Ilmastokriisin voimistuessa on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota myös ammattiyhdistysliikkeen ilmastopoliittisiin kantoihin. Tieteellisen tutkimuksen piirissä työntekijöiden ja ympäristön välisiä suhteita on tarkasteltu niin sanotun ympäristötyöntutkimuksen (environmental labour studies) kentällä.

Ympäristötyöntutkimus on kysynyt, miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon ja minkälaista ilmastopoliittista toimijuutta työntekijät ja liitot harjoittavat.

Ympäristötyöntutkimuksessa on havaittu työntekijöiden ja liittojen syvä ristiriita ympäristökysymyksissä: Toisaalta on useita maailmanlaajuisia esimerkkejä siitä, kuinka liitot ovat aktivoituneet kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tukijoina ja toisaalta siitä, kuinka liitot ovat asettuneet jarruttamaan ilmastotoimia usein työpaikkojen säilyttämisen nimissä.

Ympäristötyöntutkimuksen mukaan teollisuuden liittojen ilmastoskeptisyys on yleensä korkeampaa, kun taas palvelu- ja julkisen sektorin aloilla suhtaudutaan ilmastotoimiin keskimäärin myönteisemmin.

Erityisesti teollisuuden liittojen näkemyksiä voisi ilmastonmuutoksen kieltämisen sijasta kuvailla ”ilmastorealistisiksi”: Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti, vaan jarrua tarvitaan sikäli kuin liian nopea siirtymä uhkaa työpaikkoja ja työntekijöiden intressejä.

Suurimpana uhkana näyttäytyy koordinoimaton ja pääoman ehdoilla tapahtuva siirtymä, joka jättää laskun maksettavaksi työväenluokalle työttömyyden ja epävarmuuden muodossa.

Luokkakuri ilmastorealismin selitysmallina

Mistä liittojen ilmastorealismi sitten kumpuaa? Vallitsevat selitysmallit nojaavat usein tiedolliseen elementtiin. Työntekijöillä tai liitoilla ei ole riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen faktoista tai se on median, lobbauksen ja populistien korruptoimaa.

On muodostunut ”diskursiivinen hegemonia” eli hallitseva puhetapa, joka on kaapannut työväenluokan ja estää heitä näkemästä ilmastotoimien välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta. Työntekijät ja liitot ovat siis vääristyneen tietoisuuden vallassa ja tutkijoiden ja ilmastoaktivistien tehtävänä on taistella tätä väärää tietoisuutta vastaan ja vakuuttaa työväenluokka ilmastotoimien tarpeellisuudesta.

Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Väitän, että tämä tiedolliseen elementtiin nojaava selitysmalli on saanut ylikorostuneen merkityksen tutkijoiden puheenvuoroissa eikä se pysty vakuuttavasti selittämään liittojen ilmastorealismia. Olen tarkastellut kuinka väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden ilmastorealismi kumpuaa ensi sijassa kapitalistisen talouden tuottamasta luokkakurista. Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Luokkakuri on työntekijöiden markkinariippuvuutta. Työntekijä on pakotettu myymään työvoimaansa markkinoilla palkkaa vastaan, jotta hän voi turvata toimeentulonsa, ihmisarvoisen elämän ja viime kädessä eloonjäämisensä.

Taloudellisten suhteiden mykkä pakko

Työntekijälle luokkakuri ilmenee mykän pakon (mute compulsion) kautta: Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen. Työntekijän ja työnantajan välinen työsopimus on oikeudellisesti vapaaehtoinen ja tasa-arvoinen, mutta on käytännössä alisteinen.

Työntekijän ei tarvitse olla diskursiivisen hegemonian kaappaama ollakseen taloudellisten suhteiden mykän pakon alainen eikä taloudellisten suhteiden uusintamiseen tarvita väärää tietoisuutta tai ideologiaa.

Työväenluokan yhteiskunnallista elämää määrittää siis perustavanlaatuinen epävarmuus. Toisin kuin kapitalistilla, työntekijällä ei ole kasautunutta pääomaa, jonka voittojen varassa olisi mahdollista elää. Kapitalisti pystyy hallinnoimaan epävarmuutta hajauttamalla sijoituksiaan: Jos yksi investointi ei tuota, voi toinen paikata tappiota. Työntekijän toimeentulon epävarmuus on taas korkeampi koska se on keskittynyt usein yhteen työsuhteeseen.

Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen.

Miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon, kun otetaan huomioon planetaarisen hätätilan vaatimat päästövähennykset ja ilmastotoimet? Vastaus piilee siinä, miten yhteiskunnan luokkarakenne rajoittaa työntekijän valinnan mahdollisuuksia. Koska työntekijältä puuttuu pääoma, jonka voittojen varassa elää, on hänen turvattava elantonsa usein sillä palkkatyöllä mitä markkinoilla on tarjolla riippumatta sen ekologisesta jalanjäljestä.

Työntekijä kohtaa luokkarakenteen takia tilanteen, jossa hän joutuu asettamaan laskujen maksamisen ja toimeentulonsa ilmastotavoitteiden edelle. Yhteiskunnan luokkarakenne siis tuottaa toimeentulon ja ympäristön välisen vastakkainasettelun.

Kun työntekijä näennäisen vapaaehtoisesti hyväksyy työvoimansa myymisen työnantajalle, hän myös samalla tulee hyväksyneeksi työnantajan työnjohto-oikeuden, jonka avulla työnantaja päättää ostamansa työvoiman käytöstä. Työnantaja päättää miten, missä, milloin ja millä välineillä työtä tehdään. Viime kädessä siis työnantaja määrää työnjohto-oikeuden ja tuotantopäätösten kautta myös työn ilmastolliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Väitän tutkimukseeni nojaten, että työntekijöiden ilmastorealismin ensisijaisena pontimena on yhteiskunnan luokkarakenne, ei työntekijöiden väärä tietoisuus tai tiedolliset vinoumat. Sikäli kuin diskursiivinen hegemonia astuu mukaan, se toimii tapana jäsentää ja oikeuttaa luokkarakenteesta kumpuvia materiaalisia intressejä eikä omalakisena yhteiskuntaa ohjaavana ilmiönä.

Miksi hakkuurajoitukset ovat kova pala nieltäväksi metsäteollisuuden työntekijöille?

Tätä ilmastorealismin selitysmallia voi havainnollistaa käytännön esimerkin kautta. Suomalaisessa ilmastokeskustelussa metsien rooli hiilinieluna on ollut yksi viime vuosien ydinteema ja samalla metsäteollisuuden ilmastovaikutukset ovat nousseet keskeiseksi osaksi julkista keskustelua.

Kiista on monella tavalla kiteytynyt hakkuurajoituksien ympärille: Tulisiko hakkuita rajoittaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi? Olen haastatellut Paperiliiton jäseniä heidän näkemyksistään ilmastopolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Metsäteollisuuden työntekijöiden parissa korostuu ennen kaikkea huoli vihreän siirtymän vaikutuksesta yhtiöiden kustannusrakenteeseen ja sitä kautta työpaikkoihin. Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti (mistä kertoo esimerkiksi Paperiliiton sitoutuminen SAK:n tavoitteisiin, joissa hakkuurajoitukset nousevat esille), mutta ne nähdään mahdollisena ylimääräisenä kustannusshokkina jo valmiiksi heikossa markkinatilanteessa. Vihreään siirtymään liittyvien uhkakuvien taustalla ovat metsäteollisuuden kaventuneet voittomarginaalit.

Tarkastelemalla metsäteollisuuden talouslukuja Tilastokeskuksen kautta huomataan esimerkiksi, että tuotantolaitoksiin sitoutunut pääoma on pitkälti samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Uudet investoinnit ovat korvanneet vanhaa pääomakantaa ja jokaista Kemiä ja Äänekoskea vasten on löytynyt Kaipola, Tako ja Kaukaan tehtaat.

Samalla metsäteollisuuden palkkakustannukset ovat pysyneet samalla tasolla ja vastaavasti raaka-ainekustannukset ovat nousseet merkittävästi. Automatisoiduilla moderneilla tehtailla yhtiön voittoa määrittää enenevissä määrin raaka-aineen hinnan eli puun hinnan ja lopputuotteen välinen erotus.

Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille.

Tämän metsäteollisuuden kasautumismallin riskit realisoituivat Ukrainan sodan ja Venäjän tuontipuun tyrehtymisen myötä. Kotimaan puun hinta lähti kasvuun ja samalla metsäteollisuus ajautui kannattavuuskriisiin ja tuotantoseisokkeihin.

Mutta miten tämä liittyy ilmastopolitiikkaan? Hakkuurajoitusten markkinamekanismi on sama, oli syy ulkopoliittinen tai ilmastopoliittinen. Puun tarjontaa kutistetaan, jolloin sen hinta nousee ja yhtiöiden voittomarginaalit kaventuvat. Metsäteollisuuden pääomakanta on optimoitu korkealle hakkuumäärälle, korkealle volyymille ja matalille katteille, jolloin tuotantolaitosten läpi on virrattava puutavaraa.

Jos raaka-aineen hinnan nousu suistaa toiminnan tappiolliseksi, on selvää, ettei työnantaja pyöritä pitkään kannattamatonta tuotantolaitosta – eikä sen työpaikkoja. On täysin mahdollista, että hakkuurajoituksista käynnistyisi tuotantolaitosten pudotuspeli, jossa kukaan työntekijä ei halua olla osallisena.

Metsäteollisuuden työntekijät tuntevat tämän kuvion ja ymmärtävät potentiaalisen riskin minkä ilmastopolitiikan nimissä tehtävät hakkuurajoitukset sisältävät heidän toimeentulolleen. Vastaavasti mitään diskursiivista hegemoniaa, jossa työntekijät yksiselitteisesti jakaisivat metsälobbareiden viherbrändäyksen, on vaikea havaita.

Osa työntekijöistä suhtautuu kriittisesti oman alansa ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin, kun taas osa argumentoi alan olevan ekologisesti kestävä. Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille. Kuten eräs haastateltava asian muotoili, ”On vaikea olla ideologinen, kun työpaikka on katkolla.”

Miten kasvattaa työväenluokan ilmastopoliittista toimijuutta?

Mitä olisi siis tehtävä, jotta työntekijät myös päästövähennyksiltään ja ilmastovaikutuksiltaan hankalimmilla aloilla voisivat asettua vihreän siirtymän taakse? Esitän yhden analyyttisen sekä kaksi yhteiskunnallista johtopäätöstä.

Ensimmäiseksi, mikäli haluamme ymmärtää esimerkiksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ilmastorealismia, on käännettävä katse diskursseista ja tiedollisista rakenteista kapitalistisen talouden luokkarakenteeseen ja siitä kumpuavaan luokkakuriin. Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Toiseksi, on vähennettävä työväenluokan toimeentulon riippuvuutta markkinoista. On selvää, että hyvinvointivaltiota murentamalla pyritään lisäämään luokkakuria. Työntekijät asetetaan kilpailuun toisiaan vastaan ja heidän toimeentulonsa markkinariippuvuutta lisätään. Kapitalististen markkinoiden ehdoilla toteutettu vihreä siirtymä uhkaa lisätä työntekijöiden jo ennestään kasvanutta epävarmuutta. Miksi heidän tulisi tukea sitä?

Kolmanneksi, ei riitä, että julkista taloutta laajennetaan, työntekijöille luvataan uusia vihreitä työpaikkoja ja reilua siirtymää. Niin kauan kuin työntekijä joutuu myymään työvoimaansa markkinoilla ja työnantaja päättää työnjohto-oikeudellaan työn tekemisen ympäristöllisistä ja ilmastollisista reunaehdoista, ei työntekijä voi harjoittaa täysimittaista ekologista toimijuutta. Työväenluokan itsemääräämisoikeutta on kasvatettava antamalla työntekijöille valta tuotantopäätösten tekemisestä ja tuotantovälineiden omistuksesta.

FT Ville Kellokumpu on tutkijatohtori Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä. Hän tutkii Maj ja Tor Nesslingin Säätiön rahoittamassa UNION-hankkeessa työntekijöiden ekologista toimijuutta ja ilmastonmuutoksen luokkapolitiikkaa.

Artikkelin kuvituskuva: Paulo Silva / Unsplash

Julkaisu Luokkakuri teollisuuden ammattiliittojen ilmastorealismin pontimena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkossa toimivan fitness-kulttuurin ympärille rakentunut toimijakenttä on kasvanut nopeasti viime vuosina. Lihaksikkaita kehoja, itsensä kehittämistä ja henkistä kasvua lupaavat valmentajat, podcastaajat ja tubettajat. Tähän kehitykseen ovat tarttuneet myös manosfäärin vaikuttajat, jotka ovat pyrkineet kaupallistamaan urheiluun ja lifestyle-sisältöön kohdistuvan kiinnostuksen ja tarjoavat miehille soturi-identiteettejä naisvihamielisillä asenteilla ja hypermaskuliinisella estetiikalla ryyditettyinä.

Yleisen fitness-kiinnostuksen lisäksi etenkin kamppailu-urheilu on lajin kaupallistumisen ja sosiaalisen median huomiotaloutta hyödyntävän markkinoinnin myötä kasvattanut suosiotaan ja valtavirtaistunut. Suomessakin harrastajamäärät ovat kasvaneet ja esimerkiksi vuodesta 2023 toiminut Ice Cage -tapahtuma on vetänyt runsaasti yleisöä ja noussut suorastaan ilmiöksi, etenkin nuorten keskuudessa.

Myös poliittiset liikkeet ovat pyrkineet hyötymään urheilun eetoksen ympärille kasvaneen, itsensä kehittämiseen keskittyneen fitness-kulttuurin ja kamppailu-urheilun suosion kasvusta.

Yksi näkyvimmistä rekrytointimuodoista sekä kansainvälisessä että kotimaisessa äärioikeistolaisessa toimintaympäristössä ovat tällä hetkellä etenkin nuoria miehiä houkuttelevat kamppailu-urheilukerhot. Suojelupoliisi ei ota kantaa ryhmien toiminnassa mukana olevien yksilöiden lukumäärään, eivätkä ne sen mukaan aiheuta terroristista uhkaa, mutta voivat toimia hedelmällisinä alustoina yksilöiden radikalisoitumiselle ja siirtymiselle muihin, radikaalimpiinkin liikkeisiin.

Kamppailu-urheilun harjoittaminen ei ole uutta äärioikeiston toimintavalikoimassa, mutta sen systemaattinen hyödyntäminen keskeisimpänä rekrytoinnin välineenä nykyisessä laajuudessaan on tuore ilmiö. Suomessa tällaisia toimijoita ovat paikallisen tason jaostoihinsa rekrytoiva Active Club Finland sekä niin ikään maantieteellisesti laajalla alueella toimintaa järjestävä Club 8.

Lisäksi avoimen rekrytoinnin sijaan White Power -musiikkipiirien kanssa järjestettävien Fight Night -tyylisten yhteistapahtumien organisoimisessa on kunnostautunut Veren Laki. Kyseiset kerhot mainostavat toimintaansa etenkin Telegram-viestialustalla, josta sisältö leviää myös muille sosiaalisen median alustoille.

