Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakouluhallintoa koskeva tutkimus on keskittynyt pitkälti kuvaamaan, miten hallinnollista johtajuutta korostava managerialismi ja kaupallisia arvoja edistävä uusliberalismi ovat muovanneet yliopistojen hallinnollisia rakenteita. Huomattavasti vähemmän on tehty tutkimusta siitä, miten tutkijat muodostavat, toteuttavat tai vastustavat uusliberalistista akateemista subjektiuttaan suhteessa yliopistojen strategiseen ohjaukseen ja tutkimusrahoituksen jakautumiseen. 

Subjektiudella tarkoitetaan tässä yhteydessä identiteetin muodostamisprosessia, jossa henkilö on itse aktiivinen ja tietoinen toimija. Uusliberalistista akateemisesta subjektiutta rakennetaan esimerkiksi maksimoimalla yhdestä tutkimuksesta saatavien julkaisujen määrää tai mukautumalla tuloksellisuusohjaukseen omaa uraansa edistääkseen. 

Keskityn väitöskirjatutkimuksessani siihen, miten yliopistot käyttävät strategista ohjausta täyttääkseen rahoitusmallin asettamat kriteerit. Analysoin myös, miten yliopistojen tuloksellisuusohjaus vaikuttaa akateemiseen työhön ja uusliberalistisen akateemisen subjektiviteetin rakentumiseen. Tutkimuksessani selvitän, ovatko tutkijat kehittäneet strategisia toimintamalleja, joiden avulla he vastustavat tuloksellisuusohjauksen ja vastuuvelvollisuudella hallinnoinnin vaateita. Tässä artikkelissa avaan tutkimukseni lähtökohtia tarkemmin.

Uusliberalistiset poliittiset teknologiat ja vallan mikromekanismit

Kasvatussosiologian emeritus professori Stephen Ball on käsitteellistänyt globaalin uusliberalistisen muutosprosessinkolmeen toisistaan riippuvaiseen poliittiseen teknologiaan: markkinoihin, hallintoon ja vastuuvelvollisuudella hallinnointiin (engl. market, Management and Performativity). 

Teoreettisena kehyksenä ja analyysin työkaluna uusliberalistiset poliittisten teknologioiden eli markkinatalouden vahvistamiseen ja suorituskeskeisyyteen tähtäävän poliittisen keinovalikoiman analysointi mahdollistaa tutkimusongelman tarkastelemisen monipuolisesti sekä joustavan liikkumisen ilmiön eri tasojen välillä. 

Uusliberalistista akateemisesta subjektiutta rakennetaan esimerkiksi maksimoimalla yhdestä tutkimuksesta saatavien julkaisujen määrää tai mukautumalla tuloksellisuusohjaukseen omaa uraansa edistääkseen. 

Ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucaultin teorisointi subjektiviteetin sekä vallan ja vastustuksen luonteista kietoutuvat läheisesti jokaiseen tutkimuksen vaiheeseen ja auttavat ymmärtämään tutkimusongelmaa läpileikkaavasti vallan mikromekanismien analysoinnin kautta. 

Kuten Foucaultin valta- ja vastustuskäsitykselle on ominaista, ihminen ei koskaan operoi vallan tai vastustuksen ulkopuolella, vaan valta ja vastustus ovat aina läsnä kontekstisidonnaisesti. Tutkimuksessani olen erityisen kiinnostunut siitä, millaisia akateemisen vastustuksen malleja yliopistojen tutkijat tunnistavat ja millaisia keinoja he käyttävät vastustaakseen uusliberaalista akateemista subjektiuttaan. 

Muutokset Suomen korkeakoulupolitiikassa ja rahoitusmallissa

Ilmiön kansallisella tasolla (markkinat) tutkimusongelman voi konkretisoida analysoimalla muutoksia korkeakoulupolitiikassa ja rahoitusmallissa. Suoritusperustainen ja tarkasti kohdentamaton rahoitusmalli esiteltiin korkeakouluille 1990-luvun puolivälissä.

Samalla korkeakoulupoliittinen diskurssi siirtyi käsittelemään yliopistojen tulosvastuuta. Retoriikka tarpeesta muovata yliopistojen hallintoa kohti strategista johtamista lisääntyi Suomen koulutuspoliittisella kentällä 2000- luvun taitteessa.

 Korkeakoulupoliittinen diskurssi siirtyi käsittelemään yliopistojen tulosvastuuta.

Tampereen yliopiston koulutuspolitiikan professori Jaakko Kauko kutsuu tätä korkeakoulupolitiikan aikakautta vuonna 2011 julkaistussa väitöskirjassaan monimutkaistuvan järjestelmän kaudeksi. Hänen mukaansa kaudelle ominaisiin tunnuspiirteisiin lukeutuvat muun muassa globalisaation mukanaan tuoma kilpailukykydiskurssi, laadun varmistuksen painotus, rakenteellinen kehittämis- ja profiloitumispuhe sekä uuden julkisjohtamisen rantautuminen valtiolliseen hallintopolitiikkaan. 

2010-luvulla strategisen rahoituksen osuus on kasvanut ja yli 70 prosenttia valtion jakamasta perusrahoituksesta perustuu menestymiseen tuloksellisuuskriteereiden valossa. Tutkimusten mukaan suomalainen rahoitusmalli on yksi maailman tuloksellisuusorientoituneimmista. Näiden seikkojen vuoksi on tärkeää kartoittaa rahoitusmallin vaikutusta tieteellisen tutkimuksen muovaajana. 

Tuloksellisuusohjaus ja akateemisen suorituskyvyn kalibrointi yliopistoissa

Institutionaalisella tasolla (hallinto) tarkastelen, miten korkeakoulupolitiikan reformit ovat vaikuttaneet yliopistoinstituutioiden toimintoihin. Tutkimusten mukaan suomalainen korkeakoulujärjestelmä on muuttunut perustavanlaatuisesti 2000-luvulla. Näihin muutoksiin lukeutuvat radikaalit muutokset rahoitusmallissa, yliopistofuusiot sekä uudenlainen hallinnollinen valvonta. 

Vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolakimuutos muutti Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen professori Jussi Välimaan mukaan merkittävästi yliopistojen asemaa ja teki niistä autonomisempia suhteessa valtioon. Välimaan mukaan tämä mahdollisti niiden muuntautumisen ”strategisemmiksi toimijoiksi” muuttuvassa yhteiskunnassa. 

Tämä sopii yhteen myös pro gradu -tutkimukseni kanssa, jossa argumentoin yliopistolakiuudistuksen johtaneen “managerialistiseen siirtymään” eli edustuksellisesta yliopistodemokratiasta kohti ammattijohtajakeskeistä hallintomallia yliopistojen johtosäännöissä.  

Voidaan katsoa, että rahoitusmallin ohjaama suorituskyvyn mittaaminen toimii keinona ohjata korkeakoulujen suuntaa. Tämä saavutetaan ohjaamalla instituutioiden strategiaa haluttuun suuntaan suhteessa rahoitusmallin tavoitteisiin ja määritelmiin. 

Voidaan katsoa, että rahoitusmallin ohjaama suorituskyvyn mittaaminen toimii keinona ohjata korkeakoulujen suuntaa.

On esitetty, että yliopistot sijaitsevat poliittisen areenan kontekstissa, jossa vastuuvelvollisuus ja markkinoiden vaateet nähdään keskeisinä järjestäytymisperiaatteina. Yliopistot painottavat siis yhä enenevässä määrin akateemisen työn järjestämisen pohjana strategista suunnittelua, tuloksellisuusmittareita ja laadun valvontaa. 

Akateemisen tuottavuuden ja tuloksellisuuden korostaminen heijastelee antautumista ajatukselle byrokraattisesta ja managerialistisesta yliopistosta. Tällaisessa yliopistossa hallinnollista johtoa ohjataan yhä enemmän säätelemään akateemista tuloksellisuutta. 

Tutkimuksessani pyrin analysoimaan tätä akateemisen tuottavuuden säätelyä ja tunnistamaan ne tuloksellisuutta ohjaavat työkalut, joita yliopistot käyttävät maksimoidakseen panos-tuotossuhteensa.

Performatiivisuuden vaateet ja akateeminen vastarinta

Ilmiön yksilötasolla (vastuuvelvollisuudella hallinnointi) akateemisen tuottavuuden säätely on muun muassa Stephen Ballin mukaan johtanut tuloksellisuuskulttuuriin, jossa tutkijat rakentavat akateemisen uransa kansainvälisten tuloksellisuusmittareiden ympärille. 

Strateginen johtaminen ja tuloksellisuusdiskurssin painotus vaikuttaa yksittäisiin tutkijoihin yhä enemmän, kun paineet taipua uusliberalistiseen performatiivisuuteen kasvavat. Ball viittaa performatiivisuuden käsitteellä vastuuvelvollisuudella hallinnointiin (engl. regime of accountability), eli asenneilmapiiriin, jossa vertailun, tarkkailun ja kilpailullisuuden elementit ovat jatkuvasti – ja painostavasti – läsnä akateemisessa työssä. 

Tämän näkemyksen mukaan instituution tai yksittäisen tutkijan arvon nähdään olevan mitattavissa erilaisten tuloksellisuutta mittaavien työkalujen, kuten yliopistojen sijoituslistojen (engl. ranking) tai vaikuttavuutta määrittävien lukujen avulla. 

Performatiivisuuden paineet luovat jatkuvan tuomitsemisen ja alistumisen ilmapiirin, jossa tutkijoiden subjektiviteettia ohjataan kohti uusliberalistista akateemista ideaalia. 

Ballin performatiivisuuden määritelmä viittaa myös näiden ulkoisten kontrollien sisäistämiseen. Sisäiset ja ulkoiset performatiivisuuden paineet luovat jatkuvan tuomitsemisen ja alistumisen ilmapiirin, jossa tutkijoiden subjektiviteettia ohjataan kohti uusliberalistista akateemista ideaalia. 

Tätä pidetään laajasti ongelmallisena asiantilana. Esimerkiksi Durhamin yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessori Rille Raaper kuitenkin esittää, että Michel Foucaultin subjektiviteetin teoretisoinnissa piilee mahdollisuus kehittää käytäntöjä ja strategioita, joiden avulla yksilön on mahdollista vapautua uusliberaalista subjektiudestaan. 

Niin ikään geopolitiikan professori John Morrissey Galwayn yliopistosta painottaa, että nykyistä käsitystä siitä, mitä tarkoittaa akateeminen subjektius, täytyy tarkastella kriittisesti ja löytää keinoja rakentaa vaihtoehtoinen subjektius. Hänen mukaansa tämä kuitenkin vaatii vakuuttavan akateemisen vastarinnan, jossa yliopistojen velvollisuudet, toiminnot ja arvot määritetään uudestaan. 

Tutkimuksessani pyrin ymmärtämään erilaisia akateemisen resistanssin muotoja ja niitä tapoja, joilla tutkijat sekä vastustavat että vahvistavat heidän uusliberaalista akateemista subjektiuttaan.

Tutkijoiden rooli toimijoina ja tieteen vapaus

Tutkimuksen päätavoitteena on analysoida akateemista vastarintaa ja uusliberalistisen akateemisen subjektiuden syntymistä suhteessa yliopistojen strategiseen johtamiseen, tuloksellisuusohjaukseen ja tutkimusrahoitukseen. Tutkimustulosten avulla pyrin muodostamaan uudenlaisen ymmärryksen yliopistojen valta- ja vastustussuhteiden monimutkaisesta ja monitahoisesta verkostosta, joka muovaa akateemista subjektiutta ja tieteellistä tutkimusta. 

Nykyisessä tutkimuksessa korostuu kuvailu siitä, miten nämä asiat vaikuttavat yliopistojen sisällä, mutta tutkijoiden omaa toimijuutta suhteessa tutkimusongelmaan kuvataan harvemmin. Haluan väitöskirjatyössäni nostaa esiin tutkijoiden roolin aktiivisina toimijoina, ei pelkästään toiminnan kohteina. 

Tutkimuksen tuloksilla pyrin osoittamaan, kaventaako valtion tiukkarajainen tulosohjaus tutkijoiden autonomiaa ja tieteen vapautta. 

Tutkimukseni tarkoituksena on tuottaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa siitä, millaisia vaikutuksia rahoitusmallin mittareilla ja tuloksellisuusohjauksella on tieteelliselle tutkimukselle. Samalla tavoite on tarkastella kriittisesti sitä, millaisia odotuksia tutkijoille rahoitusmallin ja yliopistojen strategisen ohjauksen muodossa asetetaan. Tutkimuksen tuloksilla pyrin osoittamaan, kaventaako valtion tiukkarajainen tulosohjaus tutkijoiden autonomiaa ja tieteen vapautta. 

Haluan selvittää, onko tutkijoiden mahdollista löytää keinoja, joiden avulla muodostaa uudenlaisia uusliberalismista irrallaan olevia subjektiviteetteja. Piileekö ratkaisu nykyisen subjektiviteetin rajojen venyttämisessä, mikroresistanssissa eli vähäeleisessä vastarinnassa, jonka puitteissa kuitenkin toimitaan edelleen tutkijoille asetettavien vaateiden mukaisesti?  

Paula Saarinen on Suomen Kulttuurirahaston tuella työskentelevä väitöskirjatutkija sekä projektitutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros- juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Mathieu Stern/Unsplash.

Julkaisu Yliopistojen rahoitusmalli, tuloksellisuusohjaus ja akateeminen vastarinta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Václav Havel. Euroopan toivo. Esseitä ja puheita 1978–2002. Minna Suikka (suom.).

Tampere: niin&näin. 2020. (213 s.)

Euroopan toivo sisältää kokoelman tšekkiläisen toisinajattelijan ja poliitikon Václav Havelin (1936–2011) esseitä ja puheita, jotka Minna Suikka on valikoinut ja suomentanut. Käsittelen tässä arviossa kirjan avaamien teemojen pohjalta Havelin ajattelun yhteyksiä politiikkaan ja etiikkaan, sodan oikeuttamiseen sekä uusliberalismiin.

Tšekin tasavallan sosialismin jälkeisen ajan ensimmäisen presidentin poliittisia tekstejä on kiinnostava lukea nykytilanteessa, kun maa on edellisen pääministerin, populistimiljardööri Andrej Babišin, villin kauden jälkeen siirtymässä takaisin kohti keskusta-oikeistolaista linjaa. Tämän linjan perusta luotiin 1990-luvulla Havelin ja hänen poliittisen vastustajansa, oikeistolaista talouspolitiikkaa ajaneen Václav Klausin, välisessä debatissa, joka koski yhteiskunnan modernisaatiota ja thirdwayismia, eli poliittista vaihtoehtoa kapitalismille ja sosialismille.

Nämä teemat, jotka liittyvät oleellisesti uusliberalismiin, määrittävät Tšekin sosialismin jälkeisiä kolmea vuosikymmentä.

Kirjailija, toisinajattelija, presidentti

Václav Havel on poikkeuksellisen monipuolinen vaikuttaja, jonka julkinen elämä rakentuu kolmesta eri osasta. 1960-luvun alussa näytelmäkirjailijana aloittanut Havel oli absurdin teatterin merkittävä kehittäjä. Vuonna 1977 hän nousi esiin ihmisoikeuksia vaatineen kansalaisliike Peruskirja 77:n alullepanijana ja toisinajattelijana. Vuoden 1989 samettivallankumouksen jälkeen hänestä kuoriutui karismaattinen presidentti.

1990-luvulla Havel antoi Puolan presidentin Lech Wałęsan kanssa kasvot Itä-Euroopan uudelle, sosialismin jälkeiselle valtiomuodolle, näiden maiden ottaessa askeleita markkinatalouden, EU:n ja sotilasliitto NATOn suuntaan.

Havel nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona.

Havelin koko elämälle ohittamattoman tärkeä päivämäärä on 21.8.1968. Tällöin Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot miehittivät Prahan ja panivat lopun keväällä valtaan nousseen suositun kommunistipoliitikko Alexander Dubčekin yrityksille modernisoida valtio ja kansalaisyhteiskunta.

Lyhyen miehityksen jälkeen alkoi pitkä ”normalisaation aika”, jota määritti Tšekkoslovakian palaaminen Moskovan määräysvaltaan, sananvapauden kiristyminen ja itsesensuurin kiihtyminen. Brasilialainen ohjaaja João Moreira Salles tarkastelee essee-elokuvassa In the Intense Now vuoden 1968 Prahaa salaa kuvattujen kotifilmien kautta. Hän tavoittaa ajanjakson painostavan ja paranoidin tunnelman, joka on tallentunut myös poliittisen sopeutumisen vastaisena protestina itsensä polttaneen Jan Palachin hautajaisia dokumentoiviin uutisfilmeihin.

Havel, joka oli saanut maistaa kansainvälistä menestystä nuorena teatterintekijänä juuri ennen Prahan kevättä, nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona. Hänen tunnetuin esseensä ”Voimattomien voima” on suomennetun kokoelman kivijalka. Kirjoitus sisältää analyysin ideologiasta ja subjektiviteetista 1970-luvun Tšekkoslovakiassa, jota Havel kutsuu jälki-totalitaristiseksi yhteiskunnaksi.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen.

Tunnetussa esseessään Havel kirjoittaa vihanneskauppiaasta, joka panee liikkeensä ikkunaan hänelle elintarvikkeiden mukana toimitetun julisteen, jossa lukee Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisesta Manifestista tuttu kehotus ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Havelille tämä ei merkitse ideologisten sisältöjen hyväksymistä tai niihin kannan muodostamista, vaan ainoastaan mitättömän pientä, mutta tarkasti määrättyä kuviota kudoksessa, joka asettaa jokaisen yksilön paikalleen osana tukahduttavaa valtiokokonaisuutta.

Kaukaa katsottuna kysymys poliittisten iskulauseiden sijoittelusta näytteille vihannesten lomaan on absurdi, mutta lähikuvassa sen varaan rakentuu koko järjestelmän itseoikeutus.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen. Totuuden eetos määrittääkin Havelin koko julkista elämää aina hänen varhaisista näytelmistään 2000-luvun alun pohdintoihin Euroopasta ja globalisaatiosta. Valheesta kieltäytyminen edellyttää valheen tunnistamista, ja tämä puolestaan toimii vaatimuksena totuudessa elämiselle, joka on politiikan perusta.

Fenomenologiasta antikommunismiin

Havelin poliittisen ajattelun tärkeimpiä vaikuttajia ovat taiteilijoiden ja kirjailijoiden lisäksi Edmund Husserlin fenomenologista filosofiaa omiin suuntiinsa jatkaneet Jan Patočka ja Martin Heidegger. Parhaimmillaan Havel on eettisenä esseistinä, joka onnistuu yhdistämään teoreettisen ajattelun ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Analysoidessaan rauhanliikkeen kansainvälistä tilannetta kirjoituksessa ”Erään varautuneisuuden anatomia” (1985) Havel tavoittaa itäisen ja läntisen aseistariisuntaa koskevan ajattelun perspektiivieron. Hän kirjoittaa erityisestä merkityksestä, jonka sanat rauha ja rauhanpuolustaminen Itä-Euroopassa ovat saaneet: ”Tiedotusvälineemme ovat pyrkineet jo vuosikymmeniä systemaattisesti luomaan ulkomaanuutisissaan mielikuvaa, että lännessä ei tapahdu mitään muuta kuin ’rauhanpuolustamista’” (s. 123). Toisin sanoen läntinen rauhanliike esitettiin itäblokin maissa Neuvostoliiton kumppanina.

Havelia mukaillen voisi sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle.

Kommunistisessa järjestelmässä ylläpidetty kuva läntisen uusvasemmiston ideaaleista oli toki värittynyt, mutta ei kokonaan perusteeton. Vapauden ja rauhan tavoittelu, kulutuksen varaan rakentuvan identiteetin kritiikki ja itsekehityksen ideaali ovat arvoja, jotka yhdistävät Havelia ja uusvasemmistoa.

Erottavana tekijänä nousee esiin näkemys sosialismista. Yhdeltä puolen voisi Havelia mukaillen sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle, kuten Havel esittää kirjan esseessä ”Voimattomien voima”.

