Politiikasta-lehden tarkoituksena tavoitteena on tutkimuksen tekeminen ymmärrettäväksi, kiinnostavaksi ja hyödylliseksi nimenomaan yleistajuistamisen kautta, mikä ei tutkijoille ole aina helppoa. Tätä tavoitetta on ajettu nyt vuonna 2022 jo kymmenen vuoden ajan, ja tällaisen virstanpylvään ohitus ansaitsee tulla huomioiduksi. Tarkalleen ottaen Politiikasta 10v-syntymäpäiviä vietetään huhtikuussa.

Politiikasta siis perustettiin vuonna 2012 Valtiotieteellisen yhdistyksen toimesta, jonka alaisuudessa lehti yhä toimii. Lehden ensimmäisenä päätoimittajana toimi Helsingin yliopiston nykyinen yliopistotutkija ja Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Emilia Palonen. Olemme jo sopineet Emilian ja hänen seuraajansa tutkijatohtori Johanna Vuorelman kanssa, että nauhoitamme yhdessä ”päätoimittajien podcastin” myöhemmin tänä keväänä, jossa luotaamme hieman Politiikasta-lehden historiaa sekä omaa rooliamme vastaavina päätoimittajina.

Politiikasta 10v-syntymäpäiviä vietetään huhtikuussa.

Politiikasta on myös saanut tunnustusta vuosien mittaan työstään; lehti palkittiin vuonna 2019 Suomen tiedetoimittajain liiton vuoden tiedeviestintäpalkinnolla ja sai sitä ennen vuonna 2016 Suomen tiedekustantajien liitolta tunnustuspalkinnon merkittävästä panoksesta tutkimustiedon välittämisessä julkiseen keskusteluun ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä.

Katsaus menneeseen vuoteen

Asettaen lehden nykyistä toimintaa numeroiden avulla kontekstiin, Politiikasta-lehdessä julkaistiin vuonna 2021 yli 120 tutkimukseen perustuvaa yleistajuista tiedeartikkelia, eli lehti on julkaisualustana erittäin tuottelias, kun tähän vielä luetaan mukaan Politiikasta-podcastit sekä Politiikasta taidetta -kokonaisuus. Politiikasta-lehden laajasta ja monipuolisesta, kymmenen vuoden aikana kerrytetystä yli 1380 artikkelin tai muun julkaisun arkistosta, johon ovat kirjoittaneet yli 660 suomalaista tai Suomessa työskentelevää tutkijaa, löytyy artikkeleita lähes jokaiseen ajankohtaiseen ja ajattomaankin kysymykseen.

Viime vuonna Politiikasta taidetta -julkaisuissa korostui koronaviruksen pandemia niin ”koronarunon” kuin Koronavuosi kulttuurialan silmin -podcast-sarjan välityksellä. Sarjassa eri alojen taiteilijat – esimerkiksi muusikko tai kirjailija – kertovat kokemuksistaan ja ammatinharjoituksesta poikkeusoloissa. Podcast-sarja löytyy kaiken muunkin Politiikasta-verkkolehden äänituotannon tavoin SoundCloud-palvelusta.

Politiikasta-podcastien tutkijahaastatteluissa toimituskunnan jäsenet keskustelevat asiaa tuntevien ammattilaisten tai tutkijoiden kanssa näiden tutkimushankkeista tai asiantuntijuudesta ajankohtaisista aiheista.

Lisäksi Politiikasta taidetta -kokonaisuudessa tehtiin yhteistyötä kahden vastamainoksen muodossa Häiriköt -päämajan kanssa, jotka molemmat pureutuivat suomalaisen ruokajärjestelmän haasteisiin. Ensimmäinen vastamainos käsitteli lähiruokaa (ja etenkin soijarehua) ja toinen suomalaista marjabisnestä ja sen riippuvuutta pääosin ulkomaalaisesta vierastyövoimasta. Molemmat aiheet olivat toimituskunnan mielestä erittäin ajankohtaisia.

Politiikasta-podcastien tutkijahaastatteluissa toimituskunnan jäsenet keskustelevat asiaa tuntevien ammattilaisten tai tutkijoiden kanssa näiden tutkimushankkeista tai asiantuntijuudesta ajankohtaisista aiheista. Esimerkiksi tenure track -professori Elina Kestilä-Kekkosta haastateltiin liittyen kansalaispätevyyden muodostumiseen, tutkijatohtori Saara Särmää liittyen meemipolitiikkaan sekä tutkijatohtori Tiina Vaittista liittyen tämän aikuisvaippojen yhteiskuntatieteellistä ulottuvuutta luotaavaan tutkimushankkeeseen. Kannattaa siis ottaa Politiikasta-podcastit seurantaan lehden SoundCloud-sivulla, jollei ole jo.

Vuonna 2021 julkaistiin myös Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman toimittama artikkelikokoelma, Kun tutkija kohtaa vihaa, joka pohjaa Politiikasta-lehden artikkeleihin samannimisessä sarjassa. 

Politiikasta järjestää myös yhä suosittuja tutkijoiden kouluvierailuita yläkouluihin ja lukioihin, vaikkakin koronapandemian vuoksi viime vuodet pääosassa etänä. Seuraava haku järjestetään syksyllä 2022.

Viime vuonna toteutettiin myös kokonaan uutena aloitteena #miksipolitiikasta -kampanja, johon suosituksiaan Politiikasta-verkkolehdelle tarjosivat yhteiskunnallisesti näkyvät keskustelijat (Miksi luen Politiikasta?) sekä lehteen kirjoittavat tutkijat (Miksi kirjoitan Politiikasta?).

Hyvä numeroita ja pahoja numeroita

Lehden vastaavan päätoimittajan täytyy olla tietoinen lehden tilanteesta. Vuoden 2022 alussa Politiikasta-lehden Facebook-sivua seuraa noin 6 520 henkilöä, Twitterissäkin seuraajia on jo 6 100. Nämä ovat vastaavan päätoimittajan kannalta niitä hyviä numeroita.

Pääosin vapaaehtoisista koostuvan toimituskunnan ja erilaisten avustusten varassa toimivalle, voittoa tavoittelemattomalle verkkolehdelle tätä kehitystä voidaan pitää erittäin hyvänä. Viimeisimmän neljän vuoden aikana Politiikasta-lehteä on pääasiassa rahoittanut Koneen Säätiö, mutta haluamme myös kiittää muita edellisvuoden tukijoitamme, kuten Svenska Kulturfondenia ja Taiteen edistämiskeskusta.

Luonnollisesti vastaavana päätoimittajana haluan kiittää kaikkia suomalaisen tiede-, taide-, ja kulttuurikentän toimijoita, joiden rahoituksen ansiosta lehden toimintaa ja sen tärkeää työtä on voitu jatkaa. Kun Politiikasta liittyi osaksi Tutkitusti -hanketta, joka sai Koneen säätiön rahoituksen neljän vuoden toimintaan, ainakin itselleni on tullut selväksi, kuinka epävarmaa suomalaisen yleistajuisen tiedejulkaisemisen taloudellinen resursointi on. Nämä ovat niitä pahoja numeroita.

