Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalikoneet ovat suosittuja

Vaalikoneita on tutkittu etenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tutkimusten mukaan vaalikoneet ovat suosittuja. Vähintään joka kolmas äänestäjä käyttää vaalikoneita.

Eri maiden vaalikoneet muistuttavat toisiaan. Vaalikone on verkkosivu, jossa on erilaisia kysymyksiä. Äänestäjä vastaa kysymyksiin. Sen jälkeen hän voi lukea, mitä vaalien ehdokkaat ja puolueet ovat vastanneet samoihin kysymyksiin.

Vaalikoneiden tarkoitus on auttaa ihmisiä päättämään, ketä he haluavat äänestää. Vaalikoneet kertovat lyhyesti, mitä eri puolueet ja ehdokkaat tavoittelevat ja mitä mieltä he ovat asioista. Äänestäjä näkee vaalikoneesta, ketkä ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Silloin hän tietää, ketä hänen kannattaa äänestää.

Eri maissa on erilaisia vaalijärjestelmiä. Siksi myös vaalikoneet ovat hieman erilaisia eri maissa. Suomessa äänestäjä ei voi äänestää pelkkää puoluetta, vaan hänen täytyy valita myös ehdokas. Suomessa vaalikoneita käytetään paljon, koska Suomen vaaleissa yksittäiset ehdokkaat ovat tärkeitä. Suomessa vaaleissa on myös paljon ehdokkaita.

Miten suomalaiset käyttävät vaalikoneita?

Tutkimusten mukaan vaalikoneet ovat Suomessa erityisen suosittuja. Kun alle 40-vuotiaat suomalaiset haluavat tietoa vaaleista, he etsivät sitä yleensä vaalikoneista. Ensimmäinen vaalikone julkaistiin vuonna 1999, kun Suomessa oli eduskuntavaalit. Siitä asti vaaleissa on ollut vaalikoneita. Alle 40-vuotiaat ovat siis aina voineet käyttää vaaleissa vaalikoneita.

Suomessa myös media on hyvin kiinnostunut vaalikoneista. Suuret mediat tekevät Suomessa tärkeimmät vaalikoneet. Suuria medioita Suomessa ovat esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat.

Ehdokkaat siis tietävät, että kun he vastaavat vaalikoneisiin, heidän ajatuksensa pääsevät esille näissä suurissa medioissa. Siksi melkein kaikki ehdokkaat vastaavat vaalikoneisiin. He tietävät, että todella suuri osa äänestäjistä käyttää niitä. Myös äänestäjien mielestä vaalikoneet ovat hyödyllisiä, kun lähes kaikki ehdokkaat ovat mukana niissä.

Nykyisin Suomessa vaalikoneet ovat monille äänestäjille välttämättömiä. Jos esimerkiksi Yle tai Helsingin Sanomat ei julkaisisi vaalikonetta joissakin vaaleissa, monet ihmiset järkyttyisivät tai suuttuisivat.

Ovatko vaalikoneet tasapuolisia?

Jotkut miettivät, voivatko vaalikoneet olla epäreiluja. Voivatko vaalikoneet esimerkiksi suosia joitakin ehdokkaita tai puolueita? Tätä asiaa ei ole Suomessa tutkittu tarkasti. Kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä.

Vaalikoneet eivät luultavasti olisi niin suosittuja Suomessa, jos ihmiset ajattelisivat, että ne ovat epäreiluja joillekin ehdokkaille tai puolueille. Suomessa media yrittää kohdella kaikkia ehdokkaita ja puolueita samalla tavalla.

Television vaalikeskusteluissa on joskus sellaisia rajoituksia, että pienten puolueiden ehdokkaat eivät voi osallistua niihin. Vaalikoneisiin saavat kuitenkin vastata kaikki ehdokkaat. Kysymykset ovat kaikille samat, ja kaikki saavat perustella vastauksensa. Siinä mielessä vaalikoneet ovat siis tasapuolisia kaikille.

Jotkut epäilevät, että vaalikone näyttää ihmisille useammin jonkin tietyn puolueen ehdokkaita kuin jonkin toisen puolueen. Tällaisesta ei ole kuitenkaan todisteita. On hyvä, että monet vaalikoneiden tekijät kertovat avoimesti, millä perusteella heidän vaalikoneensa suosittelee ehdokkaita ja puolueita. Näin ihmiset voivat luottaa vaalikoneisiin enemmän.

Suosivatko vaalikoneiden aiheet joitakin ehdokkaita ja puolueita?  

Vaalikoneen kysymykset voivat olla puolueellisia, vaikka vaalikone ei muuten olisi epäreilu ketään kohtaan. Vaalikoneessa ei ehkä kysytä ollenkaan jostakin tärkeästä asiasta. Jostakin toisesta asiasta voi olla todella paljon kysymyksiä.

Vaalikoneiden kysymyksiä voi miettiä esimerkiksi siitä näkökulmasta, onko niissä mukana vaalien kannalta tärkeitä aiheita. Jotkin aiheet hyödyttävät joitakin puolueita enemmän kuin toisia. Jos jokin puolue on esimerkiksi onnistunut jossakin asiassa, siitä asiasta kysyminen on sille puolueelle hyvä. Jotkin kysymykset voivat olla hyviä hallituspuolueille ja jotkin toiset kysymykset voivat olla hyviä oppositiopuolueille.

Hyvässä vaalikoneessa ei ole liikaa eikä liian vähän kysymyksiä. Kysymysten ja vastausvaihtoehtojen täytyy olla selkeitä. Kysymysten on hyvä liittyä niihin asioihin, joista valitut edustajat päättävät. Esimerkiksi kuntavaalien vaalikoneessa ei kannata kysyä asioista, joista päättää Suomen eduskunta. Suomalaisten medioiden vaalikoneissa nämä asiat ovat yleensä kunnossa.

Median tekijät haluavat tehdä vaalikoneista kiinnostavia niille, jotka käyttävät vaalikoneita erityisen paljon. Etenkin nuoret käyttävät vaalikoneita paljon. Heitä kiinnostavat usein esimerkiksi ympäristö, asuminen ja koulutus. Siksi esimerkiksi nämä aiheet voivat korostua vaalikoneissa. Se ei luultavasti ole kovin poliittinen valinta.

Vaalikoneessa ehdokas voi kertoa myös arvoistaan

Vaalikoneissa on usein kysymyksiä myös ehdokkaiden arvoista ja vakaumuksista. Arvot ovat sellaisia periaatteita, joiden mukaan ihminen haluaa toimia, koska hän pitää niitä tärkeinä. Arvoja ovat esimerkiksi vapaus ja oikeudenmukaisuus. Vakaumus voi olla esimerkiksi uskonnollinen vakaumus. Usein ehdokkaan oma uskonto ei vaikuta siihen, millaisia poliittisia päätöksiä hän tekee. Jotkut ehdokkaat kuitenkin kertovat, että myös uskonto vaikuttaa heidän päätöksiinsä.

Vaalikoneiden käyttäjät ajattelevat, että on tärkeää tietää, millaisia arvoja ehdokkaalla on. Siksi media kysyy myös näitä kysymyksiä vaalikoneissa.

Vaalikoneissa on usein myös arvokarttoja. Arvokartta on asteikko, jossa eri puolueet ja ehdokkaat asetetaan eri kohtiin sen mukaan, mitä he ajattelevat eri asioista. Kartassa näkyy, kuka kuuluu oikeistoon ja kuka vasemmistoon. Siinä näkyy myös, kuka on arvokonservatiivi ja kuka arvoliberaali.

Arvokonservatiivit kannattavat perinteisiä arvoja. Arvoliberaalit ajattelevat, että ihminen saa elää niin kuin hän itse haluaa, jos hän ei vahingoita muita. Arvokonservatiivit voivat esimerkiksi ajatella, että avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle. Arvoliberaalit ajattelevat, että myös kaksi miestä tai kaksi naista voi mennä naimisiin.

Vaalikoneessa täytyy olla tarpeeksi kysymyksiä myös muista asioista

Vaalikoneissa on paljon kysymyksiä, joiden avulla koneen tekijä yrittää luokitella ehdokkaat heidän arvojensa mukaan. Se voi hyödyttää niitä puolueita, joiden tavoitteet on helppo asettaa arvokartan asteikolle.

Vaalikoneiden tekijöiden täytyy muistaa, että on muitakin tärkeitä asioita kuin ne, joiden avulla ehdokkaat voidaan asettaa arvokartalle. Vaalikoneissa täytyy olla tarpeeksi kysymyksiä myös asioista, jotka eivät liity arvoihin.

Kun vaalikoneessa on monenlaisia kysymyksiä, vaalikone pysyy poliittisesti tasapuolisena.

Sami Borg on tutkimuspäällikkö Kunnallisalan kehittämissäätiössä. Hän on valtio-opin dosentti Tampereen yliopistossa. Hän on tehnyt vaalitutkimuksia vuodesta 1991 alkaen.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Sami Borgin artikkelista, joka on julkaistu tammikuussa 2025.
Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Selkokeskuksesta.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Onko vaalikoneita vain Suomessa ja ovatko vaalikoneet tasapuolisia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentinvaaleissa voivat äänestää kaikki suomalaiset, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta.

Vaaleissa on kaksi kierrosta. Jos yksi ehdokas saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänestä tulee presidentti. Jos näin ei käy, järjestetään toinen vaalikierros. Sen voittaa se, joka saa yli puolet äänistä.

Presidentinvaaleissa äänestetään paljon

Yleensä suomalaiset äänestävät aktiivisesti presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa. Muissa vaaleissa ei äänestetä yhtä paljon. Muita vaaleja ovat kuntavaalit, aluevaalit ja EU- eli europarlamenttivaalit.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa äänestettiin erityisen paljon. Ensimmäisellä kierroksella yli 75 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista äänesti.

Miksi niin moni äänesti? Yksi syy voi olla se, että Suomen tilanne on muuttunut viime vuosina. Ensin alkoi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, ja sitten Suomesta tuli Naton jäsen.

Tämä on vaikuttanut paljon Suomen ulkopolitiikkaan eli suhteisiin muiden maiden kanssa. Presidentti on ollut esillä enemmän kuin ennen. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä Suomen hallituksen kanssa.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa oli kaksi kierrosta. Toisella kierroksella ehdokkaat olivat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Molemmilla oli paljon kokemusta Suomen ulkopolitiikasta ja liberaalit eli vapaat arvot.

Toisella kierroksella vain noin 70 prosenttia äänesti. Tähän voi olla monta syytä.

Jotkut äänestäjät olivat ehkä sitä mieltä, että kumpikin ehdokas on sopiva. Heille oli sama, kumpi voittaa vaalit. Siksi he eivät äänestäneet.

Toisten äänestäjien mielestä kumpikaan ehdokas ei ollut hyvä. Äänestäjillä on monenlaisia arvoja ja asenteita. Ehkä kaikki eivät halunneet äänestää ehdokasta, jolla on liberaalit arvot.

Alexander Stubb voitti vaalit, ja hänestä tuli presidentti. Stubb on Suomen kolmastoista presidentti.

Voiko presidentti olla koko kansan presidentti?

Äänestäminen on aina vapaaehtoista. Mitä tapahtuu, jos alle puolet kansasta äänestää presidentinvaaleissa?

Presidentin valintaan tai toimintaan ei vaikuta, kuinka moni äänestää. Presidentiksi tulee se, joka saa eniten ääniä niiltä, jotka äänestävät.

Presidentinvaaleissa voi kuitenkin käydä esimerkiksi niin, että 70 % äänioikeutetuista kansalaisista äänestää ja heistä vain vähän yli puolet äänestää uutta presidenttiä. Silloin ei voida sanoa, että uudella presidentillä on koko kansan tuki. Ei voida sanoa, että edes suurin osa kansasta tukee presidenttiä.

Täytyykö presidentillä olla koko kansan tuki?

Suomessa ajatellaan usein, että presidentti on Suomen edustaja ja on tärkeää, millaiset arvot hänellä on. Presidentti ei voi kuitenkaan edustaa kaikkien kansalaisten arvoja, koska arvoja on niin monenlaisia.

Suomessa presidentti kuitenkin yrittää toimia koko kansan puolesta. Yleensä hän luopuu puolueen jäsenyydestä, kun presidentin työ alkaa. Tässä ideana on, että silloin presidentti voi edustaa paremmin kansalaisia, jotka kannattavat eri puolueita.

Suomalaisilta kysytään säännöllisesti, mikä on heidän mielipiteensä presidentistä. Yleensä kansalaiset ovat tyytyväisiä. Tutkijoiden mielestä tämä ei tarkoita, että kaikki ovat tyytyväisiä juuri tiettyyn presidenttiin ihmisenä. Kansalaiset ovat tyytyväisiä siihen, millainen työ ja valta presidentillä on Suomessa.

Presidentti voi siis olla ihminen, jota suurin osa kansasta ei ole äänestänyt. Se ei vaikuta hänen työhönsä. Presidentille voi kuitenkin olla vaikeaa yhdistää kansaa ja edustaa erilaisia arvoja.