Aseistariisuntaa koskevassa esseessä Havel esittelee uuden näkökulman, jota voi kutsua arkkipoliittiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että hän pyrkii ”nostamaan moraalin politiikan yläpuolelle”, jotta se voisi toimia vastavoimana ”arkipäiväisyyden mahdille” ja ideologioille. Filosofisesti ratkaisu on ongelmallinen, sillä kun moraali ymmärretään politiikan perustaksi, se myös rajataan poliittisten kiistojen ulko- tai yläpuolelle. On kuitenkin ilmeistä, että moraalin määrittelylle jää liikkumavaraa, ja tätä liikkumavaraa voidaan hyödyntää poliittisesti.

Tästä näkökulmasta Havel kritisoi sosialismia ja kommunismia nimenomaan olemisen totuudelle avautumisen negaationa, käytännössä samastaen kommunismin poliittiseen pahaan. Esseestä ”Politiikka ja omatunto” (1984) lähtien lukijalle käy yhä selvemmäksi, kumpi ”semanttisesti epäselvistä käsitteistä”, sosialismi vai kapitalismi, on täysin soveltumaton totuuden ja ideaalien tavoitteluun.

1990-luvun alussa Havelin Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivät näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa.

Kylmän sodan kartalla vapaus ja täten kansainvälinen poliittinen uskottavuus Havelin mukaan painottuu länteen. Hänen 1990-luvun alussa Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivätkin näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa, ja luennot otettiin suosiollisesti vastaan. Kritiikki autoritääristä kommunismia kohtaan tasoitti Havelin tietä hänen kulkiessaan fenomenologisesta politiikan kritiikistä kohti selkeämpää antikommunistista arkkipolitiikkaa. Hänen kritiikkinsä mekanistista marxilaisuutta kohtaan artikkelissa ”Politics and the World Itself” (1992) käytännössä sitoo nämä näkökulmat toisiinsa.

Jugoslavian ja Irakin pommitukset

Havel toimi Tšekin presidenttinä, kun maa haki Pohjois-Atlantin puolustusliiton (NATO) jäsenyyttä vuosituhannen lopulla. Muiden entisten itäblokin valtioiden tavoin Tšekki hyväksyttiin jäseneksi vuonna 1999. Vain joitain päiviä tämän jälkeen NATO aloitti pommitukset Jugoslaviassa ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Havelin mainetta Jugoslavian sotaretken välillisen hyväksymisen lisäksi jäi tahraamaan hänen ilmeisen omatoiminen tukensa Yhdysvaltain sotatoimille Irakissa alkuvuodesta 2003.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus ”United We Stand”, joka oli suunnattu Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Tämä kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen. Asiakirjassa Saddam Husseinin hallinnon esitettiin valmistelevan laajaa kemiallisten aseiden käyttöä ja luoneen yhteyksiä Al-Qaida –terroristijärjestöön. Väitteet olivat perusteettomia.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen.

Itä-Euroopan tutkija Peter Steiner vertaa eurooppalaisten johtajien Persianlahden sodalle oikeutuksena toiminutta julkilausumaa Prahan miehitystä vuonna 1968 edeltäneeseen kirjeeseen, jonka Varsovan liiton maat osoittivat Neuvostoliiton silloiselle johtajalle Leonid Brežneville.

Kuten Steiner kirjoittaa, Havelin toiminnalla hänen presidenttiytensä viime päivinä voidaan nähdä kiusallinen yhteys tähän tapahtumaketjuun. Molemmissa tapauksissa taustatukea hyökkäykselle saatiin rauhan ja vakauden puolesta huolestuneilta politiikan raskassarjalaisilta. Voimatoimet määränneen johtajan rooli tehtiin näin vähemmän itsevaltaisen näköiseksi. Tämän tehtäväksi jäi vastata myöntävästi pyyntöön ja aloittaa sotatoimet rauhan nimessä.

Havel ja talous

Uusliberalismin tutkimukseen erikoistunut taloushistorioitsija Philip Mirowski on kutsunut uusliberalismia poliittiseksi liikkeeksi, joka ei myönnä olevansa poliittinen liike. Hänen mukaansa erityisesti uusliberalismin oppi-isänä pidetyn taloustieteilijä Friedrich Hayekin argumentti markkinoiden itsekorjaavuudesta ja läpinäkyvyydestä perustuu klassisesta liberalismista johdettuihin ajatuksiin, jotka on kuitenkin istutettu aivan toisenlaiseen poliittiseen kontekstiin.

Käytännössä hayekilaista ajattelua on voimakkaasti ajettu erilaisten ajatushautomoiden ja etujärjestöjen toimesta valtiollisten ja muiden instituutioiden muokkaamiseksi kyseisen markkinafilosofian mukaiseksi. Toisin sanoen yhdellä suulla uusliberalismi puhuu markkinoiden olemuksellisesta vapaudesta, mutta toisella se edistää valtionhallinnon uudistuksia, jotta poliittinen ympäristö muuttuisi tälle markkinakonseptille suotuisaksi. Vuoden 2008 eurokriisin jälkeen diskurssi on jossain määrin sekoittunut, mutta tästä huolimatta se on edelleen läsnä Tšekin politiikassa, vaikkakaan ei aina määräävänä.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus, joka toimi Tšekin pääministerinä vuodet 1992–1997 ja presidenttinä vuodet 2003–2013. Klaus määritteli kannattavansa mallia, jossa demokratia rakentuu poliittisten puolueiden, ei kansalaisyhteiskunnan, varaan, ja jossa markkinat avataan kansainvälisille yrityksille kilpailukyvyn parantamiseksi. Tulonsiirtoja ja hyvinvointivaltiota hän piti sosialismin palauttamisena keittiönovesta ja Havelin ”epäpoliittista politiikkaa” Klaus kritisoi opportunistiseksi.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus.

Havelin käsitys taloudesta on utilitaristinen. Hänelle tuotanto kuuluu keinojen, ei päämäärien piiriin. Havelin ajattelussa välttämättömyyden ylle kohoaa arvojen ja kulttuurin kerros. Tämä näkemys on osittain kristillisesti sävyttynyt sekä selvästi humanistisen fenomenologian muovaama.

Havelin hyvinvointivaltion ja vahvan julkisen sfäärin puolustus kytkeytyvät valistuksen ja klassisen liberalismin perinteisiin, kuten politiikantutkija Daniel Brennan esittää kirjassaan Havelin poliittisesta filosofiasta. Havel pystyi myös käytännössä puolustamaan näitä arvoja uusliberaalia hyökkäystä vastaan 1990-luvulla, kun Tšekin valtiontaloutta ja yhteiskuntaa uudistettiin.

Kansainvälisessä politiikassa Havel yhdisti voimansa vaikeasti määriteltävään, mutta vaikutusvaltaiseen sosiaalipoliittisen liikkeeseen, jota on nimitetty thirdwayismiksi, eli yleensä keskusta-vasemmistolaiseksi politiikaksi. Itäblokin murenemisen jälkeen eurooppalaiset sosialistipuolueet liikkuivat kohti poliittista keskustaa, mikä oli Euroopan yhdistymisen tilanteessa mahdollista käsittää ideologioiden jälkeisen ajan poliittiseksi realismiksi.

Thirdwayismin suhde uusliberalismiin on kuitenkin perin ristiriitainen: yhtäältä keskusta-vasemmisto onnistui usein torjumaan uusliberaalin ideologian pahimmat ylilyönnit, mutta toisaalta kolmannen tien mukaisesti saneeratut yhteiskunnat nojautuvat yhä usein taloudellisten kriisien kohdatessa talouskuriin (engl. austerity). Julkisen talouden leikkauksiin perustuva talouskuri on poliittisesti epädemokraattinen projekti, sillä se on johtanut eriarvoisuuden kärjistymiseen ja konkurssikypsien pankkien pelastamiseen kansalaisten enemmistön köyhtyessä. Täten myös Havelin poliittinen perintö on ristiriitainen.

Havelilaisen politiikan mahdollisuuksista nykypäivänä

Havelia ja hänen itäblokin sukupolveaan voimakkaasti määrittävä antikommunistinen kokemus ei ole Suomessakaan vieras. Sitä on viime aikoina lämmitelty YLE:n esittämässä dokumenttisarjassa Kylmän sodan Suomi, jossa suomettuminen ymmärretään koko sodanjälkeistä aikakautta leimaavaksi häpeällisen nöyristelyn kulttuuriksi. Tämä lukutapa perustuu kuitenkin historian valikoivalle muistamiselle.

Vaihtoehtoja kylmän sodan juoksuhautoihin jäävälle historiantulkinnalle voidaan kuitenkin kehitellä esimerkiksi yhdistelemällä taiteen ja politiikan tutkimusta.

Havelin vahva moraalifilosofinen painotus resonoi tämän päivän politiikassa etupäässä ulkoparlamentaarisissa liikkeissä, esimerkiksi Elokapinan kolmessa vaatimuksessa, joiden on määrä tuoda ilmastonmuutos politiikkaan.  Vuonna 1994 Stanfordin yliopistossa pitämissään luennoissa Havel puhui kaikkien kulttuurien jakamasta totuudesta, jonka ilmenemiselle on jätettävä tilaa, jotta ”planetaarinen demokratia” voisi tapahtua. Planetaarinen demokratia voisi hyvin olla ajankohtainen avaus vuonna 2022 ilmastonmuutoksen ja pandemian mankeloimalle poliittiselle mielikuvituksellemme.

Toisin kuin Daniel Brennan, en kuitenkaan usko, että Havelin moraalifilosofiaan perustuva poliittinen ajattelu pystyy sinänsä haastamaan uusliberalismia. Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Juuri talouden ja moraalin yhdistelmä on uusliberalismin ytimessä. Tätä havainnollistaa etenkin julkisen velan käsittäminen paitsi taloudellisena, myös moraalisena velvoitteena. Taustalla on usein kapeakatseinen ajatus ihmisestä ja valtiosta taloudellisena yksikkönä, joka on irrallinen historiallisesta tilanteesta sekä sen muutoksista. Tällöin moraalista tulee normittavaa moralismia.

Kenties havelilaista kansalaisrohkeutta osoittaisi näinä päivinä sen näkemyksen puolustaminen, että elämässä todella voi nousta esiin jotain yhteistä ja ihanteellista. Ihanteiden kiinnittäminen totuuden ideaan voi kuitenkin rajata ne poliittisen keskustelun ulkopuolelle, minkä tähden kritiikille on jätettävä tilaa.

Taneli Viitahuhta on väitöstutkija Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella sekä musiikintekijä.

Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Politiikasta taidetta -osakokonaisuuden toimittaja.

Artikkelia päivitetty julkaisusta pudonneella kappaleella ’Fenomenologia ja antikommunismi -osiossa’ 18.2.2022 klo 9.30 sekä kirjoitusvirheitä korjattu klo 20:00.

Julkaisu Kirja-arvio: Havel, filosofia ja uusliberalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan ytimessä on kyse sekä yhteiskunnallisten ryhmien että yksilöiden valtasuhteista ja toivottavasta käyttäytymisestä.

Valtarakenteet muokkautuvat tietoisesti ja tiedostamattomasti. Valta toimii sekä negatiivisesti kieltojen ja käskyjen avulla että positiivisesti suostuttelujen ja palkintojen avulla ohjaamalla toimijoiden eli subjektien elämää. Imperatiivit joko kieltoina tai suosituksina ovat tärkeä osa tätä ohjausmekanismia.

Artikkelissani pureudun työelämän poliittinen luonteeseen tarkastelemalla, kuinka työelämän toimijat tottelevat työelämässä imperatiiveja ja rajoittavat niiden välityksellä sekä toimintansa että tajuntansa annettuihin puitteisiin. Erittelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla.

Työelämän toimijoiden ideologinen ja poliittinen ohjailu

Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta. Tyydymme valittamaan kiirettä ja viestien tulvaa. Työssämme kestämme tekniikan aiheuttamat työnteon katkot. Pelkäämme tulevia organisaatiomuutoksia ja yhteistoimintaneuvotteluita.

Politiikan sivuuttamisen syinä ovat työelämässä tapahtuneet muutokset. 1970-luvulta alkaen on Suomessa siirrytty työelämän ongelmien henkilökohtaistamiseen ja ennen yhteiskunnallisena pidettyjen asioiden epäpolitisointiin. Kollektiivinen luokkakamppailu on vaihtunut henkilökohtaisia ratkaisuja vaativaan työn kehittämiseen ja työhyvinvointitoimintaan.

Työelämän kysymysten henkilökohtaistaminen niveltyy manageralismiin, jossa yhteiskunnallisten ongelmien hallinta nähdään insinöörimäisenä ratkaisutaitona. Ideologian marginalisointi tukeutuu järkiperäisen hallitsemisen asiantuntijoihin, joiden katsotaan tekevät päätöksiä vain tiedon ja faktojen perusteella.

Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta.

Henkilökohtaistaminen liittyy nykykapitalismissa edelleen keskeiseen uusliberalismiin. Se korostaa yksilön oikeutta toimia, ajatella ja käyttää rahojaan ilman valtiollisia rajoituksia. Taloudessa ja työelämässä painotetaan yksityisen omistusoikeuden ja elinkeinotoiminnan vapautta ja sopimusoikeutta. Samalla uusliberalismi korostaa yksilön omaa vastuuta vaikkapa työllistymisessä ja terveytensä vaalimisessa.

Uusliberalismin merkitys ei rajoitu julkituotuihin oppeihin, vaan se näkyy yhteiskunnan käytännöissä. Sitä pidetäänkin nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.

Työelämän poliittinen luonne ilmenee arjessa siten, että useimmat työelämän toimijat reagoivat tavalla tai toisella työelämän imperatiiveihin.

Uusliberalismia pidetään nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.

Ensinnäkin toimija hyväksyy kiellot ja suositukset. Toiseksi toimija voi soveltaa imperatiiveja omaan tilanteeseensa osaksi hyväksyen ja osaksi kieltäen ne. Toimija voi myös vastustaa imperatiiveja ja pyrkiä niiden ylittämiseen vaihtoehtoisella ajattelulla ja toiminnalla.

Seuraavassa tarkastelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla “uudessa työelämässä”.  Uudella työelämällä tarkoitan 2000-luvulla muotoutunutta työelämää niin Suomessa kuin muissa vastaavissa maissa. Uusi työelämä on painotetusti kognitiivista, kommunikatiivista, estetisoitunutta, henkilöitynyttä, joustavaa, säätelemätöntä ja prekaaria eli epävarmaa.

Asuuko meissä kaikissa kilpailija?

Kilpailulla ja kapitalismilla on vahva rakenteellinen yhteys. Kapitalistisessa markkinataloudessa yritysten keskinäinen kamppailu pääomien ja markkinaosuuksien kasvattamisesta tahdittaa taloutta.

Kilpailuimperatiivi ohjaa sekä yksityisiä yrityksiä että julkisen sektorin työorganisaatiota Suomessa. Suomalainen yhteiskunta on ristitty kilpailukykyvaltioksi. Kilpailu on oivallinen väline ohjata ihmisiä ja muokata ”yrittäjäminää”. Kilpailukyvystä on tullut pakkomielle ja nykykapitalistisen politiikan perustava ohjain.

Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin. Kilpailijoina toimijat mieltävät muut työelämän toimijat lähinnä kilpailijoina ja vastustajina.

Taloudellisen kilpailun korostuksella on negatiivisia vaikutuksia. Se eristää ja yksilöllistää toimijoita. Useimmat työn tekijät, sekä palkkatyöntekijät että yrittäjät, kilpailevat markkinoilla yksin. Aito yhteistyö käy kilpailutaloudessa yhä vaikeammaksi.

Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin.

Kilpailu-imperatiivi on vastaanotettu eri tavoin. Osa toimijoista hyväksyy kilpailukulttuurin arvot ja vaatimukset ja pyrkii kilpailemaan paremmin, vaikka se tuottaa heille pahoja ongelmia esimerkiksi omassa terveydessä. Monet toimijat sopeutuvat hiljaisesti näihin vaatimuksiin. Kolmanneksi osa toimijoista kritisoi ja vastustaa vaateita kilpailla aiempaa tehostetummin.

Vastustus voi olla passiivista vetäytymistä. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että työn tekijät tekevät vain välttämättömän työn. Toiseksi he voivat vetäytyä kokonaan irti virallisesta markkinaehtoisesta työelämästä. Kolmanneksi työn tekijät voivat kritisoida aktiivista kilpailuun kannustavia arvoja ja kehitellä toisenlaisia työelämän toimintamuotoja.

Yksilöt oman työnsä ja elämänsä sankareina

Individualismi korostaa, että yksilöiden ajatukset ja teot ratkaisevat. Individualisti on henkilö, joka pyrkii määrittämään oman toimintansa mahdollisimman itsenäisesti.

Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys. Liberalismi painottaa talouden markkinoilla toimivien yksilöiden valintoja muun muassa kapitalisteina, palkkatyöntekijöinä ja kuluttajina. Tähän liittyy työelämän ongelmien henkilökohtaistuminen ja epäpolitisoituminen.

Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys.

Individualististen asenteiden suosioon on monta syytä. Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla. Näin vaikkapa työnhakijan menestys pyritään tulkitsemaan hänen persoonallisuutensa kautta.

Individualismin kytkeytyen työelämän ongelmat mielletään usein myös yksilöiden lääketieteellisinä ja terveydenhuollollisina seikkoina. Tätä kutsutaan medikalisaatioksi. Suomessakin moni työelämässä pettymyksiä kokenut on  on parina viime vuosikymmenenä tulkittu masentuneeksi, vaikka osa ongelmasta on voinut piillä työelämän rakenteissa, kuten huonossa työtilanteessa tai liian raskaassa työssä.

Uusliberalistinen työpolitiikka vahvistaa individualismia. Se on vähentänyt kollektiivien merkitystä. Yleisten työehtosopimusten ja työlainsäädännön merkitys on laskenut ja paikallista, viime kädessä yksilöiden välistä, sopimista on lisätty. Myös työvoimapolitiikassa tähdennetään työnhakijoiden henkilökohtaisten valmiuksien ja oman yksilöllisen työpanoksen terästämistä.  Samalla on suosittu yksinyrittäjyyttä joko pakotettuna tai vapaaehtoisena yrittäjyytenä.

Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla.

Osa työn tekijöistä on ottanut tyytyväisyydellä ja innostuksella vastaan kasvaneen itsenäisyyden. Toisaalta joukko työn tekijöitä on kokenut  painetta  tehdä omia ratkaisuja, olla individualisti ja omia tuloksia tavoitteleva toimija. Jotkut kokevat tämän välttämättömänä muutoksen välttämättömänä.

Vastustus kutsuun olla työelämässä individualisti on tuottanut myös erilaisia aktiivisen vastarinnan muotoja. Yksilötasolla jokin taiteilija voi päättää toimia toisin ja haluta jakaa ideoita vapaasti kollegoilleen. Individualismiin perustuvalle toimijuudelle on työpaikkatasolla kehkeytynyt kollektiivisia vaihtoehtoja esimerkiksi yhteisöllisesti toimivien alustojen ja työtilojen muodossa. Uusia kilpailua ja yksilösuorituksia supistavia organisointitapoja ovat myös pienosuuskunnat, yhteiskunnalliset yritykset, käyttäjätuotanto ja avoimen lähdekoodin verkosto.

Realistit vaiko utopistit?

Kulttuurintutkija Mark Fisher on analysoinut kapitalisista realismia. Sen mukaan elämme maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme ja pyrkimyksiämme. Kaikki yhteiskuntaideat, jotka eivät pidä kapitalistista taloutta ja lähtökohtia välttämättömyytenä, ovat järjettömiä ja epärealistisia.

Uusliberalismi juurruttaa opeillaan käsitettyihin realiteetteihin rajoittumista. Tämän lisäksi monet käytännön konventiot ja pakot pönkittävät fatalistista alistumista ja sopeutumista todellisuuden lainalaisuuksiin mikrotasolla. Makrotasolla poliittinen oikeisto korostaa talouden kunnossa pitämistä ja yhteiskunnallisten uudistusten sovittamista taloudellisiin kehyksiin annettuina realiteetteina.

