Vaalikoneet ovat vakiintuneet useissa länsimaissa kiinteäksi osaksi vaaliviestintää. Tutkimustietoa vaalikoneista ja niiden käytöstä on parhaiten saatavilla Euroopan maista ja Yhdysvalloista. Monissa eurooppalaisissa maissa vaalien äänestäjistä jo joka kolmas tai useampi sanoo käyttävänsä vaalikoneita äänestyspäätöksensä tueksi.

Yhteistä eri maissa toteutetuille vaalikoneille on pyrkimys tiivistää vaaleissa tarjolla olevien puolueiden ja ehdokkaiden tavoitteita siten, että vaalien valitsijat pääsevät vertaamaan omien mielipiteidensä yhtenevyyttä niihin. Yleensä vertailu rakennetaan vastauksista joukkoon mielipideväittämiä ja läheisin ehdokas tai puolue löydetään summaamalla puolueiden tai ehdokkaiden vastausten etäisyydet valitsijan vastauksiin.

Vaalikoneiden toteutustavat vaihtelevat paljon maan vaalijärjestelmän mukaan. Suomessa vaalikoneille on kysyntää, koska järjestelmämme on ehdokaskeskeinen ja vaaleissamme on paljon ehdokkaita. Vaaleissamme ei voi äänestää pelkästään puoluetta vaan on pakko äänestää myös ehdokasta.

Suomessa vaalikoneille on kysyntää, koska järjestelmämme on ehdokaskeskeinen ja vaaleissamme on paljon ehdokkaita.

Monet tutkijat ovat analysoineet vaalikoneiden käyttöä Suomessa. Kari Koljosen ja Esa Reunasen kanssa toteuttamamme tutkimus osoittaa, että vaalikoneet ovat Suomessa erityisen suosittuja. Alle 40-vuotiaille vaalikoneet ovat nykyisin vaalien tärkein tietolähde. Tämän ikäisillä onkin aina ollut vaaleissa käytössään vaalikoneita. Eduskuntavaaleissa niitä oli ensi kertaa tarjolla vuonna 1999. 

Median laaja kiinnostus vaalikoneita kohtaan on niiden suosion välttämätön edellytys. Suomessa tärkeimmät vaalikoneet ovat suurimpien medioiden toteuttamia. Vaalikoneiden näkyvyys on turvattu. Tämä takaa ehdokkaiden kiinnostuksen vaalikoneisiin, mikä nostaa vaalikoneiden ehdokaskattavuutta. Ja kun lähes kaikki ehdokkaat löytyvät vaalikoneista ja koneet on hyvin laadittu, myös äänioikeutetut kokevat ne hyödyllisiksi.

Nykyisin olemme Suomessa jo tilanteessa, jossa vaalikoneet ovat monille valitsijoille elintärkeitä. Syntyisi kohu jos esimerkiksi Yle tai Helsingin Sanomat päättäisikin joissakin vaaleissa olla tekemättä vaalikonetta.

Onko vaalikoneiden poliittisuutta tutkittu?

Tässä vastauksessa ymmärrän ”poliittisuuden” tarkoittavan sitä, voivatko vaalikoneet olla (tai ovatko ne) poliittisesti epätasapuolisia, ja esimerkiksi suosia perusteettomasti joitakin ehdokkaita tai puoluepoliittisia ryhmittymiä.

Vaalikoneiden epätasapuolisuutta tai mahdollisia poliittisia vinoutumia ei ole tutkittu seikkaperäisesti, mutta kysymys on hyvin aiheellinen.

Ensimmäinen reaktioni kysymykseen vaalikoneiden poliittisuudesta on, että vaalikoneet tuskin olisivat meillä niin suosittuja, jos ne laajalti koettaisiin epätasapuolisiksi. Puolueettoman median omassa intressissä on kohdella puolueita ja ehdokkaita tasapuolisesti.

Puolueettoman median omassa intressissä on kohdella puolueita ja ehdokkaita tasapuolisesti.

Vaalikoneet ovat avoimia vaalien kaikille ehdokkaille, eikä niissä ole esimerkiksi televisiokeskusteluille tyypillisiä osallistumisrajoituksia puolueen koon mukaan. Kysymykset ja niiden perustelumahdollisuudet ovat kaikille ehdokkaille samat, joten kaikki ehdokkaat ovat samalla viivalla.

Pohditaan sitten joitakin yksittäisiä näkökohtia. Saatetaan epäillä, että vaalikoneiden laskenta-algoritmit suosivat joitakin puolueita tai ehdokkaita. Tällaisista algoritmivinoutumia ei ole tiedossa. On hyvä, että monet vaalikoneiden tekijät kertovat käyttämänsä algoritmit avoimesti, jotta turhilta epäilyksiltä vältytään.

Suosivatko aihevalinnat perusteettomasti joitakin ehdokkaita ja poliittisia ryhmittymiä?  

Vaalikoneiden kysymysten valinnan ja asettelun laatukriteereitä on useita, mutta niistä vain osa on kriittisiä tasapuolisuusarvioinnin kannalta. Hyvässä vaalikoneessa pitää olla sopiva määrä kysymyksiä, kysymysten ja niiden vastausvaihtoehtojen pitää olla teknisesti selkeitä ja tasapainoisia, ja kysymysteemojen on hyvä pääsääntöisesti liittyä valittavana olevan toimielimen tehtäviin.

Suomalaisten medioiden vaalikoneissa nämä ehdot yleensä täyttyvät, mutta kaikkien mainittujen ehtojen täyttyessäkään vaalikone ei silti välttämättä ole sisällöltään puolueeton.

Mahdollisten sisällöllisten vinoutumien kannalta tärkeintä lienee se, mitä aiheita kysymykset koskevat, ja miten kysymykset kattavat tai eivät kata vaalien kannalta olennaisia aihealueita. Joidenkin aiheiden tai teemojen painottaminen tai poisjättäminen hyödyttää hallituspuolueita ja toisten oppositiopuolueita. Aihevalinnoillaan media pyrkii sekä palvelemaan toimintansa kohderyhmiä että tekemään vaalikoneuutisista riittävän kiinnostavia.

Ensinnäkin on ilmeistä, että vaalikoneita toteuttavat mediat mieltävät nuoret yhdeksi vaalikoneiden pääkäyttäjäryhmäksi. Erilaisten tutkimusten ja mielipidekysymysten perusteella on puolestaan tiedossa, että nuorilla valitsijoilla on vaaleissa heille tärkeitä aiheita, kuten esimerkiksi ympäristökysymykset, asuntopolitiikka tai koulutus. Jos tällaiset nuorten suosimat aiheet korostuvat vaalikoneissa siksi, että vaalikoneen toteuttaja ennakoi aiheiden kiinnostavan yhtä suurinta vaalikoneen käyttäjäryhmää, valintaa voi tuskin pitää erityisen poliittisena.

Mahdollisten sisällöllisten vinoutumien kannalta tärkeintä lienee se, mitä aiheita kysymykset koskevat, ja miten kysymykset kattavat tai eivät kata vaalien kannalta olennaisia aihealueita. Joidenkin aiheiden tai teemojen painottaminen tai poisjättäminen hyödyttää hallituspuolueita ja toisten oppositiopuolueita.

Toisen tyypillisen teemanvaalikonekysymyksissä muodostavat ehdokkaiden vakaumuksia ja henkilökohtaisia arvoja koskevat kysymykset. Tutkimusten mukaan vaalikoneiden käyttäjät pitävät vaalikoneiden arvokysymyksiä olennaisina, ja todennäköisesti juuri siksi myös media haluaa pitää tällaiset yleisöä kiinnostavat kysymykset mukana vaalikoneissa.

Kolmas median vaalikoneiden väittämäasettelua kehystävä pyrkimys on koostaa kysymyksiin saaduista vastauksista ns. arvokarttoja. Tyypillisimmin ehdokkaat halutaan asettaan nelikenttään, jonka vaaka-akselina on sijoittuminen sosioekonomiselle vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudelle ja pystyakselina sijoittuminen arvoliberaali-arvokonservatiivi-ulottuvuudelle. Esimerkiksi eduskuntavaalien vaalikoneissa jopa yli puolet kysymyksistä saattaa kuulua jommallekummalle ulottuvuudelle.

