Vuonna 2010 voimaan astunutta yliopistolain uudistusta on pidetty tutkimuksessa keskeisenä suomalaisen yliopistojen itsehallinnon vedenjakajana. Uudistus mullisti yliopistojen hallintojärjestelmiä aiempaa johtajakeskeisempään – managerialistiseen – suuntaan.

Lainsäädäntöprosessi sisälsi varauksia yliopistojen itsehallinnosta. Koska yliopistojen itsehallintoa pidetään yleisesti keskeisenä tieteen ja akateemisen vapauden elementtinä, eduskunta edellytti, että opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) seuraisi uudistuksen vaikutuksia.  Itsehallinto ei välttämättä aina mahdollista akateemista tai tieteen vapautta. Ministeriö laatikin vuosina 2012, 2016 ja 2021 selvitykset eli autonomiaraportit yliopistoautonomian tilasta. Lisäksi vuonna 2018 arvioitiin korkeakoulu-uudistuksen vaikutuksia laajemmin.

Uudistuksen myötä suomalaisen yliopistoautonomian suunta muuttui, keskittyen yliopistojen organisaatioon ja sen juridiseen muotoon, hallituksen koostumukseen sekä rehtorin valtaan ja valintaan. Voidaan puhua niin kutsutun ylimmän johdon valtauudistuksista. Käytännössä johtaminen alkoi ammattimaistua suhteessa aiempaan primus inter pares -periaatteeseen, jossa yliopisto-organisaation johtajat nostettiin johtotehtäviin äänestämällä yhteisöstä – ja he myös oletusarvoisesti palasivat takaisin yhteisöön.

Ammattimaistuvan – managerialistisen – johtamistavan myötä yliopistoautonomia ei enää samassa määrin tarkoittanut yliopistojen tilivelvollisuutta yliopistoyhteisölle. Sen sijaan tilivelvollisuus muuttui korostuneesti taloudelliseksi tilivelvollisuudeksi OKM:lle ja muille ulkopuolisille sidosryhmille. Nämä sidosryhmät saattoivat olla myös aiempaa laajemmin edustettuina yliopistojen hallituksissa.

Tarkastelimme Journal of Higher Education Policy and Management -tiedelehdessä julkaistussa tutkimusartikkelissamme tätä muutosta OKM:n tilaamien vaikutusselvitysten avulla pelimetaforaa hyödyntäen.

Autonomiapeli

Pelillisiä vertauskuvia hyödyntävää lähestymistapaa on aiemminkin käytetty koulutuspoliittisessa tutkimuksessa. Tutkimusartikkelissamme teoreettisena lähestymistapana käytetty ”peliekologinen vertauskuva” mahdollisti keskeisten autonomiapelien tunnistamisen. Vertauskuvan avulla hahmottui pelejä, pelaajia, pelien sääntöjä ja peliliikkeitä korkeakoulupoliittisessa ja -hallinnollisessa kontekstissa.

Pelin vertauskuvaa ei tule ymmärtää kirjaimellisesti, vaan hyödyntää sitä kuvaamaan muuttuvia valtasuhteita sekä koulutuspoliittista toimintakenttää sääntöineen. Pelaavia joukkueita ei myöskään ole vain kaksi: paikansimme niin yliopiston henkilöstön, ylimmän johdon kuin opiskelijoiden asetelmia suhteessa toisiinsa. Pelaajat, säännöt ja kentän asetelmat paljastuivat autonomiaraportteja huolellisesti läpikäymällä.

Lähestymistapana pelimetafora havainnollistaa pelaajien erilaisia tavoitteita, heidän välisiään hallinnollisia valtasuhteita sekä näissä tapahtuvien muutosten seurauksia.

Lähestymistapana pelimetafora havainnollistaa pelaajien erilaisia tavoitteita, heidän välisiään hallinnollisia valtasuhteita sekä näissä tapahtuvien muutosten seurauksia. Peliekologinen metafora sopii teoreettisena kehyksenä erityisen hyvin ajan myötä muuttuviin peleihin, koska se kattaa pelaajien ja näiden edustamien intressien liittymisen peliin sekä näiden poistumisen pelikentältä.

Lähestymistavassamme esimerkiksi itsehallinnon pelaajat pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa yliopistokentän itsehallinnon kysymyksissä paitsi omissa yliopistoissaan myös laajemmin. Emme myöskään tunnistaneet vain yhtä, vaan useita pelejä, jotka kietoutuivat itsehallinnon kysymyksen ja jännitteiden ympärille.

Yliopistoyhteisö kokee vaikutusmahdollisuutensa heikoiksi

Suomalaisten yliopistojen rakenteelliset ja hallinnolliset muutokset ovat seuranneet kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta tuttua yhteisöllisen tai vertaisten kollegiaalisen itsehallinnon heikentymistä. Muutoksia ovat motivoineet ensisijaisesti tehokkuuspyrkimykset, tilivelvollisuuden vahvistaminen ja kilpailukyvyn lisääminen. Yliopistojen odotettiin myös vastaavan nopeammin muuttuvan maailman ja entistä lukuisampien sidosryhmien tarpeisiin.

Kehityskulku on tässä suhteessa ollut hyvin samankaltaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, joskin Suomessa sen on katsottu menneen pidemmälle. Korkeakoulupoliittinen koordinaatiovalta on säilynyt OKM:n käsissä, vaikka yliopistot ovatkin itsehallinnollisia yksiköitä. Taloudellinen ohjaus on suomalaisessa tulosohjatussa korkeakoulupolitiikassa merkittävää. Tulossopimuksista OKM:n kanssa yliopistoissa neuvottelee niiden strateginen johto. Yliopistoyhteisöä edustaville tahoille, kuten esimerkiksi yliopistokollegiolle tai konsistorin kaltaiselle monijäseniselle toimielimelle, on jäänyt huomattavasti rajallisempi rooli.

Kehityskulku on tässä suhteessa ollut hyvin samankaltaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, joskin Suomessa sen on katsottu menneen pidemmälle.

Kriittiset tutkijat ovat arvioineet suomalaisten yliopistojen toimintakulttuurin muuttuneen aiempaa kilpailullisemmaksi samaan aikaan kuin yliopistolaiset ovat kokeneet vaikuttamismahdollisuuksiensa heikentyneen. Korkeakoulututkimuksen emeritusprofessori Jussi Välimaa on kuvannut tätä kehityskuluksi, jossa tiedeinstituutio ja strategisesti johdettu yliopisto-organisaatio kasvavat erilleen toisistaan.

Instituutiolla ja organisaatiolla saattaa olla yhä samoja tavoitteita, mutta ne painottuvat eri tavoin. Nykyinen johtamisjärjestelmä on rakennettu siten, että yliopistoa johdetaan hallinnollisena organisaationa eikä niinkään tiedeinstituution tehtävien lähtökohdista. Johtamisjärjestelmän muutosta on perusteltu muun muassa yliopistojen talouden johtamisen tarpeella. Hallituksen asettaminen suoraan taloudelliseen vastuuseen yliopistosta on ohjannut päätöksenteon ja siten käytännön autonomian suuntaa.

Vaikka siis yliopistolain uudistuksessa haluttiin antaa yliopistoille vapaammat kädet suhteessa valtioon, taloudellinen ohjauksen todellisuuden vuoksi retoriikka ja käytäntö eivät saumattomasti kohtaa. Tästä syystä onkin merkittävää, että akateeminen vapaus ja merkityksellinen itsehallinto on tutkimuksessa kytketty toisiinsa.

Pelaajat, tavoitteet ja käänteet pelissä

Tutkimuksessamme pelaajat ja pelin luonne pysyivät jokseenkin samoina kaikissa kolmessa autonomiaraportissa, mutta tavoitteet ja pelien luonne muuttuivat sen mukaan, mitä vakiintuneempana yliopistolain uudistusta seuranneita hallintomalleja saattoi pitää. Tämä vaikutti luonnollisesti merkittävästi pelaajien välisiin asetelmiin.

Vuoden 2012 selvityksessä yliopistojen johto oli keskittynyt uuden organisatorisen järjestelmän, toisin sanoen pelisääntöjen, vakiinnuttamiseen. Tämä tapahtui käsi kädessä ammattijohtajien, eli uusien pelaajien, määrän kasvamisen myötä sekä strategisen johtamisen mallin mukaisen vallan keskittymisen myötä. Toiminnan tehokkuuden ja kilpailukyvyn kasvattaminen ilmenivät keskeisinä johdon tavoitteina, kuten oli tutkimuskirjallisuuden perusteella odotettua.

Itsenäiseen oikeudelliseen olomuotoon liitetyt taloudelliset hyödyt sen sijaan vaikuttivat jäävän laihoiksi. Yliopistojen johto ilmaisi tyytymättömyyttään OKM:n vahvaan tulosohjaukseen aitoa itsehallintoa rajoittavana tekijänä. Toisaalta yliopiston ulkopuolisten sidosryhmien mielikuva yliopistoista parani, koska niiden edustus ja vaikutusvalta yliopistojen hallituksissa kasvoi.

Uusissa hallintorakenteissa yliopistoyhteisön, eli tutkijoiden, opettajien, tukihenkilöstön ja opiskelijoiden asema heikkeni. Edustuksellisten toimielinten jäsenet kokivat yhteytensä johtoon heikentyneen myös organisaatiotasolla. Selvitys kehotti yliopistoja kiinnittämään huomiota tähän seikkaan.

Uusissa hallintorakenteissa yliopistoyhteisön, eli tutkijoiden, opettajien, tukihenkilöstön ja opiskelijoiden asema heikkeni. Edustuksellisten toimielinten jäsenet kokivat yhteytensä johtoon heikentyneen myös organisaatiotasolla.

Vuoden 2016 selvityksessä yliopistoautonomian katsottiin vahvistuneen, joskin yliopistoja vastuutettiin hyödyntämään uusia itsehallinnon ulottuvuuksia tehokkaammin. Ylimmän johdon asema oli vahvistunut yliopiston hallituksen ja rehtorin yhteistyön muodossa. Lisäksi talousosaamisen merkitys korostui yliopisto-organisaatiossa. Niin ikään taloudellisen itsehallinnon vastuu kasvoi, koska tuohon aikaan Juha Sipilän hallitus oli leikannut yliopistojen rahoitusta.

Yliopistoyhteisö koki, että sen rooli jopa yliopisto-organisaation virallisissa toimielimissä oli surkastunut. Vaikka toimielimet jäsenineen olisivat halunneet osallistua päätöksentekoon, niiden rooli oli aiempaa tarkemmin rajattu. Toimielimiltä kysyttiin entistä vähemmän näkemyksiä, eikä tieto tuntunut kulkevan ylimmältä johdolta alaspäin. Kokemuksen jakoivat niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin edustajat.

Muutosta pidettiin yhteisöllisen tai vertaisten kollegiaalisen itsehallinnon heikentymisenä, mitä myös kansainvälinen tutkimuskirjallisuus tukee. Yliopistojen sisäisen jakaantumisen katsottiin syventyneen, mitä pidettiin selvityksessä myös merkittävänä huolenaiheena. Lisäksi yliopistoyhteisö koki suorituspaineiden sekä tulosten ja tuotosten jatkuvan mittaamisen muuttaneen yliopistotyötä.

Vuoden 2021 selvitystä voidaan pitää osin myös säätiöyliopistojen hallintojärjestelmää käsittelevänä. Aiemmin mainitut kehityskulut liittyen itsehallinnon keskittymiseen yliopisto-organisaation ylätasolle olivat vahvistuneet edellisestä selvityksestä, mutta erityisesti säätiöyliopistot olivat nousseet keskiöön vanhan Tampereen yliopiston ja Tampereen Teknillisen yliopiston vuonna 2019 toteutuneen mutta riitaisan fuusioprosessin vuoksi.

Selvityksen pohjalta yliopiston managerialistinen peli voidaan katsoa paitsi vakiintuneeksi myös hallitsevaksi autonomiapeliksi. Yliopistojen johto ilmaisi tyytyväisyyttään asemaansa – peli rullasi hyvin. Poikkeuksen tähän teki tyytymättömyys OKM:n tulosohjausmalliin.

Vastaavasti jotkin yliopistoyhteisöä edustaneet eivät puhuneet enää vaikutusvaltansa heikentymisestä, vaan kollegiaalisuuden rapauttamisesta päätöksenteossa. Yliopistolaiset olivat tehneet aloitteita heitä edustavien toimielinten toimivallan laajentamisesta, mutta pitkälti turhaan.

Vuoden 2021 selvitys toi mukaan myös lainopillisen ulottuvuuden peliin: sen tarkoitus oli pohtia, tulisiko pelin kulkuun ja sääntöihin puuttua lainsäädännöllä. Selvitys päätyi kuitenkin lopulta suosittelemaan paikallisia uudistuksia yliopistokohtaisten johtosääntöjen tasolla.

Pelin etenemisen suunnat

Suomalaisten yliopistojen itsehallintopeli ilmenee monimuotoisena hallinnollisena ja politiikkatason toimijoiden asetelmana. Pelaajien pyrkimykset eivät ole yhteneväisiä, eivätkä heidän asemansa täysin pysyviä, mutta selviä yleisiä linjoja on mahdollista paikantaa.

Analyysimme osoittaa, että jokaisessa selvityksessä ilmaistiin huolta nimenomaan yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien heikentymisestä. Kriittiset tutkijat olivat ennakoineet nämä seuraukset jo ennen uudistusta. Korjaavat käytännön toimet ovat kuitenkin jääneet vajaiksi. Kokemus vaikutusvallan heikentymisestä itsehallinnon peleissä yliopistolain uudistuksen jälkeen toistuu ja syventyy jokaisessa selvityksessä.

Vallan keskittymistä yliopistoyhteisön tasolta kapeammin yliopistojen ylimmän johdon käsiin voisi provosoivasti kutsua uudenlaiseksi akateemiseksi oligarkiaksi – yliopistoyhteisön koko ei vastaa sen edustuksellista vaikutusvaltaa yliopistojen läpi toimielinten.

Jokaisessa selvityksessä ilmaistiin huolta nimenomaan yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien heikentymisestä. Kriittiset tutkijat olivat ennakoineet nämä seuraukset jo ennen uudistusta. Korjaavat käytännön toimet ovat kuitenkin jääneet vajaiksi.

Vuoden 2012 selvityksessä lainmuutoksia pidettiin vielä mahdollisina keinoina tukea yliopistolaisten asemaa uudessa hallintarakenteessa. Vuoden 2021 selvitys hylkäsi tämän ajatuksen, mutta vastuutti yliopistot – tai tarkemmin niiden ylimmän johdon – tutkimaan mahdollisuuksia avata johtosääntöjään niin, että aidot vaikutusmahdollisuudet sekä kokemus osallisuudesta yliopiston päätöksentekoon vahvistuisi yhteisön keskuudessa. Artikkelimme kirjoitushetkellä merkittäviä uudistuksia johtosäännöissä tähän suuntaan ei tietääksemme ole tehty.

Haastamme artikkelissamme vallitsevaa käsitystä yliopistojen itsehallinnosta sekä yliopistoautonomian muuttumattomasta määrityksestä. Painotus vaikuttaa korkeakoulupolitiikassa ja käytännössä siirtyneen ylimmän johdon tasolle, mikä kyseenalaistaa entisestään akateemisen vapauden ja organisatorisen itsehallinnon keskinäistä yhteyttä. Autonomiaraportit kuvaavat yhteisön ajautumista itsehallinnon ulkopuolelle.

Lisäksi on huomattava, että itsehallinnon ideaali ei täysin toteudu edes yliopistojen ylimmän johdon mielestä. Siinä missä suora yhteys yliopistoyhteisöön ja sitä edustaviin toimielimiin vaikuttaa vähentyneen – ja samassa määrin oletettavasti organisatorinen autonomia kasvaneen – korkeakoulupolitiikan tasolla OKM säilyttää vakaan otteen taloudellisesta ohjauksesta. Tähän lukeutuu esimerkiksi aiemmin mainittu tulosohjausjärjestelmä.

Suomalaisen yliopistoautonomian peli ei kuitenkaan vielä ole pelattu, vaan se jatkuu yhä.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

HT, dosentti Vuokko Kohtamäki toimii opettajana ja tutkijana Tampereen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa vertaisarvioituun kansainväliseen tutkimusartikkeliin, jossa käsitellään suomalaisten yliopistojen itsehallinnon edellytyksien heikentymisen kokemusta vuoden 2009 yliopistolainuudistuksen jälkeen opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamissa selvityksissä.

Artikkelin kuvituskuva: Elisa El Harouny, Turun yliopisto 2016—17. Finna / Museovirasto. CC 4.0

Julkaisu Kun yliopistoautonomia hävisi pelin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mykkänen, Pekka. 2025. Likainen somesota. Otava. 396 s.

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut liki neljäsataasivuisen kirjan yhtäältä perussuomalaisista, mutta toisaalta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hälyttävästä tilasta. Kirjan mittaa Mykkäsen voi katsoa perustelevan journalistisella intressillä: lukijalle tarjotaan laaja kattaus nimenomaisesti sosiaalisen median tai somen viestialustan X (ent. Twitter) keskustelukulttuurista, jota jokainen voi arvioida itse.

Politiikassa provosoiva ote on ilmennyt jo aiemminkin someajan piirteenä; esimerkiksi sittemmin eduskunnasta jäänyt keskustan Mikko Kärnä on avoimesti vaalikirjaa myöten esittänyt toimineensa ”häirikkönä”, koska näin käyttäytymällä sai näkyvyyttä politiikankin piirissä. Mykkäsen kirja kuvaa kuitenkin merkittävämpää poliittisesti latautuneen keskustelu- ja viestintäkulttuurin muutosta.

Kirja on usein seikkaperäinen: toimittaja selvästi pyrkii siihen, että huolellisesti kirjoitettu yksityiskohtainen selvitys erilaisista sosiaalisen median postaajista vahvistaa teosta – aineisto puhuu puolestaan. Osasyy yksityiskohtaisuudelle lienee myrkyllisen keskusteluilmapiirin havainnollistaminen myös heille, jotka eivät somealustoja käytä. Mykkänen perustelee X:n valintaa sillä, että se on yhtäältä merkittävä poliittinen viestintäkanava, mutta toisaalta uhkaukset ja solvaukset ovat sen keskustelukulttuurissa arkipäivää:

”…X-viestipalvelu ei ole toisten näkemyksiä ja tutkimustietoa hiljalleen punnitseva proseminaari-tila, vaan paikka, jossa eri näkökulmiin valmiiksi poteroituneet ihmiset hakkaavat toisiaan surutta päähän.”

Puheet ovat tekoja

Kirjan kimmokkeena toimi perussuomalaisten tai ainakin puolueeseen samaistuvien toimijoiden häirintäkampanja sen jälkeen, kun Mykkänen julkaisi Helsingin Sanomien toimittajana artikkelin eduskunnan puheenmiehen Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjassa esiintyneen nimimerkin ”riikka” väkivallansävyisistä rasistisista kirjoituksista. Nimimerkki yhdistettiin, täysin paikkaansa pitävästi, silloiseen valtionvarainministeriin ja perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan.

