Heinäkuun 2025 lopulla mediassa sai palstatilaa työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron toive siitä, että Suomessa keskusteltaisiin nykyistä enemmän perheen vastuusta hoivassa. Murron ulostulo herätti julkista keskustelua ja myös poliittisilta puolueilta kysyttiin näkemyksiä Murron avaukseen.

Hoivatutkijana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että viime vuosina keskustelu perheiden hoivaroolista on vilkastunut, eikä ajatusta perheiden hoivaroolin kasvattamisesta enää tyrmätä yhtä voimallisesti kuin vielä kymmenisen vuotta sitten – näin siitä huolimatta, että suomalaiset ovat perinteisesti suhtautuneet perheiden hoivaroolin kasvattamiseen melko kielteisesti. European Values Studyn (EVS) kyselyssä vuodelta 2017 vain joka viides suomalainen vastaaja oli samaa tai täysin samaa mieltä väittämän ”täysi-ikäisillä lapsilla on velvollisuus huolehtia vanhempiensa pitkäaikaishoidosta” kanssa. Luku oli matalin kaikista EVS:n kyselyyn osallistuneista maista.

Yhtäältä julkinen keskustelu perheiden roolista hoivassa on tärkeää, sillä perustuslain lupaus riittävistä sosiaali- ja terveyspalveluista on monesti ristiriidassa palveluiden todellisen saatavuuden kanssa. Monelle hoivaa tarvitsevalle ja heidän perheenjäsenilleen tuleekin hoivan tarpeen ilmaannuttua yllätyksenä se, miten vaikeaa palveluihin pääsy saattaa olla ja miten paljon perheenjäsenten odotetaan jo nyt ottavan vastuuta läheistensä hoivasta. Keskustelussa perheiden hoivaroolista on kuitenkin nähdäkseni ollut myös useita sokeita pisteitä.

Perheiden hoivaroolin ajallinen muutos

Suomessa lasten velvollisuus osallistua vanhempiensa hoivaan poistettiin laista vuonna 1970. Maatiloilla tosin on senkin jälkeen tehty niin sanottuja syytinkisopimuksia, joilla on turvattu ikääntyneiden perheenjäsenten asumista ja elantoa. Pohjoismaiden ulkopuolella ei ole mitenkään tavatonta, että perheiden hoivavelvoitteista säädetään laissa. Näin on esimerkiksi eteläisessä naapurissamme Virossa.

Vaikka suoranaista lainsäädännöllistä vastuuta hoivaan ja elatukseen ei Suomessa ole, tutkijat ovat jo pitkään puhuneet siitä, että Suomessa vastuuta perheenjäsenen hoivasta on vähitellen ja ilman sen suurempaa yhteiskunnallista keskustelua siirretty omaisille. Palvelujärjestelmään on leivottu professori Laura Kalliomaa-Puhan mukaan omaisolettama. Vaikkei laki siis velvoita omaisia hoivaamaan, on Kalliomaa-Puhan mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännöstä usein luettavissa omaisia koskeva “toiminnallis-taloudellinen lojaalisuusolettama”.

Vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Tämä lojaalisuusolettama tulee monelle tutuksi siinä kohtaa, kun perheenjäsen ei avun, hoivan ja/tai hoidon tarpeesta huolimatta joko pääse palveluihin tai hänet kotiutetaan sieltä silloin, kun kotona pärjäämisen edellytykset ovat tavalla tai toisella heikot. Nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion palvelulupauksen eräs heikko kohta on juuri tässä; vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Mediassa esillä ollut ajatus siitä, että toisin kuin muualla, Suomessa perheet eivät olisi jo nyt merkittävässä hoivavastuussa. Tämä ajatus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Esimerkiksi valtaosa hoivaa tarvitsevista ikäihmisistä on pelkän läheisten antaman hoivan ja avun varassa. Onkin arvioitu, että yli miljoona suomalaista auttaa hoivaa tarvitsevaa läheistään säännöllisesti.

Mistä puhumme, kun puhumme perheiden hoivavastuusta?

Vaikka keskustelua perheiden hoivavastuusta on käyty viime aikoina runsaasti, on siitä mielestäni monelta osin puuttunut konkretia. Avoimeksi on jäänyt esimerkiksi kysymys siitä, mikä kaikki luetaan perheen piiriin ja tarvitseeko omaisen aina tarkoittaa omaa (lapsen)lasta, (iso)vanhempaa tai puolisoa?

Kovin paljon avauksia ei myöskään ole tullut sen suhteen, mitä lopulta tarkoitetaan perheen vastuun kasvattamisella: oletettaisiinko omaisten tekevän enemmän käytännön hoivatyötä, osallistuvan rahallisesti, vai molempia? Entä koskisiko hoivavastuu kaikkia vanhempi-lapsi-suhteita, eli myös esimerkiksi niitä tilanteita, joissa on lapsena joutunut vanhemman väkivallan tai kaltoinkohtelun uhriksi? Kuten toimittaja Tuija Siltamäki osuvasti kysyi: “Mitä jos vanhemmat ovat hirveitä ihmisiä? Entä jos itse on?”

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo. Lastensuojelun keskusliiton erityisasiantuntija ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija Kirsi Hokkila vastasi Murron ulostuloon nostamalla esiin sen, että hoivapalveluiden purkaminen sysää vastuuta perheenjäsenen hoivasta yhä enemmän myös alaikäisille lapsille. Kuten olemme yhdessä Kirsi Hokkilan kanssa kirjoittaneet, ajatuksessa ajallisesti suoraviivaisesta, normin mukaisesta elämänkulusta hoivaaminen asettuu tarkasti tiettyihin kohtiin elämänkulkua.

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo.

Väestön eläessä yhä pidempään ja yhä terveempänä saattaa monen mielikuvissa elää ajatus siitä, että oman vanhemman hoivaaminen siintää jossain kaukaisuudessa, vanhemman saavutettua niin sanotun neljännen iän, jonka alku venyy jatkuvasti myöhemmäksi. Kuten nuoria hoivaajia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, hoivavastuu omasta vanhemmasta voi kuitenkin alkaa jopa vuosikymmeniä aiemmin. Hoivan tarve ei kuuntele toiveitamme, eikä automaattisesti odota eläkevuosille saakka.

Kun puhutaan omia vanhempia koskevasta hoivavastuusta, harvemmin nostetaan esiin sitä, tulisiko tätä vastuuta sitoa jokin ikärajaus. Suomen lainsäädännössä ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä eli yli 65-vuotiaita. Tulisiko ikäraja vetää tähän? Entä jos 65-vuotiaan hoivaa tarvitsevan henkilön lapsi onkin vasta 18-vuotias?

Terveys ja sairaus eivät jakaudu tasa-arvoisesti

Mediakeskustelussa on nostettu useasti esiin se, että hoivavastuun siirtäminen perheille tarkoittaa käytännössä hoivavastuun siirtämistä naisille. Tämän lisäksi perheiden hoivaroolin kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä myös eri väestöryhmien välisen epätasa-arvon kasvattamista. Terveys ja sairaus eivät kohtele eri väestöryhmiä yhdenvertaisesti, vaan heikosta terveydestä kärsivät erityisesti pienituloiset.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan toimintakyvyn ongelmia on erityisesti matalasti koulutetuilla, ruumiillista työtä tekevillä ja pienituloisilla henkilöillä. Myös hoivaköyhyydestä kärsivät – eli vaille riittävää apua, tukea ja hoivaa jäävät – ovat usein pienituloisia. Siellä, missä avun, tuen ja hoivan tarve on usein suurinta, ei ole reaalisesti mahdollista ryhtyä maksamaan omista hoivapalveluista käänteisellä asuntolainalla tai omalla omaisuudella, saati että omille jälkeläisille olisi mahdollisuus siirtää ennakkoperintöjä kiitoksena heidän panostuksestaan hoivaamiseen.

Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Hoiva ei siis näyttäydy kaikille samanlaisena. Perheiden hoivaroolin kasvattamista on kenties helpompi ehdottaa tilanteessa, jossa omat ja oman sosiaalisen viiteryhmän vanhemmat ovat terveitä, hyväkuntoisia, todennäköisesti tarvitsevat hoivaa vasta varsin korkeassa iässä ja todennäköisesti pystyvät myös itse ostamaan itselleen erilaista apua ja tukea. Läheisen hoivaamisen ja muun elämän yhdistäminen on myös helpompaa, jos omat lapset ovat jo aikuistuneet ja oma työura lähenee loppuaan tai oman työn luonne on sellainen, että töitä pystyy tekemään läppäriltä käsin paikasta riippumatta.

Suomessa on kuitenkin runsaasti ihmisiä, joiden avun, tuen ja hoivan tarve saattaa alkaa esimerkiksi työn fyysisen kuormittavuuden vuoksi jo työikäisenä tai heti eläköitymisen jälkeen ja jatkua vuosikymmeniä. Eläke voi olla pieni, eikä siitä ole varaa lähteä kustantamaan yksityisiä palveluita. Näissä tilanteissa hoivaa tarvitsevan henkilön aikuiset lapset saattavat olla työuransa alussa ja heillä voi olla myös hyvin nuoria lapsia. Jos työ on paikkaan sidottua, ei työn ja omaishoivan yhteensovittaminen suju yhtä saumattomasti kuin niillä, jotka voivat tehdä työnsä etänä. Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Pidänkin erittäin todennäköisenä, että perheiden hoivaroolien kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä sitä, että yhä useammin kotona hoivaamassa olisi matalatuloisten vanhempien matalatuloinen lapsi. Perheiden hoivaroolia koskevassa keskustelussa olisi myös syytä kysyä, onko tämä se yhteiskunnallinen kehityssuunta, jota toivomme?

YTT, dosentti Tiina Sihto toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistolla. Sihto johtaa projektia Nuoret hoivaajat Suomessa (YCaFin, 2024–2028, projektinumero 359928) sekä toimii Suomen Akatemian rahoittaman Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön jäsenenä.

Artikkelin kuvituskuva: Sabine van Erp / Pixabay

Julkaisu Perheiden hoivaroolin kasvattaminen johtaisi eriarvoisuuden kasvuun ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle julkaisi maaliskuussa 2025 verkkoartikkelin, jossa verrataan naisten ja miesten palkkoja eri aloilla ja eri koulutuksen suorittaneiden keskuudessa. Artikkelissa todetaan, että naiset kouluttautuvat yhä enemmän ja korkeammalle kuin miehet, mutta se ei näy palkoissa. Lisäksi naisten ja miesten palkat alkavat eriytyä jo uran alussa. Naiset saavat jo uran ensimmäisinä vuosina keskimäärin matalampaa palkkaa samalla tutkinnolla ja alalla kuin miehet. Naiset eivät saa miehiä kiinni palkkakehityksessä, vaan keskimääräinen ero vain kasvaa. 

Ajatus palkkatasa-arvosta ei ole ikiaikainen, vaan aiemmin naisille ja miehille oli määritelty erilliset palkat. Pidettiin myös itsestään selvänä, että naisille maksetaan samasta työstä vähemmän palkkaa kuin miehille. Vuonna 1945 valtioneuvosto teki palkkasääntelypäätöksen, jossa asetettiin ohjepalkat kaikille aloille. Naisen palkka oli 70 prosenttia miehen palkasta. Naisten pienempää palkkaa pidettiin luonnollisena, vaikka vaatimuksia naisten ja miesten samansuuruisesta palkasta esitettiin jo tuolloin. 

Vuonna 1962 Suomi ratifioi kansainvälisen työjärjestö ILO:n samapalkkaisuussopimuksen. Samalla sukupuolen mukaisista palkoista tuli laittomia. Siitä huolimatta naisten keskimääräinen palkka on edelleen pienempi kuin miesten, eikä palkkaero näytä pienenevän ainakaan nopeasti.  

Palkkaeron keskeisimpinä syinä pidetään voimakasta sukupuolen mukaista segregaatiota eli eriytymistä niin työelämässä kuin koulutuksessakin, sekä naisten hoivavastuita. Suomessa sukupuolen mukainen segregaatio on poikkeuksellisen voimakasta ja sitkeää verrattuna moniin muihin maihin. 

Työpaikoilla tehtävät tasa-arvosuunnitelmat Suomessa 

Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelmassa todetaan näin: 

”Hallitus edistää samapalkkaisuuden periaatetta. Anonyymin rekrytoinnin kokeilujen tuottamaa tietoa hyödynnetään ja tasa-arvolain velvoitteiden noudattamisen valvontaa tehostetaan työelämän tasa-arvon edistämiseksi. Jatketaan kolmikantaista samapalkkaisuusohjelmaa valtion ja työmarkkinajärjestöjen kesken. Hallitus selvittää toimenpiteitä, joilla voidaan vähentää ammattialojen sukupuolen mukaista eriytymistä.” 

Hallitus on siis sitoutunut sekä edistämään samapalkkaisuutta että purkamaan ammattialojen sukupuolen mukaista segregaatiota. Toimenpiteet näiden tavoitteiden edistämiseksi eivät ole selvillä. 

Hallitus on siis sitoutunut sekä edistämään samapalkkaisuutta että purkamaan ammattialojen sukupuolen mukaista segregaatiota. Toimenpiteet näiden tavoitteiden edistämiseksi eivät ole selvillä. 

Tällä hetkellä laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta määrää, että jos työnantajan palvelussuhteessa olevan henkilöstön määrä on säännöllisesti vähintään 30 työntekijää, työnantajan on laadittava vähintään joka toinen vuosi erityisesti palkkausta ja muita palvelussuhteen ehtoja koskeva tasa-arvosuunnitelma. Siihen on sisällyttävä koko henkilöstöä koskeva palkkakartoitus naisten ja miesten tehtävien luokituksesta, palkoista ja palkkaeroista. Paikallisesti voidaan sopia, että palkkakartoitus tehdään vähintään joka kolmas vuosi. 

Palkkakartoituksen avulla selvitetään, onko saman työnantajan palveluksessa olevien samaa tai samanarvoista työtä tekevien naisten ja miesten välillä perusteettomia palkkaeroja. Jos palkkakartoituksen vaativuustarkastelu tai tehtäväryhmittäinen taikka muulla perusteella muodostettujen ryhmien tarkastelu tuo esiin selkeitä eroja naisten ja miesten palkkojen välillä, työnantajan on selvitettävä palkkaerojen syitä ja perusteita.  

Jos palkkaeroille ei ole hyväksyttävää syytä, työnantajan on ryhdyttävä asianmukaisiin korjaaviin toimenpiteisiin. Lisäksi palkkakartoituksen tulokset ja tarvittavat toimenpiteet on raportoitava tasa-arvosuunnitelmassa. Palkkavertailun tavoitteena on siis tunnistaa ja poistaa perusteettomat palkkaerot naisten ja miesten välillä. 

Islannin samanpalkkaisuustodistus 

Olemme tutkimushankkeessamme haastatelleet islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia sukupuolen mukaisen segregaation asiantuntijoita, jotka työskentelevät tutkijoina yliopistoissa, yhdenvertaisuusasiantuntijoina työmarkkinajärjestöissä tai viranhaltijoina julkishallinnossa. Tavoitteenamme on ollut selvittää, mitä muissa Pohjoismaissa on tehty työmarkkinoiden sukupuolen mukaisen segregaation purkamiseksi. Islannissa on tehty kaksi keskeistä muutosta, joilla tavoitellaan samanpalkkaisuuden periaatteen toteutumista.  

Islannissa yli 50 henkilöä työllistäviä yrityksiä on vuoden 2018 alusta lähtien velvoitettu hankkimaan samapalkkaisuustodistus kolmen vuoden välein. Yritykset, jotka työllistävät 25–50 työntekijää, voivat valita dokumenttipohjaisen samanpalkkaisuusvahvistuksen ja varsinaisen sertifiointiprosessin väliltä. Velvoitteen piirissä olevat työnantajat työllistävät noin 80 prosenttia Islannin työvoimasta. Tasa-arvoviranomainen ylläpitää verkkosivullaan rekisteriä sertifiointiprosessin läpäisseistä työnantajista. Jos työnantaja ei hanki sertifiointia, tasa-arvoviranomainen langettaa sakon. 