Monelle tutkijalle omasta tutkimustyöstä kommunikointi on oleellinen osa työtä, eikä sitä tehdä julkaisuluettelon kartuttamiseksi.

Vastaavan päätoimittajan asemasta olen aktiivisesti kommentoinut yleistajuisen tiedejulkaisemisen käytänteitä Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) Vastuullinen tiede -kokonaisuudessa tutkijan aikaresurssista sekä yleistajuisesta tiedejulkaisusta.

Samaan aikaan on ollut erittäin motivoivaa olla mukana Tutkitusti-hankkeessa ja osa sen yleistajuisten tiedejulkaisijoiden verkostoa, johon kuuluvat esimerkiksi Antroblogi, Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan verkkojulkaistu Alusta! sekä sosiologinen verkkomedia Ilmiö. Näissäkin julkaisuissa tehdään pyyteetöntä työtä suomalaisen tiedekentän eteen, niin sanotusti rakkaudesta peliä kohtaan.

Lukuisat kollegani ovat kirjoittaneet Politiikasta-lehteen tai muihin yllä mainittuihin medioihin, kuten olen itsekin tehnyt. Monelle tutkijalle omasta tutkimustyöstä kommunikointi on oleellinen osa työtä, eikä sitä tehdä julkaisuluettelon kartuttamiseksi.

Haluankin tässä välissä erikseen kiittää kaikkia Politiikasta-lehteen kirjoittaneita; vastaavalle päätoimittajalle on aina ilo, kun sähköpostiin kilahtaa uusi käsikirjoitusehdokas aiheesta, jota en itse välttämättä edes kovin hyvin tunne. Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana koen olevani jopa etuoikeutetussa asemassa siinä suhteessa, että näen sen kirjon, millä laadukasta yhteiskuntatieteellistä tutkimusta Suomessa tehdään.

Mitä tuleman pitää?

Politiikasta yrittää resurssiensa puitteissa tehdä jotain hienoa tähän kymmenvuotis-juhlavuoteensa. Jo edellä mainitun päätoimittajien haastattelun lisäksi tarkoitus on tuottaa enemmän tutkijahaastatteluita podcast-muotoon sekä myös järjestää muutama verkkotapahtuma, joista ensimmäinen käsittelee Yhdysvaltojen politiikkaa presidentti Bidenin ensimmäisen täyden vuoden ajalta.

Politiikasta tuottaa myös Aalto-yliopiston kanssa yhteistyössä avoimen studia generalia -luentosarjan ”Hyvä, Paha, Politiikka”: näkökulmia mis/disinformaatioon”. Luentosarja alkaa maaliskuussa, ja sille tulee rekisteröityä, mutta luentosarjan videotallenteet tulevat viikoittain, kukin viikoksi kerrallaan, saataville myös Politiikasta-lehden sivuille.

Jatkamme myös yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen yleistajuistamista Politiikasta Akatemia -juttusarjassamme, jossa erilaiset Suomen Akatemian rahoittamat tutkimushankkeen esittäytyvät. Viime vuosina on nähty ja kuultu paljon kritiikkiä siitä, miten tutkimukseen suunnattu rahoitus käytetään. Politiikasta Akatemia -sarjan tarkoitus on avata näitä tutkimusprojekteja ja niiden taustoja ja tavoitteita enemmän, ettei keskustelu tapahdu kuulopuheiden tai valikoidusti poimittujen tiivistelmien pohjalta.

Niin ikään Politiikasta jatkaa juttusarjaansa liittyen koronavirukseen, kooten yhteen pandemiaa koskevaa tutkimusta yhden juttusarjan alaisuuteen. Tästä voisi toivottavasti olla hyötyä tulevaisuudessa niin tutkijoille kuin opiskelijoillekin.

Lehden tekninen pohja myös uudistetaan juhlavuoden kunniaksi. Viime vuonna lukijoille tehty käytettävyyskysely ei paljastanut mitään mittavia muutostarpeita lehden ulkoasuun, mutta lehden tekninen alusta on kerryttänyt vuosien saatossa monimutkaisuutta ja päällekkäisiä rakenteita, kuten usein käy, kun tekninen kehitystyö ei ole tekijöiden – tässä tapauksessa tutkijoiden – ydinosaamista. Siispä tarkoitus on heinäkuussa 2022, lehden julkaisutauolla, uudistaa lehden tekninen alusta kokonaisvaltaisesti.

Muutos ei välttämättä näy lukijoille lainkaan muutoin kuin sujuvampina ja nopeampina toiminallisuuksina verkkosivulla.

Politiikasta on siirtynyt myös käyttämään vuoden 2022 alusta Creative Commons -lisenssiä (CC BY-NC-ND -lisenssi), julkaisemamme sisältö on yhä laajemmin jatkossa saatavilla – kirjoittajiemme tekijänoikeutta luonnollisesti kuitenkin kunnioittaen.

Lopuksi

Kiitos vielä toimituskunnalle, entisetkin toimituskuntalaiset vuosien varrelta huomioiden, nykyisille päätoimittajille Leena Malkille, Johanna Peltoniemelle ja toimituspäällikölle Emmi Skyténille. Yleistajuinen tiedejulkaiseminen on joukkuelaji. Toivomme, että Politiikasta-lehti löytää yleisönsä ja kirjoittajansa vielä seuraavat kymmenen vuotta!

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta kymmenen vuotta! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedekustantamisessa yksittäisten hankkeiden ja ylhäältä tulevien ohjeistusten ja avoimuusvaatimusten lisäksi tarvitaan kokonaisinfrastruktuuria, jolla pienillä tuotoilla tai ilman tuottoja julkaisevat tiedekustantamot pystyisivät tieteen edistyessä kehittymään, säilymään kilpailukykyisinä ja tuottamaan lisäarvoa tutkimustuloksille.

Tiede ei ole pelkkää avointa julkaisemista – eikä julkaiseminen irrallinen osa tutkimusprosessia. Tuotos ei välttämättä ole pelkkää tekstiä. Audiovisuaalisen kerronnan ja argumentaation aika on saapunut. Aineisto eri muodoissaan on osa tutkimusta ja sitä pyritään eri tavoin avaamaan ja kiinnittämään julkaisuihin.

Tiede ei ole pelkkää avointa julkaisemista – eikä julkaiseminen irrallinen osa tutkimusprosessia.

Tiedon avoimuus, saatavuus ja interaktiivinen toimintaympäristö johtaa myös siihen, että tiedettä ei enää tehdä kuten ennen. Tutkijat ja ryhmät valikoivat tapoja julkistaa ja keskusteluttaa tutkimustuotoksiaan. He tuottavat tiedettä erilaisten uudenlaisten portaalien tai työkalujen kautta.