Tulkitsen, että Mykkäsen mukaan nykyiset perussuomalaiset ovat löytäneet yhteisönsä ja identiteettinsä verkosta, nimenomaisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogista ja sen ajattelumaailmasta ja vieraskirjan viestinnän sävystä. Väite ei tunnu liioitellulta.

Mykkäsen joutuminen oikeistolaisen sosiaalisen median hampaisiin vaikuttaa myös kokeneelle toimittajalle aidosti järkyttävältä kokemukselta. Vaikka vastaavia häirintätapauksia on ollut aiemminkin, vain järjestelmällisten kampanjoiden kohteeksi joutuva voi hahmottaa niiden henkisen painon. Kirjassa ääneen pääsevät monet muutkin häirinnän kohteeksi joutuneet. Mykkänen kuvaa tarkkanäköisesti somessa tapahtuvaa niin kutsuttua maalittamista, jolloin poliittiset toimijat esimerkillään ohjaavat kannattajiensa huomiota ja häirintää.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Mykkänen kertoo ymmärtäneensä vasta kirjaa valmistellessaan kuinka keskeisessä roolissa suomenkielisen somen yhteen nivoutuminen perussuomalaisten edustamaan politiikkaan ja sen edistämiseen on. Toimittajana Mykkäsellä on hyvät valmiudet sanallistaa omia havaintojaan. Koska sosiaalisen median alustat lukeutuvat osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelukulttuuria, Mykkäsen huolta etenkin X:n tunnelatautuneesta ja vastakkainasettelua korostavasta luonteesta voidaan pitää demokratian ja jopa yhteiskuntarauhan kannalta perusteltuna.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Tuoreen tutkimusraportin mukaan suomalainen etenkin tunnepohjainen (affektiivinen) vastakkainasettelu (polarisaatio) on vielä kansainvälisesti verrattuna maltillista, mutta kuitenkin kiihtyvää. Kyseinen alun perin sisäministeriön tilaama raportti jäi ministeriöltä julkaisematta, koska sen koettiin olevan liian kriittinen perussuomalaisia kohtaan. Ministeriötason päätös ikään kuin vahvisti paitsi raportin oman ilmaiseman huolen, mutta liittyy myös Mykkäsen kirjan keskeiseen viestiin yhden puolueen poikkeuksellisesta poliittisesta toimintakulttuurista.

Perussuomalaiset ja keskustelukulttuurin muutos

Mykkänen tarttuu kesän 2023 rasismikohuun paitsi omakohtaisen kokemuksensa puolesta, mutta myös siksi, että katsoo kohun olleen ”yksi Suomen poliittisen historian rajuimmista ja repivimmistä kohuista”. Huomattavasti pienemmätkin kohut ovat johtaneet merkittäviin seurauksiin.

Tätä olikin edeltänyt Wilhelm Junnilan eroaminen ministerin asemasta äärioikeistolaisten yhteyksien vuoksi. Kohu tulkittiin jatkuvaksi median organisoimaksi hyökkäykseksi Purraa vastaan, ja perussuomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen.

Kohun ainoana mainittavana seurauksena politiikkatasolla voidaan pitää Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa, josta perussuomalaiset puolueena irtisanoutuivat. Asetelmasta ehkä tekeekin poikkeuksellisen juuri se, että Purra ja hänen puolueensa säilytti asemansa, tukijoitaan oleellisemmin hallituskumppaneittensa avulla. Suomessa hyväksyttävänä pidetyn poliittisen puheen ja toiminnan raamit, eli Overtonin ikkuna, siirtyi – oikealle. Tai tarkemmin, perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa on tietoisesti siirtänyt sitä.

Tässäkin yhteydessä somen kommentoijien merkitys perussuomalaisille oli merkittävä: Mykkänen siteeraa Purran puolison Mikko Välimaan kirjaa Mitä “riikka” oikeasti kirjoitti – ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman, jonka mukaan ”valveutuneet sosiaalisen median käyttäjät” ovat nousseet jopa ”viidennen valtiomahdin” rooliin. Koetun hyökkäyksen kohteeksi joutuminen oikeuttaa vastahyökkäyksen. Puolueen tukijoita toisin sanoen rohkaistaan avoimesti valtavirtamedian vastaiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa.

Poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Siksi on selvää, että perussuomalaisten suhde suomalaiseen valtavirtamediaan on lievästi sanottuna jännitteinen. Perussuomalaiset katsovat olevansa hyökkäyksen kohteena silloinkin, kun yksinkertaisesti uutisoidaan mitä puolueen toimijat ovat tehneet tai sanoneet. Perussuomalaiset voidaan tässä yhteydessä ymmärtää nykyistä poliittista kulttuuria avoimesti haastavana vastahegemonisena poliittisena liikkeenä, joka määrittää itsensä valtavirtaisuutta vastaan mediassa ja politiikassa.

Näin toiminta on lähtökohtaisesti vastakkain asettelevaa – polarisoivaa. Mykkänen esimerkiksi korostaa, että Halla-ahon tuomio kansanryhmää vastaan kiihottamisesta vahvisti käsitystä hänestä ja hänen ajatuksistaan eliitinvastaisina: poliittinen järjestelmä ja media vainoavat harvoja oikeamielisiä. Muillakin perussuomalaisten poliitikoilla on vastaavia tuomioita, eikä se vaikuta heidän asemaansa puolueessa.

Mykkäsenkin huomioima jatkuvan hyökkäämisen ja uhriutumisen strategia, jossa jälkimmäinen oikeuttaa ensimmäisen tuo mieleeni vuoden 2024 The Apprentice -elokuvan, joka dramatisoi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin elämää liikemiehenä. Elokuvassa Trump saa ohjeet menetykseen: hyökkää aina, älä koskaan myönnä mitään, ja väitä aina voittaneesi. Näin toimien voi määrittää itse faktat ja keskustelun suunnan.

Oikeistopopulistinen viestintä nojaa herkästi ”tyhjiin merkitsijöihin” määrittäessään vastustajansa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ihmisoikeuksia penäävä aktivisti voidaan yhtäaikaisesti esittää sekä pahantahtoisena toimijana että naiivina hölmönä. Jälkimmäistä voidaan käyttää hänen tekemiseensä naurunalaiseksi, ensimmäisellä voidaan herättää halveksuntaa häntä kohtaan. Tarkoituksena on osoittaa vastahegemonisen politiikan suunta välittämättä argumenttien sisällöstä. Näin sisällöstä riitely – sisälsikö kommentti esimerkiksi liian vakavasti otettua huumoria – hyödyttää vain politiikan suunnan näkyvyyttä.

Perussuomalaisten piirissä on ymmärretty, että poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Tutkimuksellisempi ote olisi tukenut järjestelmällisempää aiheen käsittelyä

Kirjan lähteistönä on ensisijaisesti perinteistä ja sosiaalista mediaa. Tutkimuksellista otetta Mykkänen ei toimittajana tarkoituksella omaksu. Jotkin merkittävät perussuomalaisia tutkineet suomalaiset tutkijat, kuten Tuija Saresma ja Emilia Palonen mainitaan kyllä, mutta omasta tutkijan näkökulmasta tarkasteltuna perehtyneempi ote tutkimuskirjallisuuteen olisi antanut vahvempaa tukea Mykkäsen argumenteille ja asettanut ne kokonaisvaltaisempaan yhteyteen.

Tutkimuksen piirissä perussuomalaisten viestintästrategioita on jo käsitelty aiemmin yhtäältä trollauksena ja toisaalta järjestäytyneenä vaikuttamistoimintana; kummatkin elementit ovat läsnä kirjan aineistossa, mutta ne eivät nouse yhtä järjestelmällisesti esiin, kuin tutkimuksellinen lähestymistapa olisi voinut tehdä. Oikeistolaisen viestintästrategian kuvaaminen usein edellyttää tietynlaisen sanaston ja käsitteistön haltuun ottamista. Mykkänen osaavasti poimii näistä kyllä esimerkiksi huomion uudelleen suuntaamisen, ja juuri tasapuolisuusharhan tuottamisen, eli whataboutismin.

Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Mykkänen ei harmillisesti järjestelmällisemmin käsittele populistisen laitaoikeiston jaettuja vaikutusstrategioita ja retorisia keinoja, mikä olisi voinut olla omiaan kuvaamaan esimerkiksi sitä, miten tuontitavarana Suomeen rantautuneet termit kuten ”woke” tai ”DEI” (tai ”väestönvaihto” salaliittoteoriana) ovat nykyään käytössä sosiaalisessa mediassa, ja joskus virallisimmissakin yhteyksissä. Kansallismielinen laitaoikeisto omaa tässä suhteessa luontaista kansainvälistä samankaltaisuutta.

Joka tapauksessa tutkijalle Mykkäsen käyttämät mittavat sitaatit tarjoavat mielenkiintoista aineistoa, mutta kirjan omat havainnot jäävät hieman kevyiksi. Tutkimuksellisempaa otetta olisi perustellut myös se, että tutkijat itse ovat käsitelleet sosiaalisen median ja ylipäätään myrkyllisemmäksi muuttuvaa keskustelukulttuuria. Kuten Mykkänen itsekin huomauttaa, myös tutkijat saavat toimittajien tavoin osakseen merkittävän paljon häirintää.

Niin tutkija kuin journalistikin voi valita vetäytymisen julkisesta keskustelusta kohdatessaan kohtuuttomaksi kokemaansa kohtelua. Siinä missä uutisoinnin kohde ja sävy voi määrittää poliittisesti journalistin tiettyjen yleisöjen silmissä, niin myös tutkimuksen aihe tutkimuksen itsensä ja tutkijan.

Tutkijoiden sananvapautta laajemmin vaarassa ovat perustavanlaatuiset vapaan yhteiskunnan periaatteet ja perusoikeudet. Koska tiede tarvitsee edistyäkseen avoimuutta ja moninaisuutta, se asemoituu autoritaarisen vastapuolen näkökulmasta liberaalin demokratian instituutioksi. Sama koskee katsoakseni myös journalismia. Näiden tulisi kyetä puolustamaan itseään määrittämällä ongelman selkeästi ja samalla ymmärtäen, että kaikkia se ei tule vakuuttamaan.

Joskus se voi edellyttää etenkin vastustajien poliittiseksi käsittämiä kannanottoja. Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Median objektiivisuus ja kirjan tilannekuva

Journalismilla on haaste säilyttää muodollinen objektiivisuus tilanteessa, jossa sen vapauden olemassaolon edellytys on liberaali demokratia – vapaa media on yksi sen keskeisistä instituutioista – mutta sitä vastaan argumentoi, usein myös hyökkää, illiberaali laitaoikeisto. Näin illiberaaleja arvoja edistävänä puolueena perussuomalaiset suhtautuvat jokaiseen liberaalien arvojen esiintuomiseen poliittisena tekona. Hyökkäävät reaktiot muokkaavat instituutioiden ja niiden jäsenten toimintalogiikkaa ja normalisoivat näennäistä poliittista puolueettomuutta.

Muodollista instituution rooliaan puolustaessa liberaalin demokratian perustaa tukevalta perustelulta puuttuu sen terävin kärki. Juuri muodollisten seikkojen ylenkatse kuuluu vastahegemonisen toiminnan pelikirjaan. Samaan aikaan keskittyessään X:n keskustelukulttuuriin Mykkänen ei esimerkiksi havainnoi populistisen viestinnän ja uutismedian ongelmallisen yhteensopivaa toimintalogiikkaa, eli yhtäläistä tarvetta saada sisällölleen näkyvyyttä.

Edellisen valossa on pakko miettiä, mikä tarkalleen ottaen kirjan keskeisessä sisällössä on uutta. Mykkänen haluaa alleviivata myrkyllisen keskustelukulttuurin ongelmaa, koska ei usko tämän olevan riittävän selvää riittävän monelle suomalaiselle. Näin voi toki olla, joskin Mykkänen myös käsittelee ongelmaa, joka on ollut olemassa ainakin 10 vuotta ennen hänen omakohtaisia kokemuksiaan, ja mistä on myös mittavasti tutkimusta.

Kirja on yhtäältä kritiikki yleisestä julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta – mitä tapahtui esimerkiksi koronapandemian ympärillä salaliittoteorioineen – mutta toisaalta se keskittyy juuri perussuomalaisiin.  Mykkänen asemoituu toimittajana ikään kuin keskelle, vain esittämään huomioita, koska hän näkee keskustelukulttuurin haasteiden olevan ääripäiden välissä.

Tämä on tavallaan luonnollinen asemoituminen journalismille, mutta se samaan aikaan esittää tasapainoiset kaksi ideologista ääripäätä. Tätä heijastaa Mykkäsen kirjassa myös pääministeri Petteri Orpo, joka pitää ”kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina” silloin, kun puhe on oikeistolaisesta liikehdinnästä ja toimijoista. Näin toisen ääripään mahdollisen suunnitelmallinen ja järjestelmällinen toiminta polarisaation synnyttämiseksi jää selvemmin käsittelemättä.

Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

Ääripäiden korostaminen voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa häirintään ja vaientamiseen tähtäävän viestinnän tosiasialliset erot hämärtyvät. Nimenomaan oikeiston on katsottu ottaneen haltuun negatiivisin tuntein latautuneen tavan viestiä somessa, eikä esimerkiksi vihapuheen käsite saa heidän suunnaltaan ymmärrystä.

Perussuomalaiset tai puolueeseen samaistuvat somekommentoijat tuskin silti arvostavat Mykkäsen journalistista tasapainottelua huomioiden, että hän kuitenkin edustaa parjattua valtamediaa. Niin Purra kuin Halla-ahokin kieltäytyivät antamasta haastattelua kirjaa varten.

Mykkänen toteaa kylläkin, että räikeät seksuaalisen tai tappavan väkivallan uhkaukset keskittyvät oikeistolaisia kantoja edustavien kommentoijien viestintään ja ovat voimallisesti sukupuolittuneita, eli toisin sanoen naiset saavat enemmän ja rankempia uhkauksia kuin miehet ja uhkauksia esittävät etupäässä miehet. Mykkänen edelleen huomioi, että suomalaisittain väkivaltaista poliittista radikalismia esiintyy tällä hetkellä enemmän oikeistossa.

Perussuomalaisten viestintä- ja vaikutusstrategiat ovat järjestelmällisiä, ja niihin osallistuvat näkyvätkin puolueen poliitikot, mutta kirjan rakenteen vuoksi monet Mykkäsen mielestäni osuvat havainnot uhkaavat hukkua tekstinpaljouden sekaan. Yhteen vetävät tekstikappaleet lukujen lopuissa olisivat voineet olla hyvä paikka nostaa oleelliset lukijalle välitettävät huomiot esiin. Lukuisien yksittäisten toimijoiden taustalla oleva järjestelmällisyys ansaitsisi tulla paremmin alleviivatuksi; näin esimerkiksi Mykkäsen käsittelemän perussuomalaisten Suomen uutiset-puoluelehden päätoimittajan Matias Turkkilan tapauksessa, joka nyttemmin on siirtynyt valtionvarainministeri Purran viestinnästä vastaavaksi erityisavustajaksi.

Kirja tarjoaa leveän kattauksen suomalaista some-keskustelukulttuuria ja suoranaista häirintää. Lukijan oma kokemus mutta myös poliittinen kanta ohjaavat luultavasti lukukokemusta. Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Kuvituskuva: Kelly Sikkema / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Politisoituneen keskustelukulttuurin tilannekuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

UNIDEMO- ja FEMTIE -tutkimusprojektien yhteinen podcast käsittelee demokratiaa ja akateemista itsehallintoa suomalaisissa yliopistoissa feministisen poliittisen talouden näkökulmista.

Tässä vuoden 2024 lopulla tallennetussa keskustelussa Demokratia yliopistoissa: edustuksellisen demokratian kriisi ja yliopistojen itsehallinto, eli UNIDEMO-tutkimushankkeen varajohtaja Mikko Poutanen ja Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan – Feministisen tiedon ja politiikan jännitteet strategisessa valtiossa, eli FEMTIE-tutkimushankkeen johtaja Hanna Ylöstalo keskustelevat politiikasta, demokratiasta ja työstä yliopistolla.

FEMTIE-tutkimushankkeen viisiosaisen Feminismiä talouteen -podcastin innoittama keskustelu pohtii tasa-arvon ja feministisen tutkimuksen yhteyksiä suomalaiseen yliopistodemokratiaan ja akateemiseen itsehallintoon. Jo päättynyt tutkimushanke on myös julkaissut Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon -kirjan syksyllä 2024. Hankkeen viisi keskeisintä teemaa olivat taloutta koskeva tieto, yhteiskunnallinen keskustelu, talouspolitiikka, feminismin markkinaistaminen ja talouden vaihtoehtovisiot.

UNIDEMO puolestaan tutkii nimensä mukaisesti suomalaisten yliopistojen ja yliopistolaisten itsehallintoa sekä yliopistodemokratian toteutumisen haasteita ja edellytyksiä. Suomalainen yliopistokenttä on suorastaan mullistunut 2000-luvulla, ja ammattijohtaminen tai managerialismi on vakiintunut yliopistoissa akateemisen itsehallinnon kustannuksella. Samaan aikaan yliopistolla on yhä suurempi taloudellinen rooli yhteiskunnassa ja yliopistolaiset ovat yhä voimakkaampien tehokkuusvaatimusten ja tulosohjauksen piirissä.

Politiikkatason päätökset ovat johtaneet toimiin yliopistoissa, jotka vaikuttavat myös yksilöihin – eihän tulosohjauksessa muutoin olisikaan järkeä. Kun tähän vielä yhdistetään melko arvaamattomiksi ja pirstaleisiksi muuttuneet akateemisen työurat, syntyy akatemiaan myös tietynlainen niukkuuden ja jatkuvan kilpailun työkulttuuri.

Tähän kokonaisuuteen demokraattisen itsehallinnon arvot sopivat huonosti, ja tässä suhteessa muutos onkin ollut nopeaa ja intensiivistä. Valtaa yliopistoissa on keskitetty ylemmäs aiempaa harvempien käsiin, eivätkä yliopistolaiset oikein koe enää voivansa vaikuttaa yliopiston päätöksentekoon. UNIDEMO on yhä käynnissä, mutta tulosohjauksen edellyttämät tuotokset ovat pian tuloillaan.

Itseisarvo vai välinearvo?

Edellä kuvatun valossa talouskeskeisyyttä voi kuvata yhdeksi suomalaista yliopistomaailmaa nykyään määrittäväksi piirteeksi. Talouden arvot ja taloudellinen ajattelu leviävät yhä laajemmin muillekin yhteiskunnan ja politiikan alueille. FEMTIE-hankkeessa on esimerkiksi huomattu niin ikään tasa-arvopolitiikan mukautuminen managerialistiseen johtamiskulttuuriin, jossa tasa-arvon edistämisestä on tullut tuloskeskeistä, projektimaista, jatkuvasti seurattua ja arvioitua sekä tehokkuuteen pyrkivää toimintaa.

