Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien alla tarkastelin Donald Trumpin presidenttikauden (2017–21) vaikutuksia kulttuuriperinnön suojan sääntelyyn Yhdysvalloissa. Tuolloin kerroin, kuinka Trump oli muun muassa leikannut kahden alkuperäiskansojen pyhän paikan pinta-alaa yli puolella vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Pyhät paikat olivat kansallisina kulttuuriperintömonumentteina lailla suojattuja. Trumpin toiminnasta nostettiin useita oikeuskanteita, ja vuonna 2021 presidentti Joe Biden palautti monumenttien alkuperäiset rajat.

Kun mielenosoittajat olivat kaataa orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan George Floydin murhaa seuranneiden rasismin vastaisten protestien yhteydessä kesäkuussa 2020, Trump uhkasi heitä vankilatuomiolla kulttuuriperinnön turmelemisesta. Kun Biden taas sisusti presidentin työhuoneen Valkoisessa talossa uusiksi Trumpin jäljiltä, hän poistatti ensitöikseen seinältä Jacksonin muotokuvan. Tapahtumaparit kuvaavat osuvasti näiden kahden presidentin ja heidän valtakausiensa suhdetta ja keskeisiä arvoeroavaisuuksia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, minkälaista kulttuuriperintöpolitiikkaa Bidenin kaudella on harjoitettu sekä pohdin lyhyesti, miltä kulttuuriperinnön suojelun tulevaisuus näyttää, kun Yhdysvaltojen seuraava presidentti on joko Bidenin varapresidentti Kamala Harris tai Donald Trump. Kulttuuriperinnöllä tarkoitan tässä laajasti erilaisia kulttuurin aineellisia ja aineettomia osia, joihin myös luonnonperintö lukeutuu.

Paluu Pariisin ilmastosopimuksen ja Unescon jäseneksi

Neljä vuotta sitten esitin, että Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan olisi mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikassa oletettavasti otettavan täyskäännöksen myötä. Biden oli tuolloin ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin, josta maa oli Trumpin kaudella irtautunut, ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset, jotka Trump oli vielä kautensa loppumetreillä kiirehtinyt poistamaan.

Ensimmäisenä päivänä heti virkaan astuttuaan Biden lunasti lupauksensa ja liitti Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimukseen. Samoin tuore presidentti keskeytti ensitöikseen öljynporaushankkeet arktisella luonnonsuojelualueella Alaskassa. Sittemmin Bidenin hallintoa on kuitenkin kritisoitu siitä, että se on sallinut öljynporauksen jatkua muualla Alaskassa.

Ilmastosopimuksen lisäksi Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat erosi YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescosta, jota Trump syytti Israel-vastaisuudesta. Jo tätä ennen presidentti Barack Obaman hallinto oli lakkauttanut rahoituksen Unescolle järjestön hyväksyttyä Palestiinan täysjäsenekseen. Järjestön tehtäviin kuuluu muun muassa maailmanperintöluettelon hallinta.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla maatalouden ja liikenteen päästöjen, rakentamishankkeiden ja ilmastokriisin voimistamien sään ääri-ilmiöiden vaikutusten vuoksi. Everglades edustaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuista kosteikkoekosysteemiä ja nauttii kansainvälisen kulttuuriperintöoikeuden näkökulmasta korkeinta mahdollista suojaa. Tästä huolimatta se on haavoittuvainen edellä mainituista syistä, joihin Yhdysvaltojen hallinto ei ole riittävästi puuttunut.

Kesäkuussa 2023 Yhdysvallat lähestyi Unescoa kirjeellä, jossa se ehdotti palaavansa järjestön jäseneksi ja sitoutui maksamaan arviolta 619 miljoonan dollarin jäsenmaksurästinsä. Kuukautta myöhemmin Yhdysvallat palasi Bidenin johdolla takaisin Unescoon. Yhdysvalloilla on vuoden 1972 Unescon maailmanperintösopimuksen osapuolena velvollisuus suojella maailmanperintökohteitaan. Sopimusvaltioiden on raportoitava säännöllisesti maailmanperintökomitealle vaarantuneiden kohteidensa tilasta ja niiden hyväksi tehdyistä suojelutoimista. Bidenin hallinto on ilmoittanut kohdentaneensa kaksi miljardia dollaria Evergladesin ennallistamiseen.

Presidentit ennen Bideniakin ovat nostaneet esille Evergladesin erityisiä luontoarvoja ja ilmastohaavoittuvuutta. Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi CERP-hankkeen (Comprehensive Everglades Restoration Plan) Evergladesin suojelelemiseksi jo 2000-luvun alussa Bill Clintonin presidenttikauden päätteeksi. Vuosien mittaan Evergladesin suojelusta on kuitenkin kehkeytynyt samankaltainen politisoitunut pääoman ja ympäristöarvojen välinen kamppailu, jollaisesta vaikkapa Venetsian maailmanperintökohde Italiassa on äärimmäinen esimerkki.

Klassismista monimuotoisempaan kulttuuripolitiikkaan

Kuten länsimaisessa viitekehyksessä yleisesti, myös Yhdysvalloissa perinnönsuojelu on painottunut aineellisen perinnön turvaamiseen. Yhdysvallat ei ole ratifioinut Unescon vuoden 2003 yleissopimusta aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta eikä myöskään vuoden 2001 yleissopimusta vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemisesta.

Biden on kuitenkin nostanut esille sekä aineetonta että merellistä perintöä osana America the Beautiful -aloitetta, jonka tavoitteena on suojella ja ennallistaa vähintään 30 prosenttia Yhdysvaltojen maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä. Aloitteeseen liittyen Bidenin hallinto perusti lokakuussa 2024 kansallisen Chumash Heritage National Marine Sanctuary -merisuojelualueen Kalifornian rannikolle. Suojelualueen tarkoituksena on turvata meriluonnon monimuotoisuutta ja kunnioittaa alueen alkuperäiskansojen merisuhdetta.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa.

Biden on herättänyt kaudellaan henkiin alun perin presidentti Ronald Reaganin perustaman taiteiden ja humanististen tieteiden komitean. Sen toiminta päättyi Trumpin kaudella komitean jäsenten erottua elokuussa 2017 kannanottona presidentin Charlottesvillen väkivaltaisista tapahtumista antamiin kommentteihin. Taide- ja kulttuurialan toimijoista koostuvan komitean tehtävänä on antaa suosituksia presidentille taide- ja kulttuuripoliittisissa kysymyksissä. Bidenin kaudella komitean toisena puheenjohtajana on toiminut artisti Lady Gaga.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa ja asetuksen, joka edellytti liittovaltion julkisilta rakennuksilta ‘ensisijaisesti ja oletusarvoisesti perinteistä ja klassista arkkitehtuuria’. Biden puolestaan on kaudellaan kumonnut useita Trumpin julkiselle taiteelle asettamia rajoituksia.

Kulttuuriperintöpolitiikan vastakkaiset tulevaisuuskuvat

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Keskustelua ovat herättäneet erityisesti Amy Coney Barrettin näkemykset ilmastokriisistä. Trump ehti nimittää Barrettin korkeimman oikeuden tuomariksi vain viikkoa ennen vuoden 2020 vaalipäivää. Kautensa aikana Biden on nimittänyt yhden korkeimman oikeuden tuomarin: Ketanji Brown Jackson on ensimmäinen musta naistuomari oikeusistuimen historiassa. Konservatiivienemmistöinen tuomarikokoonpano säilyy seuraavan presidentin kaudella, sillä korkeimman oikeuden tuomarien virat ovat elinikäisiä.

Vaikka Yhdysvaltojen paluu Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja Unescon jäseneksi oli kulttuuri- ja ilmastodiplomatian näkökulmasta kiistatta tärkeää, varsinainen suuri edistysaskel se ei ollut. Pikemminkin kyseessä on Bidenin yritys palauttaa tasapaino aikaan ennen Trumpia. Tästä syystä Bidenin politiikka on kulttuuriperinnön suojan sääntelyn näkökulmasta lähinnä palannut lähtöruutuun. Esimerkiksi Everglades oli vaarantunut kohde jo Trumpin aloittaessa presidenttikautensa, ja se on sitä edelleen, kun Biden päättää omansa.

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Bidenin ympäristöpolitiikka on kuitenkin kohdannut Euroopan unionin tavoitteiden kanssa – ja ollut paikoin jopa niitä kunnianhimoisempaa. EU:ssa kesäkuussa 2024 hyväksytyn ennallistamisasetuksen tavoitteena on muun muassa ennallistaa vähintään 20 prosenttia maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä, samalla kun Bidenin edellä mainittu America the Beautiful -aloite tavoittelee 30 prosenttia.

Harris todennäköisesti jatkaisi ympäristöpolitiikassa pitkälti Bidenin linjaa. Hänen ympäristöretoriikassaan ovat nousseet esille ainakin vihreä siirtymä, ympäristöoikeudenmukaisuus ja ilmastokriisi eksistentiaalisena uhkana. Harris on ilmoittanut haluavansa kiristää ympäristösääntelyä erityisesti fossiilipäästöjen vähentämiseksi.

Kuten tässä kirjoituksessa kuvatut kaiut Trumpin edelliseltä kaudelta kertovat, hänen hallintonsa ympäristö- ja ilmastopolitiikka edustaisi Harrisin näkemysten täyttä vastakohtaa. Trump on vaalikampanjansa aikana toistuvasti vitsaillut ilmastovaikutuksilla ja esitellyt niistä vääristeltyjä tietoja, kuten että merenpinta tulevaisuudessa laskee eikä nouse. Hän on ilmoittanut jatkavansa edellisen kautensa tapaan ympäristösääntelyn purkamista ja vahvistavansa fossiilitaloutta.

Nämä pyrkimykset ovat räikeässä ristiriidassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden ja Unescon arvojen kanssa. Gazan sota saattaa myös entisestään lisätä Trumpin ja Unescon välisiä jännitteitä. Yhdysvaltojen jäsenyydellä on merkittävä vaikutus Unescon toimintaedellytyksiin ja sitä kautta esimerkiksi maailmanperinnön suojeluun, sillä järjestön budjetista yli viidesosa muodostuu Yhdysvaltojen rahoituksesta.

Kulttuuriperinnön suojelu on erottamattomasti sidoksissa ilmastokriisin ratkaisemiseen ja ympäristönsuojeluun laajemmin. Yhdysvaltojen seuraavan presidentin kulttuuriperintö- ja ympäristöpolitiikkaa ei vaikuta ainoastaan siihen, minkälaisen perinnön Yhdysvallat jättää tuleville sukupolville. Jos Yhdysvallat antaa päästöjensä kasvaa, irtautuu kansainvälisistä ilmastovelvoitteista ja kaivautuu Trumpin johdolla takaisin fossiilipoteroonsa, sillä on peruuttamattomia vaikutuksia koko planeetan perintöön.

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuri- ja luonnonperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Suomen Kulttuurirahaston tuella. Lehtinen on aiemmin työskennellyt vierailevana väitöskirjatutkijana Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa Davis School of Law’ssa (2022/2023).

Artikkelikuva: Näkymä Evergladesin kansallispuistosta (Brice Cooper / Unsplash)

Julkaisu Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksella on merkitystä tulevaisuuden kulttuuriperinnölle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristökysymykset nousivat edellisten eurovaalien teemaksi Euroopan laajuisten ilmastomobilisaatioiden, kuten ilmastolakkojen ja nuorten ilmastoprotestien seurauksena. Painotus näkyi myös vaalien jälkeen valitun Euroopan komission (2019–24) laaja-alaisessa vihreän kehityksen ohjelmassa.

Viime aikoina laitaoikeisto on halunnut perua epäoikeudenmukaiseksi koettuja ilmastotoimia ja myös laajat maanviljelijöiden mielenosoitukset on tulkittu protestiksi ympäristötoimia vastaan. Tarkastelemme tässä artikkelissa näkemyksiä ilmastopolitiikan ja sen oikeudenmukaisuuden tulevaisuudesta EU:ssa.

Green Deal

Ursula von der Leyenin komission laaja-alainen EU:n vihreän kehityksen ohjelma (European Green Deal) merkitsi ilmastopolitiikan tavoitteiden, keinojen ja tahdin vahvistamista. Ohjelmaan sisältynyt vuoden 2050 hiilineutraalisuustavoite ja vuoden 2030 välitavoite 55 prosentin päästövähennyksistä vuoteen 1990 nähden kirjattiin oikeudellisesti sitoviksi tavoitteiksi EU:n uuteen ilmastolakiin. Green Deal edustaa aiempaa laaja-alaisempaa ympäristöpoliittista otetta kytkemällä uusilla lakialoitteilla rahoituksen ja sosiaalipolitiikan osaksi kestävyyssiirtymää.

Päästövähennyksiä tavoitellaan uudistamalla EU:n päästökauppaa ja kiristämällä eri sektorien päästötavoitteita. Green Deal kurottaa myös EU:n rajojen yli. Esimerkiksi teollisuustuotteiden hiilirajamekanismi ja EU:n metsäkatoasetus vaikeuttavat korkeapäästöisten tuotteiden pääsyä sisämarkkinoille. Sääntely suojaa EU-tuottajia saastuttavalta kilpailulta ja ohjaa EU:n ulkopuolisia maita päästövähennyksiin.

Green Deal edustaa aiempaa laaja-alaisempaa ympäristöpoliittista otetta kytkemällä uusilla lakialoitteilla rahoituksen ja sosiaalipolitiikan osaksi kestävyyssiirtymää.

Vaikka EU:n uudet ilmastotavoitteet ovatkin aiempaa ja geopoliittisia verrokkeja kunniahimoisempia, Green Deal ei kuro kokonaan umpeen kuilua EU:n päästöjen ja Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden välillä. Maailmanlaajuisesti tarkastellen radikaalit päästövähennykset EU:ssa ovat Euroopan tieteellisen ilmastopaneelin mukaan ainoa oikeudenmukainen vaihtoehto. Lasin voi siis nähdä olevan joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä.

Ilmastotoimien arvioidaan tuovan EU:n sisällä pitkäjänteisiä hyötyjä kuten edullisempia energiakustannuksia, taloudellista kilpailukykyä ja parempaa ilmanlaatua. Samalla toimimatta jättämisen seuraukset – siis ilmastokriisin valtavat taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset – pienenevät.  Siksi Green Deal voidaan perustellusti nähdä oikeudenmukaisena myös Euroopan sisällä.

Tästä huolimatta, osa konservatiivisesta oikeistosta ja radikaali- ja äärioikeisto ovat europarlamenttivaalien lähestyessä kyseenalaistaneet Green Dealin hintalappua. Myös Euroopan laajuiset maanviljelijöiden mielenosoitukset ovat vaalikeskustelun teema. Vaikka protestien syyt ovat moninaisia, viljelijöiden on tulkittu vastustavan uusia ympäristövaatimuksia. Komission reaktio oli lykätä tai perua joukko maanviljelijöitä koskettavia ympäristösäädöksiä.

Lupaus oikeudenmukaisesta siirtymästä

Keskeinen keino vastata kriitikoiden huolenaiheisiin ja turvata kestävyyssiirtymän laajempi hyväksyttävyys on ollut edistää siirtymän oikeudenmukaisuutta. Green Deal julistaakin, että kestävyyssiirtymä tulee toteuttaa tavalla, jossa “ketään ei jätetä”. Tämä lupaus heijastaa tietoisuutta siirtymän eriarvoistavista vaikutuksista, jossa hyödyt, seuraukset ja kustannukset jakautuvat osin epätasaisesti alueiden ja ihmisryhmien kesken.

Oikeudenmukaisuutta on edistetty ensisijaisesti uusilla tukirahastoilla. EU on perustanut oikeudenmukaisen siirtymän mekanismin, jonka lippulaivahanke on oikeudenmukaisen siirtymän rahasto. Rahasto tukee fossiilisesta energiasta riippuvaisia alueita, joihin siirtymän sosioekonomiset vaikutukset kohdistuvat kielteisimmin. Jäsenmaat voivat suunnata tuet esimerkiksi elinkeinorakenteen monipuolistamiseen ja työntekijöiden uudelleenkouluttamiseen.

Keskeinen keino vastata kriitikoiden huolenaiheisiin ja turvata kestävyyssiirtymän laajempi hyväksyttävyys on ollut edistää siirtymän oikeudenmukaisuutta. Green Deal julistaakin, että kestävyyssiirtymä tulee toteuttaa tavalla, jossa “ketään ei jätetä”.