Samanpalkkaisuustodistus on osa lainsäädäntöä, joka kieltää sukupuoleen perustuvan syrjinnän ja edellyttää, että naisille ja miehille maksetaan sama palkka ja sovelletaan samoja työehtoja samoissa tai samanarvoisissa tehtävissä. Se perustuu tasa-arvolakiin ja koskee sekä julkisen että yksityisen puolen toimijoita.  

Samanpalkkaisuustodistus on osa lainsäädäntöä, joka kieltää sukupuoleen perustuvan syrjinnän ja edellyttää, että naisille ja miehille maksetaan sama palkka ja sovelletaan samoja työehtoja samoissa tai samanarvoisissa tehtävissä.

Yritys saa samanpalkkaisuustodistuksen läpäistyään ulkopuolisen auditoijan toteuttaman arviointiprosessin. Arvioinnissa varmistetaan, että työnantajan samapalkkaisuusjärjestelmä ja sen toteutustapa ovat lain mukaisia. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että yrityksen maksamat palkat määräytyvät aina samalla tavalla sukupuolesta riippumatta ja että palkkapäätösten perustelut eivät sisällä sukupuoleen perustuvaa syrjintää.  

Arvioinnissa käydään läpi työnantajan samapalkkaisuuspolitiikkalinjaukset, tasa-arvoviranomaisen hyväksymä tasa-arvosuunnitelma, mahdollinen palkkatasa-arvon kehittämissuunnitelma ja tehtäväluokitus kriteereineen sekä siihen perustuva palkka-analyysi. Palkka-analyysissa tarkastellaan palkkoja, lisiä ja muita ylimääräisiä maksuja jaoteltuna sukupuolen mukaan. Lisäksi arviointiin kuuluu yhteenveto, jonka on laatinut yrityksen korkein johto. Jos työnantajan samapalkkaisuusjärjestelmä ja siihen liittyvät käytännöt täyttävät lain vaatimukset, tasa-arvoviranomainen myöntää työnantajalle samapalkkaisuustunnuksen. 

Keskeisiä eroja Suomessa toteutettavan palkkavertailun ja Islannin samapalkkaisuustodistuksen välillä ovat ainakin toteuttamistapa ja julkisuus. Suomessa vertailun voi tehdä työnantaja itse, kun taas Islannissa sen tekee ulkopuolinen toimija. Suomessa palkkavertailun lopputulos ei ole julkista tietoa, toisin kuin islantilaisten työnantajien samapalkkaisuustodistus. Palkkavertailun kehittäminen Islannin mallin suuntaan edistäisi todennäköisesti palkkatasa-arvoa myös Suomessa. 

Työtehtävien vaativuuden arviointityökalu 

Islannissa kunnat ovat olleet edelläkävijöitä työtehtävien vaativuuden arviointityökalun systemaattisessa kehittämisessä. Myös tässä tavoitteena on palkkatasa-arvo, mutta lisäksi naisenemmistöisten alojen palkkojen ja arvostuksen nostaminen. Taustalla on tasa-arvolain kirjaus, jonka mukaan samasta tai samanarvoisesta työstä maksetaan sama palkka sukupuolesta riippumatta. Työtehtävien vaativuuden arvioinnin tarkoituksena onkin hahmottaa, mitkä työt ovat vaatimuksiltaan samanlaisia ja keskenään samanarvoisia – eli millaisista töistä pitäisi saada sama palkka. 

Työtehtävien vaativuuden arvioinnin tarkoituksena onkin hahmottaa, mitkä työt ovat vaatimuksiltaan samanlaisia ja keskenään samanarvoisia – eli millaisista töistä pitäisi saada sama palkka. 

Työtehtävien arviointi perustuu työtehtävien vaatimuksiin liittyviin kriteereihin. Tarkoituksena ei ole arvioida työntekijän henkilökohtaista suoriutumista työssä. Arvioinnin osa-alueet ovat työn edellyttämä tieto ja taito (esimerkiksi koulutus, suunnittelu, koordinointi, sosiaaliset taidot, ongelmanratkaisukyky), työn vaativuus ja paine (esim. fyysinen ja emotionaalinen kuormitus, aikarajat, itsenäisyys), työhön kuuluva vastuu (esim. vastuu taloudesta, turvallisuudesta tai henkilöstön hyvinvoinnista) ja työympäristöön liittyvät tekijät (esim. saasteet ja vaaralliset aineet, väkivallan tai häirinnän uhka, loukkaantumisriski, infektioriski).

Erityisen huomion kohteena ovat seikat, jotka ovat historiallisesti aliarvostettuja eivätkä yleensä näy palkoissa. Näitä ovat esimerkiksi perinteisiin naisenemmistöisiin aloihin liittyvät työn ominaispiirteet, kuten emotionaalinen kuormitus, sosiaalisten taitojen tarve ja kyky toimia sensitiivisissä tilanteissa.  

YTT Tuija Koivunen on yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

YTT Anni Rannikko sosiologian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Kirjoittajat työskentelevät Ami-säätiön rahoittamassa Sukupuolen mukainen segregaatio Suomessa – ratkaisuja lainaamassa naapureilta -tutkimushankkeessa.

Artikkelin kuvituskuva: Mathieu Stern / Unsplash

Julkaisu Palkkatasa-arvoon tähtäävät toimenpiteet Suomessa ja Islannissa  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin sosiaali- ja tasa-arvopoliittiset päätökset näkyvät ja tuntuvat ihmisten ja yritysten arjessa muun muassa syrjintään, vanhempainvapaaseen ja työaikaan liittyvänä sääntelynä. Kansalaiset myös haluavat sosiaalisempaa Eurooppaa. Silti sosiaaliset kysymykset ja tasa-arvo eivät ole eurovaalikeskustelun keskiössä.

Sosiaali- ja tasa-arvopolitiikka ovat tärkeitä teemoja eurovaalien alla myös siksi, että niihin liittyy paljon poliittisia vastakkainasetteluja ja jakolinjoja. Euroopan parlamentissa sosiaalisiin kysymyksiin ja tasa-arvoon liittyvät kiistat ovatkin viime vuosina lisääntyneet sekä poliittisten ryhmien välillä että niiden sisällä.

Lisäksi sosiaalipolitiikka ja tasa-arvopolitiikka liittyvät perustavanlaatuisiin kysymyksiin integraatiosta, EU:ta ohjaavista arvoista ja hierarkioista EU:n eri tavoitteiden välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Ursula von der Leyenin komission sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa ja peilaan sitä pidempiaikaisiin kehityskulkuihin. Lisäksi arvioin eurovaalien mahdollisia vaikutuksia näiden politiikka-alueiden tulevaisuuteen ja suuntaan.

Kohti sosiaalisempaa Eurooppaa?

EU-tasolla sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on tehty talouspolitiikan varjossa. Yhtäältä EU:n integraatio on suuntautunut markkinoihin. Sosiaalipolitiikka ja monet tasa-arvokysymykset on perinteisesti nähty jäsenmaiden omana asiana, eikä integraatio ole ollut yhtä syvää kuin talouden piirissä.

Toisaalta EU:n sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on alusta lähtien tehty markkinoiden ehdoilla. Tavoitteena on ollut työllisyyden, tuottavuuden ja talouskasvun lisääminen, ei niinkään hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen.

Sosiaalisten tavoitteiden rooli EU:n agendalla on riippunut komissioiden poliittisista prioriteeteistä. EU:n enenevä keskittyminen talouskasvuun ja työllisyyteen 2000-luvun alussa sekä finanssi- ja eurokriisiä seurannut talouskuripolitiikka johtivat sosiaali- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden asteittaiseen sivuuttamiseen.

EU:n sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on alusta lähtien tehty markkinoiden ehdoilla. Tavoitteena on ollut työllisyyden, tuottavuuden ja talouskasvun lisääminen, ei niinkään hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen.

Sosiaaliset tavoitteet palasivat agendalle 2010-luvun puolivälissä. Komission presidentti Jean-Claude Juncker julisti, että luottoluokittajien miellyttämisen lisäksi EU:n tulisi tavoitella myös ”sosiaalista tripla-A:ta.”

Junckerin komissio vahvisti rahaliiton ja talouspoliittisen ohjauksen sosiaalista ulottuvuutta. Lisäksi se julkisti Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin, eli aloitteen, jonka tarkoitus on antaa EU-kansalaisille uusia ja entistä vahvempia sosiaalisia oikeuksia.

Sosiaalipolitiikan kunnianpalautus ja taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden tasapainottaminen on jatkunut von der Leyenin komission aikana. Von der Leyen lupasi poliittisessa ohjelmassaan, ettei taloudellisia päämääriä enää aseteta sosiaalisten tavoitteiden ja oikeuksien edelle: ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi ovat etusijalla.” Von der Leyenin tavoite oli luoda ”talous, joka toimii ihmisten hyväksi”, ei edeltäjiensä tapaan muokata ihmisiä markkinoiden tarpeisiin.

Sosiaali- ja tasa-arvopolitiikan uudet välineet

Mitä von der Leyenin komissio sai sosiaali- ja tasa-arvopolitiikan kentällä aikaan? Jo pelkästään hyväksyttyjen välineiden ja aloitteiden määrä paljastaa, ettei sitoutuminen EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseen jäänyt puheen tasolle.

Von der Leyenin kaudella on hyväksytty paljon uutta sosiaalipolitiikkaan liittyvää EU-lainsäädäntöä. Sukupuolten tasa-arvoa on edistetty muun muassa palkka-avoimuuteen, naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjuntaan ja pörssiyhtiöiden hallitusten tasa-arvoon liittyvillä direktiiveillä. Sosiaalipolitiikan puolella keskeisiä saavutuksia olivat vähimmäispalkkoja ja alustatyötä koskevat direktiivit.

Komissio on edistänyt tasa-arvopoliittisia ja sosiaalisia tavoitteita myös pehmein keinoin. Yksi esimerkki on eurooppalainen hoito- ja hoivastrategia, joka sisältää suosituksen pitkäaikaishoivasta ja aiempaa tiukemmat tavoitteet varhaiskasvatukselle. Pehmeisiin välineisiin kuuluu myös muun muassa ylisukupolvista köyhyyttä katkova lapsitakuu, ja asunnottomuuden vähentämisen eurooppalainen foorumi.

Komissio on edistänyt tasa-arvopoliittisia ja sosiaalisia tavoitteita myös pehmein keinoin. Yksi esimerkki on eurooppalainen hoito- ja hoivastrategia, joka sisältää suosituksen pitkäaikaishoivasta ja aiempaa tiukemmat tavoitteet varhaiskasvatukselle.

Von der Leyenin komissio myös lisäsi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten näkyvyyttä EU:n agendalla tasa-arvon unioni -käsitteen avulla. Käsitteen alla julkaistiin sukupuolten tasa-arvoon, anti-rasismiin, vammaisten oikeuksiin, romaneiden asemaan ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoon liittyvät monivuotiset strategiat. Komissio otti myös askeleita tasa-arvonäkökulman sisällyttämiseksi kaikkeen EU:n politiikkaan. Von der Leyenin komissio lisäsi siten merkittävästi EU:n välineitä edistää tasa-arvoa ja sosiaalisia tavoitteita jäsenmaissa.

Tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikka irtautuivat myös jossain määrin niitä pitkään kahlinneesta markkinalogiikasta. Säätely ulotettiin naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisen kaltaisiin teemoihin, joilla ei ole välitöntä kytköstä markkinoihin. Myös poliittisen puheen tasolla tasa-arvon ja sosiaalisten oikeuksien itseisarvo korostui.

Omien haastattelujeni mukaan monissa jäsenmaissa osaan uusista aloitteista suhtaudutaan kuitenkin skeptisesti. Niiden nähdään lähinnä lisäävän raportointia ja byrokratiaa sen sijaan, että ne vaikuttaisivat kansalaisten elämään.

Sosiaaliset tavoitteet EU:n talouspoliittisessa ohjauksessa

EU edistää sosiaalisiin oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita myös talouspoliittisen ohjauksen kautta, etenkin niin kutsutun eurooppalaisen ohjausjakson ja siihen liittyvien maakohtaisten suositusten välityksellä. Jotta EU:n sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden tasapainoa ja sen mahdollisia muutoksia voisi ymmärtää, on tarkasteltava myös tätä puolta.

EU:n talouspoliittisen ohjauksen keskeiset viestit ovat usein ristiriidassa EU:n tasa-arvo- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden kanssa. Samalla kun sosiaalipoliittiset asiakirjat puhuvat oikeudesta terveydenhoitoon tai pitkäaikaishoivaan ja asettavat määrällisiä tavoitteita päivähoitopaikoille, komissio suosittelee jäsenmaille budjettikuria ja taloudellista kestävyyttä edistäviä uudistuksia sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Osana talouspoliittista ohjausta joitain jäsenmaita on myös ohjeistettu vahvistamaan sote-palveluita ja parantamaan sosiaaliturvaa. Nämä suositukset eivät kuitenkaan velvoita jäsenmaita samassa mittakaavassa kuin finanssipolitiikkaan liittyvät suositukset, jotka saattavat vaatia päinvastaisia toimia.

EU edistää sosiaalisiin oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita myös talouspoliittisen ohjauksen kautta, etenkin niin kutsutun eurooppalaisen ohjausjakson ja siihen liittyvien maakohtaisten suositusten välityksellä.

Koska koronapandemia vaikutti EU:n talouspoliittisen ohjauksen prosesseihin, on hankala arvioida, missä määrin von der Leyenin komissio lopulta korjasi sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden epätasapainoa.

Finanssipoliittisten sääntöjen väliaikainen hyllyttäminen ja EU:n elpymisväline tarjosivat tilaa sosiaalisten tavoitteiden edistämiseen osana talouspoliittista ohjausta. Jäsenmaat ovatkin käyttämässä yli neljänneksen elpymisvälineeltä saamistaan varoista tähän tarkoitukseen. Komission esitys elpymisvälineeksi ei kuitenkaan huomioinut tasa-arvoa ja sosiaalisia kysymyksiä, vaan Euroopan parlamentti toi ne mukaan.

Tasa-arvo ja sosiaaliset kysymykset ovat myös olleet entistä näkyvämmin esillä monissa talouspoliittisen ohjauksen asiakirjoissa. Finanssi- ja sosiaalipoliittisten suositusten välinen hierarkia ei kuitenkaan ole muuttunut. Suositukset sote-palveluiden ja eläkkeiden taloudellisesta kestävyydestä ovat pandemian jälkeen palanneet.

Eurovaalit ja sosiaalisen ulottuvuuden tulevaisuus

Eurovaalit käydään tilanteessa, jossa tasa-arvo – ja sosiaalipoliittiset kysymykset ovat nousseet EU-agendalla näkyvämpään rooliin ja jossa sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden välistä hierarkiaa on yritetty purkaa. Vaalien tulos vaikuttaa siihen, jatkuuko tämä kehitys.

Ensimmäinen avoin kysymys liittyy tasa-arvon ja sosiaalisten tavoitteiden rooliin tulevan komission agendalla. Von der Leyenin mahdollinen jatkokausi voi tarkoittaa positiivisen kehityksen jatkumista.

Komission puheenjohtaja tarvitsee kuitenkin parlamentin enemmistön tuen itselleen ja ohjelmalleen. Enemmistöön tarvittavan keskustaoikeiston riveissä on paljon meppejä, jotka eivät eri syistä halua vahvempaa sosiaalista Eurooppaa

Jos vahvempaa tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaa kategorisesti vastustava laitaoikeisto kasvaa, saadaanko keskeltä ja vasemmalta tarpeeksi isoja enemmistöjä edistyksellisten neuvotteluasemien taakse?

Toinen kysymys liittyy siihen, millaisia kompromisseja ja enemmistöjä parlamentissa on mahdollista ensi kaudella saada sosiaalisen lainsäädännön tueksi. Euroopan parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä sosiaalisen Euroopan ja tasa-arvon puolustajaksi vastahankaista neuvostoa vastaan. Parlamentti ei kuitenkaan ole aina onnistunut saamaan vaatimuksiaan läpi instituutioiden välisissä neuvotteluissa.