Suomessa on demokratia eli kansanvalta. Kansa valitsee päättäjät vaaleissa. Demokratian kannalta voi olla ongelmallista, jos vain harva äänestää. Vain äänestäjät vaikuttavat siihen, kuka pärjää vaaleissa ja saa valtaa.

Maarika Kujanen on väitellyt valtio-opista huhtikuussa 2025 Tampereen yliopistossa. Kujanen tutki väitöskirjassaan presidentinvaaleja sekä presidentin suosiota ja valtaa Suomessa ja muissa Euroopan maissa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Maarika Kujasen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Voiko presidentti edustaa koko kansaa, jos suurin osa ei äänestä häntä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuussa 2025 käydyt kuntavaalit herättivät mediassa kiinnostusta erityisesti pormestarikisan takia. Kaupunkien vaalituloksia on kuitenkin syytä tarkastella pormestarikisaa syvemmin, sillä yhteiskunnan kaupungistumisen seurauksena kaupunkien poliittinen painoarvo esimerkiksi köyhyyden, eriarvoisuuden, ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemisessä kasvaa. Suomessa suurten kaupunkien poliittisiin voimasuhteisiin on kiinnitettävä huomiota jo senkin takia, että suomalaisista 40 prosenttia asuu kymmenessä suurimmassa kaupungissa.

Kuntavaaleissa on aina osittain kyse hallitus- ja oppositiopuolueiden välisestä vastakkainasettelusta, jossa oppositiopuolueet pyrkivät tekemään vaaleista luottamusäänestyksen hallituksen politiikasta. Kevään vaalikeskusteluja hallitsivat hallituksen tekemät leikkaukset sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä sosiaaliturvaan. Tämä hyödytti eriytyisesti SDP:tä ja vasemmistoliittoa, sillä julkisiin palveluihin liittyvät vaaliteemat suosivat perinteisesti vasemmistopuolueita.

Vaalikeskusteluissa SDP onnistuikin profiloitumaan vaihtoehdoksi hallituksen politiikalle. SDP:n profiloitumista helpotti se, että monissa suurissa kaupungeissa kokoomus oli ollut suurin puolue. Tämän asetelman kautta SDP pystyi vetoamaan äänestäjiin ja viestimään, että vaihtamalla suurimman puolueen paikkaa kaupungissa voidaan tehdä erilaista politiikkaa kuin hallitus.

Vaalitulosten perusteella valittu viestintästrategia näyttää puhutelleen ihmisiä monissa kaupungeissa. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi Vantaalla, Tampereella ja Turussa, joissa kokoomus oli aikaisemmin ollut suurin puolue. Myös Helsingissä SDP oli lähellä kaapata suurimman puolueen paikan kokoomukselta nousemalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2004 kuntavaalien. Vuoden 2008 kuntavaalien jälkeen vihreät on ollut Helsingin toiseksi suurin puolue.   

Tässä kirjoituksessa syvennyn tarkemmin suurten kaupunkien kuntavaalituloksiin kuuden suurimman eduskuntapuolueen näkökulmasta. Tarkasteltavina kaupunkeina kirjoituksessa ovat Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu, Turku, Jyväskylä, Kuopio, Lahti ja Pori, jotka ovat asukasluvultaan Suomen kymmenen suurinta kaupunkia.

SDP:n vaalivoitto pohjautui suuriin kaupunkeihin

Kymmenen suurimman kaupungin kuntavaalitulosten tarkastelu osoittaa, että menestyminen suurissa kaupungeissa on keskeistä koko vaalituloksen kannalta. Taulukkoon 1 olen laskenut yhteen puolueiden kannatuksen Suomen kymmenessä suurimmassa kaupungissa kuntavaaleissa 2025 ja verrannut sitä puolueiden valtakunnalliseen vaalitulokseen. Lisäksi olen verrannut puolueiden suurten kaupunkien yhteenlaskettua kannatusta kuntavaaleissa 2025, eduskuntavaaleissa 2023 ja kuntavaaleissa 2021. Suomen kymmenen suurimman kaupungin yhteenlasketun tuloksen perusteella kokoomus on suurin puolue, mutta vain pienellä erolla ennen SDP:tä.

Taulukko 1: Puolueiden yhteenlaskettu kannatus Suomen kymmenessä suurimmassa kaupungissa

Taulukko tuo hyvin esille, että SDP:n nouseminen suurimmaksi puolueeksi kuntavaaleissa pohjautuu merkittävissä määrin siihen, että puolue onnistui kasvattamaan kannatustaan suurimmissa kaupungeissa. Vastaavasti kokoomuksen kokoomus menetti kannatustaan suurissa kaupungeissa eduskuntavaaleihin 2023 verrattuna -1,2 prosenttiyksikköä ja kuntavaaleihin 2021 verrattuna -0,7 prosenttiyksikköä. Puolue onnistuikin pitämään kannatuksensa suurissa kaupungeissa lähes samana, mikä osaltaan voi selittää puolueen suhteellisen hyvää vaalitulosta ottaen huomioon kokoomuksen aseman pääministeripuolueena.

Kymmenen suurimman kaupungin kuntavaalitulosten tarkastelu osoittaa, että menestyminen suurissa kaupungeissa on keskeistä koko vaalituloksen kannalta.

Perussuomalaisten kannatusromahdus näkyy hyvin suurissa kaupungeissa, joissa puolue menetti verrattuna edellisiin kuntavaaleihin -6,0 prosenttiyksikköä ja edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna peräti -9,2 prosenttiyksikköä. Perussuomalaisten vaalitappiota syvensi maakuntien menettäminen keskustalle, mikä johti puolueen kannatuksen romahtamiseen.

Kuntavaalit ovat perussuomalaisille perinteisesti haastavat, sillä puolueen poliittinen agenda painottuu vahvasti muihin kuin paikallispoliittisiin asiakysymyksiin. Nyt perussuomalaiset eivät voineet hyödyntää edes hallituskritiikkiä vaalikeskusteluissa, koska puolue on itse hallituksessa tekemässä kansalaisten näkökulmasta epämieluisia päätöksiä.

Keskusta nojaa maakuntien keskuskaupunkeihin

Hallitus-oppositio-asetelma hyödytti myös keskustaa, joka onnistui hankkimaan maakunnissa kannatusta takaisin perussuomalaisilta. Toisin kuin SDP, keskusta haastoi etenkin perussuomalaisia puhumalla paljon lähipalveluiden puolesta.

Lähipalveluiden poliittista tulenarkuutta lisäsi hallituksen päätös supistaa yöpäivystyksiä harvaan asusutuilla hyvinvointialueilla loppuvuodesta 2024. Paikallisten tyytymättömyys sairaalaverkon supistamiseen saattoi olla yksi tekijä, jonka avulla keskusta onnistui houkuttelemaan hallitukseen ja perussuomalaisiin pettyneitä äänestäjiä takaisin itselleen etenkin haja-asutusalueilla. Näin vaaleissa oli kyse myös keskittämisen ja hajauttamisen välisestä vastakkainasettelusta.

Paikallisten tyytymättömyys sairaalaverkon supistamiseen saattoi olla yksi tekijä, jonka avulla keskusta onnistui houkuttelemaan hallitukseen ja perussuomalaisiin pettyneitä äänestäjiä takaisin itselleen etenkin haja-asutusalueilla.

Keskusta eroaa muista puolueista siinä, että puolueen kannatus nojaa suurten kaupunkien sijaan vahvasti maaseudulla asuviin äänestäjiin. Tämä näkyy eriytyisen selvästi, kun verrataan puolueen kuntavaalitulosta suurissa kaupungeissa ja valtakunnallisen vaalituloksen välillä. Huomionarvoista kuitenkin on, että keskustan kannatus nousi suurissa kaupungeissa verrattuna edellisiin eduskunta- ja kuntavaaleihin. Edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna kannatusnousu suurissa kaupungeissa (+2,0 %-yks.) on jopa suurempi kuin valtakunnallisella tasolla. Valtakunnallisella tasolla keskusta onnistui nostamaan kannatustaan viime kuntavaaleista +1,5 prosenttiyksikköä.

Näin ollen edes keskustan kannatus ei ole riippumatonta suurten kaupunkien vaalituloksesta. Keskustalle tärkeimpiä kaupunkeja ovat maakuntien keskuskaupungit, kuten Kuopio, Jyväskylä ja Oulu, joissa se on perinteisesti pärjännyt hyvin. Vuoden 2025 kuntavaaleissa keskusta oli suurin puolue ainoastaan Kuopiossa. Keskustan menestyminen näissä maakuntien keskuskaupungeissa on kuitenkin välttämätöntä puolueelle, jos puolue aikoo puolueen puheenjohtajan Antti Kaikkosen lupauksen mukaisesti nousta jälleen valtakunnan suurimmaksi puolueeksi.

Lähiluonto ja liikenne nousivat vaaliteemoiksi kuntavaaleissa

Suurten kaupunkien vaalituloksessa huomionarvoista ovat vihreiden ja vasemmistoliiton vaalitulokset. Kumpikin puolue onnistui kasvattamaan kannatustaan verrattuna viime eduskuntavaaleihin. Vaalitulosten perusteella vihreät on jopa suurin vaalivoittaja nostaen kannatustaan suurissa kaupungeissa jopa +4,7 prosenttiyksikköä verrattuna viime eduskuntavaaleihin. Sen sijaan verrattuna viime kuntavaaleihin puolue menetti kannatustaan -0,5 prosenttiyksikköä, kun vasemmistoliitto onnistui nostamaan kannatustaan sekä eduskuntavaaleihin 2023 (+2,8 %-yks.) että kuntavaaleihin 2021 (+2,0 %-yks.) verrattuna.

Kumpikin puolue hyötyi vaaleissa hallitus-oppositio-asetelmasta. Vihreiden heikompi tulos verrattuna edellisiin kuntavaaleihin voi kuitenkin johtua siitä, että puolue on ollut pitkään vallankahvassa etenkin Helsingissä, jossa puolue on johtanut kaupunkiympäristön toimialaa. Vihreät on siitä erilainen puolue, että sen juuret ovat erilaisissa protesti- ja vaihtoehtoliikkeissä. Tämän takia vihreiden kannattajat ovat herkemmin tyytymättömiä kaupunkiympäristön kehittämiseen, jos muutos koetaan liian hitaaksi tai vääränlaiseksi.

Suurten kaupunkien vaalituloksessa huomionarvoista ovat vihreiden ja vasemmistoliiton vaalitulokset. Kumpikin puolue onnistui kasvattamaan kannatustaan verrattuna viime eduskuntavaaleihin.

Helsingin kuntavaaliteemoiksi nousivatkin niin lähiluonnonsuojelu kuin liikennesuunnittelu. Helsingissä vasemmistoliitto pyrki vaaleissa hyödyntämään edukseen vihreisiin kohdistunutta kritiikkiä lähiluonnonsuojelusta ja profiloitumaan kaupunkiluonnon puolustajana. Helsingissä vasemmistoliitto onnistuikin nostamaan kannatustaan +4,3 prosenttiyksikköä verrattuna vuoden 2021 kuntavaaleihin, kun vihreät vastaavasti menetti kannatustaan -1,9 prosenttiyksikköä.

Sen sijaan Turussa vihreät onnistui nostamaan kannatustaan +1,9 prosenttiyksikköä. Yksi syy vihreiden kannatusnousulle saattaa olla vasemmistoliiton entisen puheenjohtajan Li Anderssonin jääminen pois kuntavaaleista. Anderssonin on yleisesti nähty syöneen vihreiden kannatusta etenkin opiskelijoiden keskuudessa, sillä vasemmistoliitto ja vihreät kilpailevat osittain samoista äänestäjistä.

Toinen syy vihreiden kannatusnousulle Turussa voi olla se, että raitiotien rakentaminen nousi kaupungissa keskeiseksi kuntavaaliteemaksi. Etenkin vihreät profiloituivat vahvasti raitiotien rakentamisen puolesta. Vaikka vasemmistoliitonkin ehdokkaista suurin osa kannatti raitiotien rakentamista, saattoi puolueen kannatusta syödä erityisesti Turun vasemmistoliiton sisäiset riidat, jotka olivat paljon esillä julkisuudessa ennen vaaleja. Näin ollen vihreät saattoi näyttäytyä yhtenäisempänä ja luotettavampana toimijana raitiotien kannattajien silmissä kuin vasemmistoliitto.

Kaupunkisuunnittelu on noussut tärkeimmäksi paikallispoliittiseksi asiakysymykseksi

Helsingin ja Turun esimerkit kuitenkin osoittavat, että kaupunkisuunnittelusta on tullut entistä tärkeämpi poliittinen asiakysymys paikallistasolla. Kaupunkisuunnittelun painoarvoa nostaa se, että sosiaali- ja terveyspoliittiset kysymykset ovat entistä vahvemmin hallituksen hyppysissä, sillä hyvinvointialueiden rahoitus perustuu valtion yleiskatteiseen rahoitukseen. Valtionvallan vahva rooli sote-palveluissa tuli hyvin esille myös yöpäivystyskiistan eduskuntakäsittelyssä, jossa päätäntävalta alueiden sairaaloista oli hyvinvointialueiden sijasta valtiolla.