Lisäksi EU on perustanut uuden sosiaalisen ilmastorahaston. Rahasto tukee haavoittuvia kotitalouksia, liikenteen käyttäjiä ja mikroyrityksiä, joiden oletetaan kärsivän suhteellisesti eniten EU:n laajennetun päästökauppajärjestelmän aiheuttamasta liikkumisen ja lämmityksen kustannusten noususta. Jäsenmaat voivat rahaston varoilla investoida toimiin, jotka pysyvästi vähentävät energia- tai liikenneköyhyyttä. Investointien lisäksi rahaston varoista voidaan tilapäisesti myöntää suoria tulotukia haavoittuville ryhmille.

Tukitoimien lisäksi EU kannustaa jäsenmaitaan toteuttamaan ilmastotoimiaan oikeudenmukaisesti suosituksilla työllisyys-, koulutus-, verotus- ja sosiaalipolitiikan saralla. Nämä politiikka-alat kuuluvat pääosin jäsenmaiden toimivallan piiriin, eikä näillä aloilla perinteisesti ole toteutettu velvoittavaa EU-lainsäädäntöä.

Toimenpiteistä huolimatta railo ‘ketään ei jätetä’ -lupausten ja ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden välillä on koettu suureksi. Toteutetut tukitoimet on nähty pistemäisinä niukan budjetin ja tiukasti rajatun kohderyhmän vuoksi. Suomessa oikeudenmukaisen siirtymän rahaston varat ohjattiin ainoastaan turpeen energiakäytön vähentämisestä kärsiville alueille. Green Dealiä on myös kritisoitu markkinalähtöisenä kilpailukykyyn keskittyvänä kasvuohjelmana, joka ei merkittävästi vähennä sosiaalista eriarvoisuutta.

EU:n ilmastopolitiikan tulevaisuus

Konkreettisen keskustelun tulevaisuudesta avasi komission suositus 90 prosentin päästövähennystavoitteesta vuodelle 2040, joka nojaa EU:n ilmastopaneelin arvioon. Seuraavalla vaalikaudella asetettava tavoite tuo puuttuvan palasen vuosien 2030 ja 2050 tavoitteiden välille, kirittää kansainvälistä ilmastopolitiikkaa ja luo ennakoitavuutta.

EU:n ilmastopaneelin mukaan ilmastolakiin kirjattujen tavoitteiden saavuttaminen vaatisi sekä sovittujen ilmastopoliittisten toimien ripeää täytäntöönpanoa että uusia toimia monella alueella, kuten Suomessa keskustelua herättäneellä maankäyttösektorilla.

Ilmastopolitiikan keinot ja suunta ovat poliittisen kiistelyn kohteita. Keskustelua jäsentämään esittelemme kolme skenaariota, jotka ilmentävät eri visioita EU:n ilmastopolitiikasta ja sen oikeudenmukaisuudesta.

Skenaario 1: Teollinen vihreä siirtymä

Esimerkiksi komission keskeiset virkamiehet ja teolliset intressiryhmät toivovat kapeammin kilpailukykyyn ja aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan painottuvaa EU-tason ohjelmaa, joka keventäisi sääntelyä ilmastoon liittyvien investointien vauhdittamiseksi. Myös EU-maiden geopoliittinen kilpailukyky näyttää edellyttävän uusia teollisia tukia ja rahoitusta. Saksa ja Ranska ovat viime vuosina luoneet omia kansallisia teollisuuden tukia komission luvalla. Aiemmin tukiin nihkeästi suhtautunut Elinkeinoelämän keskusliitto on tunnistanut, että kansallisia tukia korvaavat EU-tason tuet parantaisivat suomalaisyritysten asemaa sisämarkkinoilla.

Teollisiin panostuksiin yhdistyy tässä tulevaisuusnäkymässä unionin ja jäsenmaiden muun julkisen talouden koon rajoittaminen budjettikurin avulla. Talouskasvun vahvistamisen nähdään olevan avainasemassa kestävyyssiirtymän toteutuksessa ja teollisten investointien pystyvän toimimaan riittävänä talouden kasvun veturina. Sen sijaan tulonsiirtoja ja julkisia palveluita kavennettaisiin.

On epäselvää, voidaanko EU:ssa budjettikurista huolimatta luoda julkisia investointitukia  tarvittavien, jopa satojen miljardien dollarien, yksityisten investointien käynnistämiseksi, kun myös puolustusteollisuuteen panostetaan.

Skenaario 2: Oikeudenmukaisen siirtymän syventäminen

Toinen skenaario on sosiaalinen visio eurooppalaisesta ilmastopolitiikasta. Kun vihreä siirtymä muokkaa EU:ta taloudellisesti, herää kysymys, pitäisikö tämän näkyä myös EU:n sosiaalisessa ulottuvuudessa.

Skenaarion lähtökohtana on oikeudenmukaisen siirtymän syventäminen, joka edellyttäisi ilmastopolitiikan sosiaalisten vaikutusten huomioimista aiempaa kattavammin.

Esimerkiksi eurooppalainen ammattiyhdistysliike esittää, että kestävyyssiirtymän vastineeksi tarvitaan sosiaalista vakautta ja turvallisuutta edistäviä prosesseja ja instituutioita. Osaamisen ja inkluusion nähdään tässä visiossa vahvistavan talouden kestävyyssiirtymää ja sen hyväksyttävyyttä.

Myös jotkin ilmastopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvat tahot, kuten osa laitaoikeistosta, ovat yllättäen vahvasti sitoutuneet alueiden väliseen oikeudenmukaisuuteen ja tukeen hiilikaivosalueille.

Ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden vahvistamiseksi on ehdotettu nykyisten tukien kohderyhmien ja budjettien laajentamista. EU:n ilmastopaneeli esittää ilmastopolitiikan sosiaalisten vaikutusten parempaa arviointia ja EU:n ohjelmaa maatalouden oikeudenmukaisen siirtymän tukemiseksi. Kattavammat ehdotukset vahvistaisivat EU:n sosiaalista ulottuvuutta kaikessa talousohjauksessa.

Skenaario 3: Ilmastopolitiikassa jarruttaminen

Laitaoikeiston ECR-ryhmän puheenjohtajistoon kuuluva Nicola Procaccini sanoitti kolmatta skenaariota: ”[y]ksi vaalikauden suurimpia virheitä oli energiasiirtymä, liian nopea luopuminen fossiilisista polttoaineista.”. Tässä visiossa ilmastopolitiikka nähdään epäoikeudenmukaisena bensan korkean hinnan ja päästöverojen vuoksi, mutta se kuvataan myös haitallisena kilpailukyvylle.

Ääri- ja radikaalioikeiston nouseva kannatus on saanut myös jotkin kannatuksestaan huolestuneet maltillisempaa oikeistoa edustavan Euroopan kansanpuolueen (EPP) konservatiivipoliitikot kampanjoimaan liian kalliin bensan kaltaisilla vaaliteemoilla ja kyseenalaistamaan ilmastosiirtymän suuntaa ja vauhtia. Tässä skenaariossa seuraavan komission ja parlamentin ykköstehtävä olisi vesittää ja hidastaa sovittuja ilmasto- ja ympäristötavoitteita.

Jatkuvuus vai vastareaktio?

Yllä kuvatut skenaariot ilmentävät joitakin tulevan parlamenttikauden tulevaisuudenkuvia, mutta ne eivät edusta selväpiirteistä lopputulosta. Kolmas skenaario sähköistää EU-vaaleja kenties eniten.

Monet tutkijat ja toimittajat ovat puhuneet europarlamenttivaaleissa ilmastopolitiikkaa odottavasta jytkystä, joka mullistaisi parlamentin valtasuhteet ja heikentäisi ilmastosääntelyä. Vastareaktion vaaraa ilmastoagendalle saatetaan kuitenkin liioitella. Kansalaiset EU-maissa kannattavat edelleen laajasti ilmastotoimia ja se tullee heijastumaan myös tulevan Euroopan parlamentin voimasuhteisiin.

Kansalaiset EU-maissa kannattavat edelleen laajasti ilmastotoimia ja se tullee heijastumaan myös tulevan Euroopan parlamentin voimasuhteisiin.

Toimeenpanoa edellyttävät lukuisat oikeudellisesti sitovat ilmastotavoitteet tuskin ovat muuttumassa. Muutokset saattavat muutenkin olla maltillisia koska EU-lainsäädäntö on paitsi parlamentin, myös jäsenmaiden ja ennen kaikkea komission muovaamaa. Mikäli EU:ssa ei löydetä yksimielisyyttä uusista keinoista tavoitteiden saavuttamiseksi ja rahoittamiseksi, vastuu ilmastotoimista ja investoinneista siirtyy kuitenkin entistäkin selvemmin jäsenmaille.

Vastaiskun pelossa muut kysymykset kestävyyssiirtymän suunnasta ja hyväksyttävyydestä saattavat jäädä vaalikeskustelussa varjoon. Ilmastotavoitteiden sijaan uhattuna saattaa pikemminkin olla EU:n luontokatoa torjuva sääntely, kuten EU:n ennallistamisasetuksen kohtaama vastatuuli ennakoi. Jos ilmastoinvestointeja edistetään biodiversiteettisääntelyä keventämällä, seurauksena voisi olla lisääntyvät jännitteet ilmasto- ja muun ympäristöpolitiikan välillä.

Myös oikeudenmukaisen siirtymän tulevaisuus on kysymysmerkki. Jos oikeudenmukaisen siirtymän painotuksia ja turvaverkkoja heikennetään EU:ssa sekä jäsenmaissa samanaikaisesti, ilmastopolitiikkaan liitetyt sosiaaliset jännitteet saattavat voimistua.

VTM Otto Bruun on väitöskirjatukija Itä-Suomen yliopiston Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksessa (CCEEL). Bruun tutkii maankäyttösektorin kestävyyssiirtymiä EU:ssa.

YTM Vilja Johansson on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksessa (CCEEL). Johansson tutkii oikeudenmukaisen siirtymän kehitystä ilmasto-oikeudessa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Markus Spiske / Unsplash
Kuvanmuokkaus: Hanne Vuorela

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Kiistelty ilmastopolitiikka ja sen oikeudenmukaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsän avohakkuu oli Suomessa lailla kielletty 1900-luvun loppupuolelle asti. Sitä sai tehdä vain anomuksesta. Siksi luontojärjestöjen tekemä ja runsaasti tukea saanut kansalaisaloite avohakkuiden lopettamiseksi valtion mailla ei ole menoa uuteen tuntemattomaan vaan paluuta vanhaan turvalliseen.

Aloite annetaan eduskunnalle tänään 22.10.2019. Tässä artikkelissa tarkastellaan tutkimustiedon valossa, mitä avohakkuiden kieltämisen toteuttaminen merkitsisi metsätalouden kannalta.

Ensiksi on syytä muistaa, että metsätalouteen kuuluu puun määrällisen tuottamisen lisäksi sen korkean luontaisen laadun säilyttäminen. Kannattavuus, joka yleensä saavutetaan mahdollisimman pienillä kustannuksilla, on myös tärkeä tavoite.

Hyvää metsätalouden harjoittamista on metsän luontaisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja hakkuista huolimatta sen käyttökelpoisuus samanaikaisesti niin sanottuihin ekosysteeemipalveluihin, joita ovat esimerkiksi maisema, ulkoilu, sienestys, marjastus, terveyden vaaliminen, riistanhoito, luontomatkailu ja pohjoisessa lisäksi poronhoito.

Perinteisesti metsänomistajat hakkasivat metsistään tukkipuita. Menettelyä kutsuttiin harsinnaksi. Nykyaikaiseksi kehitettynä sitä kutsutaan jatkuvaksi kasvatukseksi.

Jatkuva kasvatus on kehitetty nimenomaan täyttämään edellä luetellut metsätalouden vaatimukset.

Jatkuva kasvatus on kehitetty nimenomaan täyttämään edellä luetellut metsätalouden vaatimukset. Harsinnassa puuston uudistuminen tapahtui luontaisesti ja istutusta käytettiin vain poikkeuksellisesti.

Avohakkuu ymmärrettiin perustellusti metsän hävitykseksi, minkä vuoksi se oli kielletty. Metsän hävitystä se on edelleen.

Viime vuosisadan puolivälissä tehtiin radikaali muutos sellu- ja paperiteollisuuden vaatimuksesta. Lakia rikottiin räikeästi.

Voimakkaasti kasvanut teollisuus edellytti saavansa jatkuvasti halpaa raaka-ainetta. Ammattikunnan ja organisaatioiden johto ministeriö mukaan lukien muutti lain tulkintaa kuulematta lain säätäjää eli eduskuntaa.

Metsänomistajat pakotettiin lopettamaan harsinta eli järkevin hakkuutapa, jota kutsutaan myös yläharvennukseksi. Sen sijaan heidän oli käytettävä alaharvennuksia eli halpojen pienten keskenkasvuisten puiden harvennusta.

Luontaisesti ilmaiseksi syntynyt alikasvos pakotettiin raivaamaan pois koneiden tieltä. Alaharvennusta seurasi päätehakkuu, joka yhä useammin täytyi olla avohakkuuta.

Puupeltomallista poikenneet metsänomistajat joutuivat oikeuteen. Heidät tuomittiin ilman oikeusvaltion edellyttämää näyttöä oman metsänsä hävittäjiksi.

Julkilausumasta uskontunnustus

Muutosta varmistamaan julkaistiin vuonna 1948 kuuden kirjoittajan niin kutsuttu harsintajulkilausuma. Siinä väitettiin ilman tutkimusnäyttöä, että puusto ei voi kehittyä erirakenteiseksi – siis sellaiseksi, jossa kasvaa samanaikaisesti kaiken kokoisia puita.

Julkilausuma on kuin uskontunnustus, jota ammattikunnan on ollut pakko noudattaa kymmenien vuosien ajan. Vieläkin se on kuin mantra, jota hoetaan kaikessa alan toiminnassa, julkisuudessa ja opetuksessa.

Jo 1920-luvun alussa tehty valtakunnallinen puuvarojen inventointi osoitti tilanteen metsissä olevan täsmälleen päinvastainen kuin mitä julkilausumassa myöhemmin väitettiin. Kaikki puustot olivat erirakenteisia, pääosin jatkuvarakenteisia, joissa pieniä puita oli eniten ja isoja vähiten. Sekä luonnontilaisilla että ojitetuilla soilla puustot ovat aina olleet erirakenteisia.

Inventointitiedot kuitenkin salattiin siltä osin julkisuudelta. Ne julkaistiin tutkijaryhmäni toimesta vasta 1990-luvun alussa.

Metsälakia on sen verran muutettu vuoden 2014 alusta, että jatkuvaa kasvatusta saa käyttää, jos metsänomistaja on tietoinen ja aktiivinen. Selluteollisuuden vaatimuksesta suurin muutos on se, että jo pienenkin puuston voi avohakata.

Ammattikunta ei asiallisesti neuvo eikä opeta jatkuvan kasvatuksen menetelmää. Tosin se ei osaakaan neuvoa. Harsintajulkilausuma on edelleen ainoa käytössä oleva oppijärjestelmä. Opettajat eivät uskalla poiketa sen mantrasta.

Jatkuva kasvatus mainitaan korkeintaan lyhyesti väittäen, että sille sopivia kohteita on vähän. Jatkuvaa kasvatusta voidaan kuitenkin tehdä jokaisella metsähehtaarilla. Riittää, kun päätetään, että avohakkuuta ei tehdä, ja toimitaan sen mukaisesti.

Tutkimustuloksia jatkuvasta kasvatuksesta

Yli 30 vuotta harsintajulkilausuman laatimisesta aloitin Metlassa (Metsäntutkimuslaitos) metsänhoidon tutkimusosastossa uuden tutkimuksen, jota jatkan edelleen. Siinä verrattiin erilaisten puuston käsittelyjen vaikutusta puun tuotokseen ja talouteen sekä metsien monimuotoisuuteen ja muihin käyttötarkoituksiin.

Vertailevat kokeet perustettiin kattavasti erilaisille kasvupaikoille. Jo ensimmäiset uuden tutkimuksen mittaukset osoittivat, että vallitseva yksipuolinen puupeltokäytäntö oli vakava virhe.

Vanhaa perinteistä harsintahakkuuta muistuttava jatkuvan kasvatuksen menetelmä tuotti enemmän puuta. Se oli selvästi vallinnutta puupeltokasvatusta edullisempi ympäristön kannalta.

Otimme 1980-luvun alussa käyttöön termin metsän jatkuva kasvatus. Termi on Suomessa tullut laajasti käyttöön. Sille synonyyminä on viime aikoina mainittu, jopa Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa, peitteellinen metsänhoito.

Nykyinen hallitus näyttää tavoittelevan korjauksia metsätalouden nykykäytäntöön, mutta ei uskalla tehdä tarpeellisia peruskorjauksia.

Jos jatkuvan kasvatuksen termiä ei jostain syystä haluta käyttää, hyvä synonyymi on puustoisuus. Siitähän varsinaisesti on kyse.