Talouskeskeisyys poistaa toiminnan oman itseisarvon myös tieteeltä ja sivistykseltä.

Yhteiskuntapolitiikan tutkija Raija Julkunen onkin osuvasti todennut, että uudessa poliittisessa tyylissä tasa-arvon edistäminen vaatii naisten taistelujen sijaan tiettyjen tekniikoiden hallintaa. Samalla tasa-arvon edistämisen tavoite jää taka-alalle: edistymistä ja onnistumista mitataan sillä, miten asetetut toimenpiteet on toteutuneet. Siksi toimenpiteet ovatkin yhä useammin erilaisten toimintavaihtoehtojen selvittämistä tai sukupuolinäkökulman sisällyttämistä lähes valmiisiin politiikkoihin sen sijaan, että tasa-arvopolitiikassa asetettaisiin uusia tasa-arvopoliittisia tavoitteita.

Talouskeskeisyys poistaa toiminnan oman itseisarvon myös tieteeltä ja sivistykseltä. Samalla tavoin yliopistot on sidottu osaksi taloudellista arvontuotantoa ja kilpailukykyä; tutkimuskirjallisuudessa puhutaan akateemisesta kapitalismista. Mutta työtä tehdään usein kuitenkin sisäisellä motivaatiolla ja juuri sen itseisarvon vuoksi.

Yhteisöllisyys voimavarana

Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen emeritusprofessori Jussi Välimaa katsoo suomalaisissa yliopistoissa tapahtuneen eräänlaisen jakaantumisen yliopistoon strategisesti johdettuna yritysmäisenä linjaorganisaationa, jota kiinnostaa talous ja brändi, ja yliopistoon instituutiona yhteisöineen ja traditioineen. Tästä syntyy syviä ristiriitoja yliopistojen sisälle.

Oma-aloitteinen järjestäytyminen on ollut elintärkeä voimavara monen tieteenalan, kuten esimerkiksi sukupuolentutkimuksen muotoutumiselle. Tuloskeskeisyyden paineessa monet yliopistolaiset – niin tutkijat ja opettajat kuin opiskelijatkin – voivat kokea yhteisöllisen tekemisen ylimääräisenä. Toisille taas yhteisöllisyys on yhä tärkeää ja voimaannuttavaa, mutta on muuttanut luonnettaan terapeuttiseksi tueksi, joka auttaa jaksamaan nykyisissä rakenteissa. Energiaa rakenteiden muuttamiseen on kovin vähän.

FEMTIE-hankkeen puitteissa yhteisöllinen työ nivoutui osaksi tuottavan työn edellytyksiä: kun perinteisesti taloudesta puhutaan niin kutsutun tuottavan talouden kautta, eli palkkatyön ja markkinoilla tapahtuvan toiminnan kautta, niin feministisessä poliittisen talouden tutkimuksessa on nostettu esiin myös se työ ja toiminta, mikä kannattelee kaikkea muuta taloudellista toimintaa. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi uusintamiseksi.

Se on esimerkiksi hoivaa, kasvatusta, siivousta, ruuanlaittoa, naapuriapua, joka mahdollistaa elämän järjestymisen niin, että palkkatöissä voidaan käydä. Vaikka tätä tehdään myös palkkatyönä monissa hyvinvointivaltion palveluissa, kuten päiväkodeissa tai sairaaloissa, merkittävä osa siitä on palkatonta työtä esimerkiksi kodeissa. Se on myös edelleen valtaosin naisten tekemää työtä.

Vastaavaa työtä löytyy myös yliopistoista, missä sitä kuvataan akateemiseksi kodinhoitotyöksi. Samaan tapaan kuin sosiaalinen uusintaminen, myös akateeminen kodinhoitotyö on näkymätöntä ja aliarvostettua. Siitä hyötyy koko akateeminen yhteisö, mutta se on näkyvää vain niille, jotka sitä tekevät – muille se näkyy niin, että asiat sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse ajatella, mikä sen sujumisen mahdollistaa. Tämäkin on tutkimusten mukaan sukupuolittunutta – naiset tekevät akateemisesta kodinhoitotyöstä usein suuremman osuuden.

Myös akateeminen kodinhoitotyö on näkymätöntä ja aliarvostettua. Siitä hyötyy koko akateeminen yhteisö, mutta se on näkyvää vain niille, jotka sitä tekevät – muille se näkyy niin, että asiat sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse ajatella, mikä sen sujumisen mahdollistaa.

Esimerkiksi tiedelehtien toimittaminen ja vertaisarvioijana toimiminen ovat tärkeyteensä nähden usein aliarvostettuja. Työlle ei usein lasketa erillistä arvoa, eikä se kilpaile tutkimusjulkaisujen määrän kanssa vaikkapa ansioluettelossa tärkeydestä, vaikka ilman sitä tutkimusjulkaisuja ei syntyisi.

Akateeminen kodinhoitotyö voi silti olla äärimmäisen motivoivaa tutkijoille ja se koetaan merkitykselliseksi, eli itseisarvoiseksi, mutta sen välinearvo jää usein aika heikoksi. Koska tutkijoilla ja opettajilla on entistä vähemmän aikaa, heikommin ansioita kerryttävä akateeminen kodinhoitotyö jää herkästi tärkeysjärjestyksessä loppupäähän. Tämä koskee tietysti myös opintoputkessa hikoilevia opiskelijoita.

Yhteisöllisen työn arvon tunnistaminen ja tunnustaminen voisi parantaa nykytilannetta. Se on tarpeen, sillä akateeminen itsehallinto saattaa myös herkästi tulla tulkituksi ylimääräisenä ja välinearvottomana, mutta silti runsaasti aikaa vaativana, akateemisena kodinhoitotyönä.

Kun osallistuminen edustukselliseen päätöksentekoon ja yhteisten asioiden hoitamiseen tuntuu kiitoksettomalta, se kasautuu yhä harvempien vastuulle. Tuntuu siltä, että tässä yliopisto heijastelee laajemmin yhteiskuntaamme ja suhdettamme demokratiaan; demokratialla on enenevissä määrin maine hitaana ja kankeana prosessina, joka ei kykene reagoimaan kiihtyviin modernin ajan muutoksiin riittävän nopeasti.

Managerialismiin ja ammattijohtajuuteen tukeutuminen tuntuu ehkä lohdulliselta juuri siksi, että se vapauttaa itsehallinnon vastuusta. Yliopistolaiset ovat esimerkiksi Jyväskylän yliopiston apulaisprofessori Hanna Kuuselan mukaan antaneet itse itsemääräämisvaltansa pois.

Voiko tutkimus tavoitella parempaa maailmaa?

Perinteinen käsitys tieteestä usein edellyttää, että tieteen tehtävä on vain kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, eikä ottaa kantaa siihen, millainen esimerkiksi tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman maailman, tai edes moniäänisemmän yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun tulisi olla. Kuitenkin esimerkiksi UNIDEMO-hankkeen piirissä lähdetään siitä, että demokratialla on itseisarvo – aivan kuten sivistyksellä ja korkeakoulutuksellakin.

Tutkimuksen taustalla voi siis olla normatiivinen ajatus paremman tai laajemman ymmärryksen synnyttämisestä ja myös jonkinlaisesta toimintaan kutsumisesta – että tehdään asioita paremmin kuin aiemmin on tehty. Tämä ajatus on läsnä niin FEMTIE- kuin UNIDEMO-tutkimushankkeessa.

Tavoitteellisesti yliopistolta juuri odotetaan paremman maailman rakentamista. Siksi on paikallaan huomauttaa, että se ei tyhjene taloudellisen arvon tuottamiseen.

Esimerkiksi feministiteoreetikko Amy Allen on sanonut, että feministisessä teoriassa on kyse sekä alistuksen mekanismien että vapautumisen ehtojen analyysistä. Eli feministinen teoria ja tutkimus yhtäältä tuottaa ymmärrystä esimerkiksi taloudellisesta eriarvoisuudesta ja toisaalta tarjoaa aineksia paremman maailman visioille ja rakentamiselle. Se, että ymmärtää talouden lähtökohtaisesti eriarvoiseksi järjestelmäksi ja analysoi näitä eriarvoisuuden muotoja jo itsessään laajentaa taloutta koskevaa tietoa ja tutkimusta.

Feministinen analyysi asettaa vaihtoehtojen kuvittelun nykyisille yhteiskuntajärjestyksille myös tieteen tehtäväksi sen sijaan, että tiede ja tutkimus asettuisi niiden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tällöin suomalaistenkin yliopistojen perustuslaissa määritelty tehtävä ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa” täytyy ymmärtää sen laajemmassa merkityksessä.

Etenkin sivistysyliopiston tehtävä on ollut kasvattaa kriittisesti ajattelevia kansalaisia, rakentaa osallistuvaa akateemista kansalaisuutta ja palvella yhteiskunnallisesti tarpeellista kriittisen tiedontuotannon intressiä. Tavoitteellisesti yliopistolta juuri odotetaan paremman maailman rakentamista. Siksi on paikallaan huomauttaa, että se ei tyhjene taloudellisen arvon tuottamiseen.

YTT Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja (2019–23). Poutanen toimii myös UNIDEMO-hankkeen varajohtajana.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelin kuvituskuva: C D-X / Unsplash

Julkaisu Podcast: Yliopistosta, demokratiasta ja feministisestä poliittisesta taloudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eribon, Didier. 2024. Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Vastapaino. 203 s.

Paluu Reimsiin on henkilökohtainen kirja, joka kertoo yksinkertaisuudessaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan paluusta keskisuureen kotikaupunkiinsa, josta oli jo nuorena monella tasolla vieraantunut. Hän oli löytänyt itselleen uuden kodin ja seksuaalisen vapauden Pariisista, kosmopoliittisesta pääkaupungista, missä hän pystyi myös toteuttamaan itseään älyllisesti. Tarinan kertoja, eli Didier Eribon itse, palaa kotikaupunkiinsa kohtaamaan uudelleen äitinsä ja itsensä: hän joutuu lähestymään sitä osaa itsestään, jonka on ”torjunut, hylännyt, kieltänyt”.

Eribonin teos alleviivaa, miten etäisyyden kasvaessa liian suureksi ihmisten, ja heidän suorasti – tai epäsuorasti – edustamiensa maailmankuvien välillä, sitä ja heitä on helpompi olla ajattelematta. Etäisyys kasvaa tekemättömyyden välityksellä kuin itsestään.

Taustalla ei siis ole tietokirjalle joskus ominaista tutkimusta aiheeseen, vaan Ranskan älymystöpiireissä luovineen Eribonin omakohtaista pohdintaa, jota hän laajentaa yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Eribon pohtii ihmiseksi kasvamisen merkitystä ja sitä, kuinka pyrimme vapautumaan joistain niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin muokanneet persoonaamme. Tähän liittyy voimakas halu todistaa elävämme vapaata, autonomista elämää omin valintoinemme ja omilla ehdoillamme.

Kirjan ydin on siinä, että Eribon oli kokenut helpommaksi kirjoittaa sukupuoli-identiteetistään ja siihen liittyvästä häpeästä, kuin yhteiskunnallisesta häpeästä, eli luokkakysymyksestä. Pariisiin muuttaminen ei ollutkaan siinä suhteessa tuntunut samassa määrin vapauttavalta, vaan työväenluokkainen tausta oli tuntunut rasitteelta – häpeältä. Kirjoittaja kuvaa astuneensa ulos seksuaalisesta kaapista, mutta astuikin sisään yhteiskunnalliseen kaappiin samalla kuin huomaamattaan.

Eribonin pako Reimsistä ilmensi hänen seksuaalista vapautumistansa pikkukaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä, mutta hän ei ollut osannut aiemmin tarkastella tätä luokkakysymyksenä: sen mahdollisti vasta paluu Reimsiin. 

Työväenluokan romantiikan riisuminen

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia. Vasemmistolainen politiikka käsitettiin ensisijaisesti arkipäivän kärsimyksen vastustamiseksi, eli poliittiseksi protestiksi, joka keskittyi lopulta ensisijaisesti lähipiiriin. Eribonin kuvaamassa vasemmistolaisuudessa oli voimakkaan populistisia piirteitä, jossa eliitit sortavat kansaa: ratkaisu kaikkeen olisi vallankumous, jota ei kuitenkaan osattu mitenkään käsitteellistää muutoin, kuin että asiat olisivat ratkaisevasti toisin kuin nyt.

Tulkinta myös polarisoi voimakkaasti joko työläisten puolelle tai heitä vastaan. Eribon esimerkiksi kuvaa, kuinka hänen isänsä nautti siitä, kun joku vasemmistolainen televisiossa rikkoi julkisen keskustelun pelisääntöjä. Katkeruus oli keskeinen tunne ja kokemus.

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia.

Eribon edelleen kuvaa elävästi, kuinka hänen äitinsä meneminen töihin tehtaaseen perhettä elättääkseen ravisteli työväenluokan konservatiivisia sukupuolinormeja: työtä tekevä nainen vei mieheltä perheen elättäjän kunnian ja muutti parisuhteen valta-asetelmia. Tähän liittyi myös voimakkaita ennakkoluuloja seksuaalimoraalin rappeutumisesta. Samasta syystä Eribonin isälle vastentahtoinen varhaiseläke tuntui häpeälliseltä, ja täytti päivät toimettomuudella.

Ranskalaista vasemmistoa kohtaan, jonka jäsenet lunastivat lopulta paikkansa yhteiskunnan huipulla, Eribon on myös hyvin kriittinen: 1970-luvun vasemmistolaiset vaalivoitot eivät merkittävästi muuttaneet politiikan suuntaa, mikä aiheutti valtavaa pettymystä ja poliittista vieraantumista – myös Eribonin omassa perheessä.

Eribon kuvaa ranskalaisen poliittisen vasemmistoeliitin myyneen periaatteensa; luovuttiin vanhasta radikalismista, pyrittiin sovinnaisuuteen ja vastakkainasetteluista luovuttiin. Tätä seurasi ranskalaisen hyvinvointivaltion asteittainen alasajo. Perinteisesti hallittujen puolesta puhunut poliittinen vasemmisto omaksui hallitsevien aseman ja puhetavan, mihin sisältyi työväenluokan ylenkatsetta Uudet talouspoliittiset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi vastuullinen taloudenhoito, myös sisäistettiin tehokkaasti.

Miksi työväenluokka äänestää laitaoikeistoa?

Myös rasismi on Eribonin mukaan ollut osa työväenluokan liberaalia demokratiaa haastavaa kielenkäyttöä; kommunistitkin aikanaan avoimesti flirttailivat rasistisen puhetavan kanssa. Jos yhteiskunta ilmenee yhteiskunnallisten voittajien ja häviäjien nollasummapelien kautta, ei yllättäne, että ajatusmaailma on rasismille altis. On ironista, että nollasummapeli on juuri kapitalistien tapa hahmottaa ja esittää maailma.

Koska vasemmistolaisuus ei enää kyennyt määrittämään ranskalaisen työväenluokan identiteettiä, tai toisin sanoen luokkapohjainen politiikka ei vaikuttanut enää mahdolliselta, saati halutulta, tilalle tuli etninen kansallistunne – ranskalaisuus. Tässä yhteydessä nollasummapeli ja niukkuuden jakaminen antoivat perusteet sulkea ”nuo toiset” ulkopuolelle – rajoitettua yhteistä hyvää ei voinut jakaa liian laajalti, ja vain tietyillä oli siihen oikeus oman historiansa valossa. Tätä on tutkimuksenkin valossa kutsuttu hyvinvointisovinismiksi.

Toisin sanoen työväen vasemmistolaisuus Eribonin kuvauksen mukaan oli populistista, heijastellen nykyaikaisen oikeistopopulismin maailmankatsomusta. Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin? Kuka, heidän tulkintansa mukaan, heistä enää välittää?

Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin?

Tähän juuri oikeistopopulismi iskee korostaen näköalattomuutta, unohdetuksi ja jätetyksi tulemista sekä katkerin tunnelatauksin höystettyä puhetapaa. Niin kommunistien, kuin nyt laitaoikeiston äänestämisessä on Eribonin mukaan kyse varoituksesta valtaapitäville ja pyrkimys säilyttää oman yhteiskunnan samaistumispinnan arvokkuutta poliittisessa järjestelmässä, joka tuntui sivuuttavan heidät.

Vaikka yhteiskunnallinen liikkuvuus on Eribonin mukaan parantunut, luokkayhteiskunnan rakenteet ovat edelleen aidot ja olemassa. Tämä johti ymmärrettäviin psykologiin reaktioihin työväenluokkaisissa perheissä, jossa koulutusta ei alun alkaenkaan arvosteta, vaan työtä. Liian pitkä kouluttautuminen nähtiin yhteensovittamattomana työväenluokkaisen identiteetin kanssa.

Eribon uskoo, että työväenluokka ei äänestä äärioikeistoa ideologisesti, vaan välillisesti tyytymättömyyden ilmaisuna; tällöin he sivuuttavat puolueiden linjassa sellaiset seikat, mitä eivät tue, keskittyen niihin ilmaisuihin, politiikkaan ja ennen kaikkea tunneilmaisuihin, jotka heitä puhuttelevat. Näin hän näkee mahdollisuuden yhtä lailla äärivasemmistolaiselle populismille, joka voi siepata nämä äänestäjät – tai ainakin osan heistä.

Pako Reimsista ja paluu Reimsiin

Vaikka Eribon katsoi jättäneensä työväenluokkaisuuden jälkeensä Reimsiin, Pariisissa hän huomasi yhä samaistuvansa enemmän työväenluokkaan kuin häntä ympäröivä kulttuurillinen älymystö, joka oli käynyt parhaimmat koulut. Eribon koki omalla opintopolullaan myös sen vaikeuden, minkä hänen luokka-asemansa toi; hänellä ei ollut verkostoja eikä taustan kautta riittävää apua elättää itseään tai työllistyä koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eribonin integroituminen porvarilliseen maailmaan ei siis ollut ongelmatonta, mutta se maailma lupasi hänelle uutta ja muutosta – se oli erilainen, kuin se maailma, jonka hän jätti taakseen.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Eribon piilotteli työväenluokkaisuuttaan – hän häpesi sitä enemmän kuin seksuaalista identiteettiään. Vaikka pariisilaisen älymystön piirissä työväenluokkaisuus ajatuksena kiehtoi monia, työväenluokkainen habitus tulkittiin sivistymättömyydeksi. Myös Eribon tiedostaa romantisoineensa ja idealisoineensa työväenluokkaa yläluokkaisen vasemmistolaisuuden kautta – Karl Marxin teosten lukeminen oli etuoikeus niille, joilla oli siihen kykyä ja aikaa.