Median ”nelikenttätarpeiden” korostuminen kysymyksenasettelussa voi hyödyttää sellaisia puolueita ja ehdokkaita, joiden keskeiset poliittiset tavoitteet ovat lähimpänä näitä ulottuvuuksia. Vastaavasti saattaa olla, että vahvasti muilla jakolinjoilla toisista puolueista erottuvat puolueet ja ehdokkaat kärsivät jonkin verran siitä, että mainittu nelikenttä kysymyksineen on vakiintunut jonkinlaiseksi vaalikonevastasten standardiesitystavaksi.

Vaalikoneiden tekijöiden on hyvä muistaa, että suomalaisessa puoluejärjestelmässä on muitakin olennaisia jakolinjoja, ja että mainitulle nelikentälle ominaisten kysymysten ei tule peittää alleen vaalien muita olennaisia asiakysymyksiä.

Ajankohtaisten asia- ja arvokysymysten sekä puoluejärjestelmän jakolinjojen kattava esilläpito on vaalikoneiden teossa avain vinoutumien välttämiseen. Näin käytetyimmät suomalaiset vaalikoneet pysyvät vastedeskin poliittisesti tasapuolisina.             

Sami Borg toimii tutkimuspäällikkönä Kunnallisalan kehittämissäätiössä ja on valtio-opin dosentti Tampereen yliopistossa. Borg on ollut mukana toteuttamassa suomalaisia vaalitutkimuksia vuoden 1991 eduskuntavaaleista lähtien.

Artikkelista on julkaistu selkomukautettu versio marraskuussa 2025. Lue selkokielinen teksti tästä.

Artikkelin kuvituskuva: Joanna Kosinska / Unsplash

Julkaisu Kysy politiikasta: Onko vaalikoneiden suosio suomalainen ilmiö ja onko vaalikoneiden poliittisuutta tutkittu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kyllä näin tapahtuu. Viime vuosinakin on ollut tapauksia, jolloin puolueen siirtyminen oppositioon on vaikuttanut eduskunnan työhön. Vuonna 2017 kaikki perussuomalaisten ministerit ja yli puolet sen eduskuntaryhmästä erosivat puolueesta perustaen oman eduskuntaryhmän ja myöhemmin Sininen tulevaisuus -puolueen, joka jäi hallitukseen. Vuonna 2015 muodostettu Juha Sipilän hallitus ei tuohon kaatunut, vaan sillä oli hallussaan vielä 104 eduskuntapaikkaa 200:sta – muodostettaessa hallituksen kansanedustajien paikkamäärä oli 124.

Loikkaus vaikutti sen sijaan eduskunnan toimintaan. Suomessa on ollut sääntönä, että eduskunnan puhemiehen paikka kuuluu toiseksi suurimmalle puolueelle. Kun vuoden 2015 vaaleissa perussuomalaiset saivat 38 kansanedustajaa ollen eduskunnan toiseksi suurin puolue, loikan jälkeen heillä oli hallussaan ainoastaan 18 paikkaa. Tämän vuoksi perussuomalainen eduskunnan puhemies Maria Lohela joutui antamaan paikkansa kokoomuslaiselle Paula Risikolle, koska kokoomuksesta oli tullut perussuomalaisten hajoamisen jälkeen toiseksi suurin eduskuntaryhmä.

Sipilän hallituksen enemmistö oli tämän tapahtuman jälkeen poikkeuksellisen pieni. Yleensä hallitukseen pyritään saamaan vankempi enemmistö, jotta puolueiden sisäiset oppositiot ja loikkaukset eivät kaataisi sen enemmistöä.

Tästä esimerkkinä toimii tapaus Jyrki Kataisen hallituksesta (2011–14). Sitä kutsuttiin sateenkaarihallitukseksi, koska siihen kuului laaja kirjo puolueita vasemmistoliitosta kristillisdemokraatteihin. Vaikeuksia hallitukselle aiheutti vasemmistoliiton kahden hengen oppositio, jonka eduskuntaryhmä erotti sen jälkeen kun kaksikon toinen jäsen Jyrki Yrttiaho oli arvostellut hallituksen toimintaa Suomen Kommunistisen Puolueen kokouksessa. Kuitenkaan Yrttiahon ja Markus Mustajärven erottaminen ei horjuttanut hallitusta, koska hallituksella oli vankka enemmistö.

Viime vuosinakin on ollut tapauksia, jolloin puolueen siirtyminen oppositioon on vaikuttanut eduskunnan työhön.

Vasemmistoliiton edeltäjällä Suomen Kansan Demokraattisella Liitolla (SKDL) oli myös pysyvämpi oppositio. Tallöinkään hallituspuolueen sisäinen oppositio  ei horjuttanut hallituksia, joihin SKDL osallistui, sillä hallituksen enemmistöt olivat niin suuria, eikä äärivasemmistolaiset SKDL:n opposition jäsenet halunneet tehdä yhteistyötä oikeistolaisen opposition kanssa.

Hallituksen rivit ovat hajonneet väliaikaisesti niin kutsuttuja ”omantunnon kysymyksiä” käsiteltäessä. Tuolloin puolueiden eduskuntaryhmät ovat antaneet edustajilleen vapaat kädet äänestää omantuntonsa mukaisesti. Näitä omantunnon kysymyksiä ovat olleet muun muassa uskonnollisuuteen, alkoholiin, perheeseen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät lait, mutta toisaalta myös ydinvoiman rakentamista käsittelevät kysymykset ovat olleet omantunnon kysymyksiä.

Suomessa on ollut sääntönä, että eduskunnan puhemiehen paikka kuuluu toiseksi suurimmalle puolueelle.

Puolueille – ja sen seurauksena myös hallituksille – vapaiden käsien salliminen tietyissä kysymyksissä on käytännöllistä, koska monelle kansanedustajalle suhde esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen, aborttiin tai uskontoon ovat niin perusteellisia kysymyksiä, joista ei voi neuvotella ja tehdä kompromisseja. Samalla puolueelle ja hallitukselle nuo kysymykset eivät ole olleet kovin ensisijaisia.

Viimeisimpiä kysymyksiä, joissa jotkin puolueet ovat antaneet edustajilleen vapaat kädet ovat olleet avioliittolain muutos, joka mahdollisti myös samaa sukupuolta olevien parien avioliiton solmimisen. Vapaista käsistä pääsivät nauttimaan tuolloin muiden puolueiden paitsi kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten edustajat. Näille puolueille miehen ja naisen välinen avioliitto oli ainoa mahdollinen.

Päinvastoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, Suomessa ei ole juurikaan ollut vähemmistöhallituksia, jotka olisivat neuvottelleet enemmistön saamisesta parlamentissa opposition kanssa. Jos oletetaan, että vaikkapa niukan enemmistön voimin toimineesta Sipilän hallitusta tukeneista puolueista olisi siirtynyt vielä viisi kansanedustajaa oppositioon, olisi Sipilän vähemmistöhallitus voinut tehdä päätöksiä vain tukeutumalla oppositiopuolueisiin, joko tapauskohtaisesti tai solmimalla pysyvämmän sopimuksen jonkun puolueen kanssa.

VTT, dosentti Rauli Mickelsson on suomalaisiin puolueisiin erikoistunut politiikan tutkija.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Muuttuvatko hallituksen ja opposition voimasuhteet, jos hallituspuolueen kansanedustaja loikkaa oppositiopuolueeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2024 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestysaktiivisuus nousi 75 prosenttiin. Tämä on nykyisen suoran vaalitavan aikana ensimmäisen kerta, kun äänestysprosentti nousee, sillä trendi on ollut vuoden 1994 presidentinvaalien jälkeen laskusuuntainen.