Stereotyyppisenä esitetty kammiovaihe, jossa tutkija tai ryhmä keskittyy pohtimaan ja työstämään tutkimustaan, on vain osa tutkimusta. Tutkimuksesta kommunikoidaan koko hankkeen ajan samalla, kun aineisto synnyttää omia keskustelujaan ja tuottaa tutkimustuloksia. Vertaisarviointi voi tapahtua varhaisessa vaiheessa, ja tutkimus syntyy vuorovaikutuksessa asianosaisten, kiinnostuneen yleisön tai jopa tutkimuskohteiden kanssa.

Kun tutkimus on valmistunut, sen tuloksena syntyneestä tieteellisestä artikkelista tai kirjasta kertominen vaatii lähes saman verran työtä kuin tutkimuksen tekeminen. Tämä johtaa usein jatkotutkimuksiin. Tutkimusta voidaan paikoin myös täydentää ensijulkaisun jälkeen.

Tiedekustantamista on ajateltava uudella tavalla.

Kaikki tämä johtaa siihen, että tiedekustantamista on ajateltava uudella tavalla. Ei riitä, että pohdimme vain lopputuotosta ja sitä, miten juuri se saadaan avoimesti ja sähköisesti saataville, kuten Euroopan unioni ja opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttävät.

Tiedefeudalismin uudet muodot

Kaupalliset kustantajat ovat kehittäneet tapoja, joilla tutkimusprosessi pysyy alusta loppuun saakka niiden omassa järjestelmässään. Kansainvälisen supertuottoja tahkovan kustantamon Elsevierin Mendeley-infrastruktuuri on tästä erinomainen esimerkki.

Tutustuimme siihen Suomen tiedekustantajien liiton järjestämällä matkalla Elsevierin  pääkonttorille ja ALPSP-konferenssiin. Mendeley tarjoaa apua tutkimuksen järjestelemiseen. Tällä työkalulla tutkija houkutellaan kokonaisinfrastruktuuriin sisään. Tutkija saa käyttöönsä älykkään ratkaisun, joka tuo hänelle relevanttia tietoa niin algoritmien kuin joukkoistuksen kautta.

Siitä vaan työstämään ja saamaan palautetta jo varhaisessa vaiheessa, kun kustantajan infrastruktuuri luo yhteyksiä kiinnostuneisiin tieteellisiin lehtiin ja sarjoihin! Kun myös data on säilytetty samalle palvelimelle, varmistetaan pitkäaikainen yhteistyösuhde.

Isoilla kustantamoilla tieteellisten lehtien ja sarjojen toimittajat saavat käyttöönsä erilaisia visualisoinnin työkaluja ja tutoriaaleja sekä apua eettisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin läpi vuorokauden.

Samalla tavalla kuin tieteellisten kirjastojen lehtipakettitilaukset myös yksittäisten tutkijoiden suhde kokonaisinfrastruktuuria tarjoavaan kustantajaan vaikuttaa monin paikoin uusfeudalistiselta. Tieteen autonomia kärsii. Mutta miten näihin ongelmiin voisi vastata?

Yliopistot tuottamaan avointa kustannusinfraa

Mendeleyn kaltaiset kokonaisratkaisut kuulostavat mainioilta tutkijan kannalta, mutta tuottavat eriarvoistumista ja ongelmia tieteentekijöiden kesken. Kun osa aivoista jätetään portin ulkopuolelle, ei päästä parhaisiin tuloksiin tieteessä.

Kaupallisten kokonaisinfrastruktuurien rinnalle avointa julkaisemista tukeva avoimen lähdekoodin työkalupakki sekä rahoitusmallit, jotka mahdollistavat tiedekustantamisen osana tieteen tekemistä.

Supervoittoja havitteleva tieteellinen kapitalismi uhkaa näivettää tieteen tuotannon länsimaissa.

Julkisrahoitteiset yliopistot olivat keskeisessä roolissa internetin ja tietotekniikan kehittymisessä. Nyt tietoyhteiskunnan siirryttyä uuteen vaiheeseen supervoittoja havitteleva tieteellinen kapitalismi uhkaa näivettää tieteen tuotannon länsimaissa. Se on jo luonut syvän uoman kehittyvien ja länsimaiden sekä rikkaiden ja köyhempien instituutioiden välillä.

On siis tartuttava haasteeseen, jossa avoimella lähdekoodilla ja yhteisöllisyyttä tukevilla ratkaisuilla voidaan tuottaa uusia tieteellisiä infrastruktuureita. Näihin kuuluvat keskeisesti myös tiedekustantajat, tieteellisten julkaisujen toimittajat ja vertaisarvioijat, visualisoijat ja datanikkarit.

Avoimen julkaisemisen parissa pähkäilevän tutkijan tee-se-itse-ratkaisujen sijaan on löydettävä työkaluja ja rahoitusta juuri tutkimustulosten julkaisemiseen ja niiden alku- ja jatkokeskusteluille.

Tieteellisten lehtien saralla Kotilava-hanke luo mallin, jossa avoimen julkaisemisen rahoitusmalli on ratkaistu, mutta tiedekustantamisen kehitystä ajatellen se on vasta lähtökuopissa. On yhteistyötä, avoimen lähdekoodin työkalu, mutta sitä pitää vielä kehittää.

Tiede syntyy ja kustantamisen tavat kehittyvät yhteisöissä

Tiedekustantamisen kenttä on liikkeessä. Yli viisi vuotta sitten avasimme tiedeviestintäkentälle verkkolehden Politiikasta. Pyrimme saamaan tieteellistä ajattelua ja tutkimuspohjaista tietoa avoimesti ja saavutettavasti esille.

Tähän asti lehteä on tehty ilman pysyvän rahoituksen turvaa. Artikkeleiden rinnalle ovat nousseet videot ja podcastit sekä taiteen ja tieteen yhteishankkeet. Kun pohtii laajempaa tiedekustantamisen kehitystä, keskeinen mutta pieni askel olisi luoda pysyvämpi tukimuoto vastaaville hankkeille ja niiden kehittämiseen.

Yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on poikinut uuden kehitteillä olevan Tutkitusti.-alustan, jolle älykäs hakukone kuratoi tutkittua tietoa. Sen pyrkimyksenä on tiedon tehokkaampi levittäminen ja integroiminen osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa.

Tiede syntyy yhteisöissä, yhdessä tekemällä, toisiamme avoimesti ja anonyymisti kommentoimalla.

Tiede syntyy yhteisöissä, yhdessä tekemällä, toisiamme avoimesti ja anonyymisti kommentoimalla. Tiede ei ole pelkästään tutkimustulosten tuuppaamista maailmalle eli pelkkää julkaisemista!