Kevään vaalituloksen suurimmat muutokset voivatkin näkyä äänestäjille lähinnä lisääntyneinä kiistoina julkisuudessa valtion, hyvinvointialueiden ja suurten kaupunkien välillä, kun paikallistason uusi poliittinen johto haastaa hallitusta. Kaupunkisuunnittelussa muutokset voivat olla hyvinkin näkyviä, sillä niissä päätäntävalta on kaupungeilla. Tämä voi lisätä kaupunkisuunnittelun painoarvoa paikallispoliittisissa asiakysymyksissä, kun alueiden vaikutusvalta sosiaali- ja terveyspalveluihin on rajallinen.

YTM Mikko Vesterinen on puolueiden alue- ja kaupunkipoliittisiin tavoitteisiin erikoistunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Reijo Telaranta / Pixabay

Julkaisu Kuntavaalien voittajat ratkaistaan suurissa kaupungeissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rassemblement Nationale-puolueen (RN) johtajan Marine Le Penin mahdollinen tuomio on käynnistänyt Ranskassa keskustelun presidentinvaalien 2027 ehdokasasettelusta. Taustalla on kyse RN:n poliittisesta perinnöstä, populismin valtavirtaistumisesta sekä toisaalta tyytymättömyydestä nykyiseen politiikkaan ja talouden haasteet. Ranskassa puhutaan jo ”seismistä”. On selvää, että tulevat vaalit vaikuttavat Eurooppaan.  

Le Penin mahdollinen poisjääminen seuraavista Ranskan presidentinvaaleista jättää jälkeensä miljoonia protestiääniä. Joidenkin tutkijoiden mukaan puolueen äänestäjät pysyvät uskollisena puolueelle. On myös huomattavaa, että Le Pen on ollut suositumpi kuin puolueensa ja saanut ennen kaikkea naisten ääniä. Viime vaaleissa Le Pen sai 40,47 % äänistä. Seuraavien vaalien mahdollinen yllättäjä saattaa tulla politiikan ja puolueiden ulkopuolelta ja saada taakseen kansanliikkeen.

”30 vuotta olen taistellut puolestanne. 30 vuotta olen taistellut epäoikeudenmukaisuutta vastaan”, totesi Le Pen saatuaan tuomion, joka voi estää hänen presidenttiaikeensa. Päätös saadaan kesällä 2026.  

Tuomio on otettu vastaan ristiriitaisesti, Le Pen esittää itsensä noitavainon ja systeemin uhrina. Aikaisemmin hän on syyttänyt että ”systeemi on mätä”.

Taustalla voi nähdä myös populismin mekaniikan, joka pyrkii luomaan sanoilla salatun sisäpiirin erona ”eliittiin” ja korostaa kansan asemaa. Myös Le Pen puhuu pelosta ja ”oikeusvaltion tuhosta”.  

Tuomio on myös herättänyt huomiota ja keskustelua muissa Euroopan äärioikeistolaisissa liikkeissä. Monet näistä liikkeiden johtajista kuten Unkarin Viktor Orban ja Italian Matteo Salvini ovat ilmaisseet tukensa Le Penille ja käyttäneet tilannetta hyväkseen vahvistaakseen omaa narratiiviaan siitä, että heitä vainotaan poliittisesti. Uhriutumisen strategia voi lisätä heidän kannatustaan ja mobilisoida heidän tukijoitaan.  

Poliittisen kulttuurin murros

Poliittiset puolueet eivät ole tällä hetkellä kovin suosittuja Ranskassa. Sosialistipuoluetta on kutsuttu elefanttien tanssiksi. Puolueiden ohi markkinoidaan dynaamisia uudistajia. Presidentti Nicolas Sarkozy ajoi ”läpinäkyvyyttä” ja ”muutosta” ”changement” ja ”la rupture” Ranskaan. Sarkozy sai sittemmin syytteen lahjonnasta, kuten presidentti Jacques Chirac, jonka pelasti vankilalta korkea ikä. Poliittisen kulttuuriin on ajettu muutosta ja viime vaalien kärkiehdokkaat esittivät kaikki itsensä ”systeeminvastaisina”. 

Marine Le Pen on ollut Ranskassa erittäin suosittu poliitikko. Taustalta löytyy ”dediabolisation”-projekti, joka on tähdännyt puolueeseen liittyvän stigman häivyttämiseen. Esimerkiksi retoriikkaa on muokattu pehmeämmäksi ja puolueen agendalla on niin ympäristöasioita kuin feminismiäkin.  

Le Pen ei ole marginaalissa, vaan hän on osa vakiintunutta ranskalaista poliittista järjestelmää. Laitaoikeiston normalisoituminen näkyy vaaliteemoina ja ajankohtaisessa julkisessa keskustelussa.

Le Pen ei ole marginaalissa, vaan hän on osa vakiintunutta ranskalaista poliittista järjestelmää. Tutkija Gilles Ivaldin mukaan laitaoikeiston normalisoituminen näkyy vaaliteemoina ja ajankohtaisessa julkisessa keskustelussa. 

Ranskalaiset haluavat arvojaan puolustettavan ja ”tavallista kansalaista” kuultavan. Hymyilevä Le Pen on korostanut tavallisuuttaan ja ranskalaisuuttaan, ja haluaan suojella ranskalaisia. Hän on saanut taakseen niin kotimaisuutta ajavia maanviljelijöitä kuin nuoria ja perheenäitejäkin. 

Presidentinvaalit 2027 – ehdokasasettelu

Marine Le Pen on valittanut tuomiostaan eikä hänen kohtalonsa ole selvä. Joissain pääkirjoituksissa presidentinvaalit 2027 oli jo ehditty julistaa ”Plan B:n”, eli Jordan Bardellan vaaleiksi. Rassemblement Nationalen puheenjohtaja Bardellaa on kaavailtu puolueen ehdokkaaksi, jos Le Penin syytteitä ei kumota. Le Monde -lehden mukaan puolue ei kuitenkaan täysin tue häntä ehdokkaaksi, koska se saattaisi saada Le Penin näyttämään syylliseltä.  

Bardella on kerännyt suosiota TikTok-videoillaan ja toisaalta häntä on syytetty kokemattomuudesta. Bardellan etuna on, ettei hänen sukunimensä ole Le Pen, eikä häneen liity yhden suvun leimaa. Viime presidentinvaaleissa Marine Le Penin nimestä oli häivytetty Le Pen pois, näin isän ja suvun painolastia kevennettiin ja hän oli pelkkä Marine. Toisaalta Bardella olisi ensimmäinen ei-Le Pen sitten vuoden 1972, joka olisi ehdolla puolueesta.

Le Penin tukijoukoissa on nähty myös sisarentytär Marion Marechal-Le Pen, joka tuki viime vaaleissa Eric Zemmouria. Olisiko Marechalista nousijaksi? Marechalin näkemykset esimerkiksi avioliitosta ja abortista ovat konservatiivisempia kuin Le Penin.  

Euroopan äärioikeiston tuki ja Trump 

Le Peniä ovat rientäneet tukemaan Euroopan oikeistopopulistit, kuten Matteo Salvini, Victor Orban sekä Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Trump on Ranskassa erittäin epäsuosittu oikealla ja vasemmalla. Le Pen taas haluaa vältellä oikeistopopulistin leimaa, joten ulkomaisten populistien tuki on hänelle epäedullista. Näyttäytymällä systeemin uhrina hän saattaa saada kannattajia liikkeelle. Le Pen käytti tuomionsa julistuksen myötä trumpilaista retoriikkaa ja vertasi itseään Trumpin tavoin kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingiin.  

Presidentti Emmanuel Macronin seuraajasta käydään hiljaista kamppailua vallan kulisseissa. Les Republicains-puolueesta mahdollinen on entinen pääministeri Edouard Philippe, joka voi myös olla kansanliikkeiden ehdokas. Entinen ulkoministeri Dominique de Villepin on myös ilmaissut kiinnostuksensa . Macronin nostama Gabriel Attal saattaa myös olla mahdollinen, samoin pääministeri Francois Bayrou. Mielipidemittaukset ovat nostaneet esiin myös ekologistien vihreää Marine Tondelieria ja EU-parlamentaarikko Raphael Glucksmannia.

Poliittiset puolueet ovat tällä hetkellä Ranskassa niin epäsuosittuja, että ”systeemin” ulkopuolelta tuleva ehdokas on vahvoilla.

Useiden entisten presidenttien tapaan Macronin mukaan on nimetty oma isminsä, macronismi, ja hänen esimerkkinsä on Le Monden mukaan innoittanut yritysmaailman johtajia. Uusi presidentti saattaisi tulla politiikan ulkopuolelta ja yritysmaailmasta.

Poliittiset puolueet ovat tällä hetkellä Ranskassa niin epäsuosittuja, että ”systeemin” ulkopuolelta tuleva ehdokas on vahvoilla. Professori Philippe Marliéren mukaan RN:n suosiossa on kyse ennen kaikkea samasta tyytymättömyydestä, joka selitti hänen mukaansa Macronin nousun. 

Tulevat vaalit ovat tärkeät ennen kaikkea Ranskan ja Euroopan yhtenäisyyden kannalta. Kotimaassaan epäsuosittu Macron on ollut aloitteellinen Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Samalla Ranskan tilanne antaa näkökulman populismin valtavirtaistumiseen. 

Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli vuosina 2018–20 Sorbonnen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Michael McKay / Unsplash

Julkaisu Ranskan presidentinvaalit 2027 ja tapaus Marine Le Pen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan tuoreimman vaalijärjestelmäuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena oli jollakin tavoin pysäyttää parlamentin koon kasvu tilanteessa, jossa lainsäädäntö asetti vain minimirajan parlamentin koolle. Uudistuksen ei kuitenkaan haluttu vaarantavan vaalijärjestelmän tuloksena saavutettua korkeaa edustavuutta.

Toteutunut ratkaisu, joka lukitsee parlamentin paikkamäärän 630 paikkaan, säilyttäen samalla 299 vaalipiirin järjestelmän, on ensiarvoissa nähty varsin hyvänä ratkaisuna. Laskennallisesti muutos merkitsee vaalipiirien osuuden hienoista laskua: aiemmin puolet minimikoon paikoista täytettiin vaalipiireistä, uudistuksen jälkeen osuus on 47,5 prosenttia. Kuitenkin ylijäämä- ja tasauspaikkojen myötä esimerkiksi vaalikauden 2021–25 parlamentissa suoraan vaalipiiristä valittujen edustajien osuus on 40,6 prosenttia, mihin suhteutettuna uudistus on myös parannus.

Ainakin omasta mielestäni jonkin verran yllättäen vaalilain uudistukseen liittyvä keskustelu on kiertynyt vahvasti vaalipiiritason vaikutuksiin. Tämä oli ymmärrettävä reaktio aivan alkuvaiheessa, koska alkuperäinen, hyväksytty uudistus olisi sulkenut parlamentin ulkopuolelle kaikki puolueet, joiden ääniosuus jää alle viiden prosentin.

Aiemmin äänikynnystä ei ole huomioitu niiltä puolueilta, jotka voittavat vähintään kolme vaalipiiriä. Saksan perustuslakituomioistuin kuitenkin palautti aiemman säännön 30.7.2024 tekemällään ratkaisulla, eli jatkossakin kaikki vähintään kolme vaalipiiriä voittaneet puolueet saavat kakkosäänten mukaisen osuuden parlamentin paikoista. Vaalilain uudistus itse asiassa palauttaa etusijalle puolueiden osavaltiokohtaisen kannatuksen edustuksellisuuden perustana. Uudistuksen jälkeen suhteellisen vaalitavan periaate on hallitseva sekä parlamentin paikkajaossa yleisesti että puolueen paikkamäärässä osavaltiotasolla.

Jatkossa kukin puolue saa kunkin osavaltion edustajapaikoista osavaltiokohtaisten kakkosääntensä mukaisen osuuden. Tämän voidaan odottaa johtavan kakkosäänten painoarvon lisääntymiseen. Aiemminhan tietyissä tilanteissa puolueen jopa kannatti tavoitella mahdollisimman pientä kakkosäänten määrä, mikäli se saattoi olla varma useiden vaalipiirien voittamisesta. Tämä siksi, koska puolue sai itselleen kaikki voittamansa vaalipiiripaikat, jolloin jokainen vaalipiiri yli kakkosäänten perusteella lasketun paikkamäärän oli ylimääräinen paikka parlamentissa.

Vaalijärjestelmäuudistus ohjelmallisena uudistussysäyksenä

Ensimmäisessä osassa esitin teesin, että Saksan poliittisen järjestelmän alaisuudessa joudutaan ratkomaan hyvin samantapaista haastetta kuin laajemmin EU:n piirissä. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen teemaan, joista ensimmäinen liittyy alueellisesta eriytymisestä ammentavaan oikeistopopulismiin, toinen puolestaan yhtenäisen vaalijärjestelmän edellyttämään ohjelmalliseen uudistumiseen.