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan vastikään julkaistuun tutkimukseen suomalaisten äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen rekrytointimenetelmistä sekä tarkastelee etenkin urheilun ja kehollisuuden roolia äärioikeistolaisessa kamppailu-urheilutoiminnassa.

Nationalismi 3.0:n juuret ja suomalaiset toimijat

Vaikka suomalaisessa toimintaympäristössä Veren Laki ja Club 8 aloittivat julkisen rekrytointinsa Active Club Finlandia aiemmin, Active Clubit kansainvälisenä verkostona ovat saaneet selvästi eniten mediahuomiota.

Active Club -verkoston juuret johtavat amerikkalaiseen Rise Above Movementiin, sen perustajajäseneen Robert Rundoon sekä tunnettuun venäläiseen uusnatsiin Denis Kapustiniin. Vuonna 2021 lanseeratussa Active Club Podcastissa he ovat ohjeistaneet ja kehottaneet seuraajiaan perustamaan paikallistasolla toimivia, johtajattomia Active Club -kerhoja, jotka noudattavat yhteistä kansainvälistä strategiaa ja visuaalista ilmettä. Verkoston toimintamalli on siten helposti monistettavissa ja paikallisiin ominaispiirteisiin mukautettavissa, mikä on osaltaan mahdollistanut sen nopean leviämisen eri maihin.

Urheilun ja aktivismin kautta tapahtuva rekrytointi pohjaa kansainväliseen White Nationalism 3.0 -strategiaan, jota suomalaisessa radikaalioikeistolaisessa toimintaympäristössä etenkin Partisaani-verkkolehti on tehnyt tunnetuksi Nationalismi 3.0 -termillä. Strategian tavoitteena on tehdä äärioikeistolaisesta ideologiasta helpommin lähestyttävää ja normalisoida sen arvoja yhteiskunnassa laajemmin.

Ratkaisuksi tarjotaan henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kunnian palauttamista paikalliseen äärioikeistolaiseen kamppailu-urheilukerhojaostoon liittymisellä.

Sen sijaan, että liikehdintä karkottaisi potentiaalisia kannattajia yhteiskunnan romahdusta tavoittelevalla akselerationistisella väkivallalla tai näkemyseroihin ja mahdollisesti eri toimijoiden väliseen ideologiseen hajautumiseen johtavalla poliittisella debatilla, urheilu ja erilaiset aktivismin muodot toimivat rekrytoinnin teränä. Kyseessä on siis sekä äärioikeistolaisen toimintaympäristön uudistaminen että ideologian valtavirtaistamiseen tähtäävä uudelleenbrändäys, jonka tavoitteena onkin Partisaanin mukaan tehdä ”nationalismista jälleen muodikasta”.

Active Clubien estetiikkaan kuuluvat tummanpuhuva, verkoston tai paikallisryhmän logoin varustettu vaatetus sekä usein maskein tai kommandopipoin peitetyt kasvot. Telegramissa jaetuilla videoilla kuvataan nuoria miehiä treenaamassa kamppailu-urheilua, lenkkeilemässä ja tekemässä kuntopiiriä, sekä harjoittamassa katuaktivismia kotimaisten tai ulkomaisten White Power -kappaleiden säestämänä.

Rekrytointiin tähtäävässä viestinnässä keskiössä ovat äärioikeistolaisella ja uusnatsistisella symboliikalla flirttaileva visuaalinen sisältö, ja tunteisiin vetoava retoriikka, jossa keskeisiin äärioikeistolaisiin narratiiveihin perustuvilla vihollis- ja uhkakuvilla pyritään herättämään pelkoa, turhautumista ja vihaa. Ratkaisuksi tarjotaan henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kunnian palauttamista paikalliseen äärioikeistolaiseen kamppailu-urheilukerhojaostoon liittymisellä.

Urheilun ja maskuliinisuuden rooli rekrytoinnissa

Nationalismi 3.0 -strategian pohjalta toimivissa liikkeissä urheilu ei toimi ainoastaan välineenä kontaktin luomiseen, vaan myös keskeisenä tapana muotoilla yksilön suhdetta itseensä, yhteisöönsä ja ideologiaan. Fyysinen harjoittelu ja kehollinen ponnistelu kytketään ryhmien retoriikassa kansalliseen resilienssiin, uusliberalistisen yhteiskunnan koetun rappion torjumiseen ja etnonationalistisesti määritellyn yhteisön pelastamiseen.

Fyysinen harjoittelu esitetään samanaikaisesti paitsi henkilökohtaisena velvollisuutena, myös poliittisena tekona ja yhteiskunnallisen muutoksen airuena. Treenaaminen ei ainoastaan valmista tuleviin yhteenottoihin vihollista vastaan, vaan toimii myös ideologian konkreettisena ilmentymänä ja näkyvänä todisteena sitoutumisesta. Tässä kehyksessä kehosta muodostuu ideologinen projekti, jonka kautta yksilö asemoi itsensä osaksi laajempaa poliittista liikettä ja jossa kurinalaisuus, rutiinit ja itsensä kehittäminen toimivat moraalisina mittareina.

Keskeinen vastakkainasettelu kulkeekin abstraktin keskustelun ja niin kutsutun todellisen toiminnan välillä. Active Club Tampereen jaosto kiteyttääkin Nationalismi 3.0:n perusajatuksen siteeraamalla maaliskuussa 2024 Telegram-palvelussa tunnettua etnonationalistista teosta: ”Yksilön henkinen kasvu voidaan saavuttaa vain päivittäisellä työllä ja ponnisteluilla, joilla pyritään parantamaan ihmisluonnetta todellisen elämän toiminnan eikä abstraktin teorian avulla”.

Tässä ajatuksessa kehollinen kuri erottaa toimijat passiivisista sivustakatsojista ja määrittää, kuka nähdään ideologisesti uskottavana. Ryhmien toimintaan liitetään tässä kehyksessä myös henkinen, jopa spirituaalinen ulottuvuus, jossa urheilu ja aktivismi nähdään sisäisen kasvun edellytyksinä.

Urheilun estetiikan ja eetoksen valjastaminen äärioikeistolaisen politiikan tueksi toistaa näin osaltaan vanhoja fasistisia käsityksiä yksilöstä osana valtiokoneistoa.

Rekrytointimateriaalissa liittymisen luvataan tarjoavan nuorille miehille paitsi yhteisöllisyyttä, veljeyttä ja keskinäistä solidaarisuutta, myös symbolisen muutoksen. Yksilölle tarjoutuu mahdollisuus jättää taakseen koettu nyky-yhteiskunnan rappiosta kumpuava alennustilansa ja muuttua uhrista kunnialliseksi ja vastoinkäymisiä kestäväksi taistelijaksi. Active Club Finlandin rekrytointipostauksissa inspiraatiota haetaankin myös esimerkiksi Mein Kampfin urheilukäsityksestä: ”Urheilu ei ole olemassa ylipäänsä ainoastaan sen vuoksi, että yksilö kehittyy voimakkaaksi, taitavaksi ja rohkeaksi, vaan sen pitää myös karaista ja opettaa häntä kestämään kolahduksia.”  

Tätä muutosta korostetaan hypermaskuliinisella kuvastolla, jossa fyysisesti kyvykkäät ja voimaa ilmentävät kehot asetetaan vastakohdaksi pehmeälle ja pinnalliselle, nuoria miehiä veltostuttavaksi kuvatulle nyky-yhteiskunnalle. Urheilu ja urheilun eetos valjastetaan näin välineeksi maskuliinisten ihanteiden tuottamiseksi.

Urheilun ja kehollisuuden valjastaminen äärioikeistolaisen ideologian tueksi asettuu osaksi pidempää historiallista jatkumoa, jossa urheilu on nähty keskeisenä politiikanteon välineenä. Mieskehon politisointi ja hypermaskuliininen estetiikka ovat historiallisesti olleet olennainen osa fasistisia pyrkimyksiä luoda niin sanottu ”uusi ihminen”, jossa yksilön ruumis toimii ideologian ilmentymänä. Urheilulla nähdään olevan paitsi yksilöä, myös yhteiskuntaa muuttava rooli.

Tässä puhetavassa kurinalaisen harjoittelun muovaamat, maskuliinisia ihanteita noudattavat kehot eivät ainoastaan symboloi ideologista ja kehollista sitoutumista, vaan niiden nähdään johdattavan koko kansakuntaa kohti fyysistä, moraalista ja ideologista ryhdistäytymistä. Urheilun estetiikan ja eetoksen valjastaminen äärioikeistolaisen politiikan tueksi toistaa näin osaltaan vanhoja fasistisia käsityksiä yksilöstä osana valtiokoneistoa, jossa yksilön fyysinen kunto ja kyvykkyys kytkeytyvät suoraan kansalliseen elinvoimaan ja resilienssiin.

Politiikkaa arjen rituaaleista ja käytännöistä

Kamppailu-urheilun, fitness-kulttuurin ja hypermaskuliinisen estetiikan ympärille rakentuva rekrytointi ovat modernin äärioikeiston keskeinen keino tehdä ideologiasta elettävää ja houkuttelevaa. Nationalismi 3.0 -strategiassa poliittisuus rakentuu arjen rituaaleissa ja rutiineissa. Äärioikeistolaisissa kamppailu-urheilukerhoissa fyysinen harjoittelu tarjoaa väylän paitsi kurin ja voiman kehittämiseen, myös maskuliinisen yhteisöllisyyden ja ideologisen performanssin toteuttamiseen.

Kehollinen ja performatiivinen ulottuvuus haastaa myös perinteiset käsitykset äärioikeiston toiminnasta: kun uusia jäseniä houkutellaan järjestäytyneiden organisaatioiden sijaan lenkkipoluille, leuanvetotangoille ja treenisaleille, ei toiminta välttämättä näyttäydy poliittisena lainkaan.

Ilmiön ymmärtäminen edellyttääkin radikaalin puheen ja argumentoinnin rinnalla katseen suuntaamista myös niihin käytäntöihin ja rituaaleihin, joissa ideologia kietoutuu arkipäivään.

Ilmiö kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen, jossa urheilu ja maskuliininen estetiikka toimivat yhä useammin nuoria miehiä houkuttelevina ja liikkeellepanevina tekijöinä. Tämän dynamiikan syvempään tarkasteluun keskittyy tutkimushankkeemme, jossa tarkastellaan urheilun roolia väkivaltaisissa alakulttuureissa – sekä jalkapallon väkivaltaisten kannattajaryhmien että äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen kontekstissa, ja toisaalta, analysoidaan järjestäytyneen urheilu- ja seuratoiminnan mahdollisuuksia näiden kehityskulkujen ehkäisemisessä.

YTM Katri-Maaria Kyllönen on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.  Väitöskirjassaan Kyllönen tutkii miten verkon alakulttuureissa suosittuja narratiiveja käytetään verkkoyhteisöjen mobilisoimiseksi äärioikeistolaiseen toimintaan.

Artikkelin kuvituskuva: Engin Akyurt / Unsplash

Julkaisu Soturi-identiteettejä ja kurinalaisuutta – äärioikeistolaisten kamppailu-urheilukerhojen rekrytointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaiset kehityskulut ovat vahvistuneet niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Tämä näkyy käytännön politiikan tasolla keskusteluissa aborttioikeuksista, naisten oikeuksista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Yhdysvalloissa kehitys on jo nähtävissä koulutuksessa ja opetuksessa: useiden feminististen ja antirasististen teosten käyttöä opetuksessa on rajoitettu ja hallinnollinen ja poliittinen paine on kohdistunut myös joidenkin osavaltioiden yliopistoihin. 

Valtiotieteellinen yhdistys selvitti, miten feministiset sisällöt näkyvät tämänhetkisessä politiikan yliopisto-opetuksessa Suomessa. Nykymaailman tapahtumien valossa tarkastelua pidettiin tärkeänä, sillä feministiset politiikan teoriat ja lähestymistavat ovat auttaneet laajentamaan oppiaineen kaanonia, jolla tarkoitetaan tieteenalan keskeistä sisältöä ja sen pohjalle rakentuvia normatiivisia käytäntöjä sekä tuoneet esiin aiemmin näkymättömiä ilmiöitä.

Näitä ovat muun muassa vallan sukupuolittunut luonne ja se, miten sukupuoleen kohdistuva syrjintä muotoutuu intersektionaalisesti – eli  eriarvoisuuden ulottuvuuksien  risteytyessä – esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen, luokkaan ja etniseen taustaan.

Kysely lähetettiin politiikan tutkimuksen oppiaineiden henkilökunnalle kaikkiin Suomen yliopistoihin, joissa alaa voi opiskella. Vastauksia kertyi yhteensä 17. Kyselyyn pystyi vastaamaan suomeksi tai englanniksi. Suurin osa vastaajista oli professoreita ja yliopistonlehtoreita.

Politiikan oppiaineet kattoivat kyselyssä valtio-opin, maailmanpolitiikan, kansainvälisen politiikan, kansainväliset suhteet sekä muut poikkitieteelliset politiikkaohjelmat kuten Eurooppa-tutkimuksen. Feministiset sisällöt määriteltiin kyselyssä seuraavanlaisesti: “Feministisillä sisällöillä tarkoitetaan tässä selvityksessä laajasti sukupuolen tutkimuksesta ammentavia teorioita ja näkökulmia, jotka voivat vaihdella sukupuolinäkökulmasta esimerkiksi intersektionaalisiin, antirasistisiin, dekoloniaalisiin, queer- ja transteoreettisiin tai posthumanistisiin otteisiin.”

Feministiset sisällöt tämän päivän opetuksessa

Kyselyvastausten perusteella feministiset sisällöt ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana politiikan oppiaineiden opetusta. Feminismin valtavirtaistumista kuvaa vastauksissa usein toistunut ajatus, että feminismi on nykyään yksi tärkeä suuntaus muiden joukossa.

Suurin osa vastaajista arvioi feministisen opetuksen omassa yksikössä joko lisääntyneen tai pysyneen samana oman opetusuran aikana. Vain yksi vastaajista arvioi feministisen opetuksen vähentyneen.

Politiikan oppiaineiden opetuksessa feminismi otetaan huomioon useimmiten yhdistämällä feministisiä yhteiskunta- ja politiikan teorioita muuhun opetussisältöön. Feministisen tutkimuksen piiriin kuuluvia aihepiirejä, kuten sukupuolinäkökulman ja valtarakenteiden kriittinen tarkastelu yhdenvertaisuuden kautta, lisätään kurssisisältöihin ja kurssilukemistoihin sisällytetään feministisiä teoksia.

Yleisten johdantokurssien lisäksi vastaajat kertoivat hyödyntävänsä feministisiä lähestymistapoja osana oppiaineensa kurssiteemoja kuten poliittiset instituutiot, poliittinen käyttäytyminen, retoriikka ja turvallisuus.

“Opettamillani kursseilla ovat esillä myös feministiset yhteiskunta- ja politiikan teoriat sekä klassikot, kuten esim. Mary Wollstonecraft tai nykyiset feministiset yhteiskuntateoreetikot ja filosofit poliittisten aatteiden ja ideologioiden perusopintokurssilla. Käytän opetuksessani myös feministisestä teoriasta ja filosofiasta sekä naisemansipatorisista liikkeistä tulevia esimerkkejä.”

Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto, valtio-oppi

Syventävissä opinnoissa korostuivat post- ja dekoloniaaliset, intersektionaaliset sekä queer-näkökulmat, joita pidettiin tärkeinä integroida opetukseen jatkossakin. Samalla kaivattiin enemmän huomiota intersektionaalisuuden vähemmälle jääneisiin näkökulmiin, kuten transfeminismiin ja vammaistutkimukseen.

Monelle feminismi näyttäytyi yhtenä näkökulmana muiden joukossa, mutta sitä kuvattiin myös opetuksen kriittisenä pohjavireenä tai lähestymistapana. Feminismin avulla voidaan sekä kritisoida politiikan ja poliittisen ajattelun maskuliinista historiaa että täydentää sitä tuomalla esiin näkökulmia, tulkintoja ja aihepiirejä, jotka ovat jääneet huomiotta tai eivät ole mahtuneet tieteenalan kaanoniin.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan. Kyselyvastauksissa nousi esiin perus- ja aineopintojen osalta vain kaksi tällaista kurssia: Helsingin yliopistossa valinnaisiin aineopintoihin kuuluva, vuosittain järjestettävä Sukupuoli, politiikka ja media -kurssi sekä Turun yliopiston opetusohjelmasta löytyvä Gender and Politics-kurssi, joka on avoinna sekä kandi- että maisterivaiheen opiskelijoille.

Feministisiin tutkimusasetelmiin keskittyminen ei helpotu myöskään syventävien opintojen vaiheessa. Vastauksista nousi esiin ainoastaan yksi Helsingin yliopistossa vuosittain tarjolla oleva Feministinen politiikan tutkimus -kurssi. Lisäksi keväälle 2027 on Eurooppa-tutkimuksen puolella suunnitteilla lukupiirimuotoinen seminaari, jossa keskitytään queer, trans ja intersektionaalisiin näkemyksiin EU:sta.

Erillisten feministisiin teorioihin ja lähtökohtiin keskittyvien kurssien puuttuminen opetusohjelmista nähtiinkin yhtenä keskeisenä esteenä feministisen poliittisen ymmärryksen lisäämiselle.

Feminististä opetusta vahvistavat ja hidastavat tekijät

Yliopistojen nykyisen henkilökunnan aktiivisten toimijoiden lisäksi vastauksissa nousivat esiin pioneerit, jotka ovat olleet ensimmäisinä nostamassa feministisiä sisältöjä politiikan oppiaineeseen. Heidän merkityksensä nähtiin keskeisenä.

“Tieteenalalla on ollut vähintään yksi feministiseen tutkimukseen perehtynyt opettaja noin vuodesta 1998 alkaen (melkein jatkuvasti), joka on yhtäältä opettanut vähintään yhden kurssin aihepiiriin liittyen vuosittain ja vakihenkilöstöön kuuluen pitänyt huolta siitä, että myös opintosuunnitelmassa gender-jaksoja on ollut.“

 Anne Holli, Helsingin yliopisto, valtio-oppi

Holli toi esiin myös, miten sukupuolinäkökulman tuominen oppisisältöihin on ollut niin valtiollisen tasa-arvopolitiikan kuin Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnittelun ydintä noin 20–30 vuotta. Kyselyvastauksissa nousi toistuvasti esiin muitakin samansuuntaista kehitystä tukevia tekijöitä, kuten opiskelijoiden toiveet sukupuolen ja muiden feminististen näkökulmien paremmasta huomioimisesta opetuksessa, lisääntynyt yleinen tietoisuus sukupuoleen ja muihin identiteetteihin kiinnittyvästä syrjinnästä sekä feminististen teorioiden yleistyminen keskusteluissa.

Feministisen ymmärryksen lisäämistä politiikan opetuksessa hankaloittavat muun muassa vakihenkilöstön vähäinen kiinnostus feministisiin aihealueisiin sekä feminismin näkeminen omista tutkimusaiheista irrallisena tai marginaalisena lähestymistapana. Toisaalta haasteena koettiin monien tärkeiden näkökulmien yhteensovittaminen, tasapainottelu feminististen ja muiden lähestymistapojen välillä.

Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin

Lisäksi vastauksissa mainittiin kiihtyvä tieteenalojen välinen kilpailu, jossa oman tieteenalan sisällä halutaan vakiinnuttaa tiettyjä näkökulmia tai suurempia tutkimussuuntia. Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin. Joidenkin opetusteemojen osalta tieteenalan vakiintuneet käytännöt ja keskeinen kirjallisuus nähtiin edelleen hyvin miesvaltaisena ja länsi-/eurooppakeskeisenä, mikä luo omat haasteensa feministiselle opetukselle.

Esiin nostettiin myös institutionaalisen tuen puute. Yliopistoilla ei ole selkeitä rakenteita tai prosesseja, joilla varmistettaisiin feminististen sisältöjen huomioiminen politiikan opetuksessa eikä feministisiin näkökulmiin erikoistuneita opettajan tehtäviä. Tällöin vaarana on, että opetus jää muutamien yksittäisten tutkijoiden ja opettajien varaan. Yllä kuvatun asenteellisuuden ja rakenteellisen tuen puutteiden voi nähdä heijastavan laajempia tieteenalakohtaisia käytäntöjä ja politiikan tutkimuksen sisällä vaikuttavaa konservatiivista jatkumoa.

Feministiselle ymmärrykselle ja opetukselle on tarvetta aikamme kriisien keskellä

Feminismin eri suuntaukset ja ajankohtaiset keskustelut nähtiin selvityksen vastauksissa osana valtio-opillista yleissivistystä. Feministinen teoria ja kritiikki koettiin keskeisinä sekä politiikan perinteisten teemojen (kuten turvallisuus, demokratia ja globaalin talouden valtasuhteet) ymmärtämisessä että nykyisten globaalien ilmiöiden, kuten digitalisaation ja arvojen eriytymisen, tarkastelussa.

Esimerkiksi uusliberaalin kapitalismin feministinen tarkastelu auttaa tekemään näkyväksi kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin kietoutuvia sukupuolittuneita ja risteäviä sorron rakenteita. Samalla feministinen näkökulma korostuu keskeisenä aikamme globaaleja kriisejä koskevassa keskustelussa.

“Varsinkin kasvavan militarisaation, demokratian murenemisen ja ekologisen kriisin aikakaudella sekä feministinen kritiikki olemassa olevia rakenteita kohtaan että feministiset vaihtoehdot olisi tärkeää nostaa näkyvään asemaan näistä kysymyksistä puhuttaessa. Lisäksi feministiset näkökulmat esimerkiksi tutkimusmetodologioihin ovat keskeinen tutkimuksen pluraalisuutta vahvistava voima.”

Anonyymi

Kyselyn keskeisenä johtopäätöksenä on, että feministisiä näkökulmia arvostetaan osana tämän päivän politiikan tutkimusta ja sen opetusta, vaikka arvostus ei aina näy opetusohjelmassa. Jotta uusia politiikan feministitutkijoita ja -osaajia syntyisi, on yleissivistyksen tasolta noustava kohti erityisasiantuntemusta. Tämä vaatisi vähintään sitä, että feminismilähtöisiä kursseja olisi saatavilla jokaisen politiikan oppiaineita opettavan suomalaisen yliopiston opetusohjelmassa, niin kandi- kuin maisteritasolla.

Kehitys ei kuitenkaan voi olla yksittäisten henkilöiden vastuulla, vaan feministisen opetustarjonnan takaamiseksi tarvitaan oppiaineen taholta konkreettista tukea ja linjauksia, joilla varmistetaan feminististen politiikan kurssien ja kurssisisältöjen olemassaolo koulutuspolun eri vaiheissa.  

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Jussila on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

VTT Theodora Helimäki on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja (2026–).

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti.

Artikkelin kuvituskuva: Ethan Gregory Dodge / Unsplash

Julkaisu Feministinen politiikan opetus yliopistoissa – arvostettua, mutta haavoittuvaa  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tekoälyä uhkana pitävät tahot varoittavat, että tekoälyn kehitys on karkaamassa ihmiskunnan hallinnasta ja johtamassa tilanteeseen, jossa ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään sen toimintaa.

Vaarana on, että yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä alkaa ohjata teknologia, jonka toimintaperiaatteet ja riskit jäävät demokraattisen kontrollin ulottumattomiin. Tekoäly on kuin vapaaksi päässyt pullonhenki, jota on mahdotonta pysäyttää.

Tekoälyn kummisedäksi kutsuttu emeritusprofessori Geoffrey Hinton maalaa haastattelussaan melko synkän tulevaisuuskuvan. Hintonin mukaan ihmiskunta voi osoittautua ohimeneväksi vaiheeksi älykkyyden evoluutiossa: biologinen äly on synnyttänyt digitaalisen älyn, joka voi puolestaan oppia kaiken ihmisten tuottaman tiedon, toimia ihmistä nopeammin ja lopulta tehdä ihmiset tarpeettomiksi.

Tekoälyn puolustajat korostavat sen potentiaalia vahvistaa demokratiaa parantamalla päätöksenteon laatua vähentämällä inhimilliseen toimintaan liittyviä vinoumia ja sattumanvaraisuutta. Tekoälyn nähdään tekevän hyvää, koska se kykenee käsittelemään laajoja tietomassoja, tunnistamaan asioiden välisiä riippuvuuksia ihmissilmää tarkemmin ja tuottamaan puolueettomia arvioita monimutkaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Optimistisimmissa näkemyksissä tekoäly mielletään teknologiaksi, joka voi vahvistaa kollektiivista ongelmanratkaisukykyä, laajentaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia ja tukea tietoperustaista päätöksentekoa. Tekoälyn potentiaalia ei tällöin liitetä vain tehokkuuteen vaan myös ajatukseen avoimemmasta ja osallistavammasta demokratiasta.

Tekoäly kehittyy sellaisella vauhdilla, että luultavasti monet tänään esitetyt näkemykset osoittautuvat jo huomenna vanhentuneiksi. Siksi onkin paikallaan katsoa tekoälyä teknologisen innovaation sijaan laajemmasta perspektiivistä.

Hyvänä matkaoppaana toimii Roy Heidelbergin teos Nobody’s Decision – AI and the Perfection of Bureaucracy. Teos on demokratian näkökulmasta kiinnostava erityisesti siksi, että se lähestyy tekoälyä hallinnan ja byrokratian jatkumona. Kirjan keskeinen väite on, että tekoäly ei murra byrokraattista logiikkaa vaan pikemminkin täydellistää sitä, sillä se vie byrokratiaan liittyvät ihanteet – kuten tehokkuuden ja objektiivisuuden – uudelle tasolle. Tällä on demokratian kannalta sekä hyviä että ongelmallisia seurauksia.

Tekoäly on poliittista teknologiaa

Tekoäly edustaa Heidelbergin mukaan mitä suurimmassa määrin poliittista teknologiaa. Tämän ymmärtäminen edellyttää huomion kiinnittämistä erityisesti kysymykseen siitä, kuka päättää ja millä perusteella. Heidelberg tukeutuu kansainvälisen oikeuden teoreetikkona tunnetun Carl Schmittin ajatukseen suvereenista (sovereignty).

Schmittin mukaan suvereeni on se, joka kykenee tekemään päätöksen poikkeustilanteessa eli tilanteessa, jossa valmiit säännöt, normit ja menettelytavat eivät yksin riitä. Tästä näkökulmasta päätöksenteko ei ole täysin palautettavissa sääntöjen mekaaniseen soveltamiseen, sillä jokainen konkreettinen päätös sisältää aina myös tulkintaa, harkintaa ja tilanteen erityispiirteiden arviointia.

Moderni hallinto on kuitenkin pitkälti rakentunut pyrkimykselle tehdä päätöksenteosta mahdollisimman ennakoitavaa ja yhdenmukaista. Tätä ajattelutapaa edusti hallintotieteen perustajiin lukeutunut ja sittemmin Yhdysvaltojen presidentiksi päätynyt Woodrow Wilson. Hänen mukaansa hyvässä päätöksenteossa ongelmat pyritään ratkaisemaan vähentämällä inhimillisen harkinnan ja henkilökohtaisen vallankäytön merkitystä.

Politiikan asialistalla olevat ongelmat näyttäytyvät ennen kaikkea teknisinä kysymyksinä, joiden ratkaiseminen edellyttää asiantuntijatiedon hyödyntämistä ja standardoitujen hallinnollisten menettelytapojen noudattamista.

Vaikka tekoäly lisää tehokkuutta, ennustettavuutta ja kontrollia, se samalla etäännyttää päätöksentekoa ihmisistä.

Heidelbergin tulkinnassa tekoäly sijoittuu Schmittin korostaman inhimillisen harkinnan ja Wilsonin persoonattoman hallinnan väliseen jännitteeseen. Sen lupaus perustuu ajatukseen, että byrokraattisen rationaalisuuden tehokkuus ja inhimillisen päätöksenteon ennakoimattomuus voidaan sovittaa yhteen.

Samalla tekoäly kuitenkin kärjistää demokratiaan sisältyviä ristiriitoja. Vaikka tekoäly lisää tehokkuutta, ennustettavuutta ja kontrollia, se samalla etäännyttää päätöksentekoa ihmisistä ja heikentää kokemusta toimijuudesta, vastuusta ja poliittisesta vaikutusmahdollisuudesta.

Kun päätökset näyttävät syntyvän neutraalien järjestelmien tuella, hämärtyy samalla kysymys vallasta ja vastuusta: kuka lopulta määrittää päätösten taustalla olevat tavoitteet, arvot ja poikkeukset? Legitimiteetti on modernissa hallinnossa rakentunut henkilöistä riippumattomien sääntöjen ja menettelytapojen varaan, mutta tekoäly vie tämän logiikan askeleen pidemmälle. Päätöksenteko muistuttaa entistä enemmän teknistä prosessia, jossa ei ole tilaa – eikä myöskään tarvetta – harkinnalle.

Ei ihme, että tutkijat ovat varoittaneet tietokoneohjelmoitujen algoritmien ohjaamasta algokratiasta ja kansalaisten episteemisen toimijuuden kaventumisesta. Episteemisellä toimijuudella viitataan kansalaisten mahdollisuuksiin hankkia, arvioida ja tulkita tietoa sekä erottaa luotettava tieto virheellisestä.

Kun harkinta muuttuu laskennaksi

Neuroverkkoihin perustuva tekoäly haastaa schmittiläisen oletuksen siitä, että harkintaa tarvitaan epäselvissä päätöksentekotilanteissa, joissa säännöt eivät auta. Sen toimintalogiikka ei perustu pelkästään eksplisiittisiin sääntöihin vaan kykyyn tunnistaa tilastollisia malleja, tehdä heuristisia päätelmiä ja tuottaa ratkaisuja myös epäselvissä tilanteissa.

Tekoälytutkimuksen uranuurtajiin kuulunut Herbert Simon kuvasi päätöksentekoa heuristisena prosessina, jossa toimijat eivät optimoi täydellisen tiedon varassa vaan hyödyntävät erilaisia peukalosääntöjä, tulkintoja ja käytännöllisiä ratkaisutapoja. Se, mitä aiemmin pidettiin nimenomaan inhimillisenä arvostelukykynä, alkaa geneerisen tekoälyn myötä näyttäytyä ainakin osittain laskennallisesti mallinnettavana toimintana.

