Kun haluat selvittää, onko joku tutkija luotettava, tee näin.

Etsi tutkijan nimeä internetistä

Ensin sinun kannattaa etsiä tutkijan nimeä internetistä, esimerkiksi Googlen hakukoneella.

Tee näin:

1. Avaa Googlen verkkosivu tietokoneella tai kännykällä.
2. Kirjoita tutkijan nimi Googlen hakukenttään.
3. Jos hakutuloksissa on paljon samannimisiä henkilöitä, kirjoita hakukenttään tutkijan nimen lisäksi sana siitä aiheesta, jota tutkija on tutkinut. Esimerkiksi, jos tutkija on tutkinut, miten suomalaiset äänestävät vaaleissa, kirjoita tutkijan nimen perään sana ”äänestäminen” tai ”vaalit”.

Tarkista, onko tutkijan nimi jonkun yliopiston verkkosivuilla

Suurin osa tutkijoista työskentelee yliopistoissa. Siksi sinun kannattaa etsiä tutkijan nimeä myös yliopistojen verkkosivuilta. Voit etsiä yliopistojen verkkosivuja esimerkiksi Googlen hakukoneella.

Tee näin:

1. Avaa Googlen verkkosivu tietokoneella tai kännykällä.
2. Kirjoita yliopiston nimi Googlen hakukenttään, esimerkiksi Helsingin yliopisto.
3. Kirjoita tutkijan nimi yliopiston verkkosivun hakukenttään.

Monet tutkijat ovat tehneet työtä useassa eri yliopistossa. Siksi on mahdollista, että tutkijan nimi löytyy monen eri yliopiston verkkosivuilta.

Tutkija voi olla epäluotettava, jos tutkija väittää, että hän on töissä jossain yliopistossa tai korkeakoulussa, mutta yliopiston tai korkeakoulun verkkosivuilta ei löydy tietoa tutkijasta.

Tarkista, mikä on tutkijan ammattinimike

Ammattinimike kertoo, millaista työtä henkilö tekee. Jos tutkija työskentelee yliopistossa, silloin hänen ammattinimikkeensä voi olla yliopistonlehtori, tutkimusjohtaja tai tutkijatohtori. Tutkijan ammattinimike voi olla myös professori.

Onko tutkijalla omat verkkosivut, ja mitä siellä sanotaan?

Joillain tutkijoilla on omat verkkosivut. Usein tutkija kertoo verkkosivuillaan, mistä hän on kiinnostunut, ja mitä hän on tutkinut. Hän voi kertoa myös, millaisia tieteellisiä tekstejä tai kirjoja hän on kirjoittanut ja julkaissut. Tieteellisiä tekstit ja kirjat ovat tekstejä, joita tutkija on kirjoittanut aiheesta, jota hän on tutkinut. Lisäksi muut tutkijat ovat arvioineet, ovatko tutkijan tekstit totta.

Muista, että tutkija on kirjoittanut itse tekstit omille verkkosivuilleen. Siksi kannattaa aina miettiä, ovatko ne totta vai ei.

Etsi, mitä tutkija on julkaissut

Yksi luotettavan tutkijan tuntomerkki on, että hän on julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja. Siksi sinun kannattaa etsiä tutkijan tieteellisiä tekstejä ja kirjoja internetistä. Etsi niitä Google Scholarissa. Google Scholar on osa Googlea.

Tee näin:

1. Avaa Googlen nettisivu tietokoneella tai kännykällä.
2. Kirjoita Googlen hakukenttään Google Scholar Suomi.
3. Klikkaa listasta kohtaa Google Scholar Suomi, jolloin näyttöön avautuu Google Scholar Suomen hakukenttä.
4. Kirjoita hakukenttään tutkijan nimi.

Jos tutkija on julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja, silloin sinulle avautuu lista teksteistä ja kirjoista.

Jos listaa ei ole, silloin tutkija ei ole julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja. Se voi tarkoittaa, että hän ei ole töissä yliopistossa tai korkeakoulussa. Se voi tarkoittaa myös sitä, että tutkija on töissä yliopistossa tai korkeakoulussa, mutta hän on vasta aloittanut tutkimustyön. Silloin hän ei ole vielä ehtinyt julkaista tieteellisiä tekstejä tai kirjoja.

