Viheliäisten ongelmien aika

Lukuaika: 4 min. 

Ympäristöongelmat ovat aina olleet viheliäisiä. Nyt ne ovat niitä entistä enemmän.

Aikamme ympäristöongelmia kutsutaan usein viheliäisiksi (engl. wicked). Viheliäisiä ongelmia sävyttävät monimutkaisuudet, epävarmuudet, arvoristiriidat ja ratkaisujen kiire. Kaikista näistä seuraa, että viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Koska ympäristöongelmia on vasta viime aikoina ruvettu nimittämään viheliäisiksi, on kysyttävä, ovatko ne joskus olleet vähemmän viheliäisiä – jotenkin lempeän yksinkertaisia.

Ongelmien ja ratkaisujen ketju

1960-luvulla iso ympäristökysymys oli Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan nostama huoli saastumisesta. Ratkaisu oli piipunpääteknologia, jonka toteutusta valvoivat ympäristöviranomaiset.

Rooman klubin raportti vuonna 1972 nosti huoleksi luonnonvarojen riittävyyden. Ratkaisut eriytyivät, ja ympäristökysymys lakkasi olemasta pelkästään ympäristöviranomaisten asia.

Ydinonnettomuudet nostivat monimutkaiset teknologiset järjestelmät huolenaiheeksi 1980-luvulla, jolloin piipunpääteknologiaa täydennettiin aine- ja energiavirtoja säästävällä puhtaalla teknologialla.

Brundtlandin komissio nosti kestävän kehityksen hallitsevaksi teemaksi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Se pyrki sovittamaan talouskasvun ja ympäristönsuojelun ristiriidat ekotehokkuudella ja teollisilla ekosysteemeillä.

Kestävän kehityksen rinnalle nousi 2000-luvulla ajatus planetaarisista rajoista, joiden puitteisiin tuotanto ja kulutus olisi sovitettava.

Kehityskulku 1960-luvulta nykypäivään näyttää kauniilta ongelmien ja ratkaisujen ketjulta. Osin näin onkin, mistä käyvät esimerkeiksi ekosysteemien myrkyttymisen hillitseminen DDT-kiellolla, otsonikadon torjuminen kehittämällä vaihtoehtoja klooratuille ja fluoratuille hiilivedyille sekä Suomen sisävesien ravinnekuorman pienentäminen puunjalostusteollisuuden sääntelyllä.

Yksityiskohdat paljastuvat kuitenkin viheliäisiksi. Carson pohti Äänetön kevät -kirjassaan vaihtoehtoja DDT:lle ja sen sukulaisaineille. Hän oli optimistinen luonnosta saatavien nikotinoidien käyttöön torjunta-aineena.

Nyt tiedämme, että mehiläiskuolemien pääepäilty ovat hyönteistorjuntaan käytetyt neonikotinoidit. Ydinvoiman lupaus öljyriippuvuuden katkaisemiseksi hukattiin Three Mile Islandin, Tshernobylin ja Fukushiman ydinonnettomuuksissa. Paperi- ja sellutuotannon ravinnekuormat ovat lillukanvarsia, kun ilmastopolitiikka asettaa kyseenalaiseksi koko teollisuudenalan.

Viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Itse asiassa ympäristöratkaisujen puolivuosisatainen lähihistoria voidaan tulkita epätoivoiseksi kamppailuksi viheliäisten ympäristöongelmien parissa. Kun saastumisongelma ratkaistiin piipun päässä, ongelma siirtyi muualle teolliseen tuotantojärjestelmään. Kun teollinen ekologia pyrki ratkaisemaan järjestelmäongelmia, nostivat ongelmat päätään taloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin.

Ja kun kestävä kehitys väittää ratkaisun löytyvän talouden, yhteiskunnan ja ekologian vuoropuhelulla, uhkaavat planetaariset rajat katkaista vuoropuhelun. Kestävän kehityksen ja planetaaristen rajojen välirikosta käy esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ravisteleva ristiriita kansallisen biotalousstrategian ja kansainvälisen ilmastopolitiikan välillä.