Tämä merkitsee historiallista käännettä, sillä myös harkinta, tulkinta ja poikkeuksien käsittely pyritään siirtämään algoritmisen hallinnan piiriin. Jos tekoäly kykenee toimimaan myös tilanteissa, joissa normit ovat epätäsmällisiä ja keskenään ristiriitaisia, kysymys ei enää ole vain teknisestä tehokkuudesta vaan siitä, missä määrin poliittinen harkinta ja vastuu voidaan ulkoistaa tekoälylle ilman, että itse politiikan luonne muuttuu.

Kysymys ei enää ole vain teknisestä tehokkuudesta vaan siitä, missä määrin poliittinen harkinta ja vastuu voidaan ulkoistaa tekoälylle ilman, että itse politiikan luonne muuttuu.

Demokratian näkökulmasta yksi keskeinen tekoälyn haaste tiivistyy siihen, että sen toiminnan ymmärtäminen on vaikeaa – osittain jopa mahdotonta – myös sen kehittäjille. Neuroverkkojen toimintaa kuvataan usein “mustaksi laatikoksi”, sillä ne kykenevät tuottamaan tehokkaita ratkaisuja, mutta niiden sisäinen päättelyketju jää läpinäkymättömäksi. Tämän vuoksi tekoälyä pyritään täydentämään erilaisilla auditointi-, selitys- ja valvontamekanismeilla, joiden tarkoituksena on tehdä algoritmisesta päätöksenteosta läpinäkyvämpää ja vastuullisempaa.

Heidelberg suhtautuu kuitenkin kriittisesti ajatukseen, että tällaiset mekanismit todella palauttaisivat kontrollin ihmisille. Ennemminkin kyse on siitä, että ne vain lisäävät uusia byrokraattisia ja teknisiä kerroksia jo ennestään monimutkaisten järjestelmien ympärille.

Esimerkiksi niin sanottu ”ihminen ohjaimissa”-ajattelu (human-in-the-loop) perustuu oletukseen, että ihminen säilyttää kontrollin tekoälyn toimintaan osallistumalla päätöksentekoprosessiin.

Käytännössä ongelmana kuitenkin on, että näiden järjestelmien toimintaa ei ymmärretä riittävästi. Pahimmillaan ihmisen rooli jää symboliseksi, sillä hän toimii vastuunkantajana tilanteessa, jossa todellinen päätöksenteko tapahtuu hänen ulottumattomissaan. Samalla tilivelvollisuus muuttuu byrokraattiseksi rituaaliksi, jossa tärkeintä on osoittaa, että oikeat menettelyt on muodollisesti suoritettu.

Sairautta pahentava lääke

Heidelbergin keskeinen väite on, että tekoäly ei heikennä demokratiaa ensisijaisesti siksi, että päätöksenteko siirtyisi koneille, vaan siksi, että demokratian keskeiset arvot alkavat muuttua teknisiksi menettelytapakysymyksiksi. Kehityksen seurauksena vaarantuu kansalaisten kyky ymmärtää ja haastaa niitä järjestelmiä, joiden varaan yhteiskunnallinen päätöksenteko rakentuu.

Heidelbergin mukaan tekoäly on muuttunut iatrogeeniseksi probleemaksi, jolla hän viittaa tilanteeseen, jossa ongelman ratkaisemiseksi kehitetty hoito alkaa samalla pahentaa itse ongelmaa. Kun tekoälyä pyritään tekemään turvallisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja demokraattisesti kontrolloitavaksi, seurauksena on entistä enemmän teknisiä standardeja, auditointijärjestelmiä, dokumentaatiota, sertifiointia ja valvontaa.

Jokainen uusi kontrollikerros tuottaa lisää dataa ja uusia asiantuntijarakenteita, joiden hallinta edellyttää entistä syvempää teknistä osaamista. Samalla mahdollisuutemme ymmärtää ja arvioida järjestelmiä heikkenevät.

Demokratian nimissä rakennetaan mekanismeja, jotka etäännyttävät kansalaisia juuri niistä päätöksentekojärjestelmistä, joiden pitäisi olla heidän hallinnassaan.

Demokratian nimissä rakennetaan mekanismeja, jotka etäännyttävät kansalaisia juuri niistä päätöksentekojärjestelmistä, joiden pitäisi olla heidän hallinnassaan. Läpinäkyvyys ei tällöin enää tarkoita vallankäytön ymmärrettävyyttä tavallisille kansalaisille vaan pikemminkin valtavien tietomäärien, lokitietojen ja auditointiraporttien tuottamista.

Tilivelvollisuus muuttuu suhteesta, jossa vallankäyttäjä vastaa toiminnastaan kansalaisille, kohti teknistä vaatimustenmukaisuutta eli tärkeintä on osoittaa, että järjestelmät täyttävät niille asetetut menettelytapoihin liittyvät kriteerit.

Heidelbergin analyysi ei ole pelkästään teknologiapessimistinen varoitus tekoälyn riskeistä. Heidelbergin argumentti on hienovaraisempi ja samalla häiritsevämpi. Ongelma on siinä, että samalla, kun tekoäly optimoi hallinnan logiikkaa tekemällä päätöksenteosta entistä tehokkaampaa ja ennustettavampaa, se myös etäännyttää demokratiaa kansalaisten kokemuksista, harkinnasta ja kaventaa heidän poliittista toimijuuttaan.

Keskeinen kysymys ei lopulta koskekaan vain tekoälyä vaan demokratian muuttuvaa luonnetta. Mitä tapahtuu poliittiselle vastuulle, julkiselle harkinnalle ja kansalaisten toimijuudelle yhteiskunnassa, jossa yhä useammat päätökset perustuvat järjestelmiin, joita kukaan ei täysin ymmärrä, mutta joiden toimintaa pidetään silti rationaalisempana kuin inhimillistä harkintaa?

FT Harri Jalonen on sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Vaasan yliopistossa. Jalonen työskentelee Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa STRONG-hankkeessa, jossa tutkitaan demokratiainnovaatioiden toimeenpanoa.

Artikkelin kuvituskuva: charlesdeluvio / Unsplash

Julkaisu Tekoäly demokratian peilinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinvoima elää uutta nousukauttaan. Geopoliittinen tilanne osaltaan selittää lisääntyvää kiinnostusta ydinvoimaan ja herättää kysymyksen rauhanomaisen ydinvoiman yhteydestä ydinaseisiin ja ydinasepelotteeseen.

Vuonna 1953 Hiroshiman ja Nagasakin kauhujen jälkimainingeissa Yhdysvallat alkoi Atoms for Peace -ohjelmallaan edistää ydinteknologian rauhanomaista käyttöä maailmanlaajuisesti. Ohjelmasta lähtien siviili- ja sotilasydinvoimateknologian välinen kytkös on haluttu pitää erillään.

Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa turvallisuuskysymykset korostuvat, ydinvoiman tunnustaminen kaksoiskäyttöteknologiana on aiempaa näkyvämpää. Tuleeko ydinvoiman ja ydinaseiden välisistä synergioista lisäargumentti ydinvoiman puolustamiselle?

Britannia ja ydinvoiman uusi tuleminen

Britannia on 2000-luvulla edistänyt ydinvoiman lisärakentamista. Markkinaehtoiseen energiapolitiikkaan panostanut hallitus ilmoitti vuonna 2008 tavoitteesta rakentaa 16 000 megawattia ydinvoimaa vuoteen 2030 mennessä.

Tavoite on kaukana. Vuodesta 2017 lähtien ranskalaisen energiayhtiö, EDF:n, brittiläinen tytäryhtiö on rakentanut suurta 3200 megawatin Hinkley Point C -ydinvoimalaa Somersetissa. Hankkeen aikataulu on venynyt ja kustannukset nousseet jatkuvasti. Investointipäätös samaa teknologiaa soveltavan 3200 megawatin Sizewell C suurvoimalan rakentamisesta Suffolkiin tehtiin kesällä 2025.

Britanniassa on neljällä paikkakunnalla toiminnassa yhdeksän ydinreaktoria, joista yhtä lukuunottamatta kaikkien käyttöikä loppuu vuoteen 2030 mennessä. Britannian hallituksen tavoitteena on nostaa ydinvoiman kokonaiskapasiteetti nykyisestä 5900 megawatista 24 000 megawattiin vuoteen 2050 mennessä, mikä kattaisi arviolta 25 % maan sähkönkulutuksesta.

Suurista lupauksista huolimatta kyse on kehitysasteella olevista teknologioista, joiden kustannukset ja käyttöönottoaikataulut ovat hyvin epävarmoja.

Britannia suunnittelee myös merkittäviä investointeja seuraavan sukupolven ydinvoimateknologioihin. Advanced Nuclear Fund -rahasto investoi 385 miljoonaa puntaa SMR- teknologioiden kehittämiseen ja rakentamiseen.

Pienydinvoimalat (small modular reactors, SMRs) eli pienet modulaariset reaktorit, ovat ydinvoima-alan tuorein toivo. Teollisen sarjatuotannon uskotaan tekevän SMR:istä suurvoimaloita edullisemman, turvallisemman ja uusiutuvien energianlähteiden kanssa paremmin yhteensopivan ratkaisun ilmastonmuutoksen torjuntaan ja energiaturvallisuuden parantamiseen. Suurista lupauksista huolimatta kyse on kehitysasteella olevista teknologioista, joiden kustannukset ja käyttöönottoaikataulut ovat hyvin epävarmoja.

Pörssiyhtiö Rolls-Royce on keskeinen Britannian pienydinvoimasuunnitelmien toteuttaja. Kesäkuussa 2025 se voitti hallituksen järjestämän kilpailutuksen ensimmäisen pienydinvoimalan – 470 MW:n kevytvesireaktorin – rakentamisesta. Ensimmäiset kolme SMR-yksikköä on tarkoitus sijoittaa Pohjois-Walesiin.

Rolls-Royce ja ydinsukellusveneet

Rolls-Royce toimii kansainvälisesti sekä siviili- että puolustusalalla. Sen toimialoina ovat sekä siviili- että sotilaskäyttöön tarkoitetut ilmailumoottorit, puolustusteknologia sekä erityisesti ydinteknologia energiaratkaisut. Yhtiöllä on pitkäikäisiä energia- ja puolustusalan yhteistyösopimuksia Britannian valtion kanssa.

Britannian laivaston ydinsukellusveneisiin yhtiö on toimittanut reaktoreita jo yli 60 vuoden ajan. Rolls-Roycen keskeinen asema ydinsukellusveneiden reaktoriteknologian kehittäjänä ja toimittajana kytkee sen keskeisesti osaksi Britannian puolustusjärjestelmää. Ydinsukellusveneet ovat Britannian strategisen ydinasepelotteen perusta.

Yhtiö solmi Britannian puolustusministeriön kanssa vuonna 2025 noin yhdeksän miljardin punnan arvoisen yhteistyösopimuksen. Sopimuksen voimassaoloaikana yhtiö huolehtii merivoimien ydinsukellusveneiden reaktoreiden suunnittelusta, valmistamisesta ja ylläpidosta.

Ydinsukellusveneet ovat Britannian strategisen ydinasepelotteen perusta.

Rolls-Roycen SMR-teknologia perustuu samaan ydinteknologiaan, kevytvesireaktoreiden suunnitteluun ja turvallisuusosaamiseen, jonka turvin se tuottaa ydinreaktoreita sukellusveneisiin ja laivastolle (naval nuclear propulsion). Valtaosa maailmalla toiminnassa olevista 400 ydinvoimalasta on kevytvesireaktoreita, jotka alun perin kehitettiin Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvulla ydinsukellusveneisiin.

Tämä on malliesimerkki kaksoiskäyttöteknologiasta (dual use technology), jossa siviili- ja puolustussektori nojaavat yhteisiin osaamiseen, henkilöstöön, koulutuslaitoksiin, toimitusketjuihin ja turvallisuuskäytäntöihin.

Politiikka-asiakirjat osoittavat yhteyden

Britannian hallitus on aikaisemmin pitänyt ydinvoimateknologioiden siviili- ja sotilaskäytön tiukasti erillään, mutta nyt korostaa avoimesti näiden välisiä synergiaetuja. Esimerkiksi hallituksen tammikuussa 2024 julkaisema tiekartta Civil Nuclear: Roadmap to 2050 ydinvoiman edistämiseksi korostaa ydinvoiman merkitystä sekä maan energiantuotannolle että ydinasepelotteelle, ja esittää nipun toimia ydinteknologian siviili- ja puolustussektorien välisen yhteistyön edistämiseksi.

Tiekartan mukaan ydinvoiman edistäminen lisää investointeja ja rakentamista Britanniassa. Yhtenä monista esimerkeistä ydinteknologian siviili- ja puolustuskäytön välisistä yhteyksistä raportti mainitsee energia- ja puolustusministeriöiden välisen yhteistyön.

Britannian hallitus on aikaisemmin pitänyt ydinvoimateknologioiden siviili- ja sotilaskäytön tiukasti erillään, mutta nyt korostaa avoimesti näiden välisiä synergiaetuja.

Yhteistyön tavoitteena on muun muassa varmistaa, että Britannialla on toimiva ydinenergia-alan toimitusketju sekä riittävää osaamista ja työvoimaa kehittämiseen sekä rakentamiseen. Hallitus uskoo yhteistyön parantavan sekä energia- että kansallista turvallisuutta, vähentävän riippuvuutta Venäjästä ja vahvistavan yhteistyötä liittolaisten välillä.

Hallituksen huhtikuussa 2024 julkaisema raportti Delivering the UK’s Nuclear Deterrent as National Endeavor korostaa Britannian ydinpelotteen toteuttamista kansallisena hankkeena. Se kuvaa ydinaseet osana laajempaa kansallista ydinvoimaekosysteemiä, jossa yhdistyvät ilmastotavoitteet, energiaturvallisuus ja -omavaraisuus sekä ydinasepelote.

Ydinenergia-alan osaaminen ja tietotaito

Tilanteessa, jossa ydinvoimarakentaminen on ollut aallonpohjassa aina 1980-luvun lopulta alkaen, osaavan työvoiman turvaaminen ja uusintaminen on keskeinen haaste. Ongelma on, että nuorempi sukupolvi ei ole osoittanut kiinnostusta ydinvoima-alan koulutusohjelmiin. Ammattitaitoisen työvoiman puute on kansallisen turvallisuuden kannalta kriittinen pullonkaula, joka heikentää Britannian ydinasepelotteen uskottavuutta.

Molemmat asiakirjat, Civil Nuclear: Roadmap to 2050 ja Delivering the UK’s Nuclear Deterrent as National Endeavor pitävät tärkeänä siviili- ja puolustuspuolen yhteisiä etuja ja koulutustarpeita. Elokuussa 2023 puolustusministeriö sekä energiapolitiikasta ja ilmastotavoitteista vastaava ministeriö perustivat ydinenergia-alan osaamistyöryhmän, Nuclear Skills Taskforcen.

Ammattitaitoisen työvoiman puute on kansallisen turvallisuuden kannalta kriittinen pullonkaula, joka heikentää Britannian ydinasepelotteen uskottavuutta.