Parlamentti on pystynyt löytämään laajoja poliittisia liittoutumia komission esityksiä tukevien ja vahvistavien kompromissien taakse, vaikka eri puolueryhmistä tuleva vastustus on välillä ollut äänekästä. Jos vahvempaa tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaa kategorisesti vastustava laitaoikeisto kasvaa, saadaanko keskeltä ja vasemmalta tarpeeksi isoja enemmistöjä edistyksellisten neuvotteluasemien taakse?

Kolmas tulevaisuuteen liittyvä kysymys koskee tapaa, jolla EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta puhutaan, ja se koskee myös meitä tutkijoita. Kuten tässäkin kirjoituksessa, EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta on usein keskusteltu suhteessa EU:n taloudellisiin päämääriin.

Ilmastokriisiin vastaaminen ja vihreän siirtymän merkittävä rooli EU:n agendalla edellyttää kuitenkin näkökulman laajentamista. Tulevaisuudessa kyse ei ole vain EU:n talous- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden suhteesta ja kamppailusta, vaan talouden, sosiaalisen ja ekologisen ulottuvuuden suhteesta ja keskinäisriippuvuuksista. Ilmastonmuutoksen torjunnan ja vihreän siirtymän on oltava osa EU:n sosiaalipolitiikkaa ja sosiaaliset kysymykset on huomioitava EU:n ilmastopolitiikassa.

FT Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Elomäen nykyinen tutkimushanke käsittelee EU:n talouspoliittisen ohjauksen vaikutuksia ja prosesseja jäsenmaissa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alexandre Lallemand / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Sosiaalinen Eurooppa pyrkii pois talouspolitiikan varjosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurovaalien alla keskustelu Euroopan parlamentista ja sen vallasta ja käytännöistä on ajankohtainen. Parlamenttia koskevan yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun kolme jännitettä tekevät Euroopan parlamenttiin kohdistuvat oletukset näkyviksi:

Onko Euroopan parlamentti vallaton ja vastuuton keskustelukerho ja kumileimasin – vai Euroopan unionin toimielimistä se, joka on kasvattanut lainsäädäntövaltaansa eniten?

Onko parlamentti EU:n demokraattisin poliittinen instituutio – vai uusintaako se EU:n demokratiavajetta olemalla etäällä kansalaisista, jotka äänestävät eurovaaleissakin kotimaan eivätkä EU:n asioista?

Onko Euroopan parlamentti aidosti ylikansallinen toimija, jossa päättäjät eivät istu kansallisissa vaan puoluepoliittisissa ryhmissään – vai leimaavatko kansalliset poliittiset kamppailut sen toimintaa?

Tässä kirjoituksessa käsittelen Euroopan parlamenttia politiikan teon näyttämönä. Huomion kiinnittäminen parlamentin virallisiin ja epävirallisiin käytäntöihin ja sen vallankäyttäjiin, kuten poliittisiin ryhmiin, antaa vastauksia edellä mainittujen jännitteiden puolesta ja vastaan.

Työskentelevä parlamentti

Euroopan parlamenttia kuvattaessa voidaan hyödyntää jaottelua ”debatoivaan parlamenttiin” ja ”työskentelevään parlamenttiin”. Debatoivassa parlamentissa, kuten Britannian Westminsterissä, poliittinen keskustelu ja retoriikka ovat ensisijaisia. Työskentelevä parlamentti keskittyy poliittisiin neuvotteluihin ja kompromissien hiomiseen esimerkiksi valiokunnissa.

Euroopan parlamentti on hyvä esimerkki työskentelevästä parlamentista. Kun halutaan ymmärtää sen toimintaa, huomio on kiinnitettävä lainsäädäntötyön paikkoihin: perinteisesti valiokuntiin, nykyään yhä enemmän trilogeihin, eli kolmikantaneuvotteluihin.

Parlamentin luonne selittää, miksi täysistuntokeskustelut tuntuvat helposti kuivilta ja merkityksettömiltä. Niitä leimaavat erityisen lyhyet puheenvuorot, varsinaisen poliittisesti vaikuttavan keskustelun puute, sekä kiivastahtiset äänestysmaratonit keskipäivän aikaan.

Euroopan parlamentissa korostuvat yhteistyö, neuvottelut ja asiantuntemus, jotka rakennetaan joustavasti, asiakysymys kerrallaan. Samalla yksittäinen Euroopan parlamentin jäsen rakentaa luottamuspääomaa suhteessa omaan ryhmänsä, puolueensa tai maansa toimintaan. Tällaista pehmeää valtaa suosiva politiikan teon tapa lisää sellaisten tahojen vaikutusmahdollisuuksia, joilla on perinteisesti vähemmän valtaa. Tällaisia ovat esimerkiksi pienten jäsenmaiden mepit ja naispoliitikot.  

Euroopan parlamentista puhuttaessa haasteena on tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi tehdyn poliittisen työn inhimillinen puoli.

Onnistuneen työskentelyn mahdollisuuksia kasvattaa myös se, että Euroopan parlamentin politiikkaa ei tehdä oppositio ja hallitus -akselilla. Valiokunnissa tämä tarkoittaa sitä, että yksittäiset mepit voivat ilmaista omia näkemyksiään vapaasti. Trilogeissa sisäisillä neuvotteluilla saavutettu yhtenäinen parlamentin linja lisää parlamentin valtaa neuvotteluissa neuvoston kanssa.

Samalla vallankäyttö katoaa näkyvistä. Kuten täysistuntoja, myös valiokuntakeskusteluja voidaan pitää jossain määrin symbolisina. Todellinen työ tehdään jälleen muualla, erityisesti parlamentin neuvottelijoiden ja varjoneuvottelijoiden epävirallisissa tapaamisissa. Siinä missä täysistunto ja valiokuntatyö ovat julkisia, varjoneuvottelut ja niiden jälkeiset trilogit ovat läpinäkymättömämpiä.

Työskentelevän parlamentin piirteitä vahvistaa myös Euroopan parlamentissa käsiteltävien asiakysymysten kasvanut monimutkaisuus ja teknisyys. Meppien pitää pystyä hankkimaan, sulattamaan ja käsittelemään valtavaa tietomäärää. Koska parlamentilla on huomattavasti pienemmät asiantuntijaresurssit kuin komissiolla, se on myös avoimempi kansalaisyhteiskunnan ja eri intressiryhmien vaikuttamistyölle. Myös lobbauksen epävirallisten käytäntöjen ongelmista keskusteltiin jälleen kuluneella kaudella korruptioskandaali Qatar-gaten yhteydessä.

Euroopan parlamentista puhuttaessa haasteena on tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi tehdyn poliittisen työn inhimillinen puoli. Parlamentti ei ole jälleen yksi esimerkki kaukaisesta tai byrokraattisesta ”EU-koneistosta” ja Brysselin kuplasta, vaan kiireistä, kiinnostavaa työtä erilaisten poliittisten päämäärien eteen.

Tasa-arvon parlamentti

Euroopan parlamentti on myös tasa-arvon parlamentti. Tasa-arvon parlamentilla tarkoitan sukupuolten tasa-arvon toteutumista poliittisessa edustuksessa, parlamentin johtopaikoilla, parlamentaarisissa rakenteissa ja käytännöissä sekä politiikassa. Tasa-arvon parlamentin avulla voidaan tarkastella Euroopan parlamentin poliittista puolta ja sen debatoivan parlamentin ulottuvuuksia.

Euroopan parlamentilla on vahva teoilla hankittu maine siitä, että se puolustaa sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia neuvotteluissa muiden EU-toimielinten kanssa. Euroopan parlamentti pyrkii nostamaan näitä kysymyksiä unionin agendalle lukuisilla omilla aloitteillaan ja raporteillaan.

Kuluneella parlamenttikaudella sukupuolten tasa-arvon puolustaminen Euroopan unionin perusarvona on ollut erityisen tärkeää. Useissa jäsenmaissa on heikennetty naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Esimerkiksi Puolassa perustettiin ”HLBTI- vapaita alueita” ja abortti kriminalisoitiin aiempaakin tiukemmin. Euroopan parlamentissakin sukupuolten tasa-arvoa vastustavien meppien osuus kasvoi 30 prosenttiin.

Kuluneella parlamenttikaudella sukupuolten tasa-arvon puolustaminen Euroopan unionin perusarvona on ollut erityisen tärkeää. Useissa jäsenmaissa on heikennetty naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.

Tasa-arvon parlamentti on institutionalisoitu Euroopan parlamentin rakenteisiin ja käytäntöihin, sen hallinnan tapoihin. Euroopan parlamentti on esimerkiksi ollut maailman ainoa parlamentti, joka on virallisesti sitoutunut sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseen. Sen naisten oikeuksien ja tasa-arvon valiokunnassa näitä arvoja ja normeja puolustavat poliittiset ryhmät ja mepit käyttävät eniten valtaa.

Tasa-arvon parlamenttia tulee tarkastella kriittisesti parlamentin sisäisten – mahdollisesti sukupuolittuneiden – käytäntöjen näkökulmasta. Vaikka naisten määrä on kasvanut valiokuntien johtopaikoilla, valiokuntien kulttuurit ovat hyvin erilaisia. Joissain valiokunnissa vallalla on tasa-arvon merkitystä vähättelevä vahva maskuliininen kulttuuri, joka väheksyy sekä naisia esimerkiksi talouspolitiikan asiantuntijoina.

Euroopan parlamentissa esiintyy syrjivää seksististä ja rasistista puhetta. Laaja poliittisten avustajien käynnistämä parlamentin sisäinen MeTooEP -kampanja on tehnyt näkyväksi seksuaalisen häirinnän laajuuden ja parlamentin huonosti toimivat sisäiset käytännöt sen estämiseksi. Joillekin poliittisille ryhmille on ollut tärkeämpää suojella parlamentin hyvää mainetta kuin poistaa tehokkaasti seksuaalista häirintää.

Tasa-arvon parlamentissa on vielä sisäisiä haasteita tasa-arvon toteutumisessa – erityisesti suhteessa rotuun ja etnisyyteen.

Poliittiset ryhmät vallan käyttäjinä

Eurovaalit nostavat esiin poliittiset ryhmät parlamentinkeskeisinä toimijoina. Huomion kiinnittäminen poliittisiin ryhmiin osoittaa, että parlamentin toimintakulttuuri ja sisäiset käytännöt vaihtelevat ryhmän mukaan. Samalla poliittiset ryhmät ovat demokratian keskiössä: ne mahdollistavat eri poliittisiin ideologioihin perustuvien ratkaisujen esiin nostamisen.

Monet kehityskulut, kuten parlamentin valta-aseman vahvistuminen ja muutokset sen sisäisessä työjärjestyksessä, ovat kasvattaneet poliittisten ryhmien valtaa. On epäedullista puolueelle tai mepeille olla kuulumatta poliittiseen ryhmään ja jäädä paitsi vaikuttamisen paikoilta, kuten neuvottelijana toimimisesta.

Demokratian toteutumisen kannalta on haaste, että päätöksentekoa ryhmien sisällä määrittävät usein erilaiset epäviralliset käytännöt.

Poliittiset ryhmät ovat myös muuttaneet toimintaansa ja ammattimaistuneet vuosien saatossa. Osassa suurimmista ryhmistä, valtaa ja päätöksentekoa on keskitetty vaikutusvallan ja tehokkuuden lisäämiseksi. Euroskeptisemmät tai oikeistopopulistisemmat poliittiset ryhmät ovat pitäneet kiinni kansallisten delegaatioiden ja yksittäisten meppien vapaudesta toimia haluamallaan tavalla.

Poliittisten ryhmien erilaisia käytäntöjä ja niiden sisäistä päätöksentekoa on tutkittu yllättävän vähän eikä niitä ole arvioitu demokratian näkökulmasta.

Demokratian toteutumisen kannalta on haaste, että päätöksentekoa ryhmien sisällä määrittävät usein erilaiset epäviralliset käytännöt. Kuten täysistunnot ja valiokuntakeskustelut, myös poliittisten ryhmien ryhmäkokoukset ovat virallisesta asemastaan huolimatta monissa ryhmissä lähinnä symbolisia. Ryhmän kantojen muodostaminen tapahtuu pienemmissä työryhmissä hyvissä ajoin ennen ryhmäkokouksia.

Yleiseurooppalaisten näkökulmien sijaan haastattelemamme mepit ja avustajat puhuivat siitä, mitkä maat ja niiden kansalliset delegaatiot ratkaisevat kunkin ryhmän kannan. Myös integraatioon myönteisesti suhtautuvissa ryhmissä kuvattiin kansallisen politiikan isoa merkitystä. EPP:n osalta puhuttiin ”Saksan mafiasta”; S&D ryhmässä siitä, kuinka päätökset saattoivat riippua ”puhelusta Madridiin”. Vihreät oli johdonmukaisin Euroopan tason politiikkaa korostavassa lähestymistavassaan.

Katse tulevaan kauteen

Eurovaalien alla on puhuttu paljon laitaoikeiston noususta. Vaalituloksen vaikuttavuuden tulevat ratkaisemaan ne kesäkuun viikot Brysselissä, kun poliittiset ryhmät neuvottelevat kokoonpanoistaan ja pyrkivät kasvattamaan vaikutusvaltaansa poliittisten ryhmien muodostamisen kautta. Silloin punnitaan, missä määrin halu muodostaa kooltaan mahdollisimman iso poliittinen ryhmä, saa poliittiset ryhmät sivuuttamaan muut normit, arvot ja periaatteet. Normeista, kuten sukupuolten tasa-arvosta, saatetaan joustaa, kun halutaan hyväksyä uusia puolueita ryhmän jäseneksi.

Laitaoikeistolaiset ryhmät ovat perinteisesti vastustaneet Euroopan parlamenttia poliittisena instituutiona ja integraation ilmentymänä. Politiikan tekoa on helpottanut laitaoikeiston keskittyminen debatoivaan parlamenttiin työskentelevän parlamentin sijaan: integraatiota, maahanmuuttoa, ja tasa-arvoa voimakkaasti vastustavaiin puheenvuoroihin täysistunnossa.  Myös muiden ryhmien niitä kohtaan harjoittama cordon sanitaire -politiikka on sulkenut ne päätöksenteon ulkopuolelle.

Loppukaudesta parlamentissa on alkanut näkyä laitaoikeiston pyrkimys osallistua politiikan tekoon ja muuttaa Euroopan unionin politiikkaa parlamentaarisen työn avulla. Cordon sanitaire on ollut tähän mennessäkin joustava, poliittinen ja epävirallinen käytäntö. Yhtäältä integraatio-myönteisten ryhmien, erityisesti EPP:n ja Renew:n tulkinnat cordon sanitairesta, ja laitaoikeiston oma motivaatio ja kyky toimia työskentelevässä parlamentissa tulevat vaikuttamaan EU:n tulevan politiikan suuntaan.

Dosentti Johanna Kantola on Euroopan politiikan tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Kantola johti European Research Councilin (ERC) rahoittamaa tutkimushanketta vuosina 2018–23, jossa tutkittiin Euroopan parlamentin poliittisia ryhmiä tasa-arvon ja demokratian näkökulmista.

Artikkelikuva: Erich Westendarp / Pixabay

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta –juttusarjaa.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Euroopan parlamentti politiikan jännitteiden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joulukuussa 2019 Suomi sai uuden hallituksen, jonka kaikki viisi kärkiministeriä olivat naisia. Lukuun ottamatta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia (r.), ministerit – pääministeri Sanna Marin (sd.), opetusministeri Li Andersson (vas.), valtionvarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) sekä sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) – olivat vieläpä alle 35-vuotiaita. Kyseessä oli sekä Suomessa että kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellinen hallituskokoonpano.

Useissa medioissa hallituksen kokoonpano jo sinänsä katsottiin tasa-arvon ja feminismin riemuvoitoksi. Hallitus, keulakuvanaan pääministeri Sanna Marin, on läpi kautensa herättänyt myös poikkeuksellista kansainvälistä mediahuomiota.