Tutkija voi olla luotettava, vaikka et löydä tutkijan nimeä tai hänen tieteellisiä tekstejä tai kirjoja internetistä. Jos hän esimerkiksi tutkii erittäin salaisia asioita, silloin hän ei voi julkaista aiheesta tieteellisiä tekstejä tai kirjoja. Erittäin salaisia asioita ovat esimerkiksi jotkut Suomen turvallisuuteen liittyvät asiat, kuten se, että joku maa vakoilee Suomea.

Mistä tutkija puhuu ja opettaa? Mistä hän on julkaissut tieteellisiä tekstejä?  

Tarkista, puhuuko tutkija esimerkiksi omilla verkkosivuillaan samoista aiheista, joista hän on kirjoittanut tieteellisiä tekstejä tai  kirjoja. Luotettava tutkija yleensä myös opettaa yliopistossa siitä aiheesta, josta hän on julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja.

Leena Malkki työskentelee Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen johtajana.

Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Leena Malkin artikkelista, joka on julkaistu lokakuussa 2019.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Näin tunnistat luotettavan tutkijan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä Politiikasta-podcastissa keskustellaan siitä, miten tietokirja oikein syntyy. Tutkijat kirjoittavat tutkimuskohteistaan paitsi paljon tutkimusartikkeleita, myös kirjoja. Tutkimusartikkelissa ei ole aina valtavasti tilaa mennä yksityiskohtiin, vaikka ne voisivat olla etenkin tutkijan itsensä mielestä erittäin mielenkiintoisia. Siksi perinpohjaisemmat tutkimustulokset julkaistaan usein kirjamuodossa.

Mutta tietokirjakaan ei synny hetkessä, eikä jokainen tutkimus sovellu kirjamuotoon. Vaikka tutkimukseen perustuvan kirjan, eli monografian, työmäärä on melkoinen, se häviää suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusmittareissa tutkimusartikkeleiden julkaisulle. Toisaalta esimerkiksi dosentin arvon hakemisessa kirjajulkaisun kaltainen merkittävä tieteellinen tuotanto lasketaan eduksi.

Vaikka tutkimukseen perustuvan kirjan, eli monografian, työmäärä on melkoinen, se häviää suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusmittareissa tutkimusartikkeleiden julkaisulle.

Suomalaiset tutkijat kirjottavat tietokirjoja paitsi suomeksi kotimaisille tiedejulkaisijoille, myös kansainvälisille julkaisijoille yleensä englanniksi. Näin tutkittu tieto leviää vaihtelevissa muodoissa erilaisille yleisöille. Tietokirjoja julkaistaan myös eri tasoilla eri yleisöille, eli myös tietokirjoista löytyy yleistajuistettua tutkimustietoa. Tietokirjoja koskee myös nykyinen pyrkimys avoimeen julkaisemiseen, joka muuttaa tuttua tutkijan ja kustantajan välistä suhdetta.

Ennen kuin tietokirja löytyy hyllystä, täytyy tutkijan selvitä monesta työvaiheesta. Tässä Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja ja Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mikko Poutanen keskustelee Turun yliopiston yleisen historian yliopistonlehtorin Pia Koivusen kanssa tutkimukseen pohjaavan tietokirjan synnystä. 

Suomalaisten suhde historiantutkimukseen

Historia ja historiantutkimus kiinnostavat suomalaisia. Vaikka sotahistorialla on erityistä painoarvoa, myös muut historialliset teemat herättävät mielenkiintoa ja tunteita. Kulttuuri- ja kokemushistoria ovat uudempia tulokkaita historiantutkimuksen kentällä, ja nekin on otettu hyvin vastaan kaikessa moninaisuudessaan. 

Laajojen yleisöjen osalta haasteeksi kuitenkin voidaan katsoa se, että historiantutkimusta itseään kohtaan on joskus melko vähäistä mielenkiintoa. Mediassa nostetaan harmittavan usein historiallisia aiheita melko mustavalkoisella esitystavalla, vaikka monipuolisempaa tutkimustietoakin olisi saatavilla. Historiaa ei ehkä aina hahmoteta tieteenä sen ansaitsemalla tavalla. 