Nykyinen hallitus näyttää tavoittelevan korjauksia metsätalouden nykykäytäntöön, mutta ei uskalla selluteollisuuden painostuksen vuoksi tehdä tarpeellisia peruskorjauksia.

Kun ensimmäiset tulokset kenttäkokeista tulivat vuonna 1984 Metsätieteellisessä Seurassa pitämästäni esitelmästä ammattikunnan tietoon, tutkimusta alettiin vaikeuttaa monella tavalla.

Hallinnollisilla päätöksillä, valheilla ja resurssien rajulla vähentämisellä tutkimus päätettiin lopettaa. Jatkoimme omin luvin. Kun kokeiden mittaaminen kiellettiin, otimme käyttöön edellä mainittuja valtakunnallisten puuvarojen mittaustietoja. Jatkoimme myös kokeiden mittausta. Kun meitä kiellettiin käymästä koekentillämme, teimme mittauksia jokamiehen oikeudella ja toisten tutkimusnimikkeiden ohessa.

Käyttökelpoisinta vanhaa inventointimateriaalia ovat 1950-luvun alussa tehdyn kolmannen inventoinnin (VMI3) mittaukset. Tutkijaryhmäni on tuottanut lukuisia sekä omilta laajoilta koekentiltä mitattuja että VMI-aineistoihin perustuvia tieteellisiä julkaisuja puuston kasvusta ja kehityksestä.

Kymmeniä julkaisuja on kertynyt myös jatkuvan kasvatuksen vaikutuksista metsän monimuotoisuuteen, hiilitaseeseen, taloudelliseen kannattavuuteen sekä monikäyttöön.

Tulokset yksiselitteisiä ja johdonmukaisia

Kenttäkokeiden koealoja on mitattu ja seurattu jo noin 35 vuoden ajan. Samanaikaisuus samanlaisissa oloissa on edellytys asialliselle vertailulle. Etelä-Suomen kolmannen metsäinventoinnin VMI3:n aineistossa oli puustoltaan erirakenteisiksi luokiteltuja koealoja noin 4 000 ja tasarakenteisiksi luokiteltuja noin 1 000 eli yhteensä 5 000.

Kaikissa erirakenteisissa puustoissa on ollut taimia runsaasti. Jatkokäsittelyn kannalta niitä on useammin ollut liian paljon kuin liian vähän.

Oheisessa kuvassa esitetään esimerkkinä Etelä-Suomen varttuneista puustoista jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen puuston kasvun riippuvuus tilavuudesta. Jokainen piste 16 pisteparista on useiden kymmenien havaintojen keskiarvo.

Jatkuvan kasvatuksen puuston kasvu on suurempaa kuin jaksollisessa. Kasvuero esimerkiksi 200 kuutiometrin tasolla on lähes puolitoista kuutiota hehtaaria ja vuotta kohti jatkuvan kasvatuksen hyväksi.

Ruotsissa on vastaavasti tutkittu kuusivaltaisessa metsässä puuston kasvua. Kasvu oli jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa yli kaksi kuutiota suurempi kuin jaksollisen alaharvennuksessa.

Jatkuvassa kasvatuksessa suositellaan hakkuun jälkeiseksi tilavuudeksi jonkin verran yli sata kuutiometriä. Hyvän tuoton saamiseksi hakkuun aloittaminen edellyttää 200–250 kuutiometrin puuston määrää.

Jatkuva kasvatus avohakkuuta ekologisempi ja taloudellisempi

Jatkuvassa kasvatuksessa puuston tuotos ja metsän monimuotoisuus maksimoituvat tehokkaan luonnonvalinnan ansiosta. Kustannukset minimoituvat.

Jatkuvan kasvatuksen kokonaiskasvu on keskimäärin noin viidenneksen suurempi kuin jaksollisessa. Puupelloissa yksipuolistaminen ja kulut maksimoituvat. Se on älytön menettely.

Vaikka jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksella eli harsinnalla ei hakattaisi Suomen metsistä yhtään kuitupuun kokoista puuta vaan pelkästään tukkipuita, selluteollisuus saisi tukkipuiden latvoista ja sahauksen jäännöksestä enemmän raaka-ainetta kuin sahateollisuus.

75 miljoonan kuution vuotuisesta hakkuumäärästä kertyisi jatkuvalla kasvatuksella lähes 50 miljoonaa kuutiota sellua ja lähes 30 miljoonaa kuutiometriä sahatavaraa.

Jatkuvassa kasvatuksessa otetaan huomioon myös kulttuuriset ja sosiaaliset arvot ja merkitykset.

Taloudellinen tulos olisi paljon parempi kuin nykykäytännöllä. Bulkkituotanto ei ole taloudellisesti järkevää. Miksi metsänomistajat eivät vaadi kovaäänisesti korjauksia? Metsien monimuotoisuus, hiilen sidonta ja käyttökelpoisuus ekosysteemipalveluihin paranisivat huomattavasti.

Jatkuvalla kasvatuksella metsän aito perusta eli sienirihmastojen ja juurten yhteistoiminta säilytetään jatkuvasti terveenä ja toimintakuntoisena. Avohakkuulla ja muokkauksella maaekosysteemi tuhotaan.

Jatkuvassa kasvatuksessa otetaan huomioon myös kulttuuriset ja sosiaaliset arvot ja merkitykset. Avohakkuulla ja puupelloilla ne hävitetään.

Metsän jatkuva kasvatus hidastaa merkitsevästi ilmastonmuutosta. Hiili pysyy sidottuna maassa ja puustossa. Avohakkuualalla hiili karkaa ilmaan ja vesiin. Avohakkuu on metsän ja ilmaston tuho.

Jatkuva kasvatus on nykykäytännön avohakkuuta paljon ekologisempi ja taloudellisempi. Ero on kerrannaisten luokkaa. Viisas kansakunta rakentaisi uusia moderneja sahoja ja sahatavaran jalostuslaitoksia mieluummin kuin sellua suuria määriä tuottavia laitoksia. Puupelto- ja sellutalous eivät ole millään kriteereillä mitattuina kestävää metsätaloutta.

Seuraavaksi pitäisi tehdä kansalaisaloite avohakkuiden lopettamiseksi kuntien ja seurakuntien omistamissa metsissä. Ne ovat useimmiten taajamien lähellä ja palvelisivat puustoisina säilytettyinä hyvin kansalaisten tarpeita. Rinteen hallitus voisi paikata maamme avohakkuiden vuoksi kolhiintunutta kansainvälistä mainetta ja ajaa EU:n ja YK:n tasolla avohakkuiden kieltoa ainakin määräajaksi ilmastonmuutoksen välttämättömän nopean hidastamisen vuoksi.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori. Väitöskirjan (1969) hän on tehnyt soiden ojituksen vaikutuksesta turpeen kaasunvaihtoon.

Julkaisu Avohakkuulle parempi vaihtoehto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n odotettu erikoisraportti ilmastonmuutoksesta ja maankäytöstä ilmestyi elokuun alkupuolella.

Raportin suomalainen julkistustilaisuus pidettiin Helsingissä Tiedekulmassa 8. elokuuta. Luonnonvarakeskuksen, Strategisen tutkimuksen ja ympäristöministeriön järjestämässä tilaisuudessa suomalaiset tutkijat esittelivät raportin sisältöä, ja siitä käytiin tutkijoiden, poliitikkojen ja teollisuuden edustajien paneelikeskustelu.

Kuten viime vuonna julkaistu erikoisraportti Climate Warming of 1,5°C, tämäkään raportti ei tuonut merkittäviä tiedollisia mullistuksia ilmastotutkimusta ja -politiikkaa seuranneille. IPCC:n raporttien tehtävä ei olekaan ensisijaisesti uuden tiedon tuottaminen vaan olemassa olevan kerääminen, vertailu ja suhteuttaminen ilmastonmuutoksen kokonaiskuvaan. Yllätykset liittyvät siihen, mitkä tutkimuksen näkemykset saavat eräänlaisen virallisen leiman ja siten mahdollisesti nostetta ilmastopolitiikassa.

Raporttien tehtävä ei olekaan ensisijaisesti uuden tiedon tuottaminen vaan olemassa olevan kerääminen, vertailu ja suhteuttaminen ilmastonmuutoksen kokonaiskuvaan.

Raportissa on neljä pääviestiä. Ensinnäkin ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt lukuisin tavoin ruoantuotantoon ja muihin maankäyttöön liittyviin käytäntöihin sekä luonnon monimuotoisuuteen, ja vaikutukset pahentuvat muutoksen edetessä.

Toiseksi nykyiset maankäytön tavat kiihdyttävät ilmastonmuutosta. Kolmanneksi maankäytön ongelmat, kuten aavikoituminen tai maan laadun heikkeneminen, aiheutuvat lukuisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta, joista ilmasto on hankala tai hedelmätön rajata erilleen.

Neljänneksi ratkaisuja on löydettävissä, mutta ne vaativat laajoja ja koordinoituja yhteiskunnallisia muutoksia.

Tarkempaa tietoa raportin sisällöstä saa esimerkiksi kansallisen tiedotustilaisuuden tallenteesta, Carbon Brief -sivuston esittelystä sekä World Resources Instituten blogista. Nostan seuraavassa esiin joukon raportin olennaisimpia ulottuvuuksia ja tarkastelen lopuksi sen vastaanottoa kotimaisissa tiedotusvälineissä.

Maan nettonielu ei anna aihetta tyytyväisyyteen 

Maankäyttösektori (agriculture, forestry and other land use, AFOLU) aiheuttaa hiilidioksidiekvivalenteiksi yksiköiksi muunnettuna noin 23 prosenttia kaikista ihmistoiminnasta johtuvista kasvihuonekaasupäästöistä. Tärkeimpien kasvihuonekaasujen – hiilidioksidin (13 %), metaanin (44 %) ja dityppioksidin (82 %) – osuudet vaihtelevat kuitenkin merkittävästi.

Vaikka maankäyttösektori on merkittävä hiilidioksidipäästöjen lähde, maa-alueet kuitenkin sitovat kaikista ihmistoiminnan hiilidioksidipäästöistä noin 30 prosenttia. Maa on siis nettonielu, joskin monimutkaiset hiilen vuot maan ja ilmakehän välillä tekevät luonnollisen ja ihmislähtöisen erottamisen hyvin vaikeaksi.

Metaani- ja dityppioksidipäästöt ovat kuitenkin kasvussa, eikä niille ole vastaavaa nielua. Tämä on äärimmäisen tärkeää muistaa, kun puhutaan maasta nettonieluna.

Ihmistoiminta maankäyttösektorilla myös vähentää reilusti maan hiilinielujen potentiaalia, eli suurempi osa hiilidioksidipäästöistä jää ilmakehään.

Ilmastovaikutukset eivät tosimaailmassa tottele sektorirajoja. Toisin sanoen ei riitä, että maa on hiilidioksidin nettonielu, vaan olennaista on lopputulos eli kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä. Maa-alueet ovat päästölähde, kun kaikki kasvihuonekaasut huomioidaan. Ihmistoiminta maankäyttösektorilla myös vähentää reilusti maan hiilinielujen potentiaalia, eli suurempi osa hiilidioksidipäästöistä jää ilmakehään.

Hiilidioksidipäästöjä onkin valaisevaa hahmottaa kolmen nielun kautta – merten, maan ja ilmakehän. Hiilidioksidin päätyminen ilmakehän nieluun saa aikaan ilmastonmuutosta, merten nieluun päätyessään taas happamoitumista – mikä usein unohtuu, kun sanotaan, että meri on ”auttanut ilmastonmuutoksen hillinnässä”.

Maan hiilinieluihin sen sijaan ei liity vastaavaa lähtökohtaista ongelmaa. Lisäksi ilmastonmuutos vaikuttaa monin tavoin maan ja meren nieluihin: esimerkiksi meriveden lämpenemisen aiheuttama kerrostuminen heikentää hiilen kulkeutumista syvemmälle.

Myös metsien ja maaperän nielujen tilanne voi muuttua paikallisten olosuhteiden muuttuessa ilmastonmuutoksen myötä tai silloin, kun ekosysteemejä vaurioitetaan. Tätä kirjoittaessani Amazonin sademetsien tulipalot herättävät huomiota (laajoja metsä- ja maastopaloja on käynnissä muuallakin), mutta tutkijat ovat kantaneet huolta trooppisten metsien hiilinieluista jo pitkään. Tuoreessa Nature-lehden numerossa muistutetaan myös boreaalisen metsävyöhykkeen palojen vaaroista.

Toimet maankäyttösektorilla eivät voi korvata päästövähennyksiä muilla alueilla.

Lisäksi vaikka hiilinielut eivät kääntyisi hiilen lähteiksi, vakaissa oloissakin biologisilla nieluilla on kyllästymispisteensä, eli ajan myötä hiilinielu heikkenee.

Niinpä toimet maankäyttösektorilla eivät voi korvata päästövähennyksiä muilla alueilla, kuten Helsingin yliopiston tutkija Tuomo Kalliokoski totesi painokkaasti IPCC-raportin kansallisessa julkistustilaisuudessa.

Tämä on ensinnäkin puhdas mittakaavakysymys ja toiseksi aikakysymys – monet maankäyttösektorin päästöjä hillitsevät ja nieluja tukevat toimet vaikuttavat hitaasti. Tämä tärkeä viesti sai näkyvän aseman raportin yhteenvedon päätteeksi.

Yhteishyödyt ja vaikeat valinnat

Raportti korostaa toistuvasti yhteishyötyjen (co-benefits), eräänlaisten win-win-ratkaisujen mahdollisuutta. Suurta joukkoa maankäyttösektorin mahdollisia hillintä- ja sopeutumistoimia verrattiin sekä kestävän kehityksen päämääriin (SDG) että hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:in lanseeraamiin luonnon ihmiselle tarjoamiin hyötyihin (nature’s contributions to people, NCP). Edistävätkö vai haittaavatko toimet niitä?

Raportti esittää useita toimia, jotka joko eivät tuota merkittäviä haittoja tai voivat aiheuttaa suoranaisia yhteishyötyjä esimerkiksi köyhyyden torjunnalle tai ruokaturvalle. Näistä mittakaavaltaan merkittävimpiä ja nopeimmin vaikuttavia ovat olemassa olevien metsien, soiden ja kosteikkojen suojelu sekä vaurioituneiden alueiden ennallistamistoimet.

Potentiaaliltaan suurimmat yhteishyötyjä mahdollistavat toimet liittyvätkin ruokajärjestelmän muutoksiin.

Ruokajärjestelmä tuottaa 21–37 prosenttia kaikista kasvihuonepäästöistä. Potentiaaliltaan suurimmat yhteishyötyjä mahdollistavat toimet liittyvätkin ruokajärjestelmän muutoksiin. Tämä ei ole yllätys, sillä noin puolet jäättömästä maapinta-alasta on ruoantuotannon käytössä.

Kuten Aalto-yliopiston tutkija Elina Lehikoinen muistutti raportin julkistamistilaisuudessa, ruoantuotannon merkittävä lisääminen on mahdollista ilman uuden peltoalan raivaamista, puhumattakaan siitä, että tuotannon kasvattaminen ei yksinään voi ratkaista nälkä- ja ravitsemusongelmia.

Raportti korostaa sekä ruokahävikin että eläintuotannon osuuden vähentämistä, jolla olisi mahdollisuus ”vapauttaa maata” muuhun käyttöön.

Ruoantuotannon tehostaminen (increased food production) eli olemassa olevan tuotantoalan parempi hyödyntäminen korostuu raportissa myös, mutta sen kuvaus jää epämääräiseksi – tuotantoa täytyy lisätä ”kestävästi”. Esimerkiksi keinokastelun voimakas lisääminen makean veden niukkuudesta kärsivillä alueilla ei ilmiselvästi olisi kestävää, ja olennaista on myös se, mitä kasvatetaan.

Toisaalta IPCC:n raportti varoittaa, että joidenkin keinojen käyttäminen suuressa mittakaavassa voi tuottaa merkittäviä haittoja esimerkiksi ruokaturvalle, vesihuollolle, maaperän tilalle tai luonnon monimuotoisuudelle.

Näistä nostetaan esiin etenkin bioenergia hiilen talteenotolla (BECCS) ja metsittäminen. Vaikka raportin kaavioissa kummankin tekninen potentiaali kuvataan suureksi, varoitukset ovat toistuvia ja painavia – potentiaaleja ei siis suositella toteutettavaksi. Tätä korostettiin myös raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Metsät ja bioenergiaviljelmät voivat esimerkiksi vaarantaa ruoantuotantoa tai monokulttuurisina luonnon monimuotoisuutta tai edistää maaperän heikentymistä tai vesivarojen hupenemista.

Mitä huonommin päästöleikkauksissa edistytään, sitä enemmän painetta kohdistuu metsittämisen ja bioenergian tuotannon laajentamiseen kestämättömiin mittasuhteisiin.