Innostus ”viisikon” ympärillä tekee näkyväksi politiikan sukupuolittuneeseen valtaan liittyviä jännitteitä. Yhtäältä naisvaltaista hallitusta voi pitää merkkinä politiikan lasikattojen murtumisesta. Toisaalta mediahuomio kertoo siitä, että viisi naista hallituksen johdossa on yhä poikkeuksellinen tilanne.

Näihin jännitteisiin tarttuu myös yhdysvaltalaisen tuotantojätin HBO:n tilaama dokumenttisarja Viisi valittua. Kolmiosainen sarja käsittelee paitsi koronakriisin ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan leimaamaa hallituskautta, myös ennen kaikkea naisia politiikan johtopaikoilla. Dokumentti ei vain kommentoi viisikkoa politiikan ja julkisuuden ilmiönä, vaan myös olemassaolollaan ilmentää hallitukseen kohdistunutta poikkeuksellista mediahuomiota.

Tässä tekstissä luomme feministisen kulttuurin- ja politiikantutkimuksellisen katseen dokumenttiin ja lähestymme sitä tarinatalouden tuotteena. Pohdimme, millaisia jännitteitä syntyy, kun edellisen hallituskauden käänteitä ja sen johtohahmoja sovitetaan populaarifeministisen tarinankerronnan kehikkoihin.

Viisi valittua feministiä

Luemme Viisi valittua -dokumenttia osana laajempaa feminismin popularisoitumisen kulttuurista ilmiötä. Feminismistä on 2010-luvulla tullut osa populaarikulttuuria, haluttu ja trendikäs – vaikkakin monien vastustama – kulttuurinen identiteetti.

Populaarifeminismi näkyy esimerkiksi julkisuuden henkilöiden julistautumisena feministeiksi, #MeToo-liikkeen kaltaisena feministisenä hashtag-aktivismina, sekä yritysten tai tuotteiden markkinointina feminististen iskulauseiden avulla. Populaarifeminismi korostaa visuaalisuutta, tunteita, ja näkyvyyttä: sen ytimessä on feminismin julkiseksi tekeminen.

Populaarifeminismiä on kritisoitu siitä, että se tuottaa kaupallisen, kauniin ja henkilöityneen esityksen feminismistä, sivuuttaen feminismin sisäiset erimielisyydet ja yhteiskuntien rakenteellisen eriarvoisuuden. Kun feminististä sisältöä tuotetaan suurille yleisöille, kriittinen sanoma helposti laimenee.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin.

Myös Viisi valittua lainaa populaarifeminismistä asettamalla viisikon sukupuolen ja iän sekä niistä versovan mediajulkisuuden etualalle. Viisikko esitellään feministeinä, esikuvina ja esitaistelijoina. Hallituksen tasa-arvopoliittisista teoista tuodaan kuitenkin esiin lähinnä perhevapaauudistus, vaikka mainittavaa olisi enemmänkin. Visualisoituun feminismiin sopivampana voimaantumisen lähteenä toimii leukoja vetävä pääministeri.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin. Dokumentti jättää huomiotta myös viiden puolueen tasa-arvopolitiikan erot, jolloin esimerkiksi sukupuolen juridisen vahvistamisen mahdollistanutta translakia ja tasa-arvoista avioliittolakia jarruttaneen Keskustan puheenjohtaja Saarikko esitetään itsestään selvästi tasa-arvon edistäjänä – onhan hänkin nuori nainen. Nämä erot näkyvät ohimenevän hetken kolmiosaisen dokumentin viimeisessä osassa.

Naisia poliittisina johtajina kuvataan urafeminismille ominaisin kääntein, jossa inspiroivat naisjohtajat onnistuvat saavuttamaan sekä perheen että uran. Vähemmälle huomiolle jäävät ne tasa-arvopoliittiset teot – kuten Marinin hallituksen palauttama subjektiivinen päivähoito-oikeus – joiden ansiosta nämä saavutukset ovat mahdollisia.

Naissolidaarisuutta ja voimaantumista

Dokumentin populaarifeministinen kerronnan tapa tulee esiin myös sen voimaantumista korostavassa sävyssä. Haastatteluotteissa puoluejohtajat mainitsevat paitsi suomalaisen hyvinvointivaltion roolin tien tasoittajana, myös esikuvia äideistään Peppi Pitkätossuun ja Spice Girls -yhtyeeseen. Näiden esikuvien he kertovat luoneen uskoa omaan pystyvyyteensä.

Tällaisessa kerronnassa feminismi ja tasa-arvo yhdistetään voimaantumiseen ja tyttöenergiaan ennemmin kuin ideologisiin kiistoihin tai “liialliseen” poliittisuuteen, mikä tekee feminismistä helposti lähestyttävää ja turvallista. Hieman hahmoton inspiraation ja naisten pystyvyyden korostaminen kutsuu laajaa katsojien joukkoa samastumaan dokumentin myönteiseen viestiin tasa-arvosta.

Solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Dokumentti yhdistää tasa-arvon positiivisiin tunteisiin myös korostamalla viisikon yhtenäistä ja keskinäistä solidaarisuutta ihmisinä ja äiteinä, jotka voivat samastua toisiinsa huolimatta ideologisista erimielisyyksistä. Näin solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Voimaannuttava kerronnan tyyli näkyy myös tavassa, jolla ministerit kertovat oppineensa ottamaan tilaa ja kehittämään itsevarmuuttaan. Katri Kulmunin tilalle viestintäkohun seurauksena noussut Annika Saarikko kertoo lisänneensä aina kyselytunnille huulipunaa tunteakseen olonsa varmemmaksi. Li Andersson puolestaan kuvaa, miten hän nuorena naisena joutui opettelemaan ottamaan tilaa politiikassa.

Puheita voi lukea osana populaarifeministisen puheen yksilöivää ja psykologisoivaa kielioppia, jossa itsevarmuuden kehittäminen – yhteiskunnan sukupuolittuneiden rakenteiden purkamisen sijaan – näyttäytyy ensisijaisena keinona sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseen.

Tarvetta panssaroinnille ja itsevarmuuden kehittämiselle luo kuitenkin politiikan ja internetin toimintaympäristö, jossa populaarin feminismin vastavoimana on populaari naisviha.

Huulipunaharhautus

Populaarifeministisen kerronnan ristiriidat tulevat esiin myös dokumentin tavassa käsitellä naispoliitikkoihin kohdistuvaa arvostelua ja naisvihaa. Kuten toimittaja Aurora Rämö tiivistää Suomen kuvalehdessä, dokumentissa kuvataan huulipunahallitukseksi haukuttua hallitusta laittamassa huulipunaa.

Naistapaisiksi mielletyt aktiviteetit, kuten meikkaaminen, on populaarifeministisessä diskurssissa pyritty ottamaan haltuun ja uudelleen määrittelemään naisten omasta toimijuudesta käsin, ja kyseenalaistamaan niiden väheksytyt ja alentavasta katseesta käsin määrittyvät merkitykset. Dokumentissa hyödynnetään kulttuurista kontrastia feminiinisiksi miellettyjen aktivititeettien, kuten meikkaamisen, ja miehisenä pidetyn ammattipolitiikan välillä. Näin tuodaan esiin viiden päättäjän roolia politiikan miehisen kuvaston uudistajina.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä.

Samalla dokumentissa nähdyt Marinin ja muiden hallituksen ministereiden haastattelut seksualisoidusta vihapuheesta, kohtuuttomasta ja sukupuolittuneesta kritiikistä sekä verkkovihasta kertovat populaarin feminismin ja naisvihan toisiaan ruokkivasta suhteesta. Huulipunahallituksen ja tyttöhallituksen kaltaiset pilkkanimitykset ovat osa keinovalikoimaa, joilla naispoliitikkojen osaamista kyseenalaistetaan.

Myös hallitusviisikkoon kohdistunut verkkoviha on yksi tapa hiljentää naisia päättäjinä. Kuten dokumentissa tuodaan esiin, sukupuoleen kohdistuva loukkaus voi johtaa suojautumiseen ja vetäytymiseen julkisuuden valokeilasta. Dokumentissa feminiinisiksi miellettyjen aktiviteettien esittäminen osana poliittista toimijuutta toimii vastavoimana naispoliitikkoihin kohdistuvalle vihapuheelle.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä. Tässä mielessä myös dokumentin populaarifeministinen eetos vie katsojan huomiota pois politiikan sisällöistä ja kesyttää näin sen potentiaalin feministisen politiikan kuvauksena. Hallitusviisikkoa koskevaa julkista keskustelua seuraava yleisö todistaakin eräänlaista huulipunaharhautusta, johon Viisi valittua myös osin lankeaa.

Ristiriitoja häivyttävää tarinankerrontaa

Ehdotamme, että dokumenttia voi lähestyä populaarifeministisenä kulttuurituotteena. Tällaisena dokumentti tuottaa “viisikosta” ja sen hallituskaudesta voimaannuttavaa ja ristiriitoja häivyttävää kuvaa.

Populaarifeministisessä kerronnassa feministinen politiikka pelkistyy kysymykseksi siitä, millaista on olla nuori, nainen ja äiti politiikassa. Naisten poliittisen osallistumisen, uralla etenemisen sekä työn ja perheen yhdistämisen mahdollistaneet poliittiset teot jäävät taka-alalle.

Tähdätessään inspiroivaan sävyyn populaarifeministinen kerronta luo myönteistä ja turvallista kuvaa feminismistä ja tasa-arvosta. Sen yksilöä korostavassa kieliopissa itsevarmuus näyttäytyy taitona, joka naisten tulee oppia, jotta voi saavuttaa menestystä vaativalla poliittisella uralla. Samalla itsevarmuutta tarvitaan myös itsen panssaroimiseen naisvihaa vastaan.

Populaarifeministinen feminiinisinä pidettyjen aktiviteettien kuten meikkaamisen haltuunotto saa vastaansa naisvihamieliset feminiinisiin merkittyksiin kiinnittyvät häpäisyyn ja hiljentämiseen pyrkivät tekniikat. Samaan aikaan naiseuden representaatioihin kiinnittyvä puhe harhauttaa keskustelun pois poliittisista päätöksistä ja päättäjien välisistä ideologisista ristiriidoista.

Vaikka populaarifeministinen kerronnan tyyli on yleistynyt mediassa viime vuosikymmenen aikana, se muuttuu erityisen jännitteiseksi kuvatessaan politiikkaa – ristiriidat ja kiistat kun kuuluvat poliittiseen päätöksentekoon demokraattisissa yhteiskunnissa.

VTT Emma Lamberg on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

FT Heini Kinnunen on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Kirjoittajat toimivat tutkijoina tutkimushankkeessa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota rahoittaa Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Photo Mix / Pixabay

Julkaisu Viisi valittua -dokumentti tuo näkyviin populaarifeminismin ja politiikan jännitteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alkusyksyllä 2022 Suomen pääministeri Sanna Marinista (sd.) levinneet juhlimisvideot täyttivät mediatilaa usean viikon ajan. Kohussa synnytettyihin mielikuviin ja sanavalintoihin voi törmätä edelleen Marinia koskevien uutisten ja sosiaalisen median päivitysten kommenttikentissä.

Professori Inari Sakin ja yliopistonlehtori Jari Martikaisen tutkimus on aiemmin tuonut esille, että erityisesti anonyymeilla keskustelufoorumeilla Mariniin kohdistuu erittäin räikeää naisvihaa. Myös pääministerin vapaa-ajan viettoa koskenut kohu sai tilaa kansainvälisillä uutissivustoilla nimenomaan misogynian oppikirjaesimerkkinä.

Kotimaisessa mediaympäristössä näkökulmat sen sijaan jakautuivat. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin sekä viestinnän asiantuntija Katleena Kortesuo kiistivät ajatuksen, että Marinin bilekohun kommentoinnissa olisi mitään misogyynista. Perinteisen median keskusteluohjelmissa muistutettiin, että yhtä lailla miespoliitikkojen rentoon ja “epävaltiomiesmäiseen” käytökseen on vastattu kovin sanoin.

Professori Anu Koivunen korosti sukupuoleen liittyvien kysymysten olevan paljon monisyisempiä kuin se, onko miespoliitikkoja kohdeltu samalla tavalla.

Myös viestintäkonsultti Suvi Auvinen katsoi, ettei kohusta tulisi tehdä sukupuolikysymystä. Sen sijaan hänen mukaansa tulisi kritisoida tapaa, jolla verkon anonyymin sivuston ryöpytys nousi perinteisiin medioihin.

Professori Anu Koivunen puolestaan totesi, että keskustelussa käytiin rajanvetoa siitä, mikä on naispoliitikolle suotavaa käytöstä. Hän korosti sukupuoleen liittyvien kysymysten olevan paljon monisyisempiä kuin se, onko miespoliitikkoja kohdeltu samalla tavalla.

Juhlintakohusta virinneessä julkisessa keskustelussa jäi kuitenkin epäselväksi, mitä misogynialla ja naisvihalla itse asiassa tarkoitetaan. Keskustelun ongelmana olikin, että sen tärkeimpiä käsitteitä – misogyniaa, naisvihaa ja seksismiä – käytettiin sekaisin ja usein liian kapeasti. 

Mariniin kohdistuvan kommentoinnin ymmärtämiseksi on tärkeä selventää erityisesti misogynian määritelmää. Siten on mahdollista tunnistaa misogyynisia puheenvuoroja paremmin myös jatkossa.

Misogynian moninaiset tunteet

Misogynia määritellään yleensä seksismin muodoksi. Seksismillä tarkoitetaan jyrkkään sukupuolieroon perustuvia ja yksinkertaistettuja, stereotyyppisiä käsityksiä miehistä ja naisista sekä heille kuuluvista tyypillisistä ominaisuuksista, kyvyistä ja taipumuksista.

Tämän lisäksi seksismille on ominaista, että stereotypioita käytetään osoittamaan, perustelemaan ja ylläpitämään sukupuoleen perustuvia hierarkioita ja toisten alempaa asemaa. Seksismin alakategoriana misogynia siis sisältää oletuksen, että naiset ovat miehiä alempiarvoisia.

Misogynia viittaa laajempaan asenteiden, tunteiden ja toimintamekanismien kokonaisuuteen, jota ylläpidetään erilaisten tunnereaktioiden, ilmausten ja perusteluiden avulla.

Vaikeus tunnistaa misogyniaa johtuu osaksi sen kapeasta suomenkielisestä sanakirjamääritelmästä. Suppeassa merkityksessä misogynia ymmärretään naisvihaksi: etuliite miso- juontuu kreikan vihaamista tarkoittavasta sanasta (misos), ja termin loppuosa viittaa naista tai vaimoa tarkoittavaan sanaan (gynē). Määritelmä on kuitenkin rajallinen – se ei tavoita ilmiötä kokonaisuutena eikä niitä moninaisia tunteita, joita misogyniaan vihan lisäksi sisältyy.

Nykytutkimuksessa misogynialla ei tarkoitetakaan ainoastaan naisiin kohdistuvia vihanpurkauksia.  Siksi myöskään Marinin juhlavideoiden nettikommentointia ei voi sivuuttaa toteamalla, etteivät kaikki hänen sosiaalisen median kuvastoaan kritisoineet ihmiset tietenkään vihaa naisia. Misogynia viittaa laajempaan asenteiden, tunteiden ja toimintamekanismien kokonaisuuteen, jota ylläpidetään erilaisten tunnereaktioiden, ilmausten ja perusteluiden avulla.

Näin kuvailtuna misogynian käsite on vielä varsin laaja, mutta ilmiöstä voi saada otteen analysoimalla tarkemmin misogynian ominaispiirteitä. Lisäksi on tärkeää kysyä, minkälaisten tunteiden avulla misogynia toimii. Vaikka misogyniaa ei tule ymmärtää vain yksittäisen ihmisen asenteista ja reaktioista kertovana ilmiönä, henkilökohtaisesti koetut tunteet vihasta ja raivosta halveksuntaan ja inhoon ovat olennainen osa misogyniaa.

Misogynian eri muodot pääministerin juhlintakohussa 

Misogynian eri ulottuvuudet limittyvät usein toisiinsa, ja ne voivat ilmetä joko yhdessä tai erikseen. Yksi tapa ryhmitellä misogynian eri puolia on erottaa toisistaan vihamielisiin tunteisiin perustuva ja halveksuva misogynia. 