Ensimmäisen kierroksen korkeaan äänestysaktiivisuuteen ja vaalien huomioarvoon on arvioitu vaikuttaneen erityisesti uuden presidentin valinta muuttuneessa ulkopoliittisessa ympäristössä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Suomen Nato-jäsenyys ovatkin korostaneet presidentin roolia, ja kansalaiset haluavat vaikuttaa siihen, kuka Suomen ulkopolitiikkaa jatkossa johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Mutta mitä tapahtuisi, jos äänestysaktiivisuus jäisi alle 50 prosentin? Entä voidaanko presidentti valita, jos yksikään ehdokkaista ei saa tukea kansan enemmistöltä? Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena, jos enemmistö äänioikeutetuista päättää jättää osallistumatta vaaleihin, mutta lain puitteissa tai presidentin toimivaltuuksien näkökulmasta äänestysaktiivisuuden tasolle ei ole mitään sääntöä, eikä sitä ole Suomessa sidottu vaalituloksen hyväksymiseen.

Presidentinvaalin ratkeamiseksi siis riittää, että ehdokas saa joko ensimmäisellä tai toisella kierroksella yli puolet annetuista äänistä, riippumatta äänestysprosentista. Pääsääntöisesti presidentinvaalit ovat olleet eduskuntavaalien rinnalla äänestysaktiivisuuden osalta suosituimmat vaalit, kun taas kuntavaaleissa ja europarlamenttivaaleissa äänestysaktiivisuus on jäänyt alhaisemmaksi, jälkimmäisissä vaaleissa (kuten ensimmäisissä aluevaaleissakin) jopa alle 50 prosentin.

Eduskuntavaaleissa vaalituloksesta seuraavat hallitusneuvottelut, eli prosessi hallituskoalition muodostamiseksi. Se, missä määrin hallituksen puoluepohja vastaa kansan ilmaisemaa tahtoa, onkin herättänyt keskustelua, ja hallituksen kokoonpanoon voi tulla vaalikauden aikana myös muutoksia. Äänestäjän näkökulmasta presidentinvaalien jälkeinen tilanne on siis huomattavasti suoraviivaisempi – onhan vaali luonteeltaan henkilövaali ja presidentin tehtävää hoitamaan valitaan vain yksi henkilö.

Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena, jos enemmistö äänioikeutetuista päättää jättää osallistumatta vaaleihin, mutta lain puitteissa tai presidentin toimivaltuuksien näkökulmasta äänestysaktiivisuuden tasolle ei ole mitään sääntöä.

Toisaalta presidentin valinta yli 70 prosentinkaan äänestysaktiivisuudella ei ehdokkaiden tyypillisillä äänimäärillä käytännössä pohjaa kansan enemmistöön, vaan äänioikeuttaan käyttäneiden enemmistöön. Toisin sanoen noin 50–60 prosentin äänienemmistö ei teknisesti riitä vielä kansan enemmistön tukeen.

Mutta tarvitseeko presidentin edustaa koko kansaa, tai edes kansan enemmistöä? Kysymystä voi lähestyä presidenttiin kohdistuvien odotusten ja mielikuvien näkökulmasta. Milloin puhutaan maan keulakuvasta ja milloin arvojohtajan roolista. Näistä ensimmäinen viittaa presidentin rooliin ulkopolitiikassa sekä Suomen kansainvälisiin suhteisiin, kun taas jälkimmäisen osalta jää avoimeksi, mihin arvojohtajuus perustuu ja kenen arvoja presidentti johtaa. Presidentin edustamat arvot heijastuvat väistämättä hänen poliittiseen toimintaansa, ja on epätodennäköistä, että koko kansa jakaisi nämä samat arvot.

Presidentinvaalikampanjoissa taas saatetaan puhua koko kansan presidentistä tai kansan yhdistämisestä. Tämä on ymmärrettävää huomioiden vaalin henkilökeskeinen luonne – ääni menee suoraan henkilölle, ja Suomen monipuoluejärjestelmässä tullakseen valituksi presidenttiehdokkaan tulee kerätä kannatusta yli puoluerajojen. Tyypillisesti presidentti myös luopuu puoluekirjastaan virkaan astuessaan, mikä osaltaan korostaa pyrkimystä puhutella kansaa laajasti.

Suorilla vaaleilla valittu presidentti saa kansalta ikään kuin henkilökohtaisen mandaatin toimia presidentin tehtävässä. Lisäksi presidentin kannatus mittautetaan säännöllisissä presidentin toimintaan kohdistuvissa mielipidemittauksissa, joissa enemmistön tuki näyttäisi olevan kiistatta presidentin puolella. Kysymys kuitenkin kuuluu, onko ilmiön taustalla presidentin edustamien arvojen tai hänen julkisen toimintansa hyväksyminen, vai onko kyse presidentti-instituution luonteesta laajemmin?

Presidentinvaalikampanjoissa taas saatetaan puhua koko kansan presidentistä tai kansan yhdistämisestä. Tämä on ymmärrettävää huomioiden vaalin henkilökeskeinen luonne – ääni menee suoraan henkilölle, ja Suomen monipuoluejärjestelmässä tullakseen valituksi presidenttiehdokkaan tulee kerätä kannatusta yli puoluerajojen.

Vuoden 2024 presidentinvaaleissa äänestysaktiivisuus laski ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä 75 prosentista 70,7 prosenttiin. Äänestämättömyyden syitä on monia, mutta yksi potentiaalinen syy voi olla se, ettei kumpikaan toisen kierroksen ehdokkaista syystä tai toisesta puhutellut.

Yhtäältä molempien ehdokkaiden, sekä Alexander Stubbin että Pekka Haaviston, eduksi katsottiin ulkopoliittinen kokemus, ja toisaalta molemmat edustivat liberaaleja arvoja. Toisen ehdokkaan kannattajajoukko oli kallellaan enemmän vasemmalle ja toisen oikealle. Äänestäjäjoukko on kuitenkin arvoiltaan ja asenteiltaan moninaisempi kuin kummankaan kierroksen ehdokasjoukko.

Voiko presidentti siis edustaa koko kansaa, jos hän ei saa vaaleissa tukea kansan enemmistöltä? Kysymystä voi lähestyä sekä vaalijärjestelmän että presidentti-instituution luonteen näkökulmasta. Suorassa kansanvaalissa ehdoton äänienemmistö riittää mandaattiin toimia presidentin tehtävässä, mutta tehtävään astuessaan kansan yhdistäminen, saati koko kansan edustaminen voikin olla hankalampi temppu.

Maarika Kujanen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hän tutkii presidentinvaalien lisäksi presidentin suosiota ja vallankäyttöä Euroopan puolipresidentiaalisissa järjestelmissä.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Tästä artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Voiko presidentti edustaa koko kansaa, jos hän ei saa vaaleissa tukea kansan enemmistöltä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Enemmistöhallitus tarkoittaa, että hallituspuolueilla on parlamentaarinen enemmistö eduskunnassa eli enemmistö kansanedustajan paikoista. Suomessa enemmistöhallitusten muodostaminen on ollut maan tapa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa.

Suomen perustuslain mukaan hallituksen eli valtioneuvoston on nautittava eduskunnan luottamusta. Enemmistöhallitus helpottaa eduskunnan luottamuksen saamista luottamusäänestyksissä ja eduskunnan tuen saamista hallituksen esityksille, koska lähtökohtaisesti hallituspuolueiden kansanedustajat äänestävät hallituksen yhteisen kannan mukaan.

Suomessakin on ajoittain väläytelty vähemmistöhallitusta vaihtoehtona nykymuotoiselle enemmistöhallitukselle. Vähemmistöhallituksessa alle puolet kansanedustajista kuuluu hallituspuolueisiin. Tällaisen hallituksen etuna verrattuna monen puolueen enemmistöhallituksiin on tyypillisesti yhtenäisempi poliittinen kanta ja linja.

Sekä kuluvalla hallituskaudella että edellisellä hallituskaudella hallituksen sisäiset ristiriidat joissakin kysymyksissä ovat olleet suuria. Marinin hallituksessa keskustaa hiersivät esimerkiksi tietyt ympäristökysymykset ja saamelaiskäräjälaki, ja Orpon hallituksessa perussuomalaisten ja RKP:n on ollut vaikea löytää yhteistä säveltä etenkin maahanmuuton ja rasismin tuomitsemisen osalta.

Vähemmistöhallitukset ovat kuitenkin hauraampia kuin enemmistöhallitukset, koska niiden on saatava esityksilleen ja hallitusasemalleen tukea oppositiosta joko erillisten sopimusten kautta tai jokaiselle esitykselle erikseen.