Vaikka Saksojen yhdistymisestä vuonna 1990 tulee vuoden 2025 lokakuussa kuluneeksi 35 vuotta, erityisesti itäisen Saksan – joka maantieteellisesti viittaa tässä entisen DDR:n alueeseen – viime vuosien kehitys on osoittanut, miten helposti sekä yhdistymisprosessi että yhdistymistä edeltäneen sosialistisen yhteiskunnan eri piirteet ovat politisoitavissa negatiivisen politiikanteon välineeksi.

Erityisen selkeästi tämä näkyy talouteen ja identiteettiin liittyvissä teemoissa. AfD on varsin onnistuneesti nostanut itsensä itäisen Saksan ”asianajajaksi”, työntäen poliittisen kentän vastakkaiselle, vasemmalle laidalle sijoittuvan Die Linken sivuun tästä roolista.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”. Itäinen Saksa on AfD:n retoriikassa myös lännestä tulevan halveksunnan ja vähättelyn kohde, jossa olevaa osaamista ei arvostettaisi ja jonka asukkaita edelleen mitattaisiin ”lännen” asettamin kriteerein.

Kyseenalaista sivustatukea AfD on saanut myös sellaisilta tutkijoilta, joiden tutkimuksissa yhdistymisen vaikutuksia on tarkasteltu yksipuolisesti tai puutteellisin faktoin. Suomessakin julkisuutta saanutta Isossa-Britanniassa työskentelevän saksalaishistorioitsija Katja Hoyerin DDR-historiateosta arvosteltiin kovin sanoin historiarevisionismista. Myös Leipzigin yliopiston uudemman saksalaisen kirjallisuuden professorin Dirk Oschmannin identiteettipoliittinen teos, jossa hän syyttää läntistä Saksaa itäisen Saksan ”toiseuttamisesta” ja rasistisesta leimaamisesta, johti ankaraan kritiikkiin faktojen valikoivasta ja tarkoituksenhakuisesta käytöstä.

Kuten useimmat eurooppalaiset laitapopulistisen puolueet, myös AfD käyttää maahanmuuttoa identiteettipolitiikkansa välineenä. Itäisen Saksan alueella tämä viesti puree erityisen tehokkaasti, koska AfD voi nojata alueen läntistä Saksaa ohuempaan ja negatiivisempaan kokemukseen maahanmuutosta.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”.

Erityisen voimakkaasti maahanmuuttoa hyödyntävä identiteettipolitiikka näyttäisi vaikuttavan sellaiseen osaan väestöstä, jotka kantavat huolta varsin abstraktisti määritellyn ”saksalaisuuden” rappiosta tai katoamisesta. Pitämällä tietoisesti ”saksalaisuuden” määritelmän notkeana ja sopivan sumeana, AfD kykenee luomaan siihen kohdistuvia uhkakuvia hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä ja hyvin erilaisille kohderyhmille.

Huomionarvoista on, että vastaavan tyyppinen kerrostunut narratiivi on löydettävissä useimmista Euroopan unionin jäsenmaista. Itäisen Saksan alueella käytettävä muutosvastainen narratiivi toistuu monissa entisissä sosialistimaissa, joissa kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti ”Brysselin koneeseen” ja sen pakottamaan ”läntisen Euroopan malliin”.

Maahanmuuttoa hyödyntävä narratiivi sen sijaan on, jos ilmaisu sallitaan, ”eurooppalaistunut” varsin tehokkaasti ja kykenee rakentamaan varsin yhtenevän uhkakuvan ulkopuolisen uhkan kohteena olevasta eurooppalaisesta identiteetistä.

Vaikka Saksan vaalijärjestelmään tällä hetkellä liittyvät ongelmat tulevat näkyviksi juuri AfD:n kautta, on niiden juurisyy perinteisten puolueiden kyvyttömyydessä ohjelmalliseen uudistumiseen. Saksalainen yhteiskunta on tänään hyvin erilainen kuin kansanpuolueiden mahtikaudella

Puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Yhteiskunnalliset jakolinjat painottuvat tänään eri tavalla ja vanhojen rinnalle on myös noussut uusia jakolinjoja, joita ei ollut olemassa 40 tai 50 vuotta sitten. Perinteisten, demokraattisten puolueperheiden heikko kiinnittyminen niin itäisen Saksan kuin itäisen Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden yhteiskunnissa kertoo osaltaan siitä, etteivät nämä puolueet ole onnistuneet rakentamaan itsestään todellista, ohjelmallista vaihtoehtoa jälkisosialistiselle äänestäjälle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Positiivisessa skenaariossa nyt tehty uudistus johtaisi kehitykseen, jossa puolueet pyrkivät uudistumaan ohjelmallisesti maksimaalisen kakkosääniosuuden saamiseksi, palauttaahan uudistus kakkosäänet paikkajakoa määrittävään asemaan. Vuoden 2013 uudistus käytännössä hävitti tämän kannustimen. Etenkin suurimpien puolueiden oli ehkä helpompaa panostaa vahvoihin vaalipiiriehdokkaisiin ja välttää raskas ja vaikeaksi koettu ohjelmatyö.

Nyt asetelma kääntyy ainakin osin päälaelleen: vahvat ehdokkaat vaalipiireissä eivät hyödytä, jos puolue ei kykene mobilisoimaan myös kakkosääniä itselleen. Pitää myös muistaa, että lähes kaikki vaalipiiripaikasta kilpailevat ehdokkaat ovat myös puolueidensa osavaltiolistojen kärkipaikoilla. Tämän on katsottu vähentävän riskiä siitä, että uudistus merkittävästi heikentäisi vaalipiirienkään edustusta.

Vähäinen julkinen keskustelu uudistuksen osalta voi johtaa siihen, että uudistuksen heikoin lenkki onkin äänestäjä, joka ei välttämättä toimikaan odotetun rationaalisesti. Kun mukaan otetaan myös Saksassa heikkenevät puolueuskollisuus ja puolueiden jäsenmäärien lasku, äänestäjien mobilisointi puolueen taakse voi jatkossakin olla vaikeampaa kuin heidän mobilisointinsa vaalipiirin ehdokkaan taakse. Kuitenkin myös tässä selkeä ohjelmallinen konsepti voi olla avaintekijä, johon vaalijärjestelmäuudistuksen jälkeen näyttäisi olevan vahvemmat kannusteet.

Saksa integraation laboratoriona

Saksan vaalijärjestelmäuudistus voidaan nähdä mielenkiintoisena myös EU:n demokratiakehitykselle. Sekä poliitikot että tutkijat ovat pohtineet siirtymistä yhtenäiseen vaalijärjestelmään Euroopan parlamentin vaaleissa. Tällainen muutos on nähty myös keinona vahvistaa EU:n demokraattisuutta. Jos lähtökohdaksi otetaan ajatus yhdistyneestä Saksasta Euroopan integraation laboratoriona, Saksan poliittisen järjestelmän kehitys yhdistymisen jälkeen tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Vaalijärjestelmällä on kiistaton vaikutus koko vaaliprosessiin, ja vaalijärjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin – tai huonosti – parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. On kiinnostava kysyä, millä tavoin vaalidynamiikkaan vaikuttaisi, jos joskus tulevaisuudessa puolet Euroopan parlamentin edustajista valittaisiin yhden edustajan vaalipiireistä, toinen puoli kustakin jäsenmaasta suhteellisen listavaalin tapaan.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella.

Ehdokasasettelu tapahtuisi pääosin eurooppalaisten puolueiden kautta. Ainakin voisi ajatella, että tämä pakottaisi eurooppalaiset puolueet kirkastamaan ohjelmallisia tavoitteitaan, mutta myös toisi – vaalipiirien kautta – nykyistä vahvemman yhteyden edustajien ja alueiden äänestäjien välille.

Saksan vaalijärjestelmän uudistuksen ensimmäinen koetinkivi on 23.2.2025, kun saksalaiset suuntaavat ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa vaaliuurnille. Tähänastisen, kaikkiaan varsin lyhyeksi jäävän vaalikamppailun perusteella en ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että edellä optimistisesti peräänkuuluttamani ohjelmallinen uudistus näkyy vielä vaalikamppailun aikana. Optimistisempi olen sen sijaan siitä, miten vaalitulos tulee katalysoimaan ohjelmallista uudistumista. Erityisesti perinteisten kansanpuolueiden voisi olettaa pyrkivän ”luomaan ohjelmallisen nahkansa” uudelleen niin, että ne puhuttelisivat ohjelmallisesti laajasti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella. Juuri tämä on myös se tekijä, joka tekee Saksan vaalijärjestelmän uudistuksesta kiinnostavan myös keskusteluille EU:n demokratian tulevaisuudesta.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskiva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan parlamentti, liittopäivät (Bundestag), hyväksyi vuonna 2023 vaalilain uudistuksen, joka ensimmäistä kertaa Saksan liittotasavallan parlamentin historiassa lukitsee paikkamäärän 630 edustajaan. Väitän, että tämän uudistuksen suurimmat vaikutukset tulevat olemaan muualla kuin vaalimatematiikassa. Vaalijärjestelmä pääsee testiin jo 23. helmikuuta 2025, kun saksalaiset suuntaavat uurnille ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa.

Saksan poliittista järjestelmää on usein kuvattu yhdeksi maailman vakaimmista demokratioista, jonka vaalijärjestelmässä olisi kyetty yhdistämään parhaat puolet enemmistö- ja suhteellisesta vaalitavasta. Saksan vaalijärjestelmän yhdeksi vahvuudeksi onkin nähty sen kyky taata sekä riittävä edustus tärkeimmille ohjelmallisille vaihtoehdoille että rakentaa vahva yhteys äänestäjien ja heidän edustajiensa välille.

Vuonna 1949 voimaan astunut peruslaki (Grundgesetz) näyttikin pitkään onnistuvan tavoitteessaan korjata esikuvana toimineen Weimarin tasavallan (1919–33) perustuslain keskeisimmät puutteet. Yhtenä osoituksena saavutetusta vakaudesta ovat eurooppalaisittain poikkeuksellisen pitkäikäiset ja vakaat hallitukset, toisena voidaan nostaa esille parlamentin paikkajaon vahva yhteys vaalitulokseen. Yhdistymisen jälkeen poliittista järjestelmää on kuitenkin jouduttu sopeuttamaan samantyyppiseen fragmentaatioon ja polarisaatioon, joka on havaittavissa koko Euroopan unionissa.

Saksassa puolueilla on tunnustettu ja vakiintunut asema kansalaisten intressien kanavoijina ja näkyviksi tekijöinä parlamentaarisessa järjestelmässä. Nykyisen peruslain isät ja äidit asettuivat selkeästi tukemaan vahvaa edustuksellisuutta. Ratkaisussa heijastuu Weimarin tasavallan kokemus: Weimarin vaalijärjestelmän katsottiin mahdollistaneen laajojen kansankerrosten tyytymättömyyden mobilisoinnin, poliittisen hyväksikäytön ja siten osaltaan lisänneen poliittisen järjestelmän epävakautta ja edistäneen Hitlerin pyrkimyksiä nousta valtaan demokratian omin keinoin.

Järjestelmän tasolla tämä historia näkyy erityisesti suoran demokratian elementtien marginaalisena asemana liittovaltion tasolla, mutta myös liittopresidentin varsin muodolliseksi jäävässä roolissa.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelemani vaalilain uudistus on jo toinen lyhyen ajan sisään. Edellinen uudistus hyväksyttiin 2011 ja se on ollut käytössä vuoden 2013 liittopäivävaaleista alkaen. Artikkelini käy vuoropuhelua Saksan ja Euroopan välillä, koska pidän Saksaa kiinnostavana ”poliittisena laboratoriona” ja kurkistusikkunana myös Euroopan integraatioon.

Siinä missä EU:n sisällä jäsenmaiden väliset erot kanavoituvat parlamenttivaaleissa kansallisten järjestelmien suodattamana, Saksassa liittovaltion poliittinen järjestelmä on liittopäivävaaleissa joka osavaltiossa sama. Saksa on siis paitsi kiinnostava laboratorio, myös miniatyyri EU:sta, jota tutkimalla voidaan saada tietoa myös EU-tason edustuksellisen demokratian kehittämisen tueksi.

Saksan puolue- ja vaalijärjestelmän kehityksen päävaiheet

Saksan nykymuotoinen, suhteellista ja enemmistövaalitapaa yhdistävä vaalijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1953. Aina vuoden 2023 uudistukseen saakka parlamentille oli määritelty vain minimikoko. Puolet minimikoon määrittämistä edustajista valittiin yhden edustajan vaalipiireistä, puolet taas kakkosäänten perusteella osavaltiokohtaisilta listoilta.