Tämän tehtävänä on tuoda yhteen julkishallinto, työnantajat, akateeminen yhteisö sekä ydinvoima-alan siviili- ja puolustussektori kehittämään alalle kansallista strategiaa. Suunnitelmassa määritellään toimenpiteet, joilla varmistetaan ydinenergia-alan työvoiman ja osaajien saatavuus. Arvio on, että vuoteen 2030 mennessä tarvitaan noin 40 000 uutta työntekijää.

Haastattelimme teknistieteellisiä lupauksia ja pienydinvoimaloita käsittelevässä PROMISES-hankkeessamme brittiydinvoima-asiantuntijoita keväällä 2023. Useat heistä katsoivat, että tarve ylläpitää ydinvoimateknologiaan liittyvää insinööriosaamista on keskeinen syy ydinvoiman rakentamiselle. Ydinvoima-alan alasajo ja osaamisen menetys ovat ongelma erityisesti puolustussektorille ja ydinsukellusveneohjelmalle. Sotilaspoliittiset intressit selittävät kallista ja kannattamatonta pienydinvoimaa: “that’s why the money really moves.”

Ydinvoimayönteisyyden kritiikki

Sussexin yliopiston tutkijat Andy Stirling ja Phil Johnstone kritisoivat raportissaan siviiliydinvoiman ja ydinaseiden välistä suhdetta, jossa materiaalivirrat (plutonium, tritium), osaaminen, urapolut, tutkimus, teollisuus, infrastruktuuri, sääntely ja poliittinen legitimointi nivoutuvat yhteen Britannian ydinvoimakompleksiksi.   

Kytkös on heidän mukaansa ongelmallinen. Siviiliydinvoima ylläpitää sotilasydinvoimaa tarjoamalla osaamista ja infrastruktuurin, mutta myös piilottamalla sotilasydinvoiman kustannukset siviilibudjetteihin ja sähkönkuluttajien maksettavaksi. Näin ydinvoiman kokonaiskustannusten arviointi ja kustannuksia koskeva demokraattinen keskustelu hankaloituvat.

Siviiliydinvoima ylläpitää sotilasydinvoimaa tarjoamalla osaamista ja infrastruktuurin, mutta myös piilottamalla sotilasydinvoiman kustannukset siviilibudjetteihin ja sähkönkuluttajien maksettavaksi.

Stirling and Johnstone ovat laskeneet, että ydinenergian suoraan ja epäsuorasti saama tuki maksaa brittikuluttajille ja -veronmaksajille vuodessa varovasti arvioiden yli viisi miljardia puntaa. 

Vaarana on myös järjestelmän lukkiutuminen (lock-in), mikä näkyy ydinvoimaan panostamisena, vaikka muut vaihtoehdot – kuten uusiutuva energia – olisivat halvempia.

Miten Suomessa?

Britannia on halunnut Suomen sallivan ydinaseet. Suomi kuuluu myös brittien johtamaan JEF-maiden ryhmään, ja siten Britannian ydinasepelotesateenvarjon alle. Valtion energiayhtiö Fortumilla on aiesopimus Rolls-Roycen kanssa.

Selkein muutos Suomessa ydinvoiman ja ydinaseiden välisissä suhteissa on kuitenkin hallituksen esitys uudeksi ydinenergialaiksi. Nykyinen laki sallii siviilikäytön, mutta sulkee pois sotilaallisen käytön ja ydinaseet. Lakiuudistuksessa tämä suhde purkautuu.

Ydinteknologia hahmotetaan Suomessa nyt laajemmin osana moniulotteista turvallisuus- ja energiajärjestelmää. 

Ydinenergialaki jää teknologianeutraaliksi yleislaiksi, kun taas sotilaallista käyttöä koskevat rajoitukset ja poikkeukset siirtyvät erillisen puolustus- ja rikosoikeudellisen sääntelyn piiriin. Suomi tulee sallimaan ydinräjähteiden tuomisen, kuljettamisen, toimittamisen ja hallussapidon Suomen maaperällä.

Tämä on merkittävä sääntelyarkkitehtuurin muutos, joka madaltaa ydinteknologian siviili- ja sotilaskäytön välistä raja-aitaa. Ydinteknologia hahmotetaan Suomessa nyt laajemmin osana moniulotteista turvallisuus- ja energiajärjestelmää. 

Vahvistuuko ydinasemyönteisyys?

Britannia on esimerkki siitä, miten ydinaseiden ja siviiliydinvoiman välistä raja-aitaa madalletaan. Lisäksi ne sidotaan strategisesti yhteen energia- ja ilmastopolitiikkaan, mikä sekin auttaa perustelemaan mittavia investointeja ydinvoimaan.

Termit, kuten kaksoiskäyttöteknologia ja ydinvoima-alan ekosysteemi, luovat myönteisiä mielikuvia alan monipuolisista ja mittavista taloudellisista hyödyistä.  Ydinaseisiin liittyvät mielikuvat voivat jopa vahvistaa ydinteknologiamyönteisyyttä, turvallisuusajattelua ja yhteiskuntien varustautumista ja varautumista kriiseihin.

Kun geopolitiikka ja kansainvälisen diplomatian pelisäännöt ovat myllerryksessä, saattaa entisestä tabusta tulla ydinenergian kannattajien valttikortti.

Kun geopolitiikka ja kansainvälisen diplomatian pelisäännöt ovat myllerryksessä, saattaa entisestä tabusta – ydinvoiman ja ydinaseiden välisestä kohtalonyhteydestä – tulla ydinenergian kannattajien valttikortti.

Silti on syytä pohtia sitä, mitä ydinaseiden ja rauhanomaisen ydinvoiman välisten yhteyksien korostamisesta seuraa. Olemmeko luomassa demokraattiseen yhteiskuntaan uuden sotilaallis-taloudellisen valtakeskuksen, jonka tarpeita muu yhteiskunta palvelee ja jonka tekemisiä ja kustannuksia ei haluta demokraattisen ohjauksen alle?

YTT, dosentti Hanna-Mari Husu on tutkijaopettaja LUT-yliopistossa. Hän työskentelee Koneen säätiön PROMISES-hankkeessa, jossa tutkitaan pienydinvoimaan kohdistuvia teknistieteellisiä lupauksia Britanniassa, Kanadassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Suomessa. 

YTT, dosentti Tapio Litmanen on sosiologian professori Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän työskentelee PROMISES-hankkeessa, jota rahoittavat Koneen säätiö ja Suomen Akatemia.

TTT, dosentti Markku Lehtonen on tutkija Pompeu Fabra -yliopistossa Barcelonassa. Hän työskentelee PROMISES-hankkeessa, jota rahoittavat Koneen säätiö ja Suomen Akatemia.

Artikkelin kuvituskuva: Wylfan ydinvoimala Pohjois-Walesissa, etualalla dosimetri. Kuva: MrCranky83, Wikimedia Commons / CC 4.0

Julkaisu Ydinvoiman kytkös ydinaseteollisuuteen vahvistuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Naisia, miehiä ja lapsia yhteen tuonut unisex-pukeutuminen oli muodissa länsimaissa 1960–70-luvuilla. Pukeutumisen unisex-ideoihin vaikuttivat muun muassa yhteiskunnallinen liikehdintä ja feminismi. Unisex-muodin synty kertoi myös kapinoinnista vanhoja sukupuolirooleja ja konservatiivisia arvoja kohtaan. Unisex-muoti muutti aiempaa, varsinkin valmisvaateteollisuuden voimistamaa vaatteiden sukupuolittamista.

Vaatteiden nähtiin osallistuvan sukupuoliroolien ylläpitämiseen, mutta myös niiden muuttamiseen. Kriittisyys muotia ja sukupuolen esittämisen tapoja kohtaan korostui 1960–70-luvuilla. Naiseuteen ja feminiinisyyteen suhtauduttiin kuitenkin kriittisemmin, ja perinteisiä naisten vaatteita kritisoitiin rajoittavuudesta sekä esineellistämisestä. Sukupuolia yhdistävä unisex-pukeutuminen mukailikin perinteisiä miesten vaatteita ja unisex-pukeutumisessa yhdenmukaistaminen tapahtui mieheyden suuntaan.

Tarkastelin väitöskirjassani Marimekon vaatteille vuosina 1956–79 luotuja unisex-ideoiden visuaalisia ja tekstuaalisia representaatioita: representaatioilla tarkoitetaan (uudelleen) esittämistä, edustamista tai kuvaamista. Unisex-ideat ilmenivät vaatteiden lisäksi esimerkiksi keskustelussa sukupuolineutraalista lasten kasvatuksesta.

Sukupuolien esitystavat muutoksessa

Marimekon mainoksissa ja aikakauslehtien Marimekon vaatteita esittelevissä valokuvissa visualisoitiin muuttuvia sukupuolirooleja. Marimekko kiinnitti 1950-luvulla huomionsa naisten muodin uudistamiseen ja pyrki vaatesuunnittelussaan tarjoamaan esimerkiksi väljempiä leikkauksia sekä liikkumisen vapautta. Armi Ratian (1912–1979) mukaan, joka oli yksi Marimekon perustajista, vaatteita suunnattiin naisille, jotka halusivat unohtaa vaatteensa.

Vaatteiden visuaaliset esitykset toimivat käyttöehdotuksina vaatteille. Mainoskuvastoissa oli yleistä, että naiset mainostivat lasten kanssa unisex-vaatemallistojen eri ikäluokille suunnattuja kokoja. Yksi erityinen tarkastelemissani mainoksissa ilmennyt esitystapa oli miesten kuvaaminen yksin lasten kanssa. Miehiä ja lapsia esittävät mainoskuvat kertoivat muuttuneista sukupuolirooleista, kuten osallistuvasta isästä ja jaetusta lasten hoitovastuusta.

Väitöskirjassani tutkin myös ruotsalaista Polarn O. Pyretiä, joka alun perin valmisti vain lastenvaatteita. Tässä artikkelissa tarkastelen uudistunutta isänroolia ja sen visualisointia Marimekon sekä Polarn O. Pyretin sanomalehdissä julkaistuissa mainoskuvissa.

Uudistunut isänrooli Pohjoismaissa

Pohjoismaissa radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa edustaneelle 1960–70-lukujen tasa-arvokeskustelulle oli ominaista naisten ja miesten roolien tarkastelu. Roolikeskustelu keskittyi etenkin sukupuolittuneen työnjaon ja tasa-arvopolitiikan kysymyksiin. Keskustelu korosti myös miesten roolin uudelleentarkastelua ja että roolien muuttamisesta hyötyisivät sekä naiset että miehet.

Helsingin Sanomissa vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa huomioitiin, että unisexin edustama “yhtäläinen pukeutuminen” miellettiin sukupuolieroja tasoittavaksi. Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta. Myös väitöskirjani tutkimusaineistossa näkyi, että unisex-vaatteiden muotokieli ja kuviomaailma oli luonteeltaan sukupuolineutraalia tai muistutti perinteisten miesten vaatteiden muotokieltä ja kuviomaailmaa.

Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta.

Sukupuolten tasa-arvoa koskeva keskustelu oli rantautunut Suomeen pitkälti Ruotsista 1960-luvulla. Esimerkiksi Suomessa vuosina 1966–70 toiminut, radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa ajanut Yhdistys 9 pyrki purkamaan kaksijakoisuutta ja korostamaan, että yksilöillä oli samanaikaisesti työn ansiorooli sekä perherooli. Visiona oli yhteiskunta, jossa miehillä ja naisilla olisi tasa-arvoiset mahdollisuudet. Yksi aihe, johon huomio kiinnittyi, oli vanhemmuuden epäsymmetria.

Pohjoismaat on nähty sukupuolten välisen tasa-arvon ja siihen liittyvän lainsäädännön edelläkävijöinä. Isyysvapaa otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Ruotsissa vuonna 1974 ja Suomessa vuotta myöhemmin. Isyyslaki, samoin kuin esimerkiksi Suomessa vuonna 1973 säädetty päivähoitolaki, vaikuttivat vanhempien ja lasten elämään. Äitien siirtyessä enemmissä määrin työelämään tarve lasten päivähoidolle lisääntyi.

Marimekko ja Polarn O. Pyret: unisex-vaatteita aikuisille ja lapsille

Vuonna 1951 perustettu Marimekko loi unisex-vaatteiden prototyyppejä jo ennen kansainvälistä unisex-muodin aikaa. Vuokko Nurmesniemen (1930–2026) suunnittelemaa, alun perin miehille suunnattua Jokapoika-kauluspaitaa (1956) kuvattiin varhain naistenkin yllä.

Jokapoika-paitaan pukeutui myös Armi Ratia, joka oli edelläkävijä suomalaisessa, miesvaltaisessa yritysmaailmassa. Nurmesniemi oli keskeinen suomalaisen vaateteollisuuden uudistaja. Hän inspiroitui suunnittelussaan tasa-arvosta ja naisten aseman muutoksista 1950-luvulla.

Marimekon ohjelmallisen unisex-suunnittelun aloittajaksi olen määritellyt Annika Rimalan (1936–2014) suunnitteleman Tasaraita-malliston (1968), jota suunnattiin alusta asti aikuisille ja lapsille sekä eri sukupuolille. Etenkin 1970-luku oli Marimekossa unisex-vaatteiden aikaa, mikä mukaili kansainvälistä unisex-muodin kehitystä. Rimalan lisäksi keskeinen yrityksen unisex-vaatteiden suunnittelija oli Pentti Rinta (s. 1946).

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä.

Ruotsalainen Polarn O. Pyret perustui vuonna 1909 aloittaneelle A.B. Nils Adamssons Sjukvårdaffär -yritykselle, joka oli myynyt muun muassa Pyret-merkin lastenvaatteita. Palkattuaan Katarina af Klintbergin (s. 1941) toimitusjohtajaksi ja Gunila Axénin (s. 1941) vaatesuunnittelijaksi, yritys lanseerattiin vuonna 1976 nimellä Polarn O. Pyret. Alun perin Polarn O. Pyret keskittyi lastenvaatteisiin.

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä. Polarn O. Pyret huomioi suunnittelussa myös vanhempien sekä lapsia hoitavien ammattilaisten tarpeet. Ajateltiin, että vaatteiden tulisi olla muun muassa helppohoitoisia ja helposti saatavilla: niitä myytiinkin 1970-luvulla myös postimyyntikatalogien välityksellä.

Vuonna 1977 yritys toi markkinoille vaatteita aikuisten kokoluokituksissa. Toivomus aikuisten vaatteista oli yrityksen mukaan tullut vanhemmilta, jotka halusivat pukeutua samanlaisiin vaatteisiin kuin lapsensa. Käytännölliset lastenvaatteet skaalattiin siten myös aikuisille sopiviksi.

Isät ja lapset mainoskuvissa

Marimekon 1970-luvun sanomalehtimainoksissa oli tyypillistä esitellä useita eri vaatteita samassa valokuvakollaasissa. Helsingin Sanomissa julkaistussa Marimekon mainoksessa (1970) esitellään useita unisex-vaatteita, joista kahta mainostetaan heteronormatiivisen pariskunnan yllä (Kuva 1). Kolmatta vaatetta – Annika Rimalan suunnittelemaa Akseli-haalaria (1970) – esittelevät isähahmo ja hänen ympärilleen ryhmittyneet lapset.