Esimerkki vähemmistöhallituksen tukisopimuksesta on Ruotsin tammikuun sopimus (januariavtalet), jossa hallituksen muodostaneet sosiaalidemokraatit ja ympäristöpuolue sopivat hallitusta oppositiosta käsin tukeneiden keskustapuolueen ja liberaalien kanssa suuresta joukosta hallituksen politiikkaa koskevia asioita saadakseen hallitukselle näiden puolueiden tuen.

Niin enemmistö- kuin vähemmistöhallituskin voi lähtökohtaisesti edustaa mitä tahansa poliittista linjaa. Oikeistokonservatiivinen kuvaa yhtä tällaista linjavaihtoehtoa. Usein poliittisia linjavaihtoehtoja kuvataan politiikan nelikentän avulla.

Vaaka-akseli kuvaa talouspoliittista ulottuvuutta vasemmistolaisesta talouspolitiikasta oikeistolaiseen ja pystyakseli niin kutsuttua sosiokulttuurista ulottuvuutta arvokonservatiivisesta arvoliberaaliin.

Vasemmistolainen talouspolitiikka on tyypillisesti tuloeroja tasaavaa ja hyvinvointivaltiota vahvistavaa esimerkiksi yhteiskunnan tukia ja palveluita vahvistamalla ja verotusta nostamalla, kun taas oikeistolainen talouspolitiikka keskittyy tyypillisesti talouskasvuun ja markkinatalouden vahvistamiseen, laskee verotusta ja rajaa yhteiskunnan tarjoamia palveluita.

Konservatiivisiin arvoihin luetaan esimerkiksi maahanmuuton vastustaminen ja kriittinen suhtautuminen vähemmistöjen oikeuksiin ja ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin. Liberaali politiikka puolestaan korostaa vähemmistöjen oikeuksia ja ilmastotoimia ja suhtautuu myönteisesti maahanmuuttoon.

Nelikentän oikeistolaista ja konservatiivista kulmaa kutsutaan oikeistokonservatiiviseksi, ja sen vasemmistolaista ja liberaalia kulmaa vastaavasti vasemmistoliberaaliksi. Näiden väliin sijoittuvat oikeistoliberaali ja vasemmistokonservatiivinen kulma yllä kuvatulla tavalla. Pystyakselia saatetaan kutsua myös muilla nimityksillä.

Vähemmistöhallituksessa alle puolet kansanedustajista kuuluu hallituspuolueisiin. Tällaisen hallituksen etuna verrattuna monen puolueen enemmistöhallituksiin on tyypillisesti yhtenäisempi poliittinen kanta ja linja.

Nykyistä Orpon hallitusta pidetään oikeistokonservatiivisena. Sen politiikka on lähtökohdiltaan talousoikeistolaista; esimerkiksi veroja ja erilaisia tukia on tarkoitus laskea. Arvokonservatiivista on esimerkiksi pyrkimykset maahanmuuton hillitsemiseen ja ilmasto- ja yhdenvertaisuustoimien varovaisuuteen. Hallitus aikoo esimerkiksi laskea tuloverotusta ja toisaalta leikata useita yhteiskunnan tukia, kuten asumistukea ja työttömyysturvaa. Maahanmuuttoa vaikeutetaan usein tavoin, muun muassa nostamalla työperäisen maahanmuuton tulorajaa, laskemalla kiintiöpakolaisten määrää ja hankaloittamalla kansalaisuuden saamista, eikä hallitusohjelma mainitse sitoutumista hiilineutraaliuteen vuonna 2035.

Vaalikoneiden ja tutkimusten mukaan valtaosa hallituksen kansanedustajista ja äänestäjistä sijoittuu politiikan nelikentän oikeistokonservatiiviseen kulmaan. Poikkeuksen tästä tekee ruotsalainen kansanpuolue, jota pidetään oikeistoliberaalina.

Politiikan ristiriitaulottuvuuksia on kuitenkin muitakin kuin politiikan nelikentällä kuvatut oikeisto–vasemmistoulottuvuus ja konservatiivi–liberaaliulottuvuus. Suomen poliittisessa järjestelmässä näiden lisäksi näkyvät esimerkiksi ristiriidat suomen- ja ruotsinkielisten välillä, maaseudun ja kaupungin välillä ja uskonnollisten ja uskonnottomien välillä.

Ristiriitaulottuvuuksien moninaisuus selittää, miksi kaksiulotteisella nelikentällä suhteellisen lähekkäin sijoittuvat puolueet voivat olla joistakin kysymyksistä radikaalisti eri mieltä – esimerkiksi kokoomus ja keskusta maaseudun palveluverkosta.

Venla Hannuksela (pol. mag.) työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen yksikössä, koulutuksen merkitystä nuorten kansalaispätevyyden kehityksessä tutkivassa EPIC-projektissa (Education, Political Efficacy and Informed Citizenship).

Tästä artikkelista on julkaistu marraskuussa 2025 selkomukautettu versio. Lue artikkeli selkokielellä.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Julkaisu Kysy politiikasta: Mitä tarkoittaa oikeistokonservatiivinen enemmistöhallitus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikassa on kyse yhteisten asioidemme hoitamisesta, mutta melkein aina myös rahasta.

Kenen pitää maksaa veroja ja kuinka paljon? Antaako valtio tai kunta tukea jollekin ihmisryhmälle tai yritykselle? Rakennetaanko siltoja, teitä tai taloja? Laitetaanko rahaa lisää terveydenhoitoon, koulutukseen tai puolustukseen? Riittävätkö yhteiset rahat?

Usein on tasapainoiltava erilaisten tavoitteiden välillä. Laeilla voidaan esimerkiksi suojella ihmisiä ja ympäristöä, mutta samalla on huolehdittava, että yritykset voivat toimia ja palkata ihmisiä.

Maan tai sen ihmisten köyhyys ei ole yleensä kenenkään mielestä tavoiteltava asia. Sen sijaan moni poliitikko ja kansalainen haluaa edistää hyviä asioita, joihin tarvitaan rahaa.

Ministerit, kansanedustajat sekä kunnan- ja aluevaltuustot tekevät isoja rahapäätöksiä, mutta poliitikot tarvitsevat rahaa myös omaan toimintaansa. Puolueilla on esimerkiksi työntekijöitä, joille on maksettava palkkaa.

Tämän lisäksi erityisen paljon rahaa menee vaalikampanjoihin. Puolueet ja poliitikot ostavat mainostilaa lehdistä, televisiosta, verkosta ja sosiaalisesta mediasta. Ehdokkaat matkustavat ympäri maata, esiintyvät erilaisissa tilaisuuksissa ja jakelevat lehtisiä sekä mainostavaraa.

Mistä puolueet saavat rahaa?

Puolueiden suurin rahoittaja on Suomen valtio. Vuonna 2022 puoluetukea maksettiin yhteensä 35,6 miljoonaa euroa. Valtaosan valtion menoista maksavat veronmaksajat. Käytännössä puoluetuen kustannamme siis me suomalaiset.

Valtion lisäksi puolueilla on muitakin rahanlähteitä. Ne esimerkiksi keräävät jäsenmaksuja ja järjestävät maksullisia tilaisuuksia. Lisäksi puolueet ja yksittäiset poliitikot saavat lahjoituksia ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä.

Miksi joku lahjoittaa puolueelle tai poliitikolle rahaa? Tai ostaa pääsylippuja tilaisuuksiin? Usein epäillään, että tarkoitus on vaikuttaa päätöksiin tai poliitikkojen näkemyksiin. Tätä kuvaa tunnettu sanonta: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.

Jos rahaa annetaan siksi, että antaja saisi jonkin edun sen vastineeksi, kyse on korruptiosta eli vallan väärinkäytöstä taloudellisen edun saamiseksi. Poliitikon pitäisi päätöksiä tehdessään ajatella koko maan, oman kuntansa tai alueensa etuja, mutta hän tekeekin päätöksen, joka hyödyttää rahan antajaa.

Rahan lahjoittaminen puolueelle tai poliitikoille ei ole laitonta, eikä taustalla useinkaan ole mitään hämäräperäisiä tavoitteita.