Myöhemmin kuvattavista syistä parlamentin koko saattoi olla tätä suurempi ilman, että vaalilakia olisi rikottu. Vuoteen 1990 saakka vaalilain mukainen minimipaikkamäärä oli 498 paikkaa, yhden edustajan vaalipiirejä puolestaan 249. Vuosina 1991–2001 paikkoja oli 656 (328) ja vuosina 2002–23 paikkamäärä oli 598 (299) paikkaa. Siinä missä yhden edustajan vaalipiirit pyrkivät luomaan vahvan sidoksen edustajan ja vaalipiirin välillä, on osavaltiolistojen tehtävänä varmistaa alueellisen edustuksen toteutuminen.

Jokaisella äänestäjällä on käytössään kaksi ääntä, ykkösääni (Erststimme) ja kakkosääni (Zweitstimme). Ykkösäänellä äänestäjä äänestää oman vaalipiirinsä ehdokasta eli kyseessä on puhdas henkilövaali. Vaalipiirin niin kutsutun suoramandaatin (Direktmandat) saa pluraliteettijärjestelmän mukaisesti eniten ääniä saanut ehdokas. Kakkosääni on ääni puolueelle, käytännössä puolueen äänestäjän kotiosavaltiossa asettamalle ehdokaslistalle.

Kyseessä on suljettu listavaali eli äänestäjä ei voi muuttaa puolueen asettamaa ehdokasjärjestelyä. Olennaista on, että puolueen paikkamäärä liittopäivillä määrittyy puolueen valtakunnallisesti saamien kakkosäänten osuuden perusteella. Laskennassa tosin huomioidaan vain niiden puolueiden äänet, joiden valtakunnallinen osuus kakkosäänistä on vähintään viisi prosenttia tai jotka ovat voittaneet suoraan vähintään kolme vaalipiiriä.

Kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle.

Vaalijärjestelmän tavoite on ollut estää parlamentin sirpaloitumista, mikä nähtiin yhdeksi Weimarin tasavallan keskeiseksi ongelmaksi, kun puolueiden suuri määrä yhdessä puolueiden ideologisen jäykkyyden kanssa johti nopeaan tahtiin vaihtuneisiin vähemmistöhallituksiin ja puolueiden peluuttamiseen toisiaan vastaan.

Edellä kuvattu kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle aikana, jolloin puolueuskollisuus oli vahvaa ja puolueet tavoittivat ohjelmallisesti ison osan äänestäjäkunnasta.

Käytännössä tämä näkyi siinä, että äänestäjät äänestivät kummallakin äänellään samaa puoluetta, jolloin puolueiden osavaltiokohtaisesti voittamien vaalipiirien määrä vain harvoin ylitti sen paikkamäärän, joka puolueelle kuului sen osavaltiokohtaisten kakkosäänien perusteella.

Ykkös- ja kakkosäänien synkroninen käyttö johti myös siihen, 1960-luvulla vakiintuneeseen kahden kansanpuolueen – sosialidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien (CDU, Baijerissa CSU) – dominoimaan malliin, jossa poliittisesti notkea pienpuolue liberaalit (FDP) toimi vaihtelevasti kummankin hallituskumppanina.

Tilanne alkoi muuttua 1980-luvun alussa, kun vihreä liike järjestyi puolueeksi ja vakiinnutti asemansa liittopäivillä. Seuraava murros tapahtui Saksojen yhdistymisen jälkeen, kun entisen DDR:n valtapuolue nousi liittopäiville ensin ”Demokraattisen sosialismin puolueena” (PDS), myöhemmin Die Linke -nimellä. Poliittisen kentän oikealle laidalle asemansa vakiinnutti ensin eurokriittisenä, vuoden 2015 jälkeen avoimen maahanmuuttovastaisena puolueena ”Vaihtoehto Saksalle” (AfD).

Eriytyvä alueellinen kannatus nakertaa edustuksellisuutta

Vaikka nämä puoluekentän uudet tulokkaat eivät ole merkittävästi kyenneet murtamaan kansanpuolueiden valta-asemaa vaalipiirien tasolla, niiden vahvistuminen on johtanut kasvavaan hajontaan ykkös- ja kakkosäänten kohdalla – äänestäjät siis yhä useammin käyttävät ykkös- ja kakkosäänensä eri puolueille.

Ennen vuotta 2023 vaalipiirin voittaminen tarkoitti automaattisesti edustajanpaikkaa liittopäivillä. Jos puolue voitti osavaltiossa enemmän vaalipiirejä kuin sille kakkosäänten osuuden perusteella kuului paikkoja, ”ylimääräiset” vaalipiirit siirtyivät ylijäämämandaateiksi (Überhangmandat). Liittopäivien lopullinen koko määrittyi kaavalla minimikoko + ylijäämämandaattien kokonaismäärä. Saksan tilastokeskus pitää analyysissään juuri äänten jakamista suurimpana yksittäisenä syynä ylijäämämandaattien voimakkaalle kasvulle ja siitä seuranneelle edustuksellisuuden vinoutumiselle. Tätä ongelmaa kaikki 2000-luvun vaalilain uudistukset ovat pyrkineet korjaamaan.

Ylijäämä- ja tasauspaikkojen määrä (ylempi), SPD:n ja CDU/CSU:n kannatus ja voittamat vaalipiirit (alempi) liittopäivävaaleissa 1949–2021. (Datan lähde: Bundestag, Bundeswahlleiter).

Kuten yllä olevasta kuviosta voidaan nähdä, parlamentin kokoa kasvattavien ylijäämämandaattien määrä alkoi kasvaa Saksojen yhdistymisen jälkeen. Erityisen voimakkaasti koko alkoi kasvaa tasauspaikkajärjestelmän käyttöönoton jälkeen, joka sisältyi vuoden 2011 vaalilain uudistukseen.

Uudistustarvetta on perusteltu ylijäämämandaattien keskittymisellä kahdelle suurimmalle puolueelle, etenkin CDU:lle. Syy tähän on varsin yksinkertainen ja näkyy kuvan alemmasta pylväsdiagrammista: samaan aikaan kun sekä SPD:n että CDU/CSU:n kokonaissaksalainen kannatus on tasaisesti laskenut, ovat ne kyenneet säilyttämään vaalipiiriherruuden, voittaen lähes kaikki vaalipiirit vaalista toiseen. Vuoden 2021 vaalit ovat ainoa merkittävä poikkeus, kun AfD ja vihreät voittivat kumpikin 16 vaalipiiriä.

Kehityksen seurauksena suurten puolueiden paikkamäärä kasvoi suuremmaksi kuin niille suhteellisen kannatuksen perusteella kuuluisi. Koska puolueen paikkamäärä lasketaan parlamentin minimikoon mukaan, jäi muiden puolueiden osuus parlamenttipaikoista pienemmäksi kuin mihin niiden suhteellinen ääniosuus olisi ne oikeuttanut. Tästä seurasi se teoreettinen mahdollisuus – mitä tilannetta ei Saksassa vielä koskaan ole syntynyt – että ylijäämämandaatit ratkaisisivat hallitusenemmistön.

Ongelmaa pyrittiin korjaamaan vuoden 2011 vaalilaissa, joka säilytti ylijäämämandaatit, mutta kompensoi näiden negatiivisia vaikutuksia tasauspaikkojen kautta. Yksinkertaistettuna ylijäämämandaattien aiheuttamaan vinoumaa korjattiin jakamalla tasauspaikkoja siihen asti, kunnes puolueiden paikkamäärät vastasivat niiden suhteellista kannatusta valtakunnallisten kakkosäänten perusteella.

Mutta: koska sekä ylijäämämandaatit että tasauspaikat olivat ”ylimääräisiä”, lopullisen parlamentin koko muodostui uudistuksen jälkeen kaavalla minimikoko + ylijäämämandaatit + tasauspaikat. Vuoden 2013 vaaleissa näitä lisäpaikkoja jaettiin ”vain” 33 eli liittopäivillä edustajia istui 631. Vaalikaudella 2017–21 liittopäiväedustajien määrä nousi jo 709:ään (598+111).

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta.

Maailman suurimmaksi parlamentiksi Saksan liittopäivät nousivat päättyvällä vaalikaudella 2021–2025, kun lisäpaikkoja jaettiin vaalien jälkeen kaikkiaan 138 ja liittopäivien koko kasvoi 736 edustajaan. Tapahtui siis juuri se kehitys, josta vaalijärjestelmätutkijat olivat etukäteen varoittaneet erilaisten simulaatioiden perusteella.

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta. Kun kakkosäänten kokonaissaksalainen osuus määrittää puolueen paikkamäärän tilanteessa, jossa vaalipiirien voitot edelleen menevät – toki aiempaa pienemmin marginaalein – valtaosin CDU/CSU:lle ja SPD:lle, lopputulos ei oikeastaan voi olla muuta kuin kasvava ylijäämämandaattien määrä.

Vaikka tasauspaikkamekanismi palauttikin vastaavuuden vaalituloksen ja parlamentin voimasuhteiden välille, liittopäivien koon voimakas kasvu kääntää uudistuksen kokonaisarvion negatiiviseksi.

Vinoumaa lisäsi se, että ainakin vihreät ja AfD näyttivät tehneen sen strategisen valinnan, että niiden kannattaa tasauspaikkajärjestelmän oloissa panostaa juuri kakkosäänten maksimoimiseen ykkösäänten kustannuksella, koska tasauspaikkajärjestelmä kompensoi vaalipiirien ”hylkäämisen” lähes täysimääräisesti. Kummallekin puolueelle on edullista pyrkiä voittamaan vaalipiirejä ainoastaan vahvimmilla kannatusalueillaan ja pyrkiä maksimoimaan kokonaissaksalainen kannatus.

Siinä missä vihreillä tämä strategia pyrkii tekemään niistä vaa’ankielipuolueen hallitusneuvotteluille, hakee AfD ”hallituskelvottomana” puolueena mahdollisimman suurta haittavaikutusta vaalien jälkeen edessä oleville hallitusneuvotteluille ja työnsä aloittavalle parlamentille. Hallituksenmuodostus onkin Saksassa vaali vaalilta vaikeutunut, eikä tähän mennessä ole liittovaltiotasolla kyetty kovinkaan onnistuneesti murtamaan tai ylittämään perinteisiä ohjelmallisia jakolinjoja. Osavaltiohallituksissa erilaisia kokeiluja epäkonventionaalisista hallituskoalitioista on jonkin verran ollut, mutta puolueet eivät ole kovinkaan aktiivisesti olleet siirtämässä näitä liittovaltion tasolle.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 1 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalikoneet ovat vakiintuneet useissa länsimaissa kiinteäksi osaksi vaaliviestintää. Tutkimustietoa vaalikoneista ja niiden käytöstä on parhaiten saatavilla Euroopan maista ja Yhdysvalloista. Monissa eurooppalaisissa maissa vaalien äänestäjistä jo joka kolmas tai useampi sanoo käyttävänsä vaalikoneita äänestyspäätöksensä tueksi.

Yhteistä eri maissa toteutetuille vaalikoneille on pyrkimys tiivistää vaaleissa tarjolla olevien puolueiden ja ehdokkaiden tavoitteita siten, että vaalien valitsijat pääsevät vertaamaan omien mielipiteidensä yhtenevyyttä niihin. Yleensä vertailu rakennetaan vastauksista joukkoon mielipideväittämiä ja läheisin ehdokas tai puolue löydetään summaamalla puolueiden tai ehdokkaiden vastausten etäisyydet valitsijan vastauksiin.

Vaalikoneiden toteutustavat vaihtelevat paljon maan vaalijärjestelmän mukaan. Suomessa vaalikoneille on kysyntää, koska järjestelmämme on ehdokaskeskeinen ja vaaleissamme on paljon ehdokkaita. Vaaleissamme ei voi äänestää pelkästään puoluetta vaan on pakko äänestää myös ehdokasta.

Suomessa vaalikoneille on kysyntää, koska järjestelmämme on ehdokaskeskeinen ja vaaleissamme on paljon ehdokkaita.

Monet tutkijat ovat analysoineet vaalikoneiden käyttöä Suomessa. Kari Koljosen ja Esa Reunasen kanssa toteuttamamme tutkimus osoittaa, että vaalikoneet ovat Suomessa erityisen suosittuja. Alle 40-vuotiaille vaalikoneet ovat nykyisin vaalien tärkein tietolähde. Tämän ikäisillä onkin aina ollut vaaleissa käytössään vaalikoneita. Eduskuntavaaleissa niitä oli ensi kertaa tarjolla vuonna 1999. 

Median laaja kiinnostus vaalikoneita kohtaan on niiden suosion välttämätön edellytys. Suomessa tärkeimmät vaalikoneet ovat suurimpien medioiden toteuttamia. Vaalikoneiden näkyvyys on turvattu. Tämä takaa ehdokkaiden kiinnostuksen vaalikoneisiin, mikä nostaa vaalikoneiden ehdokaskattavuutta. Ja kun lähes kaikki ehdokkaat löytyvät vaalikoneista ja koneet on hyvin laadittu, myös äänioikeutetut kokevat ne hyödyllisiksi.