Korkeakoulutuksella voi olla myös merkitystä yksilön ajalliseen horisonttiin: Eribonin mielestä Reimsissä sosiaalisia suhteita ohjasi ensisijaisesti menneisyys, ei tulevaisuus. Tulevaisuuteensa keskittyvä Eribon suoritti luokkapaon Pariisiin. Tämä edellytti hänen menneisyytensä hylkäämistä. Hän tiedostaa, että tämä oli myös itsekäs pyrkimys – ja näin hänen lähipiirinsä asian myös näki. Tässä löytyy mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnalliseen polarisaatioon; hylkäys oli tässä suhteessa vastavuoroista.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Eribon käsittelee mittavasti etenkin kirjan loppuosassa omaa seksuaalista heräämistään ja siihen liittyviä jännitteitä. Arkinen homofobia ja rasismi olivat läsnä Eribonin kotona, mikä voimisti hänen haluaan eriytyä perheestään ja sen edustamista arvoista ja luokasta – sivistymättömyydestä. Siksi ”pako Reimsistä” olisi voinut kuvata nuoren Eribonin kokemusta.

Eribon pohtii myös homofobian uhriksi joutumisen epäoikeudenmukaisuutta: miksi näin voi käydä? Seuraukset hänelle itselleen ovat olleet traumaattisia. Kirjan epilogissa Eribon kuitenkin paljastaa, että seksuaalivähemmistöjen verkostot Pariisissa auttoivat häntä ylittämään muutoin ylivoimaisilta tuntuvat luokkarajat – homofobia synnyttää kääntäen yhteisöön keskinäistä solidaarisuutta.

Onkin traagista ironiaa, että konservatiivistiin arvoihin pohjaavaa syrjintää, väkivaltaa ja näiden ympärille rakentuvaa politiikkaa tuotetaan uudelleen työväenluokassa, joka luokkana kokee joutuvansa myös epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, haavoittuvaisiksi ja ahdistuneiksi välinpitämättömän poliittisen järjestelmän edessä.  Tätä Eribonin perhe puolestaan oli valmis pakenemaan äärioikeistoon asti.

Eribonin mukaan ranskalaisten kommunistien aiempi puhdasoppisuus edellytti kaikkien muiden näkökulmien hylkäämistä luokkakysymyksen hyväksi, kun taas nykyinen vasemmistolaisuus hylkää luokkakysymyksen kaikkien muiden näkökulmien tähden. Eribon pohtii, että siksi ehkä luokasta ei enää/vieläkään niin paljon puhuta, eikä hän aiemmin olisi osannut siitä kirjoittaa.

Sokeat pisteet yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa

Eribon itse huomauttaa tutkijoiden asuvan kahdessa maailmassa, jossa he lukeutuvat akateemiseen eliittiin, mutta kokevat vastenmielisyyttä tätä tosiasiaa kohtaan. Näin he samaistuvat lähinnä vain ideologisella tasolla työväenluokkaan. Eribon vaikuttaakin kritisoivan vasemmistolaisen älymystön oletuksia spontaanista luokkatietoisuudesta tai muusta väistämättömästä tiedostavasta ja järjestäytyneestä ideologisesta käänteestä nykyisessä työväenluokassa.

Tämä on relevantti huomio yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Siinä työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Nykyisen työväenluokan luonne on Eribonin mielestä tutkimuksellinen sokea piste. Ehkä näin oli vuonna 2009, kun Paluu Reimsiin julkaistiin, muttei välttämättä samassa määrin nyt. Luokkasamastumista on tutkittu Suomessakin, viimeksi tutkijatohtori Aino Tiihosen väitöskirjassa, perehtyen erityisesti työväenluokan luokkasamastumisen yhteyteen äänestyspäätöksiin. Suomessakin työväenluokkaiset äänestäjät ovat jakaantuneet vasemmistopuolueiden (pääasiassa SDP) ja laitaoikeiston (pääasiassa perussuomalaiset) välille.

Työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Kuin Tiihosta mukaillen, myös Eribon toteaa: yksilön ”objektiivinen” paikka yhteiskunnassa tai työelämässä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä ja subjektiivista luokkasamastumista. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei Paluu Reimsiin ole Eribonin viimeinen kirja.

Kirjan tekstityyli pakottaa kuitenkin pohtimaan sen genreä ja yleisöä. Vaikka Eribon viitteistää jossain määrin ajatteluaan, sitä voi olla lukijan kannalta joko liikaa tai liian vähän.

Tampereen sosiologian professori Juha Suorannan jälkisanat antavat tärkeää taustoitusta lukijalle, joka ei tunne Eribonin tuotantoa tai persoonaa. Mietin, että jälkisanat olisivat sopineet miltei paremmin esipuheeksi lukijalle, jolle yliopistomaailma – ranskalaisesta sellaisesta puhumattakaan – ei ole tuttu. Näin lukija olisi voinut paremmin saada kiinni kirjailijan äänestä.

Vaikka teos ei ole tietokirja, Eribon on ranskalaisen akateemisen ja kulttuurillisen eliitin jäsen ja hänen tekstissään seikkailevat vaivattomasti sellaiset yhteiskuntatieteellisen teorian ja filosofian jätit kuin esimerkiksi Michel Foucault, Jean-Paul Sartre, Jacques Lacan tai Pierre Bourdieu. Eribon yhtäältä ihailee ja kritisoi näitä henkilöitä ja heidän ajatuksiaan – tämä on se joukko, johon hän itse samaistuu.

Edellisessä ei ole kyse vain akateemisista viittauksista, vaan Eribon tunsi henkilökohtaisesti ja läheisesti erityisesti Foucault’n ja Bourdieun. Kuten Suoranta huomauttaa, Eribon on kirjoittanut arvostetun Foucault-elämänkerran.

Siten teoksen omaelämäkerrallisuus ja autoetnografinen sosiologinen pohdinta lienevät harkittuja valintoja. Ehkä anteeksipyytelemättömän akateeminen tyyli onkin kirjoittajan rehellisyyttä; hän ei yritä keinotekoisesti puhutella työväenluokkaa sanoin, joita ei itse käyttäisi.

Teoksen tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi niistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita olemme kuin pakotettuja toisintamaan. Olisi sääli, jos tämä viesti ei saavuttaisi työväenluokkaista yleisöä. On mielenkiintoista nähdä millaisen sävyn suomentaja Timo Torikan suunnittelema näytelmäsovitus teoksen pohjalta omaksuu.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkelin kuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Työväenluokan muodonmuutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2024 Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat enää noin viikon päästä; vaalipäivä on marraskuun viides. Nykyinen presidentti Joe Biden ei lopulta pyrkinyt jatkokaudelle – 81-vuotiaan Bidenin ikä nousi väistämättömällä tavalla esteeksi ehdokkuudelle kesäkuussa 2024 käydyssä presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyssä. Bidenin tilalle presidenttiehdokkaaksi nousi hänen varapresidenttinsä Kamala Harris. Mikäli Harris valittaisiin, hän olisi Yhdysvaltain ensimmäinen naispresidentti.

Harrisin kilpailijana on uudelleen ehdolla oleva Donald Trump. Trump on jatkuvasti julkisuudessa kiistänyt hävinneensä vuoden 2020 vaalit Bidenille ja on suhtautunut varauksella vaalituloksen hyväksymiseen kaikissa vaaleissa, joissa on ollut ehdolla (2016, 2020, 2024).

Trumpin jatkuvat perusteettomat väitteet vaalivilpistä kärjistyivät 6. tammikuuta 2021, kun hänen kannattajansa ryntäsivät väkivaltaisesti Capitol-kukkulalle estämään vuoden 2020 vaalien tuloksen virallistamisen. Trumpin presidenttikausi sekä yhä jatkuva ehdokkuus demokratialle vaarallisine piirteineen ovat radikaalisti muuttaneet käsityksiä siitä, mitä moderni yhdysvaltalainen politiikka on.

Tämän artikkelin tarkoitus on luoda katsaus Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pelättyyn politisoitumisen syvenemiseen sekä Trumpin presidenttiehdokkuuden keskeisiin, demokraattisen poliittisen järjestelmän kannalta huolestuttaviin piirteisiin. Ei riitä, että vaalit ovat rehelliset, jos osa äänestäjistä – valtaosa toisen puolueen kannattajista – eivät usko niiden olleen. Tässä suhteessa perusteettomat vaalivilppiväitteet kaivavat maata demokratian alta.

Vaikka Trumpin kannattajat ovat sanoneet, että hänen kuvaamisensa uhkana demokratialle pahentaa poliittista polarisaatiota ja poliittisen väkivallan vaaraa, samaan aikaan tälle keskustelulle on kiistattomia perusteita – toisin kuin Trumpin vaalivilppiväitteille.

Perusteettomat vaalivilppiväitteet

Harva muistaa kuinka kauan Trump on esittänyt perusteettomia väitteitä vaalivilpistä. Trump syytti esimerkiksi jo vuonna 2016 Iowan osavaltion republikaanipuolueen esivaaleissa senaattori Ted Cruzia vaalivilpistä. Trump on valmis tekemään syytöksiä vilpistä, vaikka vaalitulos olisi hänelle edullinen, kuten hänen päihittäessään Hillary Clintonin vuoden 2016 vaaleissa. Vuoden 2020 vaaleissa Trump niin ikään kertoi kannattajilleen, että he voivat hävitä ainoastaan vaalivilpin takia.

Tällaisen poliittisen viestinnän tarkoituksellisuus on äärimmäisen ongelmallista demokratian kannalta, mutta se on Trumpin tavaramerkki. Strategia heijastuu yhtäältä Trumpin entisen poliittisen neuvonantajan Steve Bannonin kehotukseen täyttää mediatila ”paskalla”, mikä vaikeuttaa minkäänlaisen jaetun todellisuuden muodostumista ja syventää poliittista polarisaatiota. Niin ikään toinen Trumpin taustahahmo ja konservatiivivaikuttaja Roger Stone on korostanut, että taistelussa moraalitonta politiikkaa vastaa tarkoitus pyhittää (demokratian vastaisetkin) keinot.

Uutiskanava CNN on listannut 12 keskeisintä valheellista väitettä Yhdysvaltojen vaalijärjestelmästä ja suorittanut niille faktantarkistuksen, mutta korjaava tieto ei vaikuta Trumpiin. Päinvastoin Trump korostaa yhä ilmeisen tarkoitushakuisesti lukuisissa haastatteluissa vaalijärjestelmän epäluotettavuutta.

Tutkimusten mukaan republikaanipoliitikkojen – ei siis vain Trumpin itsensä – levittämät perusteettomat väitteet vaalivilpistä laskevat luottamusta poliittiseen järjestelmään. Vaikutus on suurempi republikaanien parissa, joiden valmius uskoa vaalivilppiväitteisiin ei näytä edellyttävän enää edes suoranaisia todisteita. Tällä tavoin vaikuttuneet kansalaiset eivät myöskään vaikuta olevan avoimia korjaavalle tiedolle tai faktantarkastukselle.

Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.

Trumpin ja republikaanipuolueen vaalivilppiretoriikka on jo vuosien ajan täyttänyt salaliittoteorian piirteet, eikä ole syytä uskoa, että näin voimakas poliittisen järjestelmän vastainen viestintä lientyisi vaalituloksesta riippumatta. Vaalivilppiväitteet ovat johtaneet myös siihen, että erityisesti republikaanit pyrkivät täyttämään vaalivalvontatoimielimet puolueuskollisilla aktivisteilla. Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.

Lisäksi vaalivilppiin vakaumuksellisesti uskovat republikaanit ovat nousseet myös monessa osavaltiossa vaalilautakuntiin. Heidän aiempaa laajemmat oikeutensa sekaantua äänenlaskuun herättävätkin huolta vilpistä nimenomaan Trumpin eduksi. Tuloslaskennan otaksutaan vähintäänkin venyvän, mikä palvelee Trumpin tarkoitusperiä esittää, että vaaleissa on ollut vilppiä: epäselvyys ja epävarmuus antavat huhuille siivet.

Kuten hurrikaani Helenen vahinkojen siivoamisen ympärillä vellovat poliittisesti latautuneet ja vain Trumpin ja hänen kannattajiensa levittämät salaliittoteoriat osoittavat, kriisit ja katastrofitkin hyödynnetään ei vain mediatilan vaan koko julkisen keskustelun ”täyttämiseen paskalla”.

Oikeusjärjestelmän syvenevä politisoituminen

Käsitykset Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän politisoitumisesta ovat niin ikään puoluekantaan kytkeytyneitä; republikaanien on helpompi uskoa, että Trumpiin kohdistuvat oikeusjutut ovat poliittisen ajojahdin tulosta. Trump on – jälleen kerran – esittänyt, että hän ei välttämättä hyväksy vaalien tulosta.

The Atlantic -lehden toimittaja David Graham tarjoaa kätevän oppaan Trumpia vastaan nostettuihin oikeusjuttuihin, joista kannattaa nostaa esiin erityisesti kolme tapausta. Ensimmäisenä on merkityksellisesti vähäpätöisin oikeusjuttu: vaalirahoitusrikkomus, jossa Trump peitteli maksaneensa aikuisfilmitähdelle seksistä. Tähän tapaukseen Trump todettiin jo syylliseksi, mutta tuomionluku lykättiin vaalien alta niiden jälkeen.

On syytä muistaa, kuinka Trumpin kaudella nimitettiin merkittävä määrä konservatiivisia tuomareita eri oikeusasteisiin. Taustalla ei ole vain Trump, vaan republikaanipuolueen suunnitelmallinen politiikka, jolla Yhdysvaltojen tuomiovallan suuntaa muutettiin tarkoituksellisesti konservatiivien eduksi. Edellisen presidentin Barack Obaman toisen presidentinkauden aikana republikaanienemmistöinen senaatti seisotti tarkoituksellisesti tuomarinimityksiä, jotta nimitykset saatiin siirrettyä Trumpille. Tämä onnistuikin; Trumpin neljän vuoden kaudella nimitettiin enemmän tuomareita kuin Obaman kahdeksassa.

Toinen oikeusjuttu koskee Trumpin Valkoisesta talosta muun muassa Floridan Mar-a-Lago-kiinteistöönsä viemien salaisten asiakirjojen tapausta, jonka Trumpin nimittämä tuomari Eileen Cannon hylkäsi melko omaperäisellä tulkinnalla erikoissyyttäjä Jack Smithin puutteellisesta toimivallasta. Smith on sittemmin valittanut päätöksestä, ja lakiasiantuntijat pitävät Cannonin päätöstä erittäin ongelmallisena.

Edellisen päätöksen taustalla on kolmas oikeusjuttu, jossa Trumpia on syytetty yrityksestä jäädä valtaan vaalitappiostaan huolimatta. Tähän liittyi myös syyte tammikuun 6. päivän Capitolin valtaukseen yllyttämisestä. Juttu nousi korkeimpaan oikeuteen asti, jossa oikeuden konservatiivinen enemmistö antoi tulkinnallisen päätöksen siitä, että Trump voisi olla immuuni rikosoikeudellisille syytteille.

Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa.

Tässä suhteessa poliittisen strategisoinnin sijoitukselle voidaan katsoa tulleen vastinetta, mikä hyödyttää Trumpia itseään henkilökohtaisesti. Korkeimman oikeuden päätöstä on pidetty laajasti ongelmallisena. Osapuolten kuulemisessa ylitettiin parodiahorisontti järkyttävällä tavalla, kun Trumpin asianajaja esitti, että presidentin määräämä poliittinen salamurha ei olisi heidän argumenttinsa valossa välttämättä laiton.

Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa. Merkittävää on myös, että syylliseksi toteaminen ensimmäisessä tapauksessa uutistoimisto Reutersin mukaan laajensi Trumpin vaalikampanjan rahoituspohjaa. Taloushistorioitsija Adam Tooze huomauttaa, että Trumpin edustama talouspolitiikka etenkin yhdysvaltalaisen eliitin silmissä on riittävän haluttavaa: osa yhdysvaltalaisesta talouseliitistä on ilmeisen valmis asettamaan edullisen talouspolitiikan muiden seikkojen ohi.

Päiväni diktaattorina

Edellisen valossa Trumpin autoritaarista, eli vahvan johtajan mallin mukaista retoriikkaa ei sovi sivuuttaa ”vain” puheena. Vaikka tiedostetaan, että Trump ei välttämättä ole aina ”täysin tosissaan”, hän myös muokkaa kuulijoittensa kuvaa maailmasta. Rasistinen maahanmuuttoa vastaan suuntautuva misinformaatio on yksi Trumpin poliittisen viestinnän tavaramerkeistä. Trumpin retoriikka on omiaan kiihdyttämään yhteiskunnallisia jännitteitä ja rohkaisemaan poliittisia ääriliikkeitä.

Yhdysvaltalaisen politiikkaa käsittelevän verkkolehti Politicon seurannan mukaan Trumpin retoriikka etenkin maahanmuuton suhteen on muuttunut entistä mustamaalaavammaksi. Trump on myös järjestelmällisesti puhunut mediasta ja poliittisista vastustajistaan maan ”sisäisinä vihollisina”, joita vastaan voidaan käyttää sotilaallista voimaa.

Myös Trumpin puheet aikeistaan toimia ”vain päivän ajan” diktaattorina presidentinkautensa alussa laittaakseen ”asiat kuntoon”, tulisi ymmärtää myös tässä kontekstissa. Trump on haaveillut kampanjapuheissaan jo myös siitä, että poliiseille pitäisi antaa ”yhdeksi päiväksi” vapaat kädet, vailla voiman- ja väkivallankäytön rajoitteita, rikosten torjumiseksi. Demokratian piirissä ”vain yhden päivän” diktaattoreita tai rajatonta väkivaltakoneistoa ei tunneta.

Keväällä 2024 julkaistussa Time-lehden haastattelussa Trump ilmaisi monia autoritaariseksi tunnistettavia politiikkansa suuntauksia. Nämä piirteet olivat läsnä myös Trumpin aiemmalla kaudella, mutta monet hallinnon sisäpiiriläiset ovat kuvanneet vastuullisempien virkahenkilöiden tai armeijan upseereiden pyrkineen “aikuisina huoneessa” hillitsemään Trumpin autoritaarista impulsiivisuutta.

Tiedot Valkoisesta talosta Trumpin aikana antavat ymmärtää, että presidentti koki jatkuvan rajoittamisen turhauttavaksi, ja hän onkin nyt kiinnostuneempi ympäröimään itsensä uskollisilla seuraajilla. Uskollisemmat tukijat olisivat asettaneet esimerkiksi hänen koko hallintonsa arvovallan ja poliittisen pääoman perusteettomienkin vaalivilppiväitteiden tueksi.

Sen sijaan Trumpin ensimmäisen kauden sisäpiiriläiset ovat kieltäytyneet tukemasta uutta ehdokkuutta, mitä voi sinällään pitää jo poikkeuksellisena. Merkittävämpää on, että Trumpin pisimpään palvellut esikuntapäällikkö kenraali John Kelly, on hiljattain haastattelussa todennut että mahdollisuuksien salliessa Trump toimisi diktaattorimaisesti ja että hänen poliittiset tavoitteensa täyttävät fasismin piirteet. Jälkimmäiseen lopputulemaan on päässyt myös fasismia tutkinut historioitsija Robert Paxton.

Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski.

Konservatiivinen historioitsija Robert Kagan kirjoitti pitkän mielipidetekstin The Washington Postiin, jossa hän hahmotteli jopa Trumpin diktatuuria. Kagan muistuttaa, että vaikka liberaalin demokratian instituutiot kestivät Trumpin ensimmäisen kauden, mikään ei takaa sitä, että ne kestävät toisen kauden, mikäli Trumpin hallinto täyttyy poliittisista toimijoista, jotka ovat ensisijaisesti uskollisia Trumpille, eivätkä Yhdysvaltojen poliittiselle järjestelmälle.

Tähän liittyy Trumpin kannattajien kokemus valtionhallinnon (engl. Deep State) puhdistamisesta: heistä kyse ei ole radikaalista politiikasta, vaan jo olemassa olevan moraalittoman vääryyden korjaamisesta. Tämä edellyttää ”syyllisten” löytämistä ja rankaisemista. Kaganin mukaan Trumpin kyky iskeä poliittista järjestelmää vastaan koetaan hänen kovimpien kannattajiensa joukossa heijastuksena heidän omasta vallastaan – tai sen menettämisestä.

Demokraattisten instituutioiden kestävyys on lopulta kiinni niissä toimivista ihmisistä.

Vertailun vuoksi Trumpin varapresidenttiehdokas J.D. Vance ei myöskään ole suostunut myöntämään Trumpin hävinneen vuoden 2020 vaalit ja toistaa tämän vaalivilppiväitteitä. Trumpin uuden presidenttikauden sisäpiirissä ei olisi enää ”aikuisia huoneessa”.

Trump ehdokkuuden taustalla on ollut myös keskustelua konservatiivisen ajatushautomon Heritage Foundationin lanseeraamasta Project2025 -suunnitelmasta, joka pyrkii muokkaamaan Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria ja instituutioita autoritaariseen ja konservatiiviseen suuntaan.

Suunnitelma keskittää valtaa merkittävästi presidentille, purkaa valtionhallintoa ja korostaa esimerkiksi selvästi kielteistä suhtautumista moninaisiin sukupuolirooleihin, seksuaalisiin ja etnisiin vähemmistöihin ja näiden oikeuksiin. Vaikka Trump on julkisuudessa tehnyt pesäeroa suunnitelmaan, yhteydet hänen aiempaan hallintoonsa ovat selvät. Lisäksi Vance on kirjoittanut esipuheen suunnitelman julkaisuun.

Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski. Lisäksi Trumpilla itsellään on eniten hävittävää, jos politiikka palaa niin sanotusti normaaliin. Presidenttiys on hänelle keino välttää oikeudellinen vastuu, etenkin korkeimman oikeuden tarjoaman syytesuojan myötä.

Kansainvälinen järjestelmä pidättää hengitystään?

Trumpin toimintaa presidenttinä kansainvälisessä politiikassa saattoi pitää ristiriitaisesti sekä ennustettavana että arvaamattomana. Tämä tarkoitti sitä, että Trumpin pystyi kuvitella toimivan johdonmukaisesti sen eteen, mikä edisti hänelle siinä hetkessä kapeasti määriteltyä Yhdysvaltojen etua – tai omaansa. Kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen johtaminen tai edes tukeminen ei häntä kiinnostanut.

Kun Trump nimeää kansainvälisiä poliittisia johtajia, joiden kanssa tulee toimeen, tyypillisesti esiin nousevat autoritaariset johtajat, kuten Unkarin illiberaalia demokratiaa edustava, vuodesta 2010 pääministerinä toiminut Viktor Orbán. Autoritaariset sisäpoliittiset pyrkimykset resonoivat siis kansainvälisten verrokkien kautta.

Kauppapolitiikassa Trump on uhannut lyödä merkittäviä – jopa 200 %:n – kauppatulleja tuontituotteille niin suorien kilpailijoiden, kuten Kiinan, kuin liittolaistenkin suuntaan. Vaikka talouspoliittisissa selvityksissä arvioidaan ehdotettujen toimien kiihdyttävän uudelleen inflaatiota nostamalla tuotteiden hintoja, monen äänestäjän mielessä Trumpin maine diilintekijänä ja kauppamiehenä voi silti tehdä suunnitelmasta uskottavan.

Trump on myös suunnitellut pönkittävänsä entisestään dollarin ylivaltaa kansainvälisessä kaupassa. Kauppapolitiikka ilmenee Trumpin ajattelussa vähemmän kansainvälisen yhteistyön välineenä ja enemmän nollasummapelinä, jossa hän aikoo ”viedä työpaikat” muista maista.

Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.

Time-lehden haastattelun perusteella Trump jatkaisi linjaansa, jossa Yhdysvaltain sotilaallinen apu olisi voimallisesti ehdollista. Keväällä 2024 Trump uhkasi antavansa Venäjän toimia vapaasti sellaista Nato-maata vastaan, joka ei osallistuisi puolustusliiton edellyttämiin puolustusmenoihin. Ehkä tämä vaatimus kuulostaa kohtuulliselta, mutta Trump myös vääristelee aktiivisesti Natoon liittyviä seikkoja omaa ehdollista linjaansa tukien.

Britannian yleisradioyhtiön BBC:n mukaan moni Nato-liittolainen on pyrkinyt muiden kahdenvälisten sopimusten ohella lähestymään jo Trumpin lähipiiriä sovittelevaan sävyyn – reaalipolitiikan hengessä ja varmuuden vuoksi.

Suomessa voimme toki ajatella, että kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) myötä olemme ”turvassa” uudelta Trumpin presidentinkaudelta. Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.

Liberaalin demokratian instituutioiden surkastuminen keskeisen liittolaisen sisäpolitiikassa ei ole mitätön seuraus, kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen järkkymisestä puhumattakaan. Trumpiin suhtautuminen vielä liberaalin demokratian tavanomaisuuden rajoihin mahtuvana ilmiönä perustuu toiveajatteluun.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkeli liittyy kolmeen aiempaan, jossa käsiteltiin normien särkemistä Donald Trumpin presidenttikaudella niin ulko– kuin sisäpolitiikassakin vuoden 2020 vaalien alla sekä vaalien jälkeisiin jännitteisiin.

Artikkelikuva: Kevin Luke / Unsplash

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä jälleen presidenttiehdokkaana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kotimaisten tiedelehtien lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteisen lukupiirin tarkoitus on tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa.

Lukupiirissä on mukana neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Lukupiiriä koordinoi KVS-säätiö (Kansanvalistusseura sr.) ja sen toteutusta rahoittaa Suomen tiedekustantajien liitto.

Helmikuusta toukokuuhun 2024 järjestettävän tiedelehtien lukupiirin podcastin ensimmäisessä osassa Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiirin järjestäjät keskustelevat verkkovälitteisen lukupiirin ideasta ja toteuttamisesta. Järjestäjät kertovat miksi tutkijoiden ja yleisön vuoropuhelu on tärkeää juuri nyt.

Podcastia juontaa Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja, Tampereen yliopiston apurahatutkija Mikko Poutanen. Vieraana podcastissa ovat kasvatustieteen professori ja Aikuiskasvatus-lehden päätoimittaja Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Aikuiskasvatuksen toimituspäällikkö Terhi Kouvo sekä Alue ja Ympäristö -lehden toinen päätoimittaja Ossi Ollinaho.

Moniäänisen tutkimuksen puolesta

Tietopohjaisen päätöksenteon aikakaudella tiedon yleistajuistaminen on erittäin tärkeää. Nuorisotutkimus on tutkimuskenttänä vain yksi monista tutkimuksen aloista, joita olisi tarpeellista tehdä tunnetuksi sekä kansalaisille että päätöksentekijöille. Laaja tutkimuskenttien tunteminen helpottaisi sitä, että poliittisessa päätöksenteossa ei nojauduttaisi kapeasti johonkin tietynlaiseen informaatioon.

Yhteiskuntatieteillä on myös erityinen velvollisuus edistää ymmärrystä yhteiskunnallisista rakenteista. Yhteiskunnallisten rakenteiden merkitys nuorten – ja toki kaikkien ihmisten – arjessa on merkittävää, mutta niiden vaikutukseen ei kiinnitetä huomiota. Tutkijat tiedostavat, että avoimestikaan saatavilla oleva tieto ei ole aina aidosti tavoitettavissa. Lukupiirin ohjaavana ajatuksena onkin ollut tutkijalähtöinen tiedeviestintä: tutkija itse kertoo omasta tutkimuksestaan, mutta avaa myös keskustelua aiheeseen yleisön kanssa. Vastavuoroisesti tutkija saa virikettä omaan ajatteluunsa ja työhönsä.

Lukupiirin ohjaavana ajatuksena onkin ollut tutkijalähtöinen tiedeviestintä: tutkija itse kertoo omasta tutkimuksestaan, mutta avaa myös keskustelua aiheeseen yleisön kanssa. Vastavuoroisesti tutkija saa virikettä omaan ajatteluunsa ja työhönsä.

Usein nuorisoa koskeva uutisointi – ja joskus jopa tutkimus – suhtautuu nuoriin objekteina, ei aktiivisina toimijoina. Lisäksi uutisointia leimaa usein niin kutsuttu huolipuhe, jonka mukaan nuoret eivät opi riittävästi tai syrjäytyvät helposti. Lukupiiri päästää tutkimuksen välityksellä ääneen nuoret itse ja kutsuu nuoret mukaan heitä koskevaan keskusteluun.

Lukupiiri tuo eri tieteenalojen tutkimukset dialogiin keskenään ja auttaa tarkastelemaa meille jokaiselle tuttua aihetta eri tieteenalojen näkökulmasta. Se nostaa keskusteluun aiheita, joita suomalaisessa tutkimuskentässä ei ole juurikaan tai tarpeeksi käsitelty. Näin lukupiiri voi rohkaista osoittamaan tulevaisuuden tutkimuksen suuntia.

Lukupiirillä lähemmäs laajempia yleisöjä

Vaikka tiedelehdet pitävät yhä pintansa tieteellisen keskustelun keskeisinä alustoina, tutkijoita edellytetään entistä enemmän tutkimuksensa jalkauttamista laajojen yleisöjen saataville. Tavan kansalaiset eivät aina löydä tiedelehtien äärelle, tai niiden käyttämä tieteenaloille ominainen kieli voi vaikuttaa vieraalta tai vaikeaselkoiselta. Lisäksi artikkelimuodossa oleva tutkimusteksti vaatii paljon pidempää keskittymisaikaa kuin vaikkapa uutistekstit. Tämä on erityisesti vaarana, kun halutaan lähestyä nuoria yleisöjä, jotka ovat tottuneet somen nopeatempoisempaan maailmaan.

Lukupiiri keskustelun muotona suuntautuu toivottavasti moniääniseksi ja tasa-arvoiseksi: tutkimukseen syventyminen ei ole ennakkovaatimus lukupiiriin osallistumiselle. Lukupiiri vahvistaa moniäänistä ja moniarvoista keskustelukulttuuria sekä tutkittuun tietoon pohjautuvaa sivistyspääomaa.

Lukupiiri ja podcast kutsuvat mukaan myös nuorten parissa työskenteleviä, kuten opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.

Lukupiirin yleisöksi soveltuvat nuoret, opiskelijat, toimittajat ja päättäjät. Koska päättäjät luovat rakenteita, jotka vaikuttavat nuorten elämään, he voivat myös vahvistaa sellaisia rakenteita, joissa nuorten ääni kuuluu ja jotka luovat toiveikkaampia ja merkityksellisempiä toiminta- ja kokemuskenttiä nuorille, varsinkin luontoympäristön suhteen. Lukupiiri ja podcast kutsuvat mukaan myös nuorten parissa työskenteleviä, kuten opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.

Lukupiiriä on mahdollista hyödyntää opetuksessa, kun käsitellään nuorten osallisuutta, yhteiskunnan rakenteita ja ympäristöongelmia koskevia asioita. Alustukset voivat toimia vaikkapa luentopäiväkirjan perustana

Lukupiiristä haluttiin myös tehdä podcastmuotoiset tallenteet saavutettavuutta ajatellen. Jokaisen lukupiirin jälkeen alustukset julkaistaan podcastina, jotta mielenkiintoisiin aiheisiin on mahdollista palata myöhemminkin. Podcast lisää lukupiirin saavutettavuutta: alustuksia voi kuunnella ajasta ja paikasta riippumatta, vaikka lenkkipolulla, pyöräillessä töihin ja takaisin tai koiraa ulkoiluttaessa. Podcast sopii myös opetuksen tueksi.

Sivistyksen teemavuosi 2024

Kotimaiset tiedelehdet pyrkivät jatkuvasti edistämään suomenkielisen tutkimuksen vaikuttavuutta: tutkimuksen ja tutkitun tiedon vahvistaminen yhteiskunnassa on näille yhteinen asia. Lukupiirien ja podcastien kokeilu uusina tiedeviestintämuotoina on osa tätä tärkeää pyrkimystä. Lukupiiri podcasteineen sopii siten hyvin osaksi Sivistyksen teemavuotta 2024.

Osana teemavuotta Kansanvalistussäätiö jalkauttaa myös Oppimisen ja sivistyksen tiedekeskuksen Sopen herättelemään yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaisen perustan koulu antaa nuoren elämälle. Sopen pysyvässä näyttelyssä voi piipahtaa Helsingin Töölössä tai tutustua pop up -näyttelyyn Sivistyksen teemavuoden kiertueella.

Lukupiiri kalenteriin

Lukupiiri kokoontuu kevään 2024 aikana helmikuusta toukokuuhun neljä kertaa. Kullakin kerralla käsitellään kaksi tutkimusartikkelia alustusten pohjalta ja käydään näistä keskustelua. Lukupiiri on maksuton, mutta edellyttää ilmoittautumisen. Voit ilmoittautua lukupiiriin esimerkiksi avaamalla linkin tästä.

Lukupiriin aikataulu ja alustukset selviävät tästä taulukosta:

Lukupiirin ensimmäinen virallinen kokoontuminen järjestetään 13.2.2024, jolloin lukupiirin teemana ovat ”Haasteet, haaveet ja hyvä elämä”. Tuolloin lukupiirissä alustavat Mari Käyhkö ja Päivi Armila artikkelistaan “’Tasasen paskaa kuuluu’: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa” sekä Anne Airaksinen, hänen, Janna Satrin, Seija Ollilan ja Arto Salosen yhteisartikkelista ”Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen: Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa”. Molemmat artikkelit on julkaistu Aikuiskasvatus-lehdessä.

Lukupiirin sivulta löydät myös kuhunkin alustukseen liittyvää lisälukemistoa.

Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin toiminut Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2019–23.

Ulpukka Isopahkala-Bouret työskentelee kasvatustieteen professorina Turun yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella, erityisalana koulutuksellinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Hän on toiminut Aikuiskasvatus-lehden päätoimittajana vuodesta 2019 lähtien.

Terhi Kouvo on Aikuiskasvatus-lehden toimituspäällikkö KVS-säätiössä.

Ossi Ollinaho on Alue ja Ympäristö -lehden päätoimittaja yhdessä Minna Santaojan kanssa. Hän toimii yliopistotutkijana Globaalin kehitystutkimuksen tieteenalassa Helsingin yliopistossa.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Artikkelia päivitetty 23.2.2024: Lisätty artikkelin loppuun tieto lukupiirin ja podcastin yhteistyökumppaneista.

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Mitä nuoret ajattelevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

A Storm Foretold (Christoffer Guldbrandsen, 2023), esitetään DocPoint-festivaaleilla keskiviikkona 31.1.2024 ja lauantaina 3.2.2024.

Tanskalaisen Christoffer Guldbrandsenin dokumentti yhdysvaltalaisesta politiikasta nostaa keskiöön kenties vähemmän tunnetun konservatiivipolitiikan ja republikaanipuolueen taustahahmon Roger Stonen. Stonen tunnettavuus nousi merkittävästi, kun miehestä julkaistiin vuonna 2017 Dylan Bankin, Daniel DiMauron ja Morgan Pehmen käsikirjoittama ja ohjaama elämänkerrallinen dokumenttielokuva ”Get me Roger Stone”, johon Stone myös osallistui ilmeisen avoimesti ja mielellään.

Stone on tässäkin dokumentissa suoranaisesti halukas osallistuja, mikä korostaa miehen tyyliä: hän ei ole mikään varjoista toimiva nukkemestari, vaan avoimesti omaa agendaansa edistävä poliittinen toimija. Stonen omintakeinen ja anteeksipyytelemätön tyyli antaa kuvan valtapelin pelurista, jolle vain voitto ratkaisee.

Stonea voi kuvailla niin lobbariksi kuin poliittiseksi strategiksikin. Hän on toiminut republikaanipuolueen piirissä Richard Nixonin presidenttikaudelta lähtien – Stone oli sotkeentunut jo Watergate-skandaaliin. Stonella oli myös läheiset suhteet Donald Trumpiin ennen tämän presidenttiyttä: Stone ajoi Trumpia politiikkaan, koska näki tämän potentiaalin nimenomaan republikaaniäänestäjien aktivoimisessa.

Gulbrandseninin dokumentti on tehty Trumpin presidentinkauden puolivälissä ja vie Stonen tarinaa aiempaa dokumenttia pidemmälle. Dokumentti kattaa Stonen oikeudenkäynnin, tuomion ja armahduksen, ulottuen vielä vuoden 2021 tammikuun 6. päivän Yhdysvaltain kongressitalon (Capitol) valtaukseen asti, jonka dokumentti esittää osana Stonen edustaman politiikan tyylin jatkumoa.

Presidentillinen vapaudu vankilasta -kortti

Erikoissyyttäjä Rober Mueller tutki Venäjän vaikuttamisyrityksiä vuoden 2016 presidentinvaaleihin ja näiden yhteyksiä Trumpin vaalikampanjaan. Vaikka tutkinta ei löytänyt suoria yhteyksiä presidenttiin, se johti oikeudenkäyntiin, jossa Stone oli syytettynä todistajien uhkailusta ja oikeusjärjestelmän toiminnan estämisestä Muellerin tutkimusten yhteydessä. Dokumentin kulku etenee Stonen oikeudenkäyntiin melko nopeasti.

Dokumentissa nähdään, kuinka Stone muistuttelee jopa täysin avoimesti mediassa poliittisille liittolaisilleen omasta merkityksestään ja lojaaliudestaan Trumpille. Trumpin pyynnöstä hänen hallintonsa oikeusministeriö puuttuikin tuomioon jo helmikuussa 2020 erilaisilla lieventävillä suosituksilla. Oikeusministeriön painostus johti jopa oikeudenkäynnin syyttäjien eroon.