Monet työelämän toimijat pitävät vallitsevia työelämän ja talouden kapitalistisia käytäntöjä ja rakenteita luonnollisina ja järjellisinä.  Markkinat näyttävät neutraaleilta ja globaali talous ja työelämä rakentuvat väistämättömyyksien perustalle. Esimerkiksi kilpailevan työotteen kasvava merkitys otetaan monissa kotimaisissa työelämäntutkimuksissa ja työelämän kehittämisoppaissa kritiikittömäksi lähtökohdaksi.

Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.

Realistit sopeutuvat leipäpappeina annettuihin rakenteellisiin realiteetteihin. Tämä heikentää mahdollisuutta katsoa kauas tulevaisuuteen ja synnyttää toimijoissa kyynisyyttä sekä heikentää vaihtoehtojen etsintää.

Toki keskustelussa on löydettävissä kirjoituksia, joissa on ylitetty kapitalistisen realismin vaihtoehdoton ajattelu, kuten esimerkiksi Hanna Ylöstalo, Pilvi Porkola ja Suvi Salmenniemi ovat tehneet artikkelissaan.

Kriittisissä kirjoituksissa vallitsevia “välttämättömyyksiä” ei hyväksytä, vaan niitä arvostellaan. Täten esimerkiksi yrittäjäkasvatuksen luontevuutta ja ihannointia ei pidetä suotavana. Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.

Vastarinnan mahdollisuudesta

Nykykapitalistisen työelämän ja talouden rakenteita vastustetaan eri tavoin. Ensinnäkin on olemassa pientä ja suurta vastarintaa. Pientä vastarintaa harjoittavat yksilöt ja pienryhmät. He pyrkivät omassa elinpiirissään toimimaan toisin puuttumatta kuitenkaan työelämän ja talouden yleisiin rakenteisiin.

Suurta vastarintaa harjoittavat isot organisaatiot eli ammattiliitot, joukkoliikkeet ja poliittiset puolueet. Tässä yhteydessä ne voivat suhteutua nykykapitalismin talouden ja työelämän valtarakenteisiin joko reformistisesti tai kumouksellisesti.

Reformismia ilmentää esimerkiksi Hewlett-säätiön uuden talouden hahmotelma, jota yritetään ajaa Joe Bidenin presidenttikauden talouspolitiikan osaksi. Siinä painotetaan tuloerojen kaventamista rajoittamalla pääomatuloja. Se tähdentää työntekijöiden aseman vahvistamista työehdoista sovittaessa. Se ei pidä uusliberalismin lailla vapautta ja tasa-arvoa vastakohtina vaan toisiaan tukevina. Tästä syystä se painottaa koulutusmahdollisuuksien tasaamista ja palkkatasa-arvoa.

On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.

Filosofi Pierre Dardot ja sosiologi Christian Laval ovat esittäneet kumouksellisen vaihtoehdon uusliberalistiselle työelämälle. Se on mahdollista saavuttaa vain purkamalla uusliberaali hallinnointi ja ohjaus. Työelämän toimijoiden ei tule työskennellä entiseen malliin itseään yksilöllisesti kirittävänä subjektina.

Työtä ja taloutta tulisi kirjoittajien mielestä rakentaa vapaan kommunikaation ja aidon yhteistyön varaan. On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.

Sosiologi ja politiikan teoreetikko Peter Frase esittelee kirjassaan Four Futures neljä vaihtoehtoa nykykapitalismille. Näistä vaihtoehdoista globaalin pääoman tahdittamasta maailmasta vahvimmin eroaa ”kommunismi”. Kirjoittaja korostaa, että kommunistista yhteiskuntaa ohjaavat tasa-arvon periaate ja aineellinen yltäkylläisyys.

Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen.

Kaikki osallistuvat talouteen ja yhteiskunnan toimintoihin kykyjensä mukaan saaden takaisin taloudellisia hyödykkeitä ja yhteiskunnallisia palveluja tarpeidensa mukaan. Kommunistisessa yhteiskuntakehityksen vaiheessa kollektiivinen rikkaus on suurta ja yhteiskunnallista työnjakoa voidaan purkaa.

Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen. Tässä tutkimus ja julkinen keskustelu voivat olla tärkeissä rooleissa. Tältä osin tutkimuksen tulee hyödyntää politiikan tutkimuksen, työelämäntutkimuksen ja yhteiskuntapolitiikan kuten myös poliittisen taloustieteen näkökulmia.

Millaisia riittäviä ehtoja työelämän onnistuneet reformit tai kumoukset edellyttävät?

Ilkka Pirttilä on Tampereen yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, vapaa tutkija ja kouluttaja.

Julkaisu Työelämän imperatiivit ja politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu uusliberalismin käsitteestä, sen historiallisesta kehityksestä ja ajallisesta kestosta sekä vaikutuksesta jatkuu vilkkaana eri tieteenaloilla. Antropologit, ekonomistit, kasvatustieteilijät, sosiologit, politiikan tutkijat ja talousmaantieteilijät  määrittelevät jatkuvasti uudelleen uusliberalismin sisältöä ja rajoja. Vähemmän on keskusteltu siitä, miten uusliberalismi on muovannut oikeusajattelua ja miten sen oikeudellisia opinkappaleita on alettu viime vuosina uudelleenarvioida.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme, miten uusliberalismi on konkreettisesti muuttanut oikeusajattelua 1970-luvulta alkaen. Samalla kiinnitämme lainsäädännöstä ja viranomaiskäytännöstä nousevin esimerkein huomiota siihen, miten keskeisistä uusliberaalin oikeusajattelun kulmakivistä on alettu viime vuosina irtautua.

Oikeus uusliberalismin kaudella

Uusliberalismilla on myös merkittävä oikeudellinen ulottuvuus. Käsityksemme mukaan on mielekästä puhua erillisestä uusliberalismin kaudesta ja sille ominaisesta oikeudesta ja sijoittaa tuo kausi 1970-luvulta 2010-luvulle.

Uusliberalismilla on tätä pidempi aatehistoria – käsite luotiin viimeistään 1938  – ja se vaikuttaa edelleen. Edellä mainittu ajanjakso on kuitenkin helppo ymmärtää uusliberalismin huippukaudeksi, josta nyt on siirrytty saranavaiheeseen, jossa keskeisiä uusliberalismin opinkappaleita on laajasti kyseenalaistettu.

Havainnollistamme väitettä kolmella talouselämän oikeudellista sääntelyä koskevalla esimerkillä: keskusteluilla osakeyhtiön tarkoituksesta ja kilpailuoikeuden tehtävistä sekä suhtautumisella kansainvälisiin sijoituksiin.

Keskustelu osakeyhtiön tarkoituksesta

Yksi uusliberalismin kauden suurista liike- ja oikeustaloustieteellisistä manifesteista oli Milton Friedmanin New York Timesissa 1970 julkaistu essee A Friedman Doctrine – The Social Responsibility of Business Is to Increase Its Profits. Tekstissään Friedman esitti yksinkertaisen teesin: yrityksen johdon ainoa tehtävä on toteuttaa sen omistajien tahtoa lainsäädännön asettamissa puitteissa. Omistajien toive taas on tavallisimmin osakkeidensa arvon maksimointi. Ajatus tunnetaan shareholder value -teoriana, koska sen mukaan yritysjohdon tehtävä oli toteuttaa vain osakkeenomistajien etua.

Friedmanin esseen kärki kohdistui niihin, joiden mukaan liiketoiminnalla on lainsäädännön asettamien lisäksi muita sosiaalisia velvoitteita, kuten ylläpitää työllisyyttä tai torjua inflaatiota. Friedmanin mukaan tällaiset kuuluvat demokraattisessa järjestelmässä julkiselle vallalle, joka on vastuussa kansalaisille, toisin kuin yritysjohtajat.

Friedmanin kirjoitus on paitsi kiitetty myös kiistelty. Kriitikoiden mielestä osakkeenomistajien etusijaa korostavaa ajattelua parempi lähtökohta olisi jonkinlainen stakeholder value -teoria, jonka mukaan yhtiöiden johdon tulee punnita useiden eri sidosryhmien, kuten osakkeenomistajien, työntekijöiden, asiakkaiden ja paikallisyhteisöjen, suhteita.

Viime vuosina Friedmanin teoria, että yrityksen tarkoitus on ainoastaan tuottaa voittoa, on hylätty vähintään retoriikan tasolla yhä laajemmin.

Friedmanin edustamasta ajattelutavasta tuli kuitenkin osakeyhtiölainsäädännön ja oikeustaloustieteen perusta. Myös Suomen osakeyhtiölain mukaan osakeyhtiön ”toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin”.

Viime vuosina Friedmanin teoria on hylätty vähintään retoriikan tasolla yhä laajemmin. Ehkä eniten huomiota herätti Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmista yritysjohtajista koostuvan Business Roundtable -järjestön vuonna 2019 julkaisema tiedote Statement on the Purpose of a Corporation  -lausunto yrityksen tarkoitusperistä.

Järjestö on jo neljännesvuosisadan ajan julkaissut säännöllisesti tällaisen tiedotteen, mutta nyt siinä hylättiin ensimmäistä kertaa Friedmanin oppi, sillä sen ei katsottu enää vastaavan yritystoiminnan todellisuutta ja pitkäjänteistä sidosryhmäyhteistyötä.  Suunnanmuutos välittää vähintään symbolisen viestin,, mutta se voi johtaa myös laajempaan oikeudelliseen murrokseen.

Keskustelu kilpailuoikeuden tavoitteista

Uusliberalismin kauden toinen tunnettu oikeudellinen ilmiö oli kilpailuoikeuden tavoitteiden uudelleenmäärittely. Tässäkin Friedman oli vaikutusvaltainen taustavaikuttaja, vaikka tärkeimmät konkreettiset muutokset toteuttivat muut. Muutoksen hahmottamiseksi on syytä kerrata, miten kilpailuoikeus (antitrust) syntyi.

Modernissa muodossaan kilpailuoikeus juontaa 1890-luvulle, jolloin Yhdysvalloissa säädettiin ensimmäinen liittovaltiotasoinen kilpailulaki. Taustalla oli huoli aikakauden suurista trusteista eli yrityksistä, joilla oli lähes monopoliasema muun muassa teräksen valmistuksessa, öljyteollisuudessa ja sokerintuotannossa.

Vastareaktiona trusteille syntyi poliittista liikehdintää, joka korosti valtion aktiivista roolia talouden sääntelijänä. Kilpailuoikeus olikin merkittävä teema Yhdysvaltain sisäpolitiikassa 1890-luvulta aina 1930-luvulle.

1930-luvun kilpailuoikeutta leimasi tavoitteiden moninaisuus: kilpailuoikeuden nähtiin estävän taloudellisen vallan keskittymistä, suojaavan demokratiaa, turvaavan kuluttajien etuja ja varmistavan pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytyksiä suhteessa suuryrityksiin.

Seuraava vaihe oli Yhdysvaltain talous- ja poliittisen järjestelmän uudelleenarviointi 1930-luvulla, mikä tunnetaan nimellä New Deal. Sen myötä liittovaltion rooli talouden sääntelyssä korostui ja alkoi modernin amerikkalaisen liberalismin kausi, joka jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Tällä kaudella amerikkalainen kilpailuoikeus vaikutti maailmanlaajuisesti, koska Yhdysvaltain rooli maailmantalouden uudelleenrakentamisessa oli tärkeä ja osana sitä muiden maiden haluttiin säätävän amerikkalaistyyppisiä kilpailulakeja.

Aikakauden kilpailuoikeutta leimasi tavoitteiden moninaisuus: kilpailuoikeuden nähtiin estävän taloudellisen vallan keskittymistä, suojaavan demokratiaa, turvaavan kuluttajien etuja ja varmistavan pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytyksiä suhteessa suuryrityksiin.

Uusi muutos alkoi 1960- ja 1970-luvuilla. Yksi avainhahmoista oli amerikkalaisjuristi ja Chicagon koulukunnan edustaja Robert Bork. Chicagon koulu oli joukko talous- ja oikeustieteilijöitä, jotka suhtautuivat epäillen valtion kykyyn säännellä järkevästi markkinoita ja vastaavasti uskoivat markkinoiden tehokkuuteen hyvinvoinnin luojina.

Borkin mukaan kilpailuoikeus oli sisäisesti ristiriitainen järjestelmä, koska sen tavoitteet sotivat toisiaan vastaan. Jos kilpailuoikeus kieltää esimerkiksi yrityskaupat, johtaa se Borkin mukaan usein tehottomuuteen, koska tällöin ei synny mittakaavaetuja. Hinnan tehottomuudesta maksavat lopulta kuluttajat korkeampina hintoina.

Chicagon koulukunnan Robert Bork oli sitä mieltä, että lainsäädännön pitäisi suojata yksinomaan kuluttajahyötyä, vaikka se johtaisi markkinoiden keskittymiseen tai pienyritysten häviämiseen markkinoilta.

Kun kilpailuoikeus suojelee pienyrityksiä suurilta, tarkoittaa se usein kalliimpien hintojen yrityksien suojaamista tehokkaammilta kilpailijoilta. Kärsijöinä ovat taas kuluttajat, jotka nuo korkeammat hinnat maksavat. Borkin mukaan ratkaisu kilpailuoikeuden paradoksiin oli yksinkertainen: lainsäädännön pitäisi suojata yksinomaan kuluttajahyötyä, vaikka se johtaisi markkinoiden keskittymiseen tai pienyritysten häviämiseen markkinoilta.

Tämä kuluttajahyödyn maksimoinnin periaate löi Yhdysvalloissa läpi 1970- ja 1980-luvuilla ja se oli muun muassa presidentti Ronald Reaganin kaudella kilpailuoikeuden johtotähti. Käytännössä se tarkoitti kilpailuoikeuden täytäntöönpanon lieventymistä ja edesauttoi muun muassa 1980-luvun yrityskauppa-aaltoa.

Viime vuosina keskustelu kilpailuoikeuden tavoitteista on käynyt kiivaana.

Viime vuosina keskustelu kilpailuoikeuden tavoitteista on käynyt kiivaana. Esimerkiksi Saksan ja Ranskan hallitukset ovat vaatineet kauppapolitiikan kytkemistä kilpailuoikeuteen siten, että kilpailuviranomaiset suojaisivat eurooppalaisia yrityksiä kansainväliseltä kilpailulta.

Toinen ajankohtainen keskustelu koskee ympäristönäkökohtien kytkemistä kilpailuoikeuteen. On muun muassa esitetty, että kilpailijoiden väliseen yhteistyöhön olisi suhtauduttava perinteistä kilpailuoikeutta myönteisemmin silloin, kun yritykset pyrkivät vastaamaan ilmastonmuutoksen haasteisiin.

Kolmas laaja keskustelu keskittyy teknologiayhtiöiden ja alustojen asemaan. Perinteinen hintateoria on tylppä ase Facebookia ja Googlea sekä Amazonia vastaan, koska ne tarjoavat palveluita usein ilmaiseksi. Ongelmia syntyy pikemminkin yksityisyydensuojassa tai demokratian toiminnassa, jos taloudellinen- ja mediavalta keskittyy näihin.

Perinteinen hintateoria on tylppä ase Facebookia ja Googlea sekä Amazonia vastaan, koska ne tarjoavat palveluita usein ilmaiseksi.

Yhdysvalloissa onkin vireillä kanne Facebookin hajottamiseksi. Sen historiallinen esikuva on liittovaltion korkeimman oikeuden vuonna 1911 tekemä päätös hajottaa Standard Oil -trusti. Kilpailuoikeus ei ole ollut poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun valokeilassa samaan tapaan sitten 1930-luvun. Yhteistä useimmille puheenvuoroille on juuri uusliberalismin hylkääminen.

Ulkomaalaisten yritysostojen valvonta kiristyy

Kolmas uusliberalismin kaudelle ominainen ilmiö oli erittäin myönteinen suhtautuminen kansainvälisiin sijoituksiin ja yrityskauppoihin. Konkreettinen esimerkki tästä ovat vuosittain tehtävät vertailut siitä, miten paljon eri maihin on tehty ulkomaisia investointeja ja kuinka avoimena maiden investointipolitiikkaa ja -sääntelyä voidaan pitää. Oikeudellisesti tämä tarkoitti pääomamarkkinoiden vapauttamista ja erilaisten investointirajoitteiden purkamista. Myös Suomessa ulkomaalaisten investointien tekemistä on johdonmukaisesti helpotettu 1980-luvulta alkaen.

Tämän kehityksen intellektuaalisia avainhahmoja eivät olleet Friedman tai muut Chicagon koulukunnan edustajat. Heidän sijaansa taustalla vaikuttivat ennen kaikkea henkilöt, joita historioitsija Quinn Slobodian on kutsunut Geneven koulukunnaksi. Tällä koulukunnalla oli yhteyksiä saksalaiseen ordoliberalismiin ja Chicagon koulukuntaan, mutta heidän tukikohdakseen muodostuivat Genevessä sijaitsevat kansainväliset instituutiot, kuten kansainvälisen kaupan edistämiseksi 1947 solmittu tulleja ja kaupankäyntiä koskeva yleissopimusjärjestelmä GATT ja Maailman kauppajärjestö (WTO) sekä sveitsiläiset yliopistot.

Pääomaliikkeiden vapauttamiseen nojaava kansainvälinen talouspolitiikka on horjunut jo aiemmin, mutta etenkin viimeisten kolmen vuoden aikana lukuisat valtiot ovat tehostaneet ulkomaisten sijoitusten sääntelyä.

Slobodian luonnehtii Geneven koulukunnan tavoitteeksi talouden ja pääomien suojaamista uhkaavina pidetyiltä nationalismilta, demokratialta ja kolmannen maailman maiden itsenäistymiseltä. Heidän huomattavin saavutuksensa oli ulottaa uusliberalismi kansallisvaltioiden tasolta ylikansallisiin yhteyksiin. Instituutiotasolla tätä ilmensivät muun muassa Maailman kauppajärjestö ja erilaiset investointisuojasopimukset. Kehitys osuu ajallisesti yksiin eurooppalaisten ajaman rahoitusmarkkinoiden ”hallitun globalisaation” kanssa.

Viime vuosina tuuli on kuitenkin kääntynyt. Pääomaliikkeiden vapauttamiseen nojaava kansainvälinen talouspolitiikka on horjunut jo aiemmin, mutta etenkin viimeisten kolmen vuoden aikana lukuisat valtiot ovat tehostaneet ulkomaisten sijoitusten sääntelyä koronaviruspandemian siivittämänä.

Lisääntyneen sääntelyn lisäksi kansallisten viranomaisten herkkyys puuttua rajat ylittäviin sijoituksiin on kohonnut. Esimerkiksi vuonna 2018 yli 11 prosenttia rajat ylittävistä yrityskaupoista epäonnistui kiristyneen investointipolitiikan takia.

Suomessakin uudistettiin syksyllä 2020 laki ulkomaalaisten yritysostojen seurannasta. Uudistus toteutettiin kansallisen turvallisuuden varjolla, mutta sillä voi olla laajempia vaikutuksia muun muassa yrityskauppamarkkinaan.

Koronaviruspandemia suitsi kansainvälisiä investointivirtoja entisestään, mutta pääomien vapaa liikkuvuus on kaventunut OECD:n mukaan jo useita vuosia.

Uusliberalismi hiipumassa?

Nämä kolme talousoikeudellista esimerkkiä viittaavat siihen, että uusliberalismin huippukausi on päättynyt.

Kehitys alkoi viimeistään vuosien 2007-2009 finanssikriisistä ja sitä on vauhdittanut laajamittainen tyytymättömyys talouskuripolitiikkaan, keskustelu ilmastonmuutoksesta sekä käynnissä oleva pandemia, jonka aikana valtioiden ja keskuspankkien aktiivinen rooli taloudessa on korostunut voimakkaasti.

Muitakin esimerkkejä löytyy: keskustelu rahapolitiikan alistamisesta valtiontalouden tarpeisiin ja keskuspankkien vahva rooli taloudessa sekä talouskuripolitiikan entistä laajamittaisempi kritiikki kertovat samaa tarinaa.