Näiden lisäksi misogynialle on ominaista kaksijakoiset käsitykset naisista sekä pyrkimys ”asettaa naiset takaisin paikalleen”. Seuraavassa käsittelen tarkemmin näitä neljää misogynian osa-aluetta – vihamielisyyttä, halveksuntaa, kaksijakoisuutta ja paikoilleen palauttamista – Mariniin kohdistuvan kommentoinnin kannalta.

Ensinnäkin misogynia voi saada aggressiivisiin tunteisiin perustuvia muotoja. Tämänkaltaiset tunteet, kuten ärtymys, viha ja raivo, aktivoivat ja kertovat jonkin tärkeänä pidetyn asian puolustamisesta tai sosiaalisen aseman menettämisestä. Misogyniassa yksi vihareaktion tehtävistä onkin puolustaa totuttua ja luonnollisena pidettyä sosiaalista asemaa, jota naisten vahvistuneen yhteiskunnallisen statuksen ajatellaan uhkaavan. Akateemisissa tutkimuksissa on tuotu esille, että epäoikeudenmukaisuuden tunne ja pelko oman sosiaalisen aseman menettämisestä ovat tyypillisiä misogynialle.

Toiseksi misogynia voi ilmetä vihantunteen ohella halveksuntana ja epäinhimillistämisenä. Epäinhimillistäminen perustuu näkemyksiin, joiden mukaan naiset eivät ole täysin ihmisiä ja ihmisarvoisia. Usein epäinhimillistämiseen kuuluu myös esineellistämistä ja seksualisointia. Esimerkiksi anonyymilla Ylilauta-keskustelufoorumilla Mariniin viitataan usein hyvin halventavin sanankääntein pelkkänä seksiobjektina.

Ensinnäkin misogynia voi saada aggressiivisiin tunteisiin perustuvia muotoja. Tämänkaltaiset tunteet, kuten ärtymys, viha ja raivo, aktivoivat ja kertovat jonkin tärkeänä pidetyn asian puolustamisesta tai sosiaalisen aseman menettämisestä.

Tämän lisäksi halveksuvaan misogyniaan voi liittyä myös inhoa ja feminiinisen pelkoa, joita tuetaan myyteillä, vihjauksilla ja vitseillä naisten kontrolloimattomuudesta, pinnallisuudesta, synnynnäisestä pahantahtoisuudesta, moraalittomuudesta ja likaisuudesta. 

Esimerkiksi Perussuomalaisten tuottama videosarja ”Pahan noidan pauloissa” pelaa tämänkaltaisella vihjauksella: kampanjan kohderyhmä ymmärtää välittömästi, keneen lorun mystisellä pahalla noidalla viitataan ja keiden annetaan ymmärtää olevan hänen pauloissaan.

Kolmanneksi misogynialle on ominaista kaksijakoisuus, josta myös tekstin alussa mainittu Sakin ja Martikaisen tutkimus huomauttaa. Naisia on kautta aikain jaoteltu huoriin ja pyhimyksiin, täysin syntisiin ja täysin siveellisiin hahmoihin. Misogyniaan kuuluu, että rajanylitykset kategorioiden välillä herättävät tunnereaktioita raivosta kuvotukseen.

Marinin juhlintakohun jälkeen sosiaalisen median kommenttikentistä on löytynyt lukematon määrä postauksia, joissa pääministeriin viitataan vain ja ainoastaan Instagram-kuningattarena, narkkarina tai epäkypsänä tyttönä. Toisaalta Marinin siis toistetaan olevan vain tyhjä julkkis ja bilettäjä, mutta – ristiriitaista kyllä – hänen kerrotaan olevan myös manipuloiva, kultin ympärilleen kerännyt noita ja koko kansakuntaa uhkaava toimija.

Paikoilleen palauttaminen ja tyyli

Neljäs misogynian piirteistä on pyrkimys palauttaa naiset ”takaisin paikalleen”.  Tällä tarkoitetaan tekoja ja ilmauksia, joiden tarkoituksena on osoittaa, minkälaisissa tehtävissä ja asemassa naisten tulisi yhteiskunnassa olla. 

Misogyniaa sosiaalisten ympäristöjen kannalta tutkinut Kate Manne on esittänyt kirjassaan, että misogyynisilla ympäristöillä on kaksi ominaispiirrettä. Ensinnäkin niissä korostuu pyrkimys palauttaa paikalleen sellaiset naiset, jotka jollain tavoin rikkovat sukupuolittunutta ja hierarkkista järjestystä. Toiseksi misogyyniselle ympäristölle on tyypillistä kontrolloida, miten tuota paikkaa tulisi ilmentää. Toisin sanoen kysymykset tyylistä nousevat voimakkaasti esille.

Näissä tapauksissa tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, jossa eri taustoista tulevat, eri tyyliset ja eri tavoin feminiiniset tai maskuliiniset ihmiset voisivat olla hyväksytysti valtionjohtajia.

Myös Marinin vapaa-ajanviettoon kohdistuneessa kohussa sekä kollektiivinen paikoilleen asettaminen että tyyliseikat olivat olennaisia. Siinä missä verkon keskustelufoorumeilla paikoilleen palauttaminen tapahtui vahvojen tunnereaktioiden kyydittämänä, perinteisissä medioissa samaa tehtiin tyynesti. Lukuisissa keskusteluohjelmissa pohdittiin pääministerin arvokkuutta, mikä väistämättä liittyy kysymyksiin sopivista eleistä ja ulkoisesta käytöksestä. 

Tuore esimerkki paikoilleen palauttamisesta löytyy eduskunnan käytävältä kuvatulta videolta, jossa kansanedustaja toteaa haastattelun päätteeksi: ”Kasvamaan tällainen pääministeri pitää laittaa.”

Näissä tapauksissa tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, jossa eri taustoista tulevat, eri tyyliset ja eri tavoin feminiiniset tai maskuliiniset ihmiset voisivat olla hyväksytysti valtionjohtajia.

Paikoilleen palauttaminen pikemminkin lujittaa totunnaisia valtasuhteita, joista jotkut hyötyvät enemmän kuin toiset.

Tässä mielessä misogynia kietoutuu poliittisiin motiiveihin: paikoilleen asettaminen sisältää vaatimuksen palauttajien oman aseman vahvistamisesta tai tukemisesta. Tämän ei kuitenkaan uskota tapahtuvan yhteiskuntaa tai sen rakenteita muuttamalla vaan pitämällä hierarkioista kiinni. Toivottu asema halutaan siis saavuttaa nykyisten sosiaalisten rakenteiden sisällä.

Kysymys tyylistä

Juhlintakohun yhteydessä myös kysymys pääministerin tyylistä nousi voimakkaasti esille. Keskustelua käytiin kiivaimmin siitä, miten valtionjohtajan tulisi käyttäytyä, myös vapaa-ajallaan, pitääkseen yllä instituution arvokkuutta. Tyylin kysymykset liittyivät tekemisen tapaan, sosiaaliseen makuun ja käytöksen laatuun.

Esimerkkejä löytyy runsaasti: tyylin merkitys korostui kritisoidessa feminiinistä tapaa, jolla Marin poseeraa kameralle sekä moittiessa rahvasta makua, josta taustalla soivan musiikin ajateltiin kertovan. Erityisesti paheksuttiin sitä, minkälaisten ihmisten kanssa pääministeri vapaa-aikaansa viettää. Juhlaporukan tyyliä pidettiin ylipäätään sopimattomana pääministerille ja johtajalle. Kohu herätti siis kysymyksiä paitsi valtionjohtajan eleistä ja käytöksestä myös ystäväpiirin laadusta.

Yksi kohun johtopäätöksistä oli, ettei Marinin juhlimisen julkinen paheksunta johtunut niinkään siitä, että kuvat pääministerin yksityiselämästä vuosivat julkisuuteen. Ennemminkin ärtymystä herätti tietyn tyylisen ja eleisen yksityisyyden ryöpsähtäminen väärään kontekstiin.

Julkisessa keskustelussa pohdittiin useaan otteeseen, voiko pääministerin eleiden laatu olla sen kaltainen kuin Instagramia käyttävällä kolmekymppisellä, taustaltaan työväenluokkaisella naisella. Videoista oli ylipäätään mahdollista herättää kohu, koska Instagramille tyypillinen, usein feminiininen ja poseeraava estetiikka ei tuntunut täsmäävän pääministerin perinteisissä medioissa muodostuneen julkisen kuvan kanssa.

Marinin juhlimisen julkinen paheksunta ei johtunut niinkään siitä, että kuvat pääministerin yksityiselämästä vuosivat julkisuuteen. Ennemminkin ärtymystä herätti tietyn tyylisen ja eleisen yksityisyyden ryöpsähtäminen väärään kontekstiin.

Skandaalin muodostumisen kannalta herkullisinta olikin aineisto, jossa tyylien katsottiin olevan räikeässä ristiriidassa Marinin aiempien julkisten esiintymisten, uskottavana pidettyjen eleiden ja perinteisen valtiomiesmäisyyden kanssa.

Tässä jaottelussa juhlinnan lisäksi myös feminiiniset eleet ja liikkeet jäävät yksityiselämän puolelle, kun taas vakavasti otettavan poliitikon julkinen rooli asettuu jaon toiselle puolen. Olennaista on kysyä, onko jaottelu hyväksyttävä ja millä perusteella. Vastaukset kertovat johtajien olemukseen ja uskottavuuteen liittyvistä yhteiskunnallisista oletuksista ja arvostuksista.

Huomio misogynian mekanismeihin

Missä mielessä Mariniin kohdistuvaa kommentointia tulee siis pitää misogyynisenä – onhan esimerkiksi pääministerien tyylivalintoja reposteltu myös aiemmin? Sukupuoleen sekä feminiiniseen ulkonäköön ja tyyliin kohdistuvat vihamieliset, halveksuvat, aliarvioivat, esineellistävät ja epäinhimillistävät kommentit on helppo tunnistaa misogyynisiksi. Sama koskee Marinin hallituksen tytöttelyä, häirintää ja sukupuoleen perustuvaa vähättelyä.

Tämän lisäksi misogyynisiä kommentteja voi tunnistaa kysymällä, sisältävätkö ne kaksijakoisia oletuksia henkilön feminiinisistä ominaisuuksista tai kehotuksia palata takaisin sosiaalisessa hierarkiassa määritellylle, alemmalle paikalle.

Misogynia liittyy olennaisesti pyrkimyksiin käyttää valtaa, saada sitä tai pitää valtaa itsellään. Tällaiset pyrkimykset voivat koskea monenlaisia ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Julkisen keskustelun kehittymistä ja informaatiovaikuttamista ajatellen on tärkeää oppia tunnistamaan mekanismeja, joiden avulla misogynia toimii. Misogynia liittyy olennaisesti pyrkimyksiin käyttää valtaa, saada sitä tai pitää valtaa itsellään. Tällaiset pyrkimykset voivat koskea monenlaisia ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Misogynian avulla rakennetaan myös ryhmäidentiteettejä. Käsitteenä misogynia ei siis viittaa ainoastaan ihmisten henkilökohtaisiin motivaatioihin, tunteisiin ja asenteisiin vaan myös toimintaympäristöihin – yksittäinen kommentti saa aina merkityksensä osana laajempaa kontekstia. 

Mariniin kohdistuneen juhlintakohun yhteydessä juuriltaan misogyyninen paheksunta, ylenkatse ja takaisin palauttaminen upposivat lähes sellaisenaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Sanna Tirkkonen (VTT) on filosofian tutkijatohtori Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa sekä vieraileva tutkija Heidelbergin yliopistosairaalassa Saksassa.

Artikkelin pääkuva: Suomen eduskunta/Flickr

Julkaisu ”Mene kotiin kasvamaan” – pääministerin julkisuuskuva ja misogynia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen (sd.) hallitus (2019) aloitti tasa-arvopolitiikan näkökulmasta vahvasti: tasa-arvo mainittiin hallitusohjelmassa 71 kertaa. Ohjelma sisälsi lupauksia nais- ja tasa-arvojärjestöjen pitkään ajamista, toimeenpanoa vaille jääneistä tasa-arvopoliittisista uudistuksista. 

Myös hallituspohja oli suosiollinen tasa-arvoa edistävälle arvo- ja resurssipolitiikalle. Luonnehdimme ohjelmaa tuoreeltaan “tasa-arvopolitiikan vastaiskuksi” heikkoa tasa-arvopolitiikkaa tehneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jälkeen.

Kun Sanna Marinista (sd.) tuli muutamaa kuukautta myöhemmin Suomen kolmas naispääministeri ja maailman nuorin istuva pääministeri, Suomi näytti lopullisesti lunastaneen asemansa tasa-arvon mallimaana. Marinin ohella hallituksen neljä muuta keskeistä ministeriä ja puoluejohtajaa olivat naisia: vasemmistoliiton Li Andersson, Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen Anna-Maja Henriksson, keskustan Katri Kulmuni, jonka Annika Saarikko pian korvasi, sekä vihreiden Maria Ohisalo. Hallituksen kokoonpanoa pidettiin mediassa lupauksena feministisestä politiikasta. 

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi.

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi. Marinin hallitus on paitsi rikkonut lasikattoja, myös uudistanut politiikan miehistä kuvastoa ja toimintakulttuuria. Mahtaako politiikan historia tuntea toista hallitusta, jonka viidestä keskeisestä ministeristä kolme synnyttää lapsen ministerinpestinsä aikana – ja palaa äitiysvapaan jälkeen hallitukseen?

Samalla on syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. Tässä kirjoituksessa otamme lähempään tarkasteluun hallituksen tasa-arvopolitiikan. Missä hallitus on onnistunut, ja missä ei? Miltä sukupuolten tasa-arvo näyttää hallituskauden loppupuolella?

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa moni asia

Poliittinen tuki ja tahto ovat tasa-arvon kaltaisille kiistanalaisille yhteiskunnallisille kysymyksille tärkeitä, mutta eivät yksin riitä. Tasa-arvopolitiikkaa valmistellaan ja toimeenpannaan kaikissa ministeriöissä. Poikkihallinnollisuus hankaloittaa toimeenpanoa. 

Valtionhallinnon siiloutuneessa toimintakulttuurissa ministeriöt katsovat asioita omista näkökulmistaan, eikä toisten tonteille haluta astua. Tämän vuoksi laajojen yhteiskunnallisten tasa-arvo-ongelmien ratkaiseminen useiden ministeriöiden yhteishankkeilla on ollut vaikeaa. Ministeriöiden osaaminen tasa-arvokysymyksissä vaihtelee paljon, ja niiden virkakunta ja johto eivät ole aina sitoutuneet tasa-arvon edistämiseen.

On syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. 

Hallituksen tasa-arvopolitiikka konkretisoidaan hallitusten tasa-arvo-ohjelmissa. Niillä ei kuitenkaan ole omaa toimintamäärärahaa, mikä heikentää ministeriöiden sitoutumista sekä ohjelman näkyvyyttä ministeriöissä ja hallituksessa. Kun ministeriöiden täytyy löytää rahat omien menokehystensä sisältä, uusia, aidosti vaikuttavia toimenpiteitä ei useinkaan synny.

Hallitusviisikko koostuu viiden eri puolueen puoluejohtajista, joiden välillä on merkittäviä ideologisia eroja myös tasa-arvopoliittisissa kysymyksissä. Keskustan perhepolitiikka nojaa konservatiiviseen käsitykseen sukupuolten rooleista,mikä on rajoittanut vaihtoehtoja perhevapaauudistukselle. Keskusta lipesi hallituksen riveistä myös sukupuolen vahvistamista koskevaa eli niin kutsuttua translakia koskevassa äänestyksessä. 

Hallituksen feministisen ulkokuoren alla on siis poliittisia kamppailuja, jotka ovat vaikuttaneet tasa-arvopolitiikan onnistumiseen.