Nykyisin olemme Suomessa jo tilanteessa, jossa vaalikoneet ovat monille valitsijoille elintärkeitä. Syntyisi kohu jos esimerkiksi Yle tai Helsingin Sanomat päättäisikin joissakin vaaleissa olla tekemättä vaalikonetta.

Onko vaalikoneiden poliittisuutta tutkittu?

Tässä vastauksessa ymmärrän ”poliittisuuden” tarkoittavan sitä, voivatko vaalikoneet olla (tai ovatko ne) poliittisesti epätasapuolisia, ja esimerkiksi suosia perusteettomasti joitakin ehdokkaita tai puoluepoliittisia ryhmittymiä.

Vaalikoneiden epätasapuolisuutta tai mahdollisia poliittisia vinoutumia ei ole tutkittu seikkaperäisesti, mutta kysymys on hyvin aiheellinen.

Ensimmäinen reaktioni kysymykseen vaalikoneiden poliittisuudesta on, että vaalikoneet tuskin olisivat meillä niin suosittuja, jos ne laajalti koettaisiin epätasapuolisiksi. Puolueettoman median omassa intressissä on kohdella puolueita ja ehdokkaita tasapuolisesti.

Puolueettoman median omassa intressissä on kohdella puolueita ja ehdokkaita tasapuolisesti.

Vaalikoneet ovat avoimia vaalien kaikille ehdokkaille, eikä niissä ole esimerkiksi televisiokeskusteluille tyypillisiä osallistumisrajoituksia puolueen koon mukaan. Kysymykset ja niiden perustelumahdollisuudet ovat kaikille ehdokkaille samat, joten kaikki ehdokkaat ovat samalla viivalla.

Pohditaan sitten joitakin yksittäisiä näkökohtia. Saatetaan epäillä, että vaalikoneiden laskenta-algoritmit suosivat joitakin puolueita tai ehdokkaita. Tällaisista algoritmivinoutumia ei ole tiedossa. On hyvä, että monet vaalikoneiden tekijät kertovat käyttämänsä algoritmit avoimesti, jotta turhilta epäilyksiltä vältytään.

Suosivatko aihevalinnat perusteettomasti joitakin ehdokkaita ja poliittisia ryhmittymiä?  

Vaalikoneiden kysymysten valinnan ja asettelun laatukriteereitä on useita, mutta niistä vain osa on kriittisiä tasapuolisuusarvioinnin kannalta. Hyvässä vaalikoneessa pitää olla sopiva määrä kysymyksiä, kysymysten ja niiden vastausvaihtoehtojen pitää olla teknisesti selkeitä ja tasapainoisia, ja kysymysteemojen on hyvä pääsääntöisesti liittyä valittavana olevan toimielimen tehtäviin.

Suomalaisten medioiden vaalikoneissa nämä ehdot yleensä täyttyvät, mutta kaikkien mainittujen ehtojen täyttyessäkään vaalikone ei silti välttämättä ole sisällöltään puolueeton.

Mahdollisten sisällöllisten vinoutumien kannalta tärkeintä lienee se, mitä aiheita kysymykset koskevat, ja miten kysymykset kattavat tai eivät kata vaalien kannalta olennaisia aihealueita. Joidenkin aiheiden tai teemojen painottaminen tai poisjättäminen hyödyttää hallituspuolueita ja toisten oppositiopuolueita. Aihevalinnoillaan media pyrkii sekä palvelemaan toimintansa kohderyhmiä että tekemään vaalikoneuutisista riittävän kiinnostavia.

Ensinnäkin on ilmeistä, että vaalikoneita toteuttavat mediat mieltävät nuoret yhdeksi vaalikoneiden pääkäyttäjäryhmäksi. Erilaisten tutkimusten ja mielipidekysymysten perusteella on puolestaan tiedossa, että nuorilla valitsijoilla on vaaleissa heille tärkeitä aiheita, kuten esimerkiksi ympäristökysymykset, asuntopolitiikka tai koulutus. Jos tällaiset nuorten suosimat aiheet korostuvat vaalikoneissa siksi, että vaalikoneen toteuttaja ennakoi aiheiden kiinnostavan yhtä suurinta vaalikoneen käyttäjäryhmää, valintaa voi tuskin pitää erityisen poliittisena.

Mahdollisten sisällöllisten vinoutumien kannalta tärkeintä lienee se, mitä aiheita kysymykset koskevat, ja miten kysymykset kattavat tai eivät kata vaalien kannalta olennaisia aihealueita. Joidenkin aiheiden tai teemojen painottaminen tai poisjättäminen hyödyttää hallituspuolueita ja toisten oppositiopuolueita.

Toisen tyypillisen teemanvaalikonekysymyksissä muodostavat ehdokkaiden vakaumuksia ja henkilökohtaisia arvoja koskevat kysymykset. Tutkimusten mukaan vaalikoneiden käyttäjät pitävät vaalikoneiden arvokysymyksiä olennaisina, ja todennäköisesti juuri siksi myös media haluaa pitää tällaiset yleisöä kiinnostavat kysymykset mukana vaalikoneissa.

Kolmas median vaalikoneiden väittämäasettelua kehystävä pyrkimys on koostaa kysymyksiin saaduista vastauksista ns. arvokarttoja. Tyypillisimmin ehdokkaat halutaan asettaan nelikenttään, jonka vaaka-akselina on sijoittuminen sosioekonomiselle vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudelle ja pystyakselina sijoittuminen arvoliberaali-arvokonservatiivi-ulottuvuudelle. Esimerkiksi eduskuntavaalien vaalikoneissa jopa yli puolet kysymyksistä saattaa kuulua jommallekummalle ulottuvuudelle.

Median ”nelikenttätarpeiden” korostuminen kysymyksenasettelussa voi hyödyttää sellaisia puolueita ja ehdokkaita, joiden keskeiset poliittiset tavoitteet ovat lähimpänä näitä ulottuvuuksia. Vastaavasti saattaa olla, että vahvasti muilla jakolinjoilla toisista puolueista erottuvat puolueet ja ehdokkaat kärsivät jonkin verran siitä, että mainittu nelikenttä kysymyksineen on vakiintunut jonkinlaiseksi vaalikonevastasten standardiesitystavaksi.

Vaalikoneiden tekijöiden on hyvä muistaa, että suomalaisessa puoluejärjestelmässä on muitakin olennaisia jakolinjoja, ja että mainitulle nelikentälle ominaisten kysymysten ei tule peittää alleen vaalien muita olennaisia asiakysymyksiä.

Ajankohtaisten asia- ja arvokysymysten sekä puoluejärjestelmän jakolinjojen kattava esilläpito on vaalikoneiden teossa avain vinoutumien välttämiseen. Näin käytetyimmät suomalaiset vaalikoneet pysyvät vastedeskin poliittisesti tasapuolisina.             

Sami Borg toimii tutkimuspäällikkönä Kunnallisalan kehittämissäätiössä ja on valtio-opin dosentti Tampereen yliopistossa. Borg on ollut mukana toteuttamassa suomalaisia vaalitutkimuksia vuoden 1991 eduskuntavaaleista lähtien.

Artikkelista on julkaistu selkomukautettu versio marraskuussa 2025. Lue selkokielinen teksti tästä.

Artikkelin kuvituskuva: Joanna Kosinska / Unsplash

Julkaisu Kysy politiikasta: Onko vaalikoneiden suosio suomalainen ilmiö ja onko vaalikoneiden poliittisuutta tutkittu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuotta 2024 oli etukäteen kuvailtu demokratian kohtalonvuodeksi. Merkittäviä vaalikamppailuja käytiin ympäri maailmaa. Monin paikoin vastakkain vaikuttivat olevan moniäänisyyden ja yhdenvertaisuuden kaltaiset liberaalin demokratian periaatteet sekä populistinen ja nostalginen – ja jopa autoritaarisuuden kanssa flirttaileva – vahvan johtajan kaipuu.

Tätä lukiessamme emme voi vielä arvioida viime vuoden vaalikamppailujen vaikutusta demokratian nykytilaan tai tulevaisuuteen. Voimme vain arvailla oliko vuosi lopulta vain tavanomaista jatkumoa jo vuosia jatkuneessa demokraattisuuden heikentymisen ja autoritaarisuuden nousun kehityksessä vai jotain merkityksellisempää tai enteellisempää. Yksittäisistä vaalituloksista riippumatta demokratia tai demokraattisuus tuskin katoavat maailmasta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että demokraattisuuden – kuten yhteiskunnat ylipäätään – ovat alati kiihtyvässä muutoksessa.

Modernit demokratiat eivät ole valmiita, saati pysyviä järjestelmiä. Kukaan ei keksinyt demokratiaa, eikä sen kehitystä tulisi kuvitella lineaarisena suorana tuhansien vuosien takaa kohti nykypäivän päätepistettä. Demokraattisuuteen liitettäviä arvoja, periaatteita ja toimintoja syntyi eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Yhtäällä ne kuihtuivat samalla kun toisaalla ne kukoistivat ja kehittyivät.

Nykyisin tuntemamme demokratiat ovatkin muotoutuneet lukemattomien yhteen kytkeytyneiden tai toisiinsa liittymättömien kehityskulkujen ja tapahtumien sekä tarkoituksellisten valintojen ja tahattomien sattumusten seurauksena vuosituhansien saatossa. Niiden kehitys tapahtui – ja tapahtuu yhä – suhteessa aikaan; kunkin ajanjakson tieteelliseen, taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen, sosiaaliseen turbulenssiin sekä kulttuurin, taiteen ja uskomusten vaikutuksiin.

Kehkeytyvä demokratia ja muotoutuvat toiminnot

Sana demokratia tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa kansan valtaa (demos = kansa, kratia = valta). Siksi on omalla tavallaan luonnollista, että demokratian synty johdetaan usein antiikin Kreikan kaupunkivaltioihin ja tästä alkanut kehitys nähdään johtaneen nykyisiin moderneihin demokratioihin. Tämä kertomus, joka kehittyi valistuksen aikana oletettavasti vastapainona edeltäviä vuosisatoja hallinneelle paavilliselle opille, on kuitenkin vahva yksinkertaistus – ja osin myös täysin virheellinen.

Demokraattisia toimintoja muistuttavia tapoja oli olemassa jo aikaisemmin. Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin. Tästä taipumuksesta kehkeytyneitä demokraattisia toimintoja ovat esimerkiksi yhteen kokoontuminen ja yhteisistä asioista keskusteleminen.

Jo noin 3000-vuotta eaa. muinaisen Syyria-Mesopotamian alueen kaupunkivaltioissa, kuten Larsa, Mari, Nabada, Nippur, Tuttul, Ur ja Babylon, kokoontui tietäjien ja kaupunkilaisten kokous, jolta kuninkaan tuli esimerkiksi sodan ja rauhan asioissa pyytää päätökselleen suostumus. Vaikka kokousten tarkoitus olikin pääosin vain neuvoa ja neuvotella, tanskalainen historioitsija Thorkild Jacobsen kutsui tätä hallintoa ”primitiiviseksi demokratiaksi”.

Kokoontumisen ja keskustelemisen traditiot levisivät antiikin Kreikan alueelle todennäköisesti foinikialaisten kauppiaiden mukana. Muun muassa Ateenassa näistä muotoutui koko kaupunkivaltion toimintaa hallinnoiva kokous, ekklesia, jolla oli omat tarkkaan säädetyt ja määritellyt toimintatapansa ja sääntönsä. Kansalaiskokouksella oli kyky määrittää oma asialistansa, muodostaa ja punnita eri kantoja keskustelemalla sekä tehdä päätöksiä. Edustajien puuttuminen korosti ateenalaisen demokratian suoraa luonnetta.

Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin.

On ilmeistä, että nämä tavat vaikuttivat erilaisiin hallintomuotoihin Välimeren alueella. Kuitenkin vastaavanlaisia toimintatapoja kehkeytyi myöhemmin myös alueilla, jotka olivat todennäköisesti eristäytyneitä antiikin vaikutteilta. Vuotuiset kokoontumiset ja neuvottelut olivat tavanomaisia: esimerkiksi druidien kokoontumiset nykyisen Ranskan alueella noin 50 jaa. alkaen, ”saaren johtavien miesten kokous” Feis of Tara Irlannissa 500-luvulle asti, viikinkien kokous al-thing tai alping nykyisessä Islannissa ja Färsaarilla 900- ja 1000-luvuilla tai kaupunkikokoukset Landsgemeinde Sveitsin alueen kantoneissa.

Kokoontuminen ja keskustelu antoivat pohjan muiden toimintojen tarpeelle ja kehitykselle. Ateenalaiset valitsivat vastuuhenkilöt ja viranhaltijat usein arvalla, sillä äänestämistä pidettiin oligarkkisena menetelmänä. Arpominen heijasteli useita ateenalaisille keskeisiä demokraattisia arvoja, kuten virkojen kierto, tasa-arvo ja politiikan ammattimaistumiseen liittyvä epäluulo.

Arpominen säilyi keskeisenä toimintona mm. renessanssiajan Italian kaupunkivaltioiden sekä Sveitsin kantoneiden hallinnossa, vaikuttaen merkittävästi muun muassa tasavaltalaisuuden ihanteen kehitykseen. Nykypäivänä sen rooli demokratioissa on rajallinen, mutta sitä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltojen valamiehistön sekä eri demokraattisten innovaatioiden osallistujien valinnassa.

Ateenassa ehdokkaiden asettaminen ja sopivan viranomaisen löytäminen heidän joukostaan ehdottoman enemmistön tuen perusteella kehitettiin vain tiettyjen, hyvin rajattua osaamista vaativia, tehtävien täyttöä varten. Äänestämällä valittiin esimerkiksi sotapäälliköitä ja laivojen kapteeneita. Äänestäminen yleistyi ja lujittui osaksi hallintoa erityisesti Rooman tasavallan, keisarillisen Rooman sekä paavinvallan kausina. Erilaisten virkojen, kuten konsulien tai piispojen, valintatilanteita varten kehittyi perinteisen enemmistöäänestyksen rinnalle uusia menetelmiä, esimerkiksi preferenssiäänestys ja pluraliteettisääntö.

Kesti kuitenkin kauan ennen kuin äänestäminen alettiin liittää erottamattomasti edustamiseen. Johtajien valitsemisen ja virkojen täyttämisen käytännöistä on nimittäin vielä pitkä matka siihen demokraattiseen arvoon, jonka mukaan johtajien tai lainsäätäjien tulisi edustaa kansaa.   

Kilpailullisen demokratian synty

Kuten demokratian kehitys ylipäätään, säännöllisiin vaaleihin sekä edustukseen perustuvan vaalidemokratian alku oli monimutkainen ja monipolvinen. Kuitenkaan kyseessä tuskin oli suora kehitys kansallisvaltion synnystä tai Amerikan vallankumouksesta. Britit eivät myöskään lahjoittaneet maailmalle parlamentteja, kuten toisinaan on kuultu ehdotettavan. Parlamentti-nimitystä alettiin toki käyttämään Englannissa n. 1230-luvulla – sanan taustalla on ranskan kielen sana parler (= puhua, keskustella).

Politiikan tutkimuksen professori John Keane kirjoittaa The Shortest History of Democracy -teoksessa, että ensimmäiset merkit parlamenteista ja edustajista ovat havaittavissa lähes tuhat vuotta sitten. UNESCOn mukaan vanhin todiste eräänlaisesta parlamentista on Decreta de León, joka kuvaa eri säätyjen edustusta 1100-luvun lopun Pohjois-Espanjassa.

Vastaavanlaisia sopimuksia ja menettelyitä kehittyi vähitellen muualla Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, mistä ne pakolla levitettiin myös muualle. Maailman vanhin yhä toiminnassa oleva parlamentti on tiettävästi House of Burgesses, vuonna 1619 perustettu Virginian siirtokunnan parlamentin alahuone, joka muodostaa nykyään osavaltion edustajainhuoneen Yhdysvalloissa.

Ensimmäiset viralliset vaalit kansallisella tasolla järjestettiin vuosina 1788–1789 Yhdysvalloissa, jolloin maalle valittiin presidentti, varapresidentti, senaattori ja edustajainhuoneen jäsenet äänestämällä. Miksi äänestäminen vakiintui edustajien valitsemisen tavaksi arpomisen sijaan – pidettiinhän äänestämistä ennemmin keskiaikaisena, kirkollisena ja feodaalisena perinteenä; arpomista puolestaan tasavaltalaisena menetelmänä? Esimerkiksi professori Bernard Manin esittää teoksessa The Principles of Representative Government, etteivät 1600–1700 luvun poliittiset ajattelijat enää pitäneet päättäjien valintaa arpomalla yhteensopivana hallittavien suostumuksen periaatteen kanssa.

Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.

Äänestämisen suosimiselle on esitetty myös vähemmän ylevä syy. Kirjassa Crises of Democracy professori Adam Przeworski väittää, että eliitit rakensivat alun perin edustuksellisen demokratian eliittejä varten. Tarkoitus oli suojella järjestelmää ”köyhältä, tietämättömältä ja lukutaidottomalta massalta” sekä turvata taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti etuoikeutettujen asema hallinnossa. Arpominen olisi mahdollistanut ehdolle asettumisen ja päättävät asemat kaikille. Äänestäminen puolestaan hillitsi massojen vaikutusvaltaa vaalien välillä ja mahdollisti ehdolle asettumisen kontrolloinnin, ollen samalla yhteensopiva edustuksellisuuden perimmäisten periaatteiden kanssa.

Käänteentekevä hetki demokratialle oli, kun ensimmäisen kerran valta vaihtui äänestämällä vuonna 1801 Yhdysvalloissa, jolloin istuva presidentti, John Adams, hävisi presidentinvaalit kilpailijalleen Thomas Jeffersonille. Jälkikäteen ajateltuna on varmasti ollut aikalaisille hämmästyttävää nähdä, kuinka valtion johtaja astuu vapaaehtoisesti syrjään ilman verenvuodatusta ja ojentaa vallan kovimmalle kilpailijalleen.

Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien kirjo kasvaa

Vaalikilpailu kehittyi vähitellen yhdeksi edustuksellisen demokratian keskeisemmäksi elementiksi. Vaalisalaisuus (Australian ballot) eli äänestäjän oikeus antaa äänensä siten, ettei kukaan tiedä miten hän äänesti, otettiin ensimmäisen kerran systemaattisesti käyttöön Victorian, Tasmanian ja Etelä-Australian siirtokunnissa vuonna 1856. Eliitti vastusti pitkään yleistä äänioikeutta, mutta vastustus murtui lopulta asteittain. Ensin hälveni sosiaaliseen luokkaan ja koulutustasoon perustuva vastustus, seuraavaksi sukupuoleen liittyvä vastarinta. Pisimpään säilyi etniseen taustaan perustuva ulossulkeminen.

Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät. Vaaliuurnilla käymisen ohella kansalaiset saattoivat yhä monipuolisemmin jakaa näkemyksensä esimerkiksi mielenosoituksissa, kulutuskäyttäytymisellä tai kirjoittamalla lehtiin ja kommenttipalstoille.

Entä mitä tapahtui suoralle demokratialle? Antiikin Ateenan kaltaisia, pääosin kansalaisten suoriin vaikutusmahdollisuuksiin perustuvia demokraattisia yhteisöjä, ei ole vastaavassa mittakaavassa ollut olemassa roomalaisten hävitettyä Korintin ja vallattua koko nykyisen Kreikan alueen vuonna 146 eaa. Kuitenkin erilaiset demokraattiset hallinnot ovat jo vuosisatoja sisällyttäneet erilaisia suoran demokratian toimintoja institutionaaliseen kokonaisuuteensa.

Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät.

Kansanäänestysten juuret ovat paikallistasolla nykyisen Sveitsin alueen kylissä. Tiettävästi kaupunkilaiset äänestivät ensimmäisen kerran politiikkatoimesta kantonissa nimeltä Schwyz vuonna 1294 ja ensimmäisiä kansanäänestyksiä järjestettiin 1400-luvulla eri kantoneissa.

Kansallisella tasolla ensimmäinen kansanäänestys järjestettiin kuitenkin Suuren vallankumouksen jälkeen Ranskassa vuonna 1793, jolloin hyväksyttiin uusi perustuslaki. Sveitsissä vuodesta 1848 lähtien perustuslakiin tulevat muutokset ja lisäykset on pitänyt hyväksyä sitovassa kansanäänestyksessä. Amerikkalainen vahva suoran demokratian perinne kehittyi erityisesti vuosina 1898–1918, jolloin suuressa osassa osavaltioita otettiin käyttöön erilaisia anomus-, aloite- sekä kansanäänestyskäytäntöjä.

Suoran demokratian toiminnot ovat yleistyneet monissa valtioissa eri hallinnon tasoilla, erityisesti 1970-luvulta alkaen. Samalla edustuksellisten demokratioiden osallistumismahdollisuuksien kirjoa ovat monipuolistaneet erilaiset demokraattiset innovaatiot, kuten kansalaiskokoukset ja muut kansalaiskeskustelut, osallistuva budjetointi ja erilaiset digitaaliset vaihtoehdot.

Demokratian haasteista toiveikkuuteen

Demokratian ja demokraattisuuden historiallisen sattumanvaraisuuden ja niihin liitettyjen toimintojen suosion vaihtelun tunnustaminen ei tarkoita käsitteen venyttämistä tai sen keskeisten periaatteiden sumentamista. Päinvastoin, se auttaa meitä ymmärtämään, ettei demokratian tulevaisuus ole kiinni yksittäisistä vaalituloksista, keskinkertaisista johtajista tai itsevaltaisia taipumuksia mahdollisesti omaavista pyrkyreistä, vaan järjestelmän kyvykkyydestä sopeutua ja kestää aikaa.

Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto, jonka legitimiteetti tai säilyvyys – toisin kuin autokratian – ei perustu kiinteisiin ja muuttumattomiin sääntöihin, normeihin tai instituutioihin, saati muun yhteiskunnallisen tai kulttuurisen kehityksen hallitsemiseen ja opposition tukahduttamiseen.

Siten, vaikka demokratiaa koettelevatkin vaikeudet, sen voidaan olettaa mukautuvan kunkin aikakauden haasteisiin muita hallintomuotoja paremmin. Esimerkiksi teknologinen kehitys ei säästä yhtäkään hallintomuotoa, vaan siihen on sopeuduttava. Viime vuosina on demokratiankin viitekehyksessä keskustelut paljon muun muassa tekoälyn kehityksestä – sen tuomista mahdollisuuksista ja siihen liittyvistä uhkakuvista. Pelkona on ollut, että tekoälyn kehittyminen johtaa yhä laajamittaisempaan väärän informaation levittämiseen, väärennöksiin, harhaanjohtamiseen sekä polarisaatioon.

Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto.

Näistä perustelluista huolista riippumatta, tekoäly tarjoaa demokraattiselle hallinnolle myös mahdollisuuksia, joista muut hallintotavat eivät nauti. Politiikan tutkimuksen professori Hélène Landemore esittää, että tekoäly voi parantaa poliitikkojen mahdollisuuksia hyödyntää kansalaisten ja eturyhmien kuulemisista, koska erilaiset kielimallit ovat jo tällä hetkellä erittäin hyviä toisistaan poikkeavien näkökantojen summaamisessa. Tämä edistää sekä yhteistä tahdonmuodostusta, eri intressien yhteensovittamista sekä responsiivisempaa hallintoa. Esimerkki tämän tyyppisestä digitaalisesta innovaatiosta on erityisesti Taiwanissa politiikkaan suuresti vaikuttanut Polis, jota on hyödynnetty jo muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Singaporessa ja Filippiineillä – ja joka on rantautunut Suomeenkin.

Filosofi Daniel Innerarity puolestaan korostaa tekoälyn mahdollisuuksia globaalissa demokratiassa ja muistuttaa sen potentiaalia kansalaisten osallistumisen, politiikkatoimien arvioinnin sekä poliitikkojen tilivelvollisuuden näkökulmasta. Näistä hyödyistä nauttiminen on kuitenkin mahdollista vain, mikäli niiden hallinta ja valvonta suoritetaan demokraattisten normien mukaisesti: yhdenvertaisesti, avoimesti ja moniäänisesti.

Ainoa demokraattinen varmuus, joka meillä tänään on, on luultavasti se, että tulevaisuuden demokratia on väistämättä hyvin erilaista kuin mennyt. Haluan toivottaa kaikille Politiikasta-lehden lukijoille oikein toiveikasta uutta vuotta 2025!

Dosentti, VTT Mikko Leino toimii erikoistutkijana Turun yliopistossa ja on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Josh Boot / Unsplash

Julkaisu Demokratia kehkeytyy ja muovautuu myös vuonna 2025 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa keskeisinä teemoina korostuivat talous ja kansallinen turvallisuus. Vaaleja varjostivat koronapandemian jälkiseuraukset, Venäjän hyökkäys Ukrainaan sekä energiakriisi ja inflaatio. Nämä kriisit vaikuttivat epäilemättä siihen, miten puolueet ja ehdokkaat rakensivat vaalilupauksiaan.

Moni lupaus keskittyikin ratkaisemaan talouden haasteita sekä varmistamaan Suomen turvallisuuden muuttuvassa maailmantilanteessa. Kysymykset julkisen talouden tasapainottamisesta ja uudenlaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset uhat raamittivat sekä kampanjakeskustelua että puolueiden kampanjointia vaaleissa. 

Vaalien jälkeen muodostetun Petteri Orpon johtaman porvarihallituksen hallitusohjelmassa nämä samat talous- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisessä asemassa. Taloudessa ovat nousseet esiin esimerkiksi kehysriihessä sovitut leikkaukset sekä veronkorotukset, kuten arvonlisäveron (ALV) nostaminen, jolla pyritään tasapainottamaan julkista taloutta. Samalla kansalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset, kuten uusi rajalaki, ovat nousseet keskusteluun erityisesti turvallisuusympäristön muutosten ja geopoliittisten jännitteiden myötä.  

Tässä artikkelissa pohdimme sitä, miten tämänhetkisessä julkisessa keskustelussa ja hallitusohjelmassa esillä olevat teemat olivat nähtävissä hallituspuolueiden ehdokkaiden vaalilupauksissa jo eduskuntavaalien aikaan. Olemme lisäksi kiinnostuneita siitä, missä määrin vaalilupaukset heijastelivat eroja nykyisten hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä.

Aineistona käytetään Tampereen yliopiston valtio-opin eduskuntavaalitutkimuskurssilla keväällä 2023 kerättyä tutkimusaineistoa, johon on kerätty jokaisen pirkanmaalaisen eduskuntavaaliehdokkaan ilmoittamat henkilökohtaiset vaalilupaukset Ylen vaalikoneessa.

Vaalilupauksia poliittisilla jakolinjoilla: Orpon hallituspohjan ideologiset ulottuvuudet

Vaalilupauksilla tarkoitetaan puolueiden ja ehdokkaiden vaalikampanjoiden aikana esittämiä sitoumuksia tai lausuntoja siitä, millaista politiikkaa he toteuttaisivat valituiksi tullessaan. Vaalilupausten toteutumista seuraamalla äänestäjät voivat arvioida puolueiden ja edustajien kykyä edistää asioita, joihin nämä ovat ennen vaaleja sitoutuneet.

Lisäksi vaalilupaukset auttavat äänestäjiä ehdokasvalintaa tehdessä, sillä ne tiivistävät ehdokkaiden ja puolueiden merkittävimmät tavoitteet ymmärrettävään pakettiin ja mahdollistavat harkitun päätöksen tekemisen. Vaalilupausten avulla voidaan tarkastella, millaisilla teemoja äänestäjät kannattivat eniten ja näin sitä, millainen valtakirja politiikantekoon hallituskaudelle on annettu. 

Vaalilupaukset ovat kuitenkin myös aina lähtöisin puolueiden ja ehdokkaiden arvoista ja tärkeimpinä pitämistä teemoista sekä asiakysymyksistä. Hallituskoalitioita rakennettaessa puolueiden ideologisella yhteneväisyydellä on merkitystä, sillä arvopohjaltaan lähekkäin olevien puolueiden yhteistyö on todennäköisemmin toimivaa.

Toisaalta ideologisten eroavaisuuksien aiheuttamia haasteita hallituspuolueiden välillä voidaan pyrkiä ennaltaehkäisemään yksityiskohtaisella hallitusohjelmalla, mihin oletettavasti on Orpon hallituksen kohdalla turvauduttu, sillä hallituskoalition muodostamisesta ei selvitty kitkatta.  

Vaalilupaukset ovat kuitenkin myös aina lähtöisin puolueiden ja ehdokkaiden arvoista ja tärkeimpinä pitämistä teemoista sekä asiakysymyksistä.

Petteri Orpon hallituksessa puolueita yhdistävänä tekijänä on kaikkien hallituspuolueiden, eli kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit (KD) ja ruotsalainen kansanpuolue (RKP), sijoittuminen sosioekonomisella vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella oikealle laidalle. Eduskuntavaaliehdokkaiden ja puolueiden kannattajien poliittiset arvo-orientaatiot huomioiden kokoomus on hallituspuolueista sosioekonomisesti oikeistolaisin, ja perussuomalaiset sijoittuu lähes yhtä oikealle.

Kristillisdemokraatit on hallituspuolueista kolmanneksi oikeistolaisin, kun taas lähimpänä sosioekonomisen ulottuvuuden ideologista keskustaa on RKP. Oppositiopuolueistakin oikeistoon sijoittuvat Liike Nyt ja keskusta, kun taas loput oppositiopuolueet eli SDP, vihreät ja vasemmistoliito sijoittuvat selkeästi ideologiseen vasemmistoon.  

Toisaalta nykypäivän Suomessa puolueiden jaottelu vain perinteisen sosioekonomisen vasemmisto-oikeisto-ulottuvuuden perusteella jättää huomiotta useita tärkeitä poliittisia asiakysymyksiä, joiden sijoittaminen vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudelle ei ole mielekästä.

Lupauksia annettiin laidasta laitaan, ja niihin sisältyivät esimerkiksi tavoite Suomen kehittämisestä energiasuurvallaksi, virka-asioiden hoitaminen selvinpäin, etnisen rekisterin käyttöönotto, lakien noudattaminen päätöksenteossa ja suomalaisen muinaisuskonnon vakiinnuttaminen kristinuskon sijaan. 

Viime vuosikymmeninä sosiokulttuurinen GAL-TAN-ulottuvuus (GAL=Green-Alternative-Libertarian, TAN=Traditional-Authoritarian-National) on kasvattanut merkitystään yhteiskunnan rakennemuutoksen katalysoiman arvomuutoksen myötä. GAL-TAN-ulottuvuutta voidaan kutsua myös konservatiivi-liberaali-jaoksi. Arvomuutos on tuonut politiikan asialistalle uudenlaisia kysymyksiä vähemmistöjen oikeuksista, ympäristönsuojelusta ja maahanmuutosta.

GAL-TAN-ulottuvuudella mitattuna hallituspuolueiden arvojen eroavaisuuksia on paremmin nähtävissä; kokoomus ja RKP sijoittuvat ulottuvuudella arvoliberaalille GAL-puolelle, kun taas perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit selkeästi perinteisiä arvoja kannattavalle TAN-puolelle. Erityisesti näiden erojen takia hallituskoalition muodostaminen oli hankalaa.

Oppositiossa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto asettuvat selvästi GAL-puolelle, kun taas Liike Nyt sijoittuu ulottuvuudella suurin piirtein keskelle ja keskusta hieman TAN-puolelle. Sekä hallitus- että oppositiopuolueiden kesken on siis havaittavissa ideologista yhteneväisyyttä ainakin sosioekonomisella vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella. Sen sijaan voimme olettaa oppositiopuolueiden löytävän hallituspuolueita helpommin yhteisen sävelen sosiokulttuurisen GAL-TAN-ulottuvuuden kysymyksissä.

Hallituspuolueiden ehdokkaiden suosituimmat vaalilupaukset liittyivät markkinatalouteen ja kansalliseen etuun

Empiirisen tarkastelumme perusteella hallituspuolueiden ehdokkaiden vaalilupaukset käsittelivät useimmiten nationalismia ja kansan etua (15 %) ja talouteen liittyviä kysymyksiä (13 %). Moni hallituspuolueiden ehdokkaiden antamista lupauksista kuului myös niin sanottuun ”jokin muu” -kategoriaan, johon on kerätty lupaukset, joita ei ole voitu sijoittaa muihin kategorioihin.

Taulukko 1. Pirkanmaalaisten eduskuntavaaliehdokkaiden suosituimmat vaalilupausteemat nykyisten hallituspuolueiden ja oppositiopuolueiden mukaan.

“Jokin muu”-kategorian lupauksia annettiin laidasta laitaan, ja niihin sisältyivät esimerkiksi tavoite Suomen kehittämisestä energiasuurvallaksi, virka-asioiden hoitaminen selvinpäin, etnisen rekisterin käyttöönotto, lakien noudattaminen päätöksenteossa ja suomalaisen muinaisuskonnon vakiinnuttaminen kristinuskon sijaan. 

Talous ei ollut vain ja ainoastaan hallituspuolueiden käsittelemä aihe, vaan vaaleja läpileikkaava teema. Myös oppositiopuolueiden ehdokkaat tekivät paljon lupauksia liittyen julkiseen talouteen eivätkä halunneet antaa hallituspuolueille monopoliasemaa talouskeskustelussa. Vaikuttaakin siltä, että eduskuntavaaleissa hallituksen ja opposition välillä vallitsi konsensus velkaantumisen taittamisessa, mutta keinot tämän saavuttamiseksi erosivat toisistaan. 

Kun tarkastellaan julkista keskustelua puolitoista vuotta vaalien jälkeen, on havaittavissa, että etenkin hallituspuolueiden ehdokkaiden yleisimmin esiintyneet vaalilupaukset ovat vahvasti esillä tämänhetkisessä politiikassa.

Oppositiopuolueiden ehdokkaat toivat esille talouskeskusteluun liittyvissä vaalilupauksissaan hallituspuolueiden ehdokkaita useammin näkemyksiä yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta sekä hyvinvointivaltiosta.

Kun tarkastellaan julkista keskustelua puolitoista vuotta vaalien jälkeen, on havaittavissa, että etenkin hallituspuolueiden ehdokkaiden yleisimmin esiintyneet vaalilupaukset ovat vahvasti esillä tämänhetkisessä politiikassa. Hallituksen politiikka keskittyy leikkauspolitiikan ja vastuullisen talouden edellyttämien toimenpiteiden perusteluun sekä maahanmuuttoon liittyvien lakien kiristämiseen.

Hallituksen leikkauspolitiikassa on myös mahdollista havaita tietynlaisia piirteitä syntyperäisten suomalaisten edun painottamisesta. Esimerkiksi leikkaukset kehitysyhteistyöhön ja turvapaikanhakijoille myönnettävien tukien laskeminen voidaan tulkita kantasuomalaisten priorisoimiseksi.

Sen sijaan opposition politiikan tunnuspiirteenä on hallituksen kritisoiminen taloudellisen eriarvoisuuden lisäämisestä ja hyvinvointivaltion rakenteiden rapauttamisesta. Nämä teemat olivat vahvasti läsnä myös oppositiopuolueiden ehdokkaiden vaalilupauksissa.

Orpon hallituksen suunta oli nähtävissä jo vaalilupauksissa

Petteri Orpon hallituksen muodostaman hallitusohjelman suuntaa saattoi ennakoida oikeistopuolueiden ehdokkaiden vaalilupausten pohjalta, sillä heidän painottamansa talous- ja turvallisuuspolitiikan lupaukset ovat vahvasti läsnä hallitusohjelmassa.

Etenkin taloudellinen vakaus ja maahanmuuton rajoittaminen näkyvät sekä ehdokkaiden vaalilupauksissa, että nykyisessä hallitusohjelmassa, hallituksen päätöksissä ja kehysriihen teemoissa. Empiiriseen tarkasteluun perustuen voidaan tiivistetysti sanoa, että oikeistopuolueiden (KOK, RKP, PS, KD) ja nykyisten hallituspuolueiden suosimat vaalilupaukset sijoittuvat enemmän taloutta ja turvallisuutta koskeviin teemoihin.

Hallitusneuvotteluiden tiedetään olleen vaikeat. Vaikka hallituspuolueita yhdistääkin huoli julkisen talouden tasapainosta, on huomionarvoista, että samalla useat asiakysymykset ja niiden priorisointi jakavat hallituspuolueita. Tämä näkyy siinä, kuinka hallituspuolueisiin kuuluvien ehdokkaiden vaalilupaukset hajautuivat suhteellisen laajasti.

Vaaleja varjostava turvattomuuden tunne todennäköisesti nosti talouden ja turvallisuuden teemat suurempaan asemaan julkisessa keskustelussa hyödyttäen enemmän oikeistopuolueita.

Esimerkiksi vain reilu kymmenesosa pirkanmaalaisista hallituspuolueiden ehdokkaista antoi vaalilupauksen, joka koski kansallista turvallisuutta ja ”suomalaisten etua”. Niin ikään talouteen liittyviä vaalilupauksia hallituspuolueiden ehdokkaista antoi vain noin joka kymmenes. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että hallituspuolueiden ehdokkaiden välillä myös paljon hajontaa liittyen asiakysymysten priorisointiin.

Taloudelliseen tilanteeseen sekä kansalliseen turvallisuuteen liittyvät vaalilupaukset pyrkivät todennäköisesti vastaamaan vaikean maailmanpoliittisen tilanteen ja koronapandemian nostamaan turvattomuuden tunteeseen. Myös vasemmistopuolueiden (SDP, VAS, VIHR) ehdokkaat Pirkanmaalla pitivät esillä talouteen liittyviä teemoja, mutta nostivat esiin niiden yhteydessä useammin taloudelliseen eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Oppositiopuolueiden ehdokkaiden lupauksissa toistuivat myös hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, sekä lapsia, perheitä ja syntyvyyttä koskevat teemat. Vaaleja varjostava turvattomuuden tunne todennäköisesti nosti talouden ja turvallisuuden teemat suurempaan asemaan julkisessa keskustelussa hyödyttäen enemmän oikeistopuolueita.

YTK Elina Antikainen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTK Santeri Iivonen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

Yht. Yo. Kia Katjos on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTK Jenna Krakau on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.  

Yht. Yo. Lisbeth Laine on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

LLB Pauliina Siekkinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTM Salla Vadén on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa. 

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. 

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Julkaisu Lupauksia taloudellisesta ja kansallisesta turvallisuudesta –Heijastelivatko eduskuntavaaliehdokkaiden vaalilupaukset tulevaa hallitusohjelmaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.