Yhtenevä haalarimuoti korostaa valokuvassa yhteenkuuluvuutta. Valokuvassa mies esiintyy vanhemman roolissa yksin. Ilman kuvaan sisällytettyä äitihahmoa, se kertoo naisen irrottautumisesta kiinteästä perheyhteydestä. Jo vuonna 1970, ennen isyyslain säätämistä julkaistu mainoskuva osoittaa vaikuttumisen varhaisesta sukupuoliroolikeskustelusta.

Mainoskuvaa voi tulkita uudistuneen isänroolin ja tasa-arvoistuvan vanhemmuuden representaationa. Mainoksesta käy ilmi, että Akseli-haalarilla oli eri hinnat miehille ja naisille. Mainos ei kuitenkaan kerro, onko vaatteissa sukupuolittuneita eroavaisuuksia. Visuaalisina tuotteina haalarit näyttäytyvät samanlaisina, unisex-ideaa viestivinä vaatteina.

Polarn O. Pyretin Svenska Dagbladet -sanomalehdessä julkaistussa mainoksessa (1977) yrityksen vaatteita mainostavat mies ja kaksi eri ikäistä lasta (Kuva 2). Toisin kuin Marimekon mainoskuvassa, Polarn O. Pyretin mainos esittelee yhdessä valokuvassa useita eri vaatteita. Mainostekstissä käy kuitenkin ilmi, että miehen ja vanhemman lapsen yllä esiteltyjä vaatteita suunnataan niin lapsille kuin aikuisillekin. Mainoksessa esitellään yhdenmukaistavaa unisex-pukeutumista koko perheelle.

Unisex-vaatteita mainostaviin valokuviin luotiin uudenlaisia sukupuolten esitystapoja. Sukupuoliroolien muutoksiin suhtauduttiin myös varauksella, sillä ne purkivat mieskeskeistä kulttuuria ja miesten valtaa: naisten roolimuutoksiin suhtauduttiin kuitenkin suopeammin.

Miesten hoivaroolia representoineet mainosvalokuvat visualisoivat sukupuoliroolien ja vanhemmuuden muutosta. Mainosvalokuvat näyttävät, keitä sisällytettiin 1970-luvulla perheen tai aikuisten ja lasten välisen suhteen kuvaamiseen. Ne toimivat kommentteina tasa-arvoisemman vanhemmuuden puolesta, jossa myös isälle esitettiin lasten kanssa yksin toimivan hoivaajan roolia.

FT Anna A. Parviainen on unisex-pukeutumisen historiaan erikoistunut taidehistorioitsija. Tammikuussa 2026 julkaistu artikkelimuotoinen väitöskirja Unisex-ideat Marimekon vuosien 1956–1979 vaatteiden visuaalisissa ja tekstuaalisissa representaatioissa on luettavissa Helsingin yliopiston avoimessa julkaisuarkistossa.

Artikkelin pääkuva: Median museo ja arkisto Merkki.

Julkaisu Isät ja lapset unisex-vaatteissa 1970-luvun mainoskuvissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jaakko Laakso: Punainen takapiru Jaakko Laakso. Docendo, Helsinki 2025.

Entisen kansanedustajan Jaakko Laakson (s. 1948) poliittinen ura on epätavallinen: vallankäyttöä vuosikymmenet seuranneesta marxilaisesta tuli vallankäyttäjä vasta idän ideologisen kasarmin kaaduttua. Sosialistisen liittovaltion hellittämättömästä puolustajasta tuli sen romahdettua eurooppalaisen liittovaltiokehityksen yhtä hellittämätön vastustaja. Nyttemmin Laakson isänmaallisuutta on arvioitu kriittisemmin viittaammalla hänen maailmankatsomukseensa sekä suhdetoimintaansa.

Ulkosuhteisiin erikoistunut Laakso vastusti Suomen liittymistä niin Euroopan unioniin kuin Natoon. Kylmän sodan aikana hän taas puolusti Neuvostoliiton turvallisuusratkaisujen tarkoituksenmukaisuutta. ”Ei kukaan minuun uskoisi, vaikka ryhtyisin katujaksi”, Suomen poliittisen historian kiistellyimpiin kuuluva henkilö totesi.

Suomalaisen kommunismin todellinen takapiru Hertta Kuusinen kutsui Matti Kurjensaaren vuonna 1977 julkaistussa Kansalaiskirjassa Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöläisiä kireiksi ihmisiksi. Luonnehdinta sopii Laakson julkisessa toiminnassa vuosikymmenet luonteenomaisina hahmottuviin piirteisiin. Yli puolivuosisataa kestänyt ystävyys kollegansa Ilkka Kanervan kanssa kertoo silti mielenlaadun mutkattomuudesta. Kanerva muisteli Laakson kertoman mukaan yhteisiä nuoruusvuosia: ”Tässä vaiheessa meillä olisi takana jo useampi gintonic, mutta ei enää nykyisin.”

Laakson kirjoitustyyli on proletaarisen kova ja proletaarisen tunteellinen. Koristelemattomasti hän kohtelee henkilöhistoriaansa tapahtuneena tosiasiana. Seurauksena paikallinen ja yksityinen ulottuvuus jäävät kansainvälisen ja julkisen varjoon, minkä tekijä tunnustaa: ”(p)aljon jäi vielä kirjoittamatta.”

Ikävästi Laakso aliarvioi puolenvalintojensa kiinnostavuutta sanomalla, että SKP:n hajaannuksen vuodet ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä enää harvoja”. Laakson valinta olla kertomatta osallistumisestaan vuoden 2012 Ukrainan parlamenttivaalien tarkkailuryhmään on sekin erikoinen.

Punaisen takapirun arvioissa Laakson poliittista toimintaa pidettiin maanpetoksellisena. Muistelmien epäkronologista rakennetta tulkittiin merkkinä harkitusta harhauttamisesta, joka on ”usein tiedusteluihmisen tarkoituskin”. Demokraatin päätoimittajan liioitelluista yleistyksistä kärsivä arvostelu taas kohdistui tekijän julkisuuskuvaan, ei niinkään kohteena olevaan teokseen.

Nuoruus oli kuohuvaa energiaa

Laakso politisoitui kommunismin aatteellisessa korkeapaineessa. Hän liittyi SKP:n jäseneksi ylioppilasvuonnaan 1968. Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän Laakso sanoo vaikuttaneen keskeisesti maailmankuvansa rakentumiseen.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn. Laakson tapaan Tiedonantajassa työskennellyt Yrjö Hakanen perusteli hänkin ulkopoliittisin syin nuorleninismiään vaihtoehtona ”imperialismia vastaan”, mikä olisi ”samalla puolella kansainvälisen työväenliikkeen ja itsenäistyvien kehitysmaiden kanssa”.

SKP:n hajoamisen estäneessä osapuolijaossa Laakso löysi vähemmistöstä poliittisen kodin, jossa vuoden 1918 sisällissodassa punaisina teloitettujen jälkeläistä arvostettiin. SKP:n kunniapuheenjohtaja Ville Pessin suojattina hänestä kenties ajateltiin puolueen maanalaisen marttyyrikauden manttelinperijää.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn.

Mielenosoituksessa punaista sanakirjaa Maon pienen punaisen kirjan puutteessa heiluttaneesta radikaalista tuli Eurooppa-vetoisen liennytyksen tukija, joka puolsi ylintä valtiojohtoa niin meillä kuin itänaapurissa. Armottomimman arvostelun kärsivät usein puoluetoverit, eivät valtaapitävät. Heitä kohtaan raju kielenkäyttö olisi voinut johtaa syytteeseen valtiopäämiehen halventamisesta.

Laakso toimi Rauhanpuolustajien järjestösihteerinä ja nousi SKP:n keskuskomitean kansainväliseen jaostoon. Myös äänestäjien silmissä hän nautti kasvavaa luottamusta: eduskuntavaaliehdokkaana vuonna 1970 hänen äänimääränsä oli 1300, mikä kuusinkertaistui vuoden 1976 vaaleissa.

Sirola-opiston opintojen jälkeen Laaksolle järjestettiin tilaisuus opiskella Neuvostoliiton kommunististen puolueen keskuskomitean alaisessa yhteiskuntatieteiden instituutissa. Ulkomaalaisille puoluetoimitsijoille tarkoitetussa puoluekoulussa Moskovassa hän kertoo tutustuneensa Afrikan kansalliskongressi ANC:n jäseniin. Laakso jäljentää jälkipolville lähibaarin cocktailin reseptin, joka oli kapakassa tarjoillun kolmen juoman yhdistelmä: vodkaa, armenialaista brandyä ja neuvostosamppanjaa.

Laakso saa yhä porvarillisen yhteiskunnan näkemään punaista

Sukupolvelleen tyypillisesti Laakso etääntyi oikeistolaisista ihanteista 1960- ja 1970-luvulla. Vaistomaisen vasemmistolaista nuorisoa olivat vastassa porvarillisen Suomen oikeistovoimat, jotka Laakson silmissä ”elivät yhä sotaa, joka oli loppunut jo vuonna 1944”.

Vaikka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tasapainoili periaatteellisen neutralismin ja strategisen joustavuuden välillä, niin turvallisuus- ja tiedusteluviranomainen piti lännen puolta – myös valtiosäännön vastaisesti. Muistellessaan nuoruutensa antikommunistista ilmapiiriä Laakso ei liioittele: suojelupoliisi ja oikeistolaiset säätiöt rakensivat virkakieltojärjestelmää tunnuslauseenaan ”yhteiskunnan vastaiset ainekset pois”.

Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä.

Laakson paljastaman ”teollisuuden käyttöön” tarkoitetun henkilörekisterin hän kertoo saaneen haltuunsa Valmetin vahtimestarilta. Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä. Laakso kertoo monien myöhemmin puolustusvaliokunnan asiantuntijoina kuulemiensa kuiskineen hänelle, ”ethän sitten kerro kuinka kaukaa tunnet minut”.

Tarkkanäköisesti Laakso antaa ymmärtää kansandemokraatti Ele Aleniuksen evästäneen länsitiedustelua – ilmeisesti tietämättään ja suojelupoliisin tästä piittaamatta. Laakso sanoo taistolaisiakin lähestytyn diplomaatin peitteellä. Valppaammasta asenteestaan esimerkkinä Laakso ilmoittaa torjuneensa tapaamisehdotuksen Yhdysvaltojen suurlähetystössä ”muodollisesti kulttuurisuhteita hoitaneelta amerikkalaistiedustelijalta”.

Ulkopoliittiset käänteet toteutettiin ylhäältä alaspäin

Laakso muistelee mieleenpainuvasti EU-jäsenyyden eduskuntakäsittelyä. Hän sanoo monien kansanedustajien pitäneen käsittelytapaa ”harkitsemattomana taipumisena EU-eliitin vaatimuksiin”. Pääministeri Esko Aho antoi hänen mukaansa ymmärtää, ettei päätöksenteon nopeutetussa aikataulussa ole mitään järkeä.

Neljä ja puoli vuorokautta kestänyt jarrutuskeskustelu teki Laakson mukaan eduskunnasta ”suositun jatkopaikan ravintoloiden suljettua”. Monet kansanedustajatkin turvautuivat ”omiin eväisiin”. Laakso toteaa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasion sammuneen eduskunnan kahvilaan ”puolityhjä viinilasi vieressään”. Jarrutuskeskustelun aikana tehtiin myös puheenvuoron pituusennätys puheella, joka kesti 6 tuntia 38 minuuttia.

Laakson mielestä länsi-integraatiosta päätettiin kulissien takana. Läpimenon turvaamiseksi toimivallan siirrot kansallisen päätäntävallan ulkopuolelle jätettiin vaille asianmukaista käsittelyä valtiopäivillä ja julkisuudessa. Laakso oli niitä harvoja, jotka avasivat keskustelua Suomen vuonna 2014 Naton kanssa solmimasta isäntämaasopimuksesta, joka hänen mielestään pohjusti myöhemmin Ukrainan sodan verukkeella loppuunvietyä hakeutumista Yhdysvaltojen liittolaiseksi.

Ei takapiru vaan eturivin vaikuttaja 

Eduskunta oli Laakson työmaa omalla työhuoneella liki neljä vuosikymmentä: viisitoista vuotta Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, kaksi vuosikymmentä vasemmistoliiton eduskuntaryhmän jäsenenä. Vaikka Laakson nimi liitetään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan niin pisimpään hän toimi kuntatasolla. Hän oli lähes 40 vuotta Vantaan kaupunginvaltuustossa, minkä hän muistelmissaan tosin sivuuttaa.

Suomalaisittain poikkeuksellisesti Laakso toimi 25 vuotta Euroopan neuvostossa muun muassa yleiskokouksen johtoryhmässä. Hän kertoo elävästi ihmisoikeusjärjestön valtuuskuntien vierailuista Irakissa, Tšetšeniassa ja Azerbaidžanissa – sekä Venäjällä, jossa tavattavana oli pian presidentiksi valittu Vladimirin Putin. Lännessä häntä pidettiin kommunistien vastaehdokasta luotettavampana.

Kirjan nimenä Punainen takapiru ei ole osuvin: ulkomaansidonnaisuuksia hyödyntäneen taustavaikuttamisen sijaan Laakson poliittinen ura muodostui luottamustehtävistä läpinäkyvissä päätöksentekoelimissä sekä julkisesta toimittajan työstä. Mystifioiva nimitys lienee lainattu pääministeri Paavo Lipposelta, joka luonnehti Laaksoa takapiruna, kun tämän varapuheenjohtajana luotsaama puolustusvaliokunta antoi EU-jäsenyyteen varauksellisesti suhtautuvan lausunnon.

Niin muuttui maailma

Laakso valittaa ”Urho Kekkosen elämäntyön romuttamista” ja muistelee menneisyyttään puolustuskannalta. Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana. Nato-Suomessa valtavirraksi muodostui se, mitä vastaan hävinneiden joukoissa seisonut Laakso oli taistellut.

Laaksossa henkilöityykin perinteisen vasemmiston haaksirikko: jos reaalisosialismin romahdus merkitsi sen arvonalennusta sisäpolitiikassa, niin länsi-integraatio harvensi perinteisen vasemmiston vaikutusvallan kansainvälisessä yhteistyössä.

Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana.

Punaisen takapirun henkilöönkäyvä vastaanotto kertoo enemmän sotaan valmistautuvan Suomen poliittisesta ilmapiiristä kuin arvioidusta teoksesta. Korkean profiilin poliitikon uran tiivistäminen ulkovallan palvelemiseksi kertoo lähinnä, kuinka päättävästi agendaa asettava lehdistö on pysytellyt kylmän sodan juoksuhaudoissa.

Idänsuhteiden normalisoinnille suopeassa Naapuriseura-järjestössä toimiva Laakso ilmoittaa eronneensa vasemmistoliitosta puolueen myönteisen Nato-kannan takia. Hänen suhtautumisessaan Venäjään piilee samanlaista yksioikoisuutta kuin aikoinaan ranskalaistoimittaja Jean Luchairen suhteessa Saksaan, kun tämä päätyi pasifistisista lähtökohdista tukemaan Vichyn miehitysvaltaa toisessa maailmansodassa.