Useita merkittäviä tasa-arvouudistuksia

Haasteista huolimatta Marinin hallitus on tehnyt kunnianhimoista ja vaikuttavaa tasa-arvopolitiikkaa. Se on käyttänyt suositusten ja selvitysten ohella jämerämpiä instrumentteja, kuten lainsäädäntöä. Tasa-arvon edistäminen on myös saanut maksaa: esimerkiksi perhevapaauudistuksella on arviolta 80 miljoonan euron hintalappu vuositasolla. Monia merkittäviä uudistuksia olisi ollut vaikea saada aikaan ilman rahaa.

Hallituksen tasa-arvouudistuksista kenties merkittävin on perhevapaauudistus. Koska uudistus sai maksaa, pystyttiin lisäämään isille korvamerkittyä vapaata lyhentämättä äitien osuutta, mikä oli keskustalle tärkeää. Uudistus toteutettiin tasa-arvon ja perheiden näkökulma edellä, ei työllisyystoimena. 

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille.

Eduskunta hyväksyi myös helmikuussa 2023 edellä mainitun translain uudistuksen. Laki lisää transihmisten itsemääräämisoikeutta, kun vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä poistetaan ja lääketieteelliset hoidot eriytetään juridisen sukupuolen korjaamisesta. Alaikäisten rajaamista lain ulkopuolelle on kuitenkin kritisoitu. Sukupuolen moninaisuus ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantaminen on otettu aiempaa paremmin huomioon tasa-arvo-ohjelmassa.

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille

Hallitus on toiminut aktiivisesti sukupuoleen kohdistuvan väkivallan torjumiseksi. Seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistus astui voimaan vuoden 2023 alussa. Uudistuksen myötä raiskauksen tunnusmerkistö muuttuu suostumusperustaiseksi. 

Hallitus on myös vahvistanut väkivallan vastaisen työn rakenteita antamalla resursseja esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmalle ja ihmiskaupan vastaisen työn koordinaattorille. Lisäksi turvakotien rahoitusta on lisätty.

Hallituksen investoinnit koulutukseen ja sosiaaliturvaan ovat myös sukupuolten tasa-arvon kannalta tärkeitä. Esimerkiksi toisen asteen maksuttomuudella ja oppivelvollisuuden pidentämisellä 18 vuoteen sukupuolittuneiden oppimiserojen kaventumista ja koulutuksellisen tasa-arvon lisäämistä. Hallitus on parantanut varhaiskasvatuksen laatua ja saavutettavuutta, mikä heijastuu perheisiin ja hoivaan kodin piirissä. 

Toimeenpano-ongelmia ja hiljaisuuksia

Osa hallitusohjelmaan ja tasa-arvo-ohjelmaan sisältyneistä tasa-arvotoimista ja -tavoitteista ei ole edennyt lainkaan. Tilanne on heikoin työelämän tasa-arvon suhteen.

Tavoite poistaa palkkasyrjintää ja perusteettomia palkkaeroa palkka-avoimuutta lisäämällä joutui vastatuuleen jo alkumetreillä, kun Elinkeinoelämän keskusliitto jätti lakimuutosta valmistelevan kolmikantaisen työryhmän. Lopulta palkka-avoimuus jakoi myös hallituspuolueet, ja lakiesityksen valmistelu keskeytettiin.

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Hallitusohjelmassa luvattiin ehkäistä raskaussyrjintää lainsäädäntöä täsmentämällä ja parantaa perhevapaalta palaavien työsuhdeturvaa. Nämä uudistukset juuttuivat kolmikantaiseen työryhmään ja työnantajien sekä oman vielä julkaisemattoman tutkimuksemme mukaan myös työ- ja elinkeinoministeriön virkakunnan vastustukseen. Lakimuutoksia ei alettu edes valmistella.

Naisvaltaisen hoiva-alan matalat palkat ja heikot työolot ovat keskeisiä työelämän tasa-arvoon vaikuttavia kysymyksiä. Marinin hallitus kehysti hoito- ja hoiva-alan palkkauksen ja hoitajien koronabonukset työnantajien ja työntekijöiden välisiksi asioiksi, joihin sen ei tarvinnut tai kuulunut puuttua – huolimatta siitä, että valtaosa hoitajien palkoista maksetaan julkisista varoista. 

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Sukupuolinäkökulma ei näkynyt hallituksen talouspolitiikassa

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa myös sukupuolinäkökulman huomiointi muussa päätöksenteossa, kuten talouspolitiikassa. Hallitus sitoutui hallitusohjelmassa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen talousarvioprosessissa ja kaikissa keskeisissä uudistuksissa. 

Hallituksen tulevaisuusinvestointeja ja hyvinvointia painottaneen talouspolitiikan voi arvioida yleisellä tasolla tukeneen sukupuolten tasa-arvoa, toisin kuin edellisten hallitusten harjoittaman leikkauspolitiikan. Tästä huolimatta sukupuolinäkökulmat eivät näkyneet talouspoliittisessa päätöksenteossa.

Sukupuolitietoisen budjetoinnin kehittäminen on hallituskaudella hiipunut. Valtionhallinnossa ei edelleenkään systemaattisesti arvioida talousarvion kokonaisuuden sukupuolivaikutuksia. Edellisellä hallituskaudella kehitetty sukupuolinäkökulmainen tulonjakovaikutusten arviointi ei ole vakiintunut osaksi budjettiprosessia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Sen sijaan talouspolitiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitu jälkikäteen erillisissä hankkeissa. Hankkeista jää puuttumaan sukupuolitietoiselle budjetoinnille tärkeä tavoite muuttaa talouspolitiikkaa sukupuolten tasa-arvoa edistävään suuntaan. Hankkeet eivät siten ole kestävä tapa tehdä sukupuolitietoista budjetointia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Koronakriisillä on myös Suomessa ollut sukupuolittuneita vaikutuksia, jotka olisi ollut tärkeää huomioida päätöksenteossa. Kriisiin vastaavien lakiesitysten vaikutuksia arvioitiin kuitenkin sukupuolinäkökulmasta vain harvoin, ja osa tukitoimista oli sukupuolinäkökulmasta vinoutuneita. 

Kriisi iski alussa pahiten naisvaltaisiin aloihin, ja naisyrittäjät kärsivät kriisistä miesyrittäjiä enemmän. Tästä huolimatta suurin osa yrityksille kanavoiduista tuista kohdentui etenkin kriisiin alkuvaiheessa miesvaltaisille aloille ja tasa-aloille.

Tasa-arvon edistämistä ja hoivapalveluiden vahvistamista ei Suomessa nähty osana yhteiskunnan ja talouden jälleenrakentamista, toisin kuin joissain muissa maissa. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen tähtääviä toimia tehtiin vain vähän, ja niihin investoidut summat olivat pieniä. Myös tasa-arvolle tärkeät investoinnit hoivaan ja hoivapalveluihin jäivät jälleenrakennuksessa sivurooliin, vaikka kriisi toi esiin hoivan merkityksen taloudelle.

Tasa-arvo vaatii vahvaa poliittista tukea

Poikkeuksellisen naisvaltaiselta ja median feministiseksi esittämältä hallitukselta on vaadittu tasa-arvopolitiikan suhteen enemmän kuin aiemmilta hallituksilta. Hallitus ottikin tasa-arvopolitiikan vahvasti tehtäväkseen hallitusohjelmasta lähtien, ja se on saanut aikaan monia merkittäviä, pitkään odotettuja uudistuksia. 

Tasa-arvomyönteisen pinnan alla olleet jännitteet ovat kuitenkin vesittäneet uudistusten sisältöä ja johtaneet joidenkin toimenpiteiden kaatumiseen. Lisäksi hallituskautta värittäneet kriisit ovat johtaneet tasa-arvokysymysten sivuuttamiseen, eivätkä tasa-arvonäkökulmat ole olleet keskeisessä roolissa kriisien hoidossa.

Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Kiistanalaiset uudistukset ja sukupuolinäkökulman sisällyttäminen kaikkeen päätöksentekoon, vaativat vahvaa poliittista tahtoa, tukea ja johtamista. Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Marvin Kuhn/Unsplash

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan onnistumiset, epäonnistumiset ja hiljaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:ssa valtioiden välisen monenkeskisen yhteistyön ongelmat ilmenevät sen keskeisten instituutioiden ja niissä hyväksyttyjen normien haastamisena. YK:n ihmisoikeusneuvoston tehtävänä on edistää ja suojella ihmisoikeuksia sekä puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin.  Neuvoston toiminta on politisoitunut voimakkaasti suurvaltojen vastakkainasettelun kärjistyttyä sekä poliittisten ryhmittymien näkemysten eriytymisen seurauksena. 

Myös Euroopan unioni pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan YK:n ihmisoikeusneuvostoon. EU:lle tärkeitä ihmisoikeustavoitteita kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia sekä sukupuolten tasa-arvoa ja ihmisoikeuspuolustajien tukemista on haastettu neuvostossa voimakkaasti. 

Konservatiivisten voimien vahvistuminen sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella haastavat unionin asemaa ihmisoikeusnormien puolustajana.

Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo haastettuina

Sukupuolten tasa-arvo kuuluu EU:n perusarvoihin, ja Euroopan komissio julkaisi vuonna 2020 sen edistämiseksi sukupuolten tasa-arvostrategian. Ulkosuhteita linjaavan toimintaohjelman (GAP III) mukaan sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen on kaiken EU:n toiminnan lähtökohtana. Erityishuomiota unioni kohdentaa naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseen. 

Ihmisoikeusneuvostossa sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeudet ovat esillä erityisesti vuosittain kesäkuun istunnoissa, jolloin käsitellään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää tarkastelevat YK:n raportit. Teema on kuitenkin laaja: se käsittää esimerkiksi tyttöjen koulutusta, kuukautishygieniaa, äitiyskuolleisuutta, ihmiskauppaa ja ympärileikkausta koskevat päätöslauselmat. Erityisesti koronaviruspandemia on herättänyt neuvostossa keskustelua sukupuolten tasa-arvosta, sillä pandemialla on ollut sukupuolittuneita seurauksia. 

EU:n jäsenvaltiot ja Latinalaisen Amerikan maat esiintyvät usein edistyksellisempinä oikeuksien ajajina. Venäjä sekä Afrikan ja Lähi-idän islamilaiset maat taas haastavat liberaaleja tulkintoja vedoten perheen suojeluun ja perinteisiin arvoihin. 

Vaikka ihmisoikeusneuvostossa useimmat ryhmittymät osallistuvat naisten ja tyttöjen asemaa käsitteleviin päätöslauselmiin, toimijoilla on painotuseroja. EU:n jäsenvaltiot ja Latinalaisen Amerikan maat esiintyvät usein edistyksellisempinä oikeuksien ajajina. Venäjä sekä Afrikan ja Lähi-idän islamilaiset maat taas haastavat liberaaleja tulkintoja vedoten perheen suojeluun ja perinteisiin arvoihin. 

Normien haastaminen saa erilaisia muotoja, mutta keskeisenä kiistanaiheena on päätöslauselmien kieli. Monet ilmaisut, kuten kehollinen itsemääräämisoikeus, seksuaali- ja lisääntymisterveys sekä oikeudet (SRHR) ja seksuaalikasvatus ovat konservatiivisille maille vaikeita. Maat vetoavat kulttuurisiin ja uskonnollisiin eroihin normitulkinnassa ja pyrkivät vesittämään päätöslauselmien tekstejä korjauksin. 

Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat kuitenkin osoittautuneet varsin vastustuskykyisiksi haastamispyrkimyksille. Toisaalta konservatiivisen linjan vahvistuminen näkyy myös lännessä erityisesti pyrkimyksinä haastaa naisten seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia esimerkiksi rajaamalla tai kumoamalla aborttioikeutta.

Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti jakavana teemana

EU on merkittävimpiä seksuaalivähemmistöjen puolustajia globaalilla tasolla. Se pyrkii yhtenäiseen politiikkaan seksuaalivähemmistöjä koskevien ihmisoikeuslinjausten (2013) avulla. Komissio on myös julkaissut strategian seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi vuonna 2020. EU:n uskottavuutta näiden oikeuksien puolustajana heikentää kuitenkin jäsenmaiden eriävät käytännöt ja syrjintä erityisesti itäisen Euroopan maissa.  

Seksuaalista suuntautumista ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevät normit (SOGI) jakavat voimakkaasti kantoja ihmisoikeusneuvostossa. Tästä syystä myös päätöslauselmien edistäjän asema on ollut haasteellinen. SOGI-teema koetaan liian liberaalina ja länsimaisesti värittyneenä, vaikkakin yksittäisiä tukijoita löytyy kaikista alueellisista ryhmistä. 

EU:n uskottavuutta seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajana heikentää kuitenkin jäsenmaiden eriävät käytännöt ja syrjintä erityisesti itäisen Euroopan maissa.  

EU:n normipuolustuksessa tärkeä strategia on ollut ajaa vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän ja väkivallan tuomitsemista. YK:n ihmisoikeusneuvostossa asia on edennyt samoilla linjoilla, ja vuonna 2016 perustettiin erityisneuvonantaja tarkastelemaan seksuaalivähemmistöjen kokemaa syrjintää. Neuvonantajan mandaatti on uusittu vuosittain tämän jälkeen, joskin kesällä 2022 enää vain täpärästi. Normipuolustuksen osalta EU:lle on ongelmallista sen jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan lipeäminen yhteislinjasta YK:ssa.

SOGI-normien haastajien mukaan nämä yksilön käytökseen liittyvät normit eivät kuulu neuvoston agendalle tai osaksi ihmisoikeussopimuksia. Toisaalta haastajat vetoavat siihen, että aiheesta puhuminen on kulttuurisesti loukkaavaa ja johtaa rappiolliseen käytökseen. Vahvasta vastustuksesta huolimatta teema on edennyt neuvostossa. Sen puolustaminen edellyttää kuitenkin herkkyyksien tunnistamista, sillä ero puolustajien ja haastajien välillä on pieni.

Ihmisoikeuspuolustajien tukeminen tärkeässä asemassa

Kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuspuolustajien tukemisessa EU pyrkii toimimaan etulinjassa. EU pyrkii sekä puolustajia koskevien linjaustensa (2004) että rahoitusinstrumenttiensa avulla vahvaan ja yhtenäiseen politiikkaan. Ihmisoikeusneuvostossa EU:n tavoite on tukea uhatuimmassa asemassa olevien puolustajia sekä varmistaa yhteistyö YK:n toimielinten kanssa.

YK:n ihmisoikeusneuvostossa kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen ja ihmisoikeuspuolustajien uhattu asema on ollut usein esillä. Länsimaiden ryhmän (WEOG) ja kansalaisjärjestöjen rooli puolustajia koskevien normien edistäjänä on ollut ratkaiseva. 

YK:n ihmisoikeusneuvostossa kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen ja ihmisoikeuspuolustajien uhattu asema on ollut usein esillä.

Normihaastajat, kuten Pakistan, Kiina, Nigeria ja Venäjä taas ovat kyseenalaistaneet koko ihmisoikeuspuolustaja-käsitteen käytön. Haastajat ovat usein vedonneet esimerkiksi valtion oikeuteen käsitellä sisäisesti omat kansalliset kysymyksensä.

Ihmisoikeuspuolustajia koskeva keskustelu on institutionalisoitunut osaksi neuvoston agendaa ja eriytynyt temaattisesti. Vaikka normisto on kohdannut haastamista, sen saama laaja tuki kansalaisjärjestöiltä takaa näkyvän aseman myös tulevina vuosina.

EU:n jäsenmaiden erimielisyys vaikuttaa kykyyn ajaa yhteistä politiikkaa

YK:n ihmisoikeusneuvostossa EU:n jäsenmaat ovat toimineet yhtenäisesti tukemalla unionin ihmisoikeustavoitteita. Toisaalta käsitellyissä teemoissa jäsenmaiden eriytyvät kansalliset politiikat ovat kasvavassa määrin haastamassa EU:n linjan yhtenäisyyttä. 

Kuilu edistyksellisempien ja konservatiivisempien näkemysten välillä on kasvanut, mikä vaikeuttaa yhteiskantojen muodostamista. Pahimmillaan tilanne voi johtaa unionin kunnianhimon alenemiseen. Yhtenäisyyden rakoilu heikentää myös EU:n uskottavuutta normipuolustajana.