Tapauksia, joissa päätöksiä on todella yritetty ”ostaa” paljastuu Suomessa kuitenkin melko harvoin. Maailmalla on monia maita, joissa lahjontaa esiintyy paljon enemmän.

Puolueet Suomessakin saattavat tosin kerätä ääniä kertomalla julkisuudessa, että valtaan päästäessään he päättävät tukea valtion – eli veronmaksajien – rahoilla jotain äänestäjäryhmää.

Suomessa suoranaista lahjontaa esiintyy melko vähän, mutta rahaa on historiassa silti liikkunut paljon. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA tuki 1950-luvulla suomalaisia sosiaalidemokraatteja, jotta nämä voisivat kamppailla paremmin puoluekentällä kommunisteja vastaan. Neuvostoliitto taas tuki rahalla vuosikymmeniä suomalaisia kommunisteja ja joitain muitakin ryhmiä. Suomalaiset suuryritykset tukivat erityisesti oikeistolaisia ja keskustalaisia puolueita. Elinkeinoelämä pelkäsi, että vasemmistolaiset tekevät sille haitallisia päätöksiä. Monet työntekijöiden ammattiliitot tukivat laajamittaisesti vasemmistopuolueita.

Puolueet eivät mielellään kertoneet äänestäjilleen tai muille kansalaisille mistä ja keneltä ne saivat rahaa. Tiedot paljastuivat joskus sattumalta. Lisäksi historiantutkijat ovat saaneet monia asioita selville tutkiessaan puolueiden, yritysten ja valtion arkistoja.

Suomalaiset toimittajat alkoivat vasta tällä vuosituhannella kirjoittaa yksityiskohtaisesti siitä, mistä ja miten puolueet saavat rahaa. On myös säädetty lakeja, joiden mukaan ehdokkaiden on julkaistava ainakin suuremmat saamansa lahjoitukset.

Vuonna 1966 eduskunta päätti, että valtio alkaa maksaa puolueille puoluetukea. Silti osa yrityksistä tukee edelleen puolueita, ja monet ammattiliitot vasemmistopuolueita. Puolueiden järjestämiin maksullisiin tilauksiin osallistuu paljon erilaisten eturyhmien palkkalistoilla olevia ihmisiä, joiden tehtävänä on yrittää vaikuttaa päätöksentekoon.

Rahan lahjoittaminen puolueelle tai poliitikoille ei ole laitonta, eikä taustalla useinkaan ole mitään hämäräperäisiä tavoitteita. Ehdokas tai hänen ajamansa asiat voivat olla niin vakuuttavia, että tavallinen kansalainenkin haluaa tukea häntä rahalla. Näin ehdokas kykenee kertomaan muillekin ajamistaan asioista.

Niklas Jensen-Eriksen on Helsingin yliopiston yrityshistorian professori, joka on tutkinut mm. yritysten poliittista vaikuttamista.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös syyskuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mikä on rahan rooli suomalaisessa politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tästä yleistajuisesta Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös vaativalla selkokielellä kirjoitettu versio, ja syyskuussa 2023 julkaistu uusi selkomukautettu versio.

Politiikan tutkijat ovat esittäneet monta erilaista määritelmää siitä, mitä politiikka on. Politiikan ydinasia on valtiovallan käyttö. Suomessa politiikan ytimessä ovat hallituksen ministerit, presidentti ja kansanedustajat eduskunnassa. Siksi politiikan ytimessä on aina myös vaalit, joissa nämä henkilöt valitaan.

Miltei kaikki ehdokkaat vaaleissa, kansanedustajat eduskunnassa ja ministerit hallituksessa toimivat jonkin puolueen jäseninä. Puolueet kuuluvat siten politiikan ytimeen. 

Kansalaiset saavat myös osallistua politiikkaan itse, päättäjien valitsemisen lisäksi. Politiikka kuitenkin usein ymmärretään nimenomaan puoluepolitiikkana, joskin sen piirissä ovat Suomessa ainakin kansanedustajat eduskunnassa, ministerit hallituksessa sekä presidentti.

Politiikkaa on myös niissä valtioissa, joissa ei järjestetä aitoja vaaleja. Silloin politiikka on harvainvaltaista hallitsemista. Harvainvallassa kansalaisen tehtäväksi jäisi totella hallitsijoita, sillä hallitsijoiden arvostelusta usein rangaistaan. Tällöin kansalaisen on itse vaikeaa tai mahdotonta lähteä politiikkaan, jos hän on hallitsijoiden kanssa eri mieltä.

Demokratioissa puolestaan politiikkaan sisältyy sekä hallitseminen että hallitsijoiden valitseminen. Demokratioissa kansalaisten on luvallista myös valvoa ja arvostella hallitsijoita.

Politiikan ydinpaikoissa tapahtuva toiminta on aina poliittista. Politiikan ydinpaikkoja on lukuisia: esimerkiksi kuntien valtuustot, aluevaltuustot, eduskunta ja Euroopan unionin parlamentti sekä EU:n komissio. Kansainvälistä politiikkaa tehdään valtioiden välillä ja valtioiden välisissä järjestöissä, kuten YK:ssa tai maailman kauppajärjestö WTO:ssa.

Politiikkaa tehdään myös muualla kuin politiikan ytimessä. Tällaisia politiikkaan vaikuttavia yhteisöjä ovat esimerkiksi ammattiliitot, etujärjestöt ja suuryritykset. Aina ei ole selkeää, kuinka poliittisesta yhteisöstä on kyse. Sanonnat ”lähteä politiikkaan” tai ”jättää politiikka” kertovat, milloin henkilö toimii politiikan ytimessä.

Politiikan tekemisen paikat ovat yksi tapa määritellä, mikä on politiikkaa. Toinen määritelmä on, että politiikka on jatkuvaa neuvottelua ja erimielisyyksien sopimista. Politiikan ansiosta erimielisyydet saadaan yleensä ratkaistua rauhanomaisesti. Politiikassa päätetään asioista, joihin vain harvoin on yhtä oikeaa ratkaisua.

Demokratioissa kansalaisilla on mahdollisuus osallistua politiikkaan, ja siksi politiikan tuottamat ratkaisut ovat laajasti hyväksyttyjä. Eri mieltä olevat kansalaiset voivat hakea politiikan kautta muutosta asioiden nykytilaan. Politiikka on loputon prosessi, koska ihmiset tahtovat eri asioita ja koska valta sekä varallisuus ovat aina jakautuneet joitakin ihmisryhmiä suosivasti.

Politiikan piirissä muun muassa säädetään lait, jaetaan julkiset varat ja asetetaan verot sekä päätetään yhteisen omaisuuden käytöstä, eläkkeistä ja lukuisista tuista.

Politiikassa täytyy myös päättää, kuinka resurssit jaetaan nyt elävien ja tulevien sukupolvien kesken. Siksi demokratioissakaan kaikki ne ihmiset, joihin poliittiset päätökset vaikuttavat, eivät voi itse osallistua päätöksentekoon. Politiikassa tärkeä kysymys on, onko vallankäyttö oikein perusteltua ja reilua.

Politiikka voidaan määritellä myös siten, että kyseessä on vallankäyttö. Silloin politiikka ei rajoitu vain valtiovaltaan ja politiikan ydinpaikkoihin, vaan kenen tahansa arkisilla teoilla on poliittisia merkityksiä.

Politiikka on silloin vallankäytön jatkumo, jossa tekoihin liittyy enemmän tai vähemmän politiikkaa. Esimerkiksi kansalaisaloitteiden allekirjoittaminen, kuuluminen yhteiskunnallisesti vaikuttaviin yhdistyksiin tai mielipiteiden esittäminen netissä ovat poliittisia tekoja. Myös kuluttajan ostoksiin liittyy poliittisia valintoja, esimerkiksi syökö hän eläimiä tai ostaako tuotteita, jotka valmistaneilla työläisillä on surkeat olot.

Tarkkaa rajaa julkisen vallankäytön ja yksityisasian välille ei voida tehdä. Mistä tahansa asiasta voi tulla politiikkaa, jos siitä tehdään poliittinen kysymys. Toisaalta vallankäyttöä ei aina mielletä politiikaksi, jos tilanteeseen on totuttu. Esimerkiksi 1900-luvulla eläinten syömistä ei pidetty poliittisena valintana, mutta samaan aikaan politiikassa tehtiin päätöksiä maataloustuista, jotka ohjasivat ihmisiä syömään eläimiä.