Väärinkäsityksien välttämiseksi Punaisen takapirun alkulauseeksi olisi sopinut lainaus SKP:n sisäisen opposition johtaja Taisto Sinisalolta, jonka eduskuntaryhmän tiloja koristi talonsääntöjen vastaisesti siniristilippu: ”Minun isänmaallisuudessani kansallinen ja kansainvälinen ajattelu kulkevat käsi kädessä.”

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Suzy Hazelwood / Pexels

Julkaisu Kirja-arvio: Näkijän ja tekijän maailma muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri. 2026. Itseen kirjoitettu.
Ohjaus: Davide Giovanzana. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana

Tässä Politiikasta-podcastissa kolme politiikan tutkijaa keskustelevat yhteiskuntaluokasta näytelmän pohjalta ja tutkimuksen valossa. Politiikasta-lehdessä ei usein ole julkaistu teatteriarvioita, mutta kyseinen näytelmä suorastaan vaati käsittelyä.

Arvion kirjoittamisen kannalta tuntui haastavalta sovittaa yhteen sujuvaksi tekstiksi kolmen tutkijan samansuuntaiset, mutta kuitenkin omia näkökulmia esiin tuovat pohdinnat, joten vapaammin polveilevan keskustelun mahdollistava podcast tuntui luontaisemmalta tavalta tarttua näytelmään ja sen aiheisiin.

Podcastiin osallistuneista ja tämän saatteen kirjoittajista Mikko Poutanen ja Aino Tiihonen olivat lukeneet Eribonin kirjan suomennoksen ja osallistuneet keskustelutilaisuuksiin sen tiimoilta, joten näytelmän aihe oli jo valmiiksi tuttu. Poutanen ja Tiihonen olivat myös hakeneet rahoitusta tutkimushankkeelle, joka olisi hyödyntänyt näytelmää osana suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin kohdistuvaa tutkimusta. Josefina Sipinen taasen ei ollut kirjaa lukenut ja pystyi siten lähestymään näytelmää enemmän itsenäisenä tuotoksena.

Arvio pohjaa 12.3.2026 näytökseen Tampereen Työväen Teatterissa.

Näytelmä toi yhteiskuntaluokan kysymyksen voimallisesti kaikkien mieleen. Tiihonen ja Poutanen olivat keskustelleet jo aiemmassa Politiikasta-podcastissa omasta luokkasamaistumisestaan Tiihosen väitöskirjaan pohjaten. Eribonin itsensä tavoin luokkaa on vaikea pohtia vetoamatta omaan kokemuspohjaansa; tästäkin syystä useampi näkökulma eri lähtökohdista on perusteltu.

Kaikki kolme tutkijaa ovat itse suorittaneet ainakin jonkinlaisen korkeakouluttuneen luokkanousun Suomessa. Toisaalta eroja myös suomalaiseen kontekstiin sekä Eribonin sukupolveen myös löytyi.

Työväenluokka kirjasta näyttämölle

Merkittävän ranskalainen filosofin ja sosiologin Didier Eribonin kirja Paluu Reimsiin suomennettiin vuonna 2024. Ranskassa kirja oli julkaistu jo vuonna 2009 ja se oli toiminut oleellisena osana yhteiskuntaluokkia koskevan julkisen keskustelun herättäjänä. Esimerkiksi myös työväenluokan identiteettiä luotaavista omakohtaisista kirjoistaan tunnettu Édouard Louis on kuvannut Eribonin kirjaa herättäväksi, kuin omaa elämäntarinaansa kuvaavaksi. Suomennettua kirjaa on arvioitu muun muassa Kulttuuritoimituksessa, Politiikasta-lehdessä sekä Suomen Kuvalehden sivuilla.

Kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi?

Kirjan lukijoille sen suomentajan, Timo Torikan, ja Teatteri Metamorfoosin yhteistyönä syntynyt dramatisointi saattoi alkuun vaikuttaa erikoiselta ratkaisulta: kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi? Suomalainenkin yhteiskunta on luokkayhteiskunta, muttei samoissa määrin kuin ranskalainen.

Lisäksi yhteiskuntaluokka käsitteenä on monipuolinen: yksilölliset subjektiiviset kokemukset risteävät rakenteellisten (objektiivisten) määritelmien kanssa. Luokkaa määritetään monin tavoin ja koetaan vielä useammin. Luokkaan liittyy tunnetta ja makua. Yhteiskuntaluokat eivät siis suinkaan ole kadonneet.  Päin vastoin, luokkanousun mahdollistavien olosuhteiden heikentymisestä ollaan entistä huolestuneempia.

Tunnejännitteet lavalla

Näytelmä aloittaa jossain määrin jopa pedagogisella otteella selittämällä näytelmän keskeisen, ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta otetun käsitteen, eli haljenneen habituksen. Käsite selittää kahden maailman välille jäämistä ja jännitteistä suhteesta molempiin.

Eribonin tapauksessa paluuta Reimsiin täytyi edeltää pako Reimsistä; hänelle oli keskeistä jättää tukahduttavan ahdasmieliseksi kokemansa työväenluokkainen koti ja etsiä vapautumista Pariisin kaltaisesta metropolista ja sen korkeakoulutetuista piireistä. Taustalla vaikutti myös Eribonin kuuluminen seksuaalivähemmistöön.

Kuitenkin astuessaan ulos seksuaalisen identiteettinsä kaapista Eribon astui luokkaidentiteetistä rakennettuun kaappiin – hän häpesi työväenluokkaista taustaansa yläluokkaisten sosiaalisten piiriensä keskellä ja pelkäsi sen paljastumista. Eribon ei halunnut samaistua työväenluokkaan sen vuoksi mitä katsoi sen kulttuurillisesti edustavan. Tätä häpeää ja suhdettaan työväenluokkaan Eribon pystyi avaamaan vasta palattuaan Reimsiin keskustelemaan äitinsä kanssa isän kuoleman jälkeen.

Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttämöllä Eribonin (Miiko Toiviainen) vanhempia esittävät Sinikka Sokka ja Timo Torikka, joka esittää myös neljättä hahmoa, Eribonin veljeä. Omaa luokkataustastaan kumpuavaa tuskaansa myös laulun kautta näytelmässä ilmaiseva Eribon joutuu kohtaamaan sen, että hänen perheelleen oman pojan ja veljen hylkäys – hänen pakonsa seuraus – oli ollut rankempaa, kuin mitä Eribon itse oli kuvitellut. Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttelijät tuovat tekstin ja hahmonsa eloon vakuuttavasti. Näytelmä sisältää monia oivalluksia, jotka nousevat esiin väkevissä dialogeissa ja monologeissa, mutta samaistuttavuus tarinaan ja hahmoihin uskoaksemme säätelee itse tekstin vaikuttavuuden kokemusta. Käsikirjoitukseen on siroteltu myös ilahduttavan paljon huumoria.

Näytelmän ranskalainen konteksti vilahtelee siellä ja täällä, mutta lavasteet onnistuvat ankkuroimaan tarinan suomalaiseen ympäristöön. Toisaalta nuoremmille katsojille haasteeksi voi muodostua Eribonin kuvaama 1900-luvun jälkipuoliskon elämä, joka monelle nykynuorelle on jo lähes muinaishistoriaa. Esimerkiksi näytelmän kuvastoon sisällytetty maalaistien varren bussipysäkkimerkin symboliikka ei välttämättä puhuttele nuorempia sukupolvia samoin kuin heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan.

Luokkasamaistuminen

Vaikka voisi kuvitella, että akateemisen luokkanousun tehneille Eribon olisi luonnollinen samaistumispinta, tätä tunnetta verottaa Eribonin elitismi, jonka puitteissa filosofian ja sosiologian klassisista teoksista tutut foucaultit, satret ja bourdieut esiintyvät luonnollisena sosiaalisena piirinä. Eribon on kuitenkin eräänlaista akateemista yläluokkaa, kenties toiveidensa mukaisesti.

Tämä nousi esiin myös näytelmän innoittamissa pohdiskeluissa keskustelijoiden kesken omaa luokka-asemaan peilaten. Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi. Voihan olla, että ylöspäin suuntaavan luokkahabituksen muutos vaatii tietoista pyrkimystä – tai ylisukupolvista vaikutusta.

Lisäksi, koska sekä kirja ja siten näytelmä nojaavat Eribonin omaan ajatteluun ja itsereflektioon, hän vaikuttaa sekä tekstissä että lavalla toisinaan melko itsekeskeiseltä. Tämän voi kuitenkin tulkita nimenomaan kriittisenä itsereflektiona: Eribon ei ole omassa tarinassaan sankari, vaan hänkin on ongelmallinen.

Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi.

Traumatisoituneet hahmot, jotka vaativat traumansa tunnistamista, voivat vaikuttaa itsekeskeisiltä etenkin heistä, jotka eivät samanlaista traumaa ole kokeneet. Eribonin tapa keskittyä itseensä ja jättää hänen läheisensä passiivisiksi statisteiksi on osa hänen luokkahäpeäänsä kytkeytyvää itsekritiikkiään, johon näytelmä lataa ansaitusti panoksia. Näytelmä ei siis yritä asettaa katsojaa Eribonin ”puolelle” antaen äänen myös muille perheenjäsenille sekä heidän tarinoilleen, ja tämä on etenkin jälkikäteen arvioiden oikea valinta.

Myös sukupuoliroolit kytkeytyvät näytelmässä luokkaan: Torikan esittämää Eribonin isän hahmoa, jota Timo Torikka muuten näyttelee pysäyttävällä energialla, voisi pitää pintapuolisesti työväenluokkaisen väkivaltaisen patriarkaalisen isän stereotyyppinä, mutta on hyvä muistaa, että stereotyypeilläkin voi olla pohjaa todellisuudessa.

Eribonin äiti on nainen, joka ei yhteiskuntaluokkansa vuoksi mutta myös aikansa sukupuoliroolien vuoksi ole päässyt toteuttamaan omia unelmiaan. Hän on tehnyt raskasta työtä tehtaassa ja päätynyt rakkaudettomaan avioliittoon, jossa hän on työläisnaisille tyypilliseen tapaan saanut vastata leipätyön lisäksi kotitöistä ja lastenkasvatuksesta, kun hänen miehensä on tehtaassa vietetyn työpäivän jälkeen siirtynyt oluelle paikalliseen kapakkaan.

Äidin menneisyydestä paljastuu, että hänen oma äitinsä on ollut suhteessa saksalaiseen sotilaaseen sodan aikana ja joutunut sen vuoksi kantamaan suurta häpeää, josta lapsuudessa on vaiettu. Lisäksi äiti väittää olleensa koulussa älykäs, mutta ilman rahaa hänellä ei ole ollut mahdollisuutta koulutukseen ja siten luokkanousuun. Sen sijaan hän on tyytynyt mieheen, jota ei ole rakastanut. Samaan aikaan äiti kuitenkin puolustelee pojalleen tämän isää ja tämän maailmankuvaa, vaikka poika on nähnyt isänsä lähinnä väkivaltaisena.

Pojaltaan Didieriltä äiti pyytää, että tämä kirjoittaisi äidistään kirjan, jossa kuvaisi äidin elämän hohdokkaampana kuin se on ollutkaan. Äidistä välittyy kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi, jopa ihailluksi, mutta ei kenenkään vaimona tai äitinä.

Äidin hahmo saa esityksessä ehkä eniten syvyyttä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Eribonin isä on kuollut ennen näytelmässä kuvattua sovintoa äidin ja pojan välillä. Näytelmä ei anna, kuten ei kirjakaan, mitään helppoa ratkaisua ja uuden merkittävän perheyhteyden löytämistä katkenneen tilalle; liian paljon on tapahtunut ja henkilöt ovat realistisesti kasvaneet liikaa erilleen. Mutta jonkinlainen yhteys silti syntyy molemminpuolisten traumojen ja häpeän tuulettamisessa.

Ehkä samaistumispintaa näytelmästä ei kannatakaan etsiä yksilöstä, vaan laajemmista yhteyksistä ja yhteiskunnallisesta kontekstista.

Työväenluokka ja kaunan politiikka

Toisella puoliajalla näytelmä antoi enemmän tilaa Eribonin pohdinnalle siitä, miksi ranskalainen aiemmin sosialisteja ja kommunisteja äänestänyt työväenluokka äänestää nyt laitaoikeistoa, mikä itsessään teemana ilahdutti politiikan tutkijoita.

Vaikka teeman käsittely jäi kuitenkin ehkä yllättävänkin rajattuun rooliin, erityisen mieleenpainuva oli populistisen poliittisen viestinnän taidonnäytteen ryydittävä kohtaus, jossa oikeistopopulistisen poliitikon retoriikka muutettiin uskonnollishurmokselliseksi todistamiseksi. Tämän hurmoksen kohteena ja osanottajana oli Eribonin äiti – rasistisen vuodatuksen ei ehkä olisi odottanut tulevan naisen suusta.

Äitiä esittävä, ja ikäisekseen erittäin notkea Sinikka Sokka, mylvii kohtauksessa solvauksia ulkomaalaisia kohtaan. Hän on vihainen siitä, että ulkopuoliset vievät jotain hänenkaltaisilleen kuuluvaa, kuten työpaikkoja ja vaurautta, johon hän itse on työllä ja tuskalla päässyt kiinni. Äidiltä ei liikene solidaarisuutta niitä ulkomaalaisia kohtaan, jotka Ranskaan muuttamalla tavoittelevat parempaa elämää, vaikka parempi elämä on jotain, mitä äiti itsekin on syvästi kaivannut.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu.

Äiti ei siis ole mikään yhteiskuntakriitikko kuten poikansa. Äiti ei syytä kärsimyksestään patriarkaattia eli yhteiskuntajärjestelmää, jossa miehillä on hallitseva asema perheessä ja yhteiskunnassa, ja sitä, kuinka se on sitonut äidin kiinni sukupuolirooleihin, jossa hänellä ei ole ollut tilaa omalle itselleen. Sen sijaan äidin syyttävä katse osuu ulkomaalaisiin.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu. Nimellisesti sosialistisen ja kommunistisen äänestäjäblokin siirtyminen äärioikeiston kannattajaksi voikin selittyä ainakin osin anti-elitismillä, eikä niinkään valveutuneella tai tiedostavalla poliittisella ideologialla. Eurooppalaiset äärioikeistolaiset puolueet eivät suinkaan ole ainakaan enää riippuvaisia pelkästään työväenluokkaisesta kannatuksesta.

Yhteiskunnallisesti tiedostavaa teatteria

Lopuksi voimme ilahtuneina todeta, että ainakin näin akateemiselle yleisölle näytelmä avautui erittäin antoisalla tavalla, kuten huomaa podcastin pituudesta. Jos vain luokka puhuttelee omaa elämänkokemusta, näytelmän voisi odottaa herättävän ajatuksia ja keskustelua.