Yhteistoiminnan ongelmat sekä lisääntynyt normihaastaminen vaikuttavat myös Suomen toimintamahdollisuuksiin ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuosina 2022–2024.

Yhteistoiminnan ongelmat sekä lisääntynyt normihaastaminen vaikuttavat myös Suomen toimintamahdollisuuksiin ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuosina 2022–2024. Kiistellyt ihmisoikeusnormit ovat keskeisiä Suomen ohjelmassa, ja Suomi pyrkii profiloitumaan EU:ssa edistyksellisenä jäsenmaana.

Suomelle keskeisin tavoite on sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen. Lisäksi Suomi korostaa haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien tärkeyttä. Suomi tukee myös kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuspuolustajien osallistumista neuvoston työhön ja pyrkii yhteistyöhön niiden kanssa.

EU:n arvo- ja normijohtajuus koetuksella

EU on saanut huomata, että se voi yhä vähemmän olettaa muiden toimijoiden seuraavan sen arvo- ja normijohtajuutta. Vallitseva tilanne edellyttääkin globaalistrategian alleviivaamaa päättäväisyyttä ja strategisuutta normien ja arvojen puolustuksessa. 

Periaatteellisuuden ja pragmaattisuuden yhdistelmä voi kuitenkin johtaa vaikeaan tasapainottelutilanteeseen, jossa EU:n on kussakin tilanteessa punnittava tarkkaan linjauksiaan, kumppaneitaan ja näiden potentiaalia toimia unionin arvojen ja etujen edistämiseksi.

Kansallisen suvereniteetin ja toimivallan suojelu on monille maille ihmisoikeusnormeja tärkeämpää. 

Eritoten tietyt maat ja poliittiset ryhmittymät haastavat EU:n edistämiä normeja. Pieniä muutoksia lukuun ottamatta poliittiset jakolinjat YK:n ihmisoikeusneuvostossa säilyvät varsin pysyvinä. Kansallisen suvereniteetin ja toimivallan suojelu on monille maille ihmisoikeusnormeja tärkeämpää. 

Toisekseen yksilöä ja yksityistä elämänpiiriä koskevat normimuotoilut eivät saa varauksetta kannatusta kollektiivisempaa linjaa ajavien maiden keskuudessa. Kolmas ongelma on EU:n ja laajemman ”lännen” edustama liberaalius normitulkinnoissa, joiden ei katsota ottavan riittävästi huomioon paikallisia tapoja ja olosuhteita.   

Haasteet ja mahdollisuudet monenkeskisessä yhteistyössä 

Normien haastamisella on vaikutuksia YK-järjestelmän toimintakyvylle. Haastaminen ilmentää kiristynyttä kilpailua, tyytymättömyyttä ja pyrkimyksiä uudelleenkirjoittaa vallitsevia normeja. Ihmisoikeusnormit ovat osa laajempaa asetelmaa, jossa kilpaillaan vaikutusvallasta ja intresseistä. Haastaminen horjuttaa luottamusta kestävien ratkaisujen löytämiseen monenkeskisesti ja ajaa toimijat erilaisiin väliaikaisratkaisuihin.

Toisaalta ihmisoikeusneuvosto on viime vuosina kyennyt toimimaan tilanteissa, joissa turvallisuusneuvosto on lamaantunut. Maaliskuussa 2022, heti Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan ihmisoikeusneuvosto esimerkiksi vaati Venäjän välitöntä vetäytymistä ja perusti tutkimuskomission tarkastelemaan maan Ukrainassa tekemiä ihmisoikeusrikoksia.

Ihmisoikeusneuvoston päättäväiset toimet esimerkiksi Ukrainan sodan suhteen alleviivaavat sen tärkeää roolia YK-järjestelmässä. 

Neuvosto myös piti erityisistunnon Ukrainasta toukokuussa 2022 ja asetti lokakuussa erityisraportoijan tarkastelemaan Venäjän sisäistä ihmisoikeustilannetta. Ihmisoikeusneuvoston päättäväiset toimet alleviivaavat sen tärkeää roolia YK-järjestelmässä. 

Poliittisista jakolinjoista johtuen neuvosto tulee silti säilymään EU:lle haasteellisena toimintaympäristönä. Neuvoston laaja legitimiteetti, dialogin mahdollisuus ja sen toiminnan kasvava merkitys ovat kuitenkin EU:lle tärkeitä perusteita jatkaa ponnisteluja ihmisoikeusnormien puolustamiseksi. 

VTT, valtio-opin dosentti Hanna Tuominen toimii Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis –lehden erikoisnumerossa ”Monenkeskisyys muuttuvassa maailmassa” 3/2022 (52:3) ilmestyneeseen vertaisarvioituun artikkeliin Euroopan unioni sukupuolten tasa-arvon, seksuaalivähemmistöjen ja ihmisoikeuspuolustajien puolustajana YK:n ihmisoikeusneuvostossa. Artikkeli perustuu eri toimijoiden asiakirjoihin ja puheenvuoroihin YK:n ihmisoikeusneuvostossa 2010-luvun puolivälistä nykyhetkeen.

Artikkelin pääkuva: Davi Mendes/Unsplash.

Julkaisu Euroopan unioni ja kiistellyt ihmisoikeusnormit YK:ssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pitkään tasa-arvopoliittisen keskustelun aiheena ollut perhevapaauudistus astui voimaan elokuun alussa. Uudistuksen tavoitteena on lisätä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoa, ottaa huomioon erilaiset perhemuodot sekä joustavoittaa perhevapaajärjestelmää.

Uudistuksen myötä ansiosidonnaisten perhevapaiden määrä kasvaa ja vanhemmille kiintiöidään niistä yhtä suuri osuus. Kotihoidontuki säilyy ennallaan, eli sitä voi saada lapsen kolmanteen ikävuoteen asti.

Uudistus ei ole ollut helppo. Etenkin nais- ja tasa-arvojärjestöt ovat ajaneet perusteellista perhevapaauudistusta, ja sellainen onkin ollut tasa-arvopolitiikan agendalla koko 2000-luvun ajan. Isien perhevapaiden käytön lisäämistä ja naisten työmarkkina-aseman parantamista tavoittelevat uudistuspyrkimykset ovat kuitenkin aina kaatuneet perheiden valinnanvapautta ja ”lasten etua” painottavien konservatiivipuolueiden vastustukseen. Miksi siis uudistus tapahtui nyt?

Tässä kirjoituksessa tarkastelen perhevapaauudistusta ja sitä koskevaa julkista keskustelua sukupuolipolitiikkana, jossa määritellään lastenhoitoratkaisujen lisäksi sukupuolten asemaa yhteiskunnassa. Asetan perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikan laajempaan hyvinvointivaltion muutoksen kontekstiin. Sille on leimallista pyrkimys parantaa kilpailukykyä lisäämällä työn tarjontaa ja leikkaamalla ja tehostamalla julkisia palveluja sekä sosiaaliturvaa.

Miksi uudistus tapahtui juuri nyt?

Väitän, että perhevapaauudistuksen – ja laajemmin hyvinvointivaltion muutoksen – sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten työn tehostaminen, joka koskee niin palkallista kuin palkatontakin työtä.

Tarkastelen naisten työn tehostamispyrkimysten liittämistä tasa-arvoon ja feminismiin. Perhevapaauudistuksesta käydyssä keskustelussa naisten palkallisen ja palkattoman työn yhteiskunnallista merkitystä perustellaan tasa-arvopolitiikalle ja feminismille keskeisten tavoitteiden avulla. Molempien merkitystä perustellaan sen hyödyllisyydellä sekä kansalliselle kilpailukyvylle että naisten omalle vapaudelle ja arvokkuudelle.

Naisten työ hyvinvointivaltion muutoksessa

1990-luvun lamaa on pidetty lähtölaukauksena hyvinvointivaltion suunnanmuutokselle kohti kilpailuvaltiota. Kilpailuvaltioparadigmalle keskeistä on työn tarjonnan lisääminen, mitä on tavoiteltu kiristämällä sosiaali- ja työttömyysturvan ehtoja sekä aktivoimalla työttömiä töihin erilaisten sanktioiden uhalla. 2000-luvulla aktivointipolitiikka on ulottanut työllistämistoimet yhä uusiin väestöryhmiin – myös niihin, joita on aiemmin suojeltu työnteolta hyvinvointipolitiikalla.

Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi osatyökykyiset, ikääntyvät ja pienten lasten äidit. Ne muodostavat joustavan, mukautuvan ja halvan työvoimaresurssin kilpailukykyisten työmarkkinoiden tarpeisiin.

Kilpailuvaltioparadigmalle tyypillistä on myös julkisen talouden menokuri, johon pyritään leikkaamalla, yksityistämällä ja tehostamalla julkista sektoria sekä siirtämällä valtion tehtäviä kotitalouksien ja yksilöiden vastuulle. Naiset ovat julkisista palveluista ja tulonsiirroista miehiä riippuvaisempia ja työskentelevät miehiä useammin julkisella sektorilla. Siksi nämä toimet heikentävät sukupuolten tasa-arvoa.

Julkisen talouden menokuri lisää naisten palkatonta työtä.

Niillä on kuitenkin myös toinen sukupuolittunut ulottuvuus: ne lisäävät naisten palkatonta työtä. Esimerkiksi omaishoivan lisääminen on valtiolle edullista, mutta lisää naisille kasautuvaa palkatonta työtä.

Naisten palkallinen ja palkaton työ ovat tärkeitä hyvinvointivaltion muutokselle. Kilpailuvaltion kannalta ei olekaan mielekästä ylläpitää sellaista epätasa-arvoista järjestelmää, jossa naiset suljetaan talouden ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Naisten työ on kuitenkin kilpailuvaltiolle hyödyllisintä silloin, kun se maksaa mahdollisimman vähän, jos ollenkaan. Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa etenkin taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevia naisia suostutellaan tällaiseen järjestykseen korostamalla palkallisen ja palkattoman työn tasa-arvovaikutuksia.

Työssäkäyvä äiti tasa-arvoisen yhteiskunnan ihanteena

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan kulmakivi on kahden elättäjän ja kahden huoltajan malli, jossa sukupuolten roolit ovat mahdollisimman samankaltaiset. Malli toteutuu vain osittain: naisten työllisyysaste on lähellä miesten työllisyysastetta, mutta naiset käyttävät valtaosan perhevapaista.

Naisten pitkien perhevapaiden on katsottu myötävaikuttaneen työelämän tasa-arvo-ongelmiin, kuten sukupuolten palkkaeroihin, naisten uralla etenemisen ongelmiin, nuorten naisten syrjintään ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Etenkin kotihoidontukea on pidetty naisten köyhyysansana, joka laskee ansiotasoa läpi elinkaaren. Tasa-arvopolitiikassa perhevapaauudistuksen on ajateltu ratkaisevan monet näistä ongelmista, ja tasa-arvotoimijat ovat ajaneet perhevapaauudistusta pitkään.

Uudistus on kuitenkin ollut poliittisesti vaikea keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten vastustuksesta johtuen. Uudistusta kannattavilla vasemmistopuolueilla, vihreillä ja kokoomuksella ei ole ollut vastaavaa paloa uudistuksen ajamiseen. Tasa-arvotoimijoilla ei puolestaan ole ollut riittävästi vaikutusvaltaa.

Keväällä 2016 työmarkkinajärjestöt aloittivat keskustelun perhevapaauudistuksesta esitellessään kannanottoja ja malleja perhevapaauudistukselle. Keskeinen tavoite oli naisten työmarkkina-aseman ja työllisyyden parantaminen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliiton blogissa puolustettiin EK:n perhevapaamallia: ”Suomen etu on saada työllisyysastetta ylös ja se ei onnistu ilman naisten työmarkkina-asemaa parantavaa perhevapaauudistusta.” Naisten työllisyys kytkettiin tasa-arvoon väittämällä, että EK:n malli on esillä olleista malleista ”tasa-arvoisin”.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet.

Työmarkkinajärjestöjen esitykset herättivät välitöntä vastakaikua ja johtivat Sipilän hallituksen yritykseen uudistaa perhevapaajärjestelmä. Yritys epäonnistui, mutta perhevapaajärjestelmän uudistaminen kirjattiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan. Uudistus toteutui elokuussa vuonna 2022.

Perhevapaauudistuksen kehystäminen naisten työllisyysreformiksi oli siis tärkeää, jotta se pääsi politiikan agendalle. Vaikka uudistus on tasa-arvopolitiikan pitkäaikainen tavoite, on syytä pohtia, mitä seurauksia työllisyys- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden liittoutumisella voi olla.

Työllisyyspuhe puhuttelee etenkin korkeakoulutettuja äitejä, joilla on kiinnostava työ, johon palata, sekä puoliso, joka on halukas jakamaan ainakin osan perhevapaista heidän kanssaan. Todellisuudessa nämä äidit kuitenkin palaavat perhevapailta työelämään verrattain nopeasti jo nyt – heidän työllisyytensä ei ole se ”ongelma”, mitä perhevapaauudistuksella pyritään ratkaisemaan.

Perhevapaita käyttävät pisimpään matalasti koulutetut, työttömät tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat naiset, usein maahanmuuttajat. Nämä samat väestöryhmät määritellään aktivointipolitiikan keskeisiksi ”ongelmaryhmiksi”, joihin työllistämistoimet erityisesti kohdistetaan. Pienten lasten äitien työllisyyden parantamista tulisikin tarkastella osana laajempaa aktivointipolitiikkaan sisältyvää pyrkimystä lisätä joustavan, mukautuvan ja halvan työvoiman tarjontaa kilpailukykyisen talouden tarpeisiin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Osallistuminen palkkatyöhön näyttää tarjoavan mahdollisuutta tasa-arvoon ja kunniallisuuteen etenkin taloudellisesti vähäosaisille naisille. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet, jotka tarjoavat monille naisille vain matalapalkkatyötä epätyypillisissä työsuhteissa.

Onko perhepolitiikka työllisyyspolitiikkaa?

Keskustelu perhevapaauudistuksesta työllisyysreformina herätti myös runsaasti vastustusta. Sekä perhevapaauudistusta vastustaneet konservatiivipuolueet kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset että sitä puolustaneet vasemmistopuolueet asettuivat työmarkkinajärjestöjen ja kokoomuksen työllisyyspuhetta vastaan, tosin eri syistä.

Konservatiivit vastustivat työllisyyspuhetta puolustaessaan työ- ja perhe-elämän sukupuolittunutta järjestystä, jota ne pitävät seurauksena vanhempien vapaista valinnoista. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, ettei perhepolitiikan tule olla työllisyyspolitiikkaa, ja jatketaan: ”Äitien pakottaminen pois kotoa ei lisää työpaikkojen määrää kuin korkeintaan päiväkoteihin.”

Konservatiivit taas korostavat naisten palkkatyön sijaan naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle. Perhevapaat nähdään investointina tulevaan talouskasvuun: syntyvyyden lisäämiseen ja lapsiin tulevana työvoimana. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”ilman kakuntekijöiden määrän lisääntymistä meillä ei ole tarpeeksi kakkua jaettavaksi”. Kristillisdemokraattien perhepoliittisessa ohjelmassa puolestaan sanotaan, että ”panostukset lapsiperheisiin tuottavat vaurautta ja säästöä pitkällä tähtäimellä”.

Naisten palkkatyön sijaan konservatiivit korostavat naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle.

Myös vasemmistopuolueet vastustivat ajatusta uudistuksesta työllisyysreformina. Hallituksen perhevapaauudistuksen ei arvioida lisäävän naisten työllisyyttä. Uudistuksesta vastannut sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) totesi, että ”tämä ei ole hallituksen työllisyystoimi” vaan ”investointi perheeseen”. Hän esitti uudistuksen ”rakkaustekona”, joka ”liittyy isän ja lapsen väliseen suhteeseen, jota hallitus haluaa parantaa, mutta myös äidin ja isän parisuhteeseen.”

