Politiikasta.fi-raati: Suomettumisen paluu

Lukuaika: 13 min.

Suomettuminen on palannut vauhdilla kansainväliseen ja suomalaiseen poliittiseen keskusteluun kuluneen vuoden aikana. Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja käytyyn keskusteluun. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 9.10.–16.10.2014 välisenä aikana.

Toimituksen valitsemalta asiantuntijaraadilta pyydettyjä kommentteja pohjustettiin kysymyksillä, joihin tutkijat saivat valintansa mukaan vastata. Tämän lisäksi kommentteja pohjustettiin aiheen ympärillä käydystä julkisesta keskustelusta koostetulla tiivistelmällä. Tutkijoiden kommentit on pyritty esittämään kysymysten mukaisessa järjestyksessä, joskin kahden tutkijan kommentit on esitetty omina kokonaisuuksinaan. Tiivistelmä suomettumiskeskustelun paluun taustoista löytyy artikkelin lopusta.

Mitä on suomettuminen?

Termillä suomettuminen viitataan jonkinlaiseen vapauden menettämiseen kylmän sodan aikaan ja siihen liittyviin sisä- ja ulkopoliittisiin valintoihin. Monelle suomettuminen on varmaankin myös vaikutuspiirissä olemiseen rinnastettava termi. Molemmat ovat vahvasti sidoksissa Venäjään ja molemmissa unohtuu se, että vapaus on kansainvälisessä järjestelmässä periaatteellinen, harvemmin käytännössä toteutuva. Pienet valtiot ovat usein rähmällään suuntaan tai toiseen. Tästä kertonee Suomessa EU-jäsenyyden ja Nato-keskustelun kiinnittyminen “Suomen valintaan”, ikään kuin valinta on aina tehtävä suhteessa johonkin isompaan valtaan. Suvereniteetti onkin yhdenlainen illuusio, ja suurvaltahallinta sen tasoista arkipäivää, ettei sitä edes huomata.

Susanna Hast, post doc -tutkija, Graduate Institute Geneva

 

Suomettuminen on jonkin asian muuttumista suomalaiseksi. Kuvailevaa yhteyttä voi hakea vaikka siedättämisestä eli siitä, että aletaan sietää jotakin jossakin jollakin tavoin. Suomettumista on haluttu käyttää poliittisena terminä, jolla on pyritty osoittamaan poliittisia syyllisiä ja osoittajan omaa syyttömyyttä. Vastaavalla tavalla propagandan käsite runtattiin toisen maailmansodan jälkeen tarkoittamaan sodan hävinneiden tapaa ajaa omaa asiaansa. Suomettumisen termin käytöllä käyttäjä voi asemoida itsensä tarkastelemaan suomalaisten tapaa suhtautua omaan yhteiskuntapoliittiseen elämäänsä.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Suomettumisen käsite viittaa epäsymmetriseen vaikutusvalta-asetelmaan: pienempi toimija sopeuttaa toimintaansa ennakoivasti ja/tai erilaisten keppien ja porkkanoiden kautta vaikutusvaltaisemman toimijan määrittämiin politiikan ehtoihin.  Suomen kylmän sodan aikainen asema suhteessa Neuvostoliittoon on nähty tällaisen asetelman symbolina. Tätä ei voi jälkikäteisesti muuksi muuttaa eikä se tule häviämään siten, ettei siitä puhuta.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

 

Suomettumisesta ei ole yksiselitteistä määritelmää. Termiä käytetään löysästi YYA-Suomen ulkopolitiikasta, ajan poliittisesta kulttuurista ja yleisenä haukkumasanana.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

 

Suomettuminen on termi, joka kehitettiin kylmän sodan aikana kuvaamaan suurvallan vaikutusta pienemmän naapurinsa politiikkaan. Käsitteestä puhuttaessa on syytä tehdä ero suomettamisen ja suomettumisen välillä: Ensimmäinen (johon myös alkuperäinen saksankielinen termi viittaa) oli Neuvostoliiton yritystä vaikuttaa Suomen politiikkaan ja kaventaa maan liikkumatilaa ja suvereniteettia; jälkimmäinen sitä, kun suomalaiset itse vapaaehtoisesti ja eri syistä antoivat Neuvostoliiton käyttää tällaista valtaa.

Suvi Kansikas, tutkijatohtori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

Suomettuminen on henkistä rähmällään oloa suhteessa itäiseen naapurimaahan. Voi tietenkin pohtia soveltuuko käsite myös esimerkiksi Suomen ja Saksan sekä Suomen ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden tarkasteluun. Suomalainen itsellinen ja itsenäinen poliittinen päätöksenteko asiaankuuluvine demokraattisine ilmentymineen tässä kai pitäisi olla vaalimisen keskiössä? Onko Suomi aina ”suomettunut” kun sen tulkinnat eroavat EU:n valtavirrasta vai pitäisikö keskittyä itse argumentteihin ja niiden asiaperusteluihin? Näkisin tämän suuntaisen toiminnan keskeisenä osana hyvinvoivaa demokratiaa ja etenkin täällä geopoliittisesti erityislaatuisessa maassa.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Onko suomettumistermin käytön taustalla pyrkimys todellisuuden kuvaamiseen vai poliittisiin tarkoitusperiin?

Suomettuneisuuden aikana Suomessa oli ulkopoliittisesti yksi mielipide ja se piti olla kaikilla sama. Kun nykyisin johonkin asiaan tai henkilöön liitetään suomettuneisuusleima, tähän vaikuttaa liittyvän samanlaista halua kontrolloida kansalaismielipiteitä ja poliittisia valintoja. Suomettuneisuuden leimakirveen käyttäminen on ristiriitaista. Keskustelua sävyttää kummallinen kollektiivinen häpeä Suomen lähimenneisyydestä. Nähdään vain negatiiviset asiat, eikä sitä, että selvisimme ankaran sodan jälkeen haasteellisen naapurin kyljessä oman elämäntavan ja vapauden säilyttäen. Suomettuneisuuden tuomitsijat eivät esitä ajatuksia siitä miten Suomen olisi pitänyt kylmän sodan aikana toimia tai miten erilaiset ratkaisut olisivat olleet mahdollisia. Suomettuneisuuden ajan kielteisiä piirteitä tulee tuoda esille ja käydä lävitse. Leimakirveen käyttäminen tänä päivänä mielipiteiden muokkaamiseksi on sen sijaan suomettuneisuuden ajan negatiivisten piirteiden jatkamista.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

Suomettuminen pelkistyy ”leimakirveeksi”, jolla pääsääntöisesti ei pyritä esimerkiksi todellisuuden kuvaamiseen. Suomettuminen on informaatio-operoinnin ja arvokamppailun apuväline, mutta nimenomaisesti ”homogeenisen läntisen arvoyhteisön toimijan” käsissä. Suomettumisleimalla halutaan osoittaa esimerkiksi Suomen paikka yksinomaan osana länttä ja selkänsä itään kääntäneenä. Suomettumisleimailu ilmentää dikotomista eli kahtia jakautuvaa ajattelua. Jo pitkään laajalla rintamalla ihmis- ja yhteiskuntatieteissä tätä dikotomista ajattelua on pyritty problematisoimaan; ei ilmeisestikään onnistuneesti ainakaan politiikan ja politiikan tutkimuksen parissa? Suomettumisleimailulla ei pyritä pelkästään ”tässä ja nyt” -erotteluun ja mustamaalaamiseen vaan syvemmässä mielessä kiistämään Suomen menestystarina. Tässä diskurssissa Suomi on ”hyväntahtoinen hölmö”, joka ei esimerkiksi heti EU-jäsenyyden jälkeen ymmärtänyt parastaan ja liittynyt Natoon. Tässä ikään kuin ”nollataan” tuon ajan ja kulttuurin sekä maailmanpoliittisen tilanteen erilaisuudet. On totta, että Suomella on nyt käsissään ongelmansa, mutta samalla tulisi tiedostaa ja tunnustaa, että Suomella on eittämättömiä vahvuuksia. Ja nämä ovat muotoutuneet historian myötä ja tässä geopoliittisesti erityislaatuisessa paikassa.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Suomettumiskäsitettä voi käyttää analyyttisesti ja sitä voi käyttää poliittisiin tarkoitusperiin. Tutkijan näkökulmasta on selvää, että suomettuminen terminä on raskaasti menneellä ladattu ja ettei lataus ole tähän päivään mennessä purkautunut.  Lataus tekee suomettumiskäsitteestä poikkeuksellisen helposti politisoituvan ja kärjistävän. Puhumalla suomettumisesta on helppo herättää huomiota ja voimakkaita tunteita. Latauksensa vuoksi suomettumisesta puhuminen voi olla myös vaikeaa tai yksinomaan rasittavaa, sillä käsite lähtee helposti viemään keskustelua tarpeettoman ahtaaseen suuntaan. Tällaisia raskautettuja käsitteitä on muitakin ja kaikkein niiden kohdalla sekä termin käyttäminen että sen käyttämättä jättäminen ovat valintoja, joilla on laajempi taustansa.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

 

En ole juuri huomannut pyrkimystä neutraaliin käsittelyyn termin yhteydessä. Ennen muuta kyse näyttää olevan termin käyttäjän tarpeista. Alun perinhän sitä käytettiin Länsi-Saksasta, pelottimena.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

 

Samalla tavalla kuin termi etu/vaikutuspiiri myös suomettuminen on tunteellinen ja pejoratiivinen leimasin puheessa. Sara Ahmedilta lainaten voitaisiin puhua affektiivisesta ekonomiasta, siitä kuinka suomettumistarina tarjoaa affektiivisen kokemuksen, joka määrittää jotain ilmiötä. Suomettumisen termi kiertää toimijoiden välillä luoden alustan tunteiden politiikalle, jossa Suomen asema suhteessa Venäjään käsitetään vastakkainasettelun kautta – niin sisäpolitiikassa (”ne suomettuneet” ja ”me muut”) kuin ulkopolitiikassa (”Suomettunut Suomi” ja ”alistava Venäjä”). Pelataan siis negatiivisella affektiivisella energialla. Suomettumisen käsite ja sen käyttö diskursseissa olisi syytä haastaa samalla tavalla kuin vaikutuspiirin käsitteen, koska molemmat kantavat pejoratiivisen ja metaforisen termin painolastia. Silloin niillä on vaikea analysoida politiikkaa.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

Miksi suomettuminen on palannut kansainväliseen ja suomalaiseen poliittiseen keskusteluun?

Suomettuminen on tehnyt tänä vuonna paluun ”kylmän sodan paluu” -keskustelun kylkiäisenä. Kansainvälisessä (yhdysvaltalaisessa) Suomi-optiota koskevassa keskustelussa ei alun alkaen ollut kysymys Suomesta sinällään. Etenkään kysymys ei ollut nyky-Suomesta vaan kylmän sodan Suomesta ja silloinkin historiallisena analogiana, metaforisella tasolla. Asian kehystäminen siten, että kyseessä oli nyky-Suomea koskeva spekulointi, on suurelta osaltaan suomalaista tekoa. Suomessa ja suomalaisten toimesta Suomi-optio kääntyi suomettumiseksi ja siitä nopeasti nyky-Suomen arvosteluksi. Eniten suomettumiskeskustelun paluu kertookin Suomen sisällä vallitsevista menneisyyteen liittyvistä käsittelemättömistä kysymyksistä, jännitteistä ja/tai jakolinjoista. Asia erikseen on havainto siitä, kuinka olemattoman ohuelta näyttää monen vastuunalaisen poliitikon kyky lukea ja ymmärtää historian ja menneisyyspolitiikan vivahteita, merkitysulottuvuuksia ja käyttötapoja. Kaikkea ei tarvitse ottaa itseensä.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

 

Kuten propaganda myös suomettuminen terminä on palannut uusin merkityksin poliittiseen kielenkäyttöön. Termien käytöillä voidaan alleviivata uusia asiayhteyksiä ja sitoa aikamme tapahtumat historian tulkintoihin. Näiden termien käyttö elävöittää ja sähköistää aikalaiskeskusteluja sekä venyttää poliittisia mittakaavoja. Termeillä pyritään kytkemään aikamme jälkiteolliset ilmiöt osaksi järkevöitettyä kehityskulkua. Termien käyttäjät arvottavat katsantokantansa ja omat tarkoitusperänsä näkyviksi suhteessa aikalaiskeskusteluun.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Suomalaiseen poliittiseen keskusteluun suomettumiskeskustelu on palannut voimakkaammin meidän oman turvallisuuspoliittisen kamppailumme keppihevosena. Suomettuneisuus esitetään usein hävettävänä historiallisena toiminta- ja ajattelutapana, josta huonolla itsetunnolla varustettujen suomalaisten pitää joka päivä muistaa puhdistautua. Puhdistautuminen tapahtuu vakuuttelemalla Suomen kuuluvan ideaalityyppiseen läntiseen yhteisöön. Osa keskustelijoista katsoo, että suomettuneisuuden aika ei yksinkertaisesti pääty ennen kuin Suomi on liittynyt puolustusliitto Natoon. Suomettuneisuudella ratsastavat poliitikot, toimittajat, blogistit, kulttuuripersoonat ja tutkijat. Suomettuneisuuskeskustelun ylläpitäminen on keino saada näkyvyyttä. Keskustelua ruokkii myös kielteinen asenne Venäjää ja venäläisiä kohtaan, mille on tänä vuonna ollut latu avoinna. Suomettuneisuuskeskustelusta on nykymuodossaan haittaa tarpeellisille turvallisuuspoliittisille ratkaisuille.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

Jos suomettuminen on palannut kansainväliseenkin poliittiseen keskusteluun, lienee tämä kansainvälisen politiikan tutkimuksen eräs tutkimustulos? Ja jos se on palannut niin missä merkityksissä? Osin on varmasti niin, että hyvin monenlaiset kansainvälispoliittiset keskustelunavaukset lokeroidaan täällä Suomessa ”suomettumisdiskurssiin” kuuluviksi. Suomettumisen ”leimakirveen” käyttö ei ole sattumanvaraista vaan luonnollisesti tarkoitushakuista ja tavoiteorientoitunutta. Suomettumisleimalla halutaan osoittaa esimerkiksi Suomen paikka yksinomaan osana länttä ja selkänsä itään kääntäneenä. Ja esimerkiksi Naton jäsenenä.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Ukrainan kriisi on kärjistänyt mielipiteitä ja herättänyt tukahdutettuja tunteita. Tunteita on helpompi purkaa tunteellisella käsitteellä kuin steriilillä kielellä.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

 

Joku näyttää sitä tarvitsevan. Suomen perinteinen ulkopoliittinen kurssi halutaan mitätöidä.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Onko suomettumistermi haitaksi Suomen kansainväliselle maineelle tai asemalle?

Suomettumistermi on haitaksi Suomen kansainväliselle maineelle ja asemalle siinä tapauksessa, että itse annamme vaikutelman, että häpeämme menneisyyttämme ja pelkäämme koko ajan sitä mitä meistä ajatellaan. Jos Suomi on länsimainen liberaalidemokratia, joka katsoo tekevänsä itsenäisesti omat valintansa, ei liene tarpeen koko ajan hakea hyväksyntää omille valinnoille ja omalle menneisyydelle erilaisilta imaginäärisiltä yleisöiltä. Suomi ei ole maailmalla tunnettu maa, eikä siitä sellaista hevillä tule. Meistä on joka tapauksessa vaikka kuinka paljon erilaisia kummallisia käsityksiä, jos käsityksiä ylipäätään löytyy.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

En näe mitä hyötyä suomettumisdiskurssin kansallisesta jatkamisesta ongelmiemme muotoilulle ja ratkaisemiselle voisi olla. Jos pitäisi keskustella esimerkiksi itsenäisyydestä, demokratiasta, ilmaisunvapaudesta ja vaikkapa turvallisuudestamme, niin keskusteltakoon niistä. Tai jos energiapoliittisista vaihtoehdoista, niin sitten näistä. Uusi suomettumisleimailu kytkeytyy populistiseen käänteeseen jättäen yhteiskunnalliset ongelmamme ja niiden ratkaisuvaihtoehdot perusteluineen hämärän peittoon. Ja näiden ongelmien kiteytymättömyys ja ratkaisemattomuus on merkittävä ongelmamme, joka itsessään pidemmällä aikajänteellä vaarantaa suomalaisuuden maineen ja merkityksen. Ei suoranaisesti ”suomettumisemme” tai ”suomettumattomuutemme”.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Omassa ajatusmaailmassani jonkin tahon maine ei ole ensisijaisesti tavoiteltava arvo.  Siksi en osaa olla siitä huolissaan. Mutta jos suomettumispuhe haittaa vuoropuhelua ja rajaa ajatusmaailmaa kahteen lokeroon, Venäjää sympatisoivaan ja Venäjää kritisoivaan, astutaan suohon. Suo, joka upottaa mukaansa, on vihamielinen ja yksinkertaistava, eikä sisällä kansainvälisen järjestelmän ja ihmisen kokemusmaailman monimuotoisuuden ymmärtämistä.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

 

Suomettumisesta puhuminen ei sinällään ole haitaksi Suomen kansainväliselle maineelle tai asemalle. Se, että puheet koskevat mennyttä – kuten Ukrainan kriisin yhteydessä asia alun perin asia oli – on historiallisesti perusteltavissa. Tällä historiallisella asialla ei tarvitse olla tekemistä nykyisen kanssa ellei niin haluta. Nyky-Suomen osalta suomettumisesta puhuminen voi olla ihan hyödyllinenkin mittatikku. Suomettumistermin pohjalla oleva taipumus ennakoida ja sopeuttaa omaa toimintaa ympäristön valtasuhteiden mukaan ei ole vierasta millekään maalle eikä edes yksinomaan haitallista. Kyse on laadullisista aste-eroista. Tässä laaduntarkkailussa ei suomettumisen käsitettä ja sen taustalla olevaa historiaa ole syytä unohtaa – etenkään Suomessa.

Johanna Rainio-Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

 

Siihen näytetään pyrittävän. Aina siitä jotakin tarttuu.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Eroavatko suomettumisesta käyty kotimainen ja kansainvälisen keskustelu toisistaan?

Suomettuminen on eri termi kuin Suomen malli, jota Ukrainan kriisin yhteydessä ovat Ukrainalle suositelleet mm. Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger. Amerikkalaisten kirjoitukset saivat suomalaiset, entisiä suurlähettiläitä myöten, älähtämään: Suomen asema kylmän sodan aikana oli uniikki, eikä sitä voi siirtää toiseen kontekstiin. Suomalaiset kavahtavat vertailuja Itä-Euroopan maiden kanssa, koska Suomessa halutaan kategorisesti kuulua läntiseen leiriin. Tarve erottautua idästä on osa kansallista kerrontaa: Suomen suuriruhtinaskunnassa pyrittiin erottautumaan tsaarin Venäjästä (”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”), ja kylmän sodan aikana Neuvostoliitosta ja sen intressipiiristä. Se, että keskustelu suomettumisesta leimahtaa nopeasti, kertoo enemmän suomalaisten historia- ja omakuvasta kuin ulkopuolisten kommentaattoreiden näkemyksistä maan asemasta tai politiikasta.Yhdysvaltalaisten kommenteissa tehtiin vertaus kahden Venäjän naapurimaan välillä, niissä vieläpä korostettiin Suomen mallin toimineen hyvin. Se, että suomalaiset näkevät tämän negatiivisena, tai yrittävät muuttaa kommentoijien näkemystä Suomesta, on merkki huonosta kansallisesta itsetunnosta.

Suvi Kansikas, tutkijatohtori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

Ulkomaisessa keskustelussa suomettuminen nähdään neutraalimmin selviytymisstrategiana, ulkopolitiikkana, kun taas Suomessa termistä leivotaan sisäpoliittista diskursiivista asetta.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

 

Kansainvälisessä keskustelussa suomettuminen näyttää olleen vain tekninen termi, jolla viitattiin Ukrainalle ja naapureille edulliseen ratkaisuun.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

Pitäisikö suomettumistermi unohtaa tai korvata toisella?

Suomettumisen historiaa, tai traumaa, ei vielä ole purettu ja tästä syystä tarvitaan lisää keskustelua ja tutkimusta. Termi on edelleen käyttökelpoinen tutkittaessa Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiaa. Termillä on relevanssia myös nykypolitiikan tutkimukselle: voidaan perustellusti kysyä, missä määrin suomettuminen, jota ei edelleenkään ole perusteellisesti selvitetty, vaikuttaa niin poliittiseen kulttuuriimme kuin Venäjä-, länsi- ja Nato-politiikkaammekin. On huomioitava myös, että toisen osapuolen tavoitteet ja motiivit ovat edelleen selvittämättä: Neuvostoliiton ”suomettamispyrkimyksiä” ei ole päästy alkuperäislähteisiin pohjautuen tutkimaan; Brezhnevin ajan ulkopoliittiset aineistot pysyvät edelleen salaisina. Suomalaisen poliittisen kulttuurin suomettumisastetta, ”rähmällään oloa”, ei pystytä kunnolla arvioimaan ennen kuin molempia maita pystytään tutkimaan tasapuolisesti. Tämän vuoksi suomettumiskeskustelu tulee jatkumaan edelleen.

Suvi Kansikas, tutkijatohtori, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

Suomettuminen on edelleen käyttökelpoinen termi, koska se voidaan arvottaa sekä negatiiviseksi että positiiviseksi poliittiseksi kehityskuluksi. Se pakottaa keskustelemaan ja perustelemaan näkökulmansa tarkoitusperiä. Lisäksi se on yksi harvoista aidosti suomalaisuutta kuvaavista poliittisen kulttuurin termeistä myös kansainvälisessä kielenkäytössä.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Ei kielenkäyttöä voi hallita mahtikäskyllä.

Timo Vihavainen, professori, Helsingin yliopisto

 

Silloin, kun joku termi nousee pintaan, on sille syynsä. Ei termejä kannata sivuuttaa, mutta ne täytyy pureksia ja niiden poliittiset konnotaatiot avata. Suomettumistermin kautta voi avata myös uusia ajatuksia samalla kun yrittää purkaa termin merkityksiä.

Susanna Hast, tutkija, Graduate Institute Geneva

 

Suomettumistermiä ei pidä unohtaa, mutta sitä voitaisiin käyttää historiallisen aikakauden toimintatavan kuvaajana. Kaiken mahdollisen Venäjään liittyvän leimaaminen milloin milläkin lailla suomettuneena haittaa normaalin yhteistyön kehittämistä ja vahvistaa käsitystä, jonka mukaan russofobia on Suomelle välttämätöntä.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

 

Suomettumisen ympärille keskittynyttä käsitepainia on ollut kiinnostava seurata osana keskustelua Suomen ja Neuvostoliiton kylmän sodan aikaisen suhteen perinnöstä. Kuitenkin riippumatta siitä, nähdäänkö Suomen selviytymisstrategia esimerkillisenä vai häpeällisenä, jälkikäteen annettuna leimana suomettuminen pelkistää nopeasti keskustelun väittelyksi kumarruksen kulmasta ja piilottaa alleen kiinnostavammat kysymykset, kuten minkälaisin mekanismein Neuvostoliitto vaikutti Suomeen ja mitä siitä on jäljellä yhteiskunnassa, jossa nyt elämme. Neuvostoliiton ja Suomen suhteessa oli vähintään kaksi osapuolta ja sen vaikutukset esimerkiksi teollisuuden kehitykseen olivat konkreettisemmat ja laajemmat kuin vain kumartamisesta kipeytynyt selkä ja kiusalliset muistot.

Saara Matala, tohtorikoulutettava, Aalto-yliopisto

Suomettumista laajemmin käsittelevät kommentit, joissa yhdistyy elementtejä useista edellä esitetyistä kysymyksistä

”Suomettumisen” merkitysten ymmärtämisessä on keskeistä tiedostaa missä yhteyksissä käsitettä käytetään. Kansallisesti käsitettä käytetään yleensä alentavassa, vähättelevässä ja syyllistävässä merkityksessä. Tällöin käytön tarkoituksena on eittämättä häiritä keskustelua siirtämällä huomiota pois itse asiasta ja sen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Näin ollen käsitteen käyttö ei useimmiten paranna keskustelun tasoa. Siitä huolimatta tapa, jolla käsitteen hyötyä hahmotetaan edelleen eräänlaisena keskustelun voittamisen välineenä, sekä varsin laajamittainen reagointi käsitteen poliittiseen käyttöön ylipäätään, korostavat sitä kuinka laaja vaikutus kylmästä sodasta juontuvilla kokemuksilla Suomessa edelleen on. Lisäksi käsite osoittaa kuinka kansallinen itsetunto – erityisesti kansallisen itsetunnon määrittyminen suhteessa ylpeyden ja häpeän tunteisiin – on Suomessa tiukasti sidoksissa näkemykseen siitä, miten maan koetaan asemoituvan suhteessa Venäjään.

Kansainvälisesti käsitteeseen yhdistetään kuitenkin toisenlaisia piirteitä, kuten viittaukset Suomen kylmän sodan aikaisen sillanrakentajan roolin sovittamisesta Ukrainalle osoittavat. Käsitteen kansainvälinen käyttö havainnollistaa erityisesti sitä, miten historiallisten metaforien kautta pyritään ymmärtämään nykyhetken tapahtumia. ”Suomi” toisin sanoen näyttäytyy välineenä ymmärtää ajankohtaisten tapahtumien taustalla vaikuttavaa dynamiikkaa. Suomalaisten esittämät protestit heidän ainutlaatuiseksi ymmärtämänsä kokemuksen rinnastamisesta ”Itä-Euroopan” geopoliittiseen kuvastoon kaikunevat kuitenkin kuuroille korville, sillä valtaosa tilannetta kansainvälisesti kommentoivista tahoista tuskin on kovinkaan kiinnostunut suomalaisten tunnoista tässä asiassa.

Suomen kannalta keskeistä on se, minkälaisen analogian kautta suomettumista tulkitaan. Toisin sanoen, näyttäytyykö suomettuminen strategista nokkeluutta esittävänä kiertoilmaisuna vai yhdistetäänkö se selkärangattomaan alistumiseen, itsesensuuriin ja itsenäisyyden rajoittumiseen? Toistaiseksi suomettumista on tulkittu enimmäkseen ensiksi mainitussa merkityksessä, jolloin Suomen maine on säilynyt eheänä, jopa vahvistunut. Tämä voi hyvin tarjota Suomelle strategisia mahdollisuuksia tuottaa tietynlaista narratiivia sen paikasta maailmassa, joskin on kyseenalaista onko tässä yhteydessä paras tapa takertua historiaan valittamalla menneisyyden virheistä vai paremminkin keskittyä arvioimaan tulevaisuutta.

On kuitenkin eri asia arvioida sitä, tarjoaako suomettuminen hyvän analogian Ukrainan kohdalla. Käsitteenä suomettuminen viittaa vahvasti reaktiiviseen ymmärrykseen kansainvälisestä politiikasta, jossa suurvaltalähtöinen geopoliittinen diskurssi sekä vaikutuspiiriajattelu nostetaan globalisaatiota, verkostoitumista sekä keskinäisriippuvuutta merkittävämmiksi tekijöiksi. Tämä lienee juuri se diskurssi, jonka itseään toteuttavaa potentiaalia länsimieliset ukrainalaiset parhaillaan pelkäävät.

Christopher Browning, politiikan tutkimuksen ja kansainvälisten suhteiden professori (Reader), Warwickin yliopisto

 

Suomettumisen käsite on monessa mielessä kiinnostava myös tutkimuksellisesti. Se, että rauhan ja turvallisuuden formulaa voidaan arvostella osoittaa, että rauha ja turvallisuus eivät ole neutraaleja tutkimuksen kohteita vaan aina sidonnaisia rauhan ja turvallisuuden ehtoihin. Suomen rauhaa Neuvostoliiton kanssa voidaan kritisoida tai puolustaa sen perusteella, mitä onnistuimme turvaamaan ja minkä rauhoittamaan. Sodan välttäminen ei siten ollut mikään poliittisesti neutraali saavutus.

Tutkimuksellisesti on hyödyllistä määritellä suomettumista tavalla, joka mahdollistaa oppimisen sekä onnistumisista että virheistä. Suomettuminen siinä mielessä kuin Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski sen määrittelevät, oli sopeutumisstrategia, jossa itsenäisyys ja puolueettomuus tehtiin suurvaltanaapurille hyödyllisemmäksi kuin liittolaisuus. Jos Neuvostoliiton joukot eivät olleet Suomessa eikä automaattista yhteistyömekanismia ollut, Nato saattoi luottaa siihen, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomen kautta kestäisi ainakin jonkin aikaa Suomen taistellessa alueelleen hyökkäävää Neuvostoliittoa vastaan. Tämä puolestaan merkitsi sitä, ettei Natoon tarvinnut luoda järjestelmää, jolla voisi nopeasti reagoida Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomen kautta. Tämä merkitsi Neuvostoliitolle puolustuksellista etua (vaikka tietysti myös heikensi hyökkäyksellisiä asetelmia) verrattuna skenaarioon, jossa Suomi olisi ollut Neuvostoliiton liittolainen.

Toisaalta puolueettomuus oli myös lännelle hyödyllisempi kuin Suomen Nato-jäsenyys, sillä Nato-jäsenenä Suomen itäraja olisi voimakkaammin Neuvostoliiton militarisoima. Tällaisen aseman Kissinger ja Brzezinski haluaisivat tarjota Ukrainalle hälventääkseen sekä Euroopan että Venäjän puolustuksellisia huolia. Suomettumista voidaan jopa pitää yhtenä vaihtoehtoisena tapana vähentää turvallisuusdilemmaa Pohjois-Euroopassa, sillä puolueeton Suomi tuki kaikkien puolustuksellisia intressejä omalla puolustuskyvyllään. Mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltojen keskeiset turvallisuuspoliittiset haukat ovat siten Ukrainaa suomettaessaan antaneet myös Suomelle argumentteja Natoon liittymistä vastaan.

Positiivinen suomettunut Suomi piti huolen siitä, ettei Suomi tullut riippuvaiseksi Neuvostoliitosta tavalla, joka olisi sellaisenaan heikentänyt puolueettomuuden uskottavuutta lännessä. Suomi ei koskaan Kekkosen tai Paasikiven aikana esimerkiksi antanut Suomen kauppariippuvuuden Neuvostoliitosta nousta yli 25 %. Tuo prosenttiosuus nousi yli 25 % vasta pian Koiviston tultua Suomen presidentiksi! Siten vihreiden väite, että nykyinen Suomen talouden epäviisas ajautuminen riippuvuuteen Venäjän energiapanoksesta johtaa suomettumiseen, ei pidä paikkaansa, jos historiaa yritetään muistaa tarkemmin. Historiallinen suomettumisen adaptaatiostrategia huolehti siitä, ettei Suomi tullut vaarallisen riippuvaiseksi suurvaltanaapuristaan, johon haluttiin kuitenkin pitää hyviä suhteita.

Samalla Suomen puolueettomuuden luotettavuus, se, millä varmistettiin, että Suomi todella taistelisi ketä tahansa läpikulkijaa vastaan, saavutettiin ulkopoliittisella linjalla, joka sidottiin ulkopolitiikkaa tekeviin henkilöihin. Tässä piilee ulkopolitiikan epäonnistumisen siemen. Suomen puolueettomuuspolitiikka nimettiin Paasikivi-Kekkosen linjaksi, mikä edelleen vahvisti luottamuksen ja henkilökysymysten yhteen nivoutumista. Siten Suomen puolueettoman adaptaatiopolitiikan onnistumisen edellytyksenä ollut luottamus voitiin saada aikaan vain mikäli Neuvostoliitto luotti puolueettomuutta toteuttaviin henkilöihin. Demokratiassa tämä merkitsi tietysti sitä, että valtion ulkopuoliset voimat saivat luvan vaikuttaa henkilövalintoihin ja tämä paitsi näivetti demokratiaa myös heikensi Suomen itsenäisyyttä.

Ongelma ei ollut vain kuvapoliittinen, Suomen mainetta tahraava (kuten Sofi Oksanen näyttäisi uskovan), vaan todellinen demokratian ja itsenäisyyden ongelma. (Ylipäänsä minusta suomalaisessa keskustelussa kuvapoliittiset argumentit saavat aivan tarpeettoman suuren huomion ja suomalaiset ovat valmiita tekemään vaikka vahinkoa Suomen turvallisuudelle, jos sen tekeminen vain toisi Suomen edulliseen valoon.) Jos Suomi olisi institutionalisoinut puolueettomuutensa vaikka perustuslaillisesti tai tehnyt liittoutumattomuuden jotenkin identitiivisesti tai materiaalisesti pakolliseksi, Neuvostoliiton luottamus puolueettomuutta kohtaan olisi edellyttänyt vain Neuvostoliiton kykyä valvoa puolueettomuuden instituutioita tai sen materiaalista perustaa, esimerkiksi sitä, että Suomen aseistautuminen tapahtui tavalla joka vaikeutti inter-operabiliteettiä Nato-joukkojen kanssa. Tämä ei olisi vaikeuttanut sen enempää demokratiaa kuin itsenäisyyttä.

Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto

Julkista keskustelua suomettumisesta

Helmikuussa yhdysvaltalainen veteraanivaikuttaja Zbigniew Brzezinski ehdotti Suomea Ukrainan malliksi. Muutamaa viikkoa myöhemmin Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Henry Kissinger toisti Brzezinskin ajatuksen: Ukrainan tulisi valita Suomen linja eli toimia idän ja lännen välisenä siltana, joka tekee yhteistyötä lännen kanssa, mutta samaan aikaan pyrkii välttämään institutionaalisen vihamielisyyden lietsomista Venäjää kohtaan.

Suomessa ehdotuksiin reagoitiin kiivaasti.

Kari Huhta totesi Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”Suomi on tarjolla eräänlaiseksi poliittiseksi vaihtorahaksi”. Huhta näki suomettumistermin paluun osana suurvaltapeliä, jota harjoitetaan retoriikan avulla.

Entiset suurlähettiläät Rene Nyberg (myös täällä) ja Jaakko Iloniemi puolestaan totesivat, että Suomen historiallinen ja nykyinen asema suhteessa Venäjään on täysin väärin ymmärretty: Suomen Venäjä-strategia on ollut itse asiassa aikaansa edellä oleva ja ainulaatuinen poliittinen saavutus, ei pakon sanelemaa. Siksi sitä on hyvin vaikea kopioida.

Suomettuminen oli esillä myös Frankfurtin kirjamessujen avajaisissa lokakuussa. Kirjailija Sofi Oksasen mukaan Suomen mallissa ei ole mitään ihailtavaa tai ainutlaatuista: “Suomettuminen oli vähennettyä itsenäisyyttä, nakerrettua demokratiaa ja kuristettua ilmaisunvapautta – malli jota suomalaisen on mahdoton suositella kenellekään.”

Oksanen pyrki viemään keskustelua pois määrittelykysymyksistä ja keskittyä suomettumisen poliittisiin vaikutuksiin:

“Jos Suomen toiminta näyttää ulospäin suomettumiselta, meidän täällä on turha vatvoa sitä, onko se oikeasti niin vai ei. Se miltä se näyttää on tärkeämpää. Tällä hetkellä Suomi on onnistunut lyhyessä ajassa tuuttaamaan ulos aikamoisen liudan mainevahinkoja, jotka näyttävät suomettumiselta … Sellaisesta maineesta on aika hankala päästä eroon. Se, että Suomi näyttää suomettuneelta, sopii tietenkin Moskovalle, koska se tekee Suomesta länsinäkökulmasta katsoen epäluotettavan kumppanin.”

Syksyn aikana keskustelu suomettumisesta rantautui myös sisäpoliittiseen keskusteluun. The Financial Times -lehdelle antamassaan haastattelussa entinen ympäristöministeri Ville Niinistö sanoi, että hallituksen ydinvoimalinjauksessa oli “suomettumisen henkeä”.

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman tyrmäsi Niinistön ulostulon ja totesi sen olevan “vähemmän isänmaallista toimintaa”.

Emeritusprofessori Osmo Apunen puolestaan twiittasi suomettumisen olevan sisäpoliittinen leimakirves, jolla on sopivasti ikävä kaiku.

Viime viikolla Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä esitti, että “Suomettumisepäilyt tulevat harvoin suorina syytöksinä. Poliitikkojen, virkamiesten ja diplomaattien mukaan kyse on useimmiten hienovaraisesta vihjailusta. Epäillään sitä, selviääkö Suomi Venäjän mahdollisen paineen alla esimerkiksi talous- tai energiarintamalla”.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*