Jos korkeakoulutetun vanhemmista tuntuu, että lapsi ”puhuu kuin kirja” – suora lainaus näytelmästä – näytelmä voi antaa yhden tavan ymmärtää akateemista luokkanousua ja sen vaikutusta yksilön identiteetille. Näytelmä ei kuitenkaan puhuttele yksinomaan akateemista yleisöä, vaan avaa kaikille katsojille samastumisen mahdollisuuksia ja tulkintoja menneisyyden sekä nykyajan yhteiskunnallisista murroksista.

Näillä näkymin näytelmän uudet esitykset ovat tulossa Konepajan näyttämölle Helsinkiin 17.-24.9.2026. (lipunmyynti aukeaa huhtikuussa) sekä Joensuun Kaupunginteatteriin 12.-13.11.2026.

YTT, poliittisen sosiologian dosentti Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

YTT Josefina Sipinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Vuosina 2025–26 Sipinen toimii Politiikka-lehden toisena päätoimittajana. Tällä hetkellä Sipinen työskentelee osana Suomen kulttuurirahaston ja Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa (Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland, DISCO), jossa tutkitaan poliittisten arvojen yhtenevyyttä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Tiihonen työskentelee parhaillaan Josefina Sipisen kanssa DISCO-tutkimushankkeessa. Tiihosen väitöskirja The Mechanisms of Class-Party Ties among the Finnish Working-Class Voters in the 21^st Century (2022) käsitteli työväenluokkaisten äänestäjien puoluevalintoja Suomessa kiinnittäen tarkempaa huomiota työväenluokan kaksiulotteiseen määrittelyyn huomioiden samanaikaisesti äänestäjien ammattiaseman ja luokkasamastumisen.

Artikkelin kuva: Darina Rodionova / Tampereen Työväen Teatteri. Kuvassa Miiko Toiviainen (Didier Eribon), Timo Torikka (isä) ja Sinikka Sokka (äiti).

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Työväenluokkainen identiteetti näyttämöllä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastuu on sanana merkitykseltään paradoksaalinen. Se saa asiayhteydestään riippuen joko positiivisia tai negatiivisia merkityksiä. Politiikassa, jossa kieli on avainasemassa, sanojen monitulkintaisuus on eduksi. Silloin merkityksistä voidaan neuvotella.

Tekstini pohjautuu Helsingin yliopiston LanCris-tutkimusprojektissa meneillään olevaan tutkimukseen. Vertailemme vastuu-sanan käyttöä Britannian, Italian ja Suomen parlamentaarisessa kielenkäytössä kriisiaikana. Tässä tekstissä paneudun sanan käyttöön Suomen eduskunnan täysistunnoissa.

Kieli on poliitikon tärkeimpiä työkaluja

Vaikka neuvottelut ja sopimukset suljettujen ovien takana ovat politiikassa tärkeitä, niillä ei vakuuteta suurta yleisöä. Sen sijaan viestinnällisin keinoin ja kieltä strategisesti käyttämällä voidaan pyrkiä muokkaamaan niin muiden päätöstentekijöiden kuin suuren yleisönkin mielipiteitä.

Kielenkäyttö myös peilaa maailmankuvan tai yleisen mielipiteen muutoksia. Kieltä tutkimalla onkin mahdollista saada lisätietoa suurten muutosten taustavaikuttajista.

Vastuun pallottelu on eduskunnan puheenvuoroissa yleistä. Vastuu on poliittinen sana, jolla samaan aikaan syytetään, kehotetaan toimintaan tai perustellaan vallankäyttöä. Esimerkiksi kriisiaikana vastuista neuvottelu on keskeistä. Vastuun määritelmä saattaa kuitenkin jäädä tulkinnanvaraiseksi.

Vastuu on metaforisesti käytetty sana

Suomen kielessä, kuten monissa muissakin kielissä, vastuu-sanaa käytetään metaforisesti eli kuvaannollisesti, jolloin abstrakti käsite on helpompi ymmärtää. Vastuuta ei voi koskea, mutta kielessämme se kuitenkin esitetään konkreettisena asiana, jota voi esimerkiksi kantaa.

George Lakoffin ja Mark Johnsonin kehittämän konseptuaalisen metaforateorian mukaan ajattelumme on rakentunut joidenkin perustavanlaatuisten metaforien varaan. Nämä metaforat voivat olla kulttuuri- ja kielisidonnaisia. Ne ovat niin arkipäiväisiä, että emme edes ajattele niiden olevan metaforisia.

Vastuu voi myös painaa, mikä konkretisoi vastuuta jopa taakaksi: taakan kantaminen on sankarillinen teko. Sen sijaan vastuun pakoilua tai väistelyä ei katsota hyvällä.

Länsimaisessa kulttuurissa ajattelemme esimerkiksi, että elämä on matka. Kuljemme kohti tulevaisuutta, kun taas menneisyys on jäänyt taakse. Toinen perustavanlaatuinen metafora on ”enemmän on ylös”, jota hyödynnetään esimerkiksi kuvituksissa. Kun havainnollistetaan kahden eri rahasumman eroa, näytetään kaksi erikokoista kolikkopinoa: mitä korkeampi pino, sitä enemmän rahaa.

“Kantakaa vastuuta!” on yleinen välihuuto eduskunnan täysistunnoissa oppositiosta. Ilmaus on metaforinen, sillä siinä vastuu esitetään konkreettisena, kannettavissa olevana asiana. Vastuu voi myös painaa, mikä konkretisoi vastuuta jopa taakaksi: taakan kantaminen on sankarillinen teko. Sen sijaan vastuun pakoilua tai väistelyä ei katsota hyvällä.

Vastuun paradoksaalinen merkitys

Vastuun positiivinen merkitys liittyy luottamukseen. Henkilö, joka ajatellaan luottamuksen arvoiseksi, saa vastuuta. Esimerkiksi kansanedustajien voidaan ajatella nauttivan tällaista luottamusta: heillä on vastuu tehdä päätöksiä ja antaa niihin perustelut.

Negatiivinen vastuu astuu kuvaan silloin, kun päätöksistä syntyy negatiivisia seuraamuksia. Silloin etsitään tahoa, jota voidaan syyttää.

Negatiivista vastuuta voi joutua kantamaan myös välillistä seuraamuksista. Välillisten vastuiden määrittely on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi poliittisten päätösten seuraamukset saattavat tulla näkyviin vasta vuosien päästä, kun hallitus on ainakin jo kertaalleen vaihtunut.

Vastuun positiivinen merkitys liittyy luottamukseen. Henkilö, joka ajatellaan luottamuksen arvoiseksi, saa vastuuta. Esimerkiksi kansanedustajien voidaan ajatella nauttivan tällaista luottamusta.

Tästä huolimatta eduskunnan puheenvuoroissa negatiivista vastuuta sysätään niin nykyiselle kuin aiemmillekin hallituksille. Hallituspuolueen edustajat syyttävät edellistä hallitusta, mutta ottavat positiivista vastuuta itselleen. Oppositiossa taas vähätellään aiempien hallitusten päätösten vaikutusta nykytilanteeseen.

Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti puolusti hallituksen luonto- ja ilmastopolitiikkaa puheenvuorossaan eduskunnan täysistunnossa 5.6.2024: ”Porvarihallitus siis tekee kaiken sen, mikä teiltä jäi tekemättä. Porvarihallitus kantaa vastuun, jota te juoksette karkuun. Menkää itseenne.”

Nykyinen hallitus ei Sammallahden mukaan pelkää vastuun tuomaa taakkaa. Sen sijaan hän esittää hallituksen sankarina, joka tekee sen, mitä muut eivät uskalla. Samalla hän perustelee tiukkoja päätöksiä vastuullisuudella.

Poliittisen vastuun kantamisella on konkreettisia seurauksia

Kun toimittaja kysyy johtavassa asemassa olevalta ”kannatteko täyden vastuun?”, kysymykseen saadaan harvoin suoraa vastausta. Näin siksi, että virheen myöntäminen ja poliittisen vastuun kantaminen käytännössä merkitsevät eroamista.

Vuonna 2020 keskustan Katri Kulmuni erosi ministerin tehtävästään viestintäkoulutuksesta heränneen keskustelun seurauksena. Ylen julkaisemassa uutisessa siteerattiin Kulmunin eduskunnassa pitämää puhetta, jossa hän totesi:

Kun toimittaja kysyy johtavassa asemassa olevalta ”kannatteko täyden vastuun?”, kysymykseen saadaan harvoin suoraa vastausta.

”Minun on kannettava poliittinen vastuu asiasta, vaikka en olekaan tiennyt kaikista kokonaisuuteen liittyvistä hankinnoista enkä ole niitä tilannut tai hankkinut… Poliitikkona minun tehtäväni on kantaa vastuu.”

Myös kansanedustaja Timo Vornanen joutui lähtemään perussuomalaisten eduskuntaryhmästä poliittisen vastuunkannon seurauksena. Hänet erotettiin sen jälkeen, kun hän oli ampunut aseella yökerhon edessä huhtikuussa 2024. Pääministeri Petteri Orpo esitti puheenvuorossaan erottamisen olevan poliittisen vastuun kantamista: ”Edustaja on erotettu ryhmästä – se on poliittinen vastuu.”

Vastuun kantaminen ei ole taloudellisesti järkevää

Politiikan kielessä vastuun kantaminen on myös eettisesti oikein toimimista. Tämänkaltainen vastuu liittyy usein keskusteluun hyvän tekemisestä, esimerkiksi humanitaarisesta avusta tai kehitysavusta.

Eettinen vastuu nousee esiin silloin, kun keskustellaan aiheesta, jossa oikein toimiminen ei olisi Suomelle taloudelliselta kannalta edullista – ainakaan heti.

”Järkevät” päätökset ovat sellaisia, jotka edesauttavat Suomen taloudellista kasvua. ”Oikein” olevat päätökset sen sijaan eivät aina ole taloudellisesti kannattavia. Kun vedotaan päättäjien eettiseen vastuuseen, tunnustetaan, että jokin toinen ratkaisu voisi olla taloudellisesti parempi.

Ilmastonmuutokseen liittyvät aiheet määritellään ajoittain eettisen vastuun kysymyksinä. Näin siitä huolimatta, että ilmastonmuutoksen torjumisen ajatellaan yleisesti olevan myös ”järkevää”.

Kielellä onkin tässä merkittävä rooli: puheissa tunnustetaan, että ilmastonmuutoksen torjuminen on oikein mutta tuo kustannuksia. Samaa argumenttia käyttävät niin järeiden ilmastotoimien kannattajat kuin niiden vastustajatkin.

Politiikan kielessä vastuun kantaminen on myös eettisesti oikein toimimista. Tämänkaltainen vastuu liittyy usein keskusteluun hyvän tekemisestä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vilhelm Junnila kritisoi syyskuussa 2022 SDP:n Sanna Marinin johtaman hallituksen talousarvioesitystä. Hänen mukaansa ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun etulinjassa oleminen on ”vastuita vieraiden valtioiden hyväksi”, sillä muut valtiot hyötyvät siitä taloudellisesti.

Keskustan kansanedustaja Hanna Kosonen puhui kotimaisen energian puolesta energiastrategiaan liittyvässä lähetekeskustelussa lokakuussa 2022. Hän puolusti kantaansa muun muassa ilmastonmuutokseen liittyvän eettisen vastuun kautta: ”Panostamalla kotimaiseen vastaamme energian kolmoishaasteeseen: ensiksikin, torjumme ilmastonmuutosta – siitä olemme vastuussa lapsillemme.”

Ilmastonmuutoksen torjuminen esitetään eettisen vastuun mukaisena toimintana, mutta vain harvoin taloudellisesti järkevänä. Toimintaa, joka on ”vain” eettisesti vastuullista, voi olla vaikeaa perustella vakuuttavasti, erityisesti taloudellisesti niukkoina aikoina. Siksi ilmastoasiaa onkin hyvä edistää myös talouspuheen kautta.

Kansainvälinen vastuu ja Suomen turvallisuus

Eduskunta hyväksyi irtautumisen jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta kesäkuussa 2025. Valtioneuvoston verkkosivuilla todetaan: “Suomi sitoutuu jatkossakin miinojen vastuulliseen käyttöön ja Ottawan sopimuksen humanitaarisiin päämääriin, kuten globaaliin työhön miinojen haittojen vähentämiseksi.”

Päätöstä edeltävien keskustelujen yhteydessä eduskunnan täysistunnoissa puhuttiin kansainvälisestä ja humanitaarisestä vastuusta, joilla on eettisen vastuun kaltaisia piirteitä. Puheenvuoroissa keskusteltiin muun muassa siitä, mitä kansainvälinen vastuu tässä tapauksessa tarkoittaa: mikä on ”oikein” ja mikä taas olisi Suomen kannalta ”järkevää”.

Vastuunkanto nähdään tärkeänä poliittisena arvona. Erilaisilla vastuilla on kuitenkin erilainen painoarvo: eettinen vastuu saattaa jäädä vain puheen tasolle, kun taas poliittisen vastuun kantaminen johtaa konkreettisiin toimiin.

Kokoomuksen kansanedustaja Juha Hänninen tunnusti puheenvuorossaan, että sopimuksesta irtaantuminen ei välttämättä ole kansainvälisen vastuun mukaista, mutta Suomen kannalta hyvä päätös: ”Kyse ei ole siitä, että vähättelisimme tai pakenisimme kansainvälistä vastuuta, vaan siitä, että me vastaamme ensisijaisesti oman maan kansalaisten turvallisuudesta.”

SDP:n kansanedustaja Paula Werning taas vakuutti, että Ottawan sopimuksesta irtaantuminen ei tarkoita luopumista ”humanitäärisestä vastuusta”, sillä ”Suomi jatkaa työtään miinanraivauksen tukemiseksi konfliktialueilla ja siviilien suojelemiseksi maailmalla”.

Samoin kokoomuksen kansanedustaja Teemu Kinnari totesi, että vaikka Suomi tekisi tässä suhteessa päätöksen irtaantua kansainvälisestä sopimuksesta, Suomeen voi edelleen luottaa. Sen sijaan irtaantumisen myötä Suomi ”pystyisi vielä paremmin kantamaan vastuunsa oman maansa puolustamisesta.”

Sopimuksesta käytyjen keskustelujen mukaan olisi yhtäältä kansainvälisen vastuun kantamista, jos Suomi turvallisuusuhasta huolimatta pysyisi sopimuksen piirissä. Toisaalta Suomi esitetään puheissa poikkeustapauksena, millä oikeutetaan kansainvälisen vastuun sivuuttaminen. Vaikka tunnustetaan, että muualla maailmassa Ottawan sopimus on kannatettava asia, omien kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen on tässä tilanteessa välttämätöntä ja vastuullista.

Puheenvuoroista on mahdollista havaita, että vastuunkanto nähdään tärkeänä poliittisena arvona. Erilaisilla vastuilla on kuitenkin erilainen painoarvo: eettinen vastuu saattaa jäädä vain puheen tasolle, kun taas poliittisen vastuun kantaminen johtaa konkreettisiin toimiin. Millaisena vastuun kysymyksenä kukin aihe kulloinkin esitetään vaikuttaa siitä käytyyn poliittiseen keskusteluun – ja lopulta itse politiikkaan.

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla.

Artikkelin kuvituskuva: Paul Gourmaud / Pexels

Julkaisu Vastuu eduskunnan puheenvuoroissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.