Suomen ilmastopaneeli ja Euroopan tiedeakatemioiden asiantuntijapaneeli ovat laajaan tutkimusnäyttöön vedoten esittäneet, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoite keskilämpötilan nousun rajoittamisesta 1,5 celsiusasteeseen edellyttäisi metsiin sitoutuneen kiinteän hiilen maksimoimista. Käytännössä tämä tarkoittaa rajoituksia metsänhakkuisiin, joita Suomi aikoo kuitenkin biotalouden nimissä lisätä merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että lämpötilanousun tavoiteltu rajaaminen edellyttää merkittävää päästöjen hillintää jo kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä edellyttää pidättymistä lisähakkuilta heti, sillä vaikka hakkuiden tilalle kyllä kasvaa uusi metsä, ilmastotavoitteiden kannalta se ei ehdi kasvaa riittävän nopeasti.

Ilmastonmuutoksen asettamat planetaariset rajat suitsivat suomalaista metsäteollisuutta ja kansantaloutta. Kestävän kehityksen ekologinen ulottuvuus asettuu poikkiteloin sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden kanssa. Ympäristöpolitiikan historiallinen kompromissi on mennyt rikki.

Ympäristöongelmien viheliäisyyttä ei lievennä erimielisyys siitä, mitkä kestävän kehityksen rajoista ovat ehdottomia. Vaikka julkista keskustelua hallitsee nyt planetaaristen rajojen retoriikka, se ei tarkoita, että asiasta vallitsisi yksimielisyys asiantuntijoiden keskuudessa – puhumattakaan suuresta yleisöstä.

Vaikka ilmastotutkijan on helppo esittää hiilen massatasapainolaskelmista johdetut päätelmänsä suomalaiselle metsänkäytölle, yhtä vaivattomasti voi kansantaloustieteilijä esittää yhteiskunnallisen dystopian siitä Suomesta, joka ilmastopolitiikan nimissä pikavauhtia lopettaa hakkuut ja sellutehtaat.

Kestävä kehitys 2.0

Sen sijaan, että ryhdymme puuduttavaan väittelyyn, mikä kestävän kehityksen ulottuvuuksista asettaa kaikkein ehdottomimmat rajat inhimilliselle toiminnalle, voimme yrittää realistista sopeutumista rajoihin – moniulotteisesti. Tarvitaan eräänlainen ”kestävä kehitys 2.0”.

Ekosysteemien kannalta sopeutuminen tarkoittaa vahvistamista ja ennallistamista. Keinoja on tutkittu esimerkiksi teollisessa ekologiassa, kaupunkiekologiassa, ekosysteemien kunnostuksessa ja ekologisessa kompensaatiossa.

Kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen.

Perusperiaate on yksinkertainen: kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen. Sovellusten on oltava varovaisia siten, että arvioidaan ennalta hyödyt ja haitat ekosysteemeille. Joskus toimenpiteistä on pitäydyttävä kokonaan, jos luonnonvarojen reunaehdot eivät niitä salli. Mieleen tulevat metsänhakkuiden rajoittaminen ja turpeenoton kieltäminen.

Joskus on pyrittävä tekemään tuotanto mahdollisimman ympäristöneutraaliksi, vaikkapa edellyttämällä teollisilta tuotantojärjestelmiltä suljettuja kiertoja. Joskus tekniikan on luotava luontoa. Näin tehdään esimerkiksi ekosysteemejä kunnostamalla, kaupunkiviljelyllä sekä kaupunkien viheralueilla, -katoilla ja -pinnoilla.

Talouden kannalta sopeutuminen tarkoittaa poliittista varautumista kansantalouden supistumiseen. Syitä on ainakin kaksi.

