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Sitä ei muotoiltu sen paremmin kielteiseksi kuin myönteiseksikään kuvaukseksi suomalaisesta poliittisesta todellisuudesta – tai oikeastaan mistään poliittisesta todellisuudesta. Suomalaisen ulkopolitiikan ja suomettumisen suhde onkin lähinnä metaforinen. Siinä rinnastuvat kaksi asiaa, jotka liittyvät toisiinsa vain rajallisesti.

Kylmän sodan ajan kansainvälisissä keskusteluissa suomettumisen käsitteellä viitattiin skenaarioon, jossa demokraattinen valtio asteittain alistuu sotilaallisesti vahvemman totalitaarisen valtion vaikutusvaltaan ja menettää lopulta poliittisen ja taloudellisen toimintavapautensa. Tämä skenaario ei toteutunut Suomessa.

Neuvostoliiton vaikutusta suomalaiseen poliittiseen elämään ei käy kiistäminen, mutta poliittisen toimintamarginaalin menettämisestä saatikka ”sovjetisoitumisesta” ei Suomen tapauksessa ole perusteltua puhua. Taas se, että pienet valtiot tasapainottelevat ja myötäilevät suhteissaan suurvaltoihin, on Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta yleisempi ja ikiaikaisempi ilmiö.

Max Jakobson on suomettumista käsittelevissä kirjoituksissa esittänyt, että  Suomen tapauksessa kävi päinvastoin kuin suomettumisskenaario antaa olettaa. Maan valinnat ja kohtalo toisessa maailmansodassa olivat johtaneet tilanteeseen, jossa poliittisen liikkumatilan voitiin perustellusti olettaa olevan varsin rajoitettu. Kuitenkin ”1960-luvun loppuun tultaessa poliittisen vapauden marginaali oli ollut paljon laajempi kuin juuri kukaan oli osannut odottaa” (Jakobson 1998, 85).

Kylmän sodan ajan länsieurooppalainen ja yhdysvaltalainen suomettumisskenaario rakentuukin oletukselle suurten valtioiden aktiivisuudesta, johon pienet valtiot voivat vastata vain passiivisuudella (vrt. Ingebritsen et. al. 2006). Jakobsonin suomettumistulkinta taas tuo hyvin esiin sen, että suomalainen ulkopoliittinen ajattelu on lähtenyt liikkeelle siitä, että pienen maan on pyrittävä harjoittamaan sellaista politiikkaa, joka laajentaa sen toimintamahdollisuuksia käytännössä.

Suomettuminen politiikan tutkimuksessa

Vaikka suomettumiskäsite on lähtöisin professorin kynästä, politiikan tutkimuksessa sitä on pidetty ongelmallisena. Adam Garfinkle kirjoittaa vuonna 1978 julkaistussa teoksessaan seuraavasti: ”suomettumista ei ole koskaan testattu tiukasti. Se on suosittu käsite, mutta sitä ei käytetä analyyttisesti. Sen käyttökelpoisuus – tai oikeammin käyttökelpoisuuden puute — … liittyy käsitteen tunneperäisyyteen ja vihjailevuuteen” (Garfinkle 1978, 5).

Politiikan tutkijat sekä Suomessa että ulkomailla ovat suhtautuneet suomettumisen käsitteeseen skeptisesti (Hakovirta 1975, Väyrynen 1986, Berndtson 1991). Eräs harvoista yrityksistä hyödyntää sitä tutkimuksessa on yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston tutkijan Ronald D. Liebowitzin vuonna 1983 julkaistu tutkimusartikkeli (Liebowitz 1983; ks. myös Mouritzen 1988). Liebowitz pyrki testaamaan, missä määrin erilaiset kansainvälisessä julkisuudessa esiintyvät suomettumistermin käyttötavat itse asiassa vastaavat Suomen 1970-luvulla ulkosuhteissaan harjoittamaa politiikkaa.

Liebowitz operationalisoi suomettumisen luomalla siitä neljä erilaista määritelmää ja testaa niitä sitten Suomen harjoittamaan politiikkaan. Hän mittaa erilaisin menetelmin valtion taloudellista riippumattomuutta sekä sen poliittista puolueettomuutta. Liebowitzin analyysin tulos on, että Suomi oli 1970-luvun maailmanpoliittisessa käyttäytymisessään suunnilleen yhtä puolueeton kuin vertailumaa Ruotsi.

Suomettuminen on Liebowitzin mukaan analyyttisenä käsitteenä harhaanjohtava. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Suomen ulkopolitiikan olleen Neuvostoliiton vaikutuksista puhdasta: ”jokaisen valtion toimintaan vaikuttavat sellaiset ulkoiset seikat, jotka ovat tärkeitä sen sisäiselle ja ulkoiselle vakaudelle. … Kukaan ei ole väittänyt että Suomen ulkopolitiikkaan ei vaikuttaisi maan strateginen sijainti suhteessa Neuvostoliittoon. Tämän vaikutuksen laajuus ja syvyys on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin suomettumismääritelmät antavat olettaa” (Liebowitz 1988, 285–286).

Politiikan tutkijan näkökulmasta suomettuminen onkin termi, jonka voisi huoletta unohtaa. Tieteenalalla on tarjolla toimivampia käsitteellisiä vaihtoehtoja, joiden avulla Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja Venäjään voi pyrkiä hahmottamaan. Mainittakoon niistä tässä vaikkapa pienvaltiorealismi, myöntyväisyyspolitiikka sekä tasapainoilun ja myötäilyn dynamiikka.