Asioiden tuominen politiikkaan edellyttää selvästi poliittisia tekoja, kuten puheita parlamentissa tai kampanjoita mielipiteiden muuttamiseksi. Politiikka on ihmisten välisten valtasuhteiden järjestelmällistä muokkaamista. Siksi politiikassa on aina useita ihmisiä, eikä politiikkaa voi tehdä täysin yksinään.

Kimmo Makkonen on väitöskirjatutkija, Turun yliopistossa, valtio-opin oppiaineessa.

Artikkelin pääkuva: Joanna Kosinska/Unsplash.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mitä politiikka on? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä on propaganda?

Propaganda on harkittua, suunniteltua ja järjestelmällistä suostuttelevaa viestintää, jonka tarkoitus on ohjata kohdeyleisön käsityksiä, asenteita ja käyttäytymistä haluttuun suuntaan. Propagandasta puhuttaessa voidaan viitata niin suostuttelun käytäntöihin kuin sen yksittäisiin tuotoksiin, jotka voivat olla esimerkiksi puheita, uutisraportteja, julisteita, elokuvia, taidetta tai sosiaalisessa mediassa leviäviä meemejä. 

Koska propaganda on suurille yleisöille suunnattua suostuttelevaa viestintää, modernit joukkoviestimet ovat keskeisessä roolissa sen tuottamisessa ja levittämisessä. Propagandan tavanomaisia piirteitä ovat viestinnän yksisuuntaisuus, yleisöjen harhaanjohtaminen sekä ystävä- ja viholliskuvien luominen esimerkiksi voimakkaiden stereotypioiden ja tunteisiin vetoavien vertauskuvien avulla. 

Propagandan tarkoitus on saada yleisöt kokemaan, että he ovat omaksuneet esitetyn tulkinnan todellisuudesta oman järkeilynsä tuloksena ja että he käyttäytyvät halutulla tavalla omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tyypillisempää tunnistaa propagandaksi sellaista viestintää, jota harjoittavat poliittiset ja aatteelliset vastustajat kuin sellaista, jonka ajatus- ja arvomaailman itse allekirjoittaa.

Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Suhtautuminen propagandaan ja viestinnällä vaikuttamiseen on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Itse käsite juontuu latinan kielen levittämistä tarkoittavasta verbistä propagare. Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Toisen maailmansodan jälkeen termi yhdistettiin länsimaissa vahvasti natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon. Niiden nähtiin harjoittavan kokonaisvaltaista kansalaisten manipulaatiota, joka pyrkii valjastamaan kaikki mahdolliset keinot päämääränsä saavuttamiseksi. Länsimaissa yleistyikin 1900-luvun loppupuolella ajatus, jonka mukaan propagandassa on kyse massojen manipuloinnista erityisesti vääristelyn ja valehtelun keinoin. 

Erottautuakseen epäeettiseksi koetusta propagandasta suostuttelevan viestinnän ammattilaiset alkoivat käyttää toiminnastaan muita termejä, kuten mainonta ja markkinointi, pr-toiminta, promootio sekä strateginen viestintä.

Nykykeskustelussa propaganda tyypillisesti yhdistetään tietoisesti valheellisiin narratiiveihin, joita tuottavat Venäjän kaltaiset autoritaariset hallinnot, Donald Trumpin kaltaiset populistijohtajat sekä vaikkapa tupakoinnin terveysriskejä tai ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kieltävät suuryhtiöt. Myös George W. Bushin hallinnon kampanja Irakin sodan oikeuttamiseksi on usein käytetty esimerkki huolellisesti suunnitellusta, valheisiin ja harhaanjohtamiseen perustuvasta propagandasta.

Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Propagandatermin rajaaminen koskemaan ainoastaan selkeästi valheelliseksi osoitettavissa olevaa viestintää on kuitenkin ongelmallista. Se peittää näkyvistä sen, että yleisöjen käsityksiin ja käyttäytymiseen vaikuttaminen perustuu usein erittäin hienovaraisille suostuttelun keinoille eikä välttämättä edellytä suoranaisten epätotuuksien tehtailua. Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Joonas Pörsti on arvioinut, että houkutus propagoida monipuolisen, harkitsevan ja vastavuoroisen viestinnän kustannuksella korostuu nykyisessä viestintäympäristössä. Julkisuudessa risteilee paljon erilaisia keskenään kamppailevia narratiiveja, ja järkiperäisestä ja toisia kunnioittavasta väittelystä on tullut yhä vaikeampaa. Tämä kannustaa julkisia toimijoita ajamaan viestinnällään vain omaa etuaan pyrkimättä monipuoliseen informaation esittämiseen ja keskustelevuuteen. 

Myös yleisöjen rooli propagandassa on muuttunut. Nykytilanteessa verkonkäyttäjät voivat itse aktiivisesti levittää ja käyttää propagandaa sen sijaan, että olisivat sen passiivisia kohteita. 

Propagandan katsotaan usein olevan uhka demokratialle, sillä se pyrkii torjumaan rationaalista harkintaa ja julkista keskustelua. Toisaalta propagandaa on hyödynnetty ajettaessa myös monia edistyksellisiä tavoitteita kuten yleinen äänioikeus, orjuuden kieltäminen tai ympäristönsuojelu. 

Propagandalla on siksi nähty olevan kiinteä kytkös nimenomaan liberaaliin demokratiakehitykseen. Juuri väestön kasvava itsehallinto tuottaa tarpeen sen jatkuvaan suostutteluun poliittisen hallinnon ja elinkeinoelämän pyrkimysten tueksi. Samalla tavoin uudet viestintäteknologiat tuottavat paitsi mahdollisuuksia demokratian laajentamiselle ja syventämiselle, myös yhä uusia pyrkimyksiä muovata julkista mielipidettä. 

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 6.10.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy Politiikasta: Mitä on propaganda? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen vaalijärjestelmä perustuu suhteelliseen vaalitapaan ja listavaalimenetelmiin kuuluvaan kehittäjänsä, belgialaisen Victor d’Hondtin mukaan nimettyyn paikkamäärien laskennassa käytettävään menetelmään. Suomalainen vaalijärjestelmä onkin yhdistelmä ehdokasäänestämistä ja puoluevaalia.

Ehdokkaan henkilökohtainen äänimäärä määrittää hänen paikkansa puolueen tai valitsijayhdistyksen listalla ja d’Hondtin menetelmän avulla listan saamat äänet muutetaan vaalista riippuen kunnan- tai kaupunginvaltuuston, aluevaltuuston, eduskunnan tai europarlamentin paikoiksi. D’Hondtin menetelmän yksityiskohtia on aiemmin avattu Kysy Politiikasta -osiossa ja ehdokasäänestämistä käsittelevässä artikkelissa.

Syyt siihen, miksi Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa ja d’Hondtin menetelmä, löytyvät yli sadan vuoden takaa. Menetelmä on ollut käytössä aina vuosien 1906–1907 eduskuntauudistuksesta ja suomalaisen vaalijärjestelmän luomisesta lähtien. Sen jälkeen vaalijärjestelmään tehdyt muutokset ovat olleet huomattavan vähäisiä. Kenties suurimpana luopuminen niin sanotuista pitkistä eli kolmen ehdokkaan listoista 1950-luvulla.

Vaalijärjestelmästä muodostui kompromissi eliitin ja rahvaan, kaupunkien ja maaseudun intressien sekä eri poliittisten suuntausten välillä.

Eduskuntauudistusta tehtäessä ongelmat vaalijärjestelmän valinnassa ja rakentamisessa eivät olleet teknisiä vaan poliittisia. Vanha, vähemmistöasemassa suhteessa kansan kokonaisuuteen ollut poliittinen eliitti ja uudet, kansanvallan laajentumista ajaneet voimat pyrkivät kumpikin turvaamaan ja maksimoimaan asemansa eduskuntauudistuksen myötä. Vaalijärjestelmästä muodostui kompromissi eliitin ja rahvaan, kaupunkien ja maaseudun intressien sekä eri poliittisten suuntausten välillä.