Sekä konservatiivi- että vasemmistopuolueet puolustivat ”perhearvoja”, vaikkakin eri syistä ja eri seurauksin. Perhearvoilla on tärkeä tehtävä hyvinvointivaltion purkutalkoissa, joissa perheistä on tullut valtion vetäytyessä tärkeä vaurauden, terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin välittäjä seuraaville sukupolville. Vasemmistopuolueet kuitenkin puolustavat julkisia palveluita ja sosiaaliturvaa sekä tavoittelevat sukupuolittuneen työnjaon purkamista. Puolustaessaan työnjakoa ja naisten palkattoman lastenhoitotyön tärkeyttä konservatiivipuolueet kohtelevat sitä ilmaisena, vaikkakin moraalisesti arvokkaana lahjana.

Tasa-arvo valinnanvapautena

Kuten naisten palkkatyöstä edellä, myös naisten palkattomasta työstä puhuttiin tasa-arvona. Tämä näkyy esimerkiksi Annika Saarikon (kesk.) kohua herättäneessä puheessa, jossa hän sanoi puheiden siitä, että ”suomalaisen naisen tulisi tehdä enemmän työtä” suututtavan häntä.

Saarikon mukaan suomalainen nainen tekee tilastojen valossa jo nyt ”älyttömän paljon työtä”: ”Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi. Harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.” Lopuksi Saarikko nimitti ahkeria naisia kotimaan sankareiksi.

Saarikon puhe herätti runsaasti kritiikkiä sen konservatiiviseksi mielletyn naiskuvan vuoksi. Saarikko puolustautui kirjoituksellaan, jossa hän totesi: ”Minulle tasa-arvoa on se, että nainen saa toteuttaa omannäköisiään elämänvalintoja. Tasa-arvo on totta vasta silloin, kun emme naisina määrittele toisillemme hyvän elämän kaavaa.”

Tällainen tasa-arvo ei analysoi tai kritisoi sukupuolten erottelua ja hierarkiaa, vaan nostaa naisten palkattoman työn ei-rahallisen arvostuksen kohteeksi. Tasa-arvoa siitä tekee naisten valinnanvapaus. Julkisten palvelujen yksityistämiselle tärkeä valinnanvapauden retoriikka on keskeistä myös suomalaiselle perhevapaapolitiikalle: vaikka äiti voisi käydä töissä ja isä hoitaa lapsia kotona, perheet valitsevat toisin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Kilpailuvaltion emansipoitu – vapautettu – nainen on itsenäisiä, vapaita valintoja tekevä yksilö, joka on irrallaan niistä yhteiskunnan sukupuolittuneista rakenteista, jotka estävät, mahdollistavat tai kannustavat naisia tekemään – tai olemaan tekemättä – valintoja. Valinnanvapaus onkin tärkeä työkalu sellaisen sukupuolipolitiikan juurruttamiseen, jossa naiset palkattomalla työllä ja perheet varallisuudellaan paikkaavat hyvinvointivaltion yhä reikäisemmiksi käyviä turvaverkkoja.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka esittää naisten palkattoman koti- ja lastenhoitotyön hyödyllisenä, nautinnollisena ja tärkeänä yhteiskunnallisena tehtävänä. Se ylistää äitejä pyyteettömästä palkattomasta työstä lastensa tulevan keskiluokkaisen aseman ja yhteiskunnan hyväksi, tarjoten moraalista hyvitystä heidän omista menetetyistä työtuloistaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Samanaikaisesti se sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Feministiset vaihtoehdot

Talouden ja yhteiskunnan muuttuvia suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota niiden sukupuolipolitiikkaan – ja sukupuolten suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota talouspolitiikkaan. Tasa-arvon esteenä on usein pidetty naisten ulossulkemista talouden ja yhteiskunnan toiminnoista, kuten palkkatyöstä.

Saattaa kuitenkin olla niin, että hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa juuri naisten kutsuminen mukaan hyvinvointivaltion muutostalkoisiin ylläpitää sukupuolittunutta, rodullistunutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten palkkatyön ja palkattoman työn tehostaminen. Molemmat pyrkimykset löytävät jalansijaa tasa-arvopolitiikasta ja feminismistä. Sukupuolipolitiikan käyttövoimana on naisten ulossulkemisen sijaan heidän vapautensa: vapaus tehdä palkkatyötä, vapaus tehdä palkatonta työtä – kilpailuvaltio hyötyy molemmista.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan. Se muotoutuu myös konservatiiviseksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten palkatonta työtä yhteiskunnan tuen korvaajana.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan.

Feminismi on monimuotoinen yhteiskunnallinen liike, joka ei tyhjene uusliberaaleihin ja konservatiivisiin muotoihin. Feminismit tarjoavat monenlaisia reittejä ja päämääriä tasa-arvoiselle ja hyvälle elämälle. Feminismin kytkeminen naisten palkalliseen ja palkattomaan työhön herättää kuitenkin kysymään: millaista on tai olisi feminismi, joka ei kiinnity työhön? Työn monet muodothan kytkeytyvät globaalin yhteiskunnan eroihin ja hierarkioihin, ihmisten ja ympäristön riistoon.

Voisiko yksi feminismin tavoitteista olla työn avulla vapautumisen sijaan vapautuminen riistävästä työstä?

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Social Politics -tiedelehdessä toukokuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Perhevapaauudistus määrittelee sukupuolten asemaa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Sukupuolella väliä? -hanke on nostanut esiin johtajuuteen liitettyjä myyttejä. Vaikka tasa-arvo on suomalaisessa työelämässä monessa suhteessa verrattain hyvällä tolalla, kaikki viisi myyttiä liittyvät joko suoraan tai välillisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

Yksi myyteistä on käsitys, jonka mukaan naiset eivät halua johtajiksi.

Yksi myyteistä on käsitys, jonka mukaan naiset eivät halua johtajiksi. Tällainen käsitys ei pidä paikkaansa kaikkien naisten kohdalla, vaikka varmasti jotkut naiset näin kokevakin. Joka tapauksessa käsitys siirtää vastuun johtotehtäviin etenemisestä naisille itselleen sen sijaan, että esteitä naisten etenemiselle etsittäisiin muualta tai sitä edistettäisiin tasa-arvopoliittisin toimin.

Tasa-arvoa edistäviä toimia

Yksi naisjohtajien urakehitystä edistävä tasa-arvopoliittinen toimenpide voisi olla sukupuolikiintiöiden käyttöönotto pörssiyhtiöiden ylimmässä johdossa. Suomessa tällaista kiintiötä ei ole, toisin kuin esimerkiksi Norjassa. Poikkeuksen tähän muodostavat valtio-omisteiset pörssiyhtiöt, joiden hallitusten jäsenten osalta valtio-omistaja on tehnyt tasa-arvolinjauksen periaatepäätöksellään vuonna 2015. Tavoite naisten 40 prosentin osuudesta pörssiyhtiöiden hallituksissa on lähes toteutunut, sillä vuonna 2020 oli tällaisten yhtiöiden hallituksessa naisia 38 prosenttia.

Yksi syy kiintiöiden puuttumiseen muiden kuin valtio-omisteisten pörssiyhtiöiden ylimmästä johdosta on liike-elämän voimakas vastustus. Asiaan ei ole löytynyt konsensusta, joten ajatus sukupuolikiintiöistä on laitettu syrjään. Tilannetta voidaan tulkita myös niin, että sukupuolikiintiöiden voimakas vastustus on asettanut liike-elämän ja yritykset tilanteeseen, jossa niiden on löydettävä muita keinoja lisätä naisten määrää yritysten johdossa.

Yksi syy kiintiöiden puuttumiseen muiden kuin valtio-omisteisten pörssiyhtiöiden ylimmästä johdosta on liike-elämän voimakas vastustus.

Myös naiset itse pyrkivät edistämään omaa ja toistensa uraa monin tavoin. Naiset ovat muun muassa verkostoituneet, perustaneet mentorointiohjelmia ja he ajavat omaa asiaansa kasvattaakseen naisten määrää yritysjohdossa ja hallituksissa. Esimerkkejä tästä ovat Board professionals Finland (BPF) ja Mothers in Business (MiB). Naisten keskinäinen verkostoituminen ei kuitenkaan riitä avaamaan ovia niille johtopaikoille, joilla on totuttu näkemään yksinomaan miehiä. Toisin sanoen naiset eivät yksin voi ratkaista omaa urakehitystään yritysten johtopaikoille.

Elinkeinoelämän Valtuuskunnan uusin Lasikattomittari osoittaa, että naisten osuus kaikista johtajista on noussut ennätyskorkeaksi. Tämä on tietenkin hieno uutinen, mutta ei kerro riittävästi naisjohtajien tilanteesta yksityisellä sektorilla. Naiset kun ovat perinteisesti työskennelleet miehiä useammin julkisella sektorilla, ja myös naisjohtajien määrä on noussut nopeammin julkisella kuin yksityisellä sektorilla.

92 prosenttia pörssiyhtiöiden toimitusjohtajista oli miehiä.

Keskuskauppakamarin uusimman Naisjohtajakatsauksen mukaan naisten määrä pörssiyhtiöiden hallituksissa on kuitenkin noussut uuteen ennätykseen ja peräti kymmenellä pörssiyhtiöllä on toimitusjohtajana nainen. Toisin sanoen 92 prosenttia pörssiyhtiöiden toimitusjohtajista oli miehiä. Naisten määrä pörssiyhtiöiden ylimmässä johdossa on Suomessa kansainvälisesti verrattuna melko suuri. Se on kuitenkin selkeästi pienempi kuin miesten osuus johtajista. Naisjohtajien määrä pörssiyhtiöiden ylimmässä johdossa ei siis ole riittävä, mikäli johtopaikkojen tasaista jakautumista naisten ja miesten kesken pidetään yhtenä tasa-arvon mittarina.

Rekrytointi ja syrjintä

Yksi työelämän tilanne, johon on kiinnitettävä aiempaa enemmän huomiota naisten urakehityksen turvaamiseksi, on rekrytointi ja siihen liittyvät käytännöt. Rekrytointi on sokea piste, yrityksen sisäinen asia, johon esimerkiksi tutkijoilla ei yleensä ole pääsyä.

Seurasin sivusta, kun kokenut ICT-johtaja haki avoinna ollutta työpaikkaa. Pitkän rekrytointiprosessin jälkeen hän ei tullut valituksi tehtävään. Perusteluissa mainittiin, että hän on ”naisena” hyvin vakuuttava, jopa siinä määrin, että johtoryhmän muut jäsenet olisivat saattaneet jäädä hänen jalkoihinsa.

Rekrytoinnissa tapahtuvan syrjinnän toteaminen tai edes määrän arvioiminen on vaikeaa, sillä monet työnhakijat jättävät asian sikseen.

On hämmästyttävää, että perusteluissa mainittiin erikseen ICT-johtajan sukupuoli ja häntä arvioidaan nimenomaan naisena. Tällainen perustelu herättää epäilyn sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä rekrytoinnissa, mikä on kielletty laissa naisten ja miesten tasa-arvosta. Rekrytoinnissa tapahtuvan syrjinnän toteaminen tai edes määrän arvioiminen on vaikeaa, sillä monet työnhakijat – kuten ICT-johtajakin – jättävät asian sikseen. He ajattelevat, että syrjintäepäilyn eteenpäin viemisellä ei voi voittaa mitään, mutta sillä saa hankalan työntekijän maineen.

Työolotutkimuksen vastaajilta on kysytty heidän kokemuksiaan syrjinnästä omalla työpaikallaan. Tutkimuksen perusteella syrjintää rekrytointi- ja nimitystilanteissa on kokenut vain seitsemän prosenttia naisista ja neljä prosenttia miehistä. Tuloksia tulkittaessa on pidettävä mielessä, että vastaajien havainnot työsyrjinnästä koskevat nimenomaan omalla työpaikalla tapahtuvaa syrjintää. Vastaajilla ei välttämättä ole havaintoja esimerkiksi uusien työntekijöiden rekrytointitilanteessa tapahtuvasta syrjinnästä.

Voivatko naiset toimia oikein?

Naisia moititaan usein siitä, että he ovat vääränlaisia tai tekevät vääriä asioita. Uutta työpaikkaa hakenut ICT-johtaja nähtiin jyräävänä, vaikka samoin toimiva mieshakija olisi voitu kokea sopivan jämäkkänä. Naisia arvostellaan myös siitä, että he eivät hakeudu töihin hyvin palkatuille aloille, vaan kitkuttelevat matalapalkka-ammateissa.

Satu Ojala on analyysinsä perusteella todennut, että miesenemmistöisillä, hyvin palkatuilla aloilla naisten ura- ja palkkakehitys jää huomattavasti jälkeen miesten vastaavista. Selittäväksi tekijäksi Ojala nostaa ensinnäkin yksinkertaisesti sukupuolen, mutta sen lisäksi myös perhevapaat. Ne laskevat naisten tulotasoa, kun taas alle 30-vuotiaana saatu lapsi nostaa miesten tulotasoa. Näin ollen hyvin palkatuille aloille hakeutuminen ei välttämättä auta naisia millään tavalla.

Miesenemmistöisillä, hyvin palkatuilla aloilla naisten ura- ja palkkakehitys jää huomattavasti jälkeen miesten vastaavista.

Naisia moititaan myös siitä, että he eivät hakeudu johtotehtäviin, joissa heillä on vastuu liiketoiminnasta, vaan viestintäjohtajiksi tai HR-johtajiksi. Liian vähän huomiota on kuitenkin kiinnitetty siihen, mikä estää naisten etenemistä liiketoimintajohtoon. Vastaus ei tyypillisesti ole heidän oma haluttomuutensa tai perhesyyt, vaikka juuri niistä vastausta on helppoa ja turvallista etsiä.

Monimuotoisuutta kohti

Vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole vielä valmis vaan siinä riittää paljon tekemistä, pitää tasa-arvo avata myös muille ihmisten välisille eroille. Naisten pääsyn takaaminen johtotehtäviin ei riitä, vaan johtoon tarvitaan entistä enemmän diversiteettiä eli monimuotoisuutta. Vain tällä tavoin voidaan turvata sekä todellisen tasa-arvon toteutuminen että organisaatioiden menestyminen maailmassa, jossa yhdenlainen kokemus tai yksi näkemys ei enää riitä.

Naisten pääsyn takaaminen johtotehtäviin ei riitä, vaan johtoon tarvitaan entistä enemmän diversiteettiä eli monimuotoisuutta.

Yhdysvaltalainen talkshow-isäntä Stephen Colbert on New York Timesin haastattelussa  todennut, että tavallisin keinoin ei pääse erityisen onnistuneeseen lopputulokseen monimuotoisuudessa. Tällä hän viittaa tilanteeseen, jossa hänen talkshownsa käsikirjoittajien joukkoon pyrittiin monimuotoisuuden nimissä rekrytoimaan sekä naisia että vähemmistöjä edustavia käsikirjoittajia.

Colbert huomasi, että agenteille esitetty pyyntö sisällyttää hakijoihin myös naisia ei tuottanut juurikaan tulosta. Sen sijaan pyyntö etsiä yksinomaan ja ainoastaan naishakijoita auttoi ja yhtäkkiä potentiaalisia naiskäsikirjoittajia alkoi löytyä riittävästi. Esimerkki osoittaa, että monimuotoisuuden eteen on ponnisteltava, mutta kysymys ei ole siitä, etteikö sopivia ja halukkaita henkilöitä olisi. He jäävät nykyisissä rakenteissa liian helposti löytymättä. Tämä on esimerkiksi positiivisen erityiskohtelun oikeutuksen perusta.

Monimuotoisuuden eteen on ponnisteltava, mutta kysymys ei ole siitä, etteikö sopivia ja halukkaita henkilöitä olisi.

Mikäli yritykset eivät näe sukupuolten tasa-arvoa ja monimuotoisuutta arvoina, joita kannattaa edistää, niiden kannattaa kuitenkin avata silmänsä tasa-arvon ja monimuotoisuuden tuomille myönteisille vaikutuksille yrityksen tuloksellisuuteen, vakauteen ja toimintaan. Tasa-arvon ja monimuotoisuuden edistämiselle yritysten ylimmässä johdossa on olemassa sekä henkilöstölliset että liiketoiminnalliset perusteet. Kokemuksia ja keinoja tämän toteuttamisesta löytyy koko ajan enemmän.

Tuija Koivunen työskentelee määräaikaisena yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Naisen paikka johtajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.