Tämä kytkeytyy päästöleikkauksiin: mitä huonommin niissä edistytään, sitä enemmän painetta kohdistuu metsittämisen ja bioenergian tuotannon laajentamiseen kestämättömiin mittasuhteisiin. Climate Change News kertoo artikkelissaan, miten Brasilian johdolla joukko maita kamppaili siivotakseen BECCS-kritiikkiä lopullisesta versiosta. Sen laajamittainen hyödyntäminen kun on houkuttelevaa niille tahoille, joille joko päästöleikkaukset ovat vastenmielisiä tai massiivinen bioenergian käyttö olisi suuri taloudellinen mahdollisuus.

Mittakaava on olennaista sekä yhteishyötyjen että haittojen syntymiselle. BECCS ja metsittäminen eivät kumpikaan saa raportissa täystyrmäystä, mutta niiden toteuttaminen useiden hiiligigatonnien vuositason mittakaavassa aiheuttaisi merkittäviä haittoja.

Monet yhteishyötyjä tuottavat keinot esimerkiksi ruokajärjestelmässä taas vaatisivat uusien käytäntöjen opettelua sadoilta miljoonilta tuottajilta tai kulutustottumuksissa perustavanlaatuista kulttuuristen asenteiden muutosta.

Mittakaavan lisäksi asiaan vaikuttavat yhteiskunnalliset kehityspolut: miten energiantarve kehittyy, millä tavalla nälkää ja köyhyyttä torjutaan, miten väestönkehitykselle käy ja ketkä pääsevät osallistumaan keinojen valintaan ja toteuttamiseen.

”Vapautuuko” maata ruoantuotannosta niin, että esimerkiksi metsittämistä voidaan tehdä kestävästi, vai joutuvatko toimet kilpasille? Aiheuttaako tuotannon siirtymä elinkeinojen menetystä, joka heikentää ruokaturvaa? Tämän raportin myötä sosioekonomisista kehityspoluista on keskusteltava aiempaa syvällisemmin.

Kokonaisvaltaisuus ja kontekstisidonnaisuus

Yhteishyötyjen mahdollisuuksien toteuttamisessa raportissa korostetaankin yhtäältä toimien kokonaisvaltaisuutta, toisaalta niiden soveltamista paikalliseen kontekstiin. Raportti peräänkuuluttaa yhteiskunnallista koordinaatiota, jotta toimet yhdellä sektorilla eivät söisi muiden toimien saavutuksia tai toteutusmahdollisuuksia.

Raportti peräänkuuluttaa yhteiskunnallista koordinaatiota, jotta toimet yhdellä sektorilla eivät söisi muiden toimien saavutuksia tai toteutusmahdollisuuksia.

Toisaalta kokonaisvaltaisuus tarjoaa politiikkapuheessa helposti takaportin: vetoamalla ”holistiseen” tarkastelutapaan voidaan torjua juuri omaan alaan kohdistuvia toimia.

Kontekstisidonnaisuudella taas on sekä ekologinen että yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Ekosysteemien luonne ja paikalliset olosuhteet vaihtelevat ympäri maailmaa niin paljon, että kaikkialle soveliaita toimia ei yksinkertaisesti ole.

Toimet tulisi sovittaa myös paikallisiin yhteiskunnallisiin oloihin, ja tässä raportti painottaa toistuvasti etenkin haavoittuvaisessa asemassa olevien väestöryhmien huomiointia, naisten merkitystä, alkuperäisyhteisöjä ja kaiken kaikkiaan sellaista ekologista oikeudenmukaisuutta, joka on perinteisesti ollut enemmän kansalaisjärjestöjen heiniä.

Toimet tulisi sovittaa myös paikallisiin yhteiskunnallisiin oloihin.

Tämä onkin ehkä omaleimaisin uuden raportin piirre ja mitä ajankohtaisinta esimerkiksi Amazonin sademetsän tilanteen kannalta.

Suomalainen erityisyys

Heti raportin ilmestyttyä suomalaisissa tiedotusvälineissä nousivat kärkeen jo ennestään tutut kysymykset: metsät, turve ja naudat. Vaikka Helsingin Sanomien ensimmäinen juttu käsitteli raporttia melko monipuolisesti, metsäkato ja turvemaat saivat päähuomion, kuten seuraavassakin artikkelissa.

On huomattavaa, että ruoantuotanto ja siinä etenkin raportin korostama eläintuotanto ei noussut lehden ensimmäisissä jutuissa näkyvään rooliin, kun taas Yle lähti sillä liikkeelle ensimmäisessä artikkelissaan ja poliitikkokyselyssään.

Myös Lännen Median jutussa eläintuotanto oli kärkenä. Se nosti myös poikkeuksellisesti esiin kokonaisvaltaisten politiikkatoimien tarpeen raportin pääviestinä – muutoin tällaiset näkymät hukkuivat kansallisesti merkittävien yksittäisten asiakysymysten ruotimiseen.

Maaseudun Tulevaisuuden juttu välitti lähinnä Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton MTK:n viestiä, jossa korostui suomalaisen metsänhoidon puolustus ja eläintuotannon aseman perustelu ”ruokaturvalla” – joka tosin tarkoitti ensisijaisesti kansallista ruokaomavaraisuutta tai huoltovarmuutta.

Taivaltaan aloittavan hallituksen sisäiset jännitteet näkyivät raportin vastaanotossa välittömästi. Merkittävää onkin, että aiemmin ilmastotoimien vastustamista hallinneiden perussuomalaisten sijaan näkyvässä asemassa oli keskusta.

Keskustalaisen Suomenmaan artikkelin päälähteenä oli eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Hannu Hoskonen, joka kritisoi ”ilmastohysteriaa”, pelotteli suomalaisen maatalouden alasajolla, näki kotimaisuuden tärkeimpänä ympäristötakeena ja viittasi raportin ongelmien koskevan lähinnä muuta maailmaa. Myös SDP:läinen Demokraatti nojasi jutussaan yllättäen Hoskoseen, joka toppuutteli ”ilmastopaniikkia”.

Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Kontekstuaalisuuden korostus tahtookin Suomessa kääntyä edelleen täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle. Tämä näkyi myös teollisuuden edustajien puheenvuoroissa raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Ongelmat ovat muka muualla ja kestävyys suomalainen erityispiirre. Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Poliittisesti on suuri riski, että raportin vastaanotto keskittyy nykyistä hallitusta ja etenkin keskustaa ja vihreitä erilleen repiviin erimielisyyksiin. Koordinoituun yhteiskunnalliseen muutokseen on tältä pohjalta kovin pitkä matka.

Julkaisu IPCC:n maankäyttö­raportin viesti ja suomalainen vastaanotto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Tuoreessa hallitusohjelmassa esitetään kunnianhimoisia tavoitteita Suomesta, joka on globaaleissa ympäristöasioissa kokoaan suurempi toimija. Ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat on nostettu ohjelmassa näkyviin poikkeuksellisen laajasti.

Virallisten lukujen valossa Suomella näyttää menevän mukavasti. Tilastokeskuksen kasvihuonekaasujen inventaarion mukaan päästömme olivat viime vuonna yli viidesosan pienemmät kuin vuonna 1990 ja yli kolmasosan pienemmät kuin huippuvuonna 2003. Hallitusohjelman mukaan olemme saavuttamassa Euroopan unionin asettamat ilmastotavoitteet jopa etuajassa.

Vielä mairittelevammaksi kuva muuttuu, kun huomioidaan, että viime vuosikymmeninä Suomen metsien lisääntyvä kasvu on imaissut ilmakehästä joka vuosi reilusti enemmän hiiltä kuin mitä sitä on hakkuissa, luontaisessa lahoamisessa tai metsäpaloissa vapautunut ilmaan.

Sakkaako ilmasto- ja energiapolitiikka?

Silti huoleen on syytä. Viime vuosina päästöjen pienentyminen näyttää pysähtyneen. Suuri osa helpoista päästöjen vähentämiskeinoista on jo käytetty ja talouden piristymisen myötä hiiltä uhkaa tupruta ilmaan jopa entistä enemmän.

Uusia ratkaisuja pitäisi löytää, varsinkin kun puun polttokaan ei enää entiseen malliin näyttäydy pelkkänä puhtaan ja kotimaisen uusiutuvana energian tuotantona. Viime aikoina huolta on herättänyt varsinkin metsien hiilinielujen heikentyminen hakkuiden lisäämisen takia.

Epäselvyydet nielujen laskentaperusteissa eivät ole tätä keskustelua helpottaneet. Puhe hakkuumääristä on myös poliittisesti herkkää. Muun muassa nykyinen ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen joutui tuoreeltaan kritiikin kohteeksi arvioituaan, ettei kotimaista puuta riitä kaikille suunnitelluille metsäteollisuuden investoinneille.

Puun varaan on laskettu paljon Suomen ilmastopolitiikassa.

Puun varaan on laskettu paljon Suomen ilmastopolitiikassa. Puu on nykyisin tärkein yksittäinen energianlähteemme. Puun käyttö on lisääntynyt, ja sen saatavuutta on pidetty suhteellisen varmana.

On kuitenkin mahdollista, että odotukset puuston jatkuvasti lisääntyvästä kasvusta eivät toteudu, jos ympäristömuutokset kurittavat metsiämme nykyistä voimallisemmin eikä kasvua kiihdyttävää metsänhoitoa voida harjoittaa enää entiseen malliin.

Suurta apua Suomen päästöjen vähentämiseen ei taida tuoda edes maamme viidennen ydinvoimalan mahdollinen käynnistyminen. Nähtäväksi jää, korvaako se pikemminkin tuontisähköä kuin fossiilisia polttoaineita.

Vielä enemmän huolenaiheita löytyy, kun päästöjä tarkastellaan kulutuslähtöisesti perinteisen alueperustaisen päästölaskennan sijaan. Globaalissa taloudessa tuotteen tai palvelun päästöt voivat syntyä hyvin kaukana loppukulutuspaikasta.

Kulutusperustaisesti laskettuna suomalaisten kasvihuonekaasujen päästöt ovat 2000-luvulla kasvaneet yli 12 prosenttia.

Kulutusperustaisesti laskettuna suomalaisten kasvihuonekaasujen päästöt ovat 2000-luvulla kasvaneet yli 12 prosenttia. Keskimääräinen kulutusperustainen hiilijalanjälkemme vaihteli vuosina 2000–2016 noin 10 tonnista yli 12 tonniin henkilöä kohden laskettuna. Asumisen hiilijalanjälki on pienentynyt, mutta elintarvikkeiden, muiden tavaroiden ja palveluiden ja liikenteen päästöt ovat pysyneet suunnilleen ennallaan tai kasvaneet.

Talouskasvun kääntöpuoli

Taloudellisen alavireen vuosina 2011–2015 kulutusperustaiset päästömme vähenivät. Tätä ei varsinaisesti voi pitää ympäristöpolitiikan onnistumisena, vaan pikemminkin talouspolitiikan epäonnistumisen tahattomana seurauksena.

Viimeisimpien saatavilla olevien tietojen perusteella näyttää siltä, että kun talous saadaan nousuun, myös kulutusperustaisesti lasketut päästöt singahtavat kasvuun. Kokonaispäästöjen vähentämisen sijaan ulkoistamme talouskasvun aiheuttamaa ympäristökuormitusta muihin maihin.

2016 suomalaisten kotitalouksien kulutusperustainen hiilijalanjälki kasvoi 9,1 prosenttia edellisestä vuodesta, kun alueperustaisesti lasketut kokonaispäästöt kasvoivat 6,1 prosenttia

Vuonna 2016 suomalaisten kotitalouksien kulutusperustainen hiilijalanjälki kasvoi 9,1 prosenttia edellisestä vuodesta, kun alueperustaisesti lasketut kokonaispäästöt kasvoivat 6,1 prosenttia. Tuoreempia lukuja ei ole laskettu kulutusperustaisesti, mutta todennäköistä on, että kulutuksen hiilijalanjälkemme on edelleen kasvanut.

Tietoa tarvittaisiin lisää ajantasaisten vertailujen mahdollistamiseksi. Kotitalouksien kulutusmenojen kasvihuonekaasupäästöt muodostavat noin 70 prosenttia Suomen kaikista kulutusperusteisista kasvihuonekaasupäästöistä, joihin lasketaan myös investoinneista ja julkisesta kulutuksesta aiheutuvat päästöt. Näiden kehityksestä ei ole laskettu aikasarjaa.

Myönteistä on, että kotitalouksien kulutuksen suhteellinen kasvihuonekaasuintensiteetti eli kulutettua euroa kohden tuotettu päästö on pienentynyt selvästi. Vuosina 2000–2016 kulutukseen käytetyn rahan määrän lisääntyminen kasvatti kuitenkin päästöjä paljon enemmän (16,4 milj. t. CO_2ekv) kuin kulutusrakenteen muutokset (3,0 milj. t. CO_2ekv) ja teknologian kehitys (6,7 milj. t. CO_2evk) vähensivät päästöjä. Tämän takia kulutuksen kokonaispäästöt eivät vähentyneet.

Kiristyvien tavoitteiden toteutukseen

Tarve päästötavoitteiden tuntuvalle kiristämiselle on viime vuosina tullut yhä ilmeisemmäksi. Silti kukaan ei todellisuudessa tiedä tarkasti, miten paljon hiilipäästöjä voimme turvallisesti päästää ilmaan. Suuruusluokkien arviointiin tietoa on kuitenkin tarpeeksi.

Sitran julkaisemien arvioiden mukaan Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa kulutuksen ilmastopäästöjä pitää vähentää ainakin 80–90 prosenttia nykyisestä vuoteen 2050 mennessä. Hallitusohjelmassa on asetettu tavoite hiilineutraalista Suomesta vuoteen 2035 mennessä.

Suomella on kaikki mahdollisuudet olla kokoaan suurempi toimija sekä ongelmien aiheuttajana että ratkaisijana.

Tavoitteiden toteutus on vaikeaa, muttei mahdotonta. Tämä vaatii talous- ja ympäristöpolitiikan yhteensovittamista siten, etteivät talouden lyhyen aikavälin tavoitteet jyrää alleen ekologisen kestävyyden asettamia rajoja. Suomella on kaikki mahdollisuudet olla kokoaan suurempi toimija sekä ongelmien aiheuttajana että ratkaisijana.

Dosentti Jari Lyytimäki toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksen ympäristöpolitiikkakeskuksessa. Hän on tutkinut muun muassa energiakeskustelua Suomen Akatemian rahoittamassa FutWend-hankkeessa sekä laajemmin tiedon hyödyntämistä ja hyödyntämättä jäämistä ympäristöpolitiikassa. Twitter: @lyytimaki

Julkaisu Suomi on kokoaan suurempi ympäristötoimija – monessakin mielessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Yhdysvalloissa kevään kiihkeä keskusteluaihe on ollut Green New Deal (GND). Aloitteen, joka toisinaan henkilöityy demokraattien valovoimaiseen ensimmäisen kauden kongressiedustajaan Aleksandria Ocasio-Corteziin, tavoitteena on ratkaista Yhdysvaltoja vaivaava kaksoiskriisi: taloudellinen eriarvoisuus ja ilmastonmuutos.

Inspiraationsa GND hakee yhdysvaltalaisen lähihistorian suurista yhteiskunnallisista murroksista, 1930-luvun New Dealista ja toisen maailmansodan aikaisesta sotataloudesta.

New Deal nosti Yhdysvallat liittovaltion ohjaamalla talous-, elinkeino- ja työllisyyspolitiikan kokonaisuudella pitkittyneestä lamasta. Pearl Harborin pommitusten jälkeen puolestaan maan talous ja teollisuus mobilisoitiin lyhyessä ajassa ulkoista uhkaa vastaan ja sotaponnistelujen tueksi.

GND viestii, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii vastaavan kaltaista kokonaisvaltaista lähestymistapaa tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Eurooppalainen Green New Deal

Hiljattain Green New Deal on alkanut resonoida myös Euroopassa. Espanjan sosialistit saavuttivat äskettäin vaalivoiton ohjelmalla, jonka ydin oli oikeudenmukainen siirtymäpolitiikka. Kampanjoimalla sen puolesta, että ilmastotoimien seurauksena työnsä menettäville työntekijöille kuten hiilikaivostyöläisille tarjotaan koulutus ja sosiaalinen turvaverkko, vasemmisto onnistui menestyksekkäästi vastaamaan ennalta pelättyyn laitaoikeiston nousuun.

Green New Deal on alkanut resonoida myös Euroopassa.

Britanniassa Labour-puolue on pyrkinyt kiinnittämään tiukat ilmastotoimet osaksi politiikkaansa. Kansalaisten ilmastoliikehdinnän kannustamana työväenpuolueen aloitteesta maahan julistettiin ilmastohätätila. Labourin sisällä on puolestaan keskusteltu jo pidempään saarivaltion oman GND:n lanseeraamisesta.