Puhumme mieluummin uusliberalismin saranakohdasta kuin romahduksesta.

Tulevaisuuden ennustaminen on kuitenkin riskialtista. Siksi puhumme mieluummin uusliberalismin saranakohdasta kuin romahduksesta.

Jos kirjoituksessa esitetyt keskustelut ja kehityskulut jatkuvat samansuuntaisina, saattaa ajanjakso 1970-luvun puolivälistä finanssikriisiin näyttäytyä jälkipolville erillisenä historiallisena ajanjaksona, uusliberalismin aikana, joka nyt on päättynyt.

Toni Malminen on kilpailu- ja asianajajaoikeuden työelämäprofessori Itä-Suomen yliopistossa ja yritysjuridiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Mikko Rajavuori on Suomen Akatemian tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Julkaisu Uusliberalismi saranakohdassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailman ja yhteiskunnallisten olosuhteiden muutos luo jatkuvasti uusia haasteita tunnetuille yhteiskunta- ja talouspoliittisille malleille. Viime aikoina muun muassa talouslehti Financial Times ja useat USA:n suuryritysten johtajat ovat esittäneet kannanottoja siihen suuntaan, että kapitalistinen järjestelmä olisi jopa rakennettava uudestaan.

Se, että tällaiset kapitalismin linnakkeet esittävät mainittuja näkemyksiä, kuvaa olosuhteiden erikoisuutta jo ennen koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilaa. Ratkaisuja tarjotakseen talouspoliittisten aatteiden tulisi pystyä uudistumaan ja kehittämään uusia ja kestäviä ratkaisuja nykypäivän ongelmiin.

Liberalismi on talouspoliittisena ajatusmallina kyennyt menneisyydessä hyvinkin huomattavaan muutokseen maailman mukana. Pystyykö se siihen myös tulevaisuudessa?

Liberalismin historiaa

Liberalismi on äärimmäisen laaja-alainen ja monimuotoinen kokonaisuus. Sen ilmenemismuodot ulottuvat muun muassa taloudellisesta liberalismista ja poliittisesta liberalismista arvoliberalismiin. Liberalismin eri ulottuvuudet ja suuntaukset voivat myös olla ja hyvin usein ovatkin keskenään ristiriitaisia.

Tässä artikkelissa käsittelyn kohteena ovat nimenomaan liberalismin erilaiset tulkinnat talouspoliittisena aatteena. Huomattavaa on, että erityisesti myös tässä suhteessa erilaiset liberalismin suuntaukset ovat usein enemmän tai vähemmän keskenään ristiriitaisia.

1700-luvulla elänyt moraalifilosofi Adam Smith kehitti opin luonnollisesta taloudellisesta vapaudesta, jonka vallitessa koko yhteiskunnan hyvinvointi edistyisi parhaalla mahdollisella tavalla. Pelkistetysti todettuna ja tulkittuna taloudellisten rajoitusten poistuttua kaikki toimisi ikään kuin itsekkyyksien harmonian myötä ”näkymättömän käden” ohjaamana.

Adam Smith kehitti taloudellisen liberalismin oppinsa vastaukseksi nimenomaan 1700-luvun merkantilistisen sääty-yhteiskunnan talouselämän aikaansaamiin ongelmiin.

Historiallisena kontekstina on tärkeä muistaa, että Smith kehitti taloudellisen liberalismin oppinsa vastaukseksi nimenomaan 1700-luvun merkantilistisen sääty-yhteiskunnan talouselämän aikaansaamiin ongelmiin. Talous piti vapauttaa syntyperään pohjautuvia eliittejä ja erilaisia monopoleja suosineen sääntelyn vallasta.

Smithin ajatusten pohjalta mahdollisimman laajaa taloudellista vapautta on tarjottu jatkuvasti talouspolitiikan perustaksi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi tai suositusti.

1800-luvun Britanniassa muun muassa taloustieteilijä David Ricardo ja niin sanottu manchesterilainen koulukunta veivät taloudellisen liberalismin ajattelun äärimmilleen. Esimerkiksi lapsityövoiman käytön kieltämistä jotkut koulukunnan edustajat eivät hyväksyneet, koska tämä kielto loukkasi sopimisen vapautta. Pahimmillaan tiukka sitoutuminen tällaisiin periaatteisiin muodostui manchesterilaisessa koulukunnassa liberalismille epätyypillisiksi dogmeiksi, kuten politiikan tutkija Anthony Arblaster kuvaa.

Uusliberalismi oli ”viimeisen vuosisadan merkittävin liberalismin teorian uudelleenmuotoilu”, eli sekin jo sinällään hyvä osoitus liberalismin muuntautumiskyvystä.

1900-luvulla taloustieteilijät Ludwig von Mises, Friedrich Hayek ja Milton Friedman olivat esimerkkejä keskeisistä ajattelijoista, jotka ammensivat Smithin ajatuksista ja 1800-luvun liberalismista, ja joiden pohjalta kehittyi nykyäänkin voimissaan olevat uusliberalismin laaja traditio. Tästä perinteestä nousi myös libertarismi.

Uusliberalismi ei kuitenkaan ole mikään suora jatke manchesterilaiselle liberalismille vaan oma hyvin monivivahteinen suuntauksensa. Kuten eurooppalaiseen filosofiaan ja politiikkaan erikoistunut yliopistotutkija Timo Miettinen toteaa, uusliberalismi oli ”viimeisen vuosisadan merkittävin liberalismin teorian uudelleenmuotoilu”, eli sekin jo sinällään hyvä osoitus liberalismin muuntautumiskyvystä.

Klassisen liberalismin kritiikki

Valtiotieteen maisteri Marianne Sandelin havainnollistaa hyvin, kuinka Smithin ajatuksia on kautta aikojen väärintulkittu usein nimenomaan historiallinen konteksti unohtaen. Smithin ajan merkantilistinen yhteiskunta etuoikeuksineen oli hyvin erilainen. Taloudellinen sääntely oli aivan erilaista kuin se on ollut myöhempinä vuosisatoina. Tuon yhteiskunnan uudistamiseen ja vapauttamiseen kehitetyt ratkaisumallit eivät näin ollen välttämättä suoraan sovi muihin aikoihin.

Jo 1800-luvulla havaittiin, että näkymätön käsi ei tuonut varallisuutta kaikille, vaan teollisen vallankumouksen edetessä ja yhteiskunnan muuttuessa pikemminkin aiheutti suuria yhteiskunnallisia epäkohtia. Seurauksena taloudellista liberalismia nousi haastamaan muun muassa sosialismi.

Myös liberalismin piirissä kritiikki manchesterilaista talousliberalismia kohtaan kasvoi. Tästä kritiikistä lähtien liberalismi loi nahkansa. 1800–1900 -lukujen vaihteessa kehittyi klassisen liberalismin rinnalle liberalismin uusi suunta, sosiaaliliberalismi, joka tarjosi ratkaisuja uudenlaisen yhteiskunnallisen tilanteen ja äärimmäisen taloudellisen vapauden ongelmiin.

Myös liberalismin piirissä kritiikki manchesterilaista talousliberalismia kohtaan kasvoi. Tästä kritiikistä lähtien liberalismi loi nahkansa. Syntyi sosiaaliliberalismi.

Sosiaaliliberalismi muovasi liberaalia ajattelua suuntaan, jossa sosiaalireformit ja valtion toiminnan laajentaminen eivät olleet viimeiseen asti vältettäviä pahoja vaan päinvastoin hyveitä. Liberalismin ei tullut keskittyä ongelmiin ja kysymyksiin, jotka olivat etualalla sukupolvi tai vuosisata sitten, vaan kysymyksiin, jotka olivat kyseisen ajankohdan tärkeimpiä.

Tämän liberalismisuuntauksen merkittävin teoreetikko oli brittiläinen sosiologian professori ja lehtimies L. T. Hobhouse, ja hänen pääteoksensa Liberalism (1911) suuntauksen huomattavin muotoilu.

Sosiaaliliberalismin ja sosialismin rajanveto on ilman muuta oma kysymyksensä. Karkeasti voisi todeta, että sosiaaliliberalismi eroaa sosialismista ainakin siinä, että sen pohjana kuitenkin oli kaikessa yksilö ja yksilön erilaiset vapaudet. Sosialismin ajattelun lähtökohtana taas oli kollektiivinen yhteisö. Myöskään minkäänlaista sosialismille ominaista luokka-ajattelua sosiaaliliberalismista ei löydy.

Sosiaaliliberalismin menestys

Sosiaaliliberalismin eräänlaista voittokulkua todistettiin pitkään 1900-luvulla. Vaikka sosiaaliliberaalit puolueet itsessään eivät välttämättä menestyneet, niiden edustamat aatteet kyllä nousivat kukoistukseen.

Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen talouspoliittisen ajattelun merkittävästi vaikuttanut taloustieteilijä J. M. Keynes oli liberaali  ja kehitteli teorioitansa nimenomaan sosiaaliliberalismin lähtökohdista ja vuosisadan vaihteen sosiaaliliberalismin teoreetikkojen pohjalta.

Myös taloustieteilijä William Beveridge, joka tunnetaan parhaiten yhden miehen komiteana toisen maailmansodan aikana laatimastaan raportista Social Insurance and Allied Services, oli liberaali. Tämä Beveridgen raportti nimenomaan vaikutti hyvin oleellisesti Ison-Britannian toisen maailmansodan jälkeiseen hyvinvointivaltionkehitykseen.

Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että Yhdysvaltain huomattavin suuntaus hyvinvointivaltiomallia kohden, presidentti F. D. Rooseveltin New Deal asemoitui varsin selvästi juuri sosiaaliliberalismin piiriin. Roosevelt myös pyrki erityisesti esittämään ohjelmansa nimenomaan liberaalina projektina.

Sosiaaliliberalismin tradition jatkeeksi liittyy 1900-luvun jälkipuoliskolla omana kehityskulkunaan myös muun muassa filosofi John Rawlsin ajattelu.

Muuttuvat aatteet

Länsieurooppalainen hyvinvointivaltio on siis periaatteessa hyvin pitkälti sosiaaliliberalismin ajattelun mukainen luomus. Voi hyvin sanoa, että sosiaaliliberalismin ratkaisut tavallaan pätivät varsin hyvin liki vuosisadan, sillä siinä määrin arvostettu ja toimiva malli sosiaaliliberalismin ideoiden mukaisesti kehittynyt hyvinvointivaltio oli pitkään 1900-luvulla.

Sosiaalidemokratian taas voi sanoa pohjautuvan ennemmin sosiaaliliberalismiin, kuin sosialismiin, saati kommunismiin. Kuten Anthony Arblaster teoksessaan The Rise and Decline of Western Liberalism (1984)  toteaa sosiaalidemokratian versio, joka hyväksyy hillityn kapitalismin yhdistettynä hyvinvointivaltioon, on hyvinkin sosiaaliliberalismin perillinen. Sosiaaliliberalismi ja sen perilliset olivat siis 1900-luvulla eittämättä varsin toimiva vastaus 1800-luvun lopun ongelmiin.

Hyvinvointivaltiomalli on kuitenkin nykypäivän globalisaation haasteissa kärsinyt jonkinasteisen haaksirikon, tai ainakin kohdannut vaikeuksia. Näissä oloissa myös uusliberalismi on noussut puolen vuosisadan takaisia aikoja voimakkaammin haastamaan sitä.

Brittiläisen liberalismi- ja ideologiatutkijan Michael Freedenin mukaan aatteet ja näistä etenkin liberalismi ovat muuntautumiskykyisiä. Liberalismi onkin taipunut, tietyt peruskäsitteensä säilyttäen, mutta niille hyvin erilaisia painotuksia antaen varsin erilaisiin muotoihin. Tämän sosiaaliliberalismin ja klassisen taloudellisen liberalismin selvät erot hyvin osoittavat.

Kun hyvinvointivaltiomalli on kohdannut vaikeuksia, uusliberalismi on noussut puolen vuosisadan takaisia aikoja voimakkaammin haastamaan sitä.

Molemmat antavat hyvinkin erilaisia painotuksia liberalismin perusperiaatteille. Sosiaaliliberalismi nosti vapauden käsitteen rinnalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin käsitteet, kun taas klassinen liberalismi oli painottanut vapautta selvästi näiden käsitteiden kustannuksella.

Suuntausten erojen ytimessä ovat myös erilaiset vapauden määritelmät, negatiivinen ja positiivinen vapaus. Klassiselle liberalismille vapaus oli ennen vapautta jostakin, kuten sorrosta tai rajoituksista. Sosiaaliliberalismille taas vapaus oli myös vapautta johonkin, kuten inhimillisen hyvän tavoitteluun.

Muuttuva maailma on yksi olennainen syy joka saa aatteet muuttumaan. Toimintaympäristön muutos luo luonnollisesti muutospaineita myös aatteille ja ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.

Liberalismin merkittävästä muuntautumiskyvystä olosuhteiden muuttuessa selvästi kertoo se, miten liberalismi sosiaaliliberalismin myötä kehitti klassisen liberalismin rinnalle hyvin erilaisen tulkinnan reilu vuosisata sitten.

On liberalismi uudistunut muutenkin. Uusliberalismi on myös elävää liberalismin teorian uudelleenmuotoilua, kuten Miettinen korostaa. Samoin muun muassa Keynesin, Beveridgen ja Rawlsin ajattelu on sosiaaliliberaalin tradition uudistumista. Sekä uusliberalismi että sosiaaliliberalismi ovat siis myös omina suuntauksinaan olleet sisäisesti hyvin muuntautumiskykyisiä.

Tarve uudenlaiselle liberalismille?

Maailma ja yhteiskunnat ovat muuttuneet niin 1900-luvun alkuvuosikymmenistä kuin myös Beveridgen raportin ja keynesiläisen talouspolitiikan sittemmin hiipuneesta voittokulusta toisen maailmansodan jälkeen. Tilanne on selvästi erilainen kuin se oli puolitoista tai edes puoli vuosisataa sitten.

Työelämä on murroksessa ja muutokset ovat huomattavia verrattuna viime vuosisadan teollisuusyhteiskunnan malleihin. Ilmastonmuutos ja ympäristöuhat ovat nekin nousseet eri tavalla esiin haastamaan totuttuja taloudellisia malleja. Globalisaatio ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten rajat ylittävä verkottuminen ja ylikansallisten suuryritysten nouseva valta edustavat nekin erilaista tilannetta. Viimeisimpänä maailmaa on mullistanut koronaviruksen aiheuttama kriisi, jonka kaikkia seurauksia voi tässä vaiheessa vain arvailla.

Maailmassa on selvästi erilaiset olosuhteet kuin sosiaaliliberalismin pohjana olleessa yhteiskunnassa sata vuotta sitten. Yhtä lailla tilanne on erilainen myös verrattuna uusliberalismin viime vuosisadan kehityksen aikaisiin olosuhteisiin.

Sosiaaliliberalismin mukainen hyvinvointivaltio ja sen ratkaisut eivät enää toimi samalla tavalla kuin ennen. On ymmärrettävää, että muuttuvaan maailmaan haetaan uusia aatteita, jotka voisivat selittää maailmaa, politiikkaa ja yhteiskuntaa. Vastausta etsitään herkästi tutuista, aikanaan toimiviksi todetuista aatteista.

On mahdollista, että vain vähittäinen muutos sen enempää sosiaaliliberalismin kuin uusliberalisminkin pohjalta ei välttämättä tässä tilanteessa riitä.

On kuitenkin mahdollista, että vain vähittäinen muutos sen enempää sosiaaliliberalismin kuin uusliberalisminkin pohjalta ei välttämättä tässä tilanteessa riitä. Maailman nykyistä muutosta voisi hyvin verratta siirtymään 1700-luvun esiteollisesta, merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta 1800–1900-lukujen teolliseen ja kapitalistiseen maailmaan.

Liberalismi kehitti menestyksekkään vastauksen tuohonkin muutokseen. Nyt sen pitäisi talouspoliittisena ajatteluna muuttua jälleen vastaamaan nykypäivän haasteita eikä niitä, jotka olivat etusijalla menneinä aikoina.

Liberalismilla aatteena on kuitenkin vahva pohja muuttua jälleen, omien peruskäsitteidensä pohjalta. Liberalismi siis kaipaa uudelleen ajattelua, joka taivuttaisi liberalismin peruskäsitteet sellaiseen yhdistelmään, joiden myötä vastaus nykypäivän ongelmiin löytyy myös liberalismin perustalta.

Juha Kolumäki on poliittisen historian väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Luoko liberalismi jälleen nahkansa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun talouden ohjausta ja yhteensovittamista koskevat säännöt ja mekanismit luotiin 20 vuotta sitten, ajateltiin, että sääntöjen tulee olla selkeitä ja kriteerien yksiselitteisiä.

On ongelmallista, että tästä tavoitteesta on etäännytty ja samalla vastuusuhteet jäsenvaltioiden ja unionin välillä ovat hämärtyneet. Suomi on monien muiden maiden tavoin ajanut sääntöjen ja mekanismien selkeyttämistä, mutta tässä ei ole edistytty.

Talous- ja rahaliitossa politiikka ja talous kietoutuvat yhteen. EMU on ollut integraation syvenemisen keskeinen etappi ja symboli.

Poliittinen kunnianhimo, joka on tullut näkyviin huippukokouksissa ja EU-instituutioiden tavoitteenasettelussa, kulkee kaukana edellä konkreettisia päätöksiä ja toimenpiteitä. Monet askeleet, kuten yhteinen eurobudjetti, näyttävät jäävän auttamatta puolinaisiksi.

Talous- ja rahaliittoa ei pitäisi kehittää politiikka vaan talous edellä.

Talous- ja rahaliittoa ei pitäisi kehittää politiikka vaan talous edellä. Kysymys ei ole vain politiikasta ja taloudesta, vaan yhtä lailla myös juridiikasta ja instituutioista, joiden tasapainon horjuttaminen on ongelmallista. Tähän vaikuttaa lisäksi se, että EU-aluetta halkoo samanaikaisesti kaksi jakolinjaa: etelä ja pohjoinen sekä länsi ja itä.

Jos unionia ja euroaluetta halutaan vahvistaa ja integraatiota syventää, on tarkoitusperiä tarkistettava. Integraation syveneminen liittyy markkinaintegraatioon, jonka tuntuvin esimerkki ovat sisämarkkinat. Markkinaintegraatio edeltää poliittisen tason integraatiota ja on sen edellytys.

Vastuu julkisen talouden vakaudesta ja velkaantumisesta on yhä jäsenvaltioilla

Talous- ja rahaliittoa voidaan tarkastella sisämarkkinoiden näkökulmasta. Tiiviisti integroituneilla sisämarkkinoilla rajat ylittävät häiriöt olisivat ongelma. Tämä koskee myös kilpailevia devalvaatioita. Häiriöiden torjumiseen ja yhteisen edun huomioon ottamiseen liittyvät Maastrichtin sopimuksen määräykset talouspolitiikan koordinaatiosta.

Tottakai EMUn aikaansaamiseen liittyi poliittisia tavoitteita. On kuitenkin hyödyllistä pohtia myös taloudellisia argumentteja, jotka on usein ohitettu. EMUa suunniteltaessa elettiin aikaa, jolloin talouden toimintaympäristö oli muuttumassa ja kansallisten rajojen merkitys vähenemässä.

EMUa suunniteltaessa elettiin aikaa, jolloin talouden toimintaympäristö oli muuttumassa ja kansallisten rajojen merkitys vähenemässä.

Tähän liittyen pöydällä oli myös pankkiunioni, niin kriisinhallinta kuin valvonta. Siihen palattiin vasta vuoden 2008 finanssiriisin jälkeen, vaikka jo aiemmin oli nähty, kuinka pankki- ja rahoitusmarkkinat olivat kietoutuneet yhteen yli rajojen.

Kun EMU siirtyi niin sanottuun kolmanteen vaiheeseen vuonna 1999, oli edeltäneen laajan keskustelun ja selvitystyön tuloksena selvä, että euroalue ei ole teorian mukainen optimaalinen valuutta-alue. Markkinoiden integroituminen oli esimerkiksi suhdannevaihtelujen osalta vielä kesken.