Stone tuomittiin lopulta 40 kuukaudeksi vankilaan. Monille Trumpin kannattajista Stone oli uskollisuuden perikuva, joka oli valmis menemään vankilaan suojellakseen Trumpia poliittiselta ajojahdilta. Toisaalta yhtä ilmiselvältä tuntui, ettei Stone edes joutuisi vankilaan: dokumentaristi kommentoikin, kuinka uskomattomalta tuntui seurata tapahtumien kehitystä, jossa Stonen armahduksesta vastasi se sama ihminen, jota Stone suojeli ottamalla tuomion kontolleen.

Trump armahti Stonen heinäkuussa 2020, eikä Stone ehtinyt valitusprosessien vuoksi viipyä vankilassa päivääkään.

Dokumentti osoittaa myös selvästi, kuinka republikaanipuolueen ja laajemmin yhdysvaltalaisen konservatiivioikeiston mielestä Stone ei tehnyt mitään väärää.

Dokumentti osoittaa myös selvästi, kuinka republikaanipuolueen ja laajemmin yhdysvaltalaisen konservatiivioikeiston mielestä Stone ei tehnyt mitään väärää. Trumpin armahdus oli ikään kuin sinetti tämän käsityksen vahvistukseksi: poliittisena pidettyyn tuomioon vastattiin siis poliittisella sekaantumisella.

Myös Trump itse hyökkäsi henkilökohtaisesti Stonen oikeudenkäyntiä vastaan tavalla, mikä on sittemmin entisen presidentin omissa oikeudenkäynneissä muodostunut suorastaan hänen ja lähipiirinsä tavaramerkiksi. Syyllisyyden myöntäminen tai katumuksen esittäminen katsotaan tässä politiikan tyylissä heikkoudeksi: joulukuussa 2023 Trumpin entinen luottomies, asianajaja Rudy Giuliani toisti heti oikeustalon portailla juuri samat väitteet, joista oli hetki sitten saanut tuomion yli 140 miljoonan dollarin korvausvaatimuksista.

Presidentillisestä armahduksesta on tullutkin merkittävä kysymys myös entistä presidentti Trumpia koskevissa oikeusjutuissa, ja syytteissä, joita on kertynyt joulukuuhun 2023 mennessä yhteensä 91 kappaletta. Presidenttiyden suoma syytesuoja ja armahdusoikeus eivät välttämättä ole mitättömin syy sille, että Trump ja hänen seuraajansa haluavat takaisin valtaan.

Nihilistisen politiikan kierre

Stonen konservatiivipolitiikka on omaksunut moraalisen absolutismin piirteitä, eli hyvän ja pahan väliset rajanvedot oikeuttavat ennakoivatkin epädemokraattiset toimet. Stonen kaltaisten toimijoiden mielestä demokratian henki ja liberaalin demokratian arvot ovat lopulta naiivia haihattelua: voitto – valta – on lopulta tärkeintä, sillä vain niin edistetään omaa agendaa.

Niin ikään Stone ei ole kiinnostunut siitä miltä tietyt poliittiset toimet näyttävät, sillä vain tulokset ratkaisevat. Poliittisten vastustajien kanssa ei neuvotella, vaan heidät lyödään. Koska kokemus on, että poliittinen vastapuoli pelaa moraalitonta peliä, on täysin hyväksyttävää vastata siihen samalla mitalla. Ajattelua leimaa yksinkertainen puolella tai vastaan -jaottelua tukeva moraalikertomus, jota aiemmin nähtiin ulkopoliittisena erontekona terrorismin vastaisessa sodassa. Stonen retoriikassa vastaava toimii sisä- ja puoluepoliittisena jakolinjana.

Taustalla on myös äärimmäisen synkeä tulkinta politiikan syvimmästä luonteesta. Stone kanavoi Yhdysvalloissa vallitsevaa laajamittaista poliittisen järjestelmän vastaista maailmankatsomusta (tai ideologiaa), jonka mukaan politiikka hahmotetaan lähtökohtaisesti likaisena ja moraalisesti kyseenalaisena toimintana. Tulkinta ei toki ole erityisen uusi tai rajoittunut ainoastaan Yhdysvaltoihin.

Näin Donald Trump saattoi kuitenkin presidenttiehdokkaana esiintyä poliittisen järjestelmän ulkopuolisena ja siten moraalisesti tahrattomana ja jopa lahjomattomana toimijana. Tätä identiteettiä on jatkettu esittämällä, että Trumpia vastaan nostetut oikeusjutut ilmentävät korruptoituneen poliittisen järjestelmän vainoa. Oikeistokonservatiiveihin kohdistuvat rikostutkinnat nähdään osoituksena tekopyhyydestä. Tätä nihilistisen politiikan kierrettä Stone ruokkii joko tietoisesti tai oman moraalinarratiivinsa vankina – ideologiansa sokaisemana.

Tie Kongressitalon valtaukseen ja jälkilöylyt

Poliittinen nihilismi ja mielikuvat moraalittomista poliittisista vastustajista näkyivät Stonen vaalivilppiväitteille nojanneessa poliittisessa strategiassa. Tarkemmin sanottuna Stone oli valmistellut väitteitä vaalivilpistä ja vaalien varastamisesta (#stopthesteal) jo vuoden 2016 presidentinvaaleihin, mutta Trumpin voitettua tuolle poliittiselle kampanjalle ei ollut tarvetta. Vuonna 2020 kampanja elvytettiin toden teolla jo hyvissä ajoin ennen vaaleja. Dokumentissa Stone käynnistää kampanjan dokumentaristin silmien edessä: dokumentaristi toteaa todistaneensa demokratian vastaisen hyökkäyksen valmistelua.

On epäselvää missä määrin Stone aidosti uskoo vaalivilppiväitteisiin, mutta hän ainakin pystyy puhumaan dokumentissa aiheesta todellisella tunteen palolla. Koska hänen käsityksensä mukaan demokraattien vaalivilppi oli jo etukäteen todettu fakta, hänen on helppo oikeuttaa autoritäärisetkin keinot, jolla Donald Trump pidettäisiin vallassa. Ja kuten tiedetään, myös Trump lähti mukaan valheelliseksi osoitettuihin vaalivilppiväitteisiin täysin rinnoin: Trumpin rinnalla Stone päällysti tien kohti Kongressitalon valtausta.

Äärioikeistolaisille ryhmille kuten Proud Boys ja Oathkeepers, Trumpin järjestämä kokoontuminen tammikuun kuudentena, eli päivänä, jolloin presidentti Joe Bidenin vaalivoitto piti vahvistaa, oli vaalivilppiretoriikan pohjalta vallankumouksen päivä. Näiden ryhmien tai esimerkiksi salaliittoteoreetikko Alex Jonesin läheisyys Stonen kanssa ilmenee myös dokumentista. Nihilistisen politiikan kierre kiihtyy kohti Stonen vaalivilppiväitteiden ruokkimaa, mutta surkeasti suunniteltua ja osaamattomasti toteutettua vallankaappausyritystä, kuten dokumentaristi asian ilmaisee.

Dokumentissa Stone käynnistää kampanjan dokumentaristin silmien edessä: dokumentaristi toteaa todistaneensa demokratian vastaisen hyökkäyksen valmistelua.

Stone itse vetäytyi vauhdikkaasti pääkaupunki Washingtonista Capitol Hillin tapahtumien jälkeen. Dokumentissa kuuluvat selvästi jälleen kerran toistuvat, kuin itselle suunnatut vakuuttelut, että mehän emme tehneet mitään väärää. Mantra toistuu niin Trumpin kuin Stonenkin puheissa. Stone pelkäsi silti, että hänen yhteytensä vaalivilppikampanjointiin voisi johtaa uusiin syytteisiin. Stone pyytää kameroiden kuvatessa Trumpilta jo toista armahdusta, ennen kuin häntä on edes syytetty mistään.

Stonen näkökulmasta Biden liittolaisineen lähtisi taatusti vainoamaan Stonen kaltaisia viattomia, vapautta puolustavia kansalaisia – kenties siksi, että näin Stone ymmärtää nihilistisen politiikan kierteen toimivan.

Dokumentin lopussa Stone on silminnähden pettynyt ja turhautunut siihen, että silloinen poliittinen liikevoima pysähtyi kongressitalon valtausyritykseen. Dokumenttia katsoessa tulee vaikutelma, että jos Stone olisi ollut Trumpin hallinnon yläportailla, tammikuun 6:nnen päivän tapahtumat olisivat myös voineet edetä radikaalimpaan suuntaan. Kenties kiroileva Stone pelkääkin uusia syytteitä enemmän poliittisen pelin häviämistä ja merkityksettömäksi muuttumista.

Poliittisen dokumentin arvo

Dokumentissa näkyvät mielenkiintoisella tavalla myös sen tekemisen haasteet. Noin puolen tunnin jälkeen Stone katkaisee dokumentintekijöiden pääsyn elämäänsä, koska he eivät voineet maksaa Stonelle tämän odottamaa korvausta. Pian sen jälkeen dokumentaristi saa kuntosalilla sydänkohtauksen. Dokumentaristin aiempi lausahdus Stonen viestintävastaavalle, että dokumentin jatkamisessa oli hänelle kyse elämästä ja kuolemasta, piti miltei kirjaimellisesti paikkansa. Dokumentaristi saakin palata vuoden 2020 presidentinvaalien alla seuraamaan Stonea uudelleen.

Stonea voidaan pitää yhtenä niistä avaintekijöistä, jotka muokkasivat Trumpin vuoden 2016 presidenttikampanjaa yhdessä Trumpin silloisen neuvonantajan Steve Bannonin kanssa. Stone oli myös, kuten dokumentista selviää, keskeinen toimija valheellisten vaalivilppiväitteiden levittämisessä, jotka yhä pitävät otteessaan republikaanipuolueen edustajiston enemmistöä – ainakin julkisuudessa – sekä merkittävää osaa sen kannattajakunnasta.

Stonesta kertovia dokumentteja voidaan pitää tärkeinä aikalaiskuvauksina amerikkalaisen politiikan ammattilaisista, jotka eivät ole poliitikkoja.

Stonen vaikutusta republikaanipuolueen ajautumiseen Trumpin puolueeksi ei sovi liioitella, muttei sitä voida dokumentin perusteella vähätelläkään. Stonesta kertovia dokumentteja voidaan pitää tärkeinä aikalaiskuvauksina amerikkalaisen politiikan ammattilaisista, jotka eivät ole poliitikkoja. Hänen kaltaisensa poliittiset toimijat osaavat tunnistaa poliittista tyytymättömyyttä ja muokata sitä hyvin raadollisessa hengessä poliittisten tavoitteidensa edistämiseen.

Dokumentaristin loppukaneetti antaa viitteen siitä, että dokumentin nimi, ”ennustettu myrsky”, ei viittaakaan kongressitalon valtaukseen, vaan johonkin tulevaan myrskyyn yhdysvaltalaisessa politiikassa. Ajatus ei ole erityisen rohkaiseva.

Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja vuosina 2019–23.

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Valtapelin peluri ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa keskityin tiedekritiikin luonteeseen sekä määrittelin tiedekritiikin erilaisia lähtökohtia. Sekä konservatiivis-ideologinen että tieteen välinearvoa korostava kritiikki rakentuivat selvästi erillisiksi tiedekritiikin muodoiksi, jotka eivät edusta tiedettä kokonaisuudessaan kyseenalaistavaa tieteenvastaisuutta, eivätkä noudata tai hyväksy tieteen omaa sisäistä kritiikkijärjestelmää.

Rakentavan keskustelun puuttuminen Suomen Akatemian rahoituspäätösten ympäriltä turhauttaa monia tieteentekijöitä, jotka ovat huomanneet, ettei aiempia selityksiä ole ymmärretty tai edes luettu. Tarkempaa olisi luultavasti kuitenkin sanoa, että niitä ei ole lähtökohtaisesti hyväksytty: siksi keskustelu leimahtikin uudelleen. Tällöin on paikallaan tarkastella myös kritiikin esittäjien mahdollisia motivaatioita.

Professoriliiton blogin hiljattaisessa kirjoituksessa esitetään, että kyse on paineesta ohjata tutkimuskohteiden valintaa poliittisesti tai ideologisesti. Blogikirjoituksessa pohditaankin, onko ongelma hankkeissa itsessään vai tiedeviestinnässä. Tässä artikkelissa tarkastelen nykyistä tiedekritiikkiä politiikan tutkijan näkökulmasta keskustellen lisäksi siitä, mikä voisi olla paremman tiedeviestinnän usein peräänkuulutettu rooli tiedekritiikkiin vastaamisessa.

Tiede uutena ideologisena rintamana

Tieteen välinearvoa korostava kritiikki nivoutuu osaksi laajempaa ideologista suunnanmuutosta. Ajattelutapa, jossa korostetaan yksilön verorahojen merkitystä ja oikeutta päättää niiden käytöstä on merkittävä suunnanmuutos siitä yhteisen hyvän periaatteesta, mitä hyvinvointivaltio ja -yhteiskunta ovat edustaneet. Ideana on nimenomaan ollut, että kun kaikkien verorahat laitetaan yhteen, niillä voidaan rahoittaa yhteiskunnan – ei yksilöiden – arvokkaaksi arvioimia hankkeita.

Tämä on ongelmallista siksi, että monet sosiaaliohjelmat, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, eivät ole kovinkaan suosittuja: esimerkiksi entisten rikollisten tai huumeiden käyttäjien tukeminen voi tuntua kansalaisesta epäreilulta. Tämä ei ole sikäli harvinaista, että esimerkiksi hyvinvointivaltion sosiaaliohjelmia on aiemminkin arvioitu sen suhteen, kuka yhteiskunnan tukea ansaitsee.

Tässä ajatusmaailmassa tieteen rooli yleishyödykkeenä on samaan tapaan kyseenalaistettu. Erityisesti ”nettoveronmaksajaksi” samaistuva kansalainen katsoo olevansa moraalisesti oikeutettu kritiikkiin, koska hän katsoo myös olevansa näiden palveluiden rahoittaja. Vastaavia näkemyksiä löytyy nimenomaan talouspoliittisen ideologian oikealta laidalta: talousoikeistolaiset puolueet tyypillisesti kannattavat verrattain pientä valtion roolia, ja kasvatettua yksilön vastuuta – sekä myös kääntäen yksilön oikeuksia vapautua esimerkiksi liialliseksi koetun verotuksen taakasta.

Ajan henki siis on sopiva sille, että tieteen taloudellista merkityksellisyyttä edellytetään entistä tiukemmin. Tieteen ja tutkimuksen liuku tähän suuntaukseen on tullut selvästi näkyväksi sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa.

Petteri Orpon hallituksen aloitettua työnsä perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtionvarainministeri Riikka Purra on myös syksyllä 2023 tunnustautunut fiskaalikonservatiiviksi. Fiskaalikonservatiivit ovat määritelmällisesti hyvinvointivaltion kaltaisen ”ison valtion” vastustajia. Tämä on myös näkynyt Orpon hallituksen politiikassa, jossa julkista sektoria leikataan, mutta myönnetään myös veroalennuksia, jolloin julkisella sektorilla on entistä vähemmän rahaa jaettavaksi.

Näin edellisessä tekstissä määritellyt kulttuuriskonservatiivinen ja tieteen välinearvoa korostava talousoikeistolainen ideologinen lähtökohta tukevat toisiaan. Oikeistopopulistinen eliitinvastainen kansalaismielipide sekoittuu talousoikeiston vastuullisen taloudenhoidon peräänkuuluttamiseen. Kulttuurikonservatiivinen ja fiskaalikonservatiivinen maailmankuva ovat löytäneet toisensa Orpon hallituksessa. Siihen nähden tiedekritiikki on ideologisesti johdonmukaista.

Helsingin yliopiston vanhempi yliopistonlehtori Markku Sippola kirjoitti hiljattain uskottavasti hyvinvointivaltion konservatiivisesta käänteestä. Muissa arvioissa on katsottu, että hyvinvointivaltion taustalla ollut yhteiskuntasopimus on yksinkertaisesti vanhentunut.

Tässä ideologisessa kamppailussa ei enää ”pelasteta” hyvinvointivaltiota uusille polville, vaan muokataan sitä radikaalisti erilaiseksi. Taustalla vaikuttava ideologinen murros on tosin kestänyt pitkään: sosiologit Risto Heiskala ja Eeva Luhtakallio kirjoittivat jo vuonna 2006 käännöksestä kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa. Niin ikään tutkimuksissa on havaittu 2000-luvun edetessä yritysmaailmasta tuttujen ”kipeiden mutta välttämättömien” päätösten leviäminen juuri talouden ehdoilla tehtävään politiikkaan.

Ajan henki siis on sopiva sille, että tieteen taloudellista merkityksellisyyttä edellytetään entistä tiukemmin. Tieteen ja tutkimuksen liuku tähän suuntaukseen on tullut selvästi näkyväksi sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa. Mikäli tiede joutuu puolustamaan itseään taloudellista arvoa korostavan ideologian ehdoilla, sitä kamppailua se ei voi voittaa.

Tiedekritiikki ja sen kohteet

Tieteentekijät ovat oman alansa ammattilaisia ja siten huonosti varustettuja vastaamaan avoimeen tai naamioituun ideologiseen kritiikkiin. Kun tutkijat vastaavat rahoituspäätösten kritiikkiin, he eivät tarkoita, etteikö kritiikkiä saisi esittää, vaan että kritiikin esittämisen edellytykset eivät usein toteudu tieteen piirissä ilman alan tuntemusta.

On syytä korostaa, että kaikki näissä yhteyksissä annettu kaikki palaute ei tosiaankaan ole ollut tiedekritiikkiä, vaan Suomen Akatemian on jopa täytynyt ottaa kantaa niin tutkijoihin kuin sen omaa henkilöstöön kohdistuvaa suoranaista häirintää vastaan. Myös Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi on ottanut kantaa syksyn 2023 keskustelujen osalta, jotka se on katsonut täyttävän tutkijoiden häirinnän tunnusmerkit.

Tutkijoiden ja asiantuntijoiden – mutta myös toisaalta toimittajien – häirintä on tunnistettu ilmiö myös Suomessa, joskin maaliskuun 2023 alussa julkaistu kansainvälinen akateemisen vapauden indeksi osoittaa, että tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus ovat uhattuina laajalti.

Tällöin omista lähtökohdistaan perusteltuun tiedekritiikkiin sosiaalisessa mediassa yhtyvä ei ehkä näe olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, josta merkittävä osa täyttää pikemminkin häirinnän tunnusmerkit.

Koska kritiikki tai häirintä kohdistuu vain rajattuun määrään tutkimushankkeita ja niiden tutkijoita, se tarkoittaa, että myllytys voi jäädä monelta huomaamatta. Joillain aloilla tutkijat – tai tiettyjä aiheita käsittelevät tutkijat – ovat kohdanneet häirintää jo pitkään. Nykyinen kyseenalaistaminen tulee muun jatkuvan epävarmuuden ja kaventuvan itsemääräämisoikeuden kanssa kamppailun päälle, jolloin siilipuolustus sosiaalisessa mediassa lienee melko inhimillinen reaktio.