Myös Gianis Varoufakisiin usein henkilöityvällä eurooppalaisella DiEM25-liikkeellä on oma GND-aloitteensa, ja viimeisimmäksi Varoufakis on puhunut globaalin GND:n toteuttamista. Näiden lisäksi monessa muussakin maassa sekä vihreät että vasemmistopuolueet ovat hahmotelleet suuntaviivoja kansallisille GND-ohjelmille.

Eurooppalainen GND saa kaikupohjaa muuallakin kuin vasemmistopiireissä. Viimeisimpänä GND:n puolesta on puhunut Euroopan unionin brexit-pääneuvottelija, kaksinkertainen komissaari ja useampienkin arvioiden mukaan myös mahdollinen Euroopan komission tuleva puheenjohtaja Michel Barnier.

Barnierin mukaan GND:stä, eurooppalaisesta ”kestävyyssopimuksesta”, on tehtävä Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksien arvovaltaan verrattava ohjelma, jonka kulmakivinä ovat hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä, kiertotalous ja biodiversiteetin suojelu.

Eurooppalaisen politiikan kolmoiskriisi

GND ei ole esillä Euroopassa ensimmäistä kertaa. Edellisen kerran siitä puhuttiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Silloin GND kytkeytyi osaksi sekä keskustaliberaalien että kolmannen tien sosiaalidemokraattien, kuten Tony Blairin, puheenpartta. Saksan Bundesbankin kaltaiset tahot puolestaan laativat vihreiden rahoitusohjelmien pohjapiirustuksia. GND:stä haettiin vastausta talouskriisiin ja uuteen vihreään kasvuun.

GND ei kuitenkaan yltänyt todelliseksi politiikaksi kahdesta syystä. Ensiksi Euroopan päähuomio kohdistui vuosikymmeneksi ilmastotavoitteiden sijasta eurokriisin hoitoon. Kriisiä hoidettiin talouskuripolitiikalla eikä esimerkiksi tulevaisuusinvestointeja painottaen.

Toiseksi on aiheellista epäillä, että Euroopan keskustalaisen eliitin projektina GND ei olisi saavuttanut jäsenmaiden tai kansalaisten kattavaa tukea. Näin ollen se ei olisi tarjonnut politiikan suunnanmuutosta.

Nykyisen GND:n yhteiskunnallinen potentiaali nousee kovin erilaisesta historiallisesta maaperästä kuin edeltäjänsä. Tätä eurooppalaista maaperää määrittää Euroopan politiikan kolmoiskriisi: talousvaikeudet, laitaoikeiston nousu ja ilmastonmuutos.

Euroopan politiikan kolmoiskriisi – talousvaikeudet, laitaoikeiston nousu ja ilmastonmuutos – määrittää sitä eurooppalaista maaperää, josta nykyisen GND:n yhteiskunnallinen potentiaali nousee.

Ensinnäkin maanosa on vakavissa taloudellisissa ongelmissa. Eurokriisin jälkeen unionin kriisimaat ovat joutuneet toteuttamaan ankaraa talouskuripolitiikkaa niille tarjottujen tukipakettien ja hätälainoituksen ehtona. Eurokriisin hoito on jättänyt syvän poliittisen kuilun etelän ja pohjoisen maiden välille.

Samalla sitoutuminen rahaliiton budjetti- ja alijäämätavoitteisiin on kaventanut talouspoliittista liikkumavaraa myös eurokriisistä paremmin selvinneissä pohjoisissa maissa. Seurauksena ovat olleet pitkittyneet talousvaikeudet, lisääntyvä työelämän epävarmuus ja sosiaalinen tyytymättömyys.

Merkille pantavaa Euroopan taloustilanteessa on investointien puute. Vuoden 2009 jälkeen eurooppalaiset yksityiset investoinnit ovat suuntautuneet pääasiassa euroalueen ulkopuolelle. Samaan aikaan euroalueen julkiset investoinnit, jotka olivat maltillisia jo ennen talouskriisiä, ovat tyrehtyneet olemattomiksi.

Kriisin jälkeen ovat kadonneet myös ulkomaiset euroalueelle kohdistuvat investoinnit. Eurooppa kärsii siis käytännössä investointilamasta: yksityiseltä sektorilta ei näyttäisi löytyvän riittävää investointihalukkuutta, ja rahaliiton budjetti- ja alijäämäsäännöt estävät yksittäisiä jäsenmaita ryhtymästä lyhyellä aikavälillä alijäämää kasvattaviin investointeihin.

Toisen kriisin muodostaa laitaoikeiston nousu eurooppalaisen politiikan voimatekijäksi. Kaikkialla Euroopassa oikeistopopulistiset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat kyenneet hyödyntämään talousvaikeuksista, eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta kumpuavaa tyytymättömyyttä.

Kaikkialla Euroopassa oikeistopopulistiset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat kyenneet hyödyntämään talousvaikeuksista, eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta kumpuavaa tyytymättömyyttä.

Laitaoikeisto on esittänyt keskustalaisen ja kosmopoliittisen Eurooppa-projektin elitistisenä ja vedonnut kansan nationalistisiin tuntoihin puolustamalla kansallista teollisuutta, työpaikkoja ja perinteisiä kulttuuriarvoja.

Vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin jälkeen se on yhä voimakkaammin asettanut vastakkain ”todelliset” saksalaiset, tanskalaiset tai suomalaiset ja maahanmuuttajat. Kun laitaoikeisto on noussut, liberaalin eurooppalaisen projektin tukijalkoina toimineiden keskustavasemmistolaisten ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannatus on romahtanut. Tämän vuoksi liberaalin Euroopan projekti vapisee toden teolla.

Kolmannen ongelman Euroopalle asettavat kansainvälisten ilmastotavoitteiden mukaiset nopeat päästövähennystoimet. Jotta IPCC:n asettama globaali 1,5 asteen tavoite olisi mahdollinen, tulee eurooppalaiset yhteiskunnat ohjata vähäpäästöiselle polulle tulevan vuosikymmenen aikana.

Kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava rajusti irrottamalla yhteiskunnat massiivisesta fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Ilmastotavoitteisiin pääseminen tarkoittaa merkittäviä muutoksia energiajärjestelmässä, asumisessa, liikenteessä sekä maankäytössä eli metsätaloudessa ja ruoantuotannossa.

Hallittu yhteiskunnallinen siirtymä

GND:n lupaus on sen kokonaisvaltaisuudessa. Yhdysvalloissa sitä koskeva keskustelu on jo liikuttanut politiikan mahdollisuuksien ikkunaa merkittävästi. Yhtäältä konservatiivit on pakotettu pois ilmastomuutoksen epäilijöiden positiosta ottamaan kantaa itse ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen. Toisaalta ilmastokeskustelu ei enää Yhdysvalloissakaan jäsenny pelkästään markkinaehtoisten ratkaisujen puitteisiin.

Nyt keskustellaan siitä, miten siirtymä vähäpäästöisen yhteiskuntaan voidaan toteuttaa politiikan ja julkisen vallan määrätietoisessa ohjauksessa. Tässä on selkeä ero vuosikymmenen takaisen ja nykyisen GND-keskustelun välillä.

Hallitun siirtymän puolesta puhuu myös se, että ilmastotoimet eivät saisi johtaa tilanteeseen, jossa olemassa olevat yhteiskunnalliset jakolinjat eskaloituvat. Ranskan keltaliiviliike on noussut tämän ongelman kansainväliseksi esimerkiksi: yksittäinen ilmastotoimi – presidentti Emmanuel Macronin polttoaineveron korotus – kärjisti eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta nousevat yhteiskunnalliset kokemukset Ranskaa viikkoja ravistelevaksi protestiksi.

Ilmastotoimet eivät saisi johtaa tilanteeseen, jossa olemassa olevat yhteiskunnalliset jakolinjat eskaloituvat.

Ilmastotoimissa ei pidä olla naiivi, muuten niiden toteuttaminen uhkaa tyssätä jo alkumetreillä. Eurooppalaisen laitaoikeiston eräs menestymisen edellytys on ollut asettuminen elitistiseksi kuvattua Eurooppa-projektia vastaan. Ilmastotoimet on helppo liittää osaksi tätä agendaa.

Niin kauan kuin julkinen keskustelu pyörii vain yksittäisten ilmastoimien, kuten lihansyönnin vähentämisen, polttomoottoriautojen tai työpaikkojen kohtalon ympärillä, on laitaoikeiston helppo esittää ilmastotoimet aikaisemman elitistisen politiikan jatkumona ja kärjistää identiteettipoliittisia tuntoja edukseen. Suomen eduskuntavaalien ilmastokeskustelussa oli juuri tällaisia piirteitä.

GND tarjoaa vastauksen tähän ongelmaan. Kun ilmastotoimet toteutetaan hallitusti, syntyy uusia työpaikkoja, joiden avulla rakennetaan vähähiilistä yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisella siirtymällä eli uudelleenkoulutuksella ja sosiaaliturvaratkaisuilla puolestaan turvataan työpaikkansa menettäneiden asema ja tulevaisuus. GND mahdollistaa myös työlle uudenlaisen merkitysten: tarkoituksena ei ole tehdä mitä tahansa työtä, vaan työn kautta osallistutaan kestävän tulevaisuuden rakentamiseen.

Oikeudenmukaisella siirtymällä eli uudelleenkoulutuksella ja sosiaaliturvaratkaisuilla puolestaan turvataan työpaikkansa menettäneiden asema ja tulevaisuus.

Vaikka Euroopan lähitulevaisuuden eräs kohtalon kysymyksistä on euroalueen talousinstituutioiden ja talouspolitiikan perustojen uudistaminen, on nykyinen investointiongelma puolestaan ratkaistavissa osittain jo nykyisten instituutioiden ja sääntörajoitusten puitteissa.

Esimerkiksi Barnier on ehdottanut, että Euroopassa tulisi varata vuosittain 180 miljardia euroa GND:n rahoittamiseksi. Rahoitus voitaisiin kanavoida Euroopan investointipankin välityksellä jälleenrakennusohjelmiin, joita tuettaisiin sekä unionitason että kansallisilla hiilineutraaliuteen johtavilla tiekartoilla.

Tämä olisi merkittävä parannus kuluneiden vuosien tilanteeseen, jossa esimerkiksi Euroopan keskuspankin määrälliseen helpottamiseen käytetyt miljardit eurot ovat menneet finanssimarkkinoille eivätkä eurooppalaisen infrastruktuurin tai teollisuuden jälleenrakentamiseen.

Voiko GND murtautua eurooppalaiseen julkisuuteen?

Yhä useampi eurooppalainen on havahtumassa siihen, että elämme suuren poliittisen murroksen kynnyksellä, jossa vanha maailma ei enää ole mahdollinen mutta uuden suunta ei ole vielä ratkaistu.

Entistä selvemmäksi käy myös se, että ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää vastaamatta samalla yhteiskuntia vaivaaviin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. GND tarjoaa tällaisen ratkaisun keskeiset elementit.

Ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää vastaamatta samalla yhteiskuntia vaivaaviin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin.

Ilmastonmuutoksen pysäyttämisen näkökulmasta kevään 2019 EU-vaalien alla Eurooppa seisookin historiallisessa tienristeyksessä, jossa se voi valita kolmesta vaihtoehdosta.

Ensinnäkin se voi valita kansallismielisen populistioikeiston, joka edelleen usein kieltää ilmastonmuutoksen ja estää tehokkaiden ilmastotoimien toteuttamisen. Toiseksi se voi sitoutua maltillisiin, inkrementaalisiin muutoksiin, jotka eivät lopulta johda ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Tai sitten vaihtoehtona on GND:n kaltainen ”suuri ratkaisu”, joka mahdollistaa päättäväiset poliittiset linjaukset ja hallitun yhteiskunnallisen siirtymän.

Potentiaalistaan huolimatta eurooppalaisella GND:llä on edessään haasteita. GND:n menestys Yhdysvalloissa on perustunut pitkälti siihen, että siitä on tullut mediakentän läpäisevä keskusteluaihe. Tämän vuoksi jokaisen politiikan toimijan on täytynyt muodostaa siihen kanta.

Onkin todennäköistä, että presidentti Donald Trump ottaa GND:n yhdeksi tulevien Yhdysvaltojen presidentinvaalien päähyökkäyskohteekseen. Haastaahan GND työtä ja toimeentuloa tarjoavalla agendallaan äärioikeiston helppoihin kärjistyksiin perustuvan politiikan.

Eurooppaan on kuitenkin hankalampi muodostaa vastaavaa jaettua keskustelua, koska Yhdysvaltojen kaltainen yhteinen julkinen tila puuttuu. Vain hieman kärjistäen voikin todeta, että yhteinen eurooppalainen julkisuus on syntynyt vain kriisin keskellä – eikä suinkaan positiivisessa mielessä. Tästä esimerkki on muun Euroopan suhtautuminen Kreikan talousongelmiin vuosikymmenen alussa, kun ”laiskoja kreikkalaisia” vastaan käytiin yhteisin moraalisin äänenpainoin.

GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa.

Sikäli kun yhteinen julkisuus on ollut EU:n historian aikana olemassa, on se toiminut itse EU-projektia vastaan. Jäsenmaiden oikeistopopulismi on kummunnut siitä, että EU ja siihen liittyvä julkisuus on näyttäytynyt etäisenä, poliittisen eliitin projektina.

Jäsenmaiden julkisuuteen on puolestaan kuulunut alusta alkaen unioniin kohdistuva epäluulo, suuttumus ja vastustus. Nämä reaktiot laitaoikeisto on sittemmin kytkenyt maahanmuuttoon, joka on kuvattu liberaalin EU-eliitin tuottamana ongelmana.

GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.

Itsestään tällainen julkisuus ei synny. GND voikin todennäköisesti nousta Euroopassa kokoavaksi aloitteeksi vain jäsenvaltioita ja unionia koskevan julkisuuden ja politiikan yhteispelillä. Tavallaan tämä on varsin ilmeistä: jäsenvaltiot ovat taloudellisesti ja poliittisesti erilaisissa tilanteissa. Siten kussakin maassa on reagoitava eri tavoin nopeisiin päästövähennystavoitteisiin ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin jälleenrakennustarpeisiin.

Energiajärjestelmän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon yhteiskunnallista muutosympäristöä määrittävät eri maissa erilaiset polkuriippuvuudet, valtasuhteet tai intressit. Kansallisten aloitteiden onkin noustava näistä konkreettisista materiaalista kysymyksistä, mutta samanaikaisesti koko maanosan siirtymää voidaan ohjata, rahoittaa ja koordinoida eurooppalaisella GND-politiikalla.

Kansallisten aloitteiden on noustava konkreettisista materiaalista kysymyksistä, mutta koko maanosan siirtymää voidaan ohjata, rahoittaa ja koordinoida eurooppalaisella GND-politiikalla.

Poliittisten aloitteiden on myös vedottava kulttuurihistoriallisesti erilaisiin maaperiin. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal on kaikkien tuntema historiallinen murrosaika, joka asettaa välittömästi myös nykyiset haasteet riittävään mittakaavaan.

Suomessa vertailukonteksti voi muodostua sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta, jolloin uudistettiin teollinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri, luotiin hiljalleen perusta hyvinvointivaltion keskeisille instituutioille ja koettiin kaupungistumisen myötä valtaisa kulttuurinen muutos.

Jälleenrakennuksen ajatuksella lienee myös vetovoimaa Euroopan tasolla. Euroopan yhteisö syntyi alun perin projektina, jonka tehtävänä oli estää uuden eksistentiaalisen uhan, kolmannen maailmansodan, syntyminen jälleenrakentamalla maanosaan kestävät talouden ja politiikan instituutiot. Nyt Eurooppa olisi jälleenrakennettava toisenlaisen eksistentiaalisen uhan, ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kaltaisten kriisien, estämiseksi.

VTT Tero Toivanen on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Onko Green New Dealista Euroopan pelastajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisimmän eurobarometrin mukaan suomalaiset nostivat ilmastonmuutoksen torjunnan ja ympäristönsuojelun tärkeimmäksi vaaliteemaksi tulevissa europarlamenttivaaleissa.

Ilmastopolitiikka onkin mitä mainioin vaaliteema, kun puhutaan Euroopan unionista, sillä unioni on kansainvälisesti tärkeä ilmastotoimija. EU:lla on tärkeä rooli neuvottelublokkina YK:n ilmastoregiimissä ja se on erityisen merkittävässä asemassa rahoittamassa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hallintaan liittyviä projekteja ympäri maailman.

Euroopan unioni on kansainvälisesti tärkeä ilmastotoimija.