Tämä heijastui Maastrichtin sopimuksen EMU-artikloihin, joita täydensi talouspolitiikan koordinaatiota koskeva lainsäädäntö, kuten neuvoston asetuksista muodostuva vakaus- ja kasvusopimus.

Samalla sovittiin epävirallisesta yhteistyöstä jäsenvaltioiden ja Euroopan keskuspankkijärjestelmän välillä niin kutsutussa euroryhmässä. Keskuspankkijärjestelmän itsenäisyys haluttiin säilyttää.

Syntyneen institutionaalisen järjestelyn mukaan vastuu julkisen talouden vakaudesta ja velkaantumisesta kuului edelleen viime kädessä jäsenvaltioille. Koska yhteisen rahan oloissa yksittäinen jäsenvaltio saattaa asettua vapaamatkustajan asemaan, koskee euroaluetta myös yhteisvastuu.

Yhteisvastuuta, joka liittyy kaikkeen integraatioon, kuten sisämarkkinoihin, voidaan hallita sääntelyllä.

Vastuunjakoa on säännelty vuosien aikana, kun säädöksiin on tehty muutoksia. Kehikon muutoksista on raportoitu säännönmukaisesti sekä valtiovarainministeriön julkaisuissa että Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Komission julkistama aineisto, joka on syntynyt koordinaatiomenettelyjen yhteydessä, on hyvin yksityiskohtainen

EMUn kuviteltiin olevan pakkopaita ja turvasatama

Alkuperäinen sääntökehikko, jolla luotiin puitteet markkinoiden toiminnalle, heijasti saksalaista ordoliberalismia. Toisaalta matkan varrella siihen on tehty muutoksia, kun vastuuta on siirretty takaisin jäsenvaltioille esimerkiksi tasapainotavoitteiden tai korjaavien toimien määrittelyn osalta.

Ajan kuluessa on tasapainoteltu yhtäältä talouskurin ja toisaalta markkinakurin välillä. Edellinen riippuu siitä, kuinka velvoittavia säännöt ovat. Aluksi EMUn kuviteltiin olevan sekä pakkopaita että turvasatama.

Markkinakuri, jota on vaikea mieltää talouspolitiikan välineeksi, on osoittautunut puolestaan epäjohdonmukaiseksi ja yllätykselliseksi. Kun kriisin myötä heikkoihin maihin kohdistuneet markkinareaktiot kärjistyivät, sääntelykehikko jouduttiin ottamaan uudelleen piirustuspöydälle, jotta sen uskottavuus säilyisi.

Ajan kuluessa on tasapainoteltu yhtäältä talouskurin ja toisaalta markkinakurin välillä.

Yhtäältä kehitettiin tehokkaampaa toissijaista lainsäädäntöä ja toisaalta unionitason tavoitteet, kuten sitoutuminen korjaaviin toimenpiteisiin, vietiin kansalliseen lainsäädäntöön. Mallina tässä oli saksalainen legalistinen lähestymistapa, niin sanottu velkajarru. Suomessa tätä lainsäädäntöä on kutsuttu nimellä fipo-laki.

Talouspolitiikan koordinaatiota koskeva EU-oikeus ja sitä täydentävät käytännesäännöt muodostivat sääntelykehikon. Tähän liittyivät vielä ECOFIN-neuvoston yksittäisiä maita koskevat suositukset ja päätökset.

Yhtäläisen kohtelun periaatteen vuoksi niistä syntyi ennakkotapauksia, joihin voitiin vedota. Kehikko ei ole mekaaninen pakkopaita, koska komissiolle ja neuvostolle on annettu harkinnanvaraa. Tästä syystä talouskuri on monesti joustanut.

Päätökset liiallisista alijäämistä osoittavat talouskurin joustaneen. Kriisin puhjettua monille jäsenvaltiolle osoitettiin suosituksia korjaaviksi toimiksi. Tilanteen vakavuuden vuoksi näitä toimia varten annettiin aikaa neljästä viiteen vuotta. Monet maat saivat lisäaikaa kriisin jatkuessa.

Kehikko ei ole mekaaninen pakkopaita, koska komissiolle ja neuvostolle on annettu harkinnanvaraa.

Usein väitetään, että säännöt eivät mahdollista elvytystä. Komissio käynnisti yhdessä jäsenvaltioiden kanssa vuosina 2009–2010 mittavan elvytyssuunnitelman, johon muun muassa Suomi ja Saksa panostivat yli 3 prosenttia bruttokansantuotteestaan.

Näiden panostusten ja automaattisten vakauttajien yhteisvaikutuksen arvioitiin olleen noin 5 prosenttia bkt:sta ja kasvuvaikutuksen 1,6 prosenttia. Ongelmaksi osoittautui sovittu irtaantumisstrategia, joka ei toteutunut. Useiden maiden alijäämät ja velkaantuminen kasvoivat.

Sääntökehikkoa on kutsuttu uusliberalistiseksi, koska se nojautuu markkinoilta haettuun luottamukseen. Uusliberalismille on monia tulkintoja. Taloustieteilijä Joseph Stiglitz samaistaa sen ”markkinafundamentalismiin”.

Hollantilainen historioitsija Nicholas Mulder kytkee uusliberalismin hallitustenvälisyyteen. Kun uudet jäsenvaltiot ovat tulleet unionin jäseniksi, niiden on ollut pakko sopeutua alkuperäisen ytimen omaksumaan markkinakuriin.

Sekä Stiglitz että Mulder – kuten monet muutkin ulkopuoliset tutkijat – ovat pitäneet ongelmana euroalueen keskitetyn päätöksenteon puuttumista.

Politiikantutkija Timo Miettisen mukaan uusliberalismia ei pitäisi nähdä pelkästään markkinafundamentalismina. Tässä yhteydessä kiinnostavia ovatkin Miettisen mainitsemat valtion roolin uudelleentulkinta sekä EU:n liberaalin talouskonstituution asema, jolla on yhtymäkohtia Stiglitzin ja Mulderin eurokritiikkiin.

Tulisiko toimivaltasuhteita tarkistaa?

Kysymys kuuluu, onko EU:n nykyinen finanssipolitiikan hajautettu, sääntöihin nojaava toimivaltajako kestävä ja perusteltu.

Voimakkainta eurokritiikkiä Suomessa on esittänyt EuroThinkTank, jonka mukaan yhteinen raha estää (valuutta)markkinoiden kautta tapahtuvan sopeutuksen. Koska jäsenvaltioiden tuottavuuserot ovat tuntuvia eikä lähentymistä ole tapahtunut, on edessä ajan myötä joko tulonjakounioni tai euroalueen hajoaminen.

Tämän kritiikin ongelma on se, että siinä on esitetty vain äärivaihtoehtoja.

Kritiikki liittyy myös talouskuriin. Koska kriisiin ei voitu vastata devalvaatiolla, on sääntöjen puitteissa jouduttu harjoittamaan tarpeettoman kireää finanssipolitiikkaa. Tämä ei koske vain Suomea vaan koko euroaluetta, minkä vuoksi kasvuympäristö on ollut heikko ja Euroopan keskuspankki (EKP) on ottanut vastoin sääntöjä vastuuta euroalueen taloudesta.

Eurosta eroamisen tai euroalueen hajoamisen seuraukset olisivat arvaamattomat.

Molemmat näkökohdat voidaan kyseenalaistaa. Eurosta eroamisen tai euroalueen hajoamisen seuraukset olisivat arvaamattomat. Brexit on antanut viitteitä siitä, kuinka tiiviisti eurooppalaiset maat ovat keskenään integroituneet.

Nykytilaa korvaamaan on esitetty erilaisia järjestelyjä, jotka ovat kuitenkin poliittisesti ja taloudellisesti epärealistisia. Yhtäältä ne puuttuvat jäsenvaltioiden budjettiautonomiaan ja toisaalta yliarvioivat komission viranomaisten kyvyn ja mahdollisuuden ohjata euroalueen talouskehitystä.

Keskuspankin keskeistä roolia ja demokraattisen kontrollin puutetta on kritisoitu. Ekonomisti Jussi Ahokas katsoo tämän johtaneen uuteen keskuspankkikapitalismin vaiheeseen.

Perussopimuksista juontuvia peruskiviä on varmasti vaikea lähteä siirtelemään. Voidaan hyvin olettaa, että painopiste on jälleen siirtymässä finanssipolitiikan suuntaan ja asetelma normalisoituu ainakin joiltakin osin.

Tähän viittaa se, että julkinen talous on useimmissa jäsenvaltioissa vakautunut. Poliittista liikkumavaraa on syntynyt usein osapuolten tulkintojen kautta sinänsä tiukasta lainsäädännöstä ja institutionaalisista asetelmista huolimatta.

Julkisen talouden valvonta on yhteydessä EMUn markkinakuriin. Jos kansallisella tasolla ei kyetä varmistamaan julkisen talouden vakautta ja kestävyyttä, astuu markkinakuri kuvaan.

Markkinapaineiden hallinta ei ole niinkään komission vaan erityisesti jäsenvaltioiden intressissä.

Sääntelykehikko on toiminut

Kaikesta kritiikistä huolimatta on kiinnostavaa, että sääntelykehikko on toiminut keynesiläisittäin, vastasyklisesti. Alijäämät ja velka kasvoivat tuntuvasti kriisin alussa muun muassa koordinoidun elvytysohjelman seurauksena. Kasvun vauhdittuessa EU-alueen julkinen talous alkoi vahvistua jo vuosina 2014–2016.

Kritiikkiä voi esittää siitä, että jäsenvaltioita ei kohdeltu yhdenvertaisesti. Tässä painotettiin suurten maiden kuten Ranskan ja Italian vaikutusta euroalueen kokonaiskysyntään.

Lähtökohdat ovat nyt erilaiset. Kun vuonna 2008 unionialueen julkinen talous oli 2,4 prosenttia alijäämäinen, niin viime vuonna alijäämä oli vain 0,5 prosenttia. Tämä mahdollistaa toimet taantuman lieventämiseksi yhdessä EKP:n toimien kanssa.

Myös työttömyysaste on painunut 10 vuoden takaiselle tasolla. Luvut löytyvät EU:n talous- ja rahoitusosaston ja Eurostatin julkaisuista.

Kriisimaiden sopeutusohjelmat ovat perustuneet troikan eivätkä unionin sääntökirjaan.

Erityistä kritiikkiä on osoitettu kriisimaiden kohteluun, jonka on katsottu osoittavan ”talouskurin” armottomuutta. Tosiasiassa kriisimaiden sopeutusohjelmat ovat perustuneet troikan eli Euroopan komission, EKP:n ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n käsiohjaukseen eivätkä unionin sääntökirjaan.

Vaikka valinnanvaraa saattoi olla vähän, toimenpiteet on aina muodollisesti hyväksytty myös asianomaisen maan parlamenteissa tai perustuslakituomioistuimissa.

Integraation syventämiseen liittyy poliittisia ja taloudellisia riskejä

Talouskuri-ajattelua voidaan tarkastella top down- tai bottom up -näkökulmasta. Edellistä edustaa poliittisen talouden tutkija Mark Blyth, jonka asiaa käsittelevä teos on laajalti levinnyt. Blyth pitää talouskuria vaarallisena ideologiana ja määrittelee sen tietoiseksi deflaatioksi, jolla pyritään sopeuttamaan taloutta alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja.

Tämä vaikuttaa kovin vieraalta, jos bottom up -näkökulmasta katsotaan sitä, mitä tällä vuosikymmenellä EU:ssa on tehty julkisen talouden vakauden ylläpitämiseksi. Tällä tavoin on haluttu kyseenalaistaa julkisen talouden kurinalaisuutta (fiscal discipline), joka on perusta keskipitkän aikavälin taloudenpidolle ja varautumiselle väestön ikääntyessä.

Suomessa tämä on ollut periaatteena julkisen talouden hoidossa jo pitkään, mikä mahdollisti sen, että olimme varsin hyvin valmistautuneet talouden romahdukseen kriisin puhjetessa. Mitään ideologista on vaikea myöskään liittää siihen. että Suomen ja unionialueen talous on varautunut uuteen taantumaan.

Uusliberalistinen talousohjauksen kritiikki on kohdistunut koordinaation hajautettuun toteutukseen. Vuonna 2015 julkaistu viiden puheenjohtajan raportti, joka tähtää liittovaltioon vuonna 2025, näyttäisi edellyttävän keskitettyä johtamista, euroalueen ”valtiovarainministeriön” aikaansaamista.

Tähän voidaan esittää kaksi huomautusta, joista ensimmäinen on poliittinen ja toinen talouspoliittinen.

Ensinnäkin integraation syventämistä on pidetty poliittisesti tärkeänä. Unionin ja EMUn kannalta tähän liittyy kuitenkin merkittäviä riskejä.

EMU ei koske vain euroalueen jäseniä vaan myös niitä maita, jotka eivät ole siihen vielä liittyneet.

Jos ajetaan unionin budjettivallan kasvattamista jäsenvaltioiden kustannuksella, poliittinen vastustus tulee olemaan voimakasta, jopa niin, että euroalue saattaa säröillä. Budjettisuvereniteetti on keskeinen osa kansallista itsemääräämisoikeutta.

EMU ei koske vain euroalueen jäseniä vaan myös niitä maita, jotka eivät ole siihen vielä liittyneet. Päätöksiä euroalueen uudistamisesta voidaan tuskin tehdä ilman, että kaikki maat osallistuvat ja hyväksyvät. Ulkopuolisten maiden liittymiseksi tarvitaan houkuttimia.

Kriisirahaston lisäksi tarvitaan myös euron yhteistä budjettia, mutta sen kasvattaminen riittävän suureksi nettomaksajien toimesta on epätodennäköistä. Näyttääkin siltä, että euroalueen budjetti kuivuu kokoon.

Taloudellinen haaste on, että euroalue ei ole optimaalinen tulevinakaan vuosina, erityisesti jos ja kun se laajenee edelleen. Tuottavuuserot säilyvät ja tarve reagoida poikkeavaan suhdannekehitykseen pysyy.

Olevissa oloissa johtopäätös on, että hajautettu, sääntöihin perustuva lähestymistapa on edelleen toimivin ratkaisu. Esimerkiksi ennustelukujen epävarmuus ei tue päätösperäistä suhdannetasausta, jota komission taholta on väläytetty.

Keskitetyn lähestymistavan taustalla on komission ajatus euroalueen kokonaiskysynnän ohjaamisesta. Jos tätä halutaan, riittää että neljä suurta maata sovittavat talousarvionsa yhteen. Pienten maiden kannattaa keskittyä vain omiin suhdanteisiinsa.

Keskuspankkipolitiikkaan ja finanssipolitiikkaan painottunut EU-tason keskustelu on ohittanut talouden rakenteet, jotka ovat keskeinen osa budjettipolitiikkaa

Keskuspankkipolitiikkaan ja finanssipolitiikkaan painottunut EU-tason keskustelu on ohittanut talouden rakenteet, jotka ovat keskeinen osa budjettipolitiikkaa. Kipeimmät politiikkakysymykset liittyvät rakenteellisiin uudistuksiin. Unionin tasolla näistä – kuten eläkeuudistuksista – on käyty keskustelua, mutta ratkaisut tehdään jäsenvaltioissa.

Vielä tärkeämpi argumentti nykyisen toimivaltajaon puolesta on, että talousstrategian tulee jatkossa kattaa myös rakenteet, eli hyödyke-, palvelu- ja työmarkkinoiden toiminta. Unionin ja euroalueen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että jäsenvaltiot kykenevät uudistumaan ja kohottamaan tuottavuutta.

Rakenteet ovat – samalla tavalla kuin suhdanteet – maakohtaisia. Läheisyysperiaatteen kannalta on vaikea nähdä, että unioni ryhtyisi harjoittamaan keskitetysti rakenteiden uudistamista koskevaa politiikkaa.

Ilkka Kajaste on eläkkeellä oleva finanssineuvos ja apulaisosastopäällikkö valtiovarainministeriössä. Kajaste on kirjoittanut runsaasti artikkeleita talous- ja rahaliitosta ja toiminut vuosina 2001–2014 sijaisjäsenenä EU:n talous- ja rahoituskomiteassa (EFC).

Julkaisu Talouden ohjaus ja markkinat Euroopan unionissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalistinen poliittis-taloudellinen ideologia on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt purkamaan hyvinvointivaltion roolia ja julkisen sektorin palveluita korvatakseen näitä yksityisillä markkinoilla. Taloudelliset tehokkuusvaatimukset ja uudet hallintatavat ovat tulleet tutuksi Suomessakin Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Uusliberalismi näkyy myös kansalaisuuteen ja osallistumiseen liittyvissä vaatimuksissa.

Uusliberalismia on pidetty yksilökeskeisenä ideologiana, jossa korostuu yhtäältä yksilön vastuu ja toisaalta yksilön mahdollisuudet rakentaa omaa elämäänsä. Tämä ilmenee esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin tunnetussa tokaisussa ”ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”.

Sittemmin Thatcherin toteamaa on kyseenalaistettu. Britannian työväenpuolue alkoi puhua yhteisöllisyydestä 1990-luvun alussa osana puolueen uutta linjaa. Myös konservatiivipuolue erityisesti David Cameronin johdolla kiinnostui yhteisöistä. Yksi esimerkki tästä muutoksesta on Britannian 2010-luvun alun Big Society -kokeilu, joka pyrki voimaannuttamaan paikallistason toimijoita.

Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita.

Tarkoitus oli samalla ajaa alas julkisia palveluita lisäämällä vapaaehtoistoimijoiden, naapurustojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden roolia. Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita. Big Society oli eräänlainen ratkaisu talouskurin, jatkuvien leikkausten ja taloudellisten kriisien aikakaudella.

Uusliberalistisessa yhteiskuntapolitiikassa ja kansalaisyhteiskunnan tasolla fokus on siirtynyt yksilöstä yhteisöön. Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

Kommunitarianismi ja sosiaalinen pääoma yhteiskuntateoreettisena pohjana

Ratkaisu hyvinvointivaltion roolin kaventumiseen ja sosiaalisiin ongelmiin on yhteisö. Tämän seurauksena yhteisöt idealisoitiin. Uusliberalistisessa kansalaisuus- ja osallistumisideologiassa yhteiskuntateoreettista oppia on haettu sosiologi Amitai Etzionin kommunitarianismista ja sosiaalisen pääoman käsitteestä, nimenomaan sen putnamilaisessa merkityksessä.

Politiikan tutkija Robert D. Putnamin sosiaalisen pääoman käsite kuvaa yhteisöjä ja verkostoja. Sosiaalinen pääoma on keskeistä luottamukselle, vastavuoroisille normeille, hyvin toimiville instituutioille ja ylipäätään yhteiskunnalle. Sosiaalisen pääoman puute taas on yhteydessä kaikkeen siihen, mikä ei yhteiskunnassa toimi.

Sekä kommunitarianismin että sosiaalisen pääoman käsitteen keskiössä ovat yhteisöt, joihin kuuluminen tuottaa mahdollisemman paljon hyvää kansalaisille. Kommunitarianismissa yhteisöön (esimerkiksi perhepiiriin tai muihin ryhmiin) kuuluminen ja osallisuus ovat välttämättömiä ihmisen hyvinvoinnille. Koska yksilöt – jotka ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja ­– voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä yhteisöissä, yhteisöjen vahvistaminen on keskeinen päämäärä.

Uusliberalistisessa kommunitarianismissa yhteisöt pyritään tekemään mahdollisimman houkutteleviksi ja vaihtoehdoiksi valtiojohtoiselle hallintojärjestelmälle.

Kun ihmisten jokapäiväiset verkostot ovat rakentuneet optimaalisella tavalla, jossa tietyt normit jaetaan kollektiivisesti ja luottamus sekä vastavuoroisuus kukoistavat, on seurauksena kasvava talous – varsinkin, jos talouskasvu syntyy ”ilmaiseksi” toimivasta yhteisöllisyydestä ilman, että esimerkiksi hyvinvointivaltiolla ja sen jakamilla resursseilla on asian kanssa tekemistä.  Tässä tosin on unohtunut, että sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat olleet korkeinta Pohjoismaissa, joissa hyvinvointivaltion rooli on ollut perinteisesti suurin.