Eräs kollega huomautti myllytyksen psykologisen hinnan kasvavan jo kohtuuttomaksi. Uranäkymiltään epävarmassa akateemisessa työssä monesta tutkijasta tuntuu liialliselta ja raskaalta, että tiukan tieteellisen seulan läpäisseen tutkimuksen myöntävän rahoituspäätöksen jälkeen joutuisi vielä perustelemaan omaa tutkimustaan ja sen oikeutusta sosiaalisen median ”arviointipaneeleille”. Näistä tiedeviestinnällisistä väännöistä on jo nyt tullut merkittävää laskennallisesti näkymätöntä, mutta käytännössä paljon aikaa ja energiaa kuluttavaa lisätyötä monelle tiedeyhteisön jäsenelle.

Tiedeviestinnällisistä väännöistä on jo nyt tullut merkittävää laskennallisesti näkymätöntä, mutta käytännössä paljon aikaa ja energiaa kuluttavaa lisätyötä monelle tiedeyhteisön jäsenelle.

Kritiikkiä esitetään usein rajoitetuin tiedoin, eikä sitä olla halukkaita etsimään lisää. Esimerkiksi toistuvasti kritiikin kohteeksi joutuvalla ulosteen politiikkaa käsittelevällä tutkimushankkeella on selvät tutkimusprojektin sivut, jotka löytyvät hakukoneella. Sivuilla hankkeen tarkoitus selitetään yleistajuisesti.

Nykyisen kritiikin mielenkiintoinen lisämauste onkin ollut syyttää rahoituspäätöksiä perustelevia ylimielisyydestä. Tähän leimaan riittää jo se, että yrittää ohjata kritiikin esittäjää kohti lisätietoa.

Niin ideologisessa kuin välinearvoissakin tiedekritiikissä todistustaakka tutkijan omasta kelvollisuudesta ja arvokkuudestaan on aina julkisen rahan saajalla, koska hän saa ”muiden rahoja”. Tieteentekijät tiedostavat kyllä olevansa, jo aiemmassa artikkelissa mainitun tulosohjausmallin ja kilpailukulttuurin kautta, epäsuorasti tilivastuussa saamansa rahoituksen vastuullisesta ja tehokkaasta käytöstä.

Lisäksi kritiikillä voi olla myös haitallisia epäsuoria vaikutuksia, kun yhteiskunnallisia kipupisteitä tai sokeita kohtia tutkitaan. Näitä ilmiöitä tai ryhmiä tutkiville hankkeille julkisesti ja pahantahtoisesti nauraminen voi työntää vaikutuksenalaiset entistä syvemmälle yhteiskunnalliseen marginaaliin. Ensisilmäykseltä ”huvittava” tutkimushanke aikuisvaipoista voi kuitenkin käsitellä merkittävällä tavalla vaiettua häpeää.

Ratkaiseeko parempi tiedeviestintä ideologisen haasteen ongelman?

On esitetty, että osoitetut ongelmat voitaisiin korjata paremmalla tiedeviestinnällä: rahoituspäätösten yhteydessä tulisi julkaista täysi tutkimussuunnitelma ja/tai osoitus tutkimuksen käytännön hyödyistä. Oletus kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtää tieteen luonteen väärin, sillä kaikki tutkimus on lähtökohtaisesti hyödyiltään epävarmaa tai potentiaalista. Lisäksi kriitikot arvioivat jatkuvasti tutkijoiden keskusteluun osallistumisen sävyä: tieteentekijän pitää osata viestiä tavalla, joka arvioidaan rakentavaksi ja helposti lähestyttäväksi.

Ironisesti juuri kilpailutettu rahoitusmalli ja tuottavuuskeskeinen ajatusmaailma akateemisessa työssä on johtanut siihen, että tutkijoilla on vain vähän aikaa osallistua yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Juuri yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arvostus urapolulla ja rahoitusmallissa on puutteellista. Sosiaalisen median kriitikot odottavat tutkijoilta tiedeviestintää, jota tieteen nykyinen rahoitusmalli ei lainkaan palkitse. Suomessa tiedeviestintää tehdään tutkijalähtöisesti jo nyt melko lailla vapaaehtoisvoimin – myös tässä lehdessä, josta tämän artikkelin luet.

Sosiaalisen median kriitikot odottavat tutkijoilta tiedeviestintää, jota tieteen nykyinen rahoitusmalli ei lainkaan palkitse. Suomessa tiedeviestintää tehdään tutkijalähtöisesti jo nyt melko lailla vapaaehtoisvoimin – myös tässä lehdessä, josta tämän artikkelin luet.

Olisi hienoa nähdä, että tästä kaikesta seuraisi tutkijalähtöisen yleistajuisen tiedeviestinnän arvostuksen kasvu sekä myös kestävän yleistajuisen tiedejulkaisemisen lopulta melko vähäisten resurssien takaaminen. Tutkijat kertovat jo tutkimuksestaan oma-aloitteisesti: esimerkiksi nyt lukemasi Politiikasta-lehti aloitti Politiikasta Akatemia -artikkelisarjan nimenomaan antaakseen parempaa kuvaa Suomen Akatemian rahoittamien projektien kokonaisuudesta.

Paremman tiedeviestinnän edellyttäminen voi olla niin sanotusti liikkuvaan maalitauluun osumista. Välttyäkseen ylimielisen tutkijan leimalta pitää pystyä perustelemaan rahoituspäätöksen taustalla oleva tutkimus tavalla, joka a) on helposti ymmärrettävissä, b) jolla on selvästi mitattavaa konkreettista arvoa ja c) jonka aiheen nettikeskustelija voi hyväksyä. Jos selitykset halutaan tietyssä formaatissa tiettyyn paikkaan, eikä kriitikon voida olettaa etsivän lainkaan lisätietoja hankkeesta oma-aloitteisesti, lienee selvää, että tämä on mahdottoman epäreilu yksipuolinen valtasuhde.

Jatkuvasti vastaanottajan odotuksiin muokattu tiedeviestintä voidaan nähdä myös epäeettisenä, eli toisin sanoen yrittäen sanoittaa tutkimuksen pyrkimys tietyn poliittisesti motivoituneen odotuksen mukaiseksi.

Nykyisen kritiikin ideologinen tarkastelu antaa vaikutelman, että tiettyjen tieteenalojen ja tutkimusaiheiden kyseenalaistaminen tulee jatkumaan: näin voimakkaita ideologisia pyrkimyksiä on vaikeaa kumota viestinnällisesti. Tällöin on jopa todennäköistä, että kritiikkiä ei anneta aitoon vuorovaikutteiseen keskusteluun pyrkien, vaan ainoastaan omaa näkökulmaa pönkittäen.

Jos yleisöllä ei ole aidosti halua kuunnella, on epäselvää, onko vaaditusta tarkemmasta raportoinnista ja yleistajuistamisesta mitään hyötyä. Näin ainoastaan synnytettäisiin jälleen tutkijoille lisää ylimääräistä työtä, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi tieteestä käytävän keskustelun tasoon.

Arvopohjasta tai taloudellisen välinearvon ehdottomuudesta kumpuavaan ideologisesti motivoituneeseen kritiikkiin vastaaminen lienee mahdoton tehtävä. Jos yleisöllä ei ole aidosti halua kuunnella, on epäselvää, onko vaaditusta tarkemmasta raportoinnista ja yleistajuistamisesta mitään hyötyä. Näin ainoastaan synnytettäisiin jälleen tutkijoille lisää ylimääräistä työtä, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi tieteestä käytävän keskustelun tasoon.

Kannattaako tutkijoiden sitten edes yrittää tiedeviestiä tällaisessa asemassa? Mielestäni aina kannattaa yrittää, mutta oman jaksamisen ja annettujen resurssien puitteissa. Haluan uskoa tiedeviestinnän voimaan, eli tieteellisen tiedon yleistajuistamiseen ja saataville tekemiseen. Olisi mielenkiintoista nähdä, johtaisiko esimerkiksi Suomen Akatemian jokaisesta rahoituspäätöksestä laadittu ylimääräinen yleistajuinen selite näiden valikoitujen tutkimusten julkiseen käsittelyyn rakentavammassa hengessä.

Mikäli ei, kriitikoiden taustalla alun alkaenkaan ei ole ollut mikään aito uteliaisuus, vaan pyrkimys jalkauttaa omaa ideologiaansa, eli pyrkiä poliittisesti ohjailemaan tiedettä oman maailmankatsomuksensa suuntaisesti. Tällaisesta toiminnasta onkin kokemusta erityisesti Unkarissa.

Suomessa kasvavasta valmiudesta tehdä poliittisia väliintuloja tieteen ja tutkimuksen piirissä antaa viitteitä Helsingin Sanomien uutisoima väliintulo Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) maahanmuuttoa käsittelevään tutkimusteemaan, koska sen ei katsottu vastaavan hallitusohjelman henkeä. Vastaavia poliittisia väliintuloja ei aiemmin ole tehty tiedeyhteisön ehdottamiin tutkimuspainotuksiin.  

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa ja entinen Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Nejc Soklič / Unsplash

Julkaisu Turhauttava tiedekritiikki 2: Tutkimusrahoituksen arvostelu kertoo yhteiskunnan suunnanmuutoksesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemian rahoituspäätösten julkisesta ruotimisesta on muutamassa vuodessa tullut eräänlainen sosiaalisen median karnevaali. Kansalaiset, mutta myös toimittajat ja poliitikot nostavat kepin nokkaan tutkimuksia, joiden julkisen rahoituksen perusteita kyseenalaistetaan usein ennen kuin tutkimus on edes alkanut.

Monet tieteentekijät ovat viestineet ja perustelleet tutkimusrahoitusjärjestelmää heille, jotka ovat aidosti kiinnostuneita ja jaksavat kuunnella. Vuonna 2021 käynnistynyt #minätutkin -kampanja pyrki sanoittamaan sosiaalisen median alustoilla tutkimuskohteita napakasti ja yleistajuisesti. Kampanja palkittiin myös tieteen vuorovaikutusteon kunniamaininnalla. Kampanjaa olivat edistämässä Tieteellistenseurojen valtuuskunnan julkaisupäällikkö Sami Syrjämäki ja Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä.

Kärsivällisesti ovat viestineet kuluneena vuonna esimerkiksi tutkijat Timo R. Stewart, Toni Malminen, Mikael Niku ja moni muu. Myös Suomen Akatemia on vastannut rahoituspäätöksiin kohdistuneeseen kritiikkiin omien työntekijöittensä kautta, jo usean vuoden ajan.

Tiedeyhteisö on pyrkinyt vastaamaan kritiikkiin selventäen, tarkentaen ja valaisten rahoitusjärjestelmän käytäntöjä sekä tutkimushankkeiden sisältöä. Siitä huolimatta aitoa vuoropuhelua käydään vain harvoin.

Koska sosiaalisen median lukuisissa keskusteluissa käytävä tiedekritiikki ja vastaukset siihen eivät ole kovinkaan lähestyttäviä, on syytä tarkastella tätä ilmiötä lähemmin ja yhteen vetävällä otteella. Koska ilmiö on melko uusi, sitä ei ole vielä juuri tutkittu, mutta nykyinen kritiikki on mahdollista liittää osaksi aikaisempia keskusteluja. Tässä kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastelen nykyisen tiedekritiikin muotoa, kritiikin lajeja ja tieteen välinearvoistumista.

Tiedekritiikin luonteesta

Tiedekritiikki voidaan nykyisessä tilanteessa jakaa karkeasti neljään ryhmään. Ensimmäinen näistä on tieteellinen tiedekritiikki, eli kritiikki osana tieteen uudistumis- ja kehitysprosessia. Tämä kritiikki on osa tieteen tekemistä ja ilmenee esimerkiksi rahoitushakemusten arvioinnissa tai tiedeartikkelien vertaisarvioinneissa. Tämä kritiikki on myös lähtöisin tiedeyhteisöstä ja sen piirissä käsiteltyä: sen lähtökohtainen tarkoitus on edistää tiedettä.

Vaikka tieteelliseen kritiikkiin vastaaminen on joskus vaikeaa, se rakentuu kuitenkin tieteellisen keskustelukulttuurin varaan. Tieteentekijöillä on hyvät lähtökohdat käydä tätä tieteen kannalta hedelmällistäkin keskustelua. Silti tämäkin kritiikki voi olla joskus tarpeettoman repivää, mistä syystä tiedeyhteisössä on myös peräänkuulutettu rakentavampaa vertaiskritiikin antamista.

Tiettyyn tieteenalaan suhtaudutaan kriittisesti, koska siihen liitetään arvoja tai poliittista agendaa, jotka ovat omien näkemysten vastaisia: tutkimuksen katsotaan edustavan ideologista vastapuolta.

Toinen kritiikin muoto on vakaumuksellinen tiedevastaisuus, jota kuitenkin esimerkiksi Suomessa on melko vähän. Tiedebarometrit ovat säännönmukaisesti näyttäneet, että suomalaiset luottavat tieteeseen kokonaisuutena. Yleisempää onkin, että tiedekritiikki tarkoittaa sen kolmatta muotoa, eli sitä, että johonkin tiettyyn tieteenalaan suhtaudutaan kriittisesti, koska siihen liitetään arvoja tai poliittista agendaa, jotka ovat omien näkemysten vastaisia: tutkimuksen katsotaan edustavan ideologista vastapuolta.

Tiedekritiikin neljäs muoto, joka on noussut voimakkaaksi etenkin viime vuosina, korostaa tieteen julkisrahoitteista roolia. Tässä kritiikin muodossa tiede on velvollinen käyttämään siihen sijoitetun julkisen rahan – verorahat – tehokkaasti ja vastuullisesti. Tieteen moraalinen oikeutus tämän kritiikin piirissä kumpuaa sen tuottaman hyödyn tai arvon perusteella. Tiedebarometrinkin mukaan lähes puolet (48 %) suomalaisista uskoo, että hyödyttömäksi käsitettyä tutkimusta rahoitetaan liikaa.

Näiden kritiikkilajien rajat eivät ole vahvoja, vaan kritiikin muodot voivat myös nivoutua yhteen aiempaa vahvemmaksi ideologiseksi kritiikiksi. Etenkin kolmannen ja neljännen muodon välillä on luontaista yhteistä pohjaa, joka näkyy nykyisessä tiedekritiikissä. Käsittelen tätä ideologista yhteen nivoutumista tarkemmin artikkelin toisessa osassa.

Kulttuurikonservatiivinen tiedekritiikki

Somejulkisuudessa esiin nostettuja rahoituspäätöksiä vertaillessa tulee selväksi, että kyseenalaistamisen kohteeksi nostetaan nimenomaan humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tekstit. Luonnontieteitä ja teknisiä tieteitä koskevia rahoituspäätöksiä ei kyseenalaisteta.

Tiettyihin aihepiireihin, kuten feminismiin, sukupuolentutkimukseen, Suomen tai suomalaisten ulkopuolelle suuntautuvaan tutkimukseen liittyvät tutkimuskohteet valikoituvat kerta toisensa jälkeen, jopa vuosien takaa, uudelleen pyöritykseen. Näitä aloja väitetään jopa pseudotieteiksi.

Kyseenalaistettu tutkimus esimerkiksi osuu kenttään, joka lähtökohtaisesti tarkastelee kriittisesti vallitsevaa tilaa yhteiskunnassa tai kohdistuu ryhmiin, jotka ovat yhteiskunnallisesti vaikeassa asemassa, kuten seksuaalisiin vähemmistöihin, vähäosaisiin, tai maahanmuuttajiin. Tällöin on vaikea välttyä ajatukselta, että kritiikki on voimakkaasti maailmankatsomuksellisesti ja poliittisesti –toisin sanoen ideologisesti – valikoitunutta.

Kyseenalaistettu tutkimus esimerkiksi osuu kenttään, joka lähtökohtaisesti tarkastelee kriittisesti vallitsevaa tilaa yhteiskunnassa tai kohdistuu ryhmiin, jotka ovat yhteiskunnallisesti vaikeassa asemassa, kuten seksuaalisiin vähemmistöihin, vähäosaisiin, tai maahanmuuttajiin.

Tietyt teemat ja alat yhdistetään mielikuvien tasolla hyödyttömäksi näennäistieteelliseksi tutkimukseksi, jolla ei ole kyseisen kriitikon mielestä mitään arvoa. Siksi sitä ei myöskään saisi julkisesti rahoittaa. Konservatiivisen ideologian näkökulmasta kritisoidut tutkimushankkeet käsitetään osaksi yhteiskunnalle tuhoisaa liberaalia ideologiaa.

Jotkut kyseenalaistajien kanssa saman ideologiapohjan jakavat tutkijat voivat myös heittää vettä myllyyn julkisuudessa ja vähätellä muiden tieteenalojen merkitystä. Tutkimuksessa on esimerkiksi puhuttu tiedehuijauksista (engl. science hoax), joissa tutkijat lähettävät tarkoituksellisesti sepitettyjä tutkimuksia arvioitavaksi tiettyjen tieteenalojen lehtiin vahvistaakseen näiden käsitetyn epätieteellisyyden. Mikko Lagerspetz on kuitenkin omassa tutkimusartikkelissaan osoittanut, että tiedehuijaukset vaativat usein mittavaa panostusta, ja yksittäisten läpi menneiden artikkelien taustalla on lukuisia hylkäyksiä. Toisin sanoen tieteellinen prosessi kuitenkin toimii pääosin laadukkaasti.

Tässä argumentaatiossa on kyse kulttuurikonservatiivisesta ideologisesta tulkinnasta, jota esimerkiksi oikeistopopulistiset – tai sittemmin oikeistoradikaalit – puolueet ovat hyödyntäneet osana niin kutsuttuja kulttuurisotia, joissa katsovat tieteen edustavan vasemmistolaista tai liberaalia maailmankatsomusta. Tällöin kritiikki kohdistuu tutkimuksiin, tutkijoihin tai kokonaisiin tieteenaloihin, joiden katsotaan politisoituneen.

Kritiikiksi puettuja jopa suoranaisia hyökkäyksiä voidaan ohjata myös yksittäisiä tutkijoita vastaan. Tästä näkökulmasta tiede on jo asiattomasti vasemmalta puoluepolitisoitu, ja nyt he vain korjaavat tätä poliittisesti motivoitunutta virheliikettä.

Tätä kritiikin muotoa voi myös pitää tutkijoiden poliittista toimijuutta ja sananvapautta rajoittavana: tutkijoiden ei voida esimerkiksi katsoa voivan osallistua tutkimusaiheeseensa liittyvään aktivismiin, jota tiedekriitikko ei hyväksy yhteiskunnallisena toimintana muutenkaan.

Julkisen talouden tiedekritiikki

Somealustoilla tapahtuva suomalainen tiedekritiikki ei nykyisessä muodossaan ole kuitenkaan pelkistettävissä vain arvokonservatiivien ideologisiin pyrkimyksiin. Kritiikissä painottuu entistä selvemmin odotus siitä, että rahoituksen on osoitettava hyötyä Suomen kansantaloudelle, eli sovelletaan tieteen välinearvoa. Vaikka lienee turvallista olettaa, että satunnainen verkkokommentaattori ei ymmärrä mitään esimerkiksi fotoniikasta, hän olettaa, että sitä tehdään taloudelliset innovaatiot mielessä. Tutkimuksesta syntyy kaupallistettavia tuotteita, joilla on arvoa markkinoilla.