Jo yli 50 vuoden ajan EU:lla on ollut kehitysyhteistyötä niin kutsutun EU-ACP-yhteistyön kautta Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioiden kanssa. Tyynenmeren pienille saarivaltioille, joiden kansalaiset jo jokapäiväisessä elämässään kamppailevat ilmastonmuutoksen haittavaikutusten kanssa, EU:n tuki on merkittävää. EU on Australian ja Japanin jälkeen alueen kolmanneksi tärkein taloudellinen tukija.

Vuosina 2014–2020 Euroopan kehitysrahaston kautta alueen valtioille tullaan jakamaan yhteensä noin 800 miljoonaa euroa. Summalla rahoitetaan projekteja kuudella EU:n keskeisellä toimialueella, jotka ovat resilienssin eli kyvyn mukautua muuttuviin olosuhteisiin parantaminen, ilmastonmuutoksen torjunta ja hallinta, kestävä kehitys, taloudellinen kasvu, sukupuolten välinen tasa-arvo sekä alueellinen yhteistyö.

Miksi EU on näin aktiivisesti mukana ilmastoyhteistyössä toisella puolen maapalloamme? Taustalla ovat sekä historialliset että poliittiset syyt mutta myös enenevässä määrin Euroopan vastuu globaalista ilmastonmuutoksesta.

EU on kansainvälisessä strategiassaan tunnustanut roolinsa kestävän kehityksen edistämisessä maailmanlaajuisesti. Se on sitoutunut yhteistyöhön kaikkein heikoimmassa asemassa olevien maiden ja kehittyvien saarivaltioiden kanssa. Juuri globaalin vastuun politiikan voidaankin katsoa olevan keskiössä, kun selitetään EU:n aktiivista yhteistyötä pienten kehittyvien saarivaltioiden kanssa.

Euroopan ja Tyynenmeren alueen pitkä yhteinen historia

Historialliset juuret eteläisen Tyynenmeren saarten ja EU:n jäsenmaiden välillä ulottuvat aina 1500-luvun löytöretkiin saakka. Merialue on saanut nimensä portugalilaisen löytöretkeilijä Ferdinand Magellan nimettyä sen ”rauhan mereksi”, Pacificoksi. Kuuluisin Tyynenmeren löytöretkeilijöistä lienee James Cook, joka teki useita retkiä eri Tyynenmeren saarille 1700-luvulla.

Sittemmin kaikki nykyisistä itsenäisistä saarivaltioista ovat olleet siirtomaavallan alla – Britannia ja Ranska olivat merkittävimmät siirtomaaisännät aina viime vuosisadalle saakka. Alueen saarivaltiot ovat itsenäistyneet varsin myöhään, vasta 1970- ja 80-luvuilla. Uusi-Kaledonia kuuluu yhä Ranskan autonomisiin merentakaisiin alueisiin äänestettyään itsenäisyyttä vastaan viime marraskuussa.

Kaikki nykyisistä itsenäisistä Tyynenmeren saarivaltioista ovat olleet siirtomaavallan alla.

Alueen valtioiden lyhyt itsenäisyyden historia selittää osaltaan Euroopan läheistä suhdetta Tyynenmeren entisiin alusvaltoihin.

Siirtomaahistorian ohella toinen selitys EU:n aktiivisuudelle maapallon toisella puolella on perinteinen valtapolitiikka. Tyynimeri on maailman suurin merialue, ja sen rantaviiva ulottuu aina Siperiasta eteläiseen Amerikkaan. Esimerkiksi Kiina pyrkii aktiivisesti lisäämään vaikutusvaltaansa Tyynenmeren saarivaltioissa suorien investointien kautta. On ymmärrettävää, että Euroopan unioni pyrkii pitämään jalansijansa sekä taloudellisesti että geo- ja turvallisuuspoliittisesti tärkeällä alueella.

Siinä, missä sekä Kiinan että Yhdysvaltain vaikutusvaltaan suhtaudutaan kuitenkin Tyynenmeren saarivaltioissa terveellä varauksella, nähdään EU luotettavana yhteistyökumppanina. EU:ta ei koeta uhkana saarivaltioiden suvereniteetille samalla tapaa kuin perinteisiä suurvaltoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei hankaustakin suhteissa olisi. EU lisäsi joukon alueen valtioita veroyhteistyökykyä koskevalle mustalle listalleen tämän vuoden alussa. Toimi nosti vastalauseiden ryöpyn saarivaltioissa. Esimerkiksi Vanuatun ulkoministeri Ralph Regenvanu totesi tuohtuneena Twitterissä, että EU muuttaa jatkuvasti pelisääntöjään.

EU:ta ei koeta uhkana saarivaltioiden suvereniteetille samalla tapaa kuin perinteisiä suurvaltoja.

Veroyhteistyö on läheisessä suhteessa muuhun taloudelliseen yhteistyöhön ja alueen taloudellisia resursseja ei Tyynenmeren kohdalla voi aliarvioida. Valtameren kalastusvarannot ovat maailman suurimmat ja sinisen talouden ja vesiviljelyn mahdollisuudet vielä suurelta osalta tutkimattomat.

Alueen saarivaltiot pitävät tiukasti kiinni oikeuksistaan aluevesiinsä ja vaativat valtioitaan hyödyttävää kehitys- ja tutkimusyhteistyötä. Tämä näkyy EU:n ja alueen valtioiden välisessä yhteistyössä tasa-arvon ja alueellisen päätöksenteon korostamisena.

Turvallisuuspoliittisesti ”rauhan meri” on osoittautunut harhaanjohtavaksi nimeksi. Toisen maailmansodan aikana Tyynellämerellä taisteltiin aina Pearl Harbourin hyökkäyksestä Japanin Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettuihin atomipommeihin saakka. Sodan jälkeen eteläisen Tyynenmeren saarilla tehtiin merkittäviä ydinasekokeita. Alueen asukkaat joutuvat edelleen kärsimään tästä seuranneesta tuhosta.

Etelä-Kiinan meren aluekiistat lähivuosilta puolestaan todistavat pohjoisen Tyynenmeren merialueiden strategista merkitystä etenkin Kiinalle. EU – erityisesti Britannia ja Ranska – voidaankin nähdä myös aluetta turvallisuuspoliittisesti vakauttavina voimina.

Yhteistyö ilmastovastuun ilmentymänä

Historiallisten kytkösten ja valtapolitiikan ohella tärkeä syy läsnäoloon Tyynenmeren saarivaltioissa on ilmastovastuullisuus. EU on sitoutunut Pariisin ilmastosopimukseen ja nostaa ilmastonmuutoksen tärkeimmäksi teemaksi EU:n ja Tyynenmeren välisessä kehitysyhteistyössä tunnustaen sen olevan suurin yksittäinen saarivaltioihin kohdistuva uhka.

EU osoitti tukensa alueen valtioille liittyessään ”korkean kunnianhimon koalitioon” ja tätä kautta auttoi pieniä saarivaltioita heidän tavoitteidensa saavuttamiseksi Pariisin ilmastoneuvotteluissa 2015.

Kansainvälisen kehitysyhteistyön komissaari Neven Mimica totesi vieraillessaan Tyynenmeren alueella helmikuussa, että EU on vahvasti sitoutunut yhteistyöhön alueen valtioiden kanssa ja että EU on ”luonnollinen partneri” globaalien haasteiden, mukaan lukien ilmastonmuutoksen, hallinnassa Tyynellämerellä.

Vaikka Euroopan maita voidaankin syyttää myös kunnianhimottomuudesta ja protektionismista ilmastopolitiikassa, on EU:n yhteinen ilmastopolitiikka kokonaisuutena tavoitteissaan maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Koska ilmastonmuutos ei tunne valtioiden rajoja eikä muureja päästöjen haittavaikutuksille voida rakentaa, on EU:n osoittama johtajuus ilmastopolitiikassa tärkeää paitsi jokaiselle EU:n jäsenmaalle ja sen kansalaiselle myös maapallon toisella puolella oleville saarivaltioiden kansalaisille.

EU:n osoittama johtajuus ilmastopolitiikassa tärkeää paitsi jokaiselle EU:n jäsenmaalle ja sen kansalaiselle myös maapallon toisella puolella oleville saarivaltioiden kansalaisille.

Globaalia ilmastopolitiikkaa on jo vuonna 1992 solmitusta Rion sopimuksesta lähtien ohjannut niin sanottu yhteisen mutta eriytyneen vastuun periaate. Periaatteen mukaisesti kaikki maailman valtiot kantavat vastuun tuottamistaan päästöistä, mutta kehittyneet valtiot kantavat erityisvastuuta ilmastonmuutoksen haittavaikutusten torjunnasta taaten näin kehittyville valtioille oikeuden kestävään kehitykseen.

Periaate nojaa historiallisen vastuun ajatukselle, jonka mukaan maailman valtiot ovat hyvin epätasa-arvoisesti saaneet nauttia teollistumisen hedelmistä. Ilmastovastuita tuleekin jakaa sekä yksittäisten valtioiden tämänhetkisten todellisten päästöjen perusteella että valtioiden taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit huomioiden.

Yhteisen mutta eriytyneen vastuun periaatteen mukaisesti juuri EU-alueen kehittyneet taloudet ovat keskeisessä asemassa ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. EU:n painotukset Tyynenmeren alueella osoittavat, että unioni pyrkii edistämään oikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa myös Euroopan ja sen lähialueiden ulkopuolella. EU:n tuki Tyynenmeren alueen saarivaltioille on merkittävässä roolissa näiden kansallisessa taistelussa ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia vastaan.

Suomessa keskusteltiin eduskuntavaalien alla aktiivisesti ilmastonmuutoksesta erityisesti suomalaisten velvollisuuksien kautta. Yksilön ja myös Suomen vastuut nähtiin tässä keskustelussa usein liian suurina globaalissa kontekstissa.

Yksilöön keskittyvän keskustelun sijaan olisi tärkeää ymmärtää, että EU:lla ja Suomella sen tulevana puheenjohtajamaana on sekä taloudellista että poliittista valtaa tehdä koko maapalloa hyödyttäviä ratkaisuja. Tätä valtaa seuraa myös velvollisuus toimia tavalla, joka on globaalisti kestävä.

EU:n ja Tyynenmeren välinen ilmastoyhteistyö on loistava esimerkki siitä, miten ilmastonmuutoksen ongelmia pyritään ratkaisemaan yhteistyön keinoin siellä, missä sen ensimmäiset uhrit jo tuntevat haittavaikutukset.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan etiikan tutkija, jonka tutkimus keskittyy pienten saarivaltioiden tulevaisuuteen ilmastonmuutoksen aiheuttamien haasteiden edessä.

Julkaisu Euroopan unioni ja Tyynenmeren saarivaltiot yhteisessä rintamassa ilmastonmuutosta vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juha Sipilän hallitus nimitettiin tehtäväänsä toukokuun 2015 lopussa, ja seuraavana maanantaina Suomessa astui voimaan edellisen eduskunnan hyväksymä kansallinen ilmastolaki.

Laki asetti kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteeksi 80 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 päästötasoon verrattuna. Lisäksi laki loi hallinnolliset puitteet ilmastopolitiikan pitkäjänteiselle suunnittelulle ja seurannalle.

Sipilän hallitus peri myös Euroopan unionin ilmastotavoitteet: vuoteen 2030 mennessä kasvihuonekaasupäästöjä tuli vähentää vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta, uusiutuvien energialähteiden osuuden tulisi olla vähintään 27 prosenttia kaikesta energiantuotannosta ja energiatehokkuuden tuli parantua vähintään 27 prosenttia.

Suomen ensimmäiset ilmastosuunnitelmat

Suomi oli ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen johdolla Pariisissa YK:n ilmastoneuvotteluissa joulukuussa 2015 sopimassa uudesta, kansainvälisesti kattavasta ja oikeudellisesti sitovasta ilmastosopimuksesta.

Pariisin ilmastosopimus koskee vuoden 2020 jälkeistä aikaa. Sen tavoitteena on pitää maapallon keskilämpötilan nousu selvästi alle kahdessa asteessa suhteessa esiteolliseen aikaan ja pyrkiä toimiin, joilla lämpeneminen saataisiin rajattua alle 1,5 asteen.

Sopimuksen henki painotti turvarajana pidettyä 2 astetta, ja lisäys 1,5 asteesta oli lähinnä myönnytys uhanalaisille saari- ja rannikkovaltioille. EU vahvisti Pariisissa jo aiemmin päättämänsä 40 prosentin päästövähennystavoitteen vuoteen 2030 mennessä. EU katsoo sen olevan linjassa pitkän aikavälin päästövähennystavoitteensa kanssa, joka on 80–95 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasosta.

Sipilän hallituksen ensimmäinen merkittävä oma linjaus oli marraskuussa 2016 hyväksytty kansallinen energia- ja ilmastostrategia, joka ulottuu vuoteen 2030 saakka. Strategia oli toimenpanosuunnitelma Sipilän hallitusohjelman vuoteen 2030 tähtääville tavoitteille: lisätä uusiutuvan energian osuus yli 50 prosenttiin loppukulutuksesta, kasvattaa energiaomavaraisuus yli 55 prosenttiin, luopua kivihiilen käytöstä energiantuotannossa, puolittaa tuontiöljyn kotimainen käyttö ja nostaa liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuus 40 prosenttiin (23,5 % polttoaineiden energiasisällöstä).

Hallituksen tilaamassa riippumattomassa vaikutusarviossa, joka julkaistiin helmikuussa 2017, todettiin, että koska puun ja biopolttoaineiden käytön lisäyksellä on suunnitelmassa suuri rooli ja tavoiteltu kotimaisen puunkäytön lisäys pienentää metsien hiilinielua, Suomen päästöjen ja nielujen yhteenlaskettu vaikutus pysyy kutakuinkin ennallaan vuoteen 2030 saakka. Eli Suomen nettopäästöt eivät laske lainkaan.

Vaikutusarviossa todettiin, että Suomen päästöjen ja nielujen yhteenlaskettu vaikutus pysyy kutakuinkin ennallaan vuoteen 2030 saakka.

Eduskunta hyväksyi maaliskuussa 2018 ilmastolain edellyttämän ensimmäisen keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelman (KAISU). Se täsmensi ja täydensi aiempaa energia- ja ilmastostrategiaa.

KAISU koskee niin kutsuttua taakanjakosektoria eli talouden alueita, jotka eivät ole mukana EU:n päästökaupassa. Näitä ovat ennen kaikkea liikenne, maatalous, kiinteistöjen erillislämmitys ja jätehuolto.

EU on määritellyt Suomen päästövähennystavoitteeksi taakanjakosektorilla 39 prosenttia vuodesta 2005 vuoteen 2050. Energia- ja ilmastostrategian ja KAISU:n yhteisessä vaikutusarviossa todettiin jälleen, että koska puun ja biopolttoaineiden käytön lisäyksellä on suunnitelmassa suuri rooli, hiilinielujen vähentyminen nollaisi päästövähennysten vaikutuksen.

Maaliskuussa 2019 hyväksyttiin Sipilän hallitusohjelman mukainen pitkään valmisteilla ollut laki, joka kieltää kivihiilen energiakäytön toukokuusta 2029 alkaen. Lakia on kiitelty laajalti ympäristöjärjestöjä myöten, erityisesti sen kansainvälisen symbolivaikutuksen takia. Lisäksi ympäristöjärjestöt arvioivat, että laki kirittää lämmön- ja sähköntuottajia vähäpäästöisiin ratkaisuihin.

Kivihiilestä kokonaan luopuminen näin tiukalla aikataululla todennäköisesti johtaa puun energiakäytön kasvuun eikä pienennä ilmastopäästöjä nettotasolla.

Kuitenkin, kuten BIOS on julkisuudessa tuonut esiin ja kuten myös hallituksen esityksessä todetaan, muuhun kuin polttoon perustuvia ratkaisuja ei ole aivan seuraavina vuosina otettavissa käyttöön riittävän laajasti. Täten kivihiilestä kokonaan luopuminen näin tiukalla aikataululla todennäköisesti johtaa edelleen puun energiakäytön kasvuun eikä pienennä ilmastopäästöjä nettotasolla.

Biotalousagenda Suomessa ja EU:ssa

Suomessa Sipilän hallitus painotti puupohjaista ”biotaloutta” vastauksena niin talouden kuin ilmastonkin ongelmiin. Hallituksella oli sama agenda myös EU:ssa. EU-vaikuttamisella olikin todennäköisesti hallituksen toimenpiteistä raskain ilmastovaikutus, koska se vaikutti EU-tason linjauksiin ja sitä myöten globaaliin puun energiakäyttöön.