Yhteisökehittämistä ylhäältä alas

Yhteisön, osallistumisen ja sosiaalisen pääoman merkitys nähdään nimenomaan paikallistasolta ja kansalaisista lähtevänä toimintana (”bottom to up”). Silti sen keskeiset lähtökohdat muotoillaan ylätasolla, EU:n ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n asiakirjoissa.

Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

EU:n kansalaisuusasiakirjoja tutkineen politiikan tutkija Katja Mäkisen mukaan kansalaisuus ja osallistuminen sijoitetaan EU:n luomiin valmiisiin kehyksiin, joissa velvollisuudet ja vastuu korostuvat. EU:n tarkoitus ei ole lisätä kansalaisten vallan käyttöä eli mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihin tai ajaa omia intressejään.

EU:n ja OECD:n tasolta ideologia valuu ministeriöiden kautta poliittisten ohjelmien tasolle ja alkaa ohjata poliittisia käytäntöjä ja resurssien jakoa. Samoin liberaalit ajatuspajat ovat ottaneet yhteisökehittämisen omakseen. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ajatellaan voitavan tuottaa eliittivetoisesti ylhäältä alaspäin.

Tässä ajattelussa yhteisöt korvaavat vanhanaikaiseksi ja rikkinäiseksi käsitetyn hyvinvointivaltion. Sosiologi Gerard Delantyn mukaan yhteisöt ovat vastakohta yhteiskunnalle ja valtiolle mutta myös yksilökeskeisyydelle.

Yhteisökehittäminen liittyy politiikkaan ja poliittisiin ohjelmiin ja käytäntöihin, joiden pyrkimyksenä on kehittää, parantaa ja voimaannuttaa paikallisyhteisöjä luomalla uusia käytäntöjä, toimintoja ja projekteja esimerkiksi kyläyhteisöissä, naapurustoissa ja asuinalueilla. Tavoitteena on parempi kansalaisuus, jossa yksilöt ja yhteisöt yhdessä osallistuvat toimintaan, sosioekonominen kehitys, hyvinvointi ja muutos.

Yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen.

Usein yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen. Yksinäisyys on nostettu uusliberalistisessa retoriikassa aikamme keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi; kenties, koska yksinäisyys nähdään yksilön tai yhteisön psykologisena puutteena, eikä sen ratkaisemiseksi tarvita yhteiskunnalliset rakenteet tunnistavaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhteisökehittämisen roolin korostuminen poliittisissa ohjelmissa ja käytännöissä edustaa muutosta siinä, miten kansalaisuus ymmärretään. Aiemmin kansalaisuuteen liittyvät oikeudet olivat universaaleja: kaikille tarkoitettuja. Nyt korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita. Yhteisöjen ja aktiivisuuden korostaminen on keino ideologisesti ohjata kansalaisuutta.

Korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita.

Esimerkiksi hallintotieteiljä Bill Cooke ja maantietelijä Uma Kothari sekä yhteisökehittämisestä kirjoittanut Margeret Ledwith ovat kritisoineet uusliberalistista yhteisöä ihannoivaa lähestymistapaa. Heidän mukaansa sen pyrkimyksenä on oikeuttaa ja siirtää vastuu hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, yhteisöille ja yksilöille piilottaen kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja resurssien jakamisesta sekä hiearkkisista valtasuhteista.

Yhteisöjä ihannoiva suuntaus sisältää poliittisia ja ideologisia tavoitteita, jotka liittyvät kysymykseen siitä, millainen yhteisön ja yksilön tulee olla.

Maaseutupoliittiset ohjelmat ja ihanteellinen maaseudun kansalainen

Erilaiset yhteisön, osallistumisen ja kansalaisuuden ideaalit ovat keskeinen osa maaseutupoliittisia ohjelmia, jotka jäljentävät EU:n ja valtionhallinnon alue- ja maaseutupoliittisia visioita ja hallitsevaa poliittista retoriikkaa. Ne kertovat siitä, millainen on ihanteellinen maaseudun asukas. Osin pyrkimys on luoda uudenlaista moraalista toimijuutta ylhäältä alaspäin.

Tutkimuksemme mukaan Suomen Kylätoiminta ry:n valtakunnallisissa kylätoimintaohjelmissa – jotka ovat osa suomalaista maaseutupolitiikkaa ja sisältävät toimenpide-ehdotuksia – näkyy 2000-luvun alkupuolelta 2010-luvun loppupuolelle ohjelma ohjelmalta lisääntyvä aktiivisen kansalaisen vaatimus. Idea on, että maaseudun kyläyhteisöjen tulisi ottaa enemmän vastuuta omien asioidensa järjestämisestä. Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Kylätoimintaohjelmissa, joita on yhteensä neljä (1. Kylätoiminnan suuntaviivat 2000–2002, 2. Voimaa kuin pienessä kylässä 2003–2007, 3. Vastuuta ottava paikallisyhteisö 2008–2013 ja 4. Voimistuvat kylät, vahvistuvat lähiyhteisöt 2014–2020), ilmenee kolmenlaista ihannekansalaista koskevaa teemaa.

Ensinnäkin ihannekansalainen on vastuullinen. Vastuu syntyy syvästä rakkaudesta ja lojaaliudesta kotiseutua kohtaan.  Ohjelmat ihannoivat yhteisöä ja pyrkivät rakentamaan positiivista identiteettiä ja kiintymystä sitä kohtaan. Yhteisöön kuuluminen ja varsinkin sen hyväksi toimiminen esimerkiksi varaamalla aikaa vapaaehtoisten työtehtävien suorittamiselle nähdään tärkeänä.

Toiseksi aktiivinen yrittäjyys, yritteliäisyys ja yrittäjähenkisyys – yhtenä uusliberalismin keskeisimpänä mantrana – on ohjelmien mukaan yhteisölle hyväksi. Maaseutuyhteisöissä on perinteisesti arvostettu kovaa työtä, ahkeruutta ja vastuullisuutta hyveinä, ja ohjelmat vetoavatkin sopivasti juuri näihin arvoihin. Yrittäjyys kansalaisten omaksumana asenteena luo uusia mahdollisuuksia.

Vaikka maaseudulla onkin ongelmia, kuten väestön vanheneminen, muuttotappio, palveluiden väheneminen ja yksipuolinen elinkeinorakenne, aktiivinen yrittäjyys luo ratkaisuja näihin ongelmiin ilman valtion holhousta.  Esimerkiksi palveluiden tuottaminen voisi tapahtua yksityisen yrittäjyyden ehdoilla yhteisön toimesta.

Kolmanneksi ohjelmat arvostavat positiivista, innovatiivista ja muutosystävällistä kansalaisuutta. Maaseutu ei pelkästään profiloidu ruoan tuottajana, vaan tuottaa myös muita hyödykkeitä, kuten kulttuuria (joka tuottaa sosiaalista pääomaa), hyvinvointia, palveluita sekä energiaa.

Myös naapureiden välinen apu tai talkootyö ovat kaikki taloudellisen logiikan kautta ymmärrettäviä vaihdon välineitä. Ohjelmien mukaan kyläyhteisön tekemä työmäärä on valtava, jos se mitattaisiin euroissa.

Samoin esimerkiksi maiseman brändääminen edustaa uusia innovaatioita ja bisnesmahdollisuuksia. Ohjelmien mukaan maaseutu tarjoaa kansalaisilleen optimistisessa hengessä mahdollisuuden luovuuteen.

Maaseudun ongelmat ohitetaan ohjelmissa nopeasti ja yhteisö pyritään mobilisoimaan tavalla, joka sisältää moraalisen ideaalin kunnon kansalaisuudesta. Kiinnostavaa on, että hyvinvoinnin välttämättömät ehdot sivuutetaan. Hyvinvointi vaatii resursseja, ja koska valtion puoleen ei voi aina kääntyä, niiden ajatellaan tulevan implisiittisesti toimijoiden asenteellisesta muutoksesta, ajankäytön uudelleen organisoimisesta sekä uusien innovaatioiden ja bisnesmahdollisuuksien omaksumisesta.

Ohjelmat esitetään poliittisesti neutraaleina niin, että ne eivät ole vasemmalla tai oikealla. Samoin epätasa-arvoon liittyvät kysymykset sivuutetaan, eikä konflikteja tunnisteta. Tämä strategia pyrkii epäpolitisoimaan ohjelmissa esitetyt asiat ja maaseutupolitiikan, mikä on tyypillinen piirre uusliberaalissa logiikassa.

EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä.

Maaseutupoliittisten ohjelmien analysointi osoittaa, että EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä. Uusliberalistinen ideologia muokkaa sanomaansa poliittisesti helpommin hyväksyttävämpään muotoon: kukaan tuskin vastustaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen vahvistamista.

Sumuverhon takaa löytyy kuitenkin uusliberalismin perusajatus eli valtion roolin ja palveluiden vähentäminen sekä kapitalistisen logiikan tuominen uusille alueille, mutta myös kansalaisuuden idean muuttaminen.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiologian yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. YTT Kaisu Kumpulainen on yliopistonopettaja Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa -maisteriohjelmassa (KUMU) Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Local Government Studies -lehdessä julkaistuun artikkeliin ”Promoting Neoliberal Ideology in Finnish Rural Community Development: the Creation of New Moral Actors”

Julkaisu Yksilöstä yhteisöön: Uusliberalistinen ihanne­kansalainen maaseutu­poliittisissa ohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2018 uutisoitiin, että markkinaliberaali ajatushautomo Libera pyrkii yhdessä asianajotoimisto Boreniuksen kanssa haastamaan suomalaisen työsopimusjärjestelmän kantelemalla siitä Euroopan komissioon. Kantelu on ensimmäinen kerta, kun yleissitovuutta käsitellään Euroopan komissiossa.

Vapaus merkitsee Liberalle ”ulkoisen pakon poissaoloa ja liittyy olennaisesti vastuuseen”. Libera haluaa siis profiloitua liberalismin ja vapauden äänitorvena ja puolestapuhujana. Vapaus ”ulkoisen pakon poissaolosta” viittaa suoraan negatiiviseen vapauskäsitykseen, jota liberalismissa tyypillisesti onkin korostettu.

Puoluepoliittisesti Libera on sitoutumaton, mutta täysin poliittisesti riippumattomasta tai ideologiattomasta ajatuspajasta tuskin voidaan puhua, kun hallituksen puheenjohtajana istuu kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ja varapuheenjohtajana pankkiiri Björn Wahlroos. Wahlroos on nimennyt suurimmiksi esikuvikseen taloustieteen isänä pidetyn Adam Smithin, monetaristisen koulukunnan tunnetuimman edustajan Milton Friedmanin sekä laissez-faire-kapitalismin puolesta puhuneen kiistellyn kirjailija Ayn Randin.

Sinänsä Liberan hyökkäyksessä ammattiyhdistysliikettä vastaan ei ole mitään yllättävää. Kanta edustaa varsin yleiseurooppalaista oikeistoliberaalia linjaa työnantajien ja työntekijöiden suhteesta. Vastaavanlaisia oikeistoliberaaleja tai libertaareja ajatuspajoja löytyy kaikkialta Euroopasta.

Kiinnostavaa on kuitenkin vertailla, kuinka paljon nykyliberalismi resonoi varhaisen, klassisen liberalismin kanssa ja millaiseen liberalismin haaraan se asettuu. Koska työntekijöiden ja työnantajien välinen suhde on noussut niin vahvasti Suomen poliittiselle agendalle, analysoin eurooppalaisen liberalismin klassikoita erityisesti tästä näkökulmasta.

Liberalismin juuret

Kaikki liberalismin muodot ovat ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä. Yhtäältä sillä on tarkoitettu niin sanottua vanhaa liberalismia, toisaalta sitä on pidetty synonyyminä liberalismille. Jotkut ovat rinnastaneet klassisen liberalismin peräti konservatismiin. Harvinaista ei myöskään ole asettaa vastakkain yhtäältä klassinen liberalismi ja toisaalta Leonard Hobhousen (1864–1929) aloittama sosiaaliliberalismin perinne, joka on tyypillisesti nähty vasemmalle kallellaan olevana liberalismin haarana.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on skotlantilainen moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Samansuuntaisia ajatuksia olivat tosin esittäneet jo aiemmin Bernard Mandeville (1670–1733) (”Private vices, public benefits”) sekä suomalainen pappi ja valistusajattelija Anders Chydenius (1729–1803).

”Pohjolan Adam Smithiksi” kutsutun Chydeniuksen pääteoksena pidetään taloudellisen liberalismin ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten esitystä Kansallinen voitto (1765), jossa Chydenius esitti 11 vuotta ennen Smithin Kansojen varallisuuden julkaisua tämän näkymätöntä kättä vastaavan teoriansa talouden vapauttamisen positiivisista seurauksista yhteiskunnille.

Teoksessaan Chydenius hyökkää merkantilismia, merkantilistista valloituspolitiikkaa, konservatismia sekä protektionismia vastaan. Hän kritisoi valtion virkojen myymistä sekä säädyille kuuluvia erioikeuksia ja rajoituksia.

Chydeniuksen kritiikki kohdistui erityisesti papistoa, aatelia, virkamiehiä ja muita etuoikeutettuja vastaan, joiden hän totesi elävän talonpoikien työstä. Näin hän pyrki kääntämään keskustelun talonpoikien asemasta etuoikeutettujen asemaan.

1700-luvulla vallalla olleen käsityksen mukaan talonpojat ja työväestö tuli pitää köyhinä, jotta he eivät laiskottelisi. Chydenius päinvastoin esitti, etteivät työntekijät ole laiskureita, jotka pitää pakottaa tekemään valtio rikkaaksi, vaan elinvoimaisia yksilöitä, jotka vapaina omaa onneaan tavoitellessaan tulevat hyödyttäneeksi koko yhteiskuntaa. Hän vastusti tiukasti myös hintojen ja palkkojen sääntelyä sekä työpakkoa ja vaati työntekijöille oikeutta valita työnantajansa.

Chydeniuksen ajatukset vaikuttavat siis varsin erilaisilta verrattuna tämän päivän oikeistoliberaaleihin, joiden puolustaessa esimerkiksi Suomen aktiivimallia välittyy usein taustalla oleva ajatus laiskoista ja saamattomista työttömistä, joita on patistettava tekemään edes jotain. Teoksessaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista Chydenius kirjoittaa:

”Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.”

Ajalleen perin epätyypillisesti Chydenius puolusti köyhiä ja heikommassa asemassa olevia ja puhui demokratian ja työläisten oikeuksien puolesta. Chydeniuksen liberalismi poikkeaa varsin merkittävästi nykypäivän oikeistoliberaalista ajattelusta, jossa ei korostu köyhien oikeudet vaan yritysten intressit.

Adam Smith – väärin ymmärretty liberalisti

Smithin ajatukset muistuttavat monessa mielessä Chydeniuksen näkökulmia. Myös Smithin pyrkimys talouden vapauttamiseen oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja tämän aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen ja siten vapauden lisääminen. Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja sitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan.

Smith katsoi, että vapaa talous tuottaa myös muunlaista vapautta. Tämän hän puolestaan näki johtavan lopulta yhteiskunnan kokonaisvaltaisen vaurauden, kukoistuksen, hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymiseen. Toisin kuin tyypillisesti esitetään, Smith ei ollut taloustieteilijä tai poliittinen taloustieteilijä vaan moraalifilosofi. Hänen pohdiskelunsa taloudesta tai kaupallisen yhteiskunnan luonteesta kytkeytyivät aina laajemmin kysymyksiin hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Myös Smithin kohdalla hänen modernit ihailijansa unohtavat usein kontekstin, johon hänen talousajattelunsa erottamattomasti kytkeytyi. Tänä päivänä liberalistiksi itseään kutsuvat vetoavat Smithin auktoriteettiin puolustaessaan vapaiden markkinoiden, globaalin vapaakaupan, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuutta. Smithin ajatuksiin nojataan myös kritisoitaessa hyvinvointivaltiota, progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja rikkailta köyhille.

Merkantilismi ja luonnollisen vapauden järjestelmä

Yksi Smithin yhteiskunnallisen kritiikin kohde oli 1700-luvun talouspoliittinen järjestelmä, jota hän kutsui merkantilismiksi, koska se suosi ennen kaikkea suurkauppiaita ja industrialisteja pienyrittäjien, työläisten ja perheviljelijöiden kustannuksella. Suurkauppiaat ja industrialistit pystyivät vaikutusvallallaan suostuttelemaan valtaapitävät säätämään lakeja, jotka suosivat heidän henkilökohtaisia etujaan.

Kansojen varallisuus ei peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ne olivat Smithin mukaan mitä tyypillisimmin yleisen edun vastaisia. Smithin kritiikin kohteena ei siis ollut valtion puuttuminen talouteen sinänsä, vaan sellainen valtio, joka toimii suurliikemiesten oman edun tavoittelun välikappaleena.

Merkantilismin tilalle Smith ehdotti luonnollisen vapauden järjestelmää, jossa kaikki suurkauppiaita ja industrialisteja koskevat säädökset, erioikeudet ja rajoitukset on poistettu. Kansojen varallisuus ei siis peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ajatuksena oli, että yksilöt ovat tasaveroisesti vapaita tavoittelemaan omia taloudellisia päämääriään parhaaksi katsomalla tavalla, kunhan eivät niin tehdessään tule loukanneeksi muiden vastaavia oikeuksia. Huomautuksen arvoista on, että Smithin aikana oli tiukasti säädeltyä, kuka sai harjoittaa mitäkin ammattia, eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta ollut tietoakaan.

Hänen kirjoitustensa taustalla oli kaupallisen yhteiskunnan nousu, joka mahdollisti aikaisempaa suuremman varallisuuden kasvun. Smith ei kuitenkaan arvostanut kaupallista yhteiskuntaa ja varallisuuden kasvua itseisarvoisesti vaan pikemminkin siksi, että ne tekivät mahdolliseksi myös enemmistöä edustavien työläisten kohtuullisen ja ihmisarvoiseen elämään tarvittavan materiaalisen elintason.

Valtion tehtävät luonnollisen vapauden järjestelmässä

Vaikka Smith kirjoitti luonnollisesta vapaudesta, ei hänen mainettaan valtiolliseen talouteen puuttumisen täydellisenä vastustajana voi kuitenkaan pitää totuudenmukaisena. Hän ei katsonut, että luonnollisen vapauden järjestelmä pysyisi pystyssä ilman valtion apua vaan päinvastoin.

Smith oli valmis sallimaan valtiolle erilaisia tapoja puuttua vapaan talouden toimintaan. Valtion tuli muun muassa huolehtia, ettei suuria etuja itselleen kahmivia taloudellisia keskittymiä pääse syntymään.

Juuri tämän vuoksi hän kritisoi yksityisiä monopoleja. Kritisoidessaan monopolioikeuksia Smith kritisoi ennen kaikkea tyypillisiä tapauksia, joissa suurliikemiehet olivat onnistuneet suostuttelemaan valtiovallan asettamaan säädöksiä, jotka takasivat heille etuoikeuksia suhteessa muihin.

Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Smith katsoi valtiolla olevan kolme pääasiallista tehtävää. Valtion tuli suojella kansalaisiaan ulkoisilta uhilta ja pitää pysyvää armeijaa. Sen täytyi suojella kansalaisia toisiltaan ja ylläpitää poliisi- ja oikeuslaitosta. Valtion kuului myös tarjota yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia palveluita, jotka ovat kannattamattomia yksityisille toimijoille, mutta välttämättömiä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Jälkimmäisillä hän tarkoitti esimerkiksi kansalaisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa, jotta nämä voisivat elää ihmisarvoista elämää – muun muassa sellaista koulutusta, johon työläisilläkin olisi varaa. Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Näkymätön käsi

Smith esitti, että kun kaikki suurkauppiaita koskevat erioikeudet ja rajoitukset poistetaan, vapautuu yhteiskuntaan mekanismi, jonka avulla ihmisten oman edun tavoittelu tulee ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana hyödyttäneeksi yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tämä ajatus oli kuitenkin täysin riippuvainen kahdesta oletuksesta, jotka käyvät hyvin ilmi Kansojen varallisuuden ainoassa kohdassa, jossa hän käyttää ilmaisua “näkymätön käsi”.