Kansainväliset kustantajat ovat jo ymmärtäneet tämän. Toivottavasti se ymmärretään myös Suomessa ja Euroopan unionissa, niin saamme verorahamme paremmin käyttöön. Se vaatii vahvaa alkuinvestointia, jotta avoimella lähdekoodilla tuotetut työkalut saadaan tehokkaammiksi ja kokonaisinfraa tukeviksi.

Jos emme pureudu koko tieteelliseen prosessiin liittyvään infrastruktuuriin, jonka osa myös Kotilava-rahoitusmalli on, avoimen tieteen haasteisiin vastaaminen uhkaa jäädä puuhasteluksi.

Tiedekustantaminen kuuluu avoimeen tieteeseen

Tämä asia on hyvä ottaa esille, kun tällä viikolla Helsingissä järjestetään Avoin tiede -foorumi. Tiedekustantajia on kutsuttu mukaan vain Suomen ulkopuolelta: tässäkin jutussa mainittu Elsevier. Kansainvälisistä trendeistä kannattaa oppia, mutta näkökulma kotimaasta olisi varmasti erilainen.

Kotimaisten kustantajien ammattitaito ja usein vapaaehtoistyönä tai pienillä korvauksilla tehty panos on keskeistä tieteen kentällä. Tutkimusryhmissä kansallinen ja kansainvälinen tieteen tekeminen tukevat toisiaan. Suomessakin on monia uutta luovia, tiedekustantamiseen laajassa mielessä liittyviä hankkeita.

Tiede kehittyy yhteisöissä. On hyvä, että Suomessa avoimen tieteen hankkeissa on vahva panos yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kirjastoilta, mutta valmiiden julkaisujen ja aineistojen sijaan pitäisi keskittyä tieteen tekemiseen laajemmin. Tämä tapahtuu kutsumalla tiedeyhteisö kustantajineen ja tutkijoineen sisäpiiriin ja kohdentamalla julkista rahoitusta digitaalisiin ympäristöihin, joissa tiede syntyy ja elää.

Emilia Palonen on Suomen tiedekustantajien liiton pj., Politiikasta-lehden perustajapäätoimittaja (2012–14) ja toimituskunnan jäsen, Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen sekä Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) hallituksen varajäsen, ja edustaa TSV:tä Kotilava-hankkeen ohjausryhmässä. Palonen otti osaa Suomen tiedekustantajien liiton järjestämälle koulutusmatkalle kansainvälisten tiedekustantajien ALPSP-konferenssiin syyskuussa 2017. Kirjoitus kiteyttää myös matkalla tunnistettuja huomioita. Näkemykset ovat Palosen omia.

Julkaisu Tiedejulkaisemisen infrastruktuuri on vanhentunut – tarvitaan kokonaisvaltainen uudistus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näin alkoi Yle Puheen Politiikkaradio 23. päivänä tammikuuta 2017. Siinä kiteytyy erilaisten signaalien pohjalta helposti tehtävä havainto: politiikalla menee nyt lujaa. Politiikkaa puhutaan uimahallin saunaparlamentissa, koirapuistossa ja hiekkalaatikon kulmalla, ja sille ollaan avaamassa jopa koulujen ovia. Poliittisten ajankohtaisohjelmien käyttäjäluvut ovat niin ikään kasvussa. Vaalikevät 2017 tulee tuskin ainakaan hillitsemään politiikan vetovoiman kasvua.

Politiikalla menee nyt lujaa.

Poliittisen keskustelun kenttä on monella tapaa muotoutumassa uudelleen. Merkitseekö tämä uutta kukoistuskautta myös politiikantutkimuksen ja politologien kysynnälle?

Kysymys voidaan jakaa kolmeen eri ulottuvuuteen. Näistä perustavanlaatuisin liittyy keskustelun varsinaiseen sisältöön eli siihen, mikä ylipäänsä mielletään politiikaksi. Politiikka on jo pitkään totuttu määrittelemään kapeasti, ikään kuin taloudelle alisteiseksi kentäksi. Tässä yhteydessä viitataan usein Bill Clintonin kampanjastrategi James Carvillen keksimään sloganiin vuoden 1992 presidentinvaaleissa: ”It’s the economy, stupid”.

Kyse on kuitenkin huomattavasti laajemmasta ilmiöstä kuin pelkästään taloussuhdanteiden oletetusta vaikutuksesta puoluekannatuksen vaihteluihin. Politiikan ilmiöitä arvioidaan nykyisin laajemminkin ensisijaisesti talouden perspektiivistä käsin. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että markkinoiden liikkeiden tulkinnassa on tullut yhä tärkeämmäksi ymmärtää sijoittajien käsityksiä poliittisen vakauden tilasta ja sitä mahdollisesti horjuttavista tekijöistä. Toisaalta myös itse politiikasta käsin on tehokkaasti toistettu viestiä talouden asettamista reunaehdoista ja politiikan liikkumatilan kaventumisesta.

Talouskärjen korostuminen näkyy myös poliittisen keskustelun uudelleenmuotoutumisen toisessa ulottuvuudessa eli kysymyksessä siitä, kuka puhuu. Yhä useammin niinkin perinteisesti politiikan sisältöihin ”korvamerkittyä” aluetta kuin vaaleja on politologin sijaan taustoittamassa talousanalyytikko. Tämäkään ei ole sinänsä yllättävää, sillä moni politiikantutkija ei välttämättä osana työtään ole päiväntarkkuudella perillä yhä nopeatempoisemman politiikan kentän tapahtumista.

Analyytikko puolestaan näkee työssään kansalaisten niin ennakoidut kuin toteutuneetkin reaktiot lähes välittömästi ja tarvitsee poliittista tietämystä kyetäkseen asettamaan ne kontekstiin. Talousanalyytikon kiikari kansalaisille näyttäytyvään tulevaisuushorisonttiin onkin siten varsin erityyppinen kuin politologin. Pitkälti tässä on kyse myös poliittisessa julkisuudessa tehtävistä valinnoista. Media on kiinnostunut tulevaisuudesta, ja eri skenaarioita työkseen arvioiva analyytikko spekuloi sillä auliisti.

Osaammeko kommunikoida tutkimustuloksiamme ja yleistä tietopääomaamme siten, että näyttäydymme ymmärrettävänä ja kiinnostavana keskustelukumppanina yhteiskunnan eri toimijoille?

Sisällön ja toimijuuden murroksesta seuraa kolmas havaittavissa oleva kehityspiirre eli politiikan puhetapojen muutos. Tämä asettaa politologille yhä kasvavan ongelman. Osaammeko kommunikoida tutkimustuloksiamme ja yleistä tietopääomaamme siten, että näyttäydymme ymmärrettävänä ja kiinnostavana keskustelukumppanina yhteiskunnan eri toimijoille?