Yhtäältä planetaariset rajat supistavat energiankulutusta ja ainevirtoja, jotka historiallisesti ovat seuranneet bruttokansantuotteen nousua ja laskua. Toisaalta jälkiteollisten yhteiskuntien bruttokansantuotteen vuosikasvu on joka tapauksessa hiipunut hiljalleen jo puolen vuosisadan ajan.

Tarvitaan siis sopeutumisstrategiaa nolla- tai negatiiviseen kasvuun. Ja tarvitaan sietokykyä talouden äkillisille heilahduksille, joita tulee lisää ja jotka ravistelevat kestävyyden perusteita. Tärkeä väline strategian toteutuksessa ovat BKT:n rinnalle nostetut vaihtoehtoiset hyvinvoinnin mittarit, koska mittarit ohjaavat politiikkaa.

Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi

Yhteiskunnan kannalta sopeutuminen tarkoittaa uudistuksia kansakuntien ja ihmisyhteisöjen tavoissa organisoitua. Koska osakeyhtiömuotoinen organisoituminen yhdistettynä globaaliin kapitalismiin on usein myrkkyä niin ekosysteemipalveluille kuin tasa-arvollekin, on taloudessa syytä kokeilla vaihtoehtoisia tapoja organisoitua.

Päätöksenteon on uudistuttava tavoilla, jotka joidenkin mielestä uhkaavat demokratiaa. Sopeutuminen ilmastonmuutoksen synnyttämiin äkillisiin ekososiaalisiin murroksiin vaatii nopeaa päätöksentekoa, mikä edellyttää joskus tilapäistä vallan keskittämistä.

Viheliäiset murrokset edellyttävät hyvää tietopohjaa, mikä lisää asiantuntijavaltaa. Tulevien kriisien vähittäinen kehkeytyminen edellyttää ylipitkän aikavälin päätöksentekoa, mikä rajoittaa demokraattisten elinten toimintavapautta. Nopea sopeutuminen edellyttää yksilön vapauksien rajoittamista yhteisen edun nimissä, mikä ei istu vallitseviin kulttuurisiin odotuksiin.

Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Kestävä kehitys 2.0 ajaa jälkiteollisia yhteiskuntia kohti ekologisen jälleenrakennuksen aikakautta. Moni edellä kuvatuista uudistuksista demokratiaan hyväksytään tällä hetkellä vain valmiuslain määrittelemissä poikkeusoloissa. Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Normalisoinnilla tarkoitan asioiden vaihtoehtoista kehystämistä. Jälleenrakennuskausi 1950-luvulla oli sääntelyn aikaa, mutta ei sitä demokratian alasajoksi nyt tulkita. Tänä päivänä hyväksymme vahvan sääntelyn monilla elämän alueilla, kuten liikenteessä.

Ekologiseen jälleenrakennukseen kuuluva sääntely on kehystettävä viittauksin hyvinvoinnin kukoistukseen, ei vapauden kuihtumiseen. Henkinen maaperä vaihtoehtoiselle kehystämiselle on otollinen Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa, jossa yksilöt ahdistuvat valinnan pakosta.

Ympäristöongelmat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän viheliäisiä – nyt enemmän. Siksi tarvitaan ekologista jälleenrakennusta. Lähtökohdat ovat historiallisen hienot, sillä Suomi ei ole koskaan ollut näin vauras.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Lisää aiheesta

1 kommentti

  1. Keijo Juntunen 20.12.2018 - 16:05

    No olipa hieno tulevaisuuteen luotaava kirjoitus. Tästä nyt sitten vaan hiomaan säädöksiä ja demokratiaa niin, että tarvittavat toimet tulevat mahdollisiksi. On sanomattakin selvää, että samaan aikaan tarvitaan alati uutta tietoa, keksintöjä ja tuotekehitystä uusiksi keinoiksi toteuttaa ylläkuvatunlaiset tarvittavat toimenpiteet.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*