Kevään 2023 eduskuntavaaleissa keskeisinä teemoina korostuivat talous ja kansallinen turvallisuus. Vaaleja varjostivat koronapandemian jälkiseuraukset, Venäjän hyökkäys Ukrainaan sekä energiakriisi ja inflaatio. Nämä kriisit vaikuttivat epäilemättä siihen, miten puolueet ja ehdokkaat rakensivat vaalilupauksiaan.

Moni lupaus keskittyikin ratkaisemaan talouden haasteita sekä varmistamaan Suomen turvallisuuden muuttuvassa maailmantilanteessa. Kysymykset julkisen talouden tasapainottamisesta ja uudenlaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset uhat raamittivat sekä kampanjakeskustelua että puolueiden kampanjointia vaaleissa. 

Vaalien jälkeen muodostetun Petteri Orpon johtaman porvarihallituksen hallitusohjelmassa nämä samat talous- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisessä asemassa. Taloudessa ovat nousseet esiin esimerkiksi kehysriihessä sovitut leikkaukset sekä veronkorotukset, kuten arvonlisäveron (ALV) nostaminen, jolla pyritään tasapainottamaan julkista taloutta. Samalla kansalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset, kuten uusi rajalaki, ovat nousseet keskusteluun erityisesti turvallisuusympäristön muutosten ja geopoliittisten jännitteiden myötä.  

Tässä artikkelissa pohdimme sitä, miten tämänhetkisessä julkisessa keskustelussa ja hallitusohjelmassa esillä olevat teemat olivat nähtävissä hallituspuolueiden ehdokkaiden vaalilupauksissa jo eduskuntavaalien aikaan. Olemme lisäksi kiinnostuneita siitä, missä määrin vaalilupaukset heijastelivat eroja nykyisten hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä.

Aineistona käytetään Tampereen yliopiston valtio-opin eduskuntavaalitutkimuskurssilla keväällä 2023 kerättyä tutkimusaineistoa, johon on kerätty jokaisen pirkanmaalaisen eduskuntavaaliehdokkaan ilmoittamat henkilökohtaiset vaalilupaukset Ylen vaalikoneessa.

Vaalilupauksia poliittisilla jakolinjoilla: Orpon hallituspohjan ideologiset ulottuvuudet

Vaalilupauksilla tarkoitetaan puolueiden ja ehdokkaiden vaalikampanjoiden aikana esittämiä sitoumuksia tai lausuntoja siitä, millaista politiikkaa he toteuttaisivat valituiksi tullessaan. Vaalilupausten toteutumista seuraamalla äänestäjät voivat arvioida puolueiden ja edustajien kykyä edistää asioita, joihin nämä ovat ennen vaaleja sitoutuneet.

Lisäksi vaalilupaukset auttavat äänestäjiä ehdokasvalintaa tehdessä, sillä ne tiivistävät ehdokkaiden ja puolueiden merkittävimmät tavoitteet ymmärrettävään pakettiin ja mahdollistavat harkitun päätöksen tekemisen. Vaalilupausten avulla voidaan tarkastella, millaisilla teemoja äänestäjät kannattivat eniten ja näin sitä, millainen valtakirja politiikantekoon hallituskaudelle on annettu. 

Vaalilupaukset ovat kuitenkin myös aina lähtöisin puolueiden ja ehdokkaiden arvoista ja tärkeimpinä pitämistä teemoista sekä asiakysymyksistä. Hallituskoalitioita rakennettaessa puolueiden ideologisella yhteneväisyydellä on merkitystä, sillä arvopohjaltaan lähekkäin olevien puolueiden yhteistyö on todennäköisemmin toimivaa.

Toisaalta ideologisten eroavaisuuksien aiheuttamia haasteita hallituspuolueiden välillä voidaan pyrkiä ennaltaehkäisemään yksityiskohtaisella hallitusohjelmalla, mihin oletettavasti on Orpon hallituksen kohdalla turvauduttu, sillä hallituskoalition muodostamisesta ei selvitty kitkatta.  

Vaalilupaukset ovat kuitenkin myös aina lähtöisin puolueiden ja ehdokkaiden arvoista ja tärkeimpinä pitämistä teemoista sekä asiakysymyksistä.

Petteri Orpon hallituksessa puolueita yhdistävänä tekijänä on kaikkien hallituspuolueiden, eli kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit (KD) ja ruotsalainen kansanpuolue (RKP), sijoittuminen sosioekonomisella vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella oikealle laidalle. Eduskuntavaaliehdokkaiden ja puolueiden kannattajien poliittiset arvo-orientaatiot huomioiden kokoomus on hallituspuolueista sosioekonomisesti oikeistolaisin, ja perussuomalaiset sijoittuu lähes yhtä oikealle.

Kristillisdemokraatit on hallituspuolueista kolmanneksi oikeistolaisin, kun taas lähimpänä sosioekonomisen ulottuvuuden ideologista keskustaa on RKP. Oppositiopuolueistakin oikeistoon sijoittuvat Liike Nyt ja keskusta, kun taas loput oppositiopuolueet eli SDP, vihreät ja vasemmistoliito sijoittuvat selkeästi ideologiseen vasemmistoon.  

Toisaalta nykypäivän Suomessa puolueiden jaottelu vain perinteisen sosioekonomisen vasemmisto-oikeisto-ulottuvuuden perusteella jättää huomiotta useita tärkeitä poliittisia asiakysymyksiä, joiden sijoittaminen vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudelle ei ole mielekästä.

Lupauksia annettiin laidasta laitaan, ja niihin sisältyivät esimerkiksi tavoite Suomen kehittämisestä energiasuurvallaksi, virka-asioiden hoitaminen selvinpäin, etnisen rekisterin käyttöönotto, lakien noudattaminen päätöksenteossa ja suomalaisen muinaisuskonnon vakiinnuttaminen kristinuskon sijaan. 

Viime vuosikymmeninä sosiokulttuurinen GAL-TAN-ulottuvuus (GAL=Green-Alternative-Libertarian, TAN=Traditional-Authoritarian-National) on kasvattanut merkitystään yhteiskunnan rakennemuutoksen katalysoiman arvomuutoksen myötä. GAL-TAN-ulottuvuutta voidaan kutsua myös konservatiivi-liberaali-jaoksi. Arvomuutos on tuonut politiikan asialistalle uudenlaisia kysymyksiä vähemmistöjen oikeuksista, ympäristönsuojelusta ja maahanmuutosta.

GAL-TAN-ulottuvuudella mitattuna hallituspuolueiden arvojen eroavaisuuksia on paremmin nähtävissä; kokoomus ja RKP sijoittuvat ulottuvuudella arvoliberaalille GAL-puolelle, kun taas perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit selkeästi perinteisiä arvoja kannattavalle TAN-puolelle. Erityisesti näiden erojen takia hallituskoalition muodostaminen oli hankalaa.

Oppositiossa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto asettuvat selvästi GAL-puolelle, kun taas Liike Nyt sijoittuu ulottuvuudella suurin piirtein keskelle ja keskusta hieman TAN-puolelle. Sekä hallitus- että oppositiopuolueiden kesken on siis havaittavissa ideologista yhteneväisyyttä ainakin sosioekonomisella vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella. Sen sijaan voimme olettaa oppositiopuolueiden löytävän hallituspuolueita helpommin yhteisen sävelen sosiokulttuurisen GAL-TAN-ulottuvuuden kysymyksissä.

Hallituspuolueiden ehdokkaiden suosituimmat vaalilupaukset liittyivät markkinatalouteen ja kansalliseen etuun

Empiirisen tarkastelumme perusteella hallituspuolueiden ehdokkaiden vaalilupaukset käsittelivät useimmiten nationalismia ja kansan etua (15 %) ja talouteen liittyviä kysymyksiä (13 %). Moni hallituspuolueiden ehdokkaiden antamista lupauksista kuului myös niin sanottuun ”jokin muu” -kategoriaan, johon on kerätty lupaukset, joita ei ole voitu sijoittaa muihin kategorioihin.

Taulukko 1. Pirkanmaalaisten eduskuntavaaliehdokkaiden suosituimmat vaalilupausteemat nykyisten hallituspuolueiden ja oppositiopuolueiden mukaan.

“Jokin muu”-kategorian lupauksia annettiin laidasta laitaan, ja niihin sisältyivät esimerkiksi tavoite Suomen kehittämisestä energiasuurvallaksi, virka-asioiden hoitaminen selvinpäin, etnisen rekisterin käyttöönotto, lakien noudattaminen päätöksenteossa ja suomalaisen muinaisuskonnon vakiinnuttaminen kristinuskon sijaan. 

Talous ei ollut vain ja ainoastaan hallituspuolueiden käsittelemä aihe, vaan vaaleja läpileikkaava teema. Myös oppositiopuolueiden ehdokkaat tekivät paljon lupauksia liittyen julkiseen talouteen eivätkä halunneet antaa hallituspuolueille monopoliasemaa talouskeskustelussa. Vaikuttaakin siltä, että eduskuntavaaleissa hallituksen ja opposition välillä vallitsi konsensus velkaantumisen taittamisessa, mutta keinot tämän saavuttamiseksi erosivat toisistaan. 

Kun tarkastellaan julkista keskustelua puolitoista vuotta vaalien jälkeen, on havaittavissa, että etenkin hallituspuolueiden ehdokkaiden yleisimmin esiintyneet vaalilupaukset ovat vahvasti esillä tämänhetkisessä politiikassa.

Oppositiopuolueiden ehdokkaat toivat esille talouskeskusteluun liittyvissä vaalilupauksissaan hallituspuolueiden ehdokkaita useammin näkemyksiä yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta sekä hyvinvointivaltiosta.

Kun tarkastellaan julkista keskustelua puolitoista vuotta vaalien jälkeen, on havaittavissa, että etenkin hallituspuolueiden ehdokkaiden yleisimmin esiintyneet vaalilupaukset ovat vahvasti esillä tämänhetkisessä politiikassa. Hallituksen politiikka keskittyy leikkauspolitiikan ja vastuullisen talouden edellyttämien toimenpiteiden perusteluun sekä maahanmuuttoon liittyvien lakien kiristämiseen.

Hallituksen leikkauspolitiikassa on myös mahdollista havaita tietynlaisia piirteitä syntyperäisten suomalaisten edun painottamisesta. Esimerkiksi leikkaukset kehitysyhteistyöhön ja turvapaikanhakijoille myönnettävien tukien laskeminen voidaan tulkita kantasuomalaisten priorisoimiseksi.

Sen sijaan opposition politiikan tunnuspiirteenä on hallituksen kritisoiminen taloudellisen eriarvoisuuden lisäämisestä ja hyvinvointivaltion rakenteiden rapauttamisesta. Nämä teemat olivat vahvasti läsnä myös oppositiopuolueiden ehdokkaiden vaalilupauksissa.

Orpon hallituksen suunta oli nähtävissä jo vaalilupauksissa

Petteri Orpon hallituksen muodostaman hallitusohjelman suuntaa saattoi ennakoida oikeistopuolueiden ehdokkaiden vaalilupausten pohjalta, sillä heidän painottamansa talous- ja turvallisuuspolitiikan lupaukset ovat vahvasti läsnä hallitusohjelmassa.

Etenkin taloudellinen vakaus ja maahanmuuton rajoittaminen näkyvät sekä ehdokkaiden vaalilupauksissa, että nykyisessä hallitusohjelmassa, hallituksen päätöksissä ja kehysriihen teemoissa. Empiiriseen tarkasteluun perustuen voidaan tiivistetysti sanoa, että oikeistopuolueiden (KOK, RKP, PS, KD) ja nykyisten hallituspuolueiden suosimat vaalilupaukset sijoittuvat enemmän taloutta ja turvallisuutta koskeviin teemoihin.

Hallitusneuvotteluiden tiedetään olleen vaikeat. Vaikka hallituspuolueita yhdistääkin huoli julkisen talouden tasapainosta, on huomionarvoista, että samalla useat asiakysymykset ja niiden priorisointi jakavat hallituspuolueita. Tämä näkyy siinä, kuinka hallituspuolueisiin kuuluvien ehdokkaiden vaalilupaukset hajautuivat suhteellisen laajasti.

Vaaleja varjostava turvattomuuden tunne todennäköisesti nosti talouden ja turvallisuuden teemat suurempaan asemaan julkisessa keskustelussa hyödyttäen enemmän oikeistopuolueita.

Esimerkiksi vain reilu kymmenesosa pirkanmaalaisista hallituspuolueiden ehdokkaista antoi vaalilupauksen, joka koski kansallista turvallisuutta ja ”suomalaisten etua”. Niin ikään talouteen liittyviä vaalilupauksia hallituspuolueiden ehdokkaista antoi vain noin joka kymmenes. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että hallituspuolueiden ehdokkaiden välillä myös paljon hajontaa liittyen asiakysymysten priorisointiin.

Taloudelliseen tilanteeseen sekä kansalliseen turvallisuuteen liittyvät vaalilupaukset pyrkivät todennäköisesti vastaamaan vaikean maailmanpoliittisen tilanteen ja koronapandemian nostamaan turvattomuuden tunteeseen. Myös vasemmistopuolueiden (SDP, VAS, VIHR) ehdokkaat Pirkanmaalla pitivät esillä talouteen liittyviä teemoja, mutta nostivat esiin niiden yhteydessä useammin taloudelliseen eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Oppositiopuolueiden ehdokkaiden lupauksissa toistuivat myös hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, sekä lapsia, perheitä ja syntyvyyttä koskevat teemat. Vaaleja varjostava turvattomuuden tunne todennäköisesti nosti talouden ja turvallisuuden teemat suurempaan asemaan julkisessa keskustelussa hyödyttäen enemmän oikeistopuolueita.

YTK Elina Antikainen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTK Santeri Iivonen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

Yht. Yo. Kia Katjos on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTK Jenna Krakau on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.  

Yht. Yo. Lisbeth Laine on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

LLB Pauliina Siekkinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTM Salla Vadén on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa. 

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. 

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Julkaisu Lupauksia taloudellisesta ja kansallisesta turvallisuudesta –Heijastelivatko eduskuntavaaliehdokkaiden vaalilupaukset tulevaa hallitusohjelmaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään eduskuntavaaleissa valittujen kansanedustajien ja niistä muodostetun Petteri Orpon johtaman hallituksen varsinainen työ alkaa syksyllä mutkikkaan alkutaipaleen jälkeen. Hallituspuolueiden edustajat ovat toistuvasti vakuuttaneet erilaisten kohujen keskellä, että heillä on yhteinen tulevaisuus alkuhaasteista huolimatta.

Hallituspuolueita yhdistävät erityisesti näkemykset Suomen talouspolitiikasta. Hallituspuolueita, joiden äänestäjät ovat talouskysymyksissä kaikista yhtenäisempiä yhdistää oikeistolainen ideologia. Tämä on käynyt ilmi tuoreesta Vaalitutkimuskonsortion tutkimustuloksista.

Tuoreet Vaalitutkimuskonsortion julkaisemat tutkimustulokset kevään 2023 eduskuntavaaleista osoittavat, että nimenomaan ideologinen oikeisto yhdistää hallituspuolueita, joiden äänestäjät ovat talouskysymyksissä kaikista yhtenäisimpiä.

Tässä artikkelissa käsitellään kevään eduskuntavaaliehdokkaiden kärkiteemoja Pirkanmaan vaalipiirissä. Lisäksi pohdimme, mitä kärkiteemat kertovat tämänhetkisestä poliittisesta kentästä ja kansalaisia huolestuttavista asioista. Kärkiteeman käsitteellä tarkoitamme eduskuntavaaliehdokkaille tärkeitä teemoja, jotka korostuivat heidän vaalikampanjoissaan.

Vaaleja edeltäneet merkittävät poliittiset ja yhteiskunnalliset tapahtumat asettavat kärkiteemojen käsittelyn kontekstiin. Kuten vaalitutkijat Sami Borg ja Elina Kestilä-Kekkonen toteavat kansallisessa Eduskuntavaalitutkimuksessa 2019, yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat kansalaisten poliittisiin käsityksiin ja valintoihin. Tämä näyttäytyy muun muassa tilannekohtaisten asiakysymysten suurempana merkityksenä vaaleissa, mikä heijastuu myös puolueiden ja ehdokkaiden kampanjoiden kärkiteemoihin.

Ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja hallitusvastuussa oli sosiaalidemokraattijohtoinen pääministeri Sanna Marinin hallitus, jonka hallituskauden aikana Suomen valtion velan kasvu nousi merkittäväksi puheenaiheeksi. Julkisen taloudenhoidon kritiikin ohella oppositio arvosteli pääministeri Marinin hallituksen loppuun saattamaa sosiaali- ja terveysuudistusta.

Vaaleja edelsivät myös vuonna 2019 alkanut koronapandemia sekä Venäjän hyökkäyssodan myötä nähdyt muutokset ulko-, turvallisuus- ja energiapolitiikassa. Nämä tapahtumat asettivat raamit kevään 2023 vaalikeskusteluille sekä vaalien jälkeiselle hallituskaudelle.

Artikkelin analyysi perustuu Tampereen yliopiston valtio-opin eduskuntavaalitutkimuskurssin opiskelijoiden keväällä 2023 keräämään tutkimusaineistoon. Aineistoon on kerätty jokaisen pirkanmaalaisen ehdokkaan vaalikampanjan kolme kärkiteemaa.

Keskeiset kärkiteemat toistuivat ehdokkaiden kampanjoissa läpi puoluekentän

Joitain keskeisiä kärkiteemoja ja asiakysymyksiä voidaan pitää eräänlaisina politiikan ikuisuuskysymyksinä. Tällaisia ovat esimerkiksi verotusaste ja julkisen sektorin koko, jotka noudattavat usein jo perinteisiksikin vakiintuneita politiikan jakolinjoja.

Osa kärkiteemoista ja asiakysymyksistä on niin sanotusti tilannekohtaisia asiakysymyksiä, joilla on nähty olevan kasvanut vaikutus äänestyspäätöksiin. Syyksi on esitetty esimerkiksi  suomalaisen valitsijakunnan arvomuutoksia ja äänestäjien vakaan puoluekiinnittymisen heikentymistä. Ikuisuuskysymykset ja tilannekohtaiset asiakysymykset ovat kuitenkin usein limittäisiä.

Politiikan ajankohtainen päiväjärjestys, eli se, mitä kysymyksiä ja teemoja pidetään tiettynä hetkenä ajankohtaisina, ohjaa kansalaisten äänestyspäätöksiä. Mikäli puolue tai ehdokas onnistuu vaikuttamaan poliittisen päiväjärjestykseen tai kykenee hyödyntämään sitä omaksi edukseen, voi se vaikuttaa vaalimenestykseen.

Ilmiötä, jossa puolue profiloituu vahvasti tiettyyn asiakysymykseen ja käyttää valtaa kysymyksen esilletuomisessa, kutsutaan asiakysymyksen omistajuudeksi. Puolueiden vaalikannatukselle on eniten vaikutusta – joko hyötyä tai haittaa – sellaisista asiakysymyksistä, jotka ovat niiden profiloitumisen kannalta kaikkein keskeisempiä. Toisin sanoen eri puolueita suosii vaaleissa erilaisten tilannekohtaisten asiakysymysten korostuminen.

Politiikan ajankohtainen päiväjärjestys, eli se, mitä kysymyksiä ja teemoja pidetään tiettynä hetkenä ajankohtaisina, ohjaa kansalaisten äänestyspäätöksiä.

Profiloituminen asiakysymyksiin ja laajempiin teemoihin on sekä puolueiden että ehdokkaiden osalta tasapainoilua. Toisaalta on tärkeää profiloitua selkeästi erottuakseen muista puolueista ja ehdokkaista. Toisaalta myös laajan äänestäjäkunnan tavoitteleminen on hyödyllistä.

Yleispuoluekehityksen on nähty vaikuttavan puolueiden vaalitavoitteisiin siten, että kannattajakuntaansa laajentaakseen puolueet omaksuvat usein melko yleisiäkin kantoja moniin politiikan keskeisiin asiakysymyksiin. Termillä viitataan ilmiöön, jossa puolueet pyrkivät houkuttelemaan äänestäjiä useista eri ihmisryhmistä ja ideologisista lähtökohdista.

Puolueet pyrkivät täyttämään ehdokaslistansa yleispuoluekehityksen rinnalla myös eri asiakysymyksin profiloituneilla ehdokkailla. Suomen vaalijärjestelmässä äänestäjät tekevät puoluevalinnan ohella myös ehdokasvalinnan, minkä on nähty kannustavan ehdokasta korostamaan kampanjassaan juuri omaa henkilöbrändiään.

Toisaalta viimeaikaisten tutkimusten mukaan puolue on ollut monille äänestäjille ehdokasta tärkeämpi valinta. Keräämästämme aineistosta nousikin tiettyjä puoluekohtaisia teemoja sekä yhtä lailla yleisempiä puoluerajat ylittäviä aihepiirejä, jotka toistuivat ehdokkaiden kampanjoissa. Huomasimme myös, että määrätyt ajankohtaiset teemat toistuivat useammin, vaikkakin ehdokkaat nostivat niitä esiin erilaisista näkökulmista.

Talous oli Pirkanmaan ehdokkaiden tärkein vaaliteema

Pirkanmaan vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaiden kolme tärkeintä kärkiteemaa kevään 2023 eduskuntavaaleissa olivat talous, hyvinvointi ja terveys. Myös ikäryhmäkohtaiset erityiskysymykset nousivat esiin. Jälkimmäisillä tarkoitetaan esimerkiksi lapsiin, nuoriin tai vanhuksiin liittyviä aiheita.

Talous oli ensimmäisenä kärkiteemana 17 prosentilla Pirkanmaan ehdokkaista, hyvinvointi ja terveys 14 prosentilla sekä ikäryhmäkohtaiset erityiskysymykset 11 prosentilla ehdokkaista. Muut kärkiteemat eivät ylittäneet 10 prosentin kokonaisosuutta. Seuraavaksi suosituimmiksi teemoiksi nousivat työelämä ja henkilökohtainen talous (9 %) sekä ympäristö ja ilmasto (8 %). 

Ylen tulospalvelun mukaan kolme Pirkanmaan suurinta puoluetta olivat vaalien jälkeen järjestyksessä SDP (25,9 %), kokoomus (21,5 %) ja perussuomalaiset (20,2 %). Pirkanmaan eduskuntavaaliehdokkaiden ensimmäiset kärkiteemat ovat nähtävissä puolueittain Taulukossa 1.

SDP:n ehdokkaiden keskuudessa sekä hyvinvointi ja terveys että työelämä ja henkilökohtainen talous nousivat tärkeimmiksi teemoiksi. Kaikkiaan 35 prosenttia SDP:n ehdokkaista nosti ne ensimmäisiksi kärkiteemoikseen.

Taulukko 1. Pirkanmaan eduskuntavaaliehdokkaiden ensimmäiset kärkiteemat, puolueittain (%) ^{a b}

^a Kategoria ”Muut” sisältää Sinimustan Liikkeen, Liberaalipuolueen, Vapauden liiton, Suomen Kommunistisen Puolueen, Eläinoikeuspuolueen, Piraattipuolueen, Valta kuuluu kansalle -puolueen, Feministisen puolueen, Kristallipuolueen, Kansalaisliiton, Suomen Kansa Ensin -puolueen ja valitsijayhdistysten ehdokkaat.

^b Kategoria ”Ei teemaa” tarkoittaa sitä, että ehdokkaalta ei ollut löydettävissä mitään selvää kärkiteemaa.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten ehdokkaiden keskuudessa talous nousi tärkeimmäksi teemaksi. Kokoomuksen ehdokkaista 32 prosentilla ja perussuomalaisten ehdokkaista 25 prosentilla se nousi ensimmäiseksi kärkiteemaksi. Kokoomuksen toiseksi tärkeimmäksi teemaksi nousi ikäryhmäkohtaiset erityiskysymykset sekä työelämä ja henkilökohtainen talous, jotka 16 prosenttia kokoomuksen ehdokkaista nosti tärkeimmäksi kärkiteemakseen.

Perussuomalaisilla toiseksi suosituin kärkiteema piti sisällään nationalismiin ja konservatismiin liittyvät kysymykset. Puolueen ehdokkaista 20 prosenttia nosti tämän teeman tärkeimmäksi.

Pirkanmaalta eduskuntaan nousseista ehdokkaista 25 prosentilla ensimmäinen kärkiteema oli talous. Toiseksi yleisemmäksi ensimmäiseksi kärkiteemaksi eduskuntaan valituilla ehdokkailla nousi kaikista ehdokkaista poiketen työelämä ja henkilökohtainen talous (15 %).

Yhtä vahvasti esiin nousi teemana hyvinvointi ja terveys, joka oli myös 15 prosentilla läpimenneistä ehdokkaista ensimmäinen kärkiteema. Talous nousi selvästi myös sekä toiseksi että kolmanneksikin suosituimmaksi teemaksi eduskuntaan valittujen Pirkanmaan ehdokkaiden kampanjoissa.

Pirkanmaalta eduskuntaan läpimenneiden ehdokkaiden kaikki kolme kärkiteemaa ovat nähtävissä Taulukossa 2.

Taulukko 2. Pirkanmaan vaalipiiristä eduskuntaan valittujen ehdokkaiden kärkiteemat eduskuntavaaleissa 2023 (%) ^a

^a Kategoria ”Ei teemaa” tarkoittaa sitä, että ehdokkaalta ei ollut löydettävissä mitään selvää kärkiteemaa.

Mitä tulokset kertovat kevään 2023 eduskuntavaaleista?

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa pirkanmaalaisten ehdokkaiden kärkiteemojen keskuudesta nousivat esiin talouteen ja terveyteen liittyvät teemat, jotka toistuivat läpi puoluekentän. Samat teemat korostuivat eniten myös läpipäässeiden ehdokkaiden kärkiteemoina. Vaikka tämä tutkimus käsitteli pirkanmaalaisia eduskuntavaaliehdokkaita, mukaili paikalliset teemat kansallista poliittista keskustelua, eikä aineistosta havaittu juurikaan maakuntaan liittyviä erityiskysymyksiä.

Terveyden ja talouden korostamisesta voi päätellä, että 2023 eduskuntavaaleissa oltiin henkilökohtaisten perusasioiden äärellä. Keskustelut suurista yhteiskunnallisista muutoksista tai globaalien ongelmien, kuten ilmastomuutoksen torjumisesta saivat väistyä, kun huoli ihmisten henkilökohtaisesta toimeentulosta ja terveydestä nousivat vaaliteemojen keskiöön. Esiin nousi huoli inflaatiosta, julkisten palveluiden rahoituksesta sekä koronapandemian kiihdyttämästä eriarvoisuudesta.

Toisaalta Ukrainan sodan luoma henkilökohtainen ja ulkopoliittinen turvattomuus olisi voinut olla teemana enemmänkin esillä, mutta se korostui lähinnä talouskysymyksien yhteydessä esimerkiksi huolena huoltovarmuudesta. Vaikka turvallisuusaiheita tuotiin puheenaiheiksi vaaleja edeltäneissä keskusteluohjelmissa, ei niihin liittyvät puheenaiheet jakaneet ehdokkaita samalla tavalla kuin talouteen ja terveyteen liittyvät kysymykset.

Vaalikampanjoiden kärkiteemoissa tapahtunut muutos on nähtävissä, jos kevään 2023 eduskuntavaaleja verrataan vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joita monet tahot kehystivät ilmastovaaleiksi. Vastaavasti myös vuoden 2015 eduskuntavaalit nimettiin talousvaaleiksi. Silloinkin keskusteltiin Suomen talouspolitiikasta, mutta kontekstin talouskeskusteluille asettivat finanssikriisin jälkeinen eurokriisi, ja siitä seurannut julkisen talouden epävakaa tilanne.

Kun verrataan viime kevään eduskuntavaalien kärkiteemoja ja pääministeri Orpon hallituksen hallitusohjelmaa, on helppoa nähdä teemojen heijastuvan myös hallitusohjelmaan.

Sen sijaan kevään 2023 eduskuntavaaleissa talousteemat jakaantuivat julkiseen ja henkilökohtaiseen talouteen. Taulukosta 1 nähtiin, kuinka nykyisten hallituspuolueiden pirkanmaalaisten ehdokkaiden kärkiteemat kohdistuivat julkiseen talouteen ja oppositiopuolueiden teemat työelämään ja henkilökohtaiseen talouteen.

Talouden ja terveyden korostaminen kärkiteemoissa on linjassa vaaleja edeltäneen keskustelun ja vaalien yleisen kontekstin kanssa, jossa korostettiin pandemian jälkeisiä hyvinvointikysymyksiä sekä talouteen ja velkaan liittyviä huolia.

Tällä tutkimuksella tuotettiin tuoretta tietoa siitä, millaiset teemat olivat eri puolueiden ehdokkailla keskiössä eduskuntavaalikampanjoissa keväällä 2023. Kun verrataan viime kevään eduskuntavaalien kärkiteemoja ja pääministeri Orpon hallituksen hallitusohjelmaa, on helppoa nähdä teemojen heijastuvan myös hallitusohjelmaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, riittävätkö hallituspuolueita vaaleja edeltäneessä keskustelussa yhdistäneet teemat pitämään syksyllä työnsä aloittaneen Orpon hallituskoalition koossa.

YTK Pihla Hakulinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

YTK Juuni Jaatinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

YTK Anniina Nuutinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Saara Vuorinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Tiihonen toimi kevään 2023 valtio-opin tutkimuskurssin toisena opettajana.

YTM Salla Vadén on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa. Vadén toimi Tiihosen kanssa kevään 2023 valtio-opin tutkimuskurssilla opettajana.

Artikkelikuva: Bernd Hildebrandt / Pixabay

Julkaisu Paljon puhetta taloudesta – Kevään 2023 eduskunta­­­vaali­ehdokkaiden kärkiteemat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa nuorten politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkilöylyjä käsitelleen paneelikeskustelun 19.4.2023.

Paneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen ja panelisteina olivat väitöskirjatutkijat Ville Tynkkynen ja Mikko Räkköläinen sekä tutkijatohtorit Aino Tiihonen ja Josefina Sipinen.

Tämä podcast on muokattu paneelikeskustelun suoratoistotallenteesta. Vaaleja ennen järjestettiin myös kokeneiden Tampereen yliopiston tutkijoiden eduskuntavaalipaneeli, josta on myös julkaistu podcast-tallenne.

Siinä missä vaaleja edeltänyt paneelikeskustelu keskittyi enemmän Sanna Marinin hallituksen suoriutumiseen kaudellaan ja puolueiden asetelmiin vaalien alla, jälkilöylyjen paneelikeskustelu oli tukevasti hallituksen alustavan muodostamisen äärellä.

Vaaleja edeltävät ja niiden jälkeiset keskustelut käydään väistämättä sen hetken mukaisella tiedolla. Ehkä tämä keskustelu tarjoaakin mielenkiintoisen näkymän siihen, miltä uuden hallituksen muodostuminen vaikutti politiikan tutkijoiden silmin huhtikuun 2023 puolivälissä.

Vaalien jälkilöylyt

Kuten vaalituloksesta tiedetään, kokoomus voitti vaalit, toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousivat perussuomalaiset ja kolmanneksi sosiaalidemokraatit (SDP). Vaikka SDP suoriutui vaaleissa hyvin – vain harvoin aiemmin on pääministeripuolue onnistunut hallitusvastuun jälkeen kasvattamaan suosiotaan – muut Marinin hallituksen puolueet menettivät suosiotaan.

Keskustan kurssi oli jo vaalien alla kohti aiempaakin huonompaa vaalitulosta ja siten todennäköisesti myös kohti oppositiota, mutta koko Suomen itsenäisyyden ajan huonoin vaalitulos saattoi olla puolueelle silti melkoinen shokki. Vasemmistoliiton ja vihreiden heikot tulokset on etenkin julkisuudessa pistetty niin kutsutun taktisen äänestämisen piikkiin, minkä pyrkimyksenä on luultavasti ollut tehdä kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostamasta hallituspohjasta epätodennäköisempi vaihtoehto.

On myös keskusteltu siitä, kuinka suurten puolueiden viestinnässä ja mediassa syntynyt niin kutsuttu pääministerivaalien kehystys osaltaan vaikutti tähän. Muista Marinin hallituksen puolueista siis vain RKP piti pintansa.

Tätä pohtiessaan paneeli joutui myös toteamaan, että kellään meistä ei TikTok-tiliä ole, eli paneelin nimestä huolimatta ehkä emme olleetkaan siis enää ”nuoria”.

Kristillisdemokraattien tai Liike Nyt:in osalta ei myöskään nähty suuria muutoksia eikä muutoin eloisasta pienpuoluekentästä noussut uusia haastajia. Toisaalta perussuomalaisista erotetun Ano Turtiaisen puolue Valta Kuuluu Kansalle (VKK) jäi kenties odotetusti eduskunnan ulkopuolelle, kuten kävi Siniselle Tulevaisuudelle vuoden 2019 vaaleissa.

Suomessa asuvien Suomen kansalaisten kevään 2023 vaalien ennakkoäänestysprosentti nousikin jo 40,5 prosenttiin, mutta koko vaalien äänestysprosentti jäi hieman edellisestä jääden 72,0 prosenttiin. Kiinnostavana kehityksenä voidaan nähdä 2000-luvun jokaisissa eduskuntavaaleissa kasvanut ennakkoäänestyksen suosio, joka ei tänä keväänä edellisen eduskuntavaalikevään 2019 tapaan näkynyt aiempaa vilkkaampana äänestysaktiivisuutena varsinaisena vaalipäivänä.

Vaikka vaalimökit ja vaalitentit kampanjoinnin muotoina säilyttivät merkityksensä, myös uudet kampanjointitavat ovat saaneet tuulta alleen. On melko todennäköistä, että esimerkiksi perussuomalaisten menestyksekäs näkyvyys sosiaalisen median videopalvelussa TikTokissa kasvatti puolueen kannatusta etenkin nuorten äänestäjien keskuudessa.

Tätä pohtiessaan paneeli joutui myös toteamaan, että kellään meistä ei TikTok-tiliä ole, eli paneelin nimestä huolimatta ehkä emme olleetkaan siis enää ”nuoria”.

Sinipunaa vai perusporvareita?

Ideologiset suunnanmuutokset politiikassa eivät sinänsä ole erityisen yllättäviä: seurasihan Marinin hallitus Sipilän hallitusta, ja näitä kahta hallitusta voidaan pitää toistensa ideologisina vastapareina. Hallitusta ollaan keväällä 2023 muodostamassa nyt oletusarvoisesti kahden eri vaihtoehdon varaan, eli kokoomuksen ja SDP:n sinipunahallituksen tai kokoomuksen ja perussuomalaisten perusporvarihallituksen ympärille. Ehkä vuoden 2023 vaalit näyttäytyvätkin pääosin siten melko tavanomaisina vaaleina, jossa oppositio nousee, ja hallituspuolueet kärsivät.

Toisaalta ehkä ideologisten blokkien näkökulmasta on mielenkiintoista, kuinka keskusta ei nyt oltuaan ensin pääministerivastuussa Juha Sipilän hallituksessa ja sitten Marinin hallituksessa hallituksen sisäisenä ideologisena vastapainona ole valmis uuteen hallitusvastuuseen taas uudessa ideologisessa suunnassa.

Suomalainen politiikka ei kuitenkaan muistuta vieläkään ruotsalaistyylistä blokkipolitiikkaa, jossa oikeiston ja vasemmiston puolueet eivät oletusarvoisesti mahdu samaan hallitukseen keskenään. Ainakin vielä huhtikuussa kokoomuksen hallitustunnustelijan Petteri Orpon lähettämät kysymykset ja vastaukset puolueille jättivät ovea auki sinipunahallitukselle.

Suomalainen politiikka ei kuitenkaan muistuta vieläkään ruotsalaistyylistä blokkipolitiikkaa, jossa oikeiston ja vasemmiston puolueet eivät oletusarvoisesti mahdu samaan hallitukseen keskenään.

Kenties jokin blokkipolitiikan kaltainen piirre näkyy Suomessakin, eli etukäteen tiettyjen puolueiden ulossulkeminen mahdollisista hallituskumppaneista: niin SDP kuin RKP ilmoittivat jo ennen vaaleja, etteivät ne voisi toimia hallituksessa, joka toteuttaisi perussuomalaista politiikkaa. Vastavuoroisesti perussuomalaiset ilmaisivat, etteivät voi liittyä hallitukseen, joka ei toteuttaisi perussuomalaista politiikkaa. Tällaista ulossulkevaa asemoitumista on politiikan tutkija Sami Borg kuvannut blokkauspolitiikan käsitteellä.

Oma tekijänsä hallituksen muodostumisessa saattaa myös olla tulevat puheenjohtajien vaihdokset. Sanna Marin ilmoitti heti vaalien jälkeen, ettei aio jatkaa enää SDP:n puheenjohtajana, eikä hae mahdollisessa sini-punahallituksessa ministerin paikkaa. Samoin vihreiden Maria Ohisalo ilmoitti pian Marinin jälkeen – ja kenties ymmärrettävästi puolueen vaalitappio huomioiden – ettei myöskään aio jatkaa puolueen johdossa. Vasemmistoliiton Li Andersson oli jo ennen vaaleja ilmoittanut, ettei aio jatkaa puheenjohtajana. Keskustan suunnalta sen sijaan Annika Saarikko on ilmaissut halunsa jatkaa puolueen johdossa tappioista huolimatta.

Jatkuuko kriisien tie?

Marinin hallituksen kautta politiikkaa rajasivat ja muokkasivat monenlaiset kriisit. Moni poliittinen päätös Marinin kauden ajalta saatiin kyllä ratkaistua kriiseistä huolimatta. Suomen ensimmäiset aluevaalit pidettiin ja jopa Nato-prosessi saatiin jo kevään 2023 aikana päätökseen. Asioita jäi silti myös paljon tekemättä: saamelaiskäräjälain uudistaminen kaatui jälleen kerran, ilmastotoimia on tutkijoiden näkökulmasta pidetty riittämättöminä ja hoiva-alan työvoimapulaan ei ole löydetty pitkäjänteisiä vastauksia. Nämä kaikki saattavat löytyä uuden hallituksen agendalta.

Ehkä näitä vaaleja kuitenkin määritti ennen kaikkea se, miten valtionvelka ja talouspolitiikka yleisesti nostettiin keskeiseksi kriisinkaltaiseksi teemaksi. Valtionvarainministeriön aloitteesta kaikki puolueet alkoivat lopulta laatia leikkauslistoja, mutta yksityiskohdat jäivät melko keveälle tasolle. Tulevan hallituksen täytyy jotenkin lähteä jalkauttamaan talouspolitiikkaa, joka vaikutti ainakin vaalikampanjoiden pohjalta painottavan julkisen sektorin leikkauksia.

Melko ohueksi jäänyt ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu aiheutti paneelissa ihmetystä. On kuin Nato-jäsenyys olisi itsessään toiminut turvallisuuspolitiikan laajemman keskustelun vaimentimena.

Tämä ei ole täysin ongelmatonta, koska esimerkiksi EU:n suunnalla vihreän siirtymän ja Ukrainan sodan edellyttämät politiikkatoimet saattavat edellyttää merkittäviä panostuksia EU:n omaan toimintaan, jotka sopivat huonosti yhteen kotimaisten leikkauslistojen kanssa. Niin ikään hoiva-alan jatkuva kriisi Suomessa huutaa pikaisia poliittisia ratkaisuja. Mikäli ilmastomuutoksen seuraukset jatkavat voimistumistaan, on vaarana, että politiikasta tulee jatkuvaa kriisinhallintaa.

Juuri tässä suhteessa vaaliteemoista melko ohueksi jäänyt ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu aiheutti paneelissa ihmetystä. On kuin Nato-jäsenyys olisi itsessään toiminut turvallisuuspolitiikan laajemman keskustelun vaimentimena, eikä EU:sta tai maahanmuutostakaan juuri puhuttu muutoin kuin siinä kapeassa merkityksessä, mitä – mahdollisesti negatiivista – siitä seuraisi Suomelle. Laajempien ulkopoliittisten visioiden puute herätti keskustelua.

Paneelin lopuksi panelistit listasivat vielä kolme tärkeintä politiikkasektoria, jotka todennäköisesti muotoutuvat tulevan hallituksen suurimmiksi haasteiksi – hallituksen koostumuksesta riippumatta.

Josefina Sipinen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Ville Tynkkynen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Hannah Arendtin vallan käsitettä.

Aino Tiihonen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Nuorten tutkijoiden vaalipaneeli Tampereen yliopistolla huhtikuussa 2023. Kuvassa (vas.-oik.) Mikko Poutanen, Mikko Räkkölainen, Aino Tiihonen, Ville Tynkkynen ja Josefina Sipilä.
Kuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Podcast: Nuorten tutkijoiden eduskuntavaalien jälkilöylyt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa Tampereen yliopiston kokeneiden politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmia käsitelleen paneelikeskustelun 21.3.2023.

Tutkijoiden vaalipaneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden toimituskuntalainen ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Lehtinen. Panelisteina olivat valtio-opin professori Tapio Raunio, tenure-track professori Elina Kestilä-Kekkonen, kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Eero Palmujoki ja yliopistotutkija Tiina Vaittinen.

Tutkijoiden vaalipaneelissa käytiin läpi kulunutta hallituskautta, tarkasteltiin paneelin aikana käynnissä ollutta vaalikampanjaa ja pohdittiin vaaleja seuraavien erilaisten hallituskokoonpanojen tulevaisuudennäkymiä.

Keskeisenä tekijänä kuluneella hallituskaudella ovat olleet toisiaan seuranneet kriisit. Vuoden 2020 alussa alkanut koronapandemia ja sen aiheuttama taantuma sekä helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen myötä laajentunut Ukrainan sota ja sitä seurannut energiakriisi veivät huomattavan osan hallituksen ajasta.

Tämän ohella hallituksen sisäiset jännitteet erityisesti keskustan ja vihreiden välillä ovat tuoneet hallituksen toimintaan kitkaa. Tästä huolimatta hallitus vei läpi useita merkittäviä hankkeita ja lakialoitteita, kuten sote-uudistuksen, oppivelvollisuuden pidentämisen ja sukupuolen oikeudellista vahvistamista koskevan translain.

Kriisien täyttämä hallituskausi

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita johtanut Antti Rinne väistyi pääministerin paikalta jo loppuvuodesta 2019 ja hänen tilalleen nousi SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi valittu Sanna Marin. Koronapandemia saapui Suomeen vuoden 2020 alussa lähes välittömästi Marinin aloitettua pääministerinä. Vastauksena pandemiaan hallitus otti käyttöön useita poikkeuksellisia toimia, kuten valmiuslain ja Uudenmaan väliaikaisen eristämisen.

Koronapandemia määritteli suurelta osin hallituksen agendaa vuosina 2020 ja 2021. Vastauksena pandemian aiheuttamaan taantumaan hallitus toteutti vahvasti elvyttävää talouspolitiikkaa. Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen on arveltu selvineen pandemiasta melko vähäisin vaurioin sekä terveydellisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti.

Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina.

Kahden pandemian värittämän vuoden jälkeen seuraava kriisi kohtasi hallitusta keväällä 2022. Venäjä aloitti laajamittaisen ja kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022. Suomen hallitus reagoi tilanteeseen osallistumalla EU:n yhteiseen pakotepolitiikkaan ja suuntaamalla Ukrainalle erilaista tukea, kuten sotilaallinen tuki. Toukokuussa 2022 Suomi teki historiallisen päätöksen ja haki yhdessä Ruotsin kanssa jäsenyyttä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa.

Kriisit vahvistavat hallituksen asemaa ja lieventävät hetkellisesti poliittisia vastakkaisasetteluja

Tutkijoiden vaalipaneelissa pohdittiin eri näkökulmista, miten kriisiaikojen päätöksenteko on vaikuttanut toteutettuun politiikkaan. Eräs leimallinen piirre molempien kriisien aikana on ollut hallituksen aseman korostuminen eduskunnan kustannuksella ja puoluepoliittisen vastakkaisasettelun ainakin hetkellinen laantuminen. Hallitus on toki saanut osakseen kritiikkiä sekä koronapandemian hoidosta että vastauksestaan Ukrainan sotaa seuranneeseen energiakriisiin. Tästä huolimatta Suomessa on ollut havaittavissa samankaltainen valtiojohdon tueksi ryhmittyminen kuin muualla maailmassa.

Tämä kehitys sai panelistit pohtimaan, missä määrin kriisien aikana vallassa olleen hallituksen poliittisella suuntautumisella lopulta oli merkitystä toteutetun politiikan kannalta. Olisiko Marinin johtamaa hallitusta oikeistolaisempi hallituskoalitio toteuttanut merkittävästi erilaista politiikkaa? Panelistit arvioivat, että puoluepoliittinen suuntautuminen on merkittävien kriisien aikana näkynyt enemminkin toteutetun politiikan nyansseissa kuin pääsuuntauksissa. Kriisiajat näyttävät luovan pohjaa kansalliselle yksimielisyydelle.

Talouspolitiikka hallitsi vaalikeskustelua

Kevään 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmien ja teemojen osalta panelistit arvioivat, mitkä kysymykset nousevat vaaleissa ratkaiseviksi ja toisaalta, millaisilla strategioilla puolueet ovat etenemässä vaaleihin.

Vuoden 2023 alusta lähtien kokoomus oli säilyttänyt johtopaikkansa gallupeissa. Kolmen suurimman puolueen, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n välinen ero kuitenkin kaventui vaalien lähestyessä. Vaikka kokoomus näytti kevään edetessä säilyttävän kärkipaikkansa, ei kolmen kärkipuolueen keskinäisestä järjestyksestä ollut sanottavissa mitään varmaa ennen vaaleja.

Vaalien teemojen osalta panelistit nostivat esiin, että vaaleja on leimannut hyvin vahvasti talouskysymysten nouseminen keskustelun keskiöön. Tähän on vaikuttanut erityisesti kokoomuksen johtava asema kannatusmittauksissa. Paneelissa huomautettiin, miten kokoomukselle julkiseen talouteen, verotukseen ja yrittämiseen liittyvät kysymykset ovat houkutteleva ja puolueen äänestäjiä yhdistävä teema. Kokoomuksen ehdokkaiden ja äänestäjien taholla on hajontaa arvokysymyksissä mutta näkemykset talouskysymyksistä yhdistävät puolueen kannattajia. 

Tutkijat esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Lisäksi paneelissa pohdittiin kolmen kannatusmittausten kärjessä olevan puolueen keskinäisiä suhteita. Missä määrin perussuomalaiset ovat siirtyneet selkeästi oikeistolaiseksi nationalisti- ja populistipuolueeksi ja onko SDP toisaalta liikkunut talouspoliittisissa näkemyksissään vasemmalle ja samalla omaksunut myös aikaisempaa liberaalimman agendan.

Kriittisenä huomiona panelistit nostivat esiin, miten vaalien teemat ovat rajoittuneet melko kapeasti vain kotimaan politiikkaan ja tältäkin osin lähinnä talouskysymyksiin. Kansainvälisiä kysymyksiä, ilmastonmuutosta ja vihreää siirtymää, Suomen toimintaa Naton jäsenenä tai EU-politiikan suuria kysymyksiä ei käsitelty vaalien aikana. Tutkijat pitivät tätä yhtäältä ymmärrettävänä piirteenä vaalikeskusteluissa, mutta esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Huomio vaalien agendan kaventumisesta sai panelistit pohtimaan myös suomalaisen puoluekentän rakennetta ja muutoksia. Suomessa on nähtävissä samankaltaista pirstaloitumista ja puoluekentän jakautumista liberaaliin vasemmistoon, liberaaliin oikeistoon ja konservatiiviseen oikeistoon kuin muuallakin Euroopassa. Tämä tarkoittaa, että enemmistöhallitusten rakentaminen tarkoittaa joko vasemmisto-oikeisto- tai liberaali-konservatiivi -linjan ylittämistä. Panelistit pohtivat missä määrin Suomen puoluekenttä vastaa kansalaisten pyrkimyksiin saada itselleen keskeisiä näkemyksiä esiin. Millaiset puolueet edustavat esimerkiksi haja-asutusalueiden ja maaseutuväestön näkemyksiä?

Tulevan hallituksen suuret kysymykset

Tulevan hallituksen haasteiden osalta panelistit toivat esiin, että hallituksen muodostaminen tulee todennäköisesti olemaan vaikeaa vaalituloksesta riippumatta, kuten nyt on oikeistolinjaiselta Kokoomuksen, perussuomalaisten, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien hallitusneuvotteluissa on nähty. Käytännössä todennäköisiä kombinaatioita ovat vain nyt neuvotteleva perusporvarihallitus tai tämän epäonnistuessa sosiaalidemokraattien mukaan ottamista edellyttävä sinipuna.

Ensimmäisen vaihtoehdon osalta jakaviksi kysymyksiksi nousevat ilmasto-, maahanmuutto- ja arvokysymykset. Toisessa vaihtoehdossa talouspoliittiset kysymykset jakavat puolueita. Panelistit arvioivat, että erityisesti sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, ilmastopolitiikkaan ja talouteen liittyvät kysymykset tulevat olemaan seuraavalle hallitukselle vaikeita.

Tapio Raunio toimii valtio-opin professorina Tampereen yliopistossa.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Pierre Rosa / Pixabay

Julkaisu Podcast: Kokeneet tutkijat ennakoivat eduskuntavaaleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tulevat eduskuntavaalit ovat nostaneet keskusteluun uuden ammattikunnan, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut merkittäväksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua: sosiaalisen median vaikuttajat. 

Vaikka monet vaikuttajat toimivat ainoastaan kaupallisella kentällä mainostaen tuotteita ja palveluja muun sisällöntuotannon ohella, jotkut heistä ottavat kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin aiheisiin ja nostavat teemoja politiikan agendalle. Tästä huolimatta somevaikuttajiin suhtaudutaan julkisessa keskustelussa usein vähätellen ja skandaalinhakuisesti. 

Kevään 2023 eduskuntavaalien lähestyessä monet sosiaalisen median vaikuttajat eli kansanomaisemmin somevaikuttajat ovat pohtineet, minkälaisella roolilla he voisivat osallistua politiikkaan. Monia heistä on pyydetty lähtemään vaaleihin ehdokkaiksi, ja osa onkin ilmoittanut ehdokkuudestaan. Kun somevaikuttaja asettuu vaaleihin ehdolle, merkittäväksi kysymykseksi nousee, miten kansanedustajan ja somevaikuttajan roolit sopivat yhteen. Voiko kansanedustaja tuottaa mainossisältöjä henkilökohtaisille sosiaalisen median tileilleen? 

Kun somevaikuttaja asettuu vaaleihin ehdolle, merkittäväksi kysymykseksi nousee, miten kansanedustajan ja somevaikuttajan roolit sopivat yhteen.

Vihreät ovat linjanneet, ettei kansanedustaja voi tehdä niin sanottuja kaupallisia yhteistöitä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa päädyttiin samaan johtopäätökseen, mitä perusteltiin sillä, etteivät “muidenkaan ammattien harjoittajat, vaikkapa poliisit tai opettajat, jatka vanhassa työssään, kun toimivat kansanedustajina”. Merkittävänä erona somevaikuttajien ja poliisien ja opettajien välillä on kuitenkin työn luonne – edelliset toimivat yrittäjinä, kun taas jälkimmäiset ovat virkasuhteessa, johon he voivat kansanedustajuuden jälkeen palata. Implisiittisenä vaatimuksena on siis vaikuttajan yritystoiminnan jäädyttäminen tai alasajo kansanedustaja-aikana. 

Tutkimushankkeemme Vaikuttavat poliitikot ja poliittiset vaikuttajat yhtenä tavoitteena on ymmärtää poliittisen ja kaupallisen vaikuttamisen uudenlaista yhteen kietoutumista. Tämä toteutuu erityisesti somevaikuttajien kohdalla, kun he ottavat kantaa poliittisiin keskusteluihin ja samalla tuottavat mainossisältöjä. 

Heidän tekemänsä työ muistuttaa markkinointi- ja viestintätoimistojen toimintaa – sillä erotuksella, että vaikuttajat tekevät työtään lähtökohtaisesti omalla persoonallaan ja profiilillaan. Niin poliittiset kannanotot kuin tuotesuositukset perustuvat omiin näkemyksiin ja mieltymyksiin. Siinä vaiheessa, kun nämä henkilöt asettuvat muodollisesti ehdolle politiikkaan päättämään yhteisistä asioista, tilanne vaikuttaa ristiriitaiselta. 

Someyrittäjän sidonnaisuudet

Erilaiset sidonnaisuudet vaikuttavat kansanedustajan päätöksentekoon, ja kansalaisilla on oikeus tietää niistä. Vaatimus tietynlaisen yritystoiminnan alasajosta ei kuitenkaan kohtele tasavertaisesti ehdokkaaksi asettuvia eri alojen yrittäjiä. Vaikka moni kansanedustaja luopuu yritystoiminnastaan tai joistain yritysomistuksistaan tultuaan valituksi eduskuntaan, eduskunnan työjärjestyksen pykälä 76 a vaatii sidonnaisuuksien selvittämistä, ei niistä luopumista.

Ilmoitusvaatimus koskee elinkeinotoimintaa, siitä saatuja tuloja, omistuksia yrityksissä sekä muuta merkittävää varallisuutta. Somevaikuttajien yhteistyökumppanuudet ovat sidonnaisuuksia siinä missä muutkin yritystoimintaan liittyvät liikesuhteet. Työjärjestyksen mukaan somevaikuttajan tulisi siis ennen kaikkea ilmoittaa yritykset, joiden kanssa hän on liikesuhteessa ja kuinka suurta taloudellista hyötyä hän yritystoiminnasta saa.

Sosiaalinen media on tuonut uusia mahdollisuuksia erilaisten aiheiden näkyvälle edistämiselle omaehtoisesti ja omaan persoonaan nojaten, mikä on luonut uusia yrittämisen muotoja. Somevaikuttajat ovat yrittäjiä, joiden toiminnalle tyypillistä on markkinointiviestintäpalvelujen tuottaminen yrityksille ja yhteisöille. Mainossisällöt muodostavat monille vaikuttajille keskeisen, mutta ei välttämättä ainoan, tulovirran. 

Somevaikuttajien yhteistyökumppanuudet ovat sidonnaisuuksia siinä missä muutkin yritystoimintaan liittyvät liikesuhteet.

Osa on myös mukana omistajana muissa yrityksissä, joita he mainostavat sometileillään, osa tuottaa muita maksullisia mediasisältöjä, kuten podcasteja tai kirjoja. Moni myös hyödyntää sometilinsä suosiota saadakseen muita työ- ja ansaintamahdollisuuksia, joita taas esitellään tilillä osana omaa elämäntarinaa.

Markkinoiden luonteeseen kuuluu järjestäytymättömien ja myös sivutoimisten toimijoiden iso määrä. Kiinnostavaa onkin, että julkisessa keskustelussa somevaikuttajat nähdään monesti vain (viihde)julkisuuden henkilönä, eikä esimerkiksi pienyrittäjinä tai pätkätyöläisinä. 

Toisaalta mainossisältöjä sosiaalisen mediaan eivät tuota ainoastaan sellaiset henkilöt, joiden perinteisesti ajatellaan edustavan alaa. Myös monet urheilijat, viihdetaiteilijat, toimittajat tai muissa näkyvissä ammateissa olevat henkilöt toimivat samassa kentässä ja kilpailevat samoista silmäpareista sekä mainoseuroista.

Avoimuuden paradoksi

Niin kuluttajansuojalaki kuin hyvän markkinointitavan periaatteet ohjaavat somevaikuttajia kertomaan mainoksista avoimesti ja tunnistettavasti. Kuluttajansuojalain mukaan ammattimaiset somevaikuttajat ovat vastuussa tekemistään kaupallisista yhteistöistä samalla tavoin kuin markkinointia tekevä yritykset. Ammattivaikuttajilla tarkoitetaan henkilöitä, joille vaikuttaminen on lähtökohtaisesti elinkeino, ei vain harrastus. 

Tämä alleviivaa suosituimpien somevaikuttajien korotettua vastuuta, mikä myös osaltaan selittänee toimialan käytäntöjä Suomessa: vaikka väärinkäytöksiä on, ja toimia mainonnan tunnistettavuuden parantamiseksi voi aina tehdä, ammattimaisesti vaikuttajan työtä tekevät tapaavat kertoa mainoksista avoimesti.

Kun verrataan somevaikuttajien tapaa kertoa mainoksista eduskuntaan valittuihin muiden alojen yrittäjiin ja yritysomistajiin, herää kysymys sidonnaisuuksien tunnistamisesta. Ei ole niinkään varmaa, että kansalaiset osaavat erikseen etsiä ”perinteisten” yrittäjien sidonnaisuusilmoituksia yhtä helposti kuin somevaikuttajien mainosmerkintöjä. Tämä jättääkin kysymyksen siitä, kumpi on suurempi ongelma: avoimesti ilmoitetut mainokset vai piiloon jäävät sidonnaisuudet.

Useimmilla yrittäjillä on lukuisia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa toimiminen tuottaa sidonnaisuuksia. Somevaikuttajien kohdalla sidonnaisuuksien aikajänteet vaihtelevat; joskus tehdään lyhyempiä mainoskampanjoita, joskus pidempikestoisia sisältökumppanuuksia. Muuten vaikuttajat ovat kuitenkin verrattavissa muiden alojen yrittäjiin; he laskuttavat työstään, työllistävät, maksavat veroja ja noudattavat samoja lakeja. 

On myös mahdollista, että sosiaalinen media tuo kansanedustajien sidonnaisuuksia esille, siinä missä ennen ne jäivät piiloon.

Yritystoiminnan keskittyminen mainossisältöihin on teknisesti ainoa ero muuhun yrittämiseen ja omistamiseen. Tämä saa kysymään, kohdellaanko eri alojen yrittäjiä tai yritysomistajia tasavertaisesti, jos tietynlainen yrittäjyys rajataan vaaleihin ehdolle asettumisen ulkopuolelle? 

Olennaista onkin pohtia, miten kansalaiset suhtautuisivat siihen, jos kansanedustaja tuottaisi mainossisältöjä oman sosiaalisen median profiilinsa kautta. Koska tämä luultavasti herättäisi epäluottamusta, yritystoimintaa olisi tarpeen sopeuttaa kansanedustaja-aikana. On kuitenkin nähtävissä, että somevaikuttajien kaltainen yrittäminen ja sosiaalisen median hyödyntäminen kaupallisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa on lisääntymässä, ei vähentymässä. Asian lakaiseminen maton alle ei auta.  

On myös huomattava, että siinä missä uudenlaiset yrittämisen muodot haastavat kansanedustajien sidonnaisuuksien ilmoittamisen käytännöt, uudet viestintätavat ja -kanavat tuovat kansanedustajien sidonnaisuuksia aivan uudella tavalla tarkastelun alle. Niin pääministeri Sanna Marinia (sd.) kuin ministeri Antti Kurvista (kesk.) on kritisoitu sosiaaliseen mediaan tuotettujen sisältöjen ja henkilökohtaisten tai taloudellisten sidonnaisuuksien välisestä ristiriidasta. On myös mahdollista, että sosiaalinen media tuo kansanedustajien sidonnaisuuksia esille, siinä missä ennen ne jäivät piiloon.

Kaupallisen ja poliittisen yhteenkietoutuma

Useat somevaikuttajat ovat pohtineet mahdollista siirtymistä politiikkaan ja hakeneet seuraajiltaan vastetta ehdolle asettumiselle. Alue- ja kunnanvaltuustoissa on henkilöitä, jotka toimivat vähintään sivutoimisina somevaikuttajina. Kevään 2023 eduskuntavaaleihin on asettunut ehdolle kaupallisia sisältöjä sosiaaliseen mediaan tuottavia henkilöitä. Somevaikuttajien siirtyminen politiikkaan on jo tapahtunut.

Vaikuttajat ovat kiinnostava ehdokas puolueelle; heillä on valmis laaja yleisö, he hallitsevat sosiaalisen median työkalut ja he ovat viestinnällisesti valmiimpia julkisuuteen kuin moni muu. 

Erityisesti nuoria kiinnostavat vaikuttajat voivat houkutella äänestäjiä, jotka eivät ole aiemmin joko ikänsä tai kiinnostuksen puutteen takia äänestäneet tai muuten osallistuneet politiikkaan. Somevaikuttajia on helppo verrata perinteisiin julkkisehdokkaisiin, mutta vaikuttajien suora ja jatkuva yhteys äänestäjiin erottaa heidän monesta urheilijasta, taiteilijasta tai muusta julkisuuden henkilöstä. 

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa on ehdolla uusia politiikan tekijöitä, joista osalle sosiaalisen median vaikuttaminen on jokapäiväistä työtä ja yrittäjyyttä.

Vaikuttajien keskuudessa on pohdittu ehdokkuuden vaikutuksia. Monelle luopuminen omasta yritystoiminnasta tarkoittaisi merkittäviä tulonmenetyksiä ja vaarantaisi liiketoiminnan jatkuvuuden pitkällä tähtäimellä. Lisäksi astuminen politiikkaan tarkoittaa vapauden menetystä itse valittujen aiheiden käsittelyssä sekä kompromissien ja vaikeiden ratkaisujen tekemistä. Näistä syistä monet jättäytyvät ulkopuolelle.

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa on kuitenkin ehdolla uusia politiikan tekijöitä, joista osalle sosiaalisen median vaikuttaminen on jokapäiväistä työtä ja yrittäjyyttä. Kysymykset poliitikkojen uuden tyyppisistä taloudellisista sidonnaisuuksista tulevat siis ajankohtaisiksi, ja keskustelua aiheesta tulisi käydä aiempaa monipuolisemmin, ilman vähättelyä, ottaen huomioon kansanedustajien lukuisat muut tavat olla taloudellisesti sidoksissa muihin toimijoihin. Eräs konkreettinen keskustelunaihe voisi olla, miten sidonnaisuuksien ilmoittamisen käytäntö vastaisi paremmin äänestäjien tiedontarpeisiin.

Elisa Kannasto työskentelee tutkijana ja lehtorina Seinäjoen ammattikorkeakoulussa.

Essi Pöyry työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Hanna Reinikainen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Nuppu Pelevina on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Kirjoittajat ovat tutkijoita Helsingin yliopiston ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun yhteishankkeessa Vaikuttavat poliitikot ja poliittiset vaikuttajat. Hanketta rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö.

Artikkelin pääkuva: Prateek Katyal / Unsplash

Julkaisu Vaikuttajapolitiikkaa – somevaikuttajat ehdokkaina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Muoto seuraa funktiota, sanoivat toiminnallisuutta korostaneet funktionalistiset arkkitehdit. Alun perin tämä periaate viittasi luonnon tarkoituksenmukaisuuteen ja siitä johdettuun hyvän muotoilun päämäärään. Monesti ihannoitujen talonpoikaisesineiden yksinkertainen kauneus perustui funktionalistisen ideologian mukaan siihen, ettei niissä ei ollut mitään turhaa, ja muodoilla oli selkeä tarkoituksensa. Toisaalta esineille voidaan antaa useita funktioita, myös esteettisiä. Funktionalismi on siis sisäisesti ristiriitainen ismi.

Suomessa on jo useamman hallituskauden ajan yritetty kehittää hallitusohjelman muotoa tässä mielessä funktionalistiseen suuntaan. Tätä on ilmentänyt erityisesti kehittämiskeskustelussa suosittu strategisuuden käsite. Hallitusohjelma on haluttu nähdä strategisena ohjelmana, jossa hallitus valitsee merkittävimmät ”strategiset” tavoitteensa yhteiskunnan muuttamiseksi sekä keskeisimmät toteuttamisen välineet. 

Tällainen ajattelu on ollut laajasti suosittua ja keskustelu on ollut aktiivista erityisesti eduskuntavaalien alla. Esimerkiksi peräkkäiset mutta poliittisesti toisistaan poikkeavat Juha Sipilän (kesk.) ja Antti Rinteen – Sanna Marinin (SDP) hallitukset sovelsivat kumpikin ohjelmissaan samantyyppisiä strategisen hallitusohjelman piirteitä.

Suomessa on jo useamman hallituskauden ajan yritetty kehittää hallitusohjelman muotoa funktionalistiseen suuntaan. Tätä on ilmentänyt erityisesti kehittämiskeskustelussa suosittu strategisuuden käsite.

Strategisuuteen on myös liitetty joustavuuden ajatus: kun olosuhteet ympärillä muuttuvat, hallitusohjelman tulisi mahdollistaa myös politiikan muuttaminen, kuitenkin pohjimmiltaan strategisten tavoitteiden mukaisesti. Tämä valintojen ja joustavuuden yhteensovittamisen ihanne on kuitenkin osoittautunut käytännön hallituspolitiikassa vaikeaksi toteuttaa. 

Marinin hallituksen monikriisinen kausi on tästä uusin esimerkki. Hallituksen ohjelmaan liittyi kunnianhimoisia tavoitteita ohjata Suomi kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää yhteiskuntaa. Näitä ilmensivät myös sen laaja-alaiset ja useita hallinnonaloja kattavat ”strategiset kokonaisuudet”. Kuitenkin koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja laukkaava inflaatio tekivät ohjelman johdonmukaisesta noudattamisesta mahdotonta – sen strategisista piirteistä huolimatta.

Vuoden 2023 vaalien lähestyessä kehittämiskeskustelu on ollut aiempaa passiivisempaa ja hillitympää. Osin tämä johtunee kuluneen kauden poikkeuksellisuudesta. Tapahtumat ovat olleet niin mullistavia, että harva odottaisi taitavastikin laaditun hallitusohjelman vastaavan niihin sellaisenaan. Puheenvuoroissa on kuitenkin toistettu samanlaisia kehittämisajatuksia kuin ennenkin. Keskustelu hallitusohjelman muodosta siis jatkuu, vaikka optimistinen ja innostunut sävy vaikuttaa kadonneen.

Yllättävät kriisit eivät kuitenkaan ole ainoa haaste strategisen hallitusohjelman ihanteille. Kertaamme tässä kirjoituksessa kehittämiskeskustelun pääpiirteitä ja ennakoimme, miten myös seuraavalla hallituksella tulee todennäköisesti olemaan haasteita strategisen tyyppisen ohjelman toteuttamisessa.

Ken on heistä kaikkein strategisin?

Vaikka hallitusohjelmat ovat nousseet tärkeään rooliin hallituspolitiikassa jo aiemmin, ohjelman muodon aktiivinen kehittämispolitiikka on uudempaa 2000-luvun kehitystä. Strategisen hallitusohjelman tyyppinen ajattelu on noussut sen valtavirraksi. Siinä myös hallituksen muodostaminen on alettu näkemään pitkälti ohjelmaneuvottelujen kautta. 

Ensimmäisenä varsinaisena strategisena hallitusohjelmana pidetään yleensä Juha Sipilän 2015 muodostetun hallituksen ohjelmaa, jota kutsuttiin otsikossakin strategiseksi. Samankaltaisia piirteitä on kuitenkin ollut sekä edeltävissä että sitä seuraavassa hallitusohjelmassa.

Antti Rinteen johtamia hallitusneuvotteluita 2019 jäsennettiin SDP:n ohjelmatyön viitoittamilla ilmiöillä, joilla tarkoitettiin laajoja, hallinnonalat ylittäviä ongelmakokonaisuuksia. Itse ohjelmassa ilmiöistä tuli kuitenkin ”strategisia kokonaisuuksia”, ja siinä puhutaan myös ”strategisen hallitusohjelman johtamisesta”. 

Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen vuonna 2011 laadittu ohjelma oli pitkä ja yksityiskohtainen. Sipilän strategista hallitusohjelmaa markkinoitiinkin muutoksena edeltäjäänsä nähden. Kuitenkin jo Kataisen hallitusohjelmassa hyödynnettiin strategia-ajattelua keskeisessä roolissa. Ohjelmasta löytyvät ”hallituksen painopistealueet”, joita kutsutaan myös ”strategisiksi tavoitteiksi” ja ”strategisiksi päämääriksi”. Niiden kunnianhimoisena tarkoituksena oli yhdistää hallituksen toimintaa ja kaikkea päätöksentekoa.

Strategisen hallitusohjelman tyyppinen ajattelu on noussut sen valtavirraksi. Siinä myös hallituksen muodostaminen on alettu näkemään pitkälti ohjelmaneuvottelujen kautta. 

Kataisen hallitus käytti strategiakäsitteistöä runsaasti myös hallitusohjelman toimeenpanoon ja seurantaan liittyvässä toiminnassaan. Valtioneuvoston kanslian johdolla ohjelmalle laadittiin ”strateginen toimeenpanosuunnitelma”, jossa painopistealueita kutsuttiin ”strategisiksi politiikkakokonaisuuksiksi”. Sen tarkoituksena oli myös sovittaa ne yhteen hallitusohjelman ”talousstrategian” kanssa, joka puolestaan nojasi valtiovarainministeriön julkisen talouden kestävyysarvioihin. Valtioneuvoston kanslia valmisteli myös ohjelman toteuttamista edistävän ”hallituksen strategiaistunnon” ja ”puolivälin strategiaprosessin”. 

Myös edeltävät Matti Vanhasen (kesk.) hallitukset käyttivät tätä käsitteistöä samaan tapaan. Vanhasen ensimmäisen hallituksen ohjelman talouspolitiikkaosioon sisältyi ”hallituksen toimintastrategia”, jota kuvattiin vaalikauden mittaiseksi yrittäjyyttä, kasvua ja työllisyyttä tukevaksi sekä työttömyyttä vähentäväksi toimenpidekokonaisuudeksi. Vanhasen toisen hallituksen talouspolitiikan linjauksia kutsuttiin ”talousstrategiaksi”.

Vuodesta 2003 taaksepäin hallitusohjelmissa ei ole vastaavia strategisia kokonaisuuksia. Jos strategia mainitaan, sillä viitataan hallinnonalakohtaisiin erityisstrategioihin.

Hallinnon kehittäminen kohtaa hallituspolitiikan

Strategisen hallitusohjelman ajatuksen taustalla vaikuttavat aikamme hallinnon kehittämisen ja hallintopolitiikan trendit. Se edustaa niille tyypillistä uudiskieltä ja iskusanoja, joita alan vaikuttajat levittävät ja omaksuvat maasta toiseen. Kansainväliset esikuvat, ylikansalliset mallit ja korkeasti koulutettujen ammattilaisten verkostot tarjoavat paljon suostutteluvoimaista materiaalia kansallista politiikkaa ja uudistamista varten.

Tässäkin asiassa taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD on ollut erityisen vaikutusvaltainen. Se esitti vuonna 2010 Suomelle strategisen tyyppistä hallitusohjelmaa ja korosti, miten siihen liittyvä ”johdonmukainen horisontaalinen koordinaatio” parantaisi julkisen sektorin kykyä vastata monimutkaisiin politiikkaongelmiin. Vuoden 2015 raportissa korostettiin puolestaan, miten hallitusohjelma tarvitsee tuekseen eräänlaisen keskuksen, joka välittää ministeriöihin ”strategiset linjaukset” ja ”hallituksen strategisen vision avainelementit”.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD esitti vuonna 2010 Suomelle strategisen tyyppistä hallitusohjelmaa ja korosti, miten siihen liittyvä ”johdonmukainen horisontaalinen koordinaatio” parantaisi julkisen sektorin kykyä vastata monimutkaisiin politiikkaongelmiin. 

Viimeaikaiset hallitukset ovatkin asettaneet hallitusohjelman muodon kehittämistä OECD-suositusten hengessä pohtineita työryhmiä. Vuonna 2010 aloitti virkamiesvetoinen KOKKA-työryhmä. Kataisen hallitusohjelmaa laadittaessa sen ehdotuksia otettiin käyttöön kuitenkin vain pieniltä osin. 

Seuraava OHRA-työryhmä asetettiin 2013. Siinä oli edeltäjäänsä kiinteämpi puolueiden edustus, ja mahdollisesti siksi se onnistui saamaan ehdotuksiaan käyttöön paremmin. Tuloksena olivat Sipilän hallituksen strateginen ohjelma ja ”hallituksen strategiatyöhön” liittyvien tehtävien vakiinnuttaminen valtioneuvoston kansliaan.

Tämän jälkeen vastaavien työryhmien asettamisesta on tullut vaaleja edeltävä rutiini. Puolueiden edustus on myös vakiintunut osaksi toimintaa. PAKURI-työryhmä jätti raporttinsa tammikuussa 2019 ja nyt KOVA-työryhmä helmikuussa 2023.

Strategisen hallitusohjelman ydin

Hallitusohjelmaa kehittäneiden työryhmien ajattelussa on ollut paljon jatkuvuuksia. Niitä voitaisiin kiteyttää kuuteen keskeiseen aiheeseen seuraavasti.

Ensinnäkin esityksissä painotetaan hallituksen yhteistä ja jaettua näkemystä, tilannekuvaa ja tahtotilaa. Hallituksen tulisi aloittaa ohjelmaneuvottelut yhteisen tilannekuvan muodostamisella. Ministereille ja johtaville virkamiehille tulisi saada jaettu näkemys siitä, mihin hallitus ohjelmallaan pyrkii.

Toisekseen, strategisen hallitusohjelman perusperiaatteita ovat keskittyminen ja valikoiminen. Hallitusohjelmissa tulisi olla suhteellisen harvalukuinen määrä (yleensä 3–5) keskeisiä poliittisia tavoitteita, jotka valitaan yhteisen tilannekuvan pohjalta. Niille laaditaan toteuttamissuunnitelma ja seurantaorganisaatio vastuineen, mittareineen ja tarkistuspisteineen. Vaikka hallituksen työhön kuuluu muutakin kuin näiden tavoitteiden edistämistä, ohjelma tulee muotoilla siten, että niihin voidaan viitata kaikessa toiminnassa.

Strateginen hallitusohjelma pitäisi muotoilla myös tietyllä tavalla joustavaksi, ettei se liiallisesti sido hallitusta, jos olosuhteiden muuttuminen vaatii myös politiikan muutosta.

Kolmanneksi, keskeisten tavoitteiden tulisi liittyä laajoihin politiikkakokonaisuuksiin, jotka ylittävät hallinnon sektorirajat. Tätä laaja-alaisuutta ja poikkihallinnollisuutta on kuvattu erilaisilla iskusanoilla ja iskulauseilla, kuten ilmiöpohjaisella politiikalla, viheliäisten ongelmien ratkaisemisella ja siilojen purkamisella.

Neljänneksi, strateginen hallitusohjelma pitäisi muotoilla myös tietyllä tavalla joustavaksi, ettei se liiallisesti sido hallitusta, jos olosuhteiden muuttuminen vaatii myös politiikan muutosta. Erityisesti on korostettu resurssien joustavaa uudelleenkohdentamista. Tällaista reagointikykyä on pyritty edistämään muun muassa budjettikehyksiin jätettävällä kohdentamattomalla määrärahalla.

Viidenneksi, ohjelman pitäisi myös pystyä liittämään tavoitteet taloudellisiin resursseihin. Hallitusohjelman ja talouspolitiikan keskeisten päätösten, kuten budjetti- ja kehyspäätösten, tulisi olla yhteensovitettuja. Erityisesti hallitusohjelman tulisi mahdollistaa resurssien uudelleenkohdennukset budjettikehysten sisällä, ei vain kehystasoa nostamalla. 

Kuudenneksi, viimeisimmät työryhmät PAKURI ja KOVA ovat nostaneet edellisten rinnalle myös suunnitelmallisen viestinnän. Sekä hallitusohjelmaneuvotteluista että ohjelman toteuttamisesta halutaan viestiä ”strategisesti” eli yhdenmukaisesti ja päätavoitteisiin keskittyneesti. Kyse on positiivisesta viestinnästä, jolla halutaan tukea hallitusohjelman toteutumista.

Onko hallitusohjelmalla funktiota?

Kun strategia-ajattelusta on tullut hallitusohjelmakeskustelun vakiintunutta valtavirtaa, on hyvä palauttaa mieliin myös, mihin ongelmiin sillä on alun perin haluttu vastata. Erityisen kiinnostava kuvaus löytyy KOKKA-raportista vuodelta 2011. Siinä arvostellaan poikkeuksellisen avoimesti aiempia hallitusohjelmia ja -neuvotteluja. 

Raportin mukaan neuvotteluissa strategisten politiikkalinjausten täsmentämiseen jää liian vähän aikaa, kun pääosa kuluu eri puolueiden kynnyskysymyksiksi nostamista yksityiskohdista käytävään keskusteluun. Valmistelutyötä, tiedonhankintaa ja neuvotteluissa sovittuja ratkaisuja hallitsee ”hallinnonalakohtaisen jatkuvuuden periaate”. Menojen uudelleenkohdennuksia on tehty lähinnä kehystason korotuksen muodossa.

Hallitusohjelmat eivät myöskään ole olleet ”kovin tehokkaita laajamittaisempien rakenteellisten uudistusten toteuttamisessa”. Raportin mukaan tällaisia uudistuksia on linjattu sekä liian yleisellä tavoitetasolla että keskittyen joihinkin yksittäisiin neuvotteluissa esille nousseisiin reunaehtoihin. Konkreettiset uudistusmallit ovat jääneet jatkovalmisteluun.

Jos hallitusohjelmissa keskitytään vain päälinjoihin ja yleisluonteisiin tavoitteisiin, eikä niiden saavuttamiseksi käytetyistä keinoista sovita etukäteen, voivat hallitukset ajautua helposti erimielisyyksiin. 

Näiden olojen muuttaminen strategisen hallitusohjelman keinoin olisi normaalioloissakin erittäin kunnianhimoinen tavoite. Suomalaista hallituspolitiikkaa määrittää vahvasti monipuoluejärjestelmä ja monipuolueisten hallituskoalitioiden kulttuuri. Siinä hallituspuolueet käytännössä pyrkivät sekä muodostamaan yhteistä näkemystä politiikalleen että varmistamaan itselleen tärkeiden, keskenään usein ristiriitaistenkin tavoitteiden toteuttamisen. 

Kirjaaminen hallitusohjelmaan on keskeinen tapa edistää tavoitteita monipuoluehallituksissa, vaikkei se sellaisenaan takaakaan onnistunutta lopputulosta. Jos hallitusohjelmissa keskitytään vain päälinjoihin ja yleisluonteisiin tavoitteisiin, eikä niiden saavuttamiseksi käytetyistä keinoista sovita etukäteen, voivat hallitukset ajautua helposti erimielisyyksiin. 

Yksityiskohtainen ohjelma voi olla luottamuksen lukko varsinkin ideologisesti moniarvoisessa koalitiossa. Se voi olla tärkeä erityisesti pienemmille hallituspuolueille, jotka joutuvat ponnistelemaan vähäisemmän vaikutusvaltansa käyttämiseksi. Toisaalta myös suuret hallituskumppanit voivat yrittää sopia hallitusohjelmassa merkittäviä, kiistanalaisia ratkaisuja. Tällaiset hallitusohjelmaan kohdistuvat odotukset todennäköisesti säilyvät, ellei puoluekentässä tapahdu suuria muutoksia – niitäkin joskus ehdotetaan.

Onko strategisella ohjelmalla tulevaisuutta?

Strateginen ohjelma ei myöskään pysty yksinään muuttamaan muita hallituspolitiikkaa määrittäviä institutionaalisia jakoja, kuten valtioneuvoston ministereiden ja ministeriöiden suhteellisen itsenäistä asemaa. 

Politiikkaa valmistellaan edelleen ministeriöissä ja sitä jäsennetään ministeriöiden johtamina ja valtion budjetin rakenteen tukemina hallinnonaloina. Tätä jakautumista ylläpitävät niin poliitikot ja virkamiehet kuin järjestöt ja asiantuntijat, jotka edustavat paitsi erilaisia tavoitteita, myös erilaisia tiedollisia näkökulmia politiikkaan ja yhteiskuntaan. 

Hallitusohjelman laatiminen on demokraattista politiikkaa, jota on käytännössä mahdotonta palauttaa rationalistisen suunnittelun hengessä yhden funktion malliin.

Poikkihallinnollista politiikkaa kannatetaan periaatetasolla laajasti ja sitä on yritetty lähimenneisyydessä edistää hallitusohjelman lisäksi muillakin keinoilla, mutta kyse lienee vaikeammasta kysymyksestä kuin on alkuunkaan ymmärretty. Tietyissä määrin valmistelun jakautuminen on hyväkin asia, joka parhaimmillaan tukee huolellista harkintaa ja erilaisten näkökohtien tuomista päätöksentekoon.

Vastajulkaistu KOVA-raportti heijasteleekin aiempaa maltillisempaa asennetta hallitusohjelman kehittämispolitiikkaan. Siinä korostetaan hallituspolitiikan erityislaatuista luonnetta sekä luottamuksen merkitystä hallituksen toiminnalle. 

Luottamus onkin nyt nostettu hallituksen yhteistä näkemystä tärkeämmäksi teemaksi. Kun aiemmissa raporteissa luottamus-sanan eri muodot toistuivat vain 1–3 kertaa, KOVA-raportissa vastaava luku on 20. Yhteinen-sanan eri muotoja KOVAssa on 19, OHRAssa niitä oli 37 ja PAKURIssa 34.

Raportti on muistutus siitä, että hallitusohjelman laatiminen on demokraattista politiikkaa, jota on käytännössä mahdotonta palauttaa rationalistisen suunnittelun hengessä yhden funktion malliin. Kuin varmuudeksi raportin kirjoittajat toteavat peräti kolmesti, että hallitusneuvottelut ovat ”vetäjänsä näköinen poliittinen prosessi”. 

Juri Mykkänen on yleisen valtio-opin vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Joonatan Virtanen on yleisen valtio-opin väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa.
Artikkelin pääkuva: Maarten Van Den Heuvel/Unsplash.

Julkaisu Muoto seuraa funktiota – hallitusohjelman kehittämispolitiikan itsekritiikin aika ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen (sd.), sittemmin Sanna Marinin (sd.) hallituksen ohjelmassa yksi seitsemästä strategisesta kokonaisuudesta oli ”Oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja mukaan ottava Suomi”. Hallitus visioi ohjelmassaan, että kauden jälkeen ”Suomi on entistä tasa-arvoisempi ja yhdenvertaisempi maa, jossa luottamus lisääntyy ja jokainen ihminen on arvokas”. 

Hallitus lupasi panostaa seuraaviin kokonaisuuksiin: hyvinvoinnin edistäminen ja eriarvoisuuden vähentäminen, lapsi- ja perheystävällisyyden edistäminen, ikäystävällisyyden edistäminen ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden parantaminen. Näihin liittyen hallitus käynnisti kaksi isoa uudistuskokonaisuutta, jotka olivat sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistus sekä sosiaaliturvan uudistaminen. 

Koska sosiaali- ja terveyspolitiikan ala on hyvin laaja, yhdessä artikkelissa ei ole mahdollisuus käsitellä kaikkea hallituskaudella tapahtunutta. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähinnä muutamia sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä uudistuksia sekä koronavirusepidemian hoitoa. 

Lisäksi nostan esiin joitakin mittakaavaltaan pienempiä, mutta periaatteellisesti merkityksellisiä uudistuksia, joita kuluneen hallituskauden aikana toteutettiin.

Koronaepidemian hallinnassa pääpaino oli terveydenhuollon kantokyvyn turvaamisessa

Koronaepidemia ja sen hallintatoimet ovat yksi hallituskautta myös sosiaali- ja terveyspolitiikan sekä näihin liittyvien palveluiden näkökulmista hallinnut teema. Siinä missä hallitus onnistui kohtalaisen hyvin epidemian torjunnassa tilanteessa, jossa rokotteita ei ollut saatavilla, on epidemian hallinnan laajamittaisten sosiaalisten ja laajempien hyvinvointivaikutusten tarkempi arviointi tarpeen tulevaisuudessa. 

Tutkimus osoittaa, että kansallisen tason päätöksenteossa ei kaikilta osin kunnioitettu rajoitustoimista vastanneiden viranomaisten toimivaltaa tai asiantuntijanäkemystä hallintatoimien tarkoituksenmukaisuudesta. Epidemian hallinnan ja sen erilaisten käänteiden myötä viranomaisten, eri hallinnontasojen sekä päätösten valmistelijoiden ja asiantuntijoiden keskinäistä luottamusta on koeteltu, mikä on jättänyt jälkensä yhteistyöhön.

Kansallisella tasolla epidemian ajan johtaminen ja päätöksenteko keskitettiin Suomessa maaliskuussa 2020 sosiaali- ja terveysministeriöön. Siten koronaepidemia kehystyi korostetusti terveyskriisiksi, eikä niinkään useiden hallinnonalojen vastuulle kuuluvaksi, laajamittaiseksi yhteiskunnalliseksi ja sosiaaliseksi kriisiksi. 

Jo epidemian alkuaikoina oli ennustettu, että sen hallitsemiseksi tehtävillä rajoitustoimilla tulee olemaan laajoja kielteisiä vaikutuksia etenkin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen. Näin onkin todettu tapahtuneen – niin kansainvälisesti kuin Suomessakin.

Sote-uudistuksen loppuunsaattaminen puolestaan on myllännyt koko palvelujärjestelmän rakenteita ja merkitsee usean hallituskauden mittaisen uudistusprosessin päätöstä.

Osa koronaepidemian esiin tuomista kielteisistä kehityskuluista, kuten sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöpula ja mielenterveyspalveluiden riittämättömyys, juontavat juurensa toki jo pandemiaa edeltäneeseen aikaan. Epidemian rantautuminen Suomeen on kuitenkin vain vahvistanut niitä. 

Koronaepidemialla ja etenkin niillä toimilla, joita sen hillitsemiseksi on toteutettu, on kuitenkin todennäköisesti ollut myös sellaisia vaikutuksia, jotka edelleen lisäävät riskiä ihmisryhmien välisen eriarvoisuuden syvenemisestä ja yhdenvertaisuuden rapautumisesta. Ymmärryksen syventäminen näistä heijastevaikutuksista on oleellista, vaikka epidemian akuutti vaihe lienee ohitettu.

Rajoituspäätöksiä tehtiin erityisesti erikoissairaanhoidon tilannetta peilaten, jolloin rajoitustoimien sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset vaikutukset eri väestöryhmiin jäivät vähemmälle huomiolle. Vaikka terveysturvallisuustoimissa onnistuttiin rokotteiden saatavuuden yleistymiseen saakka melko hyvin, on kriittinen tarkastelu siitä huolimatta paikallaan. 

Pohdittavaksi on syytä nostaa, miten hallitus onnistui toimimaan hallitusohjelmakirjauksensa ”oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja mukaan ottava Suomi” -hengessä koronaepidemiaa taltuttaessaan.

Koronaepidemian hallitsemiseksi tehtyjen rajoitustoimien pitkäaikaisten sosiaalisten ja hyvinvointivaikutusten arvioiminen on vielä edessä. Koronaa seuranneet ja sen kanssa yhteen kietoutuneet kriisit kuten Ukrainan sota ja elinkustannusten nousu eivät ainakaan helpota eriarvoisuuden poistamisen ja yhdenvertaisuuden lisäämisen eteen tehtäviä toimia. 

Maailman myllerrykset ja suotuisan kehityksen hidastuminen esimerkiksi väestön hyvinvointi- ja terveyseroissa varmistavat, että eriarvoisuuden kaventaminen on suomalaisessa politiikassa myös tulevaisuudessa keskeinen tavoite, jonka soisi pitävän tulevat hallitukset nöyrinä. Terveys- ja hyvinvointieroja on torjuttava myös kriisiaikoina.

Sote-uudistuksen ihme

Kuten useammalle edelliselle hallitukselle, myös Rinteen-Marinin hallituksille sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistus eli sote-uudistus oli yksi keskeisimmistä rakenteellisista uudistuksista sosiaali- ja terveyspolitiikan alalla. Uudistukseen lähdettiin jännitteisestä tilanteesta, jossa edeltävä Juha Sipilän (kesk.) hallitus oli kaatunut maakunta- ja valinnanvapausuudistusten epäonnistumiseen.

Sipilän hallituksen kaudella valmisteltu uudistus jättikin Marinin hallitukselle perinnön, jota valmistelussa olisi todennäköisesti ollut hankala sivuuttaa niin poliittisista kuin käytännöllisistä syistä. Sipilän hallituskaudella sote- ja maakuntauudistuksen valmistelu käynnistettiin laajamittaisesti jo ennen kuin yksikään laki oli mennyt eduskunnassa läpi. Aivan uudenlaisen mallin myyminen jo valmiiksi turhautuneille uudistuksen valmistelijoille olisi saattanut olla hankalaa. Tyystin maakunnat – tai muut itsehallinnolliset alueet – sivuuttava uudistus ei taas todennäköisesti olisi sopinut keskustalle.  

Peruspalveluministeri Krista Kiuru (sd.) on todennut, että hän pitää sote-uudistuksen onnistumista pandemian oloissa pienenä ihmeenä. Yhtäältä selityksenä ihmeen toteutumiselle voi kuitenkin olla juuri se, että poliittinen ja median mielenkiinto kohdistui ennen kaikkea koronaepidemian hoitamiseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Laaja-alaiselle sote-keskustelulle ei ollut yhtä laajaa ilmatilaa kuin toisenlaisessa tilanteessa olisi ollut mahdollista. 

Toisaalta selityksenä voi olla se, että kesällä 2021 hyväksytty sote-malli noudatteli pääpiirteissään jo edellisellä hallituskaudella esiteltyä maakuntamallia. Nykyinen malli on kuitenkin riisuttu, ”luurankomainen” versio edellisen hallituskauden esityksestä. Siinä oli myös kyetty huomioimaan aikaisempien perustuslakivaliokunnan lausuntojen antamat reunaehdot. Uudistuksen läpimeno pedattiin siis varman päälle, ja mukaan otettiin vain sellaiset elementit, joiden arviointiin menevän prosessissa eteenpäin.

Kuten Sipilänkin hallituksen esityksessä, Marinin hallituksen uudistus perustuu itsehallinnollisiin alueisiin, joiden määrä oli niin sanotun Uudenmaan erillisratkaisun vuoksi kuitenkin kasvanut 18:sta 21:een. Alueita ilmoitettiin kutsuttavan hyvinvointialueiksi.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitus siirrettiin valtion vastuulle. Rahoitus jaetaan hyvinvointialueille pääosin alueiden palvelutarpeisiin pohjautuvan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n kehittämän laskennallisen mallin mukaisesti. 

Epäsuhta uudistusten tarjoamien keinojen ja niille asetettujen, hyvin laajojen tavoitteiden välillä on kuitenkin ilmeinen, etenkin keskeisten suomalaisten terveys- ja hyvinvointipolitiikan tavoitteiden näkökulmista. 

Marinin hallituksen sote-uudistuksen tavoitteina oli turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palvelut, parantaa palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta, kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja, turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti, vastata ikääntymisen ja syntyvyyden laskun aiheuttamiin haasteisiin sekä hillitä kustannusten kasvua. Kaiken kaikkiaan sote-uudistukselle sen eri vaiheissa asetetut tavoitteet näyttävät olleen vuosien varrella melko muuttumattomat. 

Samaan aikaan epäsuhta uudistusten tarjoamien keinojen ja niille asetettujen, hyvin laajojen tavoitteiden välillä on kuitenkin ilmeinen, etenkin keskeisten suomalaisten terveys- ja hyvinvointipolitiikan tavoitteiden näkökulmista. 

Yhtenä esimerkkinä tästä on, että suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistukset ovat 1960–1970-luvuilta lähtien sivuuttaneet laajat maan sosiaali- ja terveydenhuoltopolitiikkaan vaikuttavat intressit, jotka ovat mahdollistaneet monikanavaisen terveydenhuoltojärjestelmän. Se sisältää muun muassa julkisten palveluiden sekä työterveyshuollon ja yksityisten palvelujen syntymisen ja säilymisen rinnakkain.

Kaiken kaikkiaan hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen edellyttää laaja-alaisia yhteiskuntapoliittisia toimia. Sote-uudistus onkin tästä näkökulmasta vain pieni osa laajemmassa kokonaisuudessa. 

Marinin hallituksen läpiviemä sote-uudistus on malli, johon jokainen puolue on omalta osaltaan ollut vaikuttamassa. Uudistus voidaan nähdä jatkumona, jonka juuret juontavat 2000-luvun alkuun. 

Siitä lähtien suomalaisen sote-järjestelmän rakenteet ovat kansallisen ohjauksen ja paikallisen uudistamisen yhteisvaikutuksesta vähitellen keskittyneet kohti laajempia palveluiden järjestäjiä ja tiukempaa kansallista ohjausta. Päätepiste prosessille saavutettiin nyt, kun toimeenpantu sote-malli vietiin eduskunnassa läpi kesällä 2021. 

Pienet suuret uudistukset

Koronapandemian ja isojen rakenteellisten uudistusten ohella hallituskaudella toteutettiin lukuisia merkittäviä, pienempiä uudistuksia.

Hallituskaudella säädettiin muun muassa maassa ilman laillista oleskeluoikeutta asuvien henkilöiden eli paperittomien henkilöiden oikeudesta saada välttämättömiä terveydenhuollon palveluita. Tutkijat ovat jo pitkään esittäneet, että paperittomien henkilöiden terveydenhuolto tulisi turvata entistä laajempana. Muutos turvaa aiempaa paremmin niin Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten kuin Suomen perustuslain velvoitteiden toteutumisen.

Toinen ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta merkittävä, pitkän vaikuttamistyön tuloksena syntynyt uudistus oli laki sukupuolen vahvistamisesta eli niin sanottu translaki. Sen myötä sukupuolen oikeudellinen vahvistaminen eriytetään lääketieteellisistä tutkimuksista ja hoidoista. Samalla poistui vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä.  

Myös aborttilainsäädäntöä uudistettiin. Jatkossa raskaus voidaan keskeyttää yksin raskaana olevan pyyntöön perustuen 12. raskausviikon loppuun saakka. Uudistus vahvistaa ennen kaikkea raskaana olevan henkilön itsemääräämisoikeutta. Lakiin tehdyt muutokset pohjautuivat OmaTahto2020-kansalaisaloitteeseen.

Samoin myös hoitoonpääsyn määräaikoja tiukennettiin. Kun aiemmin perusterveydenhuollon kiireettömiin palveluihin tuli päästä kolmessa kuukaudessa, tulee niin sanottu ”hoitotakuu” tiukentumaan syksyllä 2023 kahteen viikkoon ja vuonna 2024 seitsemään päivään. Uudistuksella tavoitellaan perusterveydenhuollon palveluiden saatavuuden parantamista, joka on pitkään ollut yksi suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän keskeinen ongelma. 

Suomalaiset maksavat terveydenhuollon asiakasmaksuja enemmän esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Lakimuutoksen myötä esimerkiksi käynnit terveyskeskuksen sairaanhoitajalla ja alaikäisten käynnit erikoissairaanhoidon poliklinikalla tulevat maksuttomiksi. 

Hallitus sääti myös sitovan hoitajamitoituksen ympärivuorokautiseen hoivaan. Samalla kun lupaus hoitajamitoituksesta todennäköisesti auttoi SDP:tä voittamaan edelliset eduskuntavaalit, on hoitajamitoituksen säätäminen malliesimerkki pistemäisestä uudistuksesta, jonka terveydenhuoltojärjestelmän kokonaisuuden vaikutuksia ei ole kyetty tai haluttu huomioida uudistusta säädettäessä.

Nyt esimerkiksi vuodeosastoja on jouduttu sulkemaan, koska hoitotyön resursseja joudutaan kohdentamaan ympärivuorokautiseen hoivaan. Tämä on puolestaan johtanut päivystysten paikoin pahaankin kriisiytymiseen.

Suomalaiset maksavat terveydenhuollon asiakasmaksuja enemmän esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Marinin hallituksen säätämä asiakasmaksulain muutos tuli voimaan heinäkuussa 2021, ja sen tavoitteena oli parantaa hoidon saatavuutta ja lisätä terveyden tasa-arvoa. Lakimuutoksen myötä esimerkiksi käynnit terveyskeskuksen sairaanhoitajalla ja alaikäisten käynnit erikoissairaanhoidon poliklinikalla tulevat maksuttomiksi. 

Tämän lisäksi vuotuisten maksukattojen piiriin luetaan aiempaa enemmän palveluja, esimerkiksi suun terveydenhuollon palvelut. Periaatteellisella tasolla huomionarvoista uudistuksessa on, että se korostaa asiakasmaksujen alentamisen ja perimättä jättämisen ensisijaisuutta suhteessa toimeentuloturvaan. 

Sosiaali- ja terveyspalvelut pysyvät agendalla

Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kansalaisille yksi tärkeimmistä politiikan aihealueista. Onkin oletettavaa, että sote-luurankoa tullaan vääntelemään uusiin asentoihin myös tulevaisuudessa. 

Yksityisen ja julkisen sektorin työnjaon määrittäminen jatkuu tulevaisuudessa. On mahdollista, että henkilöstöpula pakottaa päätöksentekijät sovittamaan yhteen tai ainakin ohjaamaan järjestelmällisesti yhtenäisempään suuntaan esimerkiksi terveydenhuollon eri osajärjestelmiä, kuten hyvinvointialueiden vastuulla olevia palveluja, työterveyshuoltoa ja yksityisiä palveluja. 

Hoitajamitoitus ja henkilöstön saatavuusongelmat ovat teemoja, jotka todennäköisesti tulevat olemaan vaalikeskusteluissa pinnalla. Ne vaikuttavat paljon myös siihen, miten hoitotakuuta ja laajemmin koko sote-uudistusta toimeenpannaan, ja miten asetetuissa tavoitteissa onnistutaan.

Jos rahat, lainsäädäntö ja tiukentuva strateginen ohjaus tulevat valtiolta, mitä aluevaltuustojen päättäjille jää päätettäväksi?

Sosiaalipalveluiden resursointi ja kehittäminen osana sote-uudistusta ovat teema, josta useat tutkijat ovat olleet huolissaan pitkään. Tämä näkyi myös koronaepidemian hoidossa, jossa järjestelmää ohjattiin keskeisesti terveydenhuollon ja siihen pohjautuvan tilannekuvan perusteella. Iso haaste sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa on se, miten hyvinvointialueet osaavat ohjata palvelujärjestelmää väestön tarpeiden mukaisesti sosiaali- ja terveydenhuoltona eivätkä vain jälkimmäisenä.  

Alueellinen itsehallinto on teema, joka puhutti jo Sipilän hallituskaudella, ja jota on kyseenalaistettu myös hyvinvointialueiden kohdalla. Jos rahat, lainsäädäntö ja tiukentuva strateginen ohjaus tulevat valtiolta, mitä aluevaltuustojen päättäjille jää päätettäväksi? Tämän kysymyksen tulisi kiinnostaa niin itsehallinnon ja demokratian puolustajia, kansalaisten yhdenvertaisuudesta kiinnostuneita kuin myös taloudellisista kannusteista huolissaan olevia päättäjiä.

FT, dosentti, Liina-Kaisa Tynkkynen on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö ja Tampereen yliopiston nuorempi apulaisprofessori.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: National Cancer Institute/Unsplash.

Julkaisu Sosiaali- ja terveyspalvelut uudistuivat kriisienkin keskellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen taloudelliset olosuhteet ovat vaihdelleet rajusti. Ensin keväällä 2020 koronaviruspandemia pysäytti globaalin talouden kuin seinään. Sitten vuoden 2022 alussa Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja sitä seurannut talouspakotekamppailu synnyttivät akuutin energiakriisin ja elinkustannuskriisin lähes kaikkiin maailman talouksiin – myös Suomeen.

Tällaiset odottamattomat, voimakkaat taloudelliset vaihtelut tekevät kuluneen hallituskauden talouspolitiikan arvioinnista vaikeaa. Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan. Vuonna 2019 tehtyjä linjauksia talouspolitiikan suunnasta ei voida ottaa käsittelyyn sellaisenaan, vaan ne pitää suhteuttaa muuttuneisiin olosuhteisiin. 

Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan.

En keskity tässä analyysissa arvioimaan toteutunutta talouspolitiikkaa ensisijaisesti hallitusohjelmaan kirjattujen tavoitteiden valossa kahdesta syystä. Ensinnäkin hallitusohjelmaan päätyneet tavoitekirjaukset ovat ainakin suomalaisessa koalitiohallitusten poliittisessa kontekstissa jonkinlaisia kompromisseja, jotka kätkevät sisäänsä erilaisia poliittisia tahtotiloja. Näitä voidaan kuitenkin tehdä näkyväksi tarkastelemalla sitä poliittista prosessia, jonka kautta asetettuihin tavoitteisiin vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen päädyttiin.

Toiseksi talouspolitiikalle ulkoisten vaikutusten, ennen kaikkea yllättävien ja voimallisten taloudellisten shokkien, seurauksena sekä talouspolitiikan tavoitteet että poliittiset voimasuhteet talouspolitiikan ympärillä voivat muuttua. Vuosien 2019 ja 2023 välillä näin on varmasti tapahtunut – ehkä useampaankin kertaan.

Talouspoliittiset päälinjat hahmottuvat ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja

Vuoden 2019 vaaleihin tultaessa talouspolitiikan vaihtoehdot olivat hahmottuneet melko selkeiksi. Toista päälinjaa edusti 2010-luvulla vahvan jalansijan Suomessa saanut talouspoliittinen näkemys, jossa työllisyysastetta työnteon kannustimia parantamalla pyrkivät työmarkkinareformit, julkisen talouden tasapainottaminen ja valtion taloudellisen sekä laajemmin yhteiskunnallisen roolin kaventaminen löivät kättä.

Tälle vaihtoehdoksi muodostui 2010-luvun lopulla talouspoliittinen ajatusmalli, jossa hyvinvointivaltion ohjaamilla investoinneilla, vahvemmalla valtiovetoisuudella sekä julkisen talouden vahvistamisella pidemmällä aikavälillä päästäisiin parhaisiin yhteiskunnallisiin lopputuloksiin. 

Lisämausteena edellisiin linjoihin liittyivät suhtautuminen ilmastonmuutokseen ja siihen vastaamiseen niin sanotulla vihreän siirtymän politiikalla. Vuoden 2019 vaaleja nimitettiinkin monissa yhteyksissä ”ilmastovaaleiksi”. 

Myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteiden uudistaminen, vanhushoivan ja -hoidon tilanne sekä tulo- ja varallisuuserojen kehitys olivat keskeisiä talouspolitiikkaan kytkeytyneitä kysymyksiä vaalikeskusteluissa.

Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä:

Vaaliohjelmiin perustuvan karkeahkon jaon mukaan ensimmäistä talouspolitiikan linjaa edustivat Juha Sipilän (kesk.) hallituksessa olleet puolueet (Kokoomus, Keskusta ja Siniset) ja tietyin rajauksin Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) sekä Perussuomalaiset. 

Toisen linjan taakse ryhmittäytyivät puolestaan selkeimmin SDP, Vasemmistoliitto sekä tietyin rajauksin Vihreät. Kun tarkastellaan sote-palveluita, vihreän siirtymän politiikkaa sekä tulo- ja varallisuuserojen kaventamista, jälkimmäisen ryhmän puolueet olivat valmiita antamaan niiden suhteen valtiolle suuremman roolin kuin ensimmäisen ryhmän puolueet.

Eduskuntavaalien jälkeen oli ilmeistä, ettei enemmistöhallitusta synny kummankaan talouspoliittisen päälinjan taakse. Niinpä Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä: keskusta ja RKP toivat neuvotteluihin vaateita ennen kaikkea työmarkkinareformeista sekä julkisen velkaantumisen taittamisesta, kun taas SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät pyrkivät tekemään tilaa julkisille investoinneille ja kulutukselle ennen kaikkea hyvinvointipalveluiden turvaamiseksi ja vihreän siirtymäpolitiikan edistämiseksi. 

Tältä pohjalta talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin 15–64-vuotiaiden ikäryhmässä sekä työllisten määrän lisäys siten, että saavutettaisiin 60 000 työllistä lisää vuoden 2023 loppuun mennessä. 

Julkinen talous luvattiin tasapainottaa vuoteen 2023 mennessä, tosin sillä edellytyksellä, että kansainvälinen suhdanne on tuolloin ”normaali”. Lisäksi talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin päätösperäinen tuloerojen pienentäminen sekä yleisemmin eriarvoisuuden vähentäminen ja suomalaisen yhteiskunnan muuttaminen hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä.

SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden tahtotila näkyi selvästi siinä, miten työllisyystavoitteet oli hallitusohjelmaan kirjattu, uudenlaisessa suhdannevarauksessa julkisen talouden tasapainotustavoitteelle, tuloerojen vähentämistavoitteessa sekä hiilineutraalisuustavoitteessa. Voidaankin katsoa, että näiden puolueiden edustama talouspolitiikan linja sai poliittisen niskalenkin vuoden 2019 vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa.

Talouspolitiikan tavoitteet linkoukseen keväällä 2020

Hallitusohjelma saatiin kesällä 2019 melko kivuttomasti kasaan, mutta vääntö talouspolitiikasta hallituksen sisällä – ulkopuolelta tulevan poliittisen paineen säestämänä – jatkui koko syksyn ja Antti Rinteen pääministerikauden ajan. Talouspoliittinen keskustelu keskittyi nimenomaan hallituksen työllisyystavoitteisiin ja siihen, miten eri toimenpiteiden vaikutuksia tulisi mitata. 

Oppositiopuolueet ja myös valtiovarainministerin paikan saanut Keskusta vaativat valtiovarainministeriötä laskemaan työllisyystoimien tulokset. Vaikka SDP ja Antti Rinne pääministerinä ottivat tähän myöntyväisen kannan, esimerkiksi Vasemmistoliitto ei muutokseen (suhteessa hallitusohjelmaan) missään vaiheessa myöntynyt.

Sanna Marinin aloitettua pääministerinä tammikuussa 2020 hän ehti kommentoimaan edellistä työllisyystoimien arviointiin liittyvää keskustelua, mutta pian koko hallituksen huomion – myös talouspolitiikassa – vei koronapandemian puhkeaminen. Akuutti yhteiskunnallinen kriisi muutti hallituksen käytännössä toteuttaman talouspolitiikan ohjelman täydellisesti: täysin uusia ja odottamattomia tarpeita talouden hallintaan ja ohjaamiseen nousi päiväjärjestykseen, kun yhteiskunta päätettiin terveysturvallisuuden nimissä sulkea. Seuraavat kaksi vuotta talouspolitiikkaa tehtiin ennen kaikkea koronapandemian ehdoilla.

Syksyyn 2020 mennessä hallitus oli lisännyt julkisia menoja lisäbudjeteilla noin 10 miljardilla eurolla ja varautunut julkisen talouden suhdanneperäiseen heikentymiseen lähes 18 miljardin euron lisävelan otolla. Hallitusohjelmaan kirjattu elvytysvara ylitettiin kymmenkertaisesti. 

Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista.

Vuoden 2021 aikana kohdennettuja koronapandemiaan liittyviä elvytystoimia edelleen jatkettiin sekä varsinaisessa talousarviossa että lisätalousarvioissa. Lisäksi kesällä 2020 Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä elvytysohjelmasta ja sen rahoittamisesta yhteisellä velalla pitkien neuvottelujen päätteeksi. 

Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista. Vaikka sen syyt olivat erityiset, voidaan perustellusti kysyä, olisiko elvytys ollut yhtä rajua, mikäli tiukempaa talouspolitiikan linjaa edustavilla puolueilla olisi ollut enemmän valtaa hallituksessa.

Valittua elvytyslinjaa alettiin haastaa heti pahimman kriisishokin mentyä ohi. Oppositiopuolueiden arvostelu vuosina 2020–2022 kohdistui sekä nopeaan julkisen sektorin velkaantumiseen että EU:n elvytyspakettiin. Myös esimerkiksi Valtioneuvoston tilaamassa ekonomistijulkaisussa toukokuulta 2020 katseet kohdennettiin julkisen talouden sopeutukseen (”kipupaketti”) jo vuodesta 2023 eteenpäin.

Hallituksen enemmistön edustaman talouspoliittisen linjan puolustajaksi nousi vuosina 2021 ja 2022 ennen kaikkea Suomen talouden erittäin nopea elpyminen globaalin korkeasuhdanteen työntämänä. Työministeri Tuula Haatainen saattoi todeta marraskuussa 2022 hallituksen asettaman työllisyysastetavoitteen tulleen ylitetyksi. 

Sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.

Lisäksi pelättyä julkisen velkasuhteen jatkuvaa nousua ei tapahtunutkaan, vaan velkasuhde kääntyi laskuun heti vuonna 2021, ja lasku jatkui vuonna 2022. Tällä tavalla sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.

Vielä yhden käänteen talouden ja talouspolitiikan olosuhteisiin toi keväällä 2022 Venäjän presidentti Vladimir Putinin Ukrainassa aloittama hyökkäyssota. Sen seurauksena erityisesti Euroopassa koettiin valtava kustannusshokki, joka nosti jo valmiiksi koronatalouden kiihdyttämän inflaation vieläkin korkeammaksi erityisesti energian hinnan nousun myötä. Suomessa tilanne heijastui tietenkin myös vientimarkkinoihin sekä monien yritysten tuotantoon, kun taloussuhteet Venäjään katkaistiin. 

Hallitus reagoi tilanteeseen lisäämällä puolustusmenoja sekä menoja, joilla pyrittiin edistämään energiaomavaraisuutta vihreän siirtymän periaatteet huomioiden. Vuoden 2022 lopulla muun muassa talousarviossa varauduttiin myös sähkön hinnan nousun kotitalouksille ja yrityksille aiheuttamiin ongelmiin erilaisia tukimalleja luomalla. Edelleen hallitus oli valmis vastaamaan syntyneisiin tarpeisiin julkisia menoja lisäämällä sekä julkista sektoria laajentamalla, minkä perusteleminen ei ollut vaikeaa haastavassa geopoliittisessa kriisissä. 

Johtopäätökset – kohti seuraavaa hallituskautta

Jos SDP:n johtaman hallituksen (2019–2023) tärkeimpinä talouspoliittisina päämäärinä nähdään hyvinvointivaltiollisen talousohjauksen puolustaminen, julkisten investointien lisääminen sekä julkisen talouden tasapainottaminen pitkällä aikavälillä suotuisan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kautta, voidaan hallituksen nähdä onnistuneen edistämään talouspoliittisia tavoitteitaan varsin hyvin. 

Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella. Monet investointitarpeet olivat näissä olosuhteissa ilmeisiä, eikä valtion roolia talouden vakauden turvaajana ollut useassakaan kohdassa mahdollista kiistää.

Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella.

Tämä talouspolitiikan linja tai elvytyksen laajuus ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa kritiikittä. Vuoden 2023 eduskuntavaalien lähestyessä keskustelu julkisesta velasta, työllisyysreformeista ja julkisen sektorin koosta käykin jälleen kuumana. 

Näitä vastaan asetetaan vaalikeskusteluissa tulevaisuusinvestoinnit, valtion suurempi rooli yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa sekä julkisen talouden tasapainottaminen pidemmällä aikavälillä. Näyttää siltä, että talouspolitiikan tulevien vuosien suunta Suomessa ratkaistaan taas näiden kahden politiikkalinjan välillä.

Jussi Ahokas (YTM) on poliittisen talouden tutkija ja ekonomisti monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Hän on keskittynyt tutkimuksessaan muun muassa suomalaisen talouspolitiikan ideoihin ja käytäntöihin sekä Suomen talouden rakenteisiin.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Christian Dubovan/Unsplash.

Julkaisu Talouspolitiikan käänteet Marinin hallituskaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kodin – turvallisen, terveellisen ja kohtuuhintaisen asumisen sekä viihtyisän asuinympäristön merkitys korostuu epävakauden lisääntyessä. Ilmastonmuutoksen, pandemioiden ja maailmanpolitiikan luoma turvattomuus sekä niiden luomat äkilliset muutokset korostavat asuntopolitiikan tärkeyttä ja pitkäjänteisen asuntopoliittisen kehittämisohjelman merkitystä.  

Yhä suurempi osa kodeista, työpaikoista ja arjen ympäristöistä on kaupunkiseuduilla. Laskentatavasta riippuen ainakin kolme neljästä suomalaisesta asuu kaupunkimaisilla alueilla. Kuten Sanna Marinin (sd.) hallitusohjelman aivan ensimmäisessä lauseessa todetaan, kaupungistuminen ja väestön ikääntyminen muuttavat ilmastonmuutoksen, globalisaation ja teknologisen kehityksen lisäksi Suomea ja maailmaa ”ehkä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin”. Hallitusohjelma siis tunnistaa selkeästi lähtökohdakseen sen, että ”kaupunkien merkitys Suomen elinvoimalle on suuri”.

Kaupunkien kulku kohti hallitusohjelmaa

Kysymykset kaupungeista on nostettu selvästi esiin nykyisessä hallitusohjelmassa. Kun edellinen hallitusohjelma sisälsi ainoastaan kolme kaupunki-sanan johdannaista, on lisäys 20-kertainen. Sanna Marinin hallitusohjelmassa sana ”kaupunki” mainitaan peräti 57 kertaa. Myös sisällöt ovat konkretisoituneet.

Aikaisempi Juha Sipilän (kesk.) hallitusohjelma ei kaupunkeja tunnistanut. Lähinnä se enteili kumppanuuksia kaupunkiseuduksi määriteltyjen kokonaisuuksien kanssa kolmen maininnan verran. Kaupungistumisen mahdollisuuksiin tai ongelmiin ei aikaisemmassa hallitusohjelmassa kiinnitetty lainkaan huomiota. Esitin tuolloin hallitusohjelman tarkan empiirisen analyysin perusteella, että ”saimaannorppakin on tunnistettu valtakunnantason politiikan kohteeksi selkeämmin kuin Helsinki, pääkaupunkiseutu tai suurimmat kaupungit erityispiirteineen”.

Lausunnolla en pyrkinyt väheksymään saimaannorpan suojelun merkitystä, vaan pikemminkin osoitin konkreettisesti, kuinka kaupungit asukkaineen jätettiin aikaisemman hallitusohjelman ulkopuolelle. Sipilän ohjelmaan verrattuna Marinin hallitusohjelma huomioi kaupungit merkittävästi paremmin.

Kun edellinen hallitusohjelma sisälsi ainoastaan kolme kaupunki-sanan johdannaista, on lisäys 20-kertainen.

Asuntopolitiikalle on hallitusohjelmassa oma osionsa, jossa korostetaan asumisen kalleuden, opiskelijoiden asuntotilanteen ja kohtuuhintaisen asumisen tarvetta. Myös asunnottomuus ja sen keskittyminen kaupunkiseuduille tunnistetaan ongelmaksi.

Kokonaan oman lukunsa ovat saaneet lähiöt ja niiden kehittäminen. Tämä on kansallisesti erityisen tärkeää, sillä peräti kolmasosa Suomen nykyisestä asuntokannasta rakennettiin 1960- ja 1970-luvulla, pääosin lähiöihin.

Oman huomionsa saa myös epätoivotun alueellisen eriytymisen, segregaation, estäminen. Kansainvälisistä ja kotimaisista tutkimuksista tiedämme, että usein etäälle keskustasta rakentuneiden yksipuolisten kerrostaloalueiden riski muuttua niin huono-osaisuuden kuin maahanmuuttotaustaisen väestön keskittymiksi on suuri. Tiedämme myös, että sosiaalisen, etnisen ja alueellisen eriarvoisuuden synnyttämää noidankehää on vaikea pysäyttää. Näin ollen myös sosiaali- ja asuntopoliittiset tavoitteet on asetettu korkealle.  

Ylipäätään hallitusohjelman asettamat tavoitteet ovat nähdäkseni varsin onnistuneita. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti kaupunkipoliittisten ja asuntopoliittisten keinojen tuloksellisuutta ja asetettujen tavoitteiden toteutumista.

Nykytilan arvio A: Kaupungit ovat kadoksissa ja keinot kappaleina

Vaikka kaupungit ovat löytäneet tiensä hallitusohjelmaan, tilanne ei hyvistä pyrkimyksistä ja asetetuista päämääristä huolimatta ole riittävä. Kaupungit politiikan kohteena ovat päässeet karkaamaan käsistämme.

Emme enää tunnista kaupunkeja fyysisenä tai sosiaalisena rakenteena, emmekä edes hallinnon tai lainsäädännön kohteena. Tarkkareunaisiksi mieltämämme kaupunkien rajat ovat hälvenneet ja taajamat kasvaneet kiinni toisiinsa. Mielikuvissamme elävää tiivistä, usein historiallista kaupunkia on koko maassamme vain 10m2 verran. Sekin on rakennettu jo ennen kuin nykyhallinto tai käynnissä oleva kaupunkisuunnittelu oli voimissaan.

Hallinnon näkökulmasta koko kaupungin käsite on enää kunnan itselleen antama hellittelynimi. Kuntalain määritelmän mukaan kunta voi käyttää itsestään nimitystä kaupunki, kun se ”katsoo täyttävänsä kaupunkimaiselle yhdyskunnalle asetettavat vaatimukset” (Kuntalaki 410/2015 4§). Ilmoittautumisperiaatteeseen nojautuva kaupunkinimityksen käyttö ilman erityisiä oikeuksia tai velvollisuuksia vaikeuttaa merkittävällä tavalla niin hallitusohjelman kaupunkipolitiikan toimenpiteiden kohdentamista kuin vaikutusten arviointia.

Mielikuvissamme elävää tiivistä, usein historiallista kaupunkia on koko maassamme vain 10m2 verran. Sekin on rakennettu jo ennen kuin nykyhallinto tai käynnissä oleva kaupunkisuunnittelu oli voimissaan.

Kaupungeiksi harvaan asutussa Suomessa on kokenut itsensä jo yli kolmannes kunnista. Viimeinen kaupungiksi ilmoittautunut kunta oli Kangasala (2018). On selvää, että kaupunkipolitiikan onnistumista hallitusohjelmassa syö kaupunkien liudentuminen erityisesti hallinnon kohteena.

Keskeisiksi kaupunki- ja asuntopoliittisiksi keinoiksi hallitusohjelma on nostanut Maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisen sekä tuoreet Maankäytön, asumisen ja liikenteen, eli niin kutsutut MAL-sopimukset. Ne ovat sopimuksia, jotka valtio solmii suurimpien kaupunkiseutujen kanssa. Sopimuksilla pyritään vahvistamaan kestävän yhdyskuntarakenteen ja liikennejärjestelmän kehittämistä ja ilmastoviisaiden, elinvoimaisten ja sujuvan arjen kaupunkien vahvistumista.

Olemme vuonna 2021 julkaistussa Kaupunki politiikassa -kirjassamme ja työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimivalle kaupunkipolitiikan sihteeristölle tehdyssä arviossamme kiinnittäneet huomiota kummankin käytössä olevan keinon ongelmiin yksityiskohtaisemmin. Koska ne ovat keinoina niin kaupunkipolitiikan kuin asuntopolitiikan keskiössä, avaan niitä tässä yhteydessä lyhyesti vain kahdesta näkökulmasta: demokratian ja ohjaamisen tuloksellisuuden osalta.

Oikeus osallistumiseen

Maankäytön suunnittelulla pyritään luomaan edellytyksiä hyvälle asuinympäristölle, joka edistää kestävää kehitystä. Rakentamisen ja suunnittelun ohjauksessa on jokaisella aluetasolla demokraattisesti valitut edustajansa.

Maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) päätehtävänä on pyrkiä sovittamaan yhteen erilaiset kansalliset tavoitteet ja paikalliset erityisintressit niin kortteleissa, kaupungeissa kuin kansallisella tasolla. Muuttuvat tarpeet ja erilaiset ajalliset arvostukset ovat pitäneet lakia jatkuvassa muutoksessa.

Uudistusten myötä lain ohjaustavoitteet on kuitenkin kadotettu, ja samalla laki on muuttunut hitaaksi ja kaupunkikehityksen ohjaamisen välineenä lähes sisällöttömäksi.

Havainnollistimme kaupunkipolitiikan selvityksessä tätä muutosta kuvaamalla sipulin kerroksia, jossa ytimen ympärille on kasvanut monimutkainen kaavoitusten ja muiden määreiden kerros.

Toinen hallitusohjelman korostama keino on niin sanottu MAL-sopiminen. Se on tuonut mukanaan uusia toimintamalleja jäykiksi koettuihin maankäytön suunnittelun prosesseihin. Uuden sopimuskäytännön positiivisia puolia ovat ainakin valtion ja kuntien intressien saapuminen samoihin neuvottelupöytiin sekä yhteistyön kokeilu heti käytännössä.

Myös valtion rahoitusohjauksen kytkeminen suuria resursseja vaativaan yhdyskuntarakenteen suunnitteluun on positiivinen seikka. Esimerkiksi suurimpien kaupunkien joukkoliikennehankkeet pitäisi ilman muuta nähdä kansallisena liikennepoliittisena kysymyksenä.

Rakennustapa on siis toivotun kaupunkimaisen sijasta pikemminkin esikaupunkimaisen superlähiön rakentamisen tapa. Niin sanottu täydennysrakentaminen kohdistuu lähinnä puisto- ja viheralueille sekä teollisuustoiminnasta vapautuneille tonteille.

Se, että valtio on siirtynyt kahdenvälisiin sopimuksiin joidenkin alueiden kanssa, on ongelmallista. Toiminnallaan valtio ohittaa hierakisen ja myös demokraattisen valtakunnallisen alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän. Kansallisen suunnittelujärjestelmän tulisi vastata juuri samoihin haasteisiin kuin mihin nyt erillisin sopimuksin pyritään.

Kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa näihin merkittävällä tavalla kaupunkiseutujen rakentamista ohjaaviin sopimuksiin on epäselvää, ellei mahdotonta. Niiden avulla kuitenkin perustellaan kasvun määrällisiä tarpeita. Demokraattisen ja avoimen hallintokulttuurin vahvistumisen sijaan rakennettaan ohituskaistaa hierarkkiselle kaavaprosessille.

Kun käynnissä on samaan aikaan sekä laajamittainen maankäyttö- ja rakennuslain uudistus että kilpaileva sopimuspohjainen kehitystyö, johon haetaan lisää pääkaupunkiseudun ulkopuolisia kaupunkiseutuja, näyttää toiminta institutionaalisena käytäntönä oudolta. Kun tällaisille erilaisille alueellisille hallintaverkostoille, joihin lukeutuvat MAL-sopimuksen lisäksi esimerkiksi seudulliset kuntayhtymät, siirtyy ja rakentuu yhä enemmän erilaisia ja erillisiä toimintoja ja tehtäviä, muuttuu toiminnan hyväksyttävyys, eli legitimiteetti, ongelmalliseksi.

Tiivistäen voidaan sanoa, että emme tiedä, kuka lopulta vastaa päätöksistä, emmekä tiedä, miten näihin sopimuksiin voimme vaikuttaa äänestämällä. MAL-sopiminen sijoittuu edustuksellisen demokratian harmaalle alueelle. Lopputuloksen eli rakentuvan kaupunkiseudun osalta ei tarkastelumme pohjalta voi puhua yhdyskuntarakenteen eheytymisestä tai täydennysrakentamisesta.

Sopimuksin syntyneet asuinalueet ovat pääosin esimerkiksi pääkaupunkiseudun reuna-alueilla, pääasiassa uusilla tonteilla; valtaosa rakentamisesta on toteutettu kerrostalokohteina (82 %) ja yksittäisten rakennusten tehokkuus on noin 1½-kertainen ympäröivään rakenteeseen nähden.

Rakennustapa on siis toivotun kaupunkimaisen sijasta pikemminkin esikaupunkimaisen superlähiön rakentamisen tapa. Niin sanottu täydennysrakentaminen kohdistuu lähinnä puisto- ja viheralueille sekä teollisuustoiminnasta vapautuneille tonteille.

Nykytilan arvio B: Asuntopolitiikka hellahuoneesta hotellihuoneeseen

Hallitusohjelmaan on kirjattu viisaita ja konkreettisia asuntopoliittisia pyrkimyksiä. Asuntopolitiikasta on myös laadittu lupauksen mukaisesti kahdeksan vuoden kehittämisohjelma. Asuntopolitiikan onnistumista voidaan kuitenkin myös kyseenalaistaa, kun lopputuloksena on kaupunkien osalta pienenevä, mutta yhä kalliimpi asuminen, joka tapahtuu paljolti ahtaissa asunnoissa, etäällä luvatuista palveluista ja usein vailla viihtyisää ympäristöä.

Olemme toisaalla kuvanneet asuntopolitiikan tietä matkaksi ”hellahuoneesta hotellihuoneeseen”. Riippumatta siitä, että tällä vaalikaudella yksinasuvien määrän kasvu on hidastunut ja että suurin muutos tulee liittymään vanhenevan väestön yksin asumiseen, on asuntokannan pieneneminen kasvavilla kaupunkiseuduilla (kuva 1) silti ollut kansainvälisestä poikkeavaa.

Myös väestöään vähentävien alueiden asumisen haasteet ovat pitkälti ratkaisematta. Asumisen ja työskentelyn tavat ovat muuttumassa, joten uusille linjauksille ja selkeille asuntopoliittisille tavoitteille on edelleen selkeä tarve.

Hallitusohjelmaan kirjattua, ministeriöiden ja virastojen yhteistyössä valmisteltua asuntopoliittista kehittämisohjelmaa on odotettu pitkään. Valmisteluun on osallistunut myös parlamentaarinen seurantaryhmä, jossa oli edustajat kaikista eduskuntapuolueista. Työn lähtökohtana toiminut tarkastusvaliokunnan mietintö vuodelta 2018 oli ansiokas, kunnianhimoinen ja tavoitteellinen. Kuultavana oli tuolloin ollut 70 asiantuntijaa ja valiokunnalle oli toimitettu tämän lisäksi lähes 40 lausuntoa.

Asuntopolitiikan onnistumista voidaan myös kyseenalaistaa, kun lopputuloksena on kaupunkien osalta pienenevä, mutta yhä kalliimpi asuminen, joka tapahtuu paljolti ahtaissa asunnoissa, etäällä luvatuista palveluista ja usein vailla viihtyisää ympäristöä.

Prosessin tuloksena syntynyt asuntopoliittinen kehittämisohjelma on kuitenkin valitettavasti tarpeeseen, pitkään valmisteluun ja epävakauden lisäämään kodin ja asumisen korostumiseen sekä valmistelun aikana kasvaneeseen odotteeseen nähden jäämässä kovin yleisluontoiseksi. Asumisen laadun, asuinalueiden kehittämisen sekä eriytymisen ja eriarvoistumisen vähentämisen toimenpiteet ovat jääneet myös vaikutuksiltaan avoimiksi, ellei kaupunkien osalta jopa olemattomiksi.

Asuntopolitiikan osalta on luvassa edelleen erillisiä selvityksiä, tutkimushankkeita, kartoituksia tai kehityspyrkimyksiä. Sen sijaan, että ohjelma esittäisi konkreettisia keinoja tunnistettujen ongelmien ratkaisemiseksi, avataan useita polttavia kysymyksiä edelleen jatkovalmisteluun. On myös epäselvää, kuinka näiden lukuisten tutkimusten ja kartoitusten tuloksia tullaan hyödyntämään asuntopoliittisen ohjelman tavoitteiden toteuttamiseen.

Kokeiluja, kiivailua ja oppimista

Ranskalainen politiikan teoreetikko Pierre Rosanvallon on kuvannut nykyistä hallinnointikulttuuria demokratian kriisiksi: markkinoiden ja oikeuden lisääntynyt valta heikentää uudistusten demokraattista pohjaa. Julkishallinnon tila ja rooli heikkenee, kun painetta tulee erilaisilta erityisetujaan ajavilta yksityisiltä ja julkisilta toimijoilta sekä kansalaisyhteiskunnalta.

Kaiken kaikkiaan Sanna Marinin hallituksen ohjelma on tunnistanut kaupunkien merkityksen selkeästi aiempaa paremmin.

Päätökset hämärtyvät helposti, kun laillista valtaa käyttävä viranomainen joutuu keskustelemaan ja neuvottelemaan erilaisilla foorumeilla. Samalla sääntöpohja liukuu selkeästi määrittyvistä tavoitteista sekoitukseen kansallisen ja kansainvälisen oikeuden tuomiovaltaa, sopimuksia ja uusia käytänteitä.

Kaiken kaikkiaan Sanna Marinin hallituksen ohjelma on tunnistanut kaupunkien merkityksen selkeästi aiempaa paremmin. Myös asuntopolitiikalle on asetettu selkeät tavoitteet. Keinot ja niiden avoimuus sekä tulosten arviointi ovat kuitenkin jääneet puolitiehen.  Kehitys ei näiltä osin valitettavasti ole yltänyt hallitusohjelman asettamiin viisaisiin ja valistuneisiin tavoitteisiin. 

Mari Vaattovaara on kaupunkimaantieteen professori ja kaupunkitutkimusinstituutti Urbarian johtaja Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: K8/Unsplash.

Julkaisu Asunto- ja kaupunkipoliittisen kokonaisuuden arvio hallituskaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen (sd.) hallitus (2019) aloitti tasa-arvopolitiikan näkökulmasta vahvasti: tasa-arvo mainittiin hallitusohjelmassa 71 kertaa. Ohjelma sisälsi lupauksia nais- ja tasa-arvojärjestöjen pitkään ajamista, toimeenpanoa vaille jääneistä tasa-arvopoliittisista uudistuksista. 

Myös hallituspohja oli suosiollinen tasa-arvoa edistävälle arvo- ja resurssipolitiikalle. Luonnehdimme ohjelmaa tuoreeltaan “tasa-arvopolitiikan vastaiskuksi” heikkoa tasa-arvopolitiikkaa tehneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jälkeen.

Kun Sanna Marinista (sd.) tuli muutamaa kuukautta myöhemmin Suomen kolmas naispääministeri ja maailman nuorin istuva pääministeri, Suomi näytti lopullisesti lunastaneen asemansa tasa-arvon mallimaana. Marinin ohella hallituksen neljä muuta keskeistä ministeriä ja puoluejohtajaa olivat naisia: vasemmistoliiton Li Andersson, Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen Anna-Maja Henriksson, keskustan Katri Kulmuni, jonka Annika Saarikko pian korvasi, sekä vihreiden Maria Ohisalo. Hallituksen kokoonpanoa pidettiin mediassa lupauksena feministisestä politiikasta. 

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi.

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi. Marinin hallitus on paitsi rikkonut lasikattoja, myös uudistanut politiikan miehistä kuvastoa ja toimintakulttuuria. Mahtaako politiikan historia tuntea toista hallitusta, jonka viidestä keskeisestä ministeristä kolme synnyttää lapsen ministerinpestinsä aikana – ja palaa äitiysvapaan jälkeen hallitukseen?

Samalla on syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. Tässä kirjoituksessa otamme lähempään tarkasteluun hallituksen tasa-arvopolitiikan. Missä hallitus on onnistunut, ja missä ei? Miltä sukupuolten tasa-arvo näyttää hallituskauden loppupuolella?

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa moni asia

Poliittinen tuki ja tahto ovat tasa-arvon kaltaisille kiistanalaisille yhteiskunnallisille kysymyksille tärkeitä, mutta eivät yksin riitä. Tasa-arvopolitiikkaa valmistellaan ja toimeenpannaan kaikissa ministeriöissä. Poikkihallinnollisuus hankaloittaa toimeenpanoa. 

Valtionhallinnon siiloutuneessa toimintakulttuurissa ministeriöt katsovat asioita omista näkökulmistaan, eikä toisten tonteille haluta astua. Tämän vuoksi laajojen yhteiskunnallisten tasa-arvo-ongelmien ratkaiseminen useiden ministeriöiden yhteishankkeilla on ollut vaikeaa. Ministeriöiden osaaminen tasa-arvokysymyksissä vaihtelee paljon, ja niiden virkakunta ja johto eivät ole aina sitoutuneet tasa-arvon edistämiseen.

On syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. 

Hallituksen tasa-arvopolitiikka konkretisoidaan hallitusten tasa-arvo-ohjelmissa. Niillä ei kuitenkaan ole omaa toimintamäärärahaa, mikä heikentää ministeriöiden sitoutumista sekä ohjelman näkyvyyttä ministeriöissä ja hallituksessa. Kun ministeriöiden täytyy löytää rahat omien menokehystensä sisältä, uusia, aidosti vaikuttavia toimenpiteitä ei useinkaan synny.

Hallitusviisikko koostuu viiden eri puolueen puoluejohtajista, joiden välillä on merkittäviä ideologisia eroja myös tasa-arvopoliittisissa kysymyksissä. Keskustan perhepolitiikka nojaa konservatiiviseen käsitykseen sukupuolten rooleista,mikä on rajoittanut vaihtoehtoja perhevapaauudistukselle. Keskusta lipesi hallituksen riveistä myös sukupuolen vahvistamista koskevaa eli niin kutsuttua translakia koskevassa äänestyksessä. 

Hallituksen feministisen ulkokuoren alla on siis poliittisia kamppailuja, jotka ovat vaikuttaneet tasa-arvopolitiikan onnistumiseen.

Useita merkittäviä tasa-arvouudistuksia

Haasteista huolimatta Marinin hallitus on tehnyt kunnianhimoista ja vaikuttavaa tasa-arvopolitiikkaa. Se on käyttänyt suositusten ja selvitysten ohella jämerämpiä instrumentteja, kuten lainsäädäntöä. Tasa-arvon edistäminen on myös saanut maksaa: esimerkiksi perhevapaauudistuksella on arviolta 80 miljoonan euron hintalappu vuositasolla. Monia merkittäviä uudistuksia olisi ollut vaikea saada aikaan ilman rahaa.

Hallituksen tasa-arvouudistuksista kenties merkittävin on perhevapaauudistus. Koska uudistus sai maksaa, pystyttiin lisäämään isille korvamerkittyä vapaata lyhentämättä äitien osuutta, mikä oli keskustalle tärkeää. Uudistus toteutettiin tasa-arvon ja perheiden näkökulma edellä, ei työllisyystoimena. 

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille.

Eduskunta hyväksyi myös helmikuussa 2023 edellä mainitun translain uudistuksen. Laki lisää transihmisten itsemääräämisoikeutta, kun vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä poistetaan ja lääketieteelliset hoidot eriytetään juridisen sukupuolen korjaamisesta. Alaikäisten rajaamista lain ulkopuolelle on kuitenkin kritisoitu. Sukupuolen moninaisuus ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantaminen on otettu aiempaa paremmin huomioon tasa-arvo-ohjelmassa.

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille

Hallitus on toiminut aktiivisesti sukupuoleen kohdistuvan väkivallan torjumiseksi. Seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistus astui voimaan vuoden 2023 alussa. Uudistuksen myötä raiskauksen tunnusmerkistö muuttuu suostumusperustaiseksi. 

Hallitus on myös vahvistanut väkivallan vastaisen työn rakenteita antamalla resursseja esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmalle ja ihmiskaupan vastaisen työn koordinaattorille. Lisäksi turvakotien rahoitusta on lisätty.

Hallituksen investoinnit koulutukseen ja sosiaaliturvaan ovat myös sukupuolten tasa-arvon kannalta tärkeitä. Esimerkiksi toisen asteen maksuttomuudella ja oppivelvollisuuden pidentämisellä 18 vuoteen sukupuolittuneiden oppimiserojen kaventumista ja koulutuksellisen tasa-arvon lisäämistä. Hallitus on parantanut varhaiskasvatuksen laatua ja saavutettavuutta, mikä heijastuu perheisiin ja hoivaan kodin piirissä. 

Toimeenpano-ongelmia ja hiljaisuuksia

Osa hallitusohjelmaan ja tasa-arvo-ohjelmaan sisältyneistä tasa-arvotoimista ja -tavoitteista ei ole edennyt lainkaan. Tilanne on heikoin työelämän tasa-arvon suhteen.

Tavoite poistaa palkkasyrjintää ja perusteettomia palkkaeroa palkka-avoimuutta lisäämällä joutui vastatuuleen jo alkumetreillä, kun Elinkeinoelämän keskusliitto jätti lakimuutosta valmistelevan kolmikantaisen työryhmän. Lopulta palkka-avoimuus jakoi myös hallituspuolueet, ja lakiesityksen valmistelu keskeytettiin.

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Hallitusohjelmassa luvattiin ehkäistä raskaussyrjintää lainsäädäntöä täsmentämällä ja parantaa perhevapaalta palaavien työsuhdeturvaa. Nämä uudistukset juuttuivat kolmikantaiseen työryhmään ja työnantajien sekä oman vielä julkaisemattoman tutkimuksemme mukaan myös työ- ja elinkeinoministeriön virkakunnan vastustukseen. Lakimuutoksia ei alettu edes valmistella.

Naisvaltaisen hoiva-alan matalat palkat ja heikot työolot ovat keskeisiä työelämän tasa-arvoon vaikuttavia kysymyksiä. Marinin hallitus kehysti hoito- ja hoiva-alan palkkauksen ja hoitajien koronabonukset työnantajien ja työntekijöiden välisiksi asioiksi, joihin sen ei tarvinnut tai kuulunut puuttua – huolimatta siitä, että valtaosa hoitajien palkoista maksetaan julkisista varoista. 

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Sukupuolinäkökulma ei näkynyt hallituksen talouspolitiikassa

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa myös sukupuolinäkökulman huomiointi muussa päätöksenteossa, kuten talouspolitiikassa. Hallitus sitoutui hallitusohjelmassa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen talousarvioprosessissa ja kaikissa keskeisissä uudistuksissa. 

Hallituksen tulevaisuusinvestointeja ja hyvinvointia painottaneen talouspolitiikan voi arvioida yleisellä tasolla tukeneen sukupuolten tasa-arvoa, toisin kuin edellisten hallitusten harjoittaman leikkauspolitiikan. Tästä huolimatta sukupuolinäkökulmat eivät näkyneet talouspoliittisessa päätöksenteossa.

Sukupuolitietoisen budjetoinnin kehittäminen on hallituskaudella hiipunut. Valtionhallinnossa ei edelleenkään systemaattisesti arvioida talousarvion kokonaisuuden sukupuolivaikutuksia. Edellisellä hallituskaudella kehitetty sukupuolinäkökulmainen tulonjakovaikutusten arviointi ei ole vakiintunut osaksi budjettiprosessia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Sen sijaan talouspolitiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitu jälkikäteen erillisissä hankkeissa. Hankkeista jää puuttumaan sukupuolitietoiselle budjetoinnille tärkeä tavoite muuttaa talouspolitiikkaa sukupuolten tasa-arvoa edistävään suuntaan. Hankkeet eivät siten ole kestävä tapa tehdä sukupuolitietoista budjetointia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Koronakriisillä on myös Suomessa ollut sukupuolittuneita vaikutuksia, jotka olisi ollut tärkeää huomioida päätöksenteossa. Kriisiin vastaavien lakiesitysten vaikutuksia arvioitiin kuitenkin sukupuolinäkökulmasta vain harvoin, ja osa tukitoimista oli sukupuolinäkökulmasta vinoutuneita. 

Kriisi iski alussa pahiten naisvaltaisiin aloihin, ja naisyrittäjät kärsivät kriisistä miesyrittäjiä enemmän. Tästä huolimatta suurin osa yrityksille kanavoiduista tuista kohdentui etenkin kriisiin alkuvaiheessa miesvaltaisille aloille ja tasa-aloille.

Tasa-arvon edistämistä ja hoivapalveluiden vahvistamista ei Suomessa nähty osana yhteiskunnan ja talouden jälleenrakentamista, toisin kuin joissain muissa maissa. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen tähtääviä toimia tehtiin vain vähän, ja niihin investoidut summat olivat pieniä. Myös tasa-arvolle tärkeät investoinnit hoivaan ja hoivapalveluihin jäivät jälleenrakennuksessa sivurooliin, vaikka kriisi toi esiin hoivan merkityksen taloudelle.

Tasa-arvo vaatii vahvaa poliittista tukea

Poikkeuksellisen naisvaltaiselta ja median feministiseksi esittämältä hallitukselta on vaadittu tasa-arvopolitiikan suhteen enemmän kuin aiemmilta hallituksilta. Hallitus ottikin tasa-arvopolitiikan vahvasti tehtäväkseen hallitusohjelmasta lähtien, ja se on saanut aikaan monia merkittäviä, pitkään odotettuja uudistuksia. 

Tasa-arvomyönteisen pinnan alla olleet jännitteet ovat kuitenkin vesittäneet uudistusten sisältöä ja johtaneet joidenkin toimenpiteiden kaatumiseen. Lisäksi hallituskautta värittäneet kriisit ovat johtaneet tasa-arvokysymysten sivuuttamiseen, eivätkä tasa-arvonäkökulmat ole olleet keskeisessä roolissa kriisien hoidossa.

Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Kiistanalaiset uudistukset ja sukupuolinäkökulman sisällyttäminen kaikkeen päätöksentekoon, vaativat vahvaa poliittista tahtoa, tukea ja johtamista. Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Marvin Kuhn/Unsplash

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan onnistumiset, epäonnistumiset ja hiljaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.