Ensimmäinen niistä oli, että yrittäjille on luontaista investoida saamansa voitot siihen maahan, jossa ovat ne hankkineet. Toinen oletus oli, että yrittäjät investoivat voittonsa uuteen työvoimaan, ei työvoiman tarvetta vähentävään teknologiaan.

Yrittäjien tiettyyn rajaan saakka vapaa voitontavoittelu lopulta edistää siis koko yhteiskunnan vaurautta ja hyvinvointia. Heidän menestyessään syntyy uusia työpaikkoja ja kun työn kysyntä kasvaa, on työläisillä varaa vaatia parempia palkkoja. Kumpikaan oletuksista ei kuitenkaan päde nykymuotoisessa maailmantaloudessa.

Smith ei myöskään osannut ennakoida tilannetta, jossa valtavia rahasummia sijoitetaan estoitta toiselle puolelle maailmaa ja yritykset sijoittavat voittonsa työntekijöiden tarvetta vähentävään teknologiaan eikä uuteen työvoimaan. Toisin kuin taloussäätelyn purkua vaativat tapaavat nykyään esittää, yritysten menestymisen ja tuotannon kasvun sekä työvoiman kysynnän välillä ei enää ole välttämätöntä korrelaatiota.

Yrittäjät saattavat sijoittaa voittonsa joko teknologiaan tai yhä suurempiin omistajilleen maksamiin osinkoihin. Mitä pidemmälle teknologisoitumistrendi etenee, sitä heikommaksi korrelaatio yritysten menestyksen ja työläisten aseman välillä muuttuu. Smithin näkymätön käsi ei nykymaailmassa enää hänen tarkoittamallaan tavalla päde.

Yhteiskuntaluokat ja työläisten asema

Smithin modernit seuraajat ovat olleet hiljaa myös hänen yhteiskunnallistaloudelliseen ajatteluunsa oleellisesti kuuluvista yhteiskuntaluokista. Smith jakoi ihmiset kolmeen ryhmään sen mukaan, mistä nämä saivat elantonsa.

Maanomistajat saivat tulonsa maankorosta, industrialistit ja suurkauppiaat voitoista ja työväki oli palkkatulojen varassa. Näistä ensin mainitun asema oli Smithin mukaan ylivoimaisesti paras, kun taas jälkimmäisten elämää määritti eniten epävarmuus ja jatkuvat, raskaat ponnistelut toimeentulon takaamiseksi. Työläisten asemaa heikensi myös se, että heidän elantonsa oli täysin riippuvaista voitolla eläviltä saatavasta työstä.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään. Työläisiä kiinnostaa saada mahdollisimman korkea palkka työstään, kun taas työnantajat haluavat maksaa niin vähän kuin mahdollista.

Epäreilun tilanteesta tekee kuitenkin se, että työläisten myymä hyödyke on heidän oma työnsä, jolloin he joutuvat aina luopumaan osasta ”mukavuuttaan, vapauttaan ja onnellisuuttaan” sekä se, ettei työläinen voi valita olla myymättä työtään. Industrialisti taas voi aina päättää olla myymättä hyödykkeitään, mikäli katsoo, ettei tarjottu hinta ole kyllin korkea.

Smithin mukaan tilanne oli erityisen epäreilu, koska 1700-luvun Isossa-Britanniassa laki kielsi työläisiltä omien yhteisöjen muodostamisen, joiden avulla nämä olisivat voineet yhdessä taistella työnantajia vastaan:

”Ei ole parlamentin päätöstä, joka kieltäisi yhteenliittymät työn hinnan laskemiseksi, mutta on lukuisia päätöksiä, joilla kielletään yhteenliittymät sen nostamiseksi.”

Työnantajat taas olivat ”aina ja kaikkialla eräänlaisella sanattomalla mutta pysyvällä ja yhtenäisellä sopimuksella sitoutuneet olemaan nostamatta palkkakuluja niiden olemassa olevan tason yläpuolelle”. Smithin mukaan työnantajat pyrkivät myös salaisin sopimuksin yhdessä pudottamaan palkkoja:

”Nämä hankkeet toteutetaan poikkeuksetta äärimmäisen vaitonaisuuden ja salailun vallitessa aina toteutushetkeen saakka, ja kun työmiehet antavat periksi vastaan panematta, kuten joskus käy, he tuntevat niiden vaikutukset kipeästi nahoissaan, vaikka muut eivät kuule niistä koskaan.”

Smithin mukaan konfliktitilanteen syttyessä työnantajien ja työntekijöiden välille ensimmäiset saattoivat aina luottaa siihen, että järjestysvalta ja laki olivat heidän puolellaan. Tänäkään päivänä laki ei aina kohtele kaikkia samalla tavalla.

Smith lisäsi vielä, että voitoista elävien suuryrittäjien edut eivät olleet ainoastaan ristiriidassa työntekijöiden intressien kanssa vaan myös yhteiskunnan edun kanssa. Tästä syystä hän esitti, että suurliikemiesten tekemiin ehdotuksiin lainsäädäntöä tai taloutta koskien tulee suhtautua epäluuloisesti. sillä ”ne tulevat ryhmittymältä, jonka edut eivät koskaan ole täsmälleen samat kuin yhteisön ja jolla on tavallisesti intressi pettää tai jopa alistaa kansalaisia – ja jotka ovat monesti näin myös tehneet”. Huonoin mahdollinen hallitus on sellainen, jossa suurliikemiehet ovat onnistuneet tavalla tai toisella pääsemään valtaan.

Kaiken edellä sanotun nojalla Smithin auktoriteettiin vetoaminen esimerkiksi ammattiyhdistysliikettä vastustettaessa tai työläisten neuvotteluasemaa heikennettäessä on kyseenalaista. Smith tuskin perustaisi myöskään nykytrendistä, jossa esimerkiksi Suomen, Ranskan, Tšekin ja Yhdysvaltojen johtoon on tullut miljonäärejä, suurliikemiehiä ja investointipankkiireita. Näiden henkilökohtaiset taloudelliset intressit ovat usein ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa.

1800-luvun liberaalit ja kysymys köyhistä

Mistä sitten johtuu Smithin maine täysin sääntelemättömän, modernin vapaakaupan oppi-isänä ja valtiollisen talouteen puuttumisen kriitikkona? Suurimmilta osin kiitos tästä kuuluu Smithin ajatusten johdonmukaisina seuraajina maailmansotien jälkeisenä aikana esiintyneille Friedrich von Hayekille ja Friedmanille.

Smithin ajatuksilla oli kuitenkin jo 1800-luvulla epäsuoraa mutta huomattavaa yhteiskunnallista vaikutusta. 1800-luvun taitteessa syntynyt poliittinen taloustiede omaksui Smithin Kansojen varallisuudesta valikoituja taloustieteellisiä elementtejä, mutta irrotti ne laajemmasta kontekstista, joka koski esimerkiksi moraalin ja talouden suhdetta tai työntekijöiden epäreilua neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin.

Smithin huoli teollisuustyön henkisesti turmelevasta vaikutuksesta unohtui. Sen sijaan poliittisen taloustieteen uranuurtajat korostivat Smithin ajatusta luonnollisen vapauden järjestelmästä. Heidän käsissään se muuttui opiksi siitä, että kaikenlainen valtiollinen puuttuminen markkinoiden toimintaan on pahasta.

Varhaisen poliittisen taloustieteen keskeisimmät hahmot olivat Thomas Malthus ja David Ricardo. Malthusista tuli vuonna 1805 maailman tiettävästi ensimmäinen kansantaloustieteen professori, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan niin sanotusta Malthusin väestölaista. Sen mukaan vapaasti lisääntyvä väestö kasvaa aina nopeammin kuin ruoan tuotanto.

Malthusin väestölain taustalla piili varsin moralisoiva ja ylenkatsova suhtautuminen 1800-luvun taitteessa huomattavasti kasvaneeseen köyhälistöön. Teollistumisen myötä köyhyydestä tuli kaupallisen yhteiskunnan pysyvä piirre. Köyhäinhoidosta elävien elinolot alkoivat 1800-luvulle tultaessa muuttua huomattavasti aiempaa kurjemmiksi.

Malthus katsoi kasvavan väestön ongelman koskevan lähinnä työläisiä ja köyhiä, joita hän piti yläluokkaa kyvyttömämpinä itsehillinnän hyveeseen. Näin hän päätyi esittämään, että köyhäinhoidon kautta tapahtuva tulonsiirto rikkailta köyhille tuli poistaa. Ajatuksena oli, että mikäli työläistä autettiin, hän hankkii lisää lapsia, mikä johtaa uusiin köyhiin.

Malthus ehdotti köyhäinhoidon asteittaista lakkauttamista ja korvaamista työläisille ja köyhille suunnatulla kasvatuksella esimerkiksi raittiuden ja maltillisuuden hyveistä. Näin köyhät oppisivat itse auttamaan itseään sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia valtion avusta.

Ajattelu sai runsaasti suosiota 1800-luvun liberalistien keskuudessa. ”Malthusilaisuudesta” on tullut vertauskuva ankaralle laissez-faire-sosiaalipolitiikalle, joka yhdistää köyhyyden moraaliseen heikkouteen.

Ricardo puolestaan kehitti osin Malthusin ajatusten innoittamana oppinsa luonnollisesta palkkatasosta. Tällä hän tarkoitti palkkaa, joka on riittävä pitämään työläiset hengissä, mutta ei kuitenkaan yhtään tätä suurempi, ettei se innostaisi näitä lisääntymään holtittomasti. Myös luonnontieteilijä Charles Darwin ja filosofi Herbert Spencer ottivat vaikutteita Malthusin ajatuksista kirjoittaessaan ihmislajin sisäisestä eloonjäämiskamppailusta.

Spencer päätyi esittämään, että kaikki valtiollinen puuttuminen talouden toimintaan ainoastaan häiritsee niin sanottua luonnollista valintaa, jossa heikompi ihmisaines väistyy vahvemman tieltä. Vaikka olisi helppo ajatella tämän kaltaisen ajattelutavan väistyneen jo kauan sitten, julkisessa keskustelussa nousee edelleen näkökulmia, joissa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kuvataan vastaavilla tavoilla. Esimerkiksi kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja ja liberaaliksi itseään kutsuva Saul Schubak vaati lapsilisien poistamista, koska on ”järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä”.

Isossa-Britanniassa Malthusin kirjoitukset toimivat innoittajina 1830-luvun uudistuksiin, joilla karsittiin köyhille suunnattuja sosiaaliavustuksia. Vuoden 1834 köyhäinhoitolain uudistus rajasi julkisen köyhäinavun ainoaksi muodoksi asumisen köyhäintaloissa ja pakotti työläiset ottamaan työtä vastaan millaisilla ehdoilla tahansa.

Tunnetun taloushistorioitsija Karl Polanyin mukaan juuri tämä tapahtuma merkitsi puhtaan markkinatalouden – ”saatanallisen myllyn” – ensimmäistä askelta. Kirjailija Charles Dickensin kirjat kuvaavat niitä karuja olosuhteita, joihin tämän vapausaatteen mukainen köyhäinpolitiikka johti.

1800-luvun poliittisen taloustieteen liberalistit eivät arvostelleet valtion puuttumista talouteen silloin, kun se takasi parempia edellytyksiä liiketoiminnalle. Mutta kun valtio pyrki puuttumaan esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien väliseen epäreiluun neuvotteluasetelmaan, sitä pidettiin täysin epäoikeutettuna. Myös lapsityövoiman kieltävää lakia vastustettiin, koska sen katsottiin merkitsevän valtiovallan tunkeutumista oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle – talouden luonnolliseen toimintaan.

Nykyinen oikeistoliberalismi muistuttaa myös nuoren Wilhelm von Humboldtin romantiikan ajan valtiovastaista liberalismia. Humboldtille keskeinen yhteiskunnallinen ideaali oli ajatus yksilön itsensä kehittämisestä sekä varhainen hahmotelma yövartijavaltiosta.

Aikamme hyvinvointivaltion kriitikoiden tapaan hän katsoi, että valtion pyrkimykset edistää kansalaistensa hyvinvointia johtavat väistämättä ihmisten passivoitumiseen ja moraaliseen rappioon. Tästä syystä Humboldt esitti, että ihmisten tulisi pyrkiä kehittämään itsestään eräänlaisia taideteoksia ja että tämä luova itsensä kehittäminen vaatii mahdollisimman suurta valinnan vapautta. Tämän takia valtion tulee puuttua mahdollisimman vähän yksilöiden itsemääräämisoikeuteen ja toimintaan.

Humboldt toki ymmärsi, ettei esimerkiksi maaorjalla tai tehdastyöläisellä ollut välttämättä samanlaisia mahdollisuuksia kehittää itsestään luovaa taideteosta kuin työstä vapaalla vapaaherralla. Tämän hän ratkaisi kuitenkin yhtä oivallisesti kuin 2000-luvun hyvinvointikonsultit. Hän esitti, ettei sillä ole merkitystä, mitä työtä ihminen työkseen tekee, vaan ainoastaan asenteella, jolla työhönsä suhtautuu.

Smithin ajatusten modernit tulkit

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monessa Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa täysin vapaan markkinatalouden ihanne menetti suosiotaan ja sääntelylle alkoi löytyä kannattajia. Polanyin mukaan syynä oli, että vapaan markkinatalouden seuraukset olivat olleet niin hirvittäviä, etteivät edes markkinatalouden puolustajat kestäneet niitä. Sotien jälkeisenä aikana Hayek ja Friedman kuitenkin ylistivät 1800-luvun Isoa-Britanniaa liberalismin ihmemaana, joka oli harmillisesti luopunut fantastisesta järjestelmästään 1900-luvun alussa.

Hayekia ja Friedmania pidetään niin sanotun uusliberalismin keskeisinä teoreetikkoina. Erityisesti Hayekille kysymys valtiosta ja sen oikeutetuista rajoista oli keskeinen.

Hayek piti valtiota välttämättömänä pahana. Hänelle valtio oli loismainen organisaatio, joka pyrkii jatkuvasti levittäytymään oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle, mutta kuitenkin tarvittava edellytys markkinayhteiskunnan toiminnalle. Kuten tutkija Timo Miettinen kirjoittaa, ”uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen”, jolloin valtion tehtäväksi jäi kilpailun ylläpitäminen sekä markkinoiden sääntökehikon valvominen.

Hayekin ajattelussa ei ollut välimuotoa sosialismin ja sääntelemättömän markkinatalouden välillä. Kaikki valtiollinen puuttuminen talouteen, esimerkiksi työmarkkinoiden pelisääntöihin, tai sosialismille tehtävät pienimmätkin myönnytykset merkitsivät yhteiskunnan väistämätöntä luisua totalitarismiin.

Vuonna 1960 julkaistussa teoksessa The Constitution of Liberty Hayek esitti, että uskon valtiojohtoiseen sosialismiin romahdettua tilalle on tullut uusi, yhtä lailla totalitarismiin johtava vaara nimeltä hyvinvointivaltio. Toistaiseksi esimerkiksi pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät ole johtaneet yksilöä julmasti alistavaan totalitaristiseen valtiokoneistoon. Toisaalta toisinaan libertaareiksi itseään kutsuvat rinnastavat maltillisenkin verotuksen orjuuteen.

Vastalääkkeeksi hyvinvointivaltiota vastaan Hayek vaati paluuta ajatteluun, jota hän kutsui klassiseksi liberalismiksi. Hayek piti itseään Smithin ajatusten johdonmukaisena seuraajana, joka päivittää ajatukset 1900-luvun maailmaan. Hänen aloitteestaan käsite uusliberalismi korvattiin klassisen liberalismin käsitteellä. Mutta minkä verran Hayekin edustama klassinen liberalismi edustaa Smithin klassista liberalismia?

Yhtenä hyvinvointivaltion ongelmana Hayek piti ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, jonka perusteella markkinoilla esiintyviä luonnollisia tuloeroja pyritään tasaamaan valtiollisin toimenpitein. Hän piti koko ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta harhaisena ja katsoi, että oikeudenmukaisuudesta voidaan puhua yksinomaan yksilöjen tekojen kohdalla. Teot ovat oikeudenmukaisia silloin, kun ne noudattavat markkinoiden toiminnan kannalta välttämättömiä oikeusperiaatteita.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen. Erityisesti teoksessaan Moraalituntojen teoria Smith painottaa termiä sympatia ja esittää oikeudenmukaisuuden nousevan juuri sympatiasta.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen.

Myös työntekijöiden oikeuksista keskusteltaessa Hayek on varsin eri linjoilla kuuluisan oppi-isänsä kanssa. Siinä missä Smith arvosteli oman aikansa Ison-Britannian tilannetta, jossa laki kielsi työläisiä muodostamasta omaa etuaan ajavia yhteisöjä ja työntekijöillä oli epäreilun huono neuvotteluasema suhteessa työnantajiin, Hayekin suhtautuminen ammattiyhdistysliikkeeseen tai työntekijöiden oikeuksiin oli kielteinen.

Hayek myönsi, että perhe- tai työelämään voi liittyä monenlaista pakottamista, mutta kyseessä oli ihmisten keskinäinen asia, johon valtiolla ei ole oikeutta puuttua. Hayek suhtautui vihamielisesti kaikkiin ammattiliittojen aikaansaamiin työelämän säädöksiin sekä siihen, että nämä saattoivat käyttää lakko-oikeutta painostaakseen hallituksia. Hän olikin valmis kaventamaan rajusti ammattiyhdistysliikkeen oikeuksia.

Smith puolestaan katsoi, että työläisten palkkojen noustessa koko yhteiskunnasta tulee pitkällä aikavälillä menestynyt, sillä tämä johtaa taloudellisen toimeliaisuuden nousuun ja lisääntyneisiin investointeihin. Hänelle työntekijöiden aseman parantuminen ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen kysymys, vaan liittyi tiiviisti kysymyksiin koulutuksesta, elämänlaadusta ja onnellisuudesta.

Hayek näki hyvinvointivaltion yksilön vapautta alistavana byrokraattisena koneistona ja tarkasteli sitä lähinnä taloudellisten kysymysten kautta – tulonsiirtoina ja köyhäinhoitona. Hayekin mukaan oli ensisijaisen tärkeää opettaa ihmisille jo lapsesta lähtien, että jokainen on oman onnensa seppä. Malthusilaisittain vain näin voidaan saada ”laiskat, saamattomat ja tuhlailevat” ihmiset ponnistelemaan itsensä ja markkinoiden kannalta hyödyllisellä tavalla.

Mitä tulee Hayekille kaikista tärkeimpään yhteiskunnalliseen ideaaliin, yksilön vapauteen, hän ei katsonut vapauden edellyttävän demokratiaa eli kansalaisten mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. Päinvastoin se edusti hänen kritisoimaansa ja harhaisena pitämäänsä positiivista (ja vasemmistolaista) vapauskäsitystä. Myöskään Wahlroosia ei miellytä ”liiallinen” demokratia – sen sijaan hän haluaisi lisää valtaa markkinoille ja hierarkioille.

Hayekille, kuten tämän päivän oikeistoliberaaleillekin, vapaus merkitsi negatiivista vapautta eli vapautta ulkopuolisesta pakottamisesta. Hän katsoi ihmisen olevan vapaa voidessaan seurata esteettä yhteiskunnassa ilmeneviä hintasignaaleja riippumatta siitä, kuinka huonoja tarjolla olevat signaalit sattuivat olemaan.

Hayekin ajattelussa markkinat muodostivat keskeisen toimintakentän inhimilliselle vapaudelle. Siinä vapaus rajautui käytännössä vapaudeksi tehdä valintoja markkinoilla olevista eri vaihtoehdoista – ostaako Niket vai Adidakset – joskin tämä edellyttää, että ihmisellä on ylipäätään varaa ostaa jommatkummat.