Kansan runsaslukuisten rivien tukeen luottaneet sosialidemokraatit sekä tulevat maalaisliittolaiset olivat taipuvaisempia kannattamaan enemmistövaalitapaa, kun taas vanhan poliittisen ja yhteiskunnallisen eliitin pyrkimys taata asemansa kansanvallan murroksessa oli mahdollista järjestää juuri suhteellisen vaalitavan avulla, kuten poliittisen historian tutkija Juhani Mylly toteaa kirjoittaessaan edustuksellisen kansanvallan läpimurrosta eduskunnan 100-vuotishistoriassa.

Yhtenä vaalijärjestelmän vaihtoehtona oli välitön enemmistövaali yhden hengen vaalipiireissä. Tämä olisi esimerkiksi maalaisliiton keskeisen vaikuttajan Santeri Alkion mukaan vähentänyt vaaliagitaatiota ja puoluevaltaa, kun ehdokkaat olisivat valitsijoidensa hyvin tuntemia. Suomalaisen vaalijärjestelmän ehdokaskeskeisyys heijasteleekin edelleen tätä äänestäjän ja ehdokkaan välistä idealistista suhdetta.

Vaalijärjestelmää on aikojen saatossa uudistettu, mutta puolueiden suhteellisen vaalitavan yhtenä heikkoutena pidettyä, jossain määrin suuria puolueita suosivaa luonnetta ei ole saatu korjattua.

Suhteellinen vaalitapa, listavaali ja varsin laajat, suhteellisuutta paremmin turvaavat vaalipiirit heijastivat kuitenkin modernin politiikkakäsityksen murrosta. Idealistinen ajatus kansanvallasta äänestäjien ja ehdokkaiden välisenä toimintana ilman puolueiden vaikutusta ei kantanut, vaan paikallisuutta ja henkilökohtaista suhdetta korostaneen ulottuvuuden rinnalle ja jopa ohi nostettiin yleisiä, koko kansakuntaa koskevia näkökulmia painottanut (puolue)poliittinen ulottuvuus.

D’Hondtin menetelmä toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä varsin hyvin, vaikkakaan ei täydellisesti. Vaalijärjestelmää on aikojen saatossa uudistettu, mutta puolueiden suhteellisen vaalitavan yhtenä heikkoutena pidettyä, jossain määrin suuria puolueita suosivaa luonnetta ei ole saatu korjattua.

Esimerkiksi jo 1920-luvulla tavoitteena oli vaalilain muuttaminen tasapuolisemmaksi pieniä puolueita silmällä pitäen. Silloin esitettiin, että 20 paikkaa jaettaisiin koko maan toimiessa yhtenä vaalipiirinä. Näin suhteellisuuden periaate tulisi oikeudenmukaisemmin toteutetuksi. Tällä tavoin pienpuolueiden niin sanotusti hukkaan menneet äänet niistä vaalipiireistä, joista ei ollut saatu yhtään ehdokasta läpi, otettaisiin huomioon.

Etenkin pienten puolueiden toistuvasti tavoittelema vaalilain uudistaminen odottaa tältä osin vielä toteutumistaan eikä vasta työnsä päättänyt eduskuntapuolueiden puoluesihteereistä koostunut parlamentaarinen vaalityöryhmä edelleenkään päässyt tämän osalta tulokseen.

VTT Jenni Karimäki on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut puolue- ja aatehistoriaan ja on tarkastellut tutkimuksissaan erityisesti liberalismia, konservatismia ja vihreää ajattelua sekä näitä aatteita edustavia puolueita suomalaisen puoluejärjestelmän ja poliittisen kulttuurin kontekstissa.

Artikkelia päivitetty 3.11.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio.

Artikkelia päivitetty 6.11.2023: Korjattu päivityksestä kertova tekstiä.

Julkaisu Miksi Suomessa käytetään d’Hondtin vaalimenetelmää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä on viime viikolla otsikoihin noussut SWIFT-järjestelmä?

SWIFT on lyhenne sitä ylläpitävän osuuskunnan Society for Worldwide Interbank Financial Telecommunication nimestä. Osuuskunta ylläpitää maailmanlaajuista rahoituslaitosten viestintäverkostoa, johon kuuluu tällä hetkellä yli 11 000 pankkia. Tätä viestintäjärjestelmää kutsutaan SWIFT-järjestelmäksi.

SWIFT osuuskunta ja telekommunikaatioverkko perustettiin 1970-luvulla. Sillä tavoiteltiin nopeampaa ja tehokkaampaa viestinvälitystä rahoituslaitosten välillä. Tietotekniikan kehittymisen myötä SWIFT-järjestelmä on muuttunut puhelinverkkopohjaisesta järjestelmästä moderniksi tietoverkoksi.

Käytännössä SWIFT-järjestelmässä lähetetään ja vastaanotetaan maksupyyntöjä pankkien välillä. SWIFT-järjestelmä on tärkeä osa kansainvälistä maksujärjestelmää, joka muodostuu sen kaltaisista viestintäjärjestelmistä sekä selvitysjärjestelmistä. Jälkimmäiset ovat se osa maksujärjestelmää, jossa käytännössä raha liikkuu maiden välillä ja niiden sisällä. Viime kädessä selvityksistä vastaavat maiden keskuspankit, vaikka myös yksityisiä selvitysjärjestelmiä on olemassa. Euroalueella suurin osa maksuista selvitetään keskuspankkien hallinnoimassa TARGET2-järjestelmässä (Trans-European Automated Real-time Gross settlement Express Transfer system).

Erityisesti länsimaissa SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen on nostettu yhdeksi keskeisimmistä talouspakotteista.

SWIFT-järjestelmä on noussut otsikoihin viime vuosina. Erityisesti länsimaissa SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen on nostettu yhdeksi keskeisimmistä talouspakotteista. Vuonna 2012 Iran suljettiin SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle osana muita maalle asetettuja pakotteita. Vuoden 2014 jälkeen SWIFT-järjestelmästä ulossulkemista on pidetty mahdollisena rangaistustoimenpiteenä myös Putinin hallinnolle sen käynnistettyä sotatoimet Ukrainassa.

Kun helmikuussa 2022 Venäjän aggressio Ukrainan rajoilla voimistui, SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen nousi entistä vahvemmin osaksi pakotekeskustelua. Venäjän suurhyökkäyksen alettua torstaina 24.2. vaatimukset venäläisten pankkien sulkemisesta viestintäjärjestelmästä entisestään vahvistuivat. Seuraavana viikonloppuna läntiset maat päätyivätkin sulkemaan kohdennetusti venäläisiä pankkeja SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pankkien maksujen välitys ja sekä kansainvälinen että kansallinen maksuliikenne on nyt selvästi hankalampaa. Pankkien on löydettävä uudet viestintäkanavat, joilla maksuista voidaan sopia muiden pankkien kanssa. Venäjä on vuoden 2014 jälkeen kehittänyt oman kansallisen varajärjestelmän, mutta sen toimivuudesta ei ole vielä näyttöä. Todennäköisesti SWIFT-järjestelmän tehokkuuteen omalla järjestelmällä ei kuitenkaan päästä.

Käytännössä vain eurooppalaisilla pankeilla on edelleen mahdollisuus saada dollareita ja välittää niitä esimerkiksi venäläisten yritysten tileille öljykaupan yhteydessä.

On keskeistä ymmärtää, että talouspakotteiden kokonaisuudessa viestintäjärjestelmästä sulkeminen ei välttämättä ole yhtä voimakas toimenpide kuin selvitysjärjestelmien ulkopuolelle sulkeminen. Venäjän hyökkäyksen jälkeen esimerkiksi Yhdysvallat on tehnyt dollariselvittämisen venäläisten pankkien kanssa vaikeaksi, mikä vaikeuttaa erityisesti Venäjän raaka-aine- ja energiakauppaa.

Dollariselvittäminen on tällä hetkellä mahdollista ainoastaan sulun ulkopuolella toimivien välittäjäpankkien kautta, jotka ovat käytännössä eurooppalaisia pankkeja. Niillä on edelleen mahdollisuus saada dollareita ja välittää niitä esimerkiksi venäläisten yritysten tileille öljykaupan yhteydessä. Jos tämäkin selvitysjärjestelmän kanava suljetaan, putoaa Venäjän talous vieläkin kokonaisvaltaisemmin dollaritalouden ulkopuolelle.