Kesällä vuonna 2022 monet historiantutkijat ottivat myös kantaa toimittaja Maria Petterssonin suurelle yleisölle suunnatun, niin sanotusti historiallista tutkimusta yleistajuistavasta tietokirjan Suomen historian jännät naiset: Selvänäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia (2022) suhteesta sen pohjana olleeseen tutkimukseen. Tapaus antoi melko ongelmallisen vaikutelman historiantutkimuksesta, jonka tuloksia muiden kuin tutkijoiden tulisi lähtökohtaisesti muokata laajoja yleisöjä puhuttelevaksi.

Historiaa ei ehkä aina hahmoteta tieteenä sen ansaitsemalla tavalla. 

Lisäksi moni julkiseen keskusteluun osallistunut vaikutti olettavan, että lähteet löytyvät kuin valmiiksi paketoituina arkistoista. Tämä osoitti, että historiantutkimuksen prosesseista ja lähteiden analysoinneista olisi ehkä syytä puhua enemmän, eikä vain keskittyä ”jännittäviin” tuloksiin. Näin voitaisiin avata ehkä tarkemmin suomalaisille yleisöille sitä, miten tieto menneestä syntyy.

Historia tulee iholle

Joskus historiantutkijat reagoivat historian ongelmallisiin esitystapoihin. Esimerkiksi annettakoon alkuvuodesta 2022 Ylen esittämä kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi, joka keskittyi erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Historiantutkijoiden mielestä suomettumisen häpeällisyyttä painottava kerronta jäi kuitenkin sarjan nimi huomioiden yksiulotteiseksi. 

Kyseessä oli monipuolinen aikakausi, josta dokumentti painotti erityisesti – ja lähes yksinomaan – suomettumista. Siinä missä monet historialliset jaksot voivat jäädä kaukaisiksi, kylmän sodan historia on niin lähellä ja yhä monen aikalaisten iholla, että se herättää nimenomaan tunne- ja arvopohjaisia reaktioita. Näissä reaktioissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta ne eivät tarjoa monipuolista, uusia näkökulmia ja kriittistä ymmärrystä edistävää historiankerrontaa.

Historia myös tuli monella tavoin iholle Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa vuonna 2022. Monet kylmän sodan ja jopa toisen maailmansodan aikaiset ajatusmallit palasivat suomalaiseen keskusteluun.

Etenkin menneisyyttä arvioidessa on tärkeää ottaa tapahtuma-ajan konteksti ja olosuhteet huomioon: historialliset toimijat eivät tienneet kaikkea sitä, mitä me tiedämme. Siksi menneisyyden tapahtumia pitää arvioida siitä näkökulmasta, mikä oli ylipäänsä mahdollista.

Historia myös tuli monella tavoin iholle Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa vuonna 2022. Monet kylmän sodan ja jopa toisen maailmansodan aikaiset ajatusmallit palasivat suomalaiseen keskusteluun. Tarvetta tuntui olevan suuren kaaren historiallisille tulkinnoille. 

Vaikka historia auttaa meitä ymmärtämään, miten tähän hetkeen on tultu ja näkemään pidempiä kehityskaaria, siinä on myös vaaransa, jos menneisyydestä lähdetään hakemaan syntipukkeja ja moralisoivasti jälkiviisastelemaan. Tällöin on myös vaarana, että historiasta ammennetaan jotain syvempää ”kansallista olemusta”, joka on poliittisesti houkutteleva tulkinta.

Tutkija tietokirjailijana

Vielä vähän aikaa sitten Suomessa tuotetut väitöskirjat olivat nimensä mukaisesti lähtökohtaisesti kirjoja. Vaikka artikkeliväitöskirjojen määrä on kasvanut, monografia on monella tieteenalalla – myös historiantutkimuksessa – edelleen tärkeä formaatti. Monografia-muotoinen väitöskirja ei kuitenkaan sellaisenaan sovellu tietokirjaksi, vaan edellyttää vielä paljon lisätöitä. Toisaalta kun väitöskirjassa painotus on vielä oppinaisuuden osoituksessa ja tarkassa tieteellisessä lähteistyksessä, tietokirja antaa enemmän vapautta ilmaisuun ja tutkijan mielenkiinnon kohteiden esittelyyn.

