Kun teollistuva maailma 1800–1900-lukujen vaihteessa kaipasi ratkaisuja äärimmäisen taloudellisen vapauden ongelmiin, klassisen liberalismin rinnalle nousi hyvinvointivaltiota pohjustanut sosiaaliliberalismi. Nyt, kun ympäristöuhat ja globalisaatio haastavat liberalismia, aatteen pitäisi kyetä jälleen uudistumaan perusteellisesti.
Maailman ja yhteiskunnallisten olosuhteiden muutos luo jatkuvasti uusia haasteita tunnetuille yhteiskunta- ja talouspoliittisille malleille. Viime aikoina muun muassa talouslehti Financial Times ja useat USA:n suuryritysten johtajat ovat esittäneet kannanottoja siihen suuntaan, että kapitalistinen järjestelmä olisi jopa rakennettava uudestaan.
Se, että tällaiset kapitalismin linnakkeet esittävät mainittuja näkemyksiä, kuvaa olosuhteiden erikoisuutta jo ennen koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilaa. Ratkaisuja tarjotakseen talouspoliittisten aatteiden tulisi pystyä uudistumaan ja kehittämään uusia ja kestäviä ratkaisuja nykypäivän ongelmiin.
Liberalismi on talouspoliittisena ajatusmallina kyennyt menneisyydessä hyvinkin huomattavaan muutokseen maailman mukana. Pystyykö se siihen myös tulevaisuudessa?
Liberalismin historiaa
Liberalismi on äärimmäisen laaja-alainen ja monimuotoinen kokonaisuus. Sen ilmenemismuodot ulottuvat muun muassa taloudellisesta liberalismista ja poliittisesta liberalismista arvoliberalismiin. Liberalismin eri ulottuvuudet ja suuntaukset voivat myös olla ja hyvin usein ovatkin keskenään ristiriitaisia.
Tässä artikkelissa käsittelyn kohteena ovat nimenomaan liberalismin erilaiset tulkinnat talouspoliittisena aatteena. Huomattavaa on, että erityisesti myös tässä suhteessa erilaiset liberalismin suuntaukset ovat usein enemmän tai vähemmän keskenään ristiriitaisia.
1700-luvulla elänyt moraalifilosofi Adam Smith kehitti opin luonnollisesta taloudellisesta vapaudesta, jonka vallitessa koko yhteiskunnan hyvinvointi edistyisi parhaalla mahdollisella tavalla. Pelkistetysti todettuna ja tulkittuna taloudellisten rajoitusten poistuttua kaikki toimisi ikään kuin itsekkyyksien harmonian myötä ”näkymättömän käden” ohjaamana.
Adam Smith kehitti taloudellisen liberalismin oppinsa vastaukseksi nimenomaan 1700-luvun merkantilistisen sääty-yhteiskunnan talouselämän aikaansaamiin ongelmiin.
Historiallisena kontekstina on tärkeä muistaa, että Smith kehitti taloudellisen liberalismin oppinsa vastaukseksi nimenomaan 1700-luvun merkantilistisen sääty-yhteiskunnan talouselämän aikaansaamiin ongelmiin. Talous piti vapauttaa syntyperään pohjautuvia eliittejä ja erilaisia monopoleja suosineen sääntelyn vallasta.
Smithin ajatusten pohjalta mahdollisimman laajaa taloudellista vapautta on tarjottu jatkuvasti talouspolitiikan perustaksi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi tai suositusti.
1800-luvun Britanniassa muun muassa taloustieteilijä David Ricardo ja niin sanottu manchesterilainen koulukunta veivät taloudellisen liberalismin ajattelun äärimmilleen. Esimerkiksi lapsityövoiman käytön kieltämistä jotkut koulukunnan edustajat eivät hyväksyneet, koska tämä kielto loukkasi sopimisen vapautta. Pahimmillaan tiukka sitoutuminen tällaisiin periaatteisiin muodostui manchesterilaisessa koulukunnassa liberalismille epätyypillisiksi dogmeiksi, kuten politiikan tutkija Anthony Arblaster kuvaa.
Uusliberalismi oli ”viimeisen vuosisadan merkittävin liberalismin teorian uudelleenmuotoilu”, eli sekin jo sinällään hyvä osoitus liberalismin muuntautumiskyvystä.
1900-luvulla taloustieteilijät Ludwig von Mises, Friedrich Hayek ja Milton Friedman olivat esimerkkejä keskeisistä ajattelijoista, jotka ammensivat Smithin ajatuksista ja 1800-luvun liberalismista, ja joiden pohjalta kehittyi nykyäänkin voimissaan olevat uusliberalismin laaja traditio. Tästä perinteestä nousi myös libertarismi.
Uusliberalismi ei kuitenkaan ole mikään suora jatke manchesterilaiselle liberalismille vaan oma hyvin monivivahteinen suuntauksensa. Kuten eurooppalaiseen filosofiaan ja politiikkaan erikoistunut yliopistotutkija Timo Miettinen toteaa, uusliberalismi oli ”viimeisen vuosisadan merkittävin liberalismin teorian uudelleenmuotoilu”, eli sekin jo sinällään hyvä osoitus liberalismin muuntautumiskyvystä.
Klassisen liberalismin kritiikki
Valtiotieteen maisteri Marianne Sandelin havainnollistaa hyvin, kuinka Smithin ajatuksia on kautta aikojen väärintulkittu usein nimenomaan historiallinen konteksti unohtaen. Smithin ajan merkantilistinen yhteiskunta etuoikeuksineen oli hyvin erilainen. Taloudellinen sääntely oli aivan erilaista kuin se on ollut myöhempinä vuosisatoina. Tuon yhteiskunnan uudistamiseen ja vapauttamiseen kehitetyt ratkaisumallit eivät näin ollen välttämättä suoraan sovi muihin aikoihin.
Jo 1800-luvulla havaittiin, että näkymätön käsi ei tuonut varallisuutta kaikille, vaan teollisen vallankumouksen edetessä ja yhteiskunnan muuttuessa pikemminkin aiheutti suuria yhteiskunnallisia epäkohtia. Seurauksena taloudellista liberalismia nousi haastamaan muun muassa sosialismi.
Myös liberalismin piirissä kritiikki manchesterilaista talousliberalismia kohtaan kasvoi. Tästä kritiikistä lähtien liberalismi loi nahkansa. 1800–1900 -lukujen vaihteessa kehittyi klassisen liberalismin rinnalle liberalismin uusi suunta, sosiaaliliberalismi, joka tarjosi ratkaisuja uudenlaisen yhteiskunnallisen tilanteen ja äärimmäisen taloudellisen vapauden ongelmiin.
Myös liberalismin piirissä kritiikki manchesterilaista talousliberalismia kohtaan kasvoi. Tästä kritiikistä lähtien liberalismi loi nahkansa. Syntyi sosiaaliliberalismi.
Sosiaaliliberalismi muovasi liberaalia ajattelua suuntaan, jossa sosiaalireformit ja valtion toiminnan laajentaminen eivät olleet viimeiseen asti vältettäviä pahoja vaan päinvastoin hyveitä. Liberalismin ei tullut keskittyä ongelmiin ja kysymyksiin, jotka olivat etualalla sukupolvi tai vuosisata sitten, vaan kysymyksiin, jotka olivat kyseisen ajankohdan tärkeimpiä.
Tämän liberalismisuuntauksen merkittävin teoreetikko oli brittiläinen sosiologian professori ja lehtimies L. T. Hobhouse, ja hänen pääteoksensa Liberalism (1911) suuntauksen huomattavin muotoilu.
Sosiaaliliberalismin ja sosialismin rajanveto on ilman muuta oma kysymyksensä. Karkeasti voisi todeta, että sosiaaliliberalismi eroaa sosialismista ainakin siinä, että sen pohjana kuitenkin oli kaikessa yksilö ja yksilön erilaiset vapaudet. Sosialismin ajattelun lähtökohtana taas oli kollektiivinen yhteisö. Myöskään minkäänlaista sosialismille ominaista luokka-ajattelua sosiaaliliberalismista ei löydy.
Sosiaaliliberalismin menestys
Sosiaaliliberalismin eräänlaista voittokulkua todistettiin pitkään 1900-luvulla. Vaikka sosiaaliliberaalit puolueet itsessään eivät välttämättä menestyneet, niiden edustamat aatteet kyllä nousivat kukoistukseen.
Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen talouspoliittisen ajattelun merkittävästi vaikuttanut taloustieteilijä J. M. Keynes oli liberaali ja kehitteli teorioitansa nimenomaan sosiaaliliberalismin lähtökohdista ja vuosisadan vaihteen sosiaaliliberalismin teoreetikkojen pohjalta.
Myös taloustieteilijä William Beveridge, joka tunnetaan parhaiten yhden miehen komiteana toisen maailmansodan aikana laatimastaan raportista Social Insurance and Allied Services, oli liberaali. Tämä Beveridgen raportti nimenomaan vaikutti hyvin oleellisesti Ison-Britannian toisen maailmansodan jälkeiseen hyvinvointivaltionkehitykseen.
Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että Yhdysvaltain huomattavin suuntaus hyvinvointivaltiomallia kohden, presidentti F. D. Rooseveltin New Deal asemoitui varsin selvästi juuri sosiaaliliberalismin piiriin. Roosevelt myös pyrki erityisesti esittämään ohjelmansa nimenomaan liberaalina projektina.
Sosiaaliliberalismin tradition jatkeeksi liittyy 1900-luvun jälkipuoliskolla omana kehityskulkunaan myös muun muassa filosofi John Rawlsin ajattelu.
Muuttuvat aatteet
Länsieurooppalainen hyvinvointivaltio on siis periaatteessa hyvin pitkälti sosiaaliliberalismin ajattelun mukainen luomus. Voi hyvin sanoa, että sosiaaliliberalismin ratkaisut tavallaan pätivät varsin hyvin liki vuosisadan, sillä siinä määrin arvostettu ja toimiva malli sosiaaliliberalismin ideoiden mukaisesti kehittynyt hyvinvointivaltio oli pitkään 1900-luvulla.
Sosiaalidemokratian taas voi sanoa pohjautuvan ennemmin sosiaaliliberalismiin, kuin sosialismiin, saati kommunismiin. Kuten Anthony Arblaster teoksessaan The Rise and Decline of Western Liberalism (1984) toteaa sosiaalidemokratian versio, joka hyväksyy hillityn kapitalismin yhdistettynä hyvinvointivaltioon, on hyvinkin sosiaaliliberalismin perillinen. Sosiaaliliberalismi ja sen perilliset olivat siis 1900-luvulla eittämättä varsin toimiva vastaus 1800-luvun lopun ongelmiin.
Hyvinvointivaltiomalli on kuitenkin nykypäivän globalisaation haasteissa kärsinyt jonkinasteisen haaksirikon, tai ainakin kohdannut vaikeuksia. Näissä oloissa myös uusliberalismi on noussut puolen vuosisadan takaisia aikoja voimakkaammin haastamaan sitä.
Brittiläisen liberalismi- ja ideologiatutkijan Michael Freedenin mukaan aatteet ja näistä etenkin liberalismi ovat muuntautumiskykyisiä. Liberalismi onkin taipunut, tietyt peruskäsitteensä säilyttäen, mutta niille hyvin erilaisia painotuksia antaen varsin erilaisiin muotoihin. Tämän sosiaaliliberalismin ja klassisen taloudellisen liberalismin selvät erot hyvin osoittavat.
Kun hyvinvointivaltiomalli on kohdannut vaikeuksia, uusliberalismi on noussut puolen vuosisadan takaisia aikoja voimakkaammin haastamaan sitä.
Molemmat antavat hyvinkin erilaisia painotuksia liberalismin perusperiaatteille. Sosiaaliliberalismi nosti vapauden käsitteen rinnalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin käsitteet, kun taas klassinen liberalismi oli painottanut vapautta selvästi näiden käsitteiden kustannuksella.
Suuntausten erojen ytimessä ovat myös erilaiset vapauden määritelmät, negatiivinen ja positiivinen vapaus. Klassiselle liberalismille vapaus oli ennen vapautta jostakin, kuten sorrosta tai rajoituksista. Sosiaaliliberalismille taas vapaus oli myös vapautta johonkin, kuten inhimillisen hyvän tavoitteluun.
Muuttuva maailma on yksi olennainen syy joka saa aatteet muuttumaan. Toimintaympäristön muutos luo luonnollisesti muutospaineita myös aatteille ja ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.
Liberalismin merkittävästä muuntautumiskyvystä olosuhteiden muuttuessa selvästi kertoo se, miten liberalismi sosiaaliliberalismin myötä kehitti klassisen liberalismin rinnalle hyvin erilaisen tulkinnan reilu vuosisata sitten.
On liberalismi uudistunut muutenkin. Uusliberalismi on myös elävää liberalismin teorian uudelleenmuotoilua, kuten Miettinen korostaa. Samoin muun muassa Keynesin, Beveridgen ja Rawlsin ajattelu on sosiaaliliberaalin tradition uudistumista. Sekä uusliberalismi että sosiaaliliberalismi ovat siis myös omina suuntauksinaan olleet sisäisesti hyvin muuntautumiskykyisiä.
Tarve uudenlaiselle liberalismille?
Maailma ja yhteiskunnat ovat muuttuneet niin 1900-luvun alkuvuosikymmenistä kuin myös Beveridgen raportin ja keynesiläisen talouspolitiikan sittemmin hiipuneesta voittokulusta toisen maailmansodan jälkeen. Tilanne on selvästi erilainen kuin se oli puolitoista tai edes puoli vuosisataa sitten.
Työelämä on murroksessa ja muutokset ovat huomattavia verrattuna viime vuosisadan teollisuusyhteiskunnan malleihin. Ilmastonmuutos ja ympäristöuhat ovat nekin nousseet eri tavalla esiin haastamaan totuttuja taloudellisia malleja. Globalisaatio ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten rajat ylittävä verkottuminen ja ylikansallisten suuryritysten nouseva valta edustavat nekin erilaista tilannetta. Viimeisimpänä maailmaa on mullistanut koronaviruksen aiheuttama kriisi, jonka kaikkia seurauksia voi tässä vaiheessa vain arvailla.
Maailmassa on selvästi erilaiset olosuhteet kuin sosiaaliliberalismin pohjana olleessa yhteiskunnassa sata vuotta sitten. Yhtä lailla tilanne on erilainen myös verrattuna uusliberalismin viime vuosisadan kehityksen aikaisiin olosuhteisiin.
Sosiaaliliberalismin mukainen hyvinvointivaltio ja sen ratkaisut eivät enää toimi samalla tavalla kuin ennen. On ymmärrettävää, että muuttuvaan maailmaan haetaan uusia aatteita, jotka voisivat selittää maailmaa, politiikkaa ja yhteiskuntaa. Vastausta etsitään herkästi tutuista, aikanaan toimiviksi todetuista aatteista.
On mahdollista, että vain vähittäinen muutos sen enempää sosiaaliliberalismin kuin uusliberalisminkin pohjalta ei välttämättä tässä tilanteessa riitä.
On kuitenkin mahdollista, että vain vähittäinen muutos sen enempää sosiaaliliberalismin kuin uusliberalisminkin pohjalta ei välttämättä tässä tilanteessa riitä. Maailman nykyistä muutosta voisi hyvin verratta siirtymään 1700-luvun esiteollisesta, merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta 1800–1900-lukujen teolliseen ja kapitalistiseen maailmaan.
Liberalismi kehitti menestyksekkään vastauksen tuohonkin muutokseen. Nyt sen pitäisi talouspoliittisena ajatteluna muuttua jälleen vastaamaan nykypäivän haasteita eikä niitä, jotka olivat etusijalla menneinä aikoina.
Liberalismilla aatteena on kuitenkin vahva pohja muuttua jälleen, omien peruskäsitteidensä pohjalta. Liberalismi siis kaipaa uudelleen ajattelua, joka taivuttaisi liberalismin peruskäsitteet sellaiseen yhdistelmään, joiden myötä vastaus nykypäivän ongelmiin löytyy myös liberalismin perustalta.
Juha Kolumäki on poliittisen historian väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.