SWIFT-järjestelmästä ulossulkemisen korostuminen talouspakotekeskustelussa johtunee siitä, että turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sen merkitys on ehkä jopa ylikorostunut viime vuosina. Venäjän hyökkäyksen jälkeen on kuitenkin nähty jo pidemmälle meneviä rahoitukseen ja maksuliikenteeseen liittyviä pakotetoimia.

Vastaus pohjaa kirjoittajan Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessä perjantaina 25.2.2022 julkaistuun osaan.

Jussi Ahokas on ekonomisti ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet rahatalouden instituutiot, kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mikä on viime viikolla otsikoihin noussut SWIFT-järjestelmä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä ovat Suomen valtiontalouden puitteissa usein viitatut ”budjettikehykset”, mitä ne tarkoittavat ja mistä ne ovat peräisin?

Budjettikehyksillä tarkoitetaan yleisesti minkä tahansa organisaation suunnitelluille menoille asetettavaa kattoa. Suomessa on totuttu viittaamaan kehyksillä valtion budjettitalouden menokattoon, jonka hallitus asettaa vaalikausittain kullekin vuodelle erikseen. Kehykset asetetaan nykyisin myös hallinnonaloille. Niitä voidaan asettaa lisäksi suuria yksittäisiä hankintoja tai julkisia investointeja varten. Kehyksiin on myös tapana jättää kohdentamaton määräraha yllättäviä menoja varten.

Finanssipolitiikassa kehysmenettely luetaan finanssipolitiikan sääntöihin, joilla pyritään ohjaamaan hallitusten talouspolitiikkaa niin, että valtiotalous pysyy mahdollisimman hyvin tasapainossa ja että verovarojen käyttö olisi mahdollisimman tehokasta ja tarkoituksenmukaista. Kehysmenettelyllä pyritään myös finanssipolitiikan läpinäkyvyyteen ja ennustettavuuteen ja sen avulla viestitään kansainvälisille rahoitusinstituutioille, että kehyksiä käyttävän maan julkinen talous on kestävällä pohjalla.

Suomessa on totuttu viittaamaan kehyksillä valtion budjettitalouden menokattoon, jonka hallitus asettaa vaalikausittain kullekin vuodelle erikseen.

Kehyspäätöksen yhteydessä hallitus voi esimerkiksi sopia, kuinka suureksi valtiontalouden alijäämä voi muodostua hallituskauden aikana tai miten paljon kehykset voivat ylittyä poikkeuksellisen talouden laskukauden aloissa. Kehyspäätöksellä on vaikutuksia valtion lainanhoidon uskottavuuteen ja korkotasoon.

Kolmanneksi kehysten avulla pyritään kytkemään määrärahakatot paremmin hallituksen poliittisiin painopisteisiin sen sijaan, että budjetti rakentuisi puhtaasti alhaalta ylös eri hallinnonalojen omien intressien ohjaamana. Samalla on pyritty kannustamaan hallituksia muuttamaan määrärahojen kohdennuksia kehyksen sisällä hallituksen politiikkaan paremmin sopivalla tavalla.

Suomessa kehyksistä päättää valtioneuvosto valtiovarainministeriön valmistelun pohjalta. Päätös tehdään hallitusohjelman yhteydessä ja sitä tarkastellaan vuosittain keväisin julkisen talouden suunnitelman yhteydessä. Julkisen talouden suunnitelma kattaa koko julkisen sektorin. Kehysmenettelyä ei säädellä laeilla, eikä kehyksistä poikkeamista sanktioida mitenkään. Talousarvioasetuksessa on mainintoja kehyksistä, samoin kuin valtioneuvoston päätöksissä, mutta varsinaisesti kehykset perustuvat kulloisenkin hallituksen yhteiseen sopimukseen, jota eduskunta käsittelee hallitusohjelmasta käytävän äänestyksen yhteydessä. Näin pyritään saamaan ainakin eduskunnan enemmistö kehysten taakse.

Kehysten avulla pyritään kytkemään määrärahakatot paremmin hallituksen poliittisiin painopisteisiin sen sijaan, että budjetti rakentuisi puhtaasti alhaalta ylös eri hallinnonalojen omien intressien ohjaamana.

Kehysmenettely on kansainvälinen ilmiö, mutta sen käytännöt poikkeavat jonkin verran toisistaan. Joissakin maissa, kuten Ruotsissa ja Itävallassa, kehyksistä päätetään parlamentissa, toisissa maissa on voimassa budjettialijäämiä koskevia lakeja, jotka asettavat kehyksiä tiukempia ehtoja budjetin menokatolle.

Suomessa keskustelu budjettikehyksistä alkoi jo 1960-luvulla, mutta se jäi vaille poliittista tukea aina 1980-luvun lopulle saakka, jolloin Harri Holkerin hallituskaudella aloitettiin laajamittainen julkisen hallinnon uudistaminen. Osana näitä uudistuksia kehysmenettely otettiin käyttöön ensi kertaa 1991, jolloin kehykset laadittiin vuosille 1992–95. Kunnianhimoisista lähtökohdista jouduttiin 1990-luvun laman olosuhteissa tinkimään, ja kehyksiä muutettiin usein vuosittain.

Nykymuotoinen, koko nelivuotisen vaalikauden kestävä kehyspäätös tehtiin ensimmäisen kerran 2003. Sen yhteydessä päätettiin muun muassa sisällyttää lisätalousarviot kehysmenettelyn piiriin.

Kehysmenettely on kansainvälinen ilmiö, mutta sen käytännöt poikkeavat jonkin verran toisistaan.

Kansainvälisen käytännön mukaisesti osa valtion menoista on jätetty kehysten ulkopuolelle. Näitä ulkopuolisia menoja ovat nykyisin muun muassa suhdanteiden vuoksi muuttuvat lakisääteiset työttömyysturvamenot, toimeentulotukimenot ja asumistuki. Kuitenkin näiden menojen tasoon tehtävät päätösperusteiset muutokset kuuluvat kehysten piiriin.

Muita kehyksiin kuulumattomia menoja ovat valtionvelan korot, valtion maksamat arvonlisäveromenot, ulkopuolisilta saatavien maksujen välitys kolmansille osapuolille, finanssisijoitukset ja rahapelien tuottoa vastaavat menot.

Pääsääntöisesti Suomen kehysmenettelyä voidaan pitää sen tavoitteisiin nähden onnistuneena. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kehyksiä on noudatettu ja ne ovat olleet olennainen osa kurinalaista talouspolitiikkaa. Pääministeri Sanna Marinin kaudella kehystasoa on poikkeuksellisesti nostettu pandemian aiheuttamien lisämenojen kattamiseksi.

Suomen kehysmenettelyä voidaan pitää sen tavoitteisiin nähden onnistuneena.

Kehysten yhteys hallitusten ohjelmiin on vaihdellut, mutta pyrkimys on ollut lähentää kehyspäätöstä ja hallituksen ohjelmatyötä. Erityinen ongelmakohta on ollut hallitusten ajoittainen taipumus kiertää kehyksiä joko verohuojennuksin, jotka pienentävät valtion tuloja, tai ohjaamalla budjetin ulkopuolisista rahastoista, kuten Valtion asuntorahastosta tai Maatilatalouden kehittämisrahastosta varoja toimintaan, joka olisi syytä rahoittaa budjettimenoista.

Poliittisesti rahastojen käyttöä voidaan pitää tarkoituksenmukaisena keinona lisätä budjetin joustoa, mutta se on selkeästi ristiriidassa kehysten perusfilosofian kanssa.

Kritiikkiä on kohdistettu myös valtion omaisuuden myynnistä saatujen tulojen käyttämiseen juokseviin menoihin. Myyntitulot on kuitenkin pyritty ottamaan mukaan kehyspäätökseen kertaluonteisina investointimenoina, mikäli kyse ei ole vain sijoitetun omaisuuslajin muutoksesta.

PhD, dosentti Juri Mykkänen on yleisen valtio-opin vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Juttua päivitetty 22.9.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös syyskuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mitä ovat budjettikehykset? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.