Nykyään tutkijan on hyvä ainakin jollain tasolla jo väitöskirjaa tehdessään, miettiä tulisiko väitöskirjasta myös hyvä ja kiinnostava tietokirja. Ideasta kirjaksi on kuitenkin pitkä matka. Ensin täytyy löytää kustantaja, jolla hyväksyttää kirja-ehdotus, sitten kirjoittaa käsikirjoitus ja hioa sitä useampi kierros kustannustoimittajan kanssa ennen kuin päästään mahdollisten kuvien valintaan, hakemistojen laatimiseen ja taittoversioiden tarkistamiseen. 

Joskus tietokirja syntyy myös luonnollisesti toisten projektien ohella, kun tutkija huomaa aiheelle olevan kysyntää. Tietokirjan määritelmä on myös jokseenkin häilyvä, koska erilaisia tietokirjoja myös kirjoitetaan erilaisille yleisöille. Monet tutkijoidenkin kirjoittamat tietokirjat ovat yleistajuisia, sillä tieteellinen esitystapa ei ole itseisarvo tiedeyhteisöllekään viestiessä. 

Nykyään tutkijan on hyvä ainakin jollain tasolla jo väitöskirjaa tehdessään, miettiä tulisiko väitöskirjasta myös hyvä ja kiinnostava tietokirja. Ideasta kirjaksi on kuitenkin pitkä matka.

Tietokirjan kieli ei myöskään ole itsestäänselvyys: suomeksi tavoitetaan kotimaiset lukijat, mutta jotkin tutkimusaiheen herättävät mielenkiintoa kansainvälisesti. Kansainväliselle kustantajalle luonnollisesti kirjoitetaan englanninkielinen käsikirjoitus, joka ei voi käytännössä olla vain suomenkielisen käännös. Julkaisukielestä riippuen käsikirjoitusta täytyy usein vahvistaa asiaan kuuluvalla tutkimuskirjallisuudella ja mahdollisesti keräämällä laajennettua tutkimustietoa. 

Näin esimerkiksi Koivusen tapauksessa englanninkielisestä Neuvostoliiton aikaisia nuorisofestivaaleja ja nuorisojärjestöjen ”rautaesiripun” läpäissyttä yhteistyötä sekä rauhantyötä käsitelleestä väitöskirjasta on syntynyt suomenkielinen kirja Rauhanuskovaiset — Suomalaiset maailman nuorisofestivaaleilla 1940–1950-luvuilla (2020) ja englanninkielinen Performing Peace and Friendship (2022). 

Tietokirjaa tehdään joskus oman työn ohessa, joskus taas omalla ajalla. Jos prosessi monimutkaistuu, kirjan tuotantoon saa kulutettua merkittävästi aikaa, eikä joskus kustantajakaan ole oikein tehtäviensä tasalla. Tutkijan sinnikkyys saattaa ratkaista sen, näkeekö tietokirja lopulta päivänvalon. Kokonaan oma lukunsa ovat tutkijoiden keskenään tuottamat ja toimittamat tietokirjat, usean tekijän aiheuttamine haasteineen.

Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Hanne Vuorela.

Artikkelin pääkuva: Patrick Fore/Unsplash.

Julkaisu Podcast: Historian tutkimuksesta ja tietokirjan syntyprosessista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyaikainen tutkimus ponnistaa tutkimusperinteestä, jolla on tiettyjä painotuksia. Siksi jotkut muut näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. On tavallista, että tutkimuksen painotukset muuttuvat ajan myötä, kun aiemmat tutkimussuunnat jäävät historiaan ja uusia avataan. Tutkijoiden huomio kiinnittyy ymmärrettävästi asioihin, jotka herättävät huomiota – muutokset maailmalla vaikuttavat näin myös tutkimuksen suuntiin, oli kyse sitten koronaviruspandemiasta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Jälkimmäinen mainituista palautti monet klassiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset koulukunnat, tutkijat ja teoriat tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun. Vastauksia muuttuneeksi koettuun maailmanjärjestykseen ovat etsineet yhtä lailla tutkijat, journalistit ja tavalliset kansalaiset. Tutkijoilta on odotettu selkeitä kannanottoja kehittyviin tilanteisiin, joista tutkimuksellista varmuutta ei ole ehtinyt vielä kehittyä. 