Tästä näkökulmasta tutkimus, johon ei löydy suoraa intuitiivista kaupallistettavaa kulmaa, voidaan arvioida arvottomaksi. Siten kommentoija ei katso olevansa tieteenvastainen, vaan peräänkuuluttaa nimenomaan hyödyllisen tai arvokkaan tieteen merkitystä sekä vastuullista taloudenpitoa. Taloudellisen niukkuuden nollasummapelissä ei ole varaa rahoittaa arvotonta tutkimusta, koska sama rahoitus voitaisiin kuluttaa paremmin taloudellista arvoa lisäävästi.

Talouskeskeisessä hegemonisessa maalaisjärjessä taloudellisessa kilpailussa pärjääminen ja tasapainotettu julkinen talous rinnastuvat olemassaolon kysymyksiksi.

Taloudellista vastuuta peräänkuuluttavan tiedekriitikon näkemys onkin, että veronmaksajalla on oikeus vaatia selvitystä siitä, mihin hänen verorahansa kulutetaan. Ajankohta on tälle juuri sopiva sikäli, että julkisen talouden kriisi on nyt vuoden ollut päällimmäisin keskustelu suomalaisessa politiikassa. Vuodenvaihteesta 2023 alkanut ja eduskuntavaalien teemoja hallinnut keskustelu Suomen kriittisestä taloudellisesta tilanteesta on ladannut tähän keskusteluun suuria tunteita.

Tätä käsitystä voidaan pitää suorastaan vallitsevana maalaisjärkenä, tai hegemonisena italialaisen poliittisen teoreetikon Antonio Gramscin sanoin. Käsitystä ei välttämättä edes pidetä poliittisena tai ideologisena näkökulmana, vaan puhtaasti rationaalisena.

Talouskeskeisessä hegemonisessa maalaisjärjessä taloudellisessa kilpailussa pärjääminen ja tasapainotettu julkinen talous rinnastuvat olemassaolon kysymyksiksi. Tarkoitus ei siis olekaan keskustella tieteen tai tutkimuksen roolista vaan ilmaista suoraan mikä tutkimus on maalaisjärjen mukaan arvokasta, ja lopettaa arvottoman rahoitus. Julkiselle rahoitukselle haetaan toisin sanoen vastinetta – sijoitetulle pääomalle tuottoa.

Tieteen välinearvo

Tieteen välinearvon korostuminen ei ole lainkaan nykyisen tiedekritiikin perua. Suomessa yliopistot on haluttu valjastaa tietotalouksien globaalissa kilpailussa entistä tukevammin osaksi kansantalouden arvontuotantoa, jolloin tulosmittaus ja ehdollinen rahoitus ovat muuttuneet keskeisiksi hallinnan välineeksi. Kilpailukulttuuri, joka näkyy suomalaisissa korkeakouluissa, on osa laajempaa siirrosta, jossa tieteeltä odotetaan enemmän kansantaloudellista hyötyä maailmanlaajuisessa tietotalouksien kilpailussa samalla kun tiedettä sovitetaan pienemmän julkistalouden raameihin.

Suomalaista korkeakoulutuspolitiikkaa määrittävät enenevissä määrin talouspoliittiset kysymykset. Tätä on kuvailtu akateemiseksi kapitalismiksi, joskin suomalaisen korkeakoulutuksen rahoitusmalli pitää autonomiset yliopistot tiukasti valtion talutusnuorassa. Näin tieteen välinearvon merkitys kasvaa, eikä tieteen itseisarvoa hyväksytä riittäväksi korkeakoulupolitiikan tasolla. Tähän liittyvät myös rakenteelliset muutokset liittyen myös korkeakoulujen johtamismalleihin: kansantaloudelle kallisarvoisten tietotehtaiden strateginen ohjaus jättää aiempaa vähemmän tilaa opiskelijoille ja henkilökunnalle.

Taustalla on ideologinen ajatus inhimillisen toiminnan kannustimista: varma ja ennustettava perusrahoitus karikatyyrimaisesti mahdollistaa punaviinillä istuvien humanistien ”hyödyttömät” filosofiset pohdinnat, kun taas dynaaminen kilpailu rohkaisee, tai pakottaa, tavoittelemaan tuloksellista huippututkimusta.

Samaan liittyy myös akateemisten urapolkujen rakentuminen projektipohjaisten lyhytaikaisten määräaikaisuuksien ympärille, joihin tutkijat itse hakevat rahoituksen – juuri tätä Suomen Akatemian rahoituskin edustaa. Suomalaisen korkeakoulutuksen rahoitusmalli on poikkeuksellisen kilpailutettu ja tulosohjattu, sillä erikseen haettavan rahoituksen katsotaan toimivan laadun takeena.

Taustalla on ideologinen ajatus inhimillisen toiminnan kannustimista: varma ja ennustettava perusrahoitus karikatyyrimaisesti mahdollistaa punaviinillä istuvien humanistien ”hyödyttömät” filosofiset pohdinnat, kun taas dynaaminen kilpailu rohkaisee, tai pakottaa, tavoittelemaan tuloksellista huippututkimusta. Kaikkien on oikeutettava palkkansa (tai apurahansa) hakemalla sitä itse. Jatkuvan rahoitushakujen perässä juoksemisen inhimillisiä ja työajallisia kuluja lasketaan harvemmin.

Yliopistot toki tukevat etenkin isoja hakemuksia, sillä niistä kertyy tuloa myös yliopistoille itselleen.  Jos tutkijoiden hakemaa ”täydentävää ulkoista rahoitusta” ei tule riittävästi, on myös yliopiston talous ongelmissa.

Tutkimuskirjallisuutta tieteen välinearvoistumisesta on paljon: sama kuvio löytyy paitsi muista Pohjoismaista mutta myös pidemmälle vedettyinä englanninkielisistä maista, joissa julkisen sektorin tehostaminen aloitettiin aiemmin ja on viety pidemmälle.  Tähän kehitykseen liittyvät myös erilaiset julkista taloutta sopeuttavat – tarkemmin leikkaavat – politiikkatoimet, joita joskus myös kuvataan talouskuriksi, eli vastuullisen julkisen taloudenhoidon ideologiaksi.

Vaikka talouspolitiikan tunkeutuminen korkeakoulupolitiikan ohjaavaksi välinearvoiseksi logiikaksi politiikkatasolla on havaittu tutkimuksessa, harvemmin on hahmoteltu sitä, miltä se näyttäisi kansalaiskeskusteluna. Väitän, että sitä juuri nykyinen rahoituspäätösten kyseenalaistaminen on. Tähän näkökulmaan tartun tämän artikkelin seuraavassa osassa.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa ja entinen Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Kuva: Nejc Soklič / Unsplash

Artikkelia päivitetty 23.11.2023 klo 12.44: Korjattu Toni Malmisen nimi oikein.
Artikkelia päivitetty 24.11.2023: Lisätty linkitys artikkelin toiseen osaan.

Julkaisu Turhauttava tiedekritiikki 1: Kansalaiskeskustelua tieteen välinearvosta vai somehuutelua puskista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä Politiikasta-podcastissa keskustellaan siitä, miten monet etenkin länsimaiset armeijat ja puolustusvoimat ovat alkaneet ulkoistaa toimintojaan. Suomessakin Puolustusvoimat ovat tehneet yritysmaailmasta tuttua ”ydintekemiseen” keskittymistä määrittämällä osan huoltotoiminnoistaan ulkoisten, kaupallisten toimijoiden hoidettavaksi. Tavoitteena ovat tietenkin säästöt.

Ulkoisten ja kaupallisten turvallisuusyritysten kentällä on kirjoa: monessa maassa turvallisuusalan yritykset toimivat vapaina yrityksinä, jotka voivat olla riippuvaisia isoista julkisen vallan sopimuksista. Muualla, kuten esimerkiksi Suomessa, valtio saattaa yhä omistaa merkittävän osan yrityksistä, joille se on ulkoistanut esimerkiksi huoltoa tai koulutusta.

Tämä kenttä ei kuitenkaan ole kovin avoin muille kuin sen piirissä toimiville – ei aina edes tutkijoille. Siksi ei ole järkevää puhua valtion ja liiketoiminnan ”harmaasta alueesta”, vaan pikemminkin ”hiljaisesta alueesta”, kun liikesalaisuudet rajoittavat julkisen tiedon saantia.

Sotilaallisten toimintojen ulkoistaminen antaa myös mahdollisuuksia asevoimien käytölle tarkalleen ottaen kansallisten sotilasvoimien ulkopuolella. Tämä voi antaa erilaisia vapauksia ja mahdollisuuksia sotilaallisten operaatioiden toteuttamiselle epävirallisin sotilasvoimin.

Tässä suhteessa tunnetuimmaksi toimijaksi on viime vuosina noussut Venäjän niin kutsuttu Ryhmä Wagner, joka on palkkasoturiarmeijana kaupallinen toimija, mutta jonka silti nähdään suoremmin Kremlin suorassa ohjauksessa, valtiollisten sotilaallisten tavoitteiden jatkeena. Wagner toimii parhaillaan Ukrainan ulkopuolella myös esimerkiksi Lähi-idässä ja Afrikassa.

Tässä toukokuussa 2023 tallennetussa Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja ja Turun yliopiston erikoistutkija Mikko Poutanen keskustelee Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkijan Mikko Räkköläisen kanssa näistä teemoista.

Kaupalliset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset

Joskus mielenkiintoiset tutkimusaiheet sieppaavat tutkijan mukaansa. Gradusta lähtee rakentumaan väitöstyö, ja näin kävi myös Mikko Räkköläisen kohdalla, kun 2000-luvun alussa kaupalliset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset saivat näkyvyyttä Yhdysvaltojen miehittäessä Irakin.

Yksityiset, kaupalliset turvallisuusyritykset toimivat sotilaallisen komentoketjun ulkopuolella, joskin usein armeijan rinnalla tarjoten sille ja siviilihallinnolle erilaisia palveluita, mutta samaan aikaan niillä oli oikeus käyttää tappavaa voimaa. Pahamaineista näkyvyyttä tulikin sen myötä, kun Blackwater-yhtiön turvallisuusjoukot surmasivat Bagdadissa 2007 irakilaisia siviilejä.

Yhdysvallat on kuitenkin poikkeus tässä suhteessa – monella muulla maalla ei ole laittaa peliin vastaavalla leveydellä yksityisiä turvallisuusjoukkoja. Muutoinkin taisteluroolit yhä varataan lähinnä vain ammattisotilaille. Esimerkiksi kun Naton rauhanturvaoperaatiossa Afganistanissa oli läsnä yksityisiä turvallisuusjoukkoja, nämä toimivat lähinnä taisteluroolien ulkopuolella hallinnollisissa, koulutus- tai huoltotehtävissä.

On ajateltu, että keskittymällä sotilaiden ”ydintekemiseen” on saavutettu säästöjä julkiseen talouteen. Samaan aikaan kuitenkin on epäselvää missä määrin ulkoistukset mahdollisesti heikentävät tai vahvistavat toimintavarmuutta.

Valtiollisen armeijan ja palkattujen ulkoisten asiantuntijoiden kohdalla on yhä selkeä raja sen suhteen, kuka voi lain puitteissa hyväksyttävästi käyttää tappavaa sotilaallista voimaa. Kuvia on näkynyt esimerkiksi Yhdysvaltain sotilaslennokkien käytössä, jossa lennokkia voi lentää alihankkijan siviili, mutta tappavan voiman käytön ”nappia” painaa aina sotilas. On merkittävästi eri asia ulkoistaa armeijan soppatykit jollekin firmalle kuin itse tykit.

Taisteluroolien läheisyydessä tapahtuva ulkoistaminen on kuitenkin ollut pitkään harvinaisempaa. Paljon arkisempaa viime vuosikymmeninä on ollut armeijan tai puolustusvoimien toimintojen ulkoistaminen osana varsin tavanomaista julkisen sektorin toimintojen ulkoistamista ja yksityistämistä. On ajateltu, että keskittymällä sotilaiden ”ydintekemiseen” on saavutettu säästöjä julkiseen talouteen. Samaan aikaan kuitenkin on epäselvää missä määrin ulkoistukset mahdollisesti heikentävät tai vahvistavat toimintavarmuutta.

Vaikka Nato-ajan Suomi satsaisikin lisää Puolustusvoimiin, tämä ulkoistamisen trendi tuskin on kääntymässä.

Yksityisarmeija Ryhmä Wagner

Tutkija Mikko Räkköläisestä on kehittynyt nopeasti eräs näkyvimmistä kaupallisten ja yksityisten sotilastoimijoiden ja palkkasotureiden, sekä erityisesti niin kutsutun Ryhmä Wagnerin, edesottamusten suomalaisista asiantuntijoista ja kommentaattoreista.

Oma lukunsa kaupallisten sotilaallisten toimijoiden kentässä onkin Venäjän valtion tukema, sekä sen siunauksella että ohjauksessa toimiva Ryhmä Wagner. Wagner syntyi todennäköisesti länsimaisten esimerkkien innoittamana: ajatuksena oli rakentaa Venäjällekin vapaammin toimiva yksityinen sotilaallinen yritys, joka mahdollistaisi muun muassa sekaantumisen erilaisiin konflikteihin epävirallisesti. Näin on toimittu esimerkiksi Syyrian sisällissodassa.

Wagnerin tapauksessa kyse on kuitenkin parhaimmillaankin vain nimellisesti tai virallisesti itsenäisestä toimijasta, sillä presidentti Vladimir Putinin Venäjällä valtiollinen intressi on myös Wagnerin intressi. Tämän intressin ulkopuolella tosin Wagner voi toimia vapaasti. Tämä on nostanut myös Wagnerin perustaneet ja sitä johtaneen Jevgeni Prigožinin yllättävän näkyvään asemaan.

Vaikka muutkin kaupalliset sotilastoimijat ovat kotimaisten hallitustensa kanssa läheisiä, Wagneria voidaan kuitenkin pitää erikoistapauksena. Eroa voi esimerkiksi kuvata sillä, että osana Venäjän hyökkäystä Ukrainaan Wagner on toiminut Kremlinin vaatimuksien mukaisesti, kun taas sille itselleen rahakkaammat taistelutantereet lienevät esimerkiksi Afrikassa. Wagnerin kaltainen pienten joukkojen tehokas käyttäjä ei ole pärjännyt erityisen hyvin Ukrainan rintamalinjoilla. Onnekseen Wagner saa esimerkiksi täydentää rivejään venäläisistä vankiloista taisteluihin Ukrainassa, jotta se voi pitää kaikkein kokeneimmat joukkonsa Afrikassa.

Ryhmä Wagnerin ja sen läntisten vastaavien ryhmien toiminta osoittaa, että valtiot ovat etsineet erilaisia tapoja ulkoistaa sodankäyntiä ja käyttää aseellista valtaa tiukasti rajattujen valtiollisten konfliktien ulkopuolella. Nämä uudet toimijat eroavat historian palkka-armeijoista, joiden katsottiin jääneen historiaan epäluotettavina ja kalliina suhteessa kansallisvaltion omiin, asevelvollisuuteen pohjaaviin kansalaisarmeijoihin.

Vaikka muutkin kaupalliset sotilastoimijat ovat kotimaisten hallitustensa kanssa läheisiä, Wagneria voidaan kuitenkin pitää erikoistapauksena.

Tämä käsitys sai kovaa vahvistusta juhannusviikonloppuna 2023, kun Wagner järjesti äkillisen, aseellisen kapinan Prigožinin johdolla. Kapina ehti nousta ja hajota muutamassa päivässä, eikä sitä voitu käsitellä tässä toukokuun lopussa nauhoitetussa podcastissa. Niin ikään elokuussa 2023 raportoitu Prigožinin menehtyminen lento-onnettomuudessa tapahtui vasta nauhoituksen jälkeen.

Joka tapauksessa 1900-luvulla viimeistään tuntui siltä, että palkka-armeijat ja palkkasoturit olivat lain rajamailla toimivia pieniä sotilasjoukkoja, joiden moraalia pidettiin kyseenalaisena niin ryhmän kuin yksilönkin tasolla. Wagneria voisi esimerkiksi luonnehtia pikemminkin yksityisarmeijaksi, mutta sama luottamuspula on mitä ilmeisemmin ollut paikallaan myös sitä – tai ainakin sen johtajaa – kohtaan.

Tutkijan harrastaneisuutta

Politiikan tutkimuksen piirissä on myös mahdollista osoittaa tutkijan harrastaneisuutta muillakin, kuin vain omalla ”nimetyllä” tai ”virallisella” tieteenalalla. Siinä missä tutkijan mielenkiinto voi herätä ajankohtaisesta tapahtumasta, myös muut yhteiskunnalliset tekijät voivat herättää älyllistä uteliaisuutta ja halua perehtyä aiheeseen enemmän myös oman erikoisalueen ulkopuolella.

Räkköläinen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimustyön ja analyysien ohessa halunnut myös lukea jotain aivan muuta: hän on perehtynyt suomalaisen konservatiivisen poliittisen kentän uskonnolliskonservatiiviseen reunaan. Hän on Politiikasta-lehteen arvioinut muun muassa Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professori Tapio Puolimatkan ja teologian tohtorin, dosentti Juha Ahvion sekä Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskolan kirjoja.

Samoin mielenkiintoa on herättänyt myös suomalainen pienpuoluekenttä, joka on koostaan huolimatta kovin eloisa. Räkköläinen kommentoi ainoana Politiikasta-lehden nuorten politiikan tutkijoiden eduskuntavaalien jälkilöylyissä pienpuoluekentän kuvioita. Vaikka esimerkiksi Eläinoikeuspuolue, Feministinen puolue, Suomen Kommunistinen puolue ja mahdollisesti myös Piraattipuolue voidaan yleistäen laskea pienpuoluekentän vasemmalle kallellaan olevaan laitaan, oikeistolaisten pienpuolueiden kentässä on tapahtunut paljon.

Erityisesti koronapandemiaan liittynyt rokotekriittisyys löysi täältä otollisen maaperän. Vaikka useat oikeistolaiset pienpuolueet muodostivat vaaliliiton kevään 2023 eduskuntavaaleihin, ne eivät kuitenkaan ole onnistuneet nostamaan yhteistä kannatustaan. Ano Turtiaisenkin edustama pienpuolue Valta Kuuluu Kansalle (VKK) putosi eduskunnasta. Oikeistolaisessa pienpuoluekentässä vaikuttaisi kuitenkin olevan voimakasta vakaumusta oman aatteen puolesta.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa, joka toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2019–23.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelikuva: Thorsten Frenzel / Pixabay

Julkaisu Podcast: Oy Armeija Ab ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.