Abstrakti vai konkreettinen vapaus?

Hayekin, Liberan ja muiden oikeistoliberaalien edustamasta negatiivisen vapauskäsityksen voimakkaasta painotuksesta tulee mieleen sosiologi Karl Mannheimin pääteoksessaan Ideologie und Utopie antama esimerkki. Mannheimin mukaan lähestymistapaa kulloiseenkin ongelmaan tai aiheeseen määrittää vahvasti historiallinen ja sosiaalinen konteksti. Mannheim havainnollistaa asiaa juuri vapauden käsitteellä.

Siinä missä marxilaisuus on korostanut konkretiaa puhuessaan vapaudesta, oikeistoliberaalit ovat puhuneet aiheesta lähinnä abstraktilla tasolla. Heidän intressejään on tukenut vapauden kuvaaminen kauniina, abstraktina ”vapautena ulkopuolisen pakon poissaolosta”.

Tästä ideologiasta käsin ei olisi järkevää puhua vapaudesta konkreettisella tasolla, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei heidän käsityksensä vapaudesta ole välttämättä riittävä. Silloin pitäisi ottaa huomioon konkreettinen todellisuus. Mikäli varallisuus kumuloituu estoitta harvoille samaan aikaan, kun moni tulee hädin tuskin toimeen palkkatuloillaan, on vaikea nähdä, kuinka tällainen abstrakti negatiivinen vapauskäsitys voisi konkreettisessa maailmassa taata kovinkaan suurta vapautta – ainakaan suurimmalle osalle ihmisiä.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.Nykyisten oikeistoliberaalien ”klassinen liberalismi” ei vastaa suurimmalta osin lainkaan sitä klassista liberalismia, joka liitetään esimerkiksi Lockeen, Smithiin tai Chydeniukseen. Heidän liberalisminsa muistuttaa huomattavasti enemmän Malthusin, Spencerin ja Hayekin kaltaisia klassisen liberalismin uudelleenmuotoiluja ja toiveita epäpoliittisesta valtiosta, jonka pääasiallisena tehtävänä on tarjota markkinoille ja liiketoiminnalle suotuisat olosuhteet.

Modernit liberalistit Malthusista alkaen ovat todella onnistuneet ajattelemaan innovatiivisesti ”laatikon ulkopuolella” erikoisissa tulkinnoissaan liberalismista ja klassisen liberalismin pioneereista. Mikäli he olisivat lukeneet enemmän ihailemiensa ajattelijoiden kirjoituksia, olisi saattanut käydä ilmi, että esimerkiksi Smithin ajatuksia, arvoja ja päämääriä huomattavasti lähempänä on Hobhousen aloittama sosiaaliliberalismin traditio tai omalla tavallaan peräti Karl Marx.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla. Syynä on varmaan ennen kaikkea, että harva on lukenut näitä teoksia. Sen sijaan mielikuvat Smithistä ovat perustuneet lähes yksinomaan 1800-luvun poliittisen taloustieteen edustajien ja Hayekin kaltaisten ajattelijoiden liberalismin uudelleentulkintaan.

Monet vaativat liberalismin perinnön palauttamista. Se on ymmärrettävä ja kannatettava vaatimus sen valossa, kuinka väärin liberalismin klassikoita tulkitaan nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa ja työskentelee tutkimusavustajana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 11:24: Saul Schubak on kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja, ei puheenjohtaja.

Julkaisu Nykypäivän liberalismi on irtautunut juuristaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalismi on yksi poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen keskustelun moniselitteisimmistä käsitteistä. Uusliberalismia on käytetty kuvaamaan niin ääriliberaaleja tai libertaristisia kantoja kuin maltillisempia oikeistolaisen reformipolitiikan muotoja.

Eräille uusliberalismi on merkinnyt valtion kyseenalaistamista, toisille kyse on valtion hallintokoneiston tunkeutumisesta kaikille yhteiskunnan alueille. Monien mielestä uusliberalismi on aikamme hallitseva ideologia; silti harva tunnustautuu uusliberaaliksi.

Suomalaisessa kontekstissa uusliberalismista monografiamittaisia puheenvuoroja ovat esittäneet muun muassa Heikki Patomäki, Paavo Löppönen ja Simo Sipola. Keskustelu on useimmiten kytkeytynyt joko niin sanotun ”Washingtonin konsensuksen” nimellä kulkeviin politiikkatoimenpiteisiin 1970-luvulta eteenpäin – sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja kaupan vapauttamiseen – tai yleisempään aatteelliseen keskusteluun vapaan markkinatalouden edellytyksistä.

Kanadalaista toimittaja-aktivisti Naomi Kleinia seuraten uusliberalismi määritellään usein ”sokkidoktriinina”, joka hyödyntää talouskriisien jälkeistä poliittista sekaannusta.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää alleen sen, että sitä koskeva tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää kuitenkin alleen sen, että uusliberalismia koskeva kansainvälinen tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi. Käsitettä ei käytetä enää yksinomaan halventavasti, vaan sillä on pyritty kuvaamaan neutraalisti liberalismin teorian murrosta sotienväliseltä ajalta lähtien.

Daniel Stedman Jones jakaa uusliberalismin kolmeen historialliseen kehitysvaiheeseen, jotka ovat alkaneet 1930­-, 1950­- ja 1980-luvuilla, ja korostaa perinteen muuntautumiskykyisyyttä. Kean Birch erittelee kahdeksan keskeistä uusliberalismin haaraa aina Itävallan koulukunnasta saksalaisiin ordoliberaaleihin ja myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Kenties uusliberalismissa onkin Philip Mirowskia seuraten kyse ”ajatuskollektiivista”, jota määritti toimenpideohjelman sijaan analyysi klassisen laissez-faire-ajattelun epäonnistumisesta ja pyrkimys liberalismin intellektuaalisen perustan uudistamiseen. Uusliberalismi oli ensi sijassa filosofinen liike: poliittisesti sen ideat siirtyivät käytäntöön hyvin eri tavoin toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Saksassa, 1970-luvun Etelä-Amerikassa tai 1980-luvun Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Uusliberalismiin liittyy edelleen suomalaisessa ja eurooppalaisessa keskustelussa kolme keskeistä uskomusta, jotka esiintyvät erityisesti kulttuurikriittisissä puheenvuoroissa. Näitä ovat käsitys uusliberalismista ennen kaikkea angloamerikkalaisena perinteenä, valtiovastaisena ideologiana ja ensi sijassa taloustieteellisenä doktriinina.

Vaikka käsitykset eivät ole kauttaaltaan vääriä, niiden perkaaminen on hyödyllistä tarkemman ja analyyttisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Erityisen tärkeää tämä on eurooppalaisen uusliberalismin ymmärtämiseksi.

Uusliberalismi eurooppalaisena liikkeenä

Kansainvälisissä ja kotimaisissa yleisesityksissä uusliberalismi näyttäytyy usein vahvasti angloamerikkalaisena ajatusperinteenä, jonka juuret paikantuvat Bretton Woods -järjestelmän alasajoon 1970-luvun alussa. Käsitykseen liittyy usein se tosiasia, että sodanjälkeisen keynesiläisen talouspolitiikan merkittävin intellektuaalinen haastaja oli Chicagon koulukunnan edustama monetaristinen taloustiede.

Uusliberalismin juuret ovat kuitenkin tiukasti vanhalla mantereella. Sen keskeisenä sytykkeenä toimi vuonna 1938 järjestetty kollokvio, jossa pääosin eurooppalaiset teoreetikot kokoontuivat analysoimaan liberalismin tilaa yhdysvaltalaisjournalisti Walter Lippmannin teoksen An Enquiry into the Principles of the Good Society (1937) innoittamana.

Uusliberalismia ei tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin.

Lippmann-kollokvion keskustelut jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen Mont Pélerin -seurassa, jossa johtavat uusliberaalit Ludwig von Misesistä Friedrich Hayekiin ja Milton Friedmaniin muotoilivat näkemyksiään. ”Uusliberalismi” tosin korvattiin 1950-luvun loppua kohti klassisen liberalismin käsitteellä erityisesti Hayekin aloitteesta.

Uusliberalismin taustalla oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kärjistynyt kansainvälisen liberaalin järjestyksen kriisi. Liberalismia haastoivat kaksi autoritääristä ja keskusjohtoista mallia, sosialismi ja fasismi, jotka olivat saaneet jalansijaa nimenomaan Euroopassa.

Uusliberalismin painotukset vaihtelivat kansallisesti. Itävaltalaisen koulukunnan edustajat Mises ja Hayek reagoivat ennen kaikkea Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian tuhoutumiseen, demokraattisiin reformeihin ja uusien sosialististen liikkeiden nousuun.

Saksalaiset uus- tai ordoliberaalit kuten Walter Eucken, Franz Böhm ja Wilhelm Röpke jakoivat suositun aikalaisanalyysin eurooppalaisen kulttuurin kriisistä ja pyrkivät yhdistämään liberalismin katolilaiseen sosiaalietiikkaan.

Ranskalainen uusliberalismi jatkoi Louis Rougierin ja Raymond Aronin johdolla rationalistisen filosofian perinnettä. Lippmannin kritiikki kohdistui puolestaan ”demokraattisen kollektivismin” nousuun suuren laman jälkeen.

Eroista huolimatta uusliberaaleja yhdisti usko tieteeseen ja tieteellisen rationaalisuuden voimaan. Liberalismi oli muotoiltava uudelleen tavalla, joka nostaisi sen tavanomaisten poliittisten ideologioiden yläpuolelle. Keskeisiksi opinkappaleiksi tulivat neutraalisuus ja usko asiantuntijatiedon voimaan.

Uusliberalismia ei siis tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin. Painopisteen siirtymiseen pois Euroopasta vaikutti erityisesti Hayekin siirtyminen Chicagon yliopistoon 1950-luvun alussa.

Akateeminen taloustiede näytti ottavan suurimpia edistysaskeleitaan nimenomaan Yhdysvalloissa, jossa ekonometristen menetelmien yleistyminen tuki uusliberalismille ominaista pyrkimystä neutraalisuuteen ja riippumattomuuteen. Toki kyse oli myös onnistuneesta poliittisesta strategiasta, jossa akateemisten instituutioiden sijaan uusliberalismin edistäjiksi nousivat pääosin yhdysvaltalaiset ajatushautomot.

Uusliberalismi kehittyi myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona.

Uusliberalismi kehittyi kuitenkin myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona. Saksalaisten ordoliberaalien ajatukset sääntöperusteisuudesta ja hintavakauden keskeisyydestä vaikuttivat merkittävästi sodanjälkeisen Länsi-Saksan talouspolitiikkaan. Euroopan komission ensimmäinen presidentti (1958–1967) Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali, ja saksalaisten rooli Euroopan talousalueen ja sen kilpailulainsäädännön rakentamisessa oli erityisen vahvaa.

Ordoliberaalit ajatukset vaikuttivat myös Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) muotoutumiseen 1990-luvun alussa. Euroopan keskuspankin mandaatti määriteltiin pitkälti Saksan keskuspankkitradition mukaisesti ja finanssipolitiikan koordinaatio toteutettiin sääntöperustaisesti. Euroalueella harjoitettuun talouspolitiikkaan ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös kansalliset traditiot.

Uusliberalismi valtiokriittisenä liikkeenä

Eräs kotimaisessa ja kansainvälisessä kirjallisuudessa toistuvista väitteistä on ajatus uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä. Näkemys on liitetty erityisesti Itävallan koulukuntaan, mutta myös myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Siinä missä sotienvälisen ajan uusliberalismin hampaissa olivat totalitaristiset valtiot kuten Saksa ja Neuvostoliitto, myöhemmät uusliberaalit siirsivät kritiikin painopistettä enemmän valtiokapitalismin ja hyvinvointivaltion suuntaan. Näkemyksen taustalla on uusliberalismin liittäminen säännöstelyn purkamisen ja yksityistämisen tyyppisiin ideoihin.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Unkarilaisen taloushistorioitsijan Karl Polanyin klassikkoteosta Suuri murros (1944) seuraten uusliberalismia on tulkittu yhtenä askeleena markkinoiden vapauttamisen ja suojaamisen välisessä kamppailussa, vastauksena ensimmäistä maailmansotaa seuranneeseen protektionismin aaltoon. Liberaalit teoreetikot suhtautuivat epäillen valtion aktiiviseen rooliin talouspolitiikassa, ja erityisesti Misesin kirjoituksissa valtion rooli rinnastui yksinkertaiseen pakkovaltaan.

Näkemys uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä on kuitenkin yksipuolinen. Esimerkiksi saksalaisten uusliberaalien mukaan Weimarin tasavallan (1919–1933) epäonnistuminen ei johtunut vahvasta vaan heikosta valtiosta. Valtio oli heikko, sillä se ei kyennyt suojautumaan yksittäisten intressiryhmien ja teollisuuskartellien vallalta, ja ajautui lopulta pysyvään poikkeustilaan.

Taustalla oli filosofinen kysymys markkinatalouden olemuksesta. Vaikka klassinen liberalismi antoi valtiolle myös positiivisen roolin, nojasi se markkinoita kuvatessaan vahvasti luonnollisiin metaforiin spontaanisuudesta ja itseohjautuvuudesta.

Klassisen liberalismin tunnuslause ”Jättäkää meidät rauhaan!” (Laissez-nous faire!) kuvasi hyvin ajatusta, jonka mukaan talous muodostaa omalakisen alueen, joka toimii parhaiten poliittisen vallan vetäytyessä.

Sekä Hayek että saksalaiset ordoliberaalit kyseenalaistivat klassiseen liberalismiin kuuluvan laissez-faire-doktriinin. Yhtäältä markkinat oli nähtävä luonnollisen ilmiön sijaan inhimillisen toiminnan aikaansaannoksena, joka edellyttää sääntöjen ja instituutioiden olemassaoloa. Valtion tehtävä oli määriteltävä uudelleen – ei aktiivisena markkinatoimijana, vaan kilpailun ylläpitäjänä ja markkinoiden sääntökehikon valvojana. Konkreettisesti tämä tarkoitti esimerkiksi rahapolitiikan suojaamista demokraattiselta politiikalta.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Uusliberalismi taloustieteellisenä projektina

Kolmas myytti liittyy ajatukseen uusliberalismin ja (uusklassisen) taloustieteen olemuksellisesta yhteydestä. Näkemys esiintyy kirjallisuudessa ainakin kahdessa muodossa. Joko uusliberalismi samaistetaan pääpiirteittäin uusklassiseen taloustieteeseen tai uusliberalismi nähdään poliittisena strategiana uusklassisten ideoiden toimeenpanemiseksi.

Tässä yhteydessä puhutaan myös taloustieteen imperialismista tai ”ekonomismista” – yhteiskunnallisten ilmiöiden pelkistämisestä taloudellisiksi tai taloustieteellisiksi ongelmiksi. Näkemys on sikäli oikeutettu, että monet keskeisistä uusliberaaleista niin Itävallassa, Saksassa kuin Chicagossakin olivat nimenomaan taloustieteilijöitä.

Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Samalla näkemys on kuitenkin yksipuolinen. Uusliberalismille ominainen pyrkimys liberaalin teorian uudistamiseen ei noussut uusklassisten ideoiden kuten metodologisen individualismin tai markkinoiden tasapainohakuisuuden soveltamisesta. Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Erityisesti saksalaisen uusliberalismin keskeinen pyrkimys olikin saattaa taloustiede yhteen muiden keskeisten yhteiskuntatieteiden kuten sosiologian, oikeustieteen ja politiikantutkimuksen kanssa. Se kritisoi voimallisesti nimenomaan marginalistista, uusklassista taloustiedettä sen keskittymisestä yksilöön poliittisten instituutioiden ja oikeudellisten instrumenttien sijaan.

Uusliberalismi ei ollut myöskään ”markkinafundamentalismia”: markkinat oli pikemminkin nähtävä yhtenä yhteiskunnallisen ”järjestyksen” (saks. Ordnung) muotona, joka nojaa olennaisesti oikeudelliseen ja sosiaaliseen järjestykseen.

Ordoliberalismin aatteellisesta perinnöstä nousseeseen ”sosiaaliseen markkinatalouteen” kuului ajatus, etteivät markkinat yksin tuota oikeudenmukaista lopputulosta, vaan niiden puutteita on paikattava sosiaalisin turvaverkoin. Sosiaaliturva ei ole kuitenkaan hyväntahtoista köyhäinapua, vaan sen tarkoituksena on korjata markkinoiden epäonnistumisia esimerkiksi työvoiman aktivoinnin keinoin.

Eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen uusliberalismin ero palautuukin usein juuri tähän kysymykseen. Eurooppalaisessa kontekstissa uusliberalismi on sekoittunut tiiviimmin interventionistiseen valtiokäsitykseen sekä klassiseen sosiaaliliberalismiin. Taloustieteellisten menetelmien kuten kustannus-hyötyanalyysien suora soveltaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon tai kriminologiaan on ollut luontevampaa Yhdysvaltojen kontekstissa.

Miksi uusliberalismi on edelleen käyttökelpoinen käsite?

Mitä edellä mainittujen myyttien kumoaminen tarkoittaa uusliberalismin ja sitä koskevan ymmärryksen kannalta?

Ensinnäkin uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta. Kyse on ennen kaikkea teoreettisesta ja intellektuaalisesta murroksesta, jonka poliittiset seuraukset vaihtelivat merkittävästi kansallisten ja poliittisten ympäristöjen mukaisesti.

Uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta.

Uusliberalismi ei ollut yhdysvaltalaisen imperialismin sivutuote vaan kytkeytyi olennaisesti nimenomaan eurooppalaisten yhteiskuntien tilaan maailmansotien välisenä aikana.

Toiseksi uusliberalismi ei ole merkinnyt valtion katoamista. Kyse on sitä vastoin valtion roolin uudelleentulkinnasta, neutraalia ja toimeenpanevaa valtaa korostavan ajattelun ensisijaisuudesta demokraattiseen politiikkaan nähden.

Kuten Quinn Slobodian osoittaa tuoreessa teoksessaan Globalists: The End of Empire and the Birth of Neoliberalism, varhaisen uusliberalismin keskeisiä tavoitteita oli purkaa liberalismin ja kansallisvaltion yhteys nimenomaan kansainvälisten instituutioiden ja valtiosopimusten keinoin.

Kolmanneksi uusliberalismia ei tule ymmärtää ainoastaan ”markkinafundamentalismina”. Kyse on monimutkaisesta ideologiasta, joka on hyödyntänyt tarpeen tullen tieteellistä, moraalista, poliittista ja uskonnollista argumentaatiota. Esimerkiksi vuodesta 2009 käynnistyneen eurokriisin hoito osoitti, että EMU:n liberaalia talouskonstituutiota puolustetaan yhä niin taloustieteellisin kuin moraalis-psykologisin argumentein puhumalla muun muassa ”laiskoista kreikkalaisista”, ”ahkerista protestanteista” ja niin edelleen.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä. Se on perustunut niin tieteelliseen argumentaatioon kuin ”klassisen liberalismin” alla kulkevaan vapausaatteeseen. Se on tarpeen tullen pystynyt esiintymään niin oikeusvaltiokehityksen kuin rajoitetun asiantuntijavallan puolustajana, yhtäältä hyvän hallintotavan lähettiläänä ja toisaalta päätöksenteon avoimuuden kriitikkona.

Ajatus liberalismin kriisistä on yksi viime vuosien polttavimpia puheenaiheita, jota ovat kiihdyttäneet niin brexit-prosessi, Donald Trumpin vaalivoitto kuin itä-Euroopan oikeusvaltiokehitys. Mutta entä jos liberalismin kriisissä ei ole kyse vain anti-liberaalien voimien kuten nationalismin, autoritarismin tai populismin noususta? Entä jos kyse onkin liberalismin sisäisestä kehityksestä, vahvan valtion ja demokraattisen politiikan välisestä jännitteestä?

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii saksalaisen ordoliberalismin historiallisia juuria.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 15.10.2018 klo 15.00: Daniel Stedman Jonesin nimi korjattu Davidista Danieliksi.

Julkaisu Kolme myyttiä uusliberalismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.