Onkin syytä miettiä, missä määrin perinteinen turvallisuuskäsitys on haastanut vanhoja totuuksia ja missä määrin vanhat totuudet ovat vahvistuneet – ja mitä tämä on merkinnyt tutkimuksen sokeille pisteille.

Tutkijoiden katseen suuntautumisen myötä sokeat pisteet tarkoittavat myös hiljentyneitä – jopa hiljennettyjä – ääniä. Sokeat pisteet liittyvät siten suoraan valtasuhteisiin paitsi tutkimuskohteiden, mutta myös tutkijayhteisöjen välillä ja sisällä. 

Uusia tutkimussuuntauksia edustavat tutkijat voivat törmätä voimakkaaseen ”portinvartiointiin” esimerkiksi tieteenalan arvostetuimmissa julkaisukanavissa vakiintuneiden tutkimussuuntien edustajien toimesta. Raadissa keskustellaan niin klassisista kuin uusistakin tutkimusteemoista, mutta huomioiden myös tutkimuksen inhimillisen tekijän – tutkijat itse. 

Tämä Politiikasta-raati pohjaa Politiikasta-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) konferenssissa 6.-7.5.2022. Keskustelua ohjasi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen. Panelisteina keskustelussa ja tässä Politiikasta-raadissa ovat väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Leena Vastapuu Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.

Raati aloittaa haastavalla kysymyksellä tutkijoille: mitä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa sokeat pisteet tarkoittavat teille?

Anna: Tutkijana olen kiinnostunut ensisijaisesti käsitteistä ja poliittisista debateista. Sokean pisteen kysymys on yhtäältä menetelmällinen, liittyen vallalla oleviin tulkintoihin eri kysymyksistä, ja toisaalta kuvaa aiheita, jotka pysyvät marginaalissa. 

Mahdollisina sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen. Esimerkiksi avoin julkaiseminen ja toimituskuntien ja arvioitsijoiden näkökulmien monipuolisuuden lisääminen ovat yksi keino, joilla tutkimuksen saavutettavuutta ja näkökulmien moninaisuutta voidaan pyrkiä lisäämään. 

Mikko: Luulen, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet eivät liity yksittäisiin ilmiöihin ja näkökulmiin vaan niiden välisiin yhteyksiin, joita emme syystä tai toisesta tunnista. Koska emme hahmota yhteyksiä, emme tunnista joidenkin pimentoon jäävien ilmiöiden arvoa ja relevanssia alan ydinkysymyksille. Tämä tunnistamisen vaikeus ei ole ensisijaisesti yksilöiden ongelma, vaan liittyy akateemisten organisaatioiden vallankäyttöön, sekä rahoittajien ja muiden sidosryhmien ymmärrykseen tutkimuksesta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen.

Tiina: Olen erikoistunut globaaliin hoivan ja terveydenhuollon poliittiseen talouteen ja etiikkaan, myös rauhalle ja turvallisuudelle keskeisenä kysymyksenä. Alamme kansainvälisissä piireissä tutkimukselleni löytyy useita lokeroita, ja olen saanut tutkimukselleni tunnustusta. Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa aiheeni on kuitenkin nähty kummajaisena: ei kansainväliselle politiikalle, saati ulkopolitiikan käytännöille merkittävänä kysymyksenä. 

Jopa monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopolis hylkäsi joku vuosi sitten hoivan poliittista taloutta käsittelevän teemanumeroideamme – aihe ei ollut relevantti rauhan ja konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimukselle. Koronapandemian tullen toki kaikilla olikin sitten aiheesta sanottavaa ja asiantuntemusta.

Leena: Sokeita pisteitä on mielenkiintoista lähestyä näköaistin sijaan kuuloaistin kautta. Esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä puhuttu hiljaisuuksista ja niiden kuuntelemisesta – siitä, että melun keskellä olevat hiljaisuuden alueet ovat täynnä informaatiota, puhumattomia ”itsestäänselvyyksiä” ja kipeitä salaisuuksia. Tämä pätee kaikenlaisiin sosiaalisiin ryhmiin perheistä ja työporukoista kokonaisiin tieteenaloihin. 

Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa koen olevani feministitutkijana yhtäältä hiljennetty esimerkiksi uramahdollisuuksien olemattomuutena, mutta toisaalta tunnen myös painetta rikkoa hiljaisuuksia erityisesti tulevia tutkijasukupolvia ajatellen. Kansainvälisessä tarkastelussa näyttääkin absurdilta, ettei Suomessa ole yhtään feministitutkijaa kansainvälisten suhteiden professorina. 

Voitteko kuvata miten sokeat pisteet tutkimuksessa ovat vaikuttaneet omaan tutkimukseenne tai uraanne tutkijoina?

Leena: Palkitusta väitöskirjastani huolimatta tieteellinen urani käytännössä tyssäsi väittelyyn ja sen jälkeen saamaani lyhytaikaiseen jaksoon tutkijatohtorina (postdoc). Päädyin joiksikin vuosiksi yliopiston ulkopuolisiin, sinänsä hyvin mielenkiintoisiin tehtäviin, jolla on ilman muuta ollut vaikutuksensa esimerkiksi julkaisuluettelooni. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin ja ajauduin apulaisprofessoriksi Ruotsiin, tutkijanpolkuni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. 

Haluan myös huomauttaa, ettei tapaukseni suinkaan ole poikkeus vaan sääntö. Kaikki tuntemani suomalaiset kansainvälisen politiikan alan feministitutkijat ovat päätyneet joko muihin oppiaineisiin tai paenneet ulkomaille. Portinvartijat ovat olleet tiukkoina.

Tiina: Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin. Tutkimusaiheisiini liittyvät verkostot olen rakentanut muiden tieteenalojen varaan väitöskirjan alkutaipaleelta saakka. Nykyään olen monitieteinen yhteiskuntatieteilijä ilman omaa tieteenalaa: kuulun moneen paikkaan, enkä minnekään. Tällä hetkellä vien yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa muun muassa urologian kansainvälisille kentille. 

Hyödyn pakon alla opitusta poikkitieteellisyydestä: liikun diskurssista toiseen vikkelästi, ja ymmärrän ilmiöiden välisiä yhteyksiä monialaisesti. Työnhauissa en kuitenkaan pärjää. Poikkitieteellisyyttä ylistetään juhlapuheissa, mutta yliopistojen urapolut ovat Suomessa tieteenalasidonnaisia ja piirit pieniä. Näin etenkin kansainvälisten suhteiden oppiaineessa – eli siellä, mistä olen kotoisin, mutta jonka kapeasti määritellylle suomalaiselle kentälle asiantuntemukseni ei tunnu sopivan. 

Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin.

Mikko: Työni keskiössä oleva kaupallisten palveluntuottajien rooli valtioiden sotilaallisen toiminnan tukena on mielestäni esimerkki sokeasta pisteestä. Kaupallisen sotilaspalvelualan tutkimuksen merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tunnistaa kaupallisten yritysten ja sotilaallisen turvallisuuden moninaiset yhteydet. Julkisen sektorin monopoli sotilaalliseen toimintaan on kuitenkin syvällä istuva ajattelutapa, ja olen usein joutunut perustelemaan kaupallisten toimijoiden relevanssia suhteessa siihen. Toisaalta olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn linkittämään ilmiön ja oman tutkimukseni selkeästi ja konkreettisesti tieteenalalla yleisesti merkitykselliseksi tunnustettuun sotilaallisen turvallisuuden teemaan.

Anna: Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut kansainvälisten suhteisiin liittyvistä teemoista ja aiheista, mutta olen lähestynyt niitä etenkin poliittisen tutkimuksen keinoin, eli ajatuksella, että myös kansainvälistä politiikkaa voi lähestyä kuten mitä tahansa politiikkaa. Täten oppialakohtaisista samanlaisuuksista huolimatta (historia, politiikan tutkimus, kansainväliset suhteet) on tietynlaisena haasteena se, miten löytää omalle tutkimukselleen tutkimusyhteisö, johon linkittyä. 

Laaja poikkitieteellisyys on siten haastavampaa kuin perinteisiin tieteenaloihin keskittyminen. Tiina omassa vastauksessaan toikin hyvin esille verkostojen löytämisen tärkeyden.

Jos mietimme laajemman yleisön tiedonhalua liittyen tutkimukseen, etenkin nyt Venäjän hