Kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat rajoittaa kansalaisten sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä merkittävästi. Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on usein myös tekosyy, kun epädemokraattinen valtio pyrkii rajoittamaan sananvapautta tai muita ihmisoikeuksia oman valtansa vahvistamiseksi. Myös demokraattisissa valtioissa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat uhata sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä.

Esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Dunja Mijatović on varoittanut huolestuttavasta terrorismilainsäädännön trendistä, joka uhkaa sananvapautta Euroopassa.

Lehdistö joutuu usein kohteeksi. Anu Koivunen ja Johanna Vuorelma tuovat esille vakavia riskejä artikkelissa, joka käsittelee syytteitä Helsingin Sanomien toimittajia vastaan turvallisuussalaisuuksien paljastamisesta ja paljastamisen yrityksestä. Syytteistä Helsingin Sanomien toimittajia vastaan on uutisoitu myös kansainvälisesti. Voidaan odottaa, että seurauksena Suomen sijoitus laskee maailman lehdistönvapausindeksissä, missä se oli jälleen kerran toisella sijalla vuonna 2021.

Ei vain lehdistö tähtäimessä

Ilmaisunvapauden rajoittaminen kansallisen turvallisuuden nimessä ei koske vain lehdistöä. Esimerkiksi taiteellinen ilmaisunvapaus ja akateeminen vapaus monesti joutuvat koville.

Sananvapaus internetissä on usein viranomaisten tähtäimessä. Internet on monelle nykyään tärkein paikka, missä sananvapaus joko toteutuu tai missä sitä rajoitetaan. Samalla vakavat kansalliset ja kansainväliset turvallisuusuhat, jotka ilmenevät internetissä, kuten terroristisen verkkosisällön ja disinformaation leviäminen, vaativat yhdyskunnalta tehokkaita toimenpiteitä.

Myös demokraattisissa valtioissa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat uhata sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä.

Internetin sääntelyyn liittyy monimutkaisia kysymyksiä sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta ja suurista ongelmista, kuten kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä uhkista, tai esimerkiksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvästä aineistosta ja viharikoksista. Tilannetta hankaloittaa monikansallisten jättiyritysten dominanssi. Verkkojättien ehdot ja käytännöt usein määrittelevät, mikä on mahdollista internetissä.

Terroristinen verkkosisältö

Tietyt aiheet ovat erityisen haastavia internetin sääntelyn ja sananvapauden kannalta, kuten esimerkiksi terrorismi. Yhteiskunta tarvitsee tehokkaita toimenpiteitä terrorismin torjumiseen ja terroristisen sisällön leviämisen estämiseen. Samalla tieto ja avoin keskustelu terrorismista, sen syistä ja torjuntatoimenpiteistä ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä. Verkkosivut, joilla on paljon terroristiseksi käsitettyä aineistoa, voidaan nähdä yhtäältä aineiston levittämisen alustana, tai tärkeänä resurssina tutkijoille, viranomaisille ja toimittajille.

Internetin jättialustat, kuten YouTube, Facebook ja TikTok, käyttävät automatisoituja menetelmiä käyttäjien lataaman sisällön moderointiin, muun muassa terroristisen sisällön tunnistamiseen ja poistamiseen.

Vaikka menetelmät ovat kehittyneet, automatisoidut moderointisysteemit tekevät usein virheitä, mikä lisää jännitteitä terroristisen sisällön leviämisen tehokkaan torjumisen ja internetin sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen turvaamisen välillä. On esimerkiksi riski, että tärkeä tieto, kuten aineisto, jota voitaisiin käyttää todisteena sotarikosoikeudenkäynnissä, tulee poistetuksi ja tuhoutuu, kun verkkoalusta pyrkii poistamaan terroristista sisältöä.

EU:n uusi asetus terroristisesta verkkosisällöstä

EU on tänä vuonna hyväksynyt, pitkien neuvottelujen jälkeen, kiistellyn uuden lain, joka pyrkii estämään terroristisen verkkosisällön leviämisen. EU-maiden tulee soveltaa asetusta kesäkuusta 2022 alkaen.

Pääsääntönä uusi laki velvoittaa verkkopalvelut poistamaan terroristisen verkkosisällön – kaikissa EU-maissa – tunnin sisällä poistamismääräyksestä. Poistamismääräyksen voi antaa minkä tahansa EU-maan nimetty ”toimivaltainen viranomainen”, jonka ei tarvitse olla oikeusviranomainen. Monet digitaalisia oikeuksia puolustavat järjestöt ja alan asiantuntijat ovat ilmaisseet huolensa, että jäsenmaat voivat väärinkäyttää asetusta, esimerkiksi vaientaakseen toisissa EU-maissa asuvia kriitikkoja leimaamalla heidän tuottaman sisällön terroristiseksi ja antamalla poistamismääräyksen.

YK:n turvallisuusneuvoston terrorismin vastaisen komitean sihteeristön tukema Tech Against Terrorism -aloite on nostanut esille useita vakavia huolia asetuksesta, erityisesti sen vaikutuksista pienempien verkkoalustojen toimintaan ja myös vaikutuksista sananvapauteen.

Monet digitaalisia oikeuksia puolustavat järjestöt ja alan asiantuntijat ovat ilmaisseet huolensa, että jäsenmaat voivat väärinkäyttää asetusta, esimerkiksi vaientaakseen toisissa EU-maissa asuvia kriitikkoja leimaamalla heidän tuottaman sisällön terroristiseksi ja antamalla poistamismääräyksen.

Uuden asetuksen mukaan verkkosisältö, jota levitetään yleisölle opetus-, journalismi-, taide- tai tutkimustarkoituksessa tai terroritoiminnan ehkäisy- tai torjuntatarkoituksessa, mukaan luettuna aineisto, jossa esitetään kärkeviä tai kiistanalaisia näkemyksiä julkisen keskustelun yhteydessä, ei ole terroristista sisältöä. Tavoite on hyvä, mutta artiklaa soveltaessa voi esiintyä hyvin haastavia rajanveto- ja määrittelytilanteita.

Käytännössä on myös muita haasteita, erityisesti ottaen huomioon vaatimuksen, että terroristinen sisältö poistetaan tunnin sisällä poistamismääräyksestä. Vaikka automatisoidut menetelmät, joita verkkoalustat käyttävät sisällön tunnistamiseen ja poistamiseen ovat kehittyneet, ne tuottavat, kuten mainittu, vielä paljon virheitä.

Disinformaatio ja kansallinen turvallisuus

Jännitteet ja ristiriidat kansallisen turvallisuuden ja sananvapauden välillä kärjistyvät helposti harmailla alueilla vapaan tiedonvälityksen, misinformaation, eli tahattomasti jaetun väärän tiedon ja disinformaation, eli tahallisesti jaetun väärän tiedon, rajamailla.

Disinformaation hillitsemisen ja sananvapauden välillä on selviä jännitteitä. Disinformaatioon kohdistuvilla torjuntatoimenpiteillä voi olla negatiivisia ja arvaamattomia seurauksia sananvapaudelle. Valtiot voivat tyypillisesti turvallisuusuhkiin vedoten oikeuttaa disinformaation torjumista, mutta todellisena tavoitteena voi yhtä lailla olla sisäisten tai ulkoisten kriitikkojen vaientaminen.

Disinformaation hillitsemisen ja sananvapauden välillä on selviä jännitteitä.

Disinformaatiota voidaan kuvata viheliäisenä ongelmana (wicked problem). Tämän tyyppiset ongelmat ovat hyvin hankalia hahmottaa kokonaisvaltaisesti ja ratkaisutoimenpiteet itsessään voivat synnyttää uusia ongelmia.

Disinformaatio on vakava, jatkuvasti kehittyvä ja muuntuva hybridiuhka. Sen torjuminen oli yksi painopisteistä Suomen EU-puheenjohtajakauden aikana. Koronaviruspandemia on aiheuttanut hyvin nopeasti ja maailmanlaajuisesti leviävää misinformaatiota, disinformaatiota ja salaliittoteorioita. EU-neuvosto on todennut, että koronaviruspandemia tekee EU:sta ja sen jäsenmaista alttiimpia lisääntyneen disinformaation kaltaisille hybridiuhkille.

Lehdistönvapaus, disinformaatio ja EU:n suuri digilakiehdotus

EU:n komissio julkisti vuoden 2020 lopussa kaksi suurta lainsäädäntöehdotusta, jotka pyrkivät puuttumaan internetin moniin ongelmiin. Neuvotteluissa uudesta lakipaketista lehdistönvapaus ja disinformaation torjuminen ovat nyt törmänneet.

Lakiehdotuksista neuvotellaan parhaillaan. Ehdotukset voivat merkittävästi heikentää jättialustojen valta-asemaa internetin sananvapauden ja tiedonvälityksen muokkaajina. Molemmat ehdotukset ovat tärkeitä sekä media-alan kehitykselle että lehdistönvapaudelle Euroopassa. Uudella lainsäädännöllä tulee olemaan myös globaalia vaikutuksia ja onnistunut uusi lainsäädäntö voisi näyttää mallia muille maille.

Digipalvelusäädösehdotus (Digital Services Act) sisältää uusia sääntöjä verkkoalustojen velvollisuuksista ja käyttäjien oikeuksista. Ehdotuksella on potentiaalia mullistaa nykyisiä käytäntöjä ja vahvistaa ilmaisunvapautta ja tiedonvälityksen vapautta internetissä merkittävästi. Digimarkkinasäädösehdotus (Digital Markets Act), pyrkii luomaan reilummat markkinat ja vaikka säätelyn kohteita ei erikseen nimetä tässä vaiheessa, voidaan säädösehdotuksen katsoa kohdistuvan erityisesti Googlen ja Facebookin kaltaisiin digitaalisten markkinoiden valtaviin ”portinvartija-alustoihin”.

Uudella lainsäädännöllä tulee olemaan myös globaalia vaikutuksia ja onnistunut uusi lainsäädäntö voisi näyttää mallia muille maille.

Digipalvelusäädösehdotus luo uusia velvoitteita verkkoalustoille ja pyrkii vahvistamaan käyttäjien oikeuksia, sekä lisäämään avoimuutta verkkoalustojen toiminnassa. ”Erittäin suurilla verkkoalustoilla”, jotka tavoittavat 10 prosenttia EU:n väestöstä, on erityisiä lisävelvoitteita. Kasvavat vaatimukset verkkoalustoille tehostaa käyttäjien lataamaa sisällön moderointia ja poistaa sisältöä, joka rikkoo lakeja tai verkkopalvelun käyttöehtoja, todennäköisesti johtavat siihen, että verkkoalustat poistavat huomattavasti enemmän sisältöä. Tämä todennäköisesti tuottaa lisää virheitä moderoinnissa koskien myös journalistista aineistoa.

Media-alan edustajat ja toimittajien järjestöt ilmaisivat varhaisessa vaiheessa huolensa journalistisen sisällön poistamisesta ja vaativat poikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen, jonka mukaan verkkoalustoilla ei olisi valtuuksia puuttua toimituksellisesti tuotettuun sisältöön. Verkkojättien puuttuminen median tuottamaan sisältöön käyttöehtojensa ja moderointipäätöstensä kautta on huomattava huolenaihe medioille.

Globaalien verkkoalustojen kasvu on muuttanut media-alaa, joka on menettänyt mainostuloja verkkoalustoille. Lehtikustantajat ovat myös vaatineet korvauksia, jos verkkopalvelu, esimerkiksi Google News, käyttää lehtikustantajan tuottamaa sisältöä, mikä yleensä tapahtuu ilman maksua. Suomessa keskustellaan nyt EU:n tekijänoikeusdirektiivin täytäntöönpanosta, johon kuuluu tiettyjä uusia oikeuksia korvauksiin lehtikustantajille, jos verkkoalusta käyttää lehtikustantajan sisältöä. Direktiivistä on ollut paljon erimielisyyksiä.

Media-alan edustajat ja toimittajien järjestöt ilmaisivat varhaisessa vaiheessa huolensa journalistisen sisällön poistamisesta ja vaativat poikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen, jonka mukaan verkkoalustoilla ei olisi valtuuksia puuttua toimituksellisesti tuotettuun sisältöön.

Media-alan järjestöt ovat perustelleet poikkeussäännön lisäämistä muun muassa painottamalla, että tiedotusväline kantaa itse vastuun päätoimittajavastuulla tuotetusta sisällöstä.  Suomessa vastaava päätoimittaja voidaan tuomita päätoimittajarikkomuksesta, jos hän laiminlyö toimitustyön valvontaa, vaikka hän ei olisi henkilökohtaisesti syyllinen tiedotusvälineen toiminnassa tapahtuneeseen rikokseen.

Tiedotusvälineiden valtiosta riippumaton itsesääntely on tärkeä osa lehdistönvapauden turvaamista. Riippumaton, vapaa ja vahva lehdistö on olennainen osa demokratiaa. Lehdistöä kutsutaan usein ”vallan vahtikoiraksi”, joka toteuttaa kansalaisten oikeutta saada tietoa yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista.

Lehdistöstä voidaan siis puhua yhteiskunnallisesti merkittävänä instituutiona. Näin ollen journalistisen sisällön poistamisen poikkeusehdotuksesta on käyty kiivaita keskusteluja neuvottelujen yhteydessä erityisesti liittyen disinformaation torjumiseen.

Media-alan ja toimittajien järjestöt ovat vahvasti ajaneet mediapoikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen. Monet tahot, mukaan luettuna nyt EU-komissio, ovat kuitenkin vastustaneet poikkeusta. Syy tähän on huoli, että poikkeussääntö median tuottamalle sisällölle myös suojaisi disinformaatiota levittäviä tahoja, jotka esiintyvät tiedotusvälineinä tai ovat tiedotusvälineitä, mutta eivät noudata yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Esimerkkeinä on mainittu muun muassa amerikkalaiset Breitbart ja Fox News, ranskalainen France Soir ja venäläinen Sputnik.

Tätä kirjoittaessa ehdotettu poikkeussääntö median tuottamalle sisällölle on poistettu, mutta on mahdollista, että osapuolet vielä löytävät neuvotteluissa EU:n digipalvelusäädöksestä kompromissin, joka suojaisi lehdistön tuottamaa sisältöä monikansallisten jättiyritysten päätöksiltä luomatta uusia mahdollisuuksia disinformaation levittäjille.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija. Hän työskentelee Sananvapaus digitaalisena aikakautena -työryhmässä ja on myös Suomen PENin johtokunnan jäsen. Mielipiteet artikkelissa ovat kirjoittajan omat.

Julkaisu Sananvapaus: kansallinen turvallisuus, terrorismi ja disinformaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuun 2001 jälkeistä aikaa on luonnehdittu terrorismin aikakaudeksi. Terrorismi on noussut maailmanpolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Terrorismin torjumiseksi on sodittu muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa ja solmittu useita terrorismin vastaisia kansainvälisiä sopimuksia.

Vastatoimet ovat pitkälti hajottaneet al-Qaidan sellaisena kuin se oli ennen iskuja. Jihadistinen terrorismi ei ole kuitenkaan loppunut, vaan monimuotoistunut, ja al-Qaida on saanut haastajan Isisistä. Niin al-Qaidan kuin Isisinkin liittolaisryhmittymiä toimii edelleen useissa maissa. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista saattaa tarjota uutta toimintatilaa jihadistiselle liikehdinnälle.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen.

Terrorismin aikakausi on näkynyt myös meillä Suomessa. Elokuussa 2017 tapahtui Suomen ensimmäinen jihadistinen terroriteko. Lisäksi Syyrian ja Irakin konfliktialueelle matkustaminen sekä sieltä palaaminen ovat nousseet toistuvasti otsikoihin ja poliittisen keskustelun keskiöön.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen. Erityisesti tämä koskee terrorismin torjuntaa ja käsityksiä terrorismista.

Syytä tällaiselle pohdinnalle kuitenkin olisi, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet merkittävästi terrorismin torjuntaa länsimaissa sekä sitä, miten väkivaltaisia konflikteja ja niiden syitä hahmotetaan.

Terrorismin torjunta on laajentunut huomattavasti

Terrorismin torjunnan näkyvin osa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on eittämättä ollut Yhdysvaltojen julistama terrorismin vastainen sota ja sen nimissä käydyt sodat Irakissa ja Afganistanissa.

Helposti nähtävissä on ollut myös se, miten sana terrorismi on alkanut esiintyä entistä useammin poliittisten johtajien puheissa. Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi. Kansainvälisellä tasolla on solmittu useita terrorismin vastaiseen toimintaan liittyviä sopimuksia.

Terrorismin torjunnan tiivistyminen on näkynyt siinä, että turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisten terrorismiin suuntaamat resurssit ovat kasvaneet, joissakin länsimaissa hyvinkin voimakkaasti.

Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt kuitenkin toinen perustavanlaatuinen muutos: paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Tämä näkyy terrorismilainsäädännössä. Ennen vuotta 2001 useilla Euroopan mailla, esimerkiksi Suomella, ei ollut erillistä lainsäädäntöä terrorismista. Itse terrori-iskut olivat toki tällöinkin rikoksia muiden lakien nojalla. Nyt erillistä terrorismilainsäädäntöä edellytetään esimerkiksi Euroopan unionin direktiivissä, ja Suomen rikoslaissa on ollut luku terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista vuodesta 2003 lähtien.

Tämän jälkeen useat kansainväliset sopimukset ovat edellyttäneet terrorismilainsäädännön laajentamista entisestään. Nykyisin niin Suomessa kuin muuallakin määritellään rikokseksi paljon muutakin kuin itse terroriteot. Rikollista on esimerkiksi terrorismiin kouluttautuminen, kouluttaminen, värvääminen sekä terroristiryhmän toiminnan johtaminen ja toimintaa hyödyttävän tiedon hankkiminen. Tämä on laajentanut huomattavasti viranomaisten toimivaltuuksia puuttua terrorismiin rikostutkintojen ja tiedustelun kautta.

Paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Samalla laajentunut lainsäädäntö on haastanut monin paikoin vakiintuneita oikeudellisia periaatteita, myös Suomessa. Rangaistavaksi on määritelty tekoja, joiden yhteys itse terrori-iskuihin on usein kaukainen ja varsin tulkinnanvarainen. Terrorismilainsäädännöstä tekee osin ongelmallista myös se, että sen tapa määritellä terrorismi on varsin epäselvä ja jättää oven auki monenlaisille tulkinnoille.

Tässä vaiheessa voidaan viimeistään hylätä usein esitetty väite siitä, että liberaalit demokratiat olisivat laajojen kansalaisvapauksien ja -oikeuksien vuoksi erityisen haavoittuvia terrorismille. 2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista. Tämä näkyy myös siinä, miten tiedustelupalveluiden toimintavaltuuksia ja erilaisia valvonnan mekanismeja on laajennettu huomattavasti, pitkälti juuri terrorismin torjunnan tarpeilla perustellen.

2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista.

On myös toinen tapa, jolla terrorismin torjunta on laajentunut ennennäkemättömällä tavalla ja kokonaan uusille aloille. Terrorismin torjuntaan on kehittynyt ”pehmeämpi” puoli radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn muodossa. Ilmiön tuntemusta ja ennaltaehkäisyyn osallistumista odotetaan nykyisin myös opettajilta, nuorisotyöntekijöiltä, kansalaisjärjestöiltä, uskonnollisilta yhteisöiltä ja sosiaalityöntekijöiltä.

Radikalisoitumisen ennaltaehkäisyä ei nykymuodossaan ole tehty ennen 2000-lukua. Sen mahdollisti terrorismia ja sen syitä koskevissa ajattelutavoissa tapahtunut muutos, johon palataan kohta. Sitä ennen on kuitenkin paikallaan sanoa muutama sana lisää kovan terrorismin torjunnan seurauksista.

Terrori-iskujen tekeminen länsimaissa on käynyt hyvin vaikeaksi

Terrorismin kohdalla huomio kiinnittyy pääosin tapahtuneisiin iskuihin ja siihen, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Erityisen uhkaavalta on vaikuttanut se, että terrori-iskuja tekevät myös yksittäiset ihmiset omin voimin ja omasta aloitteestaan. Tällaisten iskujen ennaltaehkäiseminen vaikuttaa lähes ylivoimaiselta haasteelta.

Vähemmälle huomiolle on puolestaan jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Tietoja esitetyistä suunnitelmista ei ole helppo kerätä, mutta myös paljastuneet suunnitelmat sisältäviä terrorismitilastoja on saatavilla. Norjalaistutkimuksen mukaan 1990-luvun jälkeen julkisesti tiedossa olevia mutta toteutumattomia jihadistisia iskusuunnitelmia on ollut Euroopassa yhtä paljon kuin toteutuneita iskuja. Yhdysvalloissa taas yhtä toteutunutta jihadistista iskua kohti on ollut kolme paljastunutta iskusuunnitelmaa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Terrorismin torjunta on kiristynyt Länsi-Euroopassa siinä määrin, että yhtään järjestäytyneemmän terroritoiminnan ylläpitäminen on käynyt ainakin jihadistisen terrorismin kohdalla likipitäen mahdottomaksi. Varsinaisia isompia terroristijärjestöjä ei Länsi-Euroopassa ole käytännössä enää ollut IRA:n ja ETA:n toiminnan hiivuttua.

Yksittäisten ihmisten tai pienten ryhmien tekemät ja suhteellisen helposti toteutettavat iskut ovat dominoineet jihadistista terrorismia Länsi-Euroopassa pitkälti juuri siksi, että monimutkaisemmat suunnitelmat ovat paljastuneet huomattavasti useammin ennen toteutumistaan.

Osviittaa terrorismin torjunnan volyymista antavat myös Europolin tiedot terrorismipidätyksistä. Vuosina 2007–2020 EU-maissa pidätettiin terrorismilainsäädännön nojalla keskimäärin 780 ihmistä vuodessa. Tämän päälle tulevat vielä ne vaikeammin jäljitettävät tapaukset, joissa terroritoimintaan osallistuneita on pidätetty muiden pykälien perusteella.

Tapa käsitellä terrorismin syitä on muuttunut yksilökeskeisemmäksi

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla, erityisesti mitä tulee terrorismiin länsimaissa. Tapahtunutta muutosta voi olla vaikea hahmottaa, koska terrorismi on tullut monille tutuksi juuri 2000-luvun keskustelujen kautta.

Yksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen julistetun terrorismin vastaisen sodan seurauksista oli, että keskustelu terrorismin syistä kävi hankalaksi. Varsinkin Yhdysvaltojen poliittisessa puheessa terroristit esitettiin yksiselitteisesti demokratian ja vapauden vihollisina.

Iskuja seuranneina vuosina viriteltiin myös keskustelua terrorismin juurisyistä muun muassa tutkijoiden suunnalta. Terrorismin juurisyillä tarkoitettiin niitä yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja rakenteita, jotka ovat omiaan luomaan terroritoiminnalle otollisia olosuhteita. Juurisyykeskustelu oli monin tavoin jatkoa sille, miten terrorismin ja laajemminkin väkivaltaisten konfliktien syitä oli hahmotettu aiemmin.

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla.

Tälle keskustelulle ei kuitenkaan ollut 2000-luvun alkupuolella tilaa terrorismin vastaisen sodan hallitsemassa ilmapiirissä varsinkaan Yhdysvalloissa muttei juuri Euroopassakaan.

Samalla oli kuitenkin tarve päästä jollakin tavalla pureutumaan terrorismin taustatekijöihin – varsinkin kun vuosien 2004–2005 tienoilla kävi selväksi, että jihadistinen terrorismi veti puoleensa myös Euroopassa kasvaneita ihmisiä.

Tässä tilanteessa syntyi uudenlainen tapa keskustella terrorismin syistä radikalisoitumisen kautta. Radikalisoitumispuhe alkoi hallita nopeasti nimenomaan terrorismia ja Eurooppaa koskevaa julkista keskustelua ja politiikkaohjelmia.

Keskiöön nousi nyt yksilö ja kysymys siitä, miksi yksittäiset ihmiset lähtevät mukaan terrorismiin. Tämä johti etsimään tapoja tunnistaa radikalisoitumisriskissä olevia ihmisiä sekä kehittämään interventioita, joilla radikalisoituminen voitaisiin ennaltaehkäistä. Yksilöön keskittyminen tarjosi poliittisesti käyttökelpoisen tavan käsitellä terrorismin syitä. Se tarjosi valtiolle neutraalin välittäjän ja ongelmien ratkaisijan roolin sekä mahdollisesti vaikeiden yhteiskunnallisten kysymysten ohittamisen.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Erityisen suosituksi on sittemmin muodostunut tapa hahmottaa radikalisoitumisen riski juontuvaksi ihmisen haavoittuvuuksista. Tämän ajattelutavan mukaan yksinäisyyden, henkilökohtaisten menetysten ja takaiskujen sekä syrjäytymisen kaltaiset seikat voivat altistaa ihmisen radikalisoitumiselle.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Jos tutkimuksen perusteella jotain tiedetään, niin se on, että terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne. Tämän lisäksi se edellyttää sen laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkastelua, jonka piiristä terroritoimintaan lähteneet ryhmät ovat nousseet. Näitä on itse asiassa pidetty yksilötasoa tärkeämpinä seikkoina.

Terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne.

Radikalisoitumisen yhdistäminen haavoittuvuuksiin ei ole tuottanut yksilötasollakaan kaikilta osin kovin osuvaa ymmärrystä terroritoiminnan syistä. Haavoittuvuuspuheen sivutuotteena on ollut taipumus käydä niin, että terrorismiin mukaan lähtevien poliittiset ja uskonnolliset näkemykset tulevat trivialisoiduiksi, ohitetuiksi tai nähdyiksi vain yksilön ongelmien tuottamina hairahduksina.

Väkivaltaisia konflikteja käsitellään entistä useammin terrorismina

Terrorismin pitkän aikavälin kehittymisen seuraaminen on vaikeaa, koska ajan myötä terrorismitoiminnan lisäksi tahtoo muuttua myös terrorismi-sanan käyttö.

Syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi-sanan käyttö on yhtäältä kaventunut ja toisaalta laajentunut. Kaventunut se on siinä mielessä, että terrorismi tuli pian noiden iskujen jälkeen yhdistetyksi voimakkaasti uskontoon ja nimenomaisesti radikaali-islamistisiin liikkeisiin. Tämä oli täysin odotettavissa, terrorismi-sanalla kun on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Huomion kaventumisen kerrannaisvaikutuksena on ollut se, että terrorismi on näyttäytynyt perusteettoman vahvasti nimenomaan uskontoon ja erityisesti radikaali-islamistiseen liikehdintään liittyvältä ilmiöltä. Juuri tähän liikehdintään liittyvä terrorismi on toki ollut viimeisten vuosikymmenien aikana erityisen yleistä. Terrorismia ovat kuitenkin käyttäneet niin 2000-luvulla kuin sitä edeltävinä vuosikymmeninäkin ideologisesti hyvin erilaiset liikkeet vallankumouksellisista vasemmisto- ja oikeistoliikkeistä japanilaisiin uususkontoihin ja aborttia vastustaviin kristillisiin ryhmiin.

Terrorismi-sanalla on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Terrorismikuva on 2010-luvun aikana jossain määrin laajentunut, kun esimerkiksi Norjassa ja Uudessa-Seelannissa tapahtuneet iskut ovat havahduttaneet äärioikeistoterrorismin mahdollisuuteen. Äärioikeistoon liittyvä terrorismin uhka on nostettu esiin myös suojelupoliisin esittämissä arvioissa. Tästä huolimatta terrorismi yhdistetään edelleen pääasiassa radikaali-islamistiseen toimintaan.

Toisaalta terrorismi-sanaa on alettu käyttää 2000-luvulla entistä laajemmin kaikenlaisista paikallisista konflikteista. Näin moni sellainen konflikti, jota ei olisi aiemmin liitetty terrorismiin, tulee nyt yhdistetyksi siihen. Ennen 2000-lukua terrorismina pidettiin lähinnä sellaista toimintaa, joka tapahtuu rauhan aikana ja jossa iskuja tekevä ryhmä ei hallitse ainakaan merkittäviä maa-alueita. Laajempien aseellisten konfliktien katsottiin olevan luku sinänsä, ja niiden kohdalla puhuttiin todennäköisemmin sissisodasta, sisällissodasta tai matalan intensiteetin konfliktista.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen. Terrorismin osakseen saaman huomion ja käsitysten muutokset heijastuvat nimittäin myös niihin. Iskujen tilastointiin on investoitu 2000-luvulla paljon enemmän, joten 2010-lukua koskevat tiedot ovat siksi huomattavasti kattavampia eivätkä vertailukelpoisia aiempien vuosikymmenten tietojen kanssa.

Elämmekö edelleen terrorismin aikakautta?

Yhdysvaltojen vetäytyessä Afganistanista päättyy sen terrorismin vastaisen toiminnan pitkäkestoisin sotilasoperaatio. Sen myötä voi tulla kiusaus ajatella yhden aikakauden olevan päättymässä.

Afganistanin sodan päättyminen voi hyvin osoittautua aikakauden lopuksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Terrorismin aikakauden päättyneeksi julistamiselle on sen sijaan vaikeampi löytää tähän mennessä tapahtuneen pohjalta perusteita.

Jonkinlaisena perusteena voi pitää ehkä sitä, että terrori-iskujen määrä on suurimman terrorismitilaston Global Terrorism Databasen perusteella ollut globaalilla tasolla laskussa jo useamman vuoden. Toisaalta ei ole merkkejä siitä, että 2000-luvun päähuomion kohteena ollut jihadistinen terrorismi olisi mitenkään pysyvästi hiipumassa. Eri puolilla maailmaa toimii edelleen lukuisia al-Qaidan ja Isisin liittolaisryhmiä. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista ja sitä seurannut Talibanin nopea voittokulku todennäköisesti vain rohkaisevat jatkamaan taistelua.

Terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin.

Viimeisistä kahdesta vuosikymmenestä ei ole tehnyt terrorismin aikakautta pelkästään terrorismin kehittyminen, vaan vähintään yhtä paljon se, millaisen aseman terrorismi on saanut kansainvälisessä politiikassa ja julkisessa keskustelussa.

Tässä mielessä terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin. Mikäli seuraavina vuosina länsimaissa ei tapahdu paljon huomiota saavia ja tuhoisia terrori-iskuja, terrorismi voi alkaa väistyä länsimaiden uhkakuvissa taka-alalle, vaikka tuskin jääkään unohduksiin.

Leena Malkki on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu 20 vuotta terrorismin aikakautta – Mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Terrorismin torjunta on 2000-luvun aikana käynyt läpi lukuisia muutoksia. Yksi merkittävimmistä muutoksista on ollut pyrkimys puuttua terroritoimintaan yhä varhaisemmassa vaiheessa. Terrorismiin radikalisoitumisen ennaltaehkäisystä on tullut sitä myötä merkittävä poliittinen tavoite erityisesti Euroopassa. Sen toivotaan johtavan siihen, että mahdollisimman harva lähtee mukaan väkivaltaiseen toimintaan.

Radikalisoitumisesta on käyty vilkasta julkista keskustelua, jossa sille on esitetty monenlaisia syitä. Varsin yleisesti vastauksia on etsitty ja löydetty radikalisoituvien ihmisten henkilökohtaisesta tilanteesta ja kokemuksista. Radikalisoituminen on yhdistetty muun muassa mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen ja uskontoon. Vaikka monet näistä väitteistä käyvät hyvin arkijärkeen, niille on vaikea löytää yksiselitteistä tukea tutkimustuloksista.

Mitä radikalisoitumisesta sitten akateemisen tutkimuksen pohjalta tiedetään? Radikalisoitumista ja terrorismin syitä käsitellään laajemmin juuri ilmestyneessä kirjassani. Seuraavassa käydään läpi yleisimpiä väärinkäsityksiä ja myyttejä radikalisoitumisesta.

Radikalisoituminen ei johdu mielenterveysongelmista

Terrorismille on tarjottu usein selitykseksi mielenterveysongelmia. Koska terrori-iskut vaikuttavat niin järjettömiltä ja raaoilta teoilta ja sen lisäksi ovat harvinaisia, voi tuntua siltä, että niissä mukana olevien ihmisten täytyy olla jotenkin poikkeavia.

Ajatukset lähtevät helposti tälle radalle myös johtuen ihmiselle ominaisesta arviointivirheestä. Meillä on nimittäin taipumus selittää muiden tekemisiä heidän ominaisuuksillaan, kun taas omaa tekemistämme perustelemme vallitsevalla tilanteella.

Tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että mielenterveysongelmat eivät selitä terrorismia. Mielenterveyshäiriöt eivät tällä tietoa vaikuta olevan terroriryhmissä sen yleisempiä kuin väestössä keskimäärin.

Meillä on taipumus selittää muiden tekemisiä heidän ominaisuuksillaan, kun taas omaa tekemistämme perustelemme vallitsevalla tilanteella.

Tämä ei tarkoita sitä, että mielenterveyteen liittyvät seikat olisivat terrorismissa kauttaaltaan merkityksettömiä. Viime vuosina on selvitetty sitä, voisiko yksilön psykologisilla ominaisuuksilla ja mielenterveydellä olla vaikutusta terrorismiin osallistumiseen jossain rajatuissa toiminnan muodoissa tai rooleissa. Tutkimus näistä lähtökohdista on vasta suhteellisen alussa, mutta jotain viitteitä on jo olemassa siitä, että näin voi olla.

Tutkimusnäyttöä on esimerkiksi siitä, että mielenterveyden ongelmat ovat olleet selvästi yleisempiä niillä, jotka ovat tehneet terrori-iskuja yksin kuin niillä, jotka ovat toimineet osana ryhmää.

Selityksiä terrorismiin radikalisoitumiselle on kuitenkin etsittävä pääosin muusta suunnasta.

Radikalisoituminen ei ole syrjäytymisen alalaji

Toinen yleinen tapa selittää radikalisoitumista on ajatella sen johtuvan ihmisen syrjäytymisestä. Ihmisen otaksutaan usein olevan erityisen altis lähtemään mukaan ääriliikehdintään silloin, kun hän on jo jollain tavalla joutunut yhteiskunnan reunamille. Joskus radikalisoitumisesta puhutaan miltei kuin se olisi yksi syrjäytymisen alalaji.

Tässä näkyy radikalisoitumisen ennaltaehkäisyssä oleva taipumus samastaa se jonkin toisen sosiaalisen ongelman kanssa ja soveltaa siihen tätä toista ongelmaa varten kehitettyjä ratkaisuja. Jos radikalisoituminen johtuisi syrjäytymisestä, sen ennaltaehkäisy olisi osa syrjäytymisen vastaista toimintaa.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, radikalisoitumisen ja syrjäytymisen välinen suhde ei ole näin yksioikoinen. Jotkut terroritoimintaan mukaan lähtevät ovat taloudellisesti tai sosiaalisesti syrjäytyneitä, mutta tätä ei voi pitää mitenkään osallistujia laajasti yhdistävänä tekijänä. Historiallisesti terroritoimintaan lähteneet ovat olleet pikemminkin pääosin keskiluokkaisista taustoista.

Pahinkaan eriarvoisuus ja huono-osaisuus ei itsessään johda terrorismiin, vaan olennaista on ajatus siitä, että tilanne on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton.

Syrjäytyminen ei myöskään mitenkään luotettavasti ennakoi terrorismiin radikalisoitumisen riskiä. Valtaosalla syrjäytyneistä terroritoimintaan mukaan lähteminen koskaan tuskin edes käy mielessä.

Paljon objektiivisin mittarein todennettavaa syrjäytymistä olennaisempaa vaikuttaa olevan kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Pahinkaan eriarvoisuus ja huono-osaisuus ei siis itsessään johda terrorismiin, vaan olennaista on ajatus siitä, että tilanne on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton.

Radikalisoituminen ei vaadi myöskään sitä, että kokisi oman asemansa ja kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi. Kyse voi olla yhtä hyvin myös siitä, että ryhtyy toimintaan toisten puolesta.

Ajattelun ja toiminnan radikalisoituminen eivät kulje käsi kädessä

Radikalisoituminen liitetään usein myös uskontoihin ja ideologioihin. Yksi tapa on väittää sen johtuvan jonkin uskonnon tai ideologian luonteesta. Tällainen näkemys on kuitenkin vaikeasti sovitettavissa yhteen tutkimustulosten kanssa.

Jo nopea vilkaisu terrorismin historiaan ja nykypäivään paljastaa, että terroritekoja on tehty hyvin monenlaisten poliittisten tavoitteiden, ideologioiden ja uskontojen nimissä. Ajatusmaailmojen kirjo ulottuu aina buddhalaisuudesta kristinuskoon, kansallissosialismista maolaisuuteen ja ympäristönsuojelusta abortin vastustamiseen.

Toinen tapa luoda yhteys terrorismin ja uskonnon tai ideologian välille on esittää, että terroritoimintaan osallistuminen johtuu radikaalille ajatusmaailmalle altistumisesta ja sen omaksumisesta. Ihminen ikään kuin toimisi radikaalin ideologian sokaisemana ilman, että hän täysin hahmottaisi realiteetteja. Tässä heijastuu laajempi taipumus leimata ideologisuus jollain tavalla totuuden vastakohdaksi.

Terroristien ajatusmaailmojen kirjo ulottuu aina buddhalaisuudesta kristinuskoon, kansallissosialismista maolaisuuteen ja ympäristönsuojelusta abortin vastustamiseen.

Ideologisilla ja uskonnollisilla näkemyksillä on ilman muuta tärkeä rooli terroritoiminnassa. Jokaisella yhteiskunnallisesti aktiivisella ryhmällä tai verkostolla on joukko jaettuja näkemyksiä siitä, miten asiat ovat ja miten niitä pitäisi muuttaa. Tähän liittyy yleensä myös käsityksiä siitä, ketkä ovat ”meitä” ja ketkä ”muita”.

Terroritoiminnassa mukana olevien ajatusmaailmalle on tyypillistä, että ”meidän” ja ”muiden” välinen ero ja vastakkainasettelu nähdään hyvin terävänä. Muuten ajatusmaailmassa ja tavoitteissa voi olla paljonkin samoja aineksia kuin täysin väkivallattomilla ryhmillä.

Terroritoiminta voi vetää ihmistä puoleensa yksinkertaisesti siksi, että toiminnan tarjoama selitys maailmasta ja hänen omasta mahdollisesta roolistaan siinä puhuttelee ja resonoi jotenkin omien kokemusten ja tarpeiden kanssa.

Syvällinenkään perehtyminen radikaaliin ajatteluun tai uskonnon tulkintaan ei ennakoi todennäköisyyttä lähteä mukaan terroritoimintaan.

Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, missä määrin radikaalin ajatusmaailman omaksuminen itse asiassa johtaa terroritoimintaan osallistumiseen. Vain harva niistä, jotka jakavat samankaltaisia radikaaleja ajatuksia ja hyväksyvät väkivallan käytön, lähtee koskaan mukaan terroritoimintaan.

Syvällinenkään perehtyminen radikaaliin ajatteluun tai uskonnon tulkintaan ei ennakoi todennäköisyyttä lähteä mukaan terroritoimintaan. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että väkivaltaiseen toimintaan mukaan lähtevät ovat keskimäärin vähemmän ideologisesti ja uskonnollisesti oppineita kuin ne näkemyksiltään radikaalit, jotka eivät lähde siihen mukaan.

Terroritoimintaan mukaan lähtemiseen tai lähtemättä jäämiseen vaikuttavat siis monet muutkin asiat kuin pelkästään poliittiset tai uskonnolliset näkemykset.

Hyvin tavallisia selityksiä

Vaikka terrorismiin radikalisoituminen onkin harvinaista, siihen myötävaikuttavat seikat ovat suurelta osin hyvin tavanomaisia ihmiselämään liittyviä kokemuksia, tarpeita ja tuntemuksia. Monet niistä ovat muodossa tai toisessa vaikuttamassa mitä moninaisimpiin ratkaisuihin kuten ammatinvaihtoon, vapaaehtoistyön aloittamiseen, ulkomaille muuttoon tai vaikkapa oman blogin perustamiseen.

Terroritoimintaan lähdetään mukaan, koska sen uskotaan tuovan omaan elämään jotain sellaista, joka on itselle arvokasta, mielekästä ja jolle on tarvetta ja tilausta. Mitä tämä täsmälleen ottaen on, vaihtelee ihmisestä toiseen. Esiin nousevat seikat vaikuttavat olevan pääsääntöisesti hyvin samankaltaisia riippumatta ryhmän tavoitteista ja ideologiasta.

Nämä seikat voivat olla turhautumista ja suuttumista epäoikeudenmukaisuuksiin tai pettymistä valtion ja viranomaisten toimintaan. Ryhmään kuulumisen ja itseään isomman asian eteen työskentely luo merkityksellisyyden tunnetta. Joskus seikkailun halu ja osallistumisen mukanaan tuoma status oman yhteisön piirissä tai ihan vain sopiva elämäntilanne uuden suunnan ottamiselle vaikuttavat terrorismiin radikalisoitumiseen.

Ryhmään kuulumisen ja itseään isomman asian eteen työskentely luo merkityksellisyyden tunnetta.

Hyvin merkittävä rooli on myös sillä, kenet sattuu tuntemaan ja missä aikaansa viettämään. Terroritoimintaan mukaan lähteneistä valtaosalla on jo tuttavia tai sukulaisia, jotka ovat mukana terrorismissa tai he lähtevät siihen mukaan yhdessä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Tämäkään ei ole tyypillistä vain terrorismille, vaan laajasti yhteiskunnalliseen liikehdintään osallistumiselle.

Ennaltaehkäisytyön kannalta olisi kieltämättä kätevää, jos olisi osoitettavissa jotain juuri terrorismiin radikalisoitumiselle ominaisia syitä tai edes jonkinlainen kaava siitä, miten radikalisoituminen yleensä tapahtuu. Näin ei kuitenkaan tutkimustulosten perusteella valitettavasti ole. Syyt ovat tavanomaisia ja polut vaihtelevia.

Terrorismi ei ole vain yksilötason ilmiö

Radikalisoitumiskeskustelun yhteydessä on hyvä pitää mielessä, että radikalisoitumisesta puhuminen on pitkälti 2000-luvun keksintö. Termiä ei juuri käytetty esimerkiksi tutkimuksessa ennen kuin se tuli poliittiseen kielenkäyttöön 2000-luvun puolivälin tienoilla.

Omalle ajallemme tyypillistä on, että terrorismin syitä haetaan etupäässä yksilötasolta eli pohtimalla, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan terrorismiin. Tämä on varsin kapea tapa hahmottaa terrorismin syitä. Yksilötasoon keskittyminen johtunee osin poliittisista ja osin viranomaistyön realiteetteihin liittyvistä syistä.

Erityisesti Yhdysvaltojen keskusteluilmapiiri ei ole ollut vuoden 2001 iskujen jälkeen otollinen terrorismin ”juurisyiden” käsittelylle. Kaikenlainen syiden pohdinta käsitettiin helposti terrorismin oikeuttamiseksi tai tarkoitukselliseksi lieventävien asianhaarojen esittämiseksi. Euroopassa on oltu avoimempia tällaisella pohdinnalle, mutta ongelmatonta se ei ollut täälläkään.

Omalle ajallemme tyypillistä on, että terrorismin syitä haetaan etupäässä yksilötasolta eli pohtimalla, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan terrorismiin. Tämä on varsin kapea tapa hahmottaa terrorismin syitä.

Terrorismin syihin vaikuttaminen on hyvin laaja-alainen tavoite, joka vaatii paljon poikkihallinnollista yhteistyötä. Se tuo väistämättä esiin hankalia poliittisia kysymyksiä, joihin tarttumista virkamiestyöskentelyssä on vältetty.

Keskittymällä yksilöön ja siihen, mikä tekee hänet alttiiksi omaksumaan radikaaleja ajatuksia ja lähtemään mukaan terroritoimintaan, ennaltaehkäisytyö on mahdollista määritellä epäpoliittiseksi, sosiaalityön kaltaiseksi yksilötason toiminnaksi. Silläkin on toki oma merkityksensä.

Terrorismi ei kuitenkaan selity vain yksittäisten ihmisten motiiveja tarkastelemalla, vaan sitä varten täytyy ulottaa katse paljon syvemmälle yhteiskuntaan. Terrorismi on lopulta läpikotaisin yhteiskunnallinen ilmiö, joka on aina monin tavoin sidoksissa oman aikansa laajempiin poliittisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin kehityskulkuihin. Nämä laajemmat yhteydet ovat usein aikalaisille vaikeita havaita, mutta historiaa kirjoittaessa lähes mahdottomia ohittaa.

Leena Malkki on toinen Politiikasta-lehden päätoimittaja ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Hänen kirjansa Mitä tiedämme terrorismista ilmestyi 30.9.2020.

Julkaisu Mistä terrorismiin radikalisoituminen johtuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kurdien johtamat Syyrian demokraattiset joukot (SDF) kukistivat viimeisen Isisin hallussa olleen kylän Syyrian ja Irakin rajalla maaliskuussa 2019.

Vaikka Baghuzin kylän kaatuminen oli tärkeä askel lännen taistelussa ääri-islamistista terrorismia vastaan, näitä ilouutisia seurasivat kuitenkin pian tutut humanitaarisesta hädästä ja kärsimyksestä kielivät kuvat.

Kuiva aavikkotuuli riepottelee resuista joukkoa, joka vaeltaa kohti kylän läheisyyteen pystytettyä al-Holin pakolaisleiriä. Leirille saapuu myös kurdijoukkojen kuljettamia rekkoja, joiden lavoilla Baghuzista evakuoidut naiset ja lapset nuokkuvat.

Seuraamme heidän kulkuaan tietoisina siitä, että siviilien joukossa on monia Isis-taistelijoiden vaimoja ja lapsia. Länsimainen humanitaristi meissä hämmentyy – ovatko kuvissa olevat ihmiset inhimillistä hätää kärsiviä uhreja vai väkivaltaisen ääri-islamistisen ideologian airueita?

Humanitaarinen avustustyö on vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa muovannutta kristillistä perinnettä. Avun perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa ihmishenkiä, lievittää inhimillistä hätää ja ylläpitää ihmisarvoa kriisien aikana.

Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.

Isisin kaatumista seuranneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa al-Holin pakolaisten hätä on kuitenkin otettu vastaan sekavin tuntein. Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.

Kun Punaisen Ristin perustaja Henry Dunant kehitti modernin humanitarismin aatteen 1800-luvun puolessa välissä, avun puolueettomuus oli yksi toiminnan peruspilareista. Tämän mukaan apua tulee jakaa puhtaasti inhimillisin perustein ja suunnata sinne, missä hätä on suurin.

Usein humanitaarisen hädän hetkellä toimintaamme ohjaavat kuitenkin aivan muut intressit. Erityisesti terrorismin vastaisen sodan aikakaudella on muodostunut uudenlainen inhimillisen kärsimyksen kuvasto, jossa joidenkin hätä nähdään merkittävämpänä kuin toisten.

Syyrian sodassa siviilit sekoittuvat taistelijoihin

Kun Baghuzin kylä viimein kaatui kuukausia kestäneiden taistelujen jälkeen, tulvivat sitä ympäröivät pakolaisleirit yli äyräidensä. Kylässä oletettiin olevan noin 5 000 siviiliä, mutta leireihin on tähän mennessä saapunut jo yli 62 000 naista ja lasta.

Tämän seurauksena ruokaa ja telttoja riittää vain murto-osalle niitä tarvitsevista ja osa ihmisistä joutuu viettämään yönsä taivasalla. Monet leiriin saapuneet lapset kärsivät aliravitsemuksesta, hypotermiasta ja kranaatinsirpaleiden tai maamiinojen aiheuttamista vammoista.

Näiden lasten joukossa on muun muassa monia jesidi-heimoon kuuluvia, joita Isisin tiedetään suosivan erityisesti itsemurhaiskujensa tekijöinä. Tämän lisäksi monet näistä lapsista on opetettu, ja usein pakotettu, valmistamaan itsetehtyjä räjähteitä.

Humanitaarisessa toiminnassa myötätunto on tärkeä poliittisesti aktivoiva tunne. Haluamme samaistua auttamiimme henkilöihin. Tätä tarkoitusta palvelevat muun muassa avustusjärjestöjen hyödyntämät inhimillisestä kärsimyksestä kertovat kuvat.

Kuten tutkijat Mika Aaltola ja Annica Moore kirjoittavat, olemme tottuneet reagoimaan tähän vakiintuneeseen humanitaarisen kärsimyksen kuvastoon tietyllä tavalla. Kuvat herättävät empatiaa ja moraalista pahoinvointia samalla, kun avunsaajasta tulee kirjaimellisesti kärsimyksen kasvot.

Syyrian pakolaisleirillä tämä humanitaarinen narratiivi kuitenkin häiriintyy, sillä meidän on vaikea samaistua henkilöihin, joiden epäilemme olleen, edes välillisesti, osana vihollisuuksia.

Resuisissa ja aliravituissa jesidi-lapsissa ja Isis-vaimoissa ruumiillistuvat sekä Aaltolan ja Mooren kuvailema humanitaarisen kärsimyksen kuvasto että terrorismin vastaisen sodan uhkakuvat, joissa kuka tahansa voi olla vihollinen.

Täydellinen humanitaarinen uhri on viaton ja ansaitseva

Humanitaarinen apu voidaan nähdä rituaalina, jossa humanitaarisen ”lahjan” antajan ja sen saajan välille muodostuu vahva henkilökohtainen suhde. Kuten antropologi Barbara Harrell-Bond huomioi, tätä suhdetta määrittää antajan valta päättää siitä kenelle hän lahjansa osoittaa ja, mikä tärkeämpää, kenen hän katsoo olevan lahjansa arvoinen.

Tähän valtasuhteeseen kiteytyy yksi humanitarismin suurimpia paradokseja: väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.

Väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.

Humanitarismille ominaisessa ansaitsemisen ja myötätunnon hierarkiassa viattomuus onkin kärsimyksen välttämätön seuralainen, kirjoittaa tutkija Miriam Ticktin.

Hänen mukaansa tämä on erityisen ongelmallista tavassa, jolla antautuessamme humanitaarisen narratiivin vietäviksi, olemme haluttomia sallimaan avun vastaanottajille menneisyyttä. Emme halua nähdä heitä poliittisina tai muuten aktiivisina toimijoina, joilla on oma roolinsa ja yhteiskunnallinen taustansa.

Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta. Kuten antropologi Liisa Malkki osoittaa kenttätutkimuksessaan, humanitaarisen avun kohteeksi valikoituvatkin usein naiset ja lapset, sillä heidän nähdään sopivat erinomaisesti tähän vaadittuun avuttoman kärsijän rooliin.

Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta

Al-Holin leirillä oleilevat naiset ovat kuitenkin uhmakkaita eivätkä he peittele katkeruuttaan lännen sotatoimia kohtaan. He kieltäytyvät avuttoman kärsijän roolista ja vastaavasti näyttäytyvät meille agressiivisina, kiittämättöminä ja jopa vaarallisina hahmoina.

Syyllisyyden dilemma on osa humanitarismin historiaa

Syyrian sisällissota ei ole ensimmäinen kerta, kun humanitaarinen ideologia ja sen kannattajat joutuvat kamppailemaan syyllisyyden ja syyttömyyden käsitteiden kanssa.

Ruandan kansanmurha on yksi esimerkki tapahtumista, jotka ovat asettaneet koko humanitarismin uskottavuuden ja luottamuksemme siihen kyseenalaisiksi. Vuonna 1994 hutu-ekstremistit murhasivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kun kolme kuukautta kestäneet väkivaltaisuudet viimein päättyivät, yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelkäävää hutu-ekstremistiä pakeni maasta.

Osa heistä päätyi YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ylläpitämille pakolaisleireille Zaireen, joka nykyään tunnetaan Kongon demokraattisena tasavaltana. Siellä nämä kansanmurhaajat kaikessa hiljaisuudessa sulautuivat väkivaltaisuuksia paenneiden siviilien joukkoon.

Kuten politiikantutkija Michael Barnett kirjoittaa, nämä tapahtumat ja erityisesti lännen toimettomuus kansanmurhan edessä ovat jättäneet lähtemättömän jäljen kansainvälisen humanitarismin ideologiaan.

Hutu-ekstremistien sekoittuminen Ruandan väkivaltaisuuksia paenneiden uhrien joukkoon sekoitti poliittiset pahantekijät paljaan kärsimyksen kuvastoon. Olemme epämukavan tietoisia siitä, että moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

Moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

Kuten Harrell-Bond huomioi, olemme vähemmän halukkaita osoittamaan apuamme näille ”pahoina” ja humanitaariseen kuvastoon epäsopivina pitämillemme ihmisille. Tässä kasvaneessa pyrkimyksessämme löytää, tai tarpeen vaatiessa luoda, viaton humanitaarinen uhri olemme kuitenkin siirtyneet kauas Dunantin muotoilemasta puolueettomuuden periaatteesta.

Tämän asteittaisen muutoksen tiedostaminen on yksi askel lähemmäs ymmärrystä siitä, kenen elämän lopulta katsomme olevan suojelemisen arvoinen.

Terrorismin vastainen sota haastaa inhimillisen kärsimyksen

Filosofian väitöskirjatutkija Jaakko Belt kirjoittaa, että syyskuun yhdennentoista jälkeistä aikakautta määrittävät kahtiajaot. Näemme terrorisminvastaisen taistelun kamppailuna, jossa vaakalaudalla ovat länsimainen elämäntapamme ja jopa ihmiskunnan jatkuvuus.

Tässä keskustelutavassa läntinen ajatusmaailma näyttäytyy oikeana ja hyvänä, kun taas ääri-islamistiset toisinajattelijat edustavat absoluuttista pahuutta ja moraalista kadotusta. Kuten Belt jatkaa, tämä johtuu osittain siitä, että Isis on ennennäkemättömän raa’alla keinovalikoimallaan haastanut moraalitajumme aivan uudella tavalla.

Lännen luoma viholliskuvasto on entisestään ruokkinut tätä mielikuvaa ääri-järjestöstä pahuuden ruumiillistumana ja pyrkinyt demonisoimaan vastapuolen edustajat ja heidän tekonsa.

Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.

Tässä yhtälössä länsimainen yhteiskunta on yhtä aikaa sekä uhri että auttaja. Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.

Al-Holin pakolaisleirin naiset ja lapset häilyvät jossain hyvän ja pahan välimaastossa; poliittisesti aktiivisina hahmoina, joiden ulkoinen olemus kuitenkin viittaa pakolaisuuteen ja humanitaariseen hätään.

Kun epäröimme heidän kuviensa äärellä, Isisin kylvämä pahuus kuitenkin politisoituu ja ottaa räjähdeliiviä kokoavan lapsen muodon.

Kuten Isisin orjuudesta selvinnyt ihmisoikeusaktivisti Nadia Murad kirjoittaa osuvasti, olemme harhautuneet järjestön kukistumista seuranneessa keskustelussamme ja asettaneet syyllisyyteen liittyvät kysymykset selviytyjien oikeuksien edelle.

Sodan jälkeensä jättämä humanitaarinen tarve tulee jatkumaan vielä pitkään sen jälkeen, kun Isisin väkivaltaisuuksiin syyllistyneet on löydetty, syytetty ja tuomittu. Jokaisella tästä sodasta selvinneellä on oikeus tämän kärsimyksen lievittämiseen universaalin ihmisyyden nimissä.

Iida-Maria Tammi on turvallisuuspolitiikkaan ja kansainvälisen humanitarismin poliittiseen analyysiin keskittyvä yhteiskuntatieteilijä. Tammi valmistelee parhaillaan Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa Syyrian sisällissodan aikaisista humanitaarisen oikeuden rikkomuksista.

Julkaisu Ansaitsevatko Isis-vaimot ja heidän lapsensa humanitaarista apua? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uuden-Seelannin Christchurchin terrori-iskua ovat ehtineet analysoimaan jo niin toimittajat kuin tutkijatkin useammasta eri näkökulmasta. Analyyseissa vaikuttaa eniten nousevan esille kolme seikkaa: ilmeinen kytkös Norjan vuoden 2011 iskuihin, internetin muuttuva keskustelukulttuuri sekä äärioikeiston retoriikan globaali luonne.

Moni on myös huomauttanut siitä, miten iskun tekijän laatimaksi kerrotussa manifestissa hyödynnetään retoriikkaa ja salaliittoteorioita, jotka leviävät erityisesti sosiaalisessa mediassa myös Suomessa. Onkin arveltu, että vastaavaa voisi tapahtua myös Suomessa.

Tämän vuoksi lienee perusteltua hieman lähemminkin arvioida suomalaisen äärioikeiston organisoitumista ja toimintakulttuuria poliittisen väkivallan näkökulmasta.

Uuden-Seelannin ja Norjan iskut

Uudessa-Seelannissa tapahtunut terrori-isku on uhrimäärältään poikkeuksellinen, mutta muilta osin se vastaa sitä kuvaa, joka äärioikeistoterrorismista on muotoutunut viime vuosien aikana. Tämänhetkisten tietojen mukaan kyseessä on yksin toimineen tekijän, niin kutsutun yksinäisen suden, suorittama isku.

Äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa.

Vuoden 1990 jälkeen äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa. Organisoitujen järjestöjen osuus on ollut alle kymmenen prosenttia tapauksista. Suomessa sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaukset ovat myös kiinnittäneet huomiota niin sanottujen yksinäisten susien uhkaan.

Iskun tekijä on julkaisemansa manifestin perusteella ottanut mallia Norjan vuoden 2011 terroriteoista ja mainitsee Anders Breivikin esikuvakseen. Manifestissa myös väitetään tekijän olleen yhteydessä Breivikiin. Tämä lienee kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä Breivikillä ei ole mahdollisuuksia vapaaseen yhteydenpitoon. Otaksuttavasti kontakti Breivikiin mainitaankin tekstissä vain huomion saamiseksi.

Yhteys Breivikiin on kuitenkin olemassa muilla tavoin. Tekotavassa on paljon samaa, ja jo itsessään manifestin julkaiseminen luo yhteyden. Manifesti on sisällöltäänkin paljolti samankaltainen, vaikka niihin tyypillisesti yhdistyy myös tekijän henkilökohtaisia kaunoja.

Tekijä kertoo manifestissaan islamia vastaan suunnatuista tavoitteistaan. Tekstissä on mukana Breivikin manifestista tutulla tavalla iskun tekijän fiktiivinen haastattelu. Lisäksi siinä kuvataan iskun valmistelua ohjeeksi seuraajille. Toisaalta teksti on huomattavasti tiiviimpi ja koherentimpi eikä niin megalomaaninen kuin Breivikillä.

Jäljittelystä kertonee myös se, että tekijä mitä ilmeisimmin aikoo käyttää tulevaa oikeudenkäyntiään foorumina ajatustensa levittämiseen. Tekijöiden profiileissakin on samankaltaisuuksia, kuten väitetty addiktio videopeleihin sekä isän poissaolo.

Useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai vähintään ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena.

Terminä yksinäinen susi on hämäävä, sillä useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet joko jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai he ovat vähintään olleet ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena. Vähintäänkin he ovat katsoneet olevansa osa suurempaa liikettä, vaikkei suoraa kontaktia ole löytynytkään.

He eivät siis ole tulleet tyhjästä, vaan suunnitelma on syntynyt vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Enemmistö tekijöistä on myös ennalta kertonut suunnitelmistaan joko lähipiirilleen tai tukijoilleen.

Vaikka emme tässä vaiheessa vielä juuri tiedäkään Uuden-Seelannin iskun tekijän taustoista tai verkostoista, jo pelkästään hänen manifestinsa osoittaa halun tulla yhdistetyksi osaksi laajempaa yhteisöä. Iskun suorat yhteydet järjestöihin tekijä tosin kiistää, vaikka kertookin olleensa järjestöjen kanssa vuorovaikutuksessa.

Norjan ja Uuden-Seelannin iskujen vastaanotto

Sosiaalisessa mediassa Uuden-Seelannin iskut näyttäisivät saaneen jonkin verran hyväksyviäkin näkemyksiä osakseen erityisesti motiivien suhteen, vaikka väkivallasta pääasiassa irtisanoudutaankin. Breivikin teot tuomittiin selkeämmin. Se, että Uuden-Seelannin iskuja ei ole tuomittu yhtä jyrkästi, kertonee jonkinlaisesta asennemuutoksesta.

Tämä on yksi selkeä ero iskujen välillä, joka tosin saattaa osin selittyä sosiaalisen median käytön lisääntymisellä. Myös sillä on merkitystä, millä alustalla keskustelu käydään. Erityisesti polarisoivana pidetyn Twitterin käyttö on moninkertaistunut sitten vuoden 2011.

Osasyy lienee myös kohteen valinnalla: Breivikin uhreista suurin osa oli alaikäisiä, ja suurimmalta osin he olivat taustaltaan pohjoismaalaisia. Erityisesti lasten surmaamista on vaikea perustella moraalisesti. Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Huomionarvoista on, että Breivik sai laajemmin kannatusta ainoastaan Venäjän äärioikeiston keskuudessa. Venäjällä väkivallan käyttö koettiin hyväksyttävämmäksi. Muualla tuen antaminen väkivaltaiselle radikalismille ja äärioikeistolle ylipäätään katsottiin stigmatisoivaksi.

Suomessa Breivikin tekojen vaikutuksesta ja mahdollisista tuenosoituksista ei tutkimusta juuri ole, mutta Norjan iskut näyttäisivät pikemminkin hillinneen kuin kiihdyttäneen radikaaleimpien mielipiteiden esittäjiä. Iskujen jälkeen muun muassa aiemmin laaditut ”rotusodan manuaalit” hävisivät verkosta, mikä johtui myös siitä, että Supo kiinnostui niistä. Teksteissä eriteltiin muun muassa johtajattoman vastarinnan strategiaa ja visioitiin väkivaltaisia ratkaisuja.

Myös Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen suhtautumisessa näkyy ero: vuonna 2011 järjestö sanoutui täysin irti tekijän ideologiasta, kun taas nyt liikkeen johtaja totesi, että tekojen motiivien suhteen on ”vaikea olla tuntematta sympatiaa” vaikkei toimintamuotoa kannattaisikaan.

Suomalainen äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Äärioikeiston suhtautumisessa väkivallan käyttöön keskeinen rooli on sen järjestöjen ja puolueiden välittämällä maailmankuvalla, strategiavalinnoilla ja rekrytointiperiaatteilla. Oikeistopopulismin nousulla on myös oma vaikutuksensa, jos kohta suhteessa väkivaltaiseen toimintaan tällä ilmiöllä voi olla myös ehkäisevää vaikutusta. 

Suomalaiset äärioikeiston nykyiset järjestöt ovat olleet pääsääntöisesti yleensä varsin kurinalaisia väkivallan ja muiden laittomuuksien suhteen. Tämä pitää paikkansa etenkin ulkomaisessa vertailussa. Usein järjestöt jopa pyrkivät yhdistysrekisteriin, uusnatseja ja skinejä myöten.

Järjestötoiminnassa ei väkivallasta ainakaan avoimesti juuri puhuta. Tässä poikkeuksen tekee korkeintaan Pohjoismainen Vastarintaliike, joka puhuu usein itsepuolustuksesta mutta paikoin myös aloitteellisemmasta toiminnasta.

Asema-aukion pahoinpitelyä järjestö on pitänyt ”kurinpalautuksena”. Järjestö näkee ”rotusodan” väistämättömäksi ja on pitänyt yhteyttä muun muassa Britanniassa terrorilakien perusteella kiellettyyn National Action -järjestöön.

Toistaiseksi järjestö on kuitenkin pitäytynyt lähinnä propagandatyössä ja pyrkinyt retoriikassaankin toimimaan lain puitteissa. Suomalaisen äärioikeiston radikaaleimmat visiot löytyvätkin lähinnä alakulttuurin puolelta, laajemmalta julkisuudelta näkymättömissä.

Suomessa ei myöskään ole erikoisen näkyvää perinnettä tai keskustelua johtajattomasta vastarinnasta, jolla viitataan yksittäisten toimijoiden tai solujen autonomiseen ja keskusjohdosta riippumattomaan toimintaan. Yleensä ryhmät vannovat järjestötoiminnan nimeen. Tiettävästi toiminnassa on vain yksi varsin pieni äärioikeistoryhmittymä, joka on ilmaissut noudattavansa johtajattoman vastarinnan periaatteita.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta, kuten väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksissakin on todettu, luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa. Monesti väkivallan käyttö on Suomessakin pidäkkeettömämpää erilaisten sirpaleryhmien keskuudessa, joilla ideologinen yhteenkuuluvuuskin on usein heikompaa.

Esimerkiksi vastaanottokeskuksiin kohdistetut polttopulloiskut loppuivat täysin keväällä 2016, kun spontaani liikehdintä hiipui yhdessä tulleiden pakolaisten määrän kanssa ja kenttä järjestäytyi yhdistysmuotoisiksi ryhmiksi ja katupartioiksi. Ylilyönteihin syyllistyneitä on myös erotettu toiminnasta.

Tutkimusten mukaan verkon vihapuhe voi heijastua myös väkivaltaisina tekoina verkon ulkopuolella. Vaikka myös Suomessa äärioikeiston aktiivisuus verkossa on lisääntynyt, ei tämä toistaiseksi ole juuri näkynyt väkivallantekoina. Esimerkiksi Turun vuoden 2017 terrori-iskun jälkeen äärioikeisto reagoi väkivaltaisesti vain verkossa, ei sen ulkopuolella. Tämä voidaan havaita viharikostilastoista.

Vaikka kenttä on tällä hetkellä muutamia sirpaleryhmiä lukuun ottamatta varsin vakiintuneesti organisoitunut, ei tämä tarkoita, etteivätkö ainakin yksittäiset toimijat saattaisi ryhtyä radikaalimpiinkin toimiin. Järjestöissä suhtautuminen esimerkiksi poliisin toimintaan on muuttunut kriittisemmäksi, millä voi tutkimusten mukaan olla vaikutusta väkivaltaisen toiminnan lisääntymiseen.

Tämän lisäksi epävarmuutta aiheuttaa odotettavissa oleva Vastarintaliikkeen toiminnan päättyminen. On vielä avoin kysymys, miten irralleen jääneet toimijat jatkavat ideologiansa edistämistä.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crisis Redefined -profilointihankkeessa.

Julkaisu Yksinäiset sudet, poliittinen väkivalta ja suomalainen äärioikeisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä tapahtuu sitten, kun Syyriassa ja Irakissa Isisin alueella olleet palaavat Eurooppaan? Tätä on pohdittu siitä asti, kun alueelle lähteminen alkoi yleistyä viitisen vuotta sitten.

Nyt asiasta on tullut erityisen ajankohtainen, kun Isis on menettänyt lähes kaikki maa-alueensa ja sen hallinnan alla eläneitä ihmisiä on päätynyt leireille ja kansainvälisen median eteen. Suomen osalta tälle on antanut kasvot CNN:n haastattelussa esiintynyt Sannaksi itsensä esitellyt nainen lapsineen.

Palaajien päästämistä takaisin Eurooppaan on vastustettu erityisesti siksi, että heidän katsotaan muodostavan uhkan turvallisuudelle. Palaaminen ei ole yksin turvallisuuskysymys, vaan siihen liittyy myös paljon olennaisia oikeudellisia, sosiaalisia ja taloudellisia näkökohtia, joita on tarpeen pohtia yhtä lailla tarkasti. Näitä ovat esimerkiksi mahdollisten Syyriassa tapahtuneiden rikosten tuominen oikeuden eteen ja varsinkin lasten tarvitsema tuki Suomeen palaamisen jälkeen.

Tässä keskityn kuitenkin yksinomaan palaajiin liittyviin turvallisuusuhkiin ja niistä käytyyn keskusteluun.

Väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Turvallisuusuhkaa arvioitaessa on nostettu esiin se, mitä nämä ihmiset ovat tehneet ja kokeneet Syyriassa ja Irakissa sekä mitä Isisin tavoitteista, ideologiasta ja toiminnasta tiedetään. Palaajien medialle antamista haastatteluista on yritetty päätellä, ovatko he edelleen ”radikalisoituneita” ja mitkä heidän vaikuttimensa ovat haluta takaisin Eurooppaan.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä tiedetään väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta. Tästä on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Kerran ”terroristi” ei ole aina ja kaikkialla terroristi

Terroritoimintaan osallistuminen on julkisessa keskustelussa taipumus mieltää pysyvämmäksi asiantilaksi kuin mitä se tutkimustiedon valossa on. Tosiasiassa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautuminen on hyvin tavallista. Isisistäkin on lähtenyt lukuisia ihmisiä, ja osaa heistä ovat tutkijatkin jo haastatelleet.

Lisäksi usein oletetaan, että taisteluihin yhdessä paikassa osallistunut olisi valmis ja kiinnostunut osallistumaan väkivallan tekoihin myös muualla. Näin ei ole automaattisesti edes jihadismin kohdalla, johon liittyy kuitenkin ajatus maailmanlaajuisesta taistelusta monikasvoista vihollista vastaan.

Se, millaiseen rikolliseen ja väkivaltaiseen toimintaan henkilö on osallistunut Syyriassa ja Irakissa, on yksi kysymys. Monin tavoin toinen kysymys on se, mitä lähtömaahansa palaava henkilö on valmis ja kiinnostunut tekemään.

Tästä esimerkiksi käyvät juuri vierastaistelijat. Jihadististen liikkeiden riveihin ulkomaille on ennenkin lähdetty taistelemaan länsimaista. Osa lähtijöistä on myös palannut takaisin. Tunnetun jihadismitutkija Thomas Hegghammerin laskelman mukaan heistä yksi yhdeksästä on palattuaan osallistunut väkivaltaisten iskujen tekemiseen länsimaissa.

Kuten Hegghammer itsekin on todennut, tältä pohjalta ei voi tehdä päätelmiä siitä, mikä tilanne Syyriaan ja Irakiin lähteneiden kohdalla tulee olemaan. Konfliktiin liittynyt vierastaistelijailmiö poikkeaa niin monin tavoin aiemmista konflikteista.

Tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan.

Silti tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan. Suurin osa alueelta tähän mennessä palanneista ei ole näin tehnyt.

Perustellumpi odotus on se, että Syyriasta ja Irakista palaajien joukossa tullaan näkemään koko skaala katkerasti pettyneistä ja katuvista niihin, jotka edelleen ovat valmiita väkivaltaiseen toimintaan. Kaikista vahvimmin jihadistiseen taisteluun sitoutuneiden voi olettaa ennemmin suuntaavan toisille konfliktialueille kuin takaisin Eurooppaan, jos heillä on siihen tilaisuus.

Niille, jotka jatkavat edelleen jihadistiseen liikehdintään osallistumista, terrori-iskujen toteuttaminen on vain yksi vaihtoehto. Suurin osa jihadistisesta aktivismista Euroopassa on pääosin muualla käynnissä oleviin konflikteihin liittyvää väkivallatonta tukitoimintaa.

Tällaiseen tukitoimintaan osallistuvat henkilöt ovat yhtä lailla terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä ja sitovat tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten resursseja, mutta väkivaltaisten iskujen uhkaan maassa nämä henkilöt eivät kuitenkaan olennaisesti vaikuta.

Lyhyesti sanoen väkivaltaisiin ääriliikkeisiin osallistuminen on siis aika- ja tilannesidonnaista.

Toiminnasta irtautuminen johtuu harvoin maailmankatsomuksen muuttumisesta

Toiseksi keskustelussa on keskitytty mahdollisten palaajien ideologisiin näkemyksiin enemmän kuin on välttämättä perusteltua juuri turvallisuusuhan arvioinnin näkökulmasta.

Isisin joukossa olleiden miesten ja naisten muodostamaa mahdollista riskiä pohdittaessa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, mitä he ovat leireille päädyttyään haastatteluissa sanoneet. Jos he eivät ole tuominneet suoraan Isisin toimintaa, se on nähty merkkinä vaarasta.

Näille lausunnoille ja ylipäänsä mahdollisten palaajien tämänhetkisille näkemyksille on annettu tutkimuksen valossa liian paljon painoarvoa. Annetut lausunnot ovat niin lyhyitä ja pian Isisin alueelta poistumisen jälkeen annettuja, että niistä on vaikea päätellä luotettavasti juuri mitään.

Toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta.

Yksi vahvimpia väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista koskevia tutkimustuloksia on se, että toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta. Ideologiasta luopuminen ei ole edes yleisin syy toiminnasta irtautumiselle. Itse asiassa radikaalin toiminnan ja radikaalin ajattelun välinen suhde on paljon monimutkaisempi kuin arkijärjellä välttämättä olettaisi.

On aivan tavanomaista, että ihminen lopettaa kaikenlaisen osallistumisen väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan, mutta hänen ideologiset näkemyksensä pysyvät pitkälti ennallaan.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että mikäli mahdollisten palaajien aiheuttamaa turvallisuusriskiä halutaan pienentää, heidän ideologisten näkemystensä muuttaminen ei ole välttämättä se, mihin kannattaa panostaa.

Jihadistisen ajatusmaailman omaksuneiden henkilöiden oleskelun maassa voi nähdä epätoivottavana esimerkiksi jihadistisen arvomaailman ja Suomen perustuslain heijastamien arvojen ja normien välisen jännitteen vuoksi. Turvallisuusuhka väkivaltaisten iskujen toteutumisen mielessä se ei kuitenkaan automaattisesti ole.

Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä myös se, että niin epäloogiselta kuin se voikin kuulostaa, läheskään kaikki ääriliikkeissä mukana olevat eivät ole välttämättä sisäistäneet liikkeen ajatus- ja arvomaailmaa kovin syvällisesti. Kun tilanne muuttuu ympärillä, ajatus- ja arvomaailmasta luopuminen saattaa olla helpompaa kuin voisi olettaa.

Pettymys ääriliikkeen ja sen jäsenten toimintaan yleisin syy irtautua

Mikä saa sitten luopumaan väkivaltaiseen ääriliikkeeseen osallistumisesta? Sekä tärkein että turhauttavin huomio on se, että tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta niin kuin ei ole toimintaan mukaan lähtemisellekään.

Osa irtautuu toiminnasta siksi, että olosuhteet muuttuvat ja se tekee osallistumisesta mahdotonta. Tämä olosuhteiden muutos voi olla esimerkiksi vangituksi tuleminen tai tilanne, jossa liikkeen toiminta vaikeutuu ja sirpaloituu vastatoimien seurauksena, niin kuin Isisille juuri kävi.

Paljon tapahtuu myös sitä, että yksilö oma-aloitteisesti päättää lähteä liikkeestä. Tutkimusten mukaan tavanomaisin syy tähän vaikuttaa olevan pettymys liikkeen toimintaan tai siinä mukana oleviin henkilöihin.

Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liikkeen toiminta ei ollutkaan sitä, mitä yksilö oli ajatellut sen olevan. Liikkeen tai sen johtajien toiminta voidaan kokea sen taustalla vaikuttavien arvojen tai ideologian vastaiseksi. Tällaiset kokemukset toistuvat myös Isisin riveistä lähteneiden joukossa.

Pettymys ja tyytymättömyys saattavat myös kohdistua siihen, millaiseksi oma rooli liikkeen toiminnassa on muodostunut.

Yleistä on loppuun palaminen, jolloin liikkeessä toimimisen realiteetit ja vaatimukset uuvuttavat lopulta siinä määrin, ettei voimia jatkaa mukana enää ole. Joillakin pelko kiinnijäämisestä, siihen liittyvä stressi ja kiinnijäämisen mahdolliset seuraukset ovat vaikuttaneet keskeisesti päätökseen.

Kaiken kaikkiaan tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Liikkeestä irtautumiseen kannustaminen tärkeää, mutta ei toimi läheskään aina

Huomio työntävistä ja vetävistä tekijöistä on olennainen, kun halutaan kannustaa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista. Työntävät tekijät ovat liikkeen toimintaan liittyviä seikkoja, jotka heikentävät yksilön halua jatkaa osallistumista.

Vetävät tekijät ovat taas puolestaan asioita, joita toiminnasta irtautuminen mahdollistaisi tai toisi mukanaan. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tärkeät ihmissuhteet. Vetäviä tekijöitä ovat myös tuen tai lievempien tuomioiden lupaaminen toiminnasta vapaaehtoisesti luopuville.

Tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Useissa Euroopan maissa on 1990-luvulta alkaen kehitetty ohjelmia, joiden tavoitteena on edesauttaa yksilöiden irtautumista väkivaltaisista ääriliikkeistä. Tällaisten ohjelmien on toivottu auttavan ohjaamaan myös Syyriasta ja Irakista palaavia pois jihadistisesta toiminnasta.

Tutkimustulosten valossa näihin ohjelmiin on lupa kohdistaa odotuksia, mutta kovin suureen optimismiin ei ole aihetta. Jos lähtöpäätös riippuu enemmän työntävistä tekijöistä, vetävien tekijöiden avulla irtautumaan houkutteleminen ei ole välttämättä tehokasta. Ihmistä on vaikea puhua irtautumaan toiminnasta, jos hänellä ei ole siihen itse halua. Myös tuen ja lievempien tuomioiden kaltaiset kannustimet toimivat huonosti, jos lähtöhaluja ei ole.

Toisaalta silloin, kun tällaisilla ohjelmilla ja ulkopuolisella interventiolla on ollut merkitystä, merkitys on ollut usein ratkaiseva. Joskus motivaatio toimia on jo hiipunut, mutta väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan osallistutaan yhä, koska tilanteesta ei nähdä pääsyä ulos.

Ohjelmilla on siis paikkansa, mutta myös rajansa.

Vankilatuomiosta ei ole ratkaisuksi

Palaajiin liittyvän turvallisuusuhan hallinnassa keskeisenä on pidetty sitä, että mahdolliset palaajat saadaan oikeuden eteen ja voidaan tuomita vankilarangaistuksiin. Rikoksista oikeuden eteen saattaminen on ilman muuta keskeistä oikeusvaltion periaatteiden ylläpitämisenkin kannalta. Kuten julkisuudessa on jo käsitelty, se saattaa kuitenkin olla useista syistä erittäin vaikeaa.

Yleisemmin vankila tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan.

Kun asiaa tarkastellaan turvallisuuden kannalta, vankilatuomiosta voi perustellusti odottaa korkeintaan väliaikaista ratkaisua. Vankeinhoitolaitokset eivät ole poliittisen väkivallan tutkimuksessa profiloituneet paikoiksi, joissa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtaudutaan. Joillekin vankilaan joutuminen toki tarjoaa olosuhdemuutoksen, joka antaa tilaa pohtia osallistumistaan ja mahdollisuuksia uuden suunnan ottamiseen.

Yleisemmin vankila kuitenkin tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan. Mikäli Syyriasta ja Irakista palanneita päätyy suorittamaan vankilatuomiota Suomessa, samat kysymykset ovat ainakin joidenkin kohdalla edessä vapautumisen hetkellä.

Riskejä on, mutta ne on ymmärrettävä oikein

Suomeen on palannut tähän mennessä parikymmentä ihmistä, joista valtaosa on ollut maassa jo ainakin neljä vuotta. Jos arvioidusta lähtijöiden määrästä vähentää heidän lisäksi kuolleiksi tiedetyt, jäljelle jää nelisenkymmentä aikuista ja joukko lapsia. Heistä läheskään kaikki tuskin ovat enää hengissä. Naisten ja lasten kuolleiden määristä ei ole juuri arvioita ja miehiäkin koskevat tiedot ovat puutteellisia.

Kun puhutaan palaajista, puhutaan varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Hengissä olevista kaikki eivät halua tai pysty palaamaan. Kun puhutaan palaajista, puhutaan siis varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Mahdollista on, että jotkut heistä jatkavat jihadistista toimintaa.Tutkimuksen valossa on kuitenkin odotettavissa, että läheskään kaikki eivät näin tee. Tapauskohtainen pohdinta on tämän vuoksi turvallisuusnäkökulman osalta välttämätöntä. Se on tarpeen myös oikeusvaltion keskeisten arvojen ja normien toteutumiseksi.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Ovatko Syyriasta palaavat turvallisuusuhka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopassa vaikuttaa olleen viime aikoina verrattain hiljaista jihadististen iskujen osalta. Uutisoinnin perusteella syntyy vaikutelma, että vuosien 2014–2017 tiheään toistuneiden iskujen jälkeen on tapahtunut huomattavasti vähemmän onnistuneita iskuja. Tarkoittaako tämä sitä, että jihadistinen toiminta Euroopassa olisi hiipumassa?

Iskujen huippuvuodet tällä erää ohitettu

Terrori-iskuja koskevat tilastot tukevat mielikuvaa jihadististen iskujen määrän vähenemisestä. Jihadistisilla iskuilla tarkoitetaan tässä al-Qaidan ja Isisin kaltaisten ryhmien väkivaltaista toimintaa, jolla ajetaan nykyisen yhteiskunta- ja maailmanjärjestyksen kumoamista ja niiden uskontulkinnan mukaisen yhteiskunnan luomista. Näistä puhutaan usein myös radikaali-islamistisina iskuina.

Norjalaisen FFI-tutkimuslaitoksen tutkijat ylläpitävät tietokantaa jihadistisista iskuista ja paljastuneista iskusuunnitelmista Euroopassa. Tietokannassa ovat mukana sellaiset tapaukset, joista on saatavilla tietoa avoimista lähteistä eli mediasta tai viranomaisten julkisesta raportoinnista ja asiakirjoista.

Tietokannasta saattaa puuttua sellaisia iskusuunnitelmia, joista ei ole keskusteltu julkisuudessa. Luku sisältänee kuitenkin kaikki merkittävimmät iskusuunnitelmat, joista on saatavilla selvää näyttöä, sillä ne etenevät yleensä vähintään syyteharkintaan asti.

Ennakkotietojen mukaan iskujen ja iskusuunnitelmien määrä oli huipussaan vuonna 2017 (16 iskua ja 7 paljastunutta suunnitelmaa), kun taas vuonna 2018 sekä iskuja että paljastuneita suunnitelmia oli molempia kuusi. Vuoden 2018 iskujen yhteismäärä voi vielä kasvaa tästä, kun tiedot tarkentuvat.

Iskujen määrä on siis huippuvuosista laskenut, mikä saattaa sijoittaa Syyrian konfliktiin ja erityisesti Isisiin kytkeytyneen terrori-iskujen aallonharjan vuodelle 2017. Luvut ovat kuitenkin edelleen korkeita, jos niitä vertaa tilanteeseen ennen vuonna 2012 alkanutta Syyrian konfliktia.

Miksi iskut ovat vähentyneet?

Jihadististen iskujen määrän vähentyminen on ollut jossain määrin odotusten vastaista. Jo useamman vuoden ajan on puhuttu siitä, miten Isisin kärsimät tappiot saattavat johtaa siihen, että iskuja aletaan tarkoituksella kohdistaa entistä enemmän alueen ulkopuolelle länsimaat mukaan luettuna.

Tätä ajatusta tukeva muutos on näkynyt myös Isisin viestinnässä. Kalifaattiin houkuttelemisen sijasta kannattajia Euroopassa on rohkaistu tekemään helposti toteutettavia iskuja omin neuvoin.

Vaikka Isisin loppu on vielä kaukana, sen vetovoima on hiipunut, sillä se ei ole enää houkutteleva menestyjä.

Iskujen toteuttaminen konfliktialueen ulkopuolella on ollut osa ryhmän strategiaa sen koko historian ajan. Kannattajia on lietsottu iskujen tekemiseen Isisin propagandassa etenkin elokuun 2014 jälkeen, kun siihen kohdistunut kansainvälinen sotilasoperaatio alkoi.

Iskuihin innostamisen lisäksi Isis on myös pyrkinyt suoraan rekrytoimaan ja ohjeistamaan kannattajiaan iskuihin Euroopassa virtuaalisesti sekä lähettämällä omia taistelijoitaan kokoamaan pienryhmiä ja laajempia verkostoja toteuttamaan iskuja. Malliesimerkkejä jälkimmäisestä ovat Pariisissa ja Brysselissä vuosina 2015–2016 tapahtuneet tuhoisat iskut, joihin osallistui ryhmän riveissä Syyriassa taistelleita henkilöitä.

Iskut, joissa Isisin rooli on ollut korkeintaan inspiroiminen tai etäältä ohjeistaminen, ovat yleensä olleet vähemmän tuhoisia. Tällainen oli esimerkiksi Turussa elokuussa 2017 tapahtunut puukkoisku.

Iskujen määrän väheneminen on vaikeasti selitettävissä. Itse asiassa iskuja olisi voinut odottaa tapahtuneen enemmän kuin niitä on tapahtunut. Isisillä on ollut selkeästi paremmat mahdollisuudet ja enemmän kiinnostusta vedota eurooppalaiseen yleisöön ja saada heidät toimimaan kuin esimerkiksi al-Qaidalla, joka yrittimuutama vuosi sitten inspiroida länsimaissa asuvia muslimeita iskuihin varsin laihoin tuloksin.

Viimeaikaisen hiipumisen voi nähdä ainakin osittain voimistuneen terrorismin vastaisen toiminnan tuloksena. Esimerkiksi Isisiin kohdistunut sotilasoperaatio sai suurilta osin tuhottua sen ulkomaanoperaatioiden infrastruktuurin.

Tulevaisuus

Toteutuneissa ja paljastuneissa iskuissa näkyvät trendit tarjoavat kohtuullisen kapean ikkunan tarkastella jihadistisen aktivismin kehittymistä Euroopassa.

2010-luvun alussa ennen Syyrian sodan syttymistä arvioitiin varsin yleisesti jihadismin olleen Euroopassa hiipumaan päin. Tosiasiassa näiden vuosien tienoilla tapahtui paljon seuraavien vuosien kannalta olennaista verkostoitumista ja ei-väkivaltaista aktivismia, jotka loivat osaltaan pohjan Syyriaan ja Irakiin suuntautuneelle historiallisen laajamittaiselle mobilisaatiolle.

Väkivaltaisen toiminnan kehittymisen ennustaminen on aina vaikeaa, sillä se ei heijasta juurikaan sellaisia rakenteellisia tekijöitä, joiden kehittymistä olisi helppo havainnoida, mitata ja ennustaa. Paljon on kiinni siitä, miten eri osapuolten välinen vuorovaikutus kehittyy.

Selvää on, että Syyrian ja Irakin konflikti vierastaistelijailmiöineen ja Isis jättävät voimakkaan jäljen jihadistiseen toimintaan Euroopassa. Vaikka Isisin loppu on vielä kaukana, sen vetovoima on hiipunut, sillä se ei ole enää houkutteleva menestyjä. Sen edustama utopia kalifaatista ja muisto menestyksen vuosista on kuitenkin edelleen elossa virtuaalisessa toimintaympäristössä.

Lähes kaikki jihadismia Euroopassa seuraavat tutkijat odottavat jihadistisen toiminnan jatkuvan Euroopassa tulevina vuosina vähintään nykyisellä tasollaan.

Lähes kaikki jihadismia Euroopassa seuraavat tutkijat odottavat jihadistisen toiminnan jatkuvan Euroopassa tulevina vuosina vähintään nykyisellä tasollaan. Nähtävissä on paljon seikkoja, jotka ovat omiaan ylläpitämään jihadistista liikehdintää ja sen kehittymistä.

Ensinnäkin useat maat arvioivat maassaan olevan jihadistisia aktivisteja enemmän kuin aikaisemmin. Tämä voi osin johtua siitä, että ilmiötä seurataan aiempaa tarkemmin, mutta ei selity yksin sillä. Jihadistisesta toiminnasta kiinnostuneiksi tiedettyjen määrä ei ole näyttänyt vähenemisen merkkejä.

Tämän lisäksi Euroopassa asuvat jihadismin kannattajat ovat paremmin verkostoituneita kuin aikaisemmin. Euroopan sisäisten verkostojen ja kontaktien järjestelmällinen luominen jihadistipiireissä alkoi jo Syyrian konfliktia edeltävänä vuosina.

Matkustaminen Syyriaan ja Irakiin on laajentanut näitä verkostoja entisestään. Samalla on syntynyt entistä voimakkaampia yhteyksiä eurooppalaisten verkostojen ja muualla toimivien aseellisten ryhmien välille. Sosiaalisen median tarjoamat viestintämahdollisuudet ovat tarjonneet uusia tapoja luoda ja ylläpitää yhteyksiä.

Taistelualueilla ja vangittuna olleet ovat aiempina vuosina tyypillisesti toimineet keskeisinä verkostoijina ja toiminnan aikaansaajina. Heitä on Euroopassa lähivuosina aiempaa enemmän, mikä ennakoi jihadistisen toiminnan jatkumista. Ensimmäinen aktivistien aalto on jo vapautunut tai vapautumassa vankilasta.

Toisaalta on nähtävissä myös merkkejä toiminnan hiipumisesta etenkin virtuaalisessa ympäristössä. Isisin kyky tuottaa verkkoaineistoa on myös heikentynyt merkittävästi. Jihadistinen sosiaalisen median aineisto on merkittävästi vähentynyt, kun palveluntarjoajat ovat tiukentaneet toimiaan. Jihadistinen viestintä on siirtynyt suljetuille ja salaisille kanaville, mikä tarkoittaa sitä, että se on samalla vaikeammin löydettävissä.

Jotkut tutkijat ovat nähneet merkkejä uusien aktivistien määrän laskemisesta. Vaikka jihadistisessa toiminnassa mukana olevien määrä on Euroopassa edelleen aiempaan verrattuna korkea, uusia ihmisiä ei vaikuta tulevan enää mukaan samaa tahtia kuin ennen.

Vastatoimia merkittävämmät syyt terroritoiminnan hiipumiseen löytyvät tyypillisesti asenteiden muuttumisesta potentiaalisten kannattajien keskuudessa.

On mahdollista, että koventuneet terrorismin vastaiset toimet ovat vaikuttaneet tähän. Tosin aiemman tutkimuksen pohjalta tiedetään, että vastatoimet ovat aina korkeintaan osaselitys terroritoiminnan hiipumiseen. Merkittävämmät syyt löytyvät tyypillisesti asenteiden muuttumisesta potentiaalisten kannattajien keskuudessa.

Tällä hetkellä tilanteeseen vaikuttaa ainakin se, että Syyrian ja Irakin konfliktin ja Isisin hiipuvan vetovoiman tilalle ei ole noussut vielä vastaavaa korvaajaa.

Syyriasta ja Irakista palaavat

Syyrian ja Irakin konfliktialueilta palanneita on nyt Euroopassa  vajaat 2 000. Heistä noin puolet on tai on ollut vangittuina.

Lisää saattaa olla tulossa seuraavien kuukausien aikana riippuen osin siitä, miten Euroopan maat päätyvät toimimaan vankileireillä olevien maansa kansalaisten suhteen, eli annetaanko heidän palata ja missä määrin palaamista edesautetaan. Syyriassa taistelleita on vapautumassa vankilasta lähikuukausina ja -vuosina, etenkin sellaisissa maissa, joissa tuomiot terroristisista rikoksista ovat olleet pääosin lyhyehköjä.

On mahdotonta ennustaa, kuinka moni Syyrian ja Irakin kävijöistä tulee päätymään merkittävään rooliin tai ylipäänsä edes jatkamaan toimintaa jihadistisissa verkostoissa Euroopassa. Syyrian ja Irakin konfliktin mobilisaatio on niin monin tavoin erilainen kuin aiemmat konfliktit ja niihin liittyvä vierastaistelijailmiö, ettei niitä voi luotettavasti käyttää osviittana.

Sen verran historiallisen tutkimuksen pohjalta uskaltaa sanoa, että ainakin pieni vähemmistö palaajista jää todennäköisesti jihadistiseen liikehdintään ja on keskeisessä roolissa uusien pienryhmien ja laajempien verkostojen muodostumisessa. He saattavat olla mukana myös lähivuosina tapahtuvissa terrori-iskuissa.

Tämä on yksi merkittävä syy tämänhetkiselle haluttomuudelle ottaa vastaan vielä vankileireillä olevia Isisin alueella asuneita Euroopan maiden kansalaisia. Palaajien aikeista varmistuminen ja saattaminen oikeuden eteen vaatii väistämättä mittavia resursseja.

Vaikka leireillä limbossa olevat Isisiin kytkeytyneet henkilöt ovat saaneet mittavasti mediahuomiota etenkin viime viikkojen aikana, jihadistinen toiminta tulee kuitenkin jatkumaan Euroopassa jatkossakin tehdyistä ratkaisuista riippumatta.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa ja Politiikasta-lehden päätoimittajana. Juha Saarinen on jatko-opiskelija King’s College Londonissa. 

Julkaisu Jihadismin tulevaisuus Euroopassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itsenäisyyspäivä ei ole välttämättä se päivä, jolloin odottaisi kuulevansa terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkijasta, ainakaan jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Terrorismi kun aiheena ei ole mitenkään juhlapuheainesta.

Suomea on lisäksi vuosikymmeniä pidetty lintukotona, johon eivät terrorismin kaltaiset ison maailman uhat ylety. Maailmasta ei löydy montaa maata, jossa olisi esimerkiksi terrorismitilastojen mukaan tehty vähemmän poliittisia väkivallantekoja kuin Suomessa.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet hyvin turvallinen maa melkein millä tahansa mittarilla arvioituna. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa.

Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin.

Poliittisen väkivallan vähäisyys saavutus, ei perusominaisuus

Mihin sotien jälkeisen Suomen yhteiskuntarauha on perustunut? Tämä on itse asiassa sellainen aihe, josta poliittisen väkivallan tutkijalla on enemmän sanottavaa kuin voisi äkkiseltään ajatella. Poliittisen väkivallan syiden ymmärtäminen vaatii myös siltä suojaavien tekijöiden tuntemista.

Suomen rauhallisuudelle on tarjottu monenlaisia selityksiä, esimerkiksi maan syrjäistä sijaintia, kylmää ilmastoa, lainkuuliaista ja viileäpäistä kansaa, vähäistä ulkomaalaisten määrää kuin harvaa asutustakin. Joskus asiaa selitetään miltei sanomalla, että ”Suomi on Suomi”.

Nuoret sukupolvet ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Nuoret sukupolvet, oma sukupolveni mukaan lukien, ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, Suomen perusominaisuuksilta.

Poliittisen väkivallan vähyys ei ole kuitenkaan seurausta maan koosta, kansanluonteesta, maantieteellisestä sijainnista, uskonnosta, kielestä tai vauraudesta.

Poliittisen väkivallan puuttuminen ei ole mikään jonkin maan pysyvä ominaispiirre, vaan se on saavutus ja tulos vuosikymmenien aikana tehdyistä viisaista yhteiskunnallisista ratkaisuista.

Hyvinvointivaltio ja demokraattinen järjestelmä vakauden tuottajina

Mitkä sitten ovat sitten olleet niitä viisaita ratkaisuja Suomen kohdalla? Tähän ei ole tutkimuksen pohjalta toistaiseksi kattavaa vastausta. Tutkijoiden piirissä pidetään kuitenkin yhtenä tärkeänä selityksenä hyvinvointivaltiota. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole.

Pelkkä maan vauraus ei riitä, vaan poliittinen vakaus vaatii säilyäkseen laajasti jaettua käsitystä taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kokemusta siitä, että kuuluu osaksi yhteiskuntaa ja että kaikki olemme suurin piirtein samassa veneessä.

Toinen keskeinen poliittista vakautta ja rauhallisuutta edistänyt asia on Suomessa ollut toimiva demokraattinen järjestelmä. Ihmisten perusoikeudet ovat toteutuneet hyvin, ja mahdollisuudet poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen poliittisen järjestelmän puitteissa ovat olleet hyvät.

Tärkeä merkityksensä on ollut myös poliittisella kulttuurilla. Suomessa politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista ja verrattain avointa uusille tekijöille ja ajatuksille.

Yksi satavuotisen Suomen taipaleen merkittävimpiä menestyksiä on ollutkin sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa poliittiselle väkivallalle ei ole ollut juurikaan tilausta. Tämä on huomattava saavutus ottaen huomioon sen tilanteen, joka Suomessa vallitsi itsenäistymisen aikaan sekä kahtena ensimmäisenä itsenäisyyden vuosikymmenenä.

Uusia viisaita ratkaisuja tarvitaan

Viime aikoina on toistuvasti todettu, ettei Suomi ole enää mikään lintukoto. Minun alani tutkijan silmin nykytilanne vaikuttaa yhtä aikaa huojentavalta ja huolestuttavalta.

Huojentavaa on se, että tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa. Turun puukotuksen jälkeenkin Suomi on edelleen niitä Euroopan maita, joihin nykyiset terrorismin ja poliittisen väkivallan aallot ovat vaikuttaneet vähiten.

Tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa.

Tilanne esimerkiksi ääri-islamistisen terrorismin suhteen ei ole erityisen huolestuttava nimenomaan Suomessa, vaikka se ilman muuta täälläkin tulee ottaa vakavasti ja asianmukaisia toimia sen ehkäisemiseksi tarvitaan.

Huoleni liittyvät sen sijaan pidemmän aikavälin kehityskulkuihin. En nimittäin ole varma, millä tolalla Suomen poliittisen rauhallisuuden mahdollistaneet seikat enää ovat.

Esimerkiksi huono-osaisuutta pitkään ansiokkaasti tutkinut professori Juho Saari on ilmaissut useaan kertaan huolensa siitä, että suomalaiset eivät enää koe olevansa samassa veneessä ja että hyvinvointivaltion pohja vuotaa.

Samaan aikaan myöskään luottamus poliittiseen järjestelmään ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ei vaikuta olevan entisellä tasolla.

Tästä voi toki syyttää ainakin osaltaan tehtyjä poliittisia ratkaisuja, joilla hyvinvointipalveluita ollaan heikennetty sekä poliitikkojen ja poliittisten puolueiden kyvyttömyyttä täyttää tehtävänsä eli edustaa kansan mielipiteitä ja huolia tarpeeksi kattavasti.

Samaan aikaan on myös niin, että maailma on merkittävästi muuttunut. Ei ole selvää, toimisivatko Suomen poliittisen rauhallisuuden ja hyvinvoinnin tuottaneet ratkaisut enää yhtä hyvin nykytilanteessa.

Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea.

Suomessa tarvitaan juuri nyt erityisen kipeästi ihmisiä, joilla on tarkkanäköisyyttä, uskallusta ja viisautta uudistaa Suomea tavalla, joka takaa yhteiskuntarauhan ja yhteisen hyvän myös tulevaisuudessa. Tehtävä ei näytä helpolta, mutta harvemmin se on ennenkään näyttänyt silloin, kun tulevaisuuden ratkaisuja on tehty jännitteisessä ilmapiirissä.

Olen kuitenkin Suomen tulevaisuuden suhteen varsin luottavainen. Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea. Siitäkin huolimatta, että tuore Nuorisotutkimusseuran raportti vahvisti jälleen kerran, etteivät nuoret ole nykyisin lähimainkaan samassa veneessä.

Nuoret hoi!

Jos jotain voisin tänä itsenäisyyspäivänä sanoa kaikille Suomen nuorille, se on tämä: minusta nuoret vaikuttavat olevan minusta perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Nuoret vaikuttavat olevan perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole koskaan vaivatonta – se on aina kestävyyslaji, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja lannistumatonta optimismia. Tuloksetkaan eivät välttämättä aina näy kun vasta pitkän ajan jälkeen. Mahdollisuudet siihen ovat kuitenkin nykyisin vähintään yhtä hyvät, elleivät jopa paremmat, kuin ennen.

Uskoi vaikutusmahdollisuuksiinsa tai ei, tulevaisuuden Suomi rakentuu lopulta nuorten teoista. Tämä toteamus tuntui minusta nuorempana kliseeltä, mutta nyt kun lapsuuden ystävistäni ja opiskelukavereistani on tullut toimittajia, yritysjohtajia, opettajia, kirjailijoita, kansanedustajia, ministeriöiden virkamiehiä, kunnanvaltuutettuja ja tutkijoita, tuo ajatus on asettunut mielessäni kokonaan uuteen valoon.

Kirjoitus perustuu Porkkalan lukion itsenäisyyspäivän juhlassa ja lakkiaisissa 5.12.2017 pidettyyn puheeseen. Leena Malkin johtama Suomea ja poliittisen väkivallan selitysmalleja koskeva tutkimusprojekti käynnistyy vuoden 2018 alussa. Projektia rahoittaa Emil Aaltosen säätiö.

Julkaisu Yhteiskunnan vakaus on saavutus, ei Suomen perusominaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun uutiset Turussa reilu viikko sitten tapahtuneesta puukotuksesta alkoivat levitä, saman tien alkoi myös keskustelu siitä, oltiinko Suomessa nähty nyt se ensimmäinen terrori-isku. Tämä keskustelu jatkuu edelleen.

Iskua seuraavana päivänä keskusrikospoliisi ilmoitti tutkivansa iskuja terroristisessa tarkoituksessa tehtyinä murhina ja niiden yrityksinä. Koska kyse on vasta tutkinnan nimikkeestä ja tekijän motiivista ei ole vahvistettua tietoa, teon nimittäminen terrorismiksi on joidenkin mielestä ennenaikaista. Vielä vähemmän julkista tietoa on tekijän mahdollisista kytköksistä laajempiin verkostoihin sekä muiden pidätettyjen tosiasiallisesta yhteydestä tekoon.

Toiset taas ovat pitäneet termin välttelyä kiertelynä. Tätä on perusteltu sillä, että vaikka tekijän motiivista ei ole täyttä varmuutta, tähän mennessä näyttää jo varsin selvältä, että kyse ei ole mistään tavallisesta puukotuksesta tai kouluampumisten kaltaisesta teosta.

Keskustelua on ollut omiaan mutkistamaan se, että terrorismi-sanaa käytetään erilaisissa tarkoituksissa ja merkityksissä.

Vaikka tekijällä ei olisi yhteyksiä laajempiin verkostoihin, tekijän on raportoitu ilmaisseen salafi-jihadistisiksi katsottuja ajatuksia. Jo tämän katsotaan liittävän hänet laajemmaksi isompaa kokonaisuutta, jonka luomat mahdolliset uhat ovat paljon yksittäisiä väkivallan tekoja vakavammat.

Keskustelua on ollut omiaan mutkistamaan se, että terrorismi-sanaa käytetään erilaisissa tarkoituksissa ja merkityksissä, ja nämä merkitykset usein sekoittuvat toisiinsa.

Terrorismi oikeudellisena käsitteenä

Yksi terrorismin käsitteen käyttötarkoituksista on oikeudellinen. Syyskuun 2001 iskujen jälkeen lisääntynyt kansainvälinen terrorismin vastainen yhteistyö toi terrorismin käsitteen myös Suomen rikoslakiin Euroopan unionin puitepäätöksen myötä.

Rikoslaissa terrorismi määritellään teon tarkoituksen kautta. Rikos on tehty terroristisessa tarkoituksessa silloin, kun teolle on osoitettavissa jokin laissa kirjatuista tarkoituksista (esimerkiksi aiheuttaa vakavaa pelkoa väestön keskuudessa) ja lisäksi teko voi aiheuttaa vakavaa vahinkoa valtiolle tai kansainväliselle järjestölle.

Kun keskusrikospoliisi ilmoitti tutkivansa puukotuksia terroristisessa tarkoituksessa tehtyinä murhina ja niiden yrityksinä, se tarkoitti, että heillä on riittävän vahvat syyt epäillä teon täyttävän rikoslaissa olevan määritelmän. Rikoslaissa ei puhutaan suoraan mitään tekijän uskonnollisesta tai poliittisesta vakaumuksesta tai motivaatiosta, eikä yhteyttä mihinkään ryhmään tai verkostoon tarvitse olla. Ratkaisevaa on se, pystytäänkö teolle osoittamaan laissa määritelty tarkoitus.

Jos teolla katsotaan olevan terroristinen tarkoitus, seurauksena on ankarampi rangaistus.

Tutkiminen terrorismirikoksena ei vielä kuitenkaan tarkoita sitä, että teko todettaisiin lopulta oikeudessa terroristisessa tarkoituksessa tehdyksi teoksi. Tätä kohtaa rikoslaista on sovellettu Suomessa vasta hyvin vähän, joten asiasta ei ole vielä juurikaan oikeuskäytäntöä.

Näin ollen on vaikea ennakoida, miten oikeudessa lopulta tullaan arvioimaan sitä, täyttyykö terroristinen tarkoitus vai ei. Jos teolla katsotaan olevan terroristinen tarkoitus, seurauksena on ankarampi rangaistus.

Terrorismi akateemisen tutkimuksen käsitteenä

Terrorismin käsitettä käytetään myös tutkimuksessa. Omaksi tutkimusalakseen terrorismin tutkimus alkoi hahmottua 1960-70-luvuilla, jolloin viimeksi länsimaissa koettiin elettävän terrorismin aikakautta.

Tutkimuksessa määritelmiä tarvitaan täsmentämään ja rajaamaan tutkimuskohde. Teorioita ja malleja terrorismista voidaan kehittää vain, jos tutkijat määrittelevät selvästi käsiteltävän ilmiön. Akateemisen tutkimuksen periaatteiden mukaisesti määritelmien tulisi olla neutraaleja eli ne eivät voi perustua esimerkiksi poliittisiin tai moraalisiin arvioihin.

Terrorismi määritellään akateemisessa tutkimuksessa pääpiirteissään väkivallaksi tai sillä uhkaamiseksi, minkä avulla pyritään muuttamaan suoria kohteitaan laajemman yleisön käyttäytymistä ja tätä kautta ajamaan poliittisia tai uskonnollisia tarkoitusperiä.

Terrorismi määritellään akateemisessa tutkimuksessa pääpiirteissään väkivallaksi tai sillä uhkaamiseksi, minkä avulla pyritään muuttamaan suoria kohteitaan laajemman yleisön käyttäytymistä ja tätä kautta ajamaan poliittisia tai uskonnollisia tarkoitusperiä.

Olennaista tutkimuksen määritelmissä on siis toimintalogiikka sekä poliittinen tai uskonnollinen päämäärä. Juuri päämäärä erottaa terrorismin selvimmin tavanomaisesta rikollisuudesta.

Määritelmiä on suppeampia ja laveampia sen mukaan, mitä muita ehtoja niihin sisällytetään. Tutkimuskohde rajataan lähes aina käsittämään vain ei-valtiolliset toimijat. Valtiotkin käyttävät toki samankaltaisia keinoja ja myös sitä tutkitaan, mutta erikseen esimerkiksi valtioterrorismin nimikkeen alla. Jotkut katsovat, että väkivallan pitää kohdistua ihmisiin ja pelkkää aiheellista tuhoa tuottava isku ei ole terrorismia.

Global Terrorism Database käyttää terrorismin laajaa määritelmää. Tietokannan kriteerien mukaan Suomessa on tapahtunut vuosina 1970–2016 yhteensä 18 terrori-iskua. Joukkoon lukeutuvat Jokelan kouluampuminen ja useita vastaanottokeskuksiin tehtyjä iskuja vuosina 2015–2016. Myös Turun puukotus mitä ilmeisimmin listataan tietokantaan.

Teon päämäärän arviointi ei kuitenkaan ole aina yksioikoista. Silloin kun teon on tehnyt järjestäytynyt terroristiliike, kuten Pohjois-Irlannissa toiminut IRA tai Baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA, toiminnan päämäärän voi suhteellisen ongelmitta päätellä sen tehneen järjestön päämäärien perusteella.

Sen sijaan silloin, kun iskun tekijänä on yksi henkilö tai pieni ryhmä, päämäärän arviointi on huomattavasti hankalampaa. Näin on erityisesti silloin, jos tekijä itse ei ole selittänyt tekoaan mitenkään eikä mikään liike ota sitä nimiinsä.

Päämäärää arvioidessaan tutkijat kiinnittävät tyypillisesti huomiota siihen, mitä tekijän uskonnollisesta ja poliittisesta ajatusmaailmasta tiedetään, ketä hän on tuntenut, mihin isku on kohdistunut ja onko valittu tekotapa tyypillinen erityisesti jollekin tietylle liikkeelle. Aina aukottomaan ja täysin varmaan tulkintaan ei päästä.

Kun terrorismintutkimuksessa arvioidaan sitä, onko kyse terrorismista vai ei, tarkoituksena ei ole ottaa kantaa sen paremmin teon oikeudelliseen määrittelyyn kuin siitä käytävään poliittiseen kiistelyynkään.

Turun puukotuksen suhteen vahvistettua tietoa teon päämäärästä ei ole vielä kovin paljon. Viitteitä uskonnollisesta motiivista on kuitenkin jo saatu. Keskusrikospoliisi on kertonut, että merkkejä uskonnollisesta radikalisoitumista on olemassa.

Samaan suuntaan viittaavat myös tiedotusvälineiden jutut, jotka perustuvat puukotuksen tekijän tunteneiden henkilöiden haastatteluihin. Tekijän käytös oli aiheuttanut siinä määrin huolta, että hänestä oli lähetetty vihje Suojelupoliisille.

Tutkimuksen näkökulmasta Turun puukotus näyttää tässä valossa varsin todennäköisesti olevan terrori-isku riippumatta siitä, löytyykö teon taustalla yhteys jihadistiverkostoihin tai todetaanko muiden pidätettyjen osallistuneen iskun suunnitteluun. Tutkija kuitenkin palaa arvioimaan tätä tutkinnan edettyä ja tietojen tarkennuttua.

Tässä kohtaa on myös hyvä huomata, että kun terrorismintutkimuksessa arvioidaan sitä, onko kyse terrorismista vai ei, tarkoituksena ei ole ottaa kantaa sen paremmin teon oikeudelliseen määrittelyyn kuin siitä käytävään poliittiseen kiistelyynkään.

Terrorismi poliittisena käsitteenä

Terrorismi-sana on tuttu eurooppalaisten poliittisen johtajien puheista iskujen jälkeen. Iskut on tuomittu jyrkästi ja niiden uhreille on osoitettu solidaarisuutta. Jos poliitikko kutsuu iskua terrorismiksi, kenellekään tuskin jäisi epäselväksi ilman mitään tarkennuksiakaan, että iskua pidetään täysin epäoikeutettuna ja paheksuttavana.

Yksi yleisimmistä terrorismi-sanan poliittisista käyttötarkoituksista onkin teon tuomitseminen. Termin käyttöön on jo useiden vuosikymmenten ajan liittynyt voimakas poliittinen ja moraalinen lataus. Tähän viittaa myös usein toistettu toteama siitä, miten toisen terroristi on toisen vapaustaistelija.

Terrorismi-sanan käyttämistä tai käyttämättä jättämistä poliittisessa puheessa ohjaavat muutkin seikat kuin tuomitseminen. Termiä tavataan käyttää paheksuttavista väkivallan teoista vain silloin, kun siitä on poliittista etua. Yksi niistä on, että se helpottaa iskujen (potentiaalisiin) tekijöihin kohdistettujen vastatoimien oikeuttamista.

Terrorismi-termiä tavataan käyttää paheksuttavista väkivallan teoista vain silloin, kun siitä on poliittista etua.

Terrorismi-sanalla on taipumus paitsi tuomita teko, niin myös irrottaa se laajemmasta poliittisesta tai sosiaalisesta kontekstistaan. Tekijä hahmottuu yksiselitteisesti pahaksi, ja teon taustojen ja syiden ymmärtämisestä tulee epäolennaista.

Tämä selittää myös sen, miksi terrorismille ei ole esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien puitteissa kansainvälisesti sovittua yhteistä määritelmää, vaikka terrori-iskulle tyypillisistä piirteistä on varsin laaja yhteisymmärrys. Politiikassa kiistellään siitä, kuka on terroristi.

Terrorismin käsitteen käytölle poliittisessa keskustelussa on ominaista se, että sen merkitykset muuttuvat ajan myötä. Ennen toista maailmansotaa myös iskujen tekijät saattoivat kutsua itseään terroristeiksi. Tällöin tarkoituksena oli tehdä ero tavallisiin rikollisiin ja korostaa, että heidän teoillaan oli jalot päämäärät.

Termillä on lisäksi taipumus kiinnittyä erityisesti kunkin aikakauden kansainvälisesti eniten huomiota saamaan terrorismin muotoon. 1960–70-luvulla terroristit olivat ensi sijassa kommunisteja, nyt puolestaan jihadisteja.

Terrorismi mielletään nykyisin Suomessakin ennen kaikkea ääri-islamistiseksi terrorismiksi, ja muuntyyppisesti motivoituneen väkivallan kohdalla sitä ei juuri käytetä.

Näitä yllä mainittuja piirteitä on nähtävissä myös Turun puukotuksesta käydyssä suomalaisessa keskustelussa. Terrorismi mielletään nykyisin Suomessakin ennen kaikkea ääri-islamistiseksi terrorismiksi, ja muuntyyppisesti motivoituneen väkivallan kohdalla sitä ei juuri käytetä.

Viime päivien keskustelussakin terrorismi-sana tuntuu esiintyvän erityisen taajaan silloin, kun perustellaan uusien vastatoimien tarpeellisuutta. Terrorismi-sanan käytön vastustuksen kanssa vaikuttaa puolestaan kulkevan huoli ylireagoinnista ja erityisesti uusista rajoituksista kansalaisten perusoikeuksia kohtaan.

Sanoilla on merkitystä

Julkisessa keskustelussa terrorismi-sanan eri käyttötarkoitukset sekoittuvat toisiinsa. Keskustelua ohjaavat kuitenkin selvimmin termin poliittiset käyttötavat ja merkitykset. Kyse ei ole pelkistä sanavalinnoista.

Terrorismista puhuminen ja siitä pidättäytyminen kietoutuvat väistämättä yhteen lukuisten laajempien poliittisten kiistakysymysten ja kamppailujen kanssa.

Sanavalinnat ja niihin kiinnittyneet oletukset ovat luomassa todellisuutta ja määrittämässä sitä, millaiset ratkaisuehdotukset ja tulkinnat katsotaan varteenotettaviksi. Terrorismista puhuminen ja siitä pidättäytyminen kietoutuvat väistämättä yhteen lukuisten laajempien poliittisten kiistakysymysten ja kamppailujen kanssa.

Näin myös keskustelu siitä, mitä termejä Turun puukotuksesta käytetään, on väistämättä samalla väittelyä myös siitä, mistä teko johtui ja millaiset toimet ovat jatkossa toivottavia, tehokkaita ja oikeutettuja.

Lue lisää terrorismin määrittelystä.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Julkaisu Oliko Turun puukotus terrori-isku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Terrorismiuutisointia ja toistuvia iskuja seuratessa on voinut herätä halu perehtyä tarkemmin siihen, mistä terrorismissa oikein on kyse. Jos terrorismi huolestuttaa, ilmiön taustoihin perehtyminen on myös tutkimustietojen mukaan kannatettava ajatus. Kuten Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessani totean, terrorismi vaikuttaa ahdistavan vähemmän niitä, jotka tietävät siitä enemmän.

Terrorismi vaikuttaa ahdistavan vähemmän niitä, jotka tietävät siitä enemmän.

Mitä sitten kannattaisi lukea? Terrorismi on aina voimakkaasti politisoitunut ilmiö, josta esitetään paljon keskenään ristiriitaisia väitteitä.

Aiheesta on saatavilla valtava määrä kirjallisuutta, ja uusien julkaisujen määrä on viimeisen viidentoista vuoden aikana suorastaan räjähtänyt. Kaiken tämän paljouden keskeltä voi olla vaikea hahmottaa, mitä sieltä valita luettavaksi.

Lisäksi ikävä tosiasia on se, että kirjallisuuden laatu tutkijan silmin vaihtelee valtavasti. Mukana on sekä hataralla pohjalla olevaa sensaatiomaista tai tarkoitushakuista kirjaa, nopeasti myyntitulojen toivossa kokoon keitettyjä tuotoksia että mittava määrä laadukasta akateemista tutkimusta.

Olen kerännyt alle listan suositeltavaa oheislukemistoa uutisille.

Tutkimuskirjallisuus

Yleistietoa terrorismista. Tunnetuin ja suosituin yleisesitys terrorismista on Bruce Hoffmanin Inside Terrorism (2006), josta on syksyllä tulossa uusi päivitetty versio. Suomenkielinen, joskin jo ikääntynyt yleisesityskin löytyy, Leena Malkin ja Jukka Paastelan ynnä muiden Terrorismin monet kasvot (2007). Terrorismin ja radikalisoitumisen psykologiaan johdattaa puolestaan John Horganin Psychology of Terrorism (2014).

Terrorismista Euroopan historiassa kiinnostuneelle voi suositella aluksi tutustumista Jan Oskar Engenen kirjaan Terrorism in Western Europe: Explaining the trends since the 1950s (Edward Elgar, 2004). Vaikka Engenen tuottamia tilastoja onkin kritisoitu, kirja tarjoaa hyvä yleiskuvan siitä, millaista terrorismia Euroopassa on toisen maailmansodan jälkeen ollut.

Ääri-islamistisen terrorismin historiasta Euroopassa on myös hyvä teos, Petter Nesserin Islamist Terrorism in Europe: A History (2015).

Ääri-islamistiseen terrorismiin nykypäivän Euroopassa johdattavat hyvin kolme kirjaa: Peter R. Neumann, Radicalised: New Jihadists and the threat to the west (2016), Gilles Kepel, Terror in France: The rise of jihad in the west (2017) ja Olivier Roy, Jihad and death: The global appeal of the Islamic State (2017). Näistä kannattaa aloittaa Neumannin kirjasta, joka on helppolukuisin. Roy ja Kepel muodostavat puolestaan nykyisin ääri-islamistisen terrorismin tutkijoiden tunnetuimman taisteluparin, joten heidän kirjansa lukemalla saa kaksi erilaista, joskaan ei mitenkään toisensa poissulkevaa, näkökulmaa ilmiöön.

Salafi-jihadismiin perehdyttää esimerkiksi Shiraz Maherin kehuttu kirja Salafi-Jihadism: The History of an Idea (2016).

Internet-lähteitä

Terrorismista tuotetaan myös jatkuvasti paljon verkkojulkaisuja, jotka ovat vapaasti kaikkien luettavissa.

Haagissa sijaitseva International Centre for Counter-Terrorism julkaisee paljon yleistajuisia katsauksia tuoreisiin tutkimuksiin-

King’s College Londonin International Centre for the Study of Radicalisation and Political Violence julkaisee usein lyhyitä katsauksia erityisesti ääri-islamistisesta terrorismista Euroopassa..

Saatavilla on myös vapaasti luettavissa oleva terrorismin tutkimuksen akateeminen lehti Perspectives on Terrorism. Sieltä voi suositella erityisesti vuoden 2016 viimeistä numeroa, jossa joukko johtavia tutkijoita kirjoittaa jihadismista nyky-Euroopassa.

Suomenkielisiä analyysejä terrorismiin liittyen löytyy esimerkiksi tämän verkkolehden sivuilta ja The Ulkopolitistista.

Twitter

Jos haluaa perehtyä  ääri-islamistista terrorismia tiiviisti seuraavien tutkijoiden ja arvostettujen toimittajien ensimmäisiin arvioihin heti iskujen jälkeen, Twitter on siihen hyvä keino. Läheskään kaikki johtavat tutkijat eivät ole aktiivisia sosiaalisessa mediassa, varsinkaan heti iskujen jälkeen. Yleensä kiinnostavimpiin keskusteluihin pääsee käsiksi esimerkiksi seuraavien tilien kautta:

Charlie Winter, @charliewinter
Amarnath Amarasingam, @AmarAmarasingam
Peter Neumann, @PeterRNeumann
Shiraz Maher, @ShirazMaher
Rukmini Callimachi, @rcallimachi
Rita Katz, @Rita_Katz
M. Berger, @intelwire
Raffaello Pantucci, @raffpantucci

Terrorismin tutkimukseen erikoistunut Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Julkaisu Lukuvinkkejä terrorismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.