Skenaariosta diagnoosiksi

Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ”suomettuneen” poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen ja oman oikeamielisyyden osoittamisen väline. Tämä houkuttaa kysymään, missä määrin suomalaisen poliittisen kulttuurin epäterveet piirteet ovat seurausta jostain yleisemmästä seikasta kuin muutaman vuosikymmenen idänpoliittisesta linjasta.

Kylmän sodan päätyttyä suomettuminen muuttui ulkomaisesta skenaariosta kotimaiseksi diagnoosiksi. Siinä missä suomettumisväitteiden katsottiin aiemmin perustuvan kehnolle maatietämykselle (esim. Jakobson 1984), kylmän sodan jälkeen niitä alettiin esittää todenmukaisena kuvauksena suomalaisesta poliittisesta elämästä. Suomen ulkopoliittista linjaa kuvattiin mielistelynä, teeskentelynä ja apaattisuutena – sosiaalisena mekanismina, joka ei määritä ainoastaan idänsuhteita, vaan yhteiskunnallista elämää laajemmaltikin.

1990-luvulta lähtien suomettumisesta on muotoutunut uudella tavalla poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Se toimii identiteettipoliittisen erottautumisen välineenä. Suomalaisten on tulkittu jopa kilpailevan siitä, kuka keksii railakkaimman metaforan tai adjektiivin kuvaamaan maan ”suomettunutta” suhdetta itänaapuriinsa (Browning 2002). Suomettumispuheen tuottaminen on alettu ymmärtää merkkinä vapautumisesta. Viittauskohde on tällöin maan sisäisessä politiikassa. Tässäkin tapauksessa käsitteen kosketuspinta ulkopolitiikkaan ja idänsuhteeseen jää ohueksi.

Suomettumisella politikoimisella on ollut merkittävä rooli Suomen ulkopoliittisen linjan murroksessa (Moisio 2008). Revisionistiset suomettumistulkinnat ovat keskeisesti luonnollistaneet ulkopolitiikan läntisiä valintoja. Sen jälkeen kun aiempi ulkopoliittinen linja on saatu näyttämään jos ei halveksuttavalta niin epäilyttävältä, ei ole ollut kovinkaan vaikeaa ajaa läpi ajatusta tulevaisuuden politiikasta sen antiteesinä. Suomen aiemmin harjoittaman puolueettomuuspolitiikan patologisoiminen on saanut ”kodinvaihdon” näyttämään ”kotiinpaluulta” (Browning 2002). Tämä on tapahtunut samaan aikaan pohjoismaisen mallin yleisemmän kriisin kanssa (Waever 1992, Mouritzen 1995), minkä seurauksena suomalaista ulkopoliittista keskustelua käydään jälleen melko ahtaissa puitteissa.

Takaisin laatikkoon

Suomen idänpolitiikkaa sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen on syytä tarkastella kriittisesti. Perustellusti voidaan myös väittää, että suomalaisessa tai pohjoismaisessa poliittisessa traditiossa on piirteitä, joita ei ole syytä hylätä. Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole perinnelaji, vaan edellyttää jatkuvaa uudistumista tai vähintäänkin vanhojen ohjenuorien rekonstruoimista. Suomettumiskeskusteluilla on tässä vähän annettavaa, sillä ne rakentuvat lähtökohtaisesti poliittisen ja analyyttisesti ongelmallisen käsitteen ympärille. Tilanteissa, joissa ulkopoliittisen mielikuvituksen on toimittava parhaalla mahdollisella tavalla, suomettumisen soisi pysyvän laatikossaan. On aika keksiä uusia tarinoita.

Lähteet

Berndtson, Erkki 1991. ”Finlandization: Paradoxes of External and Internal Dynamics”, Government and Opposition 26(1), ss. 21–33.

Browning, Christopher 2002. ”Coming Home or Moving Home? ’Westernizing’ Narratives in Finnish Foreign Policy and the Reinterpretation of Past Identities”, Cooperation and Conflict 37(1), ss. 47–72.

Garfinkle, Adam 1978. ”Finlandization”: a map to a metaphor. Philadelphia: Foreign Policy Research Institute.

Hakovirta, Harto 1975. Suomettuminen: kaukokontrollia vai rauhanomaista rinnakkaiseloa. Gummerus: Jyväskylä.

Ingebritsen, Christine et. al. 2006. Small States in International Relations. Seattle: University of Washington Press.

Jakobson, Max 1984. Finland Survived: An Account of the Finnish-Soviet Winter War 1939–40. Helsinki: Otava.

Jakobson, Max 1998. Finland in the New Europe. Westport: Praeger.

Liebowitz, Ronald D. (1983) ”Finlandization: an analysis of the Soviet Union’s ’domination’ of Finland”, Political Geography Quarterly 2(4), ss. 275–287.

Moisio, Sami 2008. ”Finlandisation versus westernisation: Political recognition and Finland’s European Union membership debate”, National Identities 10(1), ss. 77–93.

Mourtizen, Hans 1988. Finlandization: Toward a General Theory of Adaptive Politics. Aldershot: Avebury.

Mourtizen, Hans 1995. ”The Nordic Model as a Foreign Policy Instrument: Its Rise and Fall”, Journal of Peace Research 32(9), ss. 9–21.

Väyrynen, Raimo 1986. Stability and Change in Finnish Foreign Policy. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Waever, Ole 1992. ”Nordic Nostalgia: Northern Europe after the Cold War”, International Affairs 68(1), ss. 77–102.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Unohtakaa suomettuminen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.