Syyskuussa 2017 Suomen korkeimman tason lobbauskoneisto oli torpannut EU:ssa valmistellut uudet linjaukset, jotka olisivat rajoittaneet metsien hakkuita myös Suomessa. Linjaukset lähentyivät tutkijoiden konsensusnäkemyksiä, jotka entisestään olivat vahvistuneet: metsien hiilinielut pienenevät lisähakkuiden vuoksi vuosikymmeniksi, mikä vaikeuttaa ilmastotavoitteiden saavuttamista, eikä laajamittaiseen lämmön ja sähkön tuotantoon riitä teollisuuden puuperäisiä sivu- ja jätevirtoja.

EU-vaikuttamisella olikin todennäköisesti hallituksen toimenpiteistä raskain ilmastovaikutus.

Sipilän hallitus on tämänkin jälkeen ajanut EU:ssa linjaa, joka kohtelisi bioenergiaa edelleen päästöttömänä, näkisi Suomen metsätalouden ”kestävänä” ja sallisi hallituksen ajamat lisähakkuut.

Sipilän hallituksen voidaan katsoa jatkaneen jo ennen valtaannousuaan EU:ssa muodostuneella linjalla. EU:n ilmastosuunnitelmat olivat ja ovat edelleen riittämättömät globaaleihin tavoitteisiin nähden, ja painotus oli uusiutuvan energian – mukaan lukien bioenergia – lisäämisessä.

Kysymys ilmastonäkökulmasta kuuluu: miksi tarvittiin uusiutuvien energialähteiden lisäämisen tavoite päästövähennystavoitteen lisäksi ja miksi uusiutuviin laskettiin mukaan puupohjainen bioenergia varsin löyhin kestävyyskriteerein? Sipilän hallituskaudella uusiutuvien energialähteiden tavoiteosuutta vielä nostettiin viidellä prosenttiyksiköllä, kun tavoite aiemmin oli 27 prosenttia.

Kun EU:ssa oltiin tiukentamassa bioenergian kestävyyskriteerejä, Sipilän hallitus säikähti ja aloitti voimakkaan lobbaamisen. Vielä selvittiin säikähdyksellä, mutta kuinka kauan lisähakkuiden kannattajat voivat olla tyynellä mielellä? On todennäköistä, että kestävyyskriteerit joutuvat jälleen suurennuslasin alle, kun ilmastotoimenpiteitä kohdistetaan tuoreen tutkimustiedon valossa.

Tiede tuli hallituksen tielle

Ilmaston laskuoppi muuttui lokakuussa 2018, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi erikoisraportin Global Warming of 1.5 °C. Raportissa tarkasteltiin, miten 1,5 asteen maailmaan voitaisiin päästä ja miten se eroaisi 2 asteen maailmasta.

Raportti osoitti, että 2 asteen tavoite ei ole enää mielekäs, vaan globaalin ilmastopolitiikan on tähdättävä tiukasti kohti 1,5 astetta. Suomen Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen arvioi, että Suomen tulisi saavuttaa hiilineutraalius eli päästöjen ja nielujen tasapaino 2030-luvun puolivälissä ja nettonegatiivisuus pian sen jälkeen, jotta olisimme globaalisti 1,5 asteen polulla.

Jo aiemmin tiedettiin, että jos maat toteuttaisivat Pariisissa antamat sitoumuksensa, globaalisti olisimme menossa kohti 3 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Metsänielujen ja -varastojen lisääminen on keskeisin todennetusti laajassa mittakaavassa toimiva tapa hillitä ilmastonmuutosta päästövähennysten lisäksi, ja siksi niiden rooli ei tiukentuvassa ilmastopolitiikassa ainakaan vähene.

Sipilän hallitus on ainakin varovaisesti myöntänyt, että bioenergia on laajassa mittakaavassa vain välivaihe, kun siirrytään polttoon perustumattomiin energiamuotoihin lämmön- ja sähköntuotannossa sekä liikenteessä.

Tarvittavien toimenpiteiden aikataulu jatkuvasti kiristyy, koska päästövähennyksissä on vitkasteltu ja vitkastellaan edelleen.

Tarvittavien toimenpiteiden aikataulu kuitenkin jatkuvasti kiristyy, koska päästövähennyksissä on vitkasteltu ja vitkastellaan edelleen. Suomessa hiilineutraaliuden saavuttaminen vuonna 2035 vaatii laajoja ja nopeita toimenpiteitä, joissa ei ole sijaa välivaiheille.

Poliittisen tarmon keskittäminen puun nykyisenkaltaisen käytön ja erityisesti puupohjaisen bioenergian lisäämiseen on ollut raskas virhe, josta kansainvälinen tutkijayhteisö on yrittänyt varoittaa vuosien ajan. Suomessa muut kuin polttoon perustuvat teknologiat ja kaupalliset toteutukset eivät ole voineet kehittyä muun maailman tahdissa.

Biotaloustarmossaan Sipilän hallitus on joutunut puhumaan vastoin tieteellistä tietoa. Hallitus on pyrkinyt luomaan kuvaa epävarmasta ja eripuraisesta tutkijayhteisöstä, vaikka tieteilijät päinvastoin ovat korostaneet, että keskeisistä metsiin ja ilmastoon liittyvistä vaikutussuhteista ollaan tiedeyhteisössä varsin yksimielisiä – toki jatkuvaan epäilyyn ja itsekorjaavuuteen perustuvien tieteen mekanismien rajoissa.

Tämä on ollut erityisen valitettavaa aikana, jolloin trumpilainen tietokäsitys on nostanut päätään eri puolilla maailmaa ja yllättävän vahvasti myös Suomessa.

Kaikilla sektoreilla on liikuttava nopeasti

Joulukuussa 2018 liikenne- ja viestintäministeriön johtama asiantuntijaryhmä julkaisi ehdotuksensa toimenpideohjelmaksi, jonka myötä liikenteen päästöt saataisiin nollattua vuoteen 2045 mennessä. Ehdotus oli konkreettinen ja tarkasteli järjestelmätason kytköksiä.

Se nosti keskiöön myös liikennesuoritteiden eli ajettujen kilometrien vähentämisen, koska tiedetään, että tässä aikataulussa teknologian kehitykseen ei voi nojata liikaa eikä fossiilisten polttoaineiden syrjäyttämiseksi ole saatavilla riittävästi kestäviä uusiutuvia polttoaineita. Tästä huolimatta ehdotus nojasi biopolttoaineiden merkittävään kasvuun etenkin 2030 saakka.

Tavoitevuosi 2045 on myös kaukana suhteessa globaaleihin ilmastotavoitteisiin. Jos liikenteen päästöt ovat nollassa vasta vuonna 2045, nielujen pitää olla varsin merkittävät, kun tavoitellaan päästöjen ja nielujen tasapainoa vuoteen 2035 mennessä.

Ilmastopolitiikan näkökulmasta liian hitaat toimenpiteet ovat yhteiskunnallisen mielipiteenmuodostuksen näkökulmasta liian nopeita.

Ehdotus otettiin vastaan julkisuudessa pitkälti tyrmistyneinä: liian radikaalia. Olemme siis tilanteessa, jossa ilmastopolitiikan näkökulmasta liian hitaat toimenpiteet ovat yhteiskunnallisen mielipiteenmuodostuksen näkökulmasta liian nopeita. Poliitikoiden olisi näytettävä tietä.

Seuraavaksi vuorossa monialaiseen tutkimustietoon nojaava ilmastosuunnitelma

Seuraavalla hallituksella on kova tehtävä muuttaa Sipilän hallituksen ajamia syviä ilmastopolitiikan linjoja. Sen on siirrettävä syrjään biotaloustarmon muodostama sumuverho, joka on estänyt ajankohtaisen tutkimustiedon mukaisen ilmastopolitiikan harjoittamisen.

Sen on samalla rakennettava uusi yhteys tiedeyhteisöön ja tervehdytettävä omalta osaltaan tieteellisen tiedon asemaa julkisessa keskustelussa.

Kuten hallituksen toimet osoittivat, Suomella voi olla merkittävä rooli myös EU:n ilmastopolitiikkaa muokattaessa.

Hallitusta laajemmin politiikassa on kyettävä luomaan monialaiseen tutkimustietoon perustuva näkemys yhteiskunnan nopeasta siirtymästä vähähiiliseen infrastruktuuriin ja käytäntöihin. Tarvitsemme kokonaisvaltaisen näkemyksen, joka auttaa yhteiskunnan eri toimijoita ennakoimaan roolinsa ja tekemään oikeansuuntaisia investointi- ja muita päätöksiä.

Yhdessä asiassa Sipilän hallitus oli selkeä edelläkävijä. Suomessa ei tarvitse enää jäädä jankkaamaan, onko meidän mieltä toimia aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, voimmeko oikeasti vaikuttaa. Kuten Sipilän hallituksen toimet osoittivat, Suomella voi olla merkittävä rooli myös EU:n ilmastopolitiikkaa muokattaessa. Kansalliset ja kansainväliset toimet kulkevat käsi kädessä, toisiaan eteenpäin vetäen.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: Arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitus on vakuuttanut, että sen johtamat toimenpiteet metsissä sitoisivat entistä enemmän hiiltä eli torjuisivat ilmastonmuutosta ja sallisivat siten yhä suurempia hakkuumääriä.

Alan johtavat tutkijat ovat täysin eri mieltä asiasta. Heidän mukaansa näillä toimenpiteillä, kuten avohakkuulla, maan muokkauksella, soiden ojituksella, lehtipuiden hävityksellä, keskenkasvuisten puiden hakkuulla sekä puiden käytöllä ensisijaisesti nopeasti hajoavaksi selluksi, menetellään päinvastaisesti.

Ympäristössä on 70 vuodessa tapahtunut suuria muutoksia. Tuotanto, liikenne ja muu energian käyttö ovat kasvaneet voimakkaasti. Ne ja muut toimenpiteet ovat päästäneet ilmaan, maahan ja vesiin erilaisia saasteita. Ne leviävät tuulten ja vesien mukana kaikkialle.

Metsien puuvarojen inventoinnit aloitettiin 1920-luvulla. Niitä on toistettu noin 10 vuoden välein. Puuston kasvu oli 1950-luvun alussa noin 56 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Kasvu on noussut 1970-luvulta alkaen 30 vuodessa yli 100 miljoonaan kuutiometriin vuodessa. Sellaista kasvun lisäystä ei saada aikaan puuston käsittelyllä, esimerkiksi avohakkuulla ja istutuksella.

Vastaavasti ilman lämpötila lähti nopeaan nousuun 1970-luvulta. Nousu on jatkunut.

Samansuuruinen puumäärä on kasvanut meillä viimeksi 1800-luvun alun edullisissa ilmasto-oloissa. Metsänhoitoa ei silloin harjoitettu.

Mittausta ja laskentaa muutettiin

Kasvun mittaus- ja laskentamenetelmiä on vuosittain ilmestyneiden Metsätilastollisten vuosikirjojen mukaan ajan mittaan muutettu. Ensimmäisissä inventoinneissa kasvu mitattiin kuorettomana.

Nykyisin kasvu esitetään kuorellisena. Kuoren osuus (16 %) lisättiin vuonna 1974 aiempien inventointien vertailulukuihin.

1970-luvulta lähtien puut mitattiin maanpinnasta lähtien aiemman kannonkorkeuden asemasta. Muutos lisäsi kasvua kolme prosenttia.

Pienet raivattavat puutkin mitattiin. Niiden lisäys oli kaksi prosenttia. Muutokset merkitsivät yhteensä kolmen miljoonan kuutiometrin vuosittaista kasvun lisäystä.

Mittauskorkeuden muutoksen mukana tulee puun tyvilaajentuma. Sitä syntyy, kun maaperä kuluu ja painuu alemmaksi.

Kova tuuli ja tyvilaho paksuntavat puiden tyveä parin metrin korkeudelle. Sekin on koko ajan lisääntynyt.

Typpi on myös lannoite

Typpi- ja rikkiyhdisteet synnyttävät hapanta sadetta, joka liuottaa maasta ravinteita. Hapan sade vaurioittaa puita ja aiheutti jopa metsäkuolemia Keski-Euroopan vuoristoissa 1970- ja 1980-luvuilla.

Rikin määrä on saatu pienenemään. Sille herkät partamaiset jäkälät, kuten naavat ja lupot, ovat jossain määrin elpyneet.

Typpiyhdisteillä on myös lannoittava vaikutus. Niiden laskeuma on arvioiden ja tilastojen mukaan Etelä-Suomessa ollut 70 vuoden aikana yhteensä yli 400 kilogrammaa hehtaarilla. Samanaikaisesti metsiä on lannoitettu noin 3,5 miljoonaa hehtaaria.

Lannoituksella luvataan huomattavaa kasvun lisäystä.

Lannoituksella luvataan huomattavaa kasvun lisäystä. Suositus levittää typpeä on 120–150 kiloa hehtaaria kohden. Viime vuosisadan puolella tehtyjen lannoitusten kasvun lisäyksen on arvioitu olleen 16 miljoonaa kuutiometriä.

Lannoitusta on jatkettu edelleen. Luonnonvarakeskus (Luke) on jopa suositellut lannoituksen lisäämistä.

Typpilaskeuma sekä kangasmaiden ja soiden lannoitukset vastaavat useita lannoituskertoja. Ne merkinnevät yhdessä 70 vuoden aikana vuosittaista kasvua 1–2 kuutiometriä hehtaarilla eli yhteensä noin 30 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Hiilidioksidikin on lannoite

Poltossa ja orgaanisen aineksen hajoamisreaktioissa syntyy kasvihuonekaasuja. Muun muassa hiilidioksidin, metaanin ja ilokaasun määrä ilmassa on kasvanut nopeasti.

Hiilidioksidin määrä on noussut 300:sta 400:aan ppm. Se myös lisää kasvua. Kasvien satoa voidaan nostaa 50 prosenttia lisäämällä sitä 30 prosenttia.

Vaikka kasvun lisäystä eniten selittävät tekijät typpi, hiilidioksidi ja lämpötila korreloivat keskenään, niillä on kuitenkin myös erilliset vaikutukset puuston tilavuuteen ja kasvuun.

Kun metsäpuilla hiilidioksidin vaikutus on samaa suuruusluokkaa kuin muilla kasveilla, kasvun potentiaalisen lisäyksen pitäisi olla 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Massiivinen soiden ojitus aloitettiin 1950-luvulla. Soista on ojitettu yli 5 miljoonaa hehtaaria. Parilla miljoonalla hehtaarilla on lisäksi tehty täydennysojitusta ja ojien perkausta.

Kuivattujen soiden ja muokattujen avoalojen (7 miljoonaa hehtaaria) päästöjä ei virallisissa valtakunnallisissa tilastoissa ole eritelty eikä vaikutuksia arvioitu kriittisesti.

Ojitukset kasvattavat suopuustoa vuosittain 1–2 kuutiometriä hehtaarilla. Ojituksen kasvun lisäys on noin kuusi miljoonaa kuutiometriä.

Kasvukauden lämpösumman nousu merkitsee siirtymää etelämmäksi

Päästöt ovat käynnistäneet ilmastonmuutoksen. Lämpötila on noussut. Kaksikymmentä lämpimintä vuotta sijoittuvat virallisten mittausten mukaan 22 viime vuoden joukkoon.

Säiden ääri-ilmiöt ovat voimistuneet. Ilmastonmuutos on suurin napaseuduilla, joissa ”ikijää” ja ”ikirouta” sulavat kiihtyvällä vauhdilla.

Suomessa lämmön nousu ja kasvukauden pidentyminen merkitsevät, että olemme ikään kuin siirtyneet kolmisen sataa kilometriä etelämmäksi. Lämpimänä vuonna 2018 lämpösumma oli esimerkiksi Kuopion seudulla yhtä suuri kuin edellisen vuosisadan lopulla Pohjois-Saksassa.

Lämpötilan nousu suurentaa puuston keskitilavuutta, mikä edelleen lisää kasvua.

Lämpötilan nousu suurentaa puuston keskitilavuutta, mikä edelleen lisää kasvua. Arvellaan, että meillä kasvaisi tulevaisuudessa puulajeja, jotka eivät luontaisesti ole viihtyneet täällä.

Kolmensadan kilometrin siirtymä merkitsee kahden kuutiometrin kasvun lisäystä. Kasvun potentiaalinen lisäys olisi siten noin 46 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikka kasvun lisäystä eniten selittävät tekijät typpi, hiilidioksidi ja lämpötila korreloivat keskenään, niillä on kuitenkin myös erilliset vaikutukset puuston tilavuuteen ja kasvuun.

Kasvun lisäyksen pitäisi edellä kerrottujen tekijöiden vuoksi olla 115 miljoonaa ja kokonaiskasvun siten noin 170 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Samanaikaisesti puuaines on heikentynyt.

Potentiaalisesta lisäyksestä kaikki ei kuitenkaan ole toteutunut. Vajausta on noin 60 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Osan siitä voi selittää hakkuiden suureneminen.

Mistä vajaus aiheutuu?

Erilaiset metsätuhot ovat ilmastonmuutoksen vuoksi yleistyneet. Ne heikentävät puiden kuntoa ja hidastavat kasvua. Puut ovat alttiita seuraustuhoille.

Energiatuotannosta ja liikenteestä vapautuvien typen oksidien ja hiilivetyjen valokemiallisissa reaktioissa syntyy otsonia, joka vaurioittaa neulasten ja lehtien viherhiukkasia. Myös kemianteollisuudessa syntyvät haihtuvat klooriyhdisteet vaurioittavat niitä.

Lähes puolet neulastosta on huvennut ennenaikaisesti. Männyn taimikoissa on monin paikoin jäljellä vain 1–2 neulasvuosikertaa. Männyn latvat ja oksat vääntyilevät kohti koillista.

Lehtipuiden lehtiä kellastuu, kääntyy nurin päin, kuivuu, ruskistuu ja varisee pitkin kesää. Syksylle tyypillinen kellastuminen alkaa entistä aikaisemmin. Neulas- ja lehtivauriot ovat ilmeisesti vakavin kasvun lisäystä heikentävä tekijä.

Yläilmakehän otsonikadon seurauksena auringon UV-säteily on raaistunut ja vaurioittaa eliöstöä. Monet kasvua hidastavat vaikutukset ovat eläinten, sieni- ja virustautien sekä säiden ääri-ilmiöiden seurausta.

Erilaiset metsätuhot ovat ilmastonmuutoksen vuoksi yleistyneet.

Hirvieläimet ja myyrät tuhoavat toistuvasti männyn taimikoita. Tervasroso on yleistynyt ja vaurioittaa Pohjois-Suomessa jo taimikoitakin.

Sulan maan aikaiset hakkuut edistävät lahottajasienten leviämistä. Karistetauteja ja versosurmaa esiintyy etenkin nuorissa puustoissa. Männyn neulasten pistiäistuhot toistuvat laajoilla alueilla. Metsäpalot tuhoavat puustoa ja lisäävät hiilipäästöjä.

Usein toistuvat myrsky- ja tuulituhot kaatavat ja katkovat puita sekä edistävät lahovikaisuutta ja kaarnakuoriaistuhoja. Alikasvosten raivaus, alaharvennus ja avohakkuu avaavat tuulelle tietä puuston sisään ja reunametsiin.

Monet toistaiseksi vähäiset tuhotekijät yleistyvät. Uusia tuhonaiheuttajia, kuten havununna ja kuusijäärä, levittyy lämpötilan noustessa. Toisaalta hyödyllisten hyönteisten kato on huomattava.

Huolestuttava tulevaisuus

Edellä esitettyjä tekijöitä, jotka yhtäältä lisäävät puuston kasvua mutta toisaalta vaurioittavat puustoa, on kovin niukasti käsitelty julkisuudessa. Helppona ratkaisuna on viranomaisten taholta esitetty, että avohakkuuseen perustuvalla puuston käsittelyllä olisi aikaan saatu suuret lisäykset.

Avohakkuualojen istutuspuustot ovat keskimäärin nuoria. Maan eteläpuoliskossa aukeita ja alle 40 vuoden ikäisiä puustoja oli vuonna 2010 yli kolmanneksen enemmän kuin vuonna 1973. Niiden osuuden nousu ei ilman ympäristömuutoksia nosta kokonaiskasvua.

Virallisen ”hyvän metsänhoidon” osuudeksi kasvun lisäyksestä jää edellä esitetyin perustein lannoitus ja soiden ojitus. Niillä on lisäksi vakavia haittavaikutuksia ympäristöön.

Tietoja kasvun hidastumisesta käsitellyissä puustoissa on jo esitetty. Sen sijaan suojelualueilla kasvun nopeutuminen jatkunee toistaiseksi.

Ilman voimakasta saastepäästöjen vähentämistä ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä on pelättävissä suurenevia vaurioita metsäluonnossa. Tarvitaan viisaita toimenpiteitä.

Metsäpolitiikkaa pitää muuttaa.

Metsäpolitiikkaa pitää muuttaa. Ojitukset, avohakkuut, maan repiminen ja alikasvosten raivaukset on syytä lopettaa. Ne kiihdyttävät hiilen purkautumista ilmaan ja vesiin. Valtion tuki niihin on lopetettava.

Lehtipuita pitää suosia. Nopeakasvuisina ja tuottavina ne hoitavat maata ja sitovat tehokkaasti ja nopeasti hiiltä.

Monimuotoisessa metsäluonnossa perinnöllisesti ja lajistollisesti rikas eliöstö toimii vuorovaikutussuhteessa ja kykenee sopeutumaan parhaiten ympäristömuutoksiin.

Jatkuvalla kasvatuksella metsät säilytetään jatkuvasti puustoisina. Tällöin hiili säilyy maassa ja puustossa.

Jatkuva kasvatus on metsänomistajalle ja koko yhteiskunnalle ilman tukia kannattavaa toimintaa.  Samalla se tuottaa monenlaisia hyötyjä eikä pilaa avohakkuiden tavoin ympäristöä.

Haastattelututkimukset osoittavat, että jo yli 10 vuotta sitten valtaosa kansalaisista vastusti metsäekosysteemiä pilaavaa avohakkuuta. Metsänomistajistakin yli puolet oli samaa mieltä.

Siitä huolimatta maan hallitus on alan ministeriön johdolla toiminut koko ajan vastoin kansalaisten tahtoa ja etua. Sen vaatimilla toimenpiteillä on lisäksi pilattu ympäristöä ja aiheutettu tavattoman suuria taloudellisia menetyksiä.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori. MMT Yrjö Norokorpi on Helsingin yliopiston dosentti ja perehtynyt myös metsätuhoasioihin. Eläkkeellä olosta huolimatta molemmat kirjoittajat jatkavat tutkimustyötä. He ovat erityisesti tutkineet ja kehittäneet nykykäytännölle luonnonmukaisempia ja taloudellisempia vaihtoehtoja, joilla samalla huolehditaan nykyistä paremmin metsien monimuotoisuudesta, monikäytöstä ja hiilen sidonnasta.

Julkaisu Ympäristö muuttuu – puuston kasvu kiihtyy? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikamme ympäristöongelmia kutsutaan usein viheliäisiksi (engl. wicked). Viheliäisiä ongelmia sävyttävät monimutkaisuudet, epävarmuudet, arvoristiriidat ja ratkaisujen kiire. Kaikista näistä seuraa, että viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Koska ympäristöongelmia on vasta viime aikoina ruvettu nimittämään viheliäisiksi, on kysyttävä, ovatko ne joskus olleet vähemmän viheliäisiä – jotenkin lempeän yksinkertaisia.

Ongelmien ja ratkaisujen ketju

1960-luvulla iso ympäristökysymys oli Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan nostama huoli saastumisesta. Ratkaisu oli piipunpääteknologia, jonka toteutusta valvoivat ympäristöviranomaiset.

Rooman klubin raportti vuonna 1972 nosti huoleksi luonnonvarojen riittävyyden. Ratkaisut eriytyivät, ja ympäristökysymys lakkasi olemasta pelkästään ympäristöviranomaisten asia.

Ydinonnettomuudet nostivat monimutkaiset teknologiset järjestelmät huolenaiheeksi 1980-luvulla, jolloin piipunpääteknologiaa täydennettiin aine- ja energiavirtoja säästävällä puhtaalla teknologialla.

Brundtlandin komissio nosti kestävän kehityksen hallitsevaksi teemaksi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Se pyrki sovittamaan talouskasvun ja ympäristönsuojelun ristiriidat ekotehokkuudella ja teollisilla ekosysteemeillä.

Kestävän kehityksen rinnalle nousi 2000-luvulla ajatus planetaarisista rajoista, joiden puitteisiin tuotanto ja kulutus olisi sovitettava.

Kehityskulku 1960-luvulta nykypäivään näyttää kauniilta ongelmien ja ratkaisujen ketjulta. Osin näin onkin, mistä käyvät esimerkeiksi ekosysteemien myrkyttymisen hillitseminen DDT-kiellolla, otsonikadon torjuminen kehittämällä vaihtoehtoja klooratuille ja fluoratuille hiilivedyille sekä Suomen sisävesien ravinnekuorman pienentäminen puunjalostusteollisuuden sääntelyllä.

Yksityiskohdat paljastuvat kuitenkin viheliäisiksi. Carson pohti Äänetön kevät -kirjassaan vaihtoehtoja DDT:lle ja sen sukulaisaineille. Hän oli optimistinen luonnosta saatavien nikotinoidien käyttöön torjunta-aineena.

Nyt tiedämme, että mehiläiskuolemien pääepäilty ovat hyönteistorjuntaan käytetyt neonikotinoidit. Ydinvoiman lupaus öljyriippuvuuden katkaisemiseksi hukattiin Three Mile Islandin, Tshernobylin ja Fukushiman ydinonnettomuuksissa. Paperi- ja sellutuotannon ravinnekuormat ovat lillukanvarsia, kun ilmastopolitiikka asettaa kyseenalaiseksi koko teollisuudenalan.

Viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Itse asiassa ympäristöratkaisujen puolivuosisatainen lähihistoria voidaan tulkita epätoivoiseksi kamppailuksi viheliäisten ympäristöongelmien parissa. Kun saastumisongelma ratkaistiin piipun päässä, ongelma siirtyi muualle teolliseen tuotantojärjestelmään. Kun teollinen ekologia pyrki ratkaisemaan järjestelmäongelmia, nostivat ongelmat päätään taloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin.

Ja kun kestävä kehitys väittää ratkaisun löytyvän talouden, yhteiskunnan ja ekologian vuoropuhelulla, uhkaavat planetaariset rajat katkaista vuoropuhelun. Kestävän kehityksen ja planetaaristen rajojen välirikosta käy esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ravisteleva ristiriita kansallisen biotalousstrategian ja kansainvälisen ilmastopolitiikan välillä.

Suomen ilmastopaneeli ja Euroopan tiedeakatemioiden asiantuntijapaneeli ovat laajaan tutkimusnäyttöön vedoten esittäneet, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoite keskilämpötilan nousun rajoittamisesta 1,5 celsiusasteeseen edellyttäisi metsiin sitoutuneen kiinteän hiilen maksimoimista. Käytännössä tämä tarkoittaa rajoituksia metsänhakkuisiin, joita Suomi aikoo kuitenkin biotalouden nimissä lisätä merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että lämpötilanousun tavoiteltu rajaaminen edellyttää merkittävää päästöjen hillintää jo kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä edellyttää pidättymistä lisähakkuilta heti, sillä vaikka hakkuiden tilalle kyllä kasvaa uusi metsä, ilmastotavoitteiden kannalta se ei ehdi kasvaa riittävän nopeasti.

Ilmastonmuutoksen asettamat planetaariset rajat suitsivat suomalaista metsäteollisuutta ja kansantaloutta. Kestävän kehityksen ekologinen ulottuvuus asettuu poikkiteloin sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden kanssa. Ympäristöpolitiikan historiallinen kompromissi on mennyt rikki.

Ympäristöongelmien viheliäisyyttä ei lievennä erimielisyys siitä, mitkä kestävän kehityksen rajoista ovat ehdottomia. Vaikka julkista keskustelua hallitsee nyt planetaaristen rajojen retoriikka, se ei tarkoita, että asiasta vallitsisi yksimielisyys asiantuntijoiden keskuudessa – puhumattakaan suuresta yleisöstä.

Vaikka ilmastotutkijan on helppo esittää hiilen massatasapainolaskelmista johdetut päätelmänsä suomalaiselle metsänkäytölle, yhtä vaivattomasti voi kansantaloustieteilijä esittää yhteiskunnallisen dystopian siitä Suomesta, joka ilmastopolitiikan nimissä pikavauhtia lopettaa hakkuut ja sellutehtaat.

Kestävä kehitys 2.0

Sen sijaan, että ryhdymme puuduttavaan väittelyyn, mikä kestävän kehityksen ulottuvuuksista asettaa kaikkein ehdottomimmat rajat inhimilliselle toiminnalle, voimme yrittää realistista sopeutumista rajoihin – moniulotteisesti. Tarvitaan eräänlainen ”kestävä kehitys 2.0”.

Ekosysteemien kannalta sopeutuminen tarkoittaa vahvistamista ja ennallistamista. Keinoja on tutkittu esimerkiksi teollisessa ekologiassa, kaupunkiekologiassa, ekosysteemien kunnostuksessa ja ekologisessa kompensaatiossa.

Kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen.

Perusperiaate on yksinkertainen: kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen. Sovellusten on oltava varovaisia siten, että arvioidaan ennalta hyödyt ja haitat ekosysteemeille. Joskus toimenpiteistä on pitäydyttävä kokonaan, jos luonnonvarojen reunaehdot eivät niitä salli. Mieleen tulevat metsänhakkuiden rajoittaminen ja turpeenoton kieltäminen.

Joskus on pyrittävä tekemään tuotanto mahdollisimman ympäristöneutraaliksi, vaikkapa edellyttämällä teollisilta tuotantojärjestelmiltä suljettuja kiertoja. Joskus tekniikan on luotava luontoa. Näin tehdään esimerkiksi ekosysteemejä kunnostamalla, kaupunkiviljelyllä sekä kaupunkien viheralueilla, -katoilla ja -pinnoilla.

Talouden kannalta sopeutuminen tarkoittaa poliittista varautumista kansantalouden supistumiseen. Syitä on ainakin kaksi.

Yhtäältä planetaariset rajat supistavat energiankulutusta ja ainevirtoja, jotka historiallisesti ovat seuranneet bruttokansantuotteen nousua ja laskua. Toisaalta jälkiteollisten yhteiskuntien bruttokansantuotteen vuosikasvu on joka tapauksessa hiipunut hiljalleen jo puolen vuosisadan ajan.

Tarvitaan siis sopeutumisstrategiaa nolla- tai negatiiviseen kasvuun. Ja tarvitaan sietokykyä talouden äkillisille heilahduksille, joita tulee lisää ja jotka ravistelevat kestävyyden perusteita. Tärkeä väline strategian toteutuksessa ovat BKT:n rinnalle nostetut vaihtoehtoiset hyvinvoinnin mittarit, koska mittarit ohjaavat politiikkaa.

Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi

Yhteiskunnan kannalta sopeutuminen tarkoittaa uudistuksia kansakuntien ja ihmisyhteisöjen tavoissa organisoitua. Koska osakeyhtiömuotoinen organisoituminen yhdistettynä globaaliin kapitalismiin on usein myrkkyä niin ekosysteemipalveluille kuin tasa-arvollekin, on taloudessa syytä kokeilla vaihtoehtoisia tapoja organisoitua.

Päätöksenteon on uudistuttava tavoilla, jotka joidenkin mielestä uhkaavat demokratiaa. Sopeutuminen ilmastonmuutoksen synnyttämiin äkillisiin ekososiaalisiin murroksiin vaatii nopeaa päätöksentekoa, mikä edellyttää joskus tilapäistä vallan keskittämistä.

Viheliäiset murrokset edellyttävät hyvää tietopohjaa, mikä lisää asiantuntijavaltaa. Tulevien kriisien vähittäinen kehkeytyminen edellyttää ylipitkän aikavälin päätöksentekoa, mikä rajoittaa demokraattisten elinten toimintavapautta. Nopea sopeutuminen edellyttää yksilön vapauksien rajoittamista yhteisen edun nimissä, mikä ei istu vallitseviin kulttuurisiin odotuksiin.

Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Kestävä kehitys 2.0 ajaa jälkiteollisia yhteiskuntia kohti ekologisen jälleenrakennuksen aikakautta. Moni edellä kuvatuista uudistuksista demokratiaan hyväksytään tällä hetkellä vain valmiuslain määrittelemissä poikkeusoloissa. Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Normalisoinnilla tarkoitan asioiden vaihtoehtoista kehystämistä. Jälleenrakennuskausi 1950-luvulla oli sääntelyn aikaa, mutta ei sitä demokratian alasajoksi nyt tulkita. Tänä päivänä hyväksymme vahvan sääntelyn monilla elämän alueilla, kuten liikenteessä.

Ekologiseen jälleenrakennukseen kuuluva sääntely on kehystettävä viittauksin hyvinvoinnin kukoistukseen, ei vapauden kuihtumiseen. Henkinen maaperä vaihtoehtoiselle kehystämiselle on otollinen Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa, jossa yksilöt ahdistuvat valinnan pakosta.

Ympäristöongelmat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän viheliäisiä – nyt enemmän. Siksi tarvitaan ekologista jälleenrakennusta. Lähtökohdat ovat historiallisen hienot, sillä Suomi ei ole koskaan ollut näin vauras.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa ja liittyy Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaan WISE-tutkimushankkeeseen.

Julkaisu Viheliäisten ongelmien aika ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.