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen totesi Suomen Akatemian Tieteen tila 2016 -raportin julkaisemisen yhteydessä, että tutkimuksen vaikuttavuuden eräs este voi olla tutkijoiden pelko toistaa itseään. Oletetaan, että kun jonkin tulkinnan tai havainnon on muutamassa yhteydessä esittänyt, se on tullut jo noteeratuksi ja seuraavaksi tulee löytää jotakin tuoretta sanottavaa. Käytännössä tehokkain kommunikoija on kuitenkin monesti harvakärkinen uuvutustaistelija, jonka viestissä on selkeä sanoma ja tarpeeksi suuri määrä toistoja.

Vaikuttajaviestinnässä ollaan kyseisen seikan hahmottamisessa melkoinen harppaus akateemisia asiantuntijoita edellä. Kuvaava esimerkki tästä on valintakokeista parhaillaan kuumana polveileva keskustelu: hallitus tavoittelee niistä luopumista kun taas yliopisto haluaisi säilyttää valintakokeet.

Yliopiston ohella tässä yhteydessä keskeisiä asianomistajia ovat valmennuskursseja järjestävät järjestöt ja yritykset. Kyseiset järjestäjät päätyivät antamaan vaikuttajaviestintätoimistolle toimeksiannon pukea asiaan liittyvät keskeiset argumentit matalakynnykselliseen ja samanaikaisesti ”policyrelevanttiin” muotoon.

”No onpa harvinaisen selväsanaista tekstiä! En olisi itse osannut sanoa monia asioita paremmin ja mukana on myös uusia näkökohtia. Nyt konsulttitoimisto ottaa valintakoekysymyksessä meidän yhteiskuntatieteilijöiden kriittisen tehtävän, kun emme itse näytä siihen riittävästi kykenevän. Totta kai tässä on takana taloudellinen intressi – valintakokeiden järjestäminen on bisnestä – mutta silti”, kommentoi raporttia Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Helsingin yleisen valtio-opin sähköpostilistalla helmikuussa.

Erityinen tarve on syväluotaavalle poliittiselle analyysille, joka ei tyydy pelkästään reaktiiviseen tai pintapuoliseen kommentoimiseen.

Yhtäältä politiikan tutkijoilta ollaan siis viemässä kriittistä puhevaltaa, mutta toisaalta sitä tunnutaan myös itse luovuttavan. Toisaalta poliittisen keskustelun ”politisoituminen” ja keskustelijoiden moninaistuminen vain korostaa politologisen asiantuntemuksen merkitystä.

Erityinen tarve on syväluotaavalle poliittiselle analyysille, joka ei tyydy pelkästään reaktiiviseen tai pintapuoliseen kommentoimiseen, vaan jäsentää teemoja ja toimijoiden välisiä suhteita, ja ennen kaikkea avaa aihealuetta tuoreista näkökulmista käsin. Avoimen ja yhdenvertaisen demokratian kannalta on kovin ongelmallista, mikäli ainut tapa saada argumenttinsa huomatuksi on tilalta ulkopuolinen toimija muotoilemaan se. Tutkijat voivat monella tapaa hyötyä yhteistyöstä erilaisia viestintäpalveluja tarjoavien yritysten kanssa, mutta sisällöntuotanto on akateemisten asiantuntijoiden keskeisintä osaamisaluetta.

Tätä osaamista pyritään nykyisin jakamaan yhteisölliseen käyttöön yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kautta. Lähestyttävyyteen ja selväsanaisuuteen panostaminen on kuitenkin eri asia kuin tyytyminen tutkijalle mediassa monesti tarjoutuvaan nasevan kommentaattorin rooliin.

Lähestyttävyyteen ja selväsanaisuuteen panostaminen on kuitenkin eri asia kuin tyytyminen tutkijalle mediassa monesti tarjoutuvaan nasevan kommentaattorin rooliin.

Suorapuheiselle politiikan tutkijalle, joka ei epäröi ottaa puheeksi yhteiskunnallisia epäkohtia, sataa ennemmin tai myöhemmin lunta tupaan. Samalla voi myös avautua monitahoisia edustuskysymyksiä, joissa agendat ja toimijat limittyvät toisiinsa yhä mutkikkaammin. Asiantuntijuudesta voi tulla tai siitä aletaan tehdä yhä henkilöityneempää, mistä tuorein esimerkki on joulukuussa 2016 perustuslakivaliokunnasta käyty keskustelu. Tällöin tutkija tarvitsee akateemiselta instituutioltaan ”tuulensuojaa”, kuten MTV:n vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila osuvasti määritteli työnantajan tehtävän konfliktitilanteessa.

Politologi puhuu ja hänen tuleekin puhua omalla äänellään, mutta asiantuntijaroolista käsin. Tämän lähtökohdan huomatuksi tuleminen on tieteellisen tiedon yhteiskunnallisen arvostuksen kannalta yhä tärkeänpää. Politiikka-lehti ja Politiikasta-verkkolehti tukevat osaltaan vahvasti tätä pyrkimystä.

Kirjoitus on julkaistu Politiikka-lehden 1/2017 pääkirjoituksena.

Jenni Rinne on Politiikka-lehden vastaava päätoimittaja ja Hanna Wass päätoimittaja.

Julkaisu Hei, kuka puhuu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tällä perusteella yliopisto poisti tutkijatohtori Jouni Tillin Politiikasta-verkkolehdessä julkaistun analyysin ”Pääministeri Sipilän pelastuskertomus” (22.9.2015) sosiaalisen median tiedotuksesta. Yliopisto ei määrittele sitä, mikä on tulkittavissa poliittisesti kantaa ottavaksi tutkimukseksi. Sensuuripäätös on herättänyt paljon huomiota mediassa ja tutkijapiireissä.

Jyväskylän yliopiston linjaus vaikuttaa poikkeukselliselta. Turun yliopiston viestintäjohtaja Anne Paasin mukaan Turun yliopiston tutkimusviestintää ei rajata tutkimuksen sisällön mukaan. Yliopisto päinvastoin kannustaa tutkijoita tutkimuksesta kertomiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Myös Helsingin yliopiston viestintäpäällikkö Hannamaija Helander painottaa, että yliopisto puolustaa tutkijoidensa sananvapautta. Yliopisto saa aika ajoin ihmisiltä sensurointipyyntöjä koskien tutkijoidensa työtä, ja näissä tapauksissa tutkijan sananvapaus asetetaan aina etusijalle. Helanderin mukaan itsesensuuria kuitenkin on. Viime aikoina erityisesti maahanmuuton ja pakolaisuuden kysymyksiin keskittyvät tutkijat ovat joutuneet rajaamaan tiedeviestintäänsä ja osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.–29.9.2015 välisenä aikana.

Mitä on akateeminen sensuuri ja itsesensuuri?

Yliopistonlehtori Petri Koikkalainen, Lapin yliopisto:
”Akateemisenkin sensuurin määritelmäksi sopii hyvin ’viranomaisen suorittama tarkastus, jonka läpäisy on edellytys tekstin julkaisemiselle’. Jyväskylän tapaus kyllä lähestyy tätä. Itsesensuuria on se, jos tutkija ennakoi tarkastuksen lopputulosta ennen kuin edes tarjoaa ajatuksiaan julkaistavaksi.”

Tutkijatohtori Taru Haapala, Jyväskylän yliopisto:
”Akateemisella sensuurilla viitataan siihen, että jokin muu taho kuin tutkija itse päättää, millaista tutkimussisältöä julkaistaan. Itsesensuuri taas viittaa tutkijan omaan käsitykseen siitä, mitä saa ja mitä ei saa hänen tutkimuksestaan julkaista.

Jos akateemista vapautta aletaan rajoittaa puuttumalla siihen, missä tutkija esittelee omaa tutkimustaan, seuraa myös itsesensuuria ja tutkimuksen laadun heikentymistä. Toisaalta akateemisen itsesensuurin muotona voidaan myös pitää sitä, että tiettyjä tutkimuksia, kuten maahanmuuttoon tai pakolaisuuteen liittyvät aiheet, ei uskalleta edes aloittaa.”

Professori Heikki Patomäki, Helsingin yliopisto:
”Akateemisella vapaudella on kaksi puolta: (i) vapaus ilmaista mielipiteensä ja (ii) vapaus tutkia mitä vain mistä tahansa perustellusta näkökulmasta. Tieteeseen kuuluu itsekorjaavuus, mutta ei ulkopuolisten puuttuminen tiedeinstituution vapaaseen toimintaan.”

Oletko kokenut, että akateemista vapauttasi on rajoitettu tai että olet itse joutunut rajoittamaan joko tutkimustasi tai sitä koskevaa viestintää yliopiston sisällä tai yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Vanhempi tutkija Anna-Liisa Heusala, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto:
”Edustamani Venäjä-tutkimus on viimeisen parin vuoden aikana muuttunut vapaaottelukentäksi, jossa menevät sekaisin Venäjästä tehtävä akateeminen perustutkimus ja Venäjää koskevat poliittiset mielipiteet. Puolustuspoliittisesta linjastamme käytävässä kamppailussa ovat olleet kaikki kanavat käytössä. Sanojen ja ilmausten vahtimisesta on tullut kansanhuvia, jota kiihdytetään tarkoituksellisesti varsinkin sosiaalisessa mediassa.

Uskoisin, että suuri joukko Venäjä-tutkijoita on pitänyt parhaana jättäytyä kaikkien keskusteluitten ulkopuolelle ja keskittyä vain julkaisemaan hyvissä tiedelehdissä. Ehkä on toimijoita, joiden mielestä on hyvä, että julkisuuden pelikentältä on saatu ulos koko joukko sellaisia asiantuntijoita, joilla olisi ollut tärkeää sanottavaa naapurimaan kehityksestä.”

Heikki Patomäki:
”Akateeminen vapaus on kaventunut sitten 1980- ja 1990-lukujen molemmissa suhteissa. Me yliopistolaiset olemme menettäneet virkamiesasemamme, jonka yksi tarkoitus oli suojella ilmaisun ja tutkimuksen vapautta. Vaikka nyt on luotu ’tenured track’ -tehtäviä, se on vain ammattinimeke. Kukaan suomalaisissa yliopistoissa ei ole enää ’tenured’ sanan varsinaisessa mielessä.

Samaan aikaan yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja vaatimuksia myös professorien hiljentämisestä tai erottamisesta kuulee tämän tästä. Olen myös henkilökohtaisesti kokenut tämän.

Myös tutkimusta ohjaillaan yhä kovemmalla kädellä. Kaikkia painostetaan hakemaan ulkoista rahoitusta ja tutkimaan vain niitä asioita, mille rahoituspäätösten tekijät ikään kuin myöntävät luvan. Rahoitusta on keskitetty suoraan valtioneuvoston alaisuuteen ja kumppanuuksia yhtiöiden kanssa arvostetaan yli kaiken. Yliopistoissa vallitsee pelko ja suuri osa yliopistolaisista toimii kuin kuuliaiset lampaat.”

Petri Koikkalainen:
”En ole.”

Vaikuttavatko itsesensuuri ja poliittinen varovaisuus rajoittavasti suomalaisen tiedeviestinnän laatuun?

Heikki Patomäki:
”Kyllä vaikuttavat, vaikka toki nämä ohjaus- ja rajoitusmekanismit ovat vielä suhteellisen heikkoja verrattuna sellaiseen suoraan sensuuriin, mitä lukuisissa maissa ympäri maailmaa harjoitetaan. Jos rohkeutta riittää, melkein mitä vaan voi edelleen esittää julkisesti. Kuinka moni tutkija antaa erilaisten mekanismien ja taustalla virinneen pelon ohjata hienovaraisesti omia käytäntöjään tai jopa ajatteluaan on sellainen empiirinen kysymys, jonka selvittäminen ei ole helppoa. Itse kuitenkin uskon kentän järjestäytymisen vaikuttavan sen osiin hyvinkin kauaskantoisilla tavoilla.”

Anna-Liisa Heusala:
”Suomi on pieni maa ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen alalla toimivat saattavat olla hyvin läheisissä väleissä poliitikkojen ja toimittajien kanssa. Varsinkin median merkitys tuntuu vain kasvavan. Sensuuri tai varovaisuus näkyy ehkä siinä, että meiltä jää tutkimuksen ulkopuolelle aiheita, joita yhteiskuntatieteilijöiden tulisi käsitellä.”

Petri Koikkalainen:
”Voivat hyvinkin vaikuttaa. Tutkimus edellyttää lähtökohtaisesti huolellisuutta. Jos se yhdistyy poliittiseen varovaisuuteen ja yleiseen kohteliaisuuteen, saattavat viestit jäädä hämäriksi. Tutkijallekin on joskus helpompaa mennä virran mukana, kriittisyys vaatii ponnistelua.”

Näkyvätkö poliittisella tasolla tehdyt päätökset, esimerkiksi yliopistoja koskevat leikkaukset ja uudistukset, yliopiston hallinnon suhtautumisessa tutkimukseen ja siitä viestittämiseen?

Petri Koikkalainen:
”Pahoin pelkään, että joissain paikoin näkyvät. Toisaalta on paljon sellaista yliopistohallintoa, joka ymmärtää yliopiston ja tutkijoiden roolin täsmälleen oikein. Tähän mennessä olen kuitenkin nähnyt rajoittamista enemmän esimerkkejä siitä, kuinka yliopistot käyttävät arvovaltaansa tutkijoiden tukemiseen kiistanalaisissa aiheissa, esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa tutkimuksissa.”

Heikki Patomäki:
”Kyllä näkyvät. Pahinta on se, että melkein jokaisen yliopiston johtoon on valikoitunut sellaisten henkilöiden joukko, joka on jokseenkin kritiikittömästi sisäistänyt vallitsevan kaupallisuuteen ja välittömään ’hyötyyn’ pyrkivän uusliberaalin, instrumentalistisen ja managerialistisen liturgian. Vapaan ja autonomisen tieteen auktoriteettia murretaan koko ajan ja tilalle asetetaan sellaiset valta- ja kontrollijärjestelmät, jossa juuri ulkopuoliset päättävät kaikki asiat. Samalla tutkintoja kevennetään ja opetusta pinnallistetaan ’laaja-alaisuuden’ nimissä. Yhteiskunta tyhmistyy.”

Anna-Liisa Heusala:
”Periaatteessa voisi ajatella, että sovellettavuutta korostettaisiin jatkossa lisää, mutta minkälaista soveltavaa tutkimusta sitten eri aloilla todellisuudessa tuotetaan, on jo eri asia. Soveltavaan tutkimukseen saadaan rahaa alasta riippuen hieman eri kriteereillä. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisellä alalla saattaa korostua jatkossa tutkijoiden media-näkyvyys.”

Mikä on tutkijan rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Taru Haapala:
”Akateemisen vapauden perusperiaatteisiin sisältyy osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun.  Tutkijan tulisi saada vapaasti päättää, millaisissa tilanteissa hän harjoittaa akateemista vapauttaan ja millä tavoin. Tämä ei ole suoranaisesti missään tekemisissä esimerkiksi poliittisten kannanottojen sinänsä tai yliopistojen maineen kanssa. Kyse on pikemminkin tutkijan perustehtävästä nostaa kriittistä näkökulmaa esille ajankohtaisissa kysymyksissä. Tutkimustahan tehdään muun muassa siitä syystä, että aiemmat käsitykset maailmasta ja eri ilmiöistä asetettaisiin uuteen valoon.”

Heikki Patomäki:
”Tutkijalla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Vaikka vallitsee epistemologinen relativismi, arvostelmamme voivat silti olla hyvin perusteltuja – kaikki ei tieteessä käy. Totuuden puhuminen on usein vaikeaa luonnontieteissäkin, jos vastassa ovat suuret intressit, jotka eivät totuutta halua kuulla, tai ovat valmiita rahoittamaan ja propagoimaan vastatotuuksia.

Tutkija-opettajilla on myös suuri vastuu sivistyksestä, yhteiskunnallisen tiedon autenttisuudesta ja yhteiskunnallisen keskustelun korkeatasoisuudesta. Viime kädessä vapaa tiede on toimivan demokratian ehto.”

Anna-Liisa Heusala:
”Oma näkemykseni on, että tutkijoiden tulisi pysyttäytyä avoimen politikoinnin ulkopuolella silloin, kun he esiintyvät yliopiston nimissä. Tämä tarkoittaa, että kommentoinnissa tulisi tukeutua tutkittuun tietoon ja analyysiin, sekä esittää myös vaihtoehtoisia näkemyksiä. Meillä on jo poliitikot ja median edustajat, joille riittää, että he uskovat omaan asiaansa keskustelussa. Jonkun ryhmän tulee voida katsoa asioita myös eri näkökulmista ja olla päivittäisten kiistojen ulkopuolella.”

Petri Koikkalainen:
”Tutkijoilta odotetaan ennakkoluulottomia ja ravisteleviakin avauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija ei ole välitön vallankäyttäjä ja siksi hän voi puhua asioista vapaammin kuin esimerkiksi ministeri. Tutkijan ei aina tarvitse olla varmuudella oikeassa asioiden kehityksestä, vaan hän voi esimerkiksi ennakoida nykytilanteen pahimpia mahdollisia seurauksia. Tällöin ennuste voi toimia korjaavana voimana.

Tutkija lunastaa akateemisen vapautensa kyvyllään valaista asioita monipuolisesti ja kriittisesti myös niiltä puolilta, joihin päivänpoliittinen puhe ei mielellään mene.”

Pitääkö yliopistolla olla mahdollisuus sensuroida tutkimusta ja sitä koskevaa viestintää?

Heikki Patomäki:
”Ei todellakaan. Yliopisto on vapaiden tutkijoiden itseohjautuva yhteisö – tai siis sen pitäisi olla, nykyäänhän se ei enää sitä ole. Yliopistojen sisäinenkin hierarkia muistuttaa yhä enemmän Pohjois-Korean järjestelmää tai täysin autoritääristen suuryritysten valtarakenteita.”

Anna-Liisa Heusala:
”Pääsääntöisesti ei tule olla etukäteistarkastusta. Tutkijoiden etiikanhan pitäisi olla yksi valintakriteeri siinä vaiheessa, kun henkilöitä palkataan.”

Petri Koikkalainen:
”Mitkään hallinnon suorittamat tutkimusten ennakkotarkastukset eivät sovellu yliopistoon ja sitähän sensuuri tarkoittaisi. Yliopistojen julkaisemissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa on normaali päätoimittajavastuu, joka edellyttää varmistumaan julkaisujen luotettavuudesta ja asiallisuudesta. Tämä on riittävä järjestely niin yliopistojen kuin muidenkin tiedeviestijöiden osalta.”

Olisitko valmis rajoittamaan tutkijan sananvapautta jossain tapauksessa?

Petri Koikkalainen:
”Jos kenen tahansa kirjoituksessa on selvästi paikkansapitämättömiä tietoja, syyllistytään kunnianloukkaukseen tai kansanryhmää vastaan kiihottamiseen tai muuten käytetään sananvapautta väärin, ei tällaista tekstiä pidä julkaista.”

Heikki Patomäki:
”Mikään periaate ei voi koskaan olla absoluuttinen. Totta kai tutkijoihin soveltuvat samat sanavapauden eettiset rajoitukset kuin muihinkin. Ei tutkijoilla ole oikeuttaa kiihottaa ihmisiä vihaan tai vastakkainasetteluihin sen enempää kuin muillakaan.”

Anna-Liisa Heusala:
”Tutkijoita koskevat samat lait kuin muitakin. Sananvapautta rajoittaa rikoslaki. Tutkimuseettiset säännöt ohjaavat toimijoita tämän lisäksi. Esimiestyöhön kuuluu valinta siitä kuka sopii mihinkin tehtävään.”

Mikä on näkemyksesi Jyväskylän yliopiston linjauksesta olla markkinoimatta tutkimusta, joka on tulkittavissa poliittiseksi kannanotoksi?

Taru Haapala:
”Nähdäkseni tässä tapauksessa oli kysymys siitä, että Jyväskylän yliopiston johto teki hätiköidyn päätöksen poistaessaan Facebook-sivultaan linkin Jouni Tillin artikkeliin. Itse tulkitsen Tillin retorisen analyysin Juha Sipilän puheesta aivan tavanomaisena osallistumisena ajankohtaiseen keskusteluun, en poliittisena kannanottona. Toki on mahdollista että toisenlaisiakin tulkintoja on.

Tillin kirjoitus kuitenkin nähtiin yleisesti poliittisena vasta yliopiston johdon reaktion ja siitä seuranneen mediakirjoittelun vuoksi. Olen huolissani siitä, että yliopiston johto tekee tällaisia linjauksia perustelematta harkiten niiden syitä. Tutkijat tulkitsevat ne helposti epäoikeudenmukaisena sensuurina ja oman tutkimuksensa vähättelynä.

Järkevintä olisikin käydä yliopiston johdon ja tutkijoiden kanssa dialogia siitä, mitkä ovat yhteiset periaatteet tutkimuksen markkinointiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin ja tutkijat saisivat työrauhan.”

Heikki Patomäki:
”Olemme luisumassa kovaa vauhtia kohti yhtä autoritäärisempää ja anti-demokraattisempaa kapitalistista markkinayhteiskuntaa, ja tämä on yksi askel sillä tiellä. Linjaus sotii kaikkea sitä vastaan, mitä uskon akateemisen vapauden ja demokratian tarkoittavan.”

Petri Koikkalainen:
”Se oli huono ja tarpeeton päätös. Jouni Tillin kirjoitus oli kiinnostavaa poliittisen tekstin aikalaisanalyysia. Jos joku siitä löysi poliittisen kannan, niin silloin kantoja oli löydettävissä puolesta tusinasta muusta samalle Facebook-sivulle melko samanaikaisesti linkitetystä kirjoituksesta.

On hyvin vaikeaa kirjoittaa yhteiskunnallisista asioista niin, ettei kukaan näkisi tulkinnoissa mitään poliittista. Siksi päätös vain yhden kirjoituksen poistamisesta alkaa näyttää siltä, että Jyväskylän yliopisto itse liputtaa jonkin poliittisen linjan tai ideologian puolesta.”

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Akateeminen vapaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jyväskylän yliopisto markkinoi Tillin artikkelia sosiaalisessa mediassa Facebook- ja Twitter -kanavillaan, mutta päätti vetää artikkelin pois markkinoinnista vedoten siihen, että artikkeli on tulkittavissa poliittiseksi kannanotoksi ja yliopiston virallista linjaa edustavaksi.

Jyväskylän yliopiston viestintä- ja markkinointipäällikkö Miikka Kimarin mukaan Tillin artikkeli ”pääsi livahtamaan viestinnän filtterin läpi”. Twitterissä yliopisto kuvailee artikkelin markkinointia ”arviointivirheeksi”.

Kimari ei osaa arvioida, onko aikaisemmin päässyt käymään vastaavalla tavalla. Hän ei myöskään kykene määrittelemään, minkälainen tutkimus on tulkittavissa poliittisesti kantaa ottavaksi.

Vaikuttaakin siltä, että eniten poliittista tässä on Jyväskylän yliopiston sensuuripäätös.

Linjaus on varsin poikkeuksellinen. Esimerkiksi Turun yliopiston viestintäjohtaja Anne Paasi kertoo, että Turun yliopiston tutkimusviestintää ei rajata tutkimuksen sisällön mukaan. Yliopisto kannustaa tutkijoita tutkimuksesta kertomiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tutkimuksen ”poliittisuus”

Sekä Jyväskylän yliopiston päätös vetää Tillin artikkelia koskeva markkinointi takaisin että yliopiston tiedeviestinnän linja herättävät monta huolestuttavaa kysymystä tiedeviestinnästä, tutkijoiden sananvapaudesta ja yliopistojen suhteesta valtiovaltaan.

On ilmiselvää, että Tillin artikkeli ei ole poliittinen kannanotto vaan retoriikan tutkimuksen keinoja käyttävä analyysi, joka jatkaa Tillin jo palkitussa väitöskirjassaan osoittamaa ansiokasta tutkimuslinjaa.

Toiseksi on mahdotonta määritellä, mitä ”poliittisuus” tarkoittaa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Laajassa merkityksessä kaikki yhteiskuntatieteellinen tutkimus on poliittista, koska kieli ei ole ikinä neutraalia. Aiheen rajaus ja tutkimuksen kieli ovat arvovalintoja eli politiikan ydintä. Ei ole yhdentekevää, puhutaanko tutkimuksessa vaikkapa pakolaistulvasta vai hädänalaisten ihmisten pyrkimyksestä turvaan. Kieli on läpeensä poliittista.

Jos taas yliopiston määritelmä poliittisuudesta liittyy puoluepolitiikkaan tai hallituksen linjaan, on vaikea nähdä, kuinka Tillin artikkeli voisi edustaa kumpaakaan näistä. Pääministerin puheen analysointi ei tee tutkimuksesta vielä puoluepoliittista tai hallituksen linjaa vastustavaa kannanottoa.

Tilli toteaakin, että ”kyseessä on analyysi siitä, mitä pääministerin puheessa ’tapahtuu’, ei mitään sen kummempaa politikointia. Toki aiheen, kohteen ja teorian valintakin voidaan nähdä poliittisena tekona, mutten mielestäni tee esimerkiksi puoluepolitiikkaa analyysillani. Menee kyllä oudoksi.”

Tutkijan rooli yhteiskunnallisena keskustelijana

Asiaan liittyy kuitenkin vielä tärkeämpi kysymys tutkijoiden roolista yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jyväskylän yliopiston nykyinen tiedostuslinja hankaloittaa tutkijoiden asemaa yhteiskunnallisina keskustelijoina. Tämä on hämmästyttävää, koska yksi yliopiston tärkeimmistä tehtävistä on juuri yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja poliitikan haastaminen.

Kansainvälinen tutkijayhteisö puhuu jatkuvasti tutkijoiden asemasta yhteiskunnallisina vaikuttajina. Puhutaan akateemisesta aktivismista ja poliittisesta vaikuttavuudesta. Tässä valossa Jyväskylän yliopiston käytäntö olla markkinoimatta tutkimusta näyttää todellisuudesta irtautuneelta ja eettisesti arveluttavalta hallintolinjaukselta.

Rivien välistä onkin luettavissa, että päätöksen takana on jotain muuta kuin oletus siitä, että artikkeli on tulkittavissa poliittisesti kantaa ottavaksi ja yliopiston virallista linjaa edustavaksi. Tuskin kukaan tosissaan kuvittelee, että tutkijoiden kirjoittamat artikkelit edustavat yliopiston virallista linjaa.

Vaikuttaakin siltä, että eniten poliittista tässä on Jyväskylän yliopiston sensuuripäätös.

Julkaisu Jyväskylän yliopiston huolestuttava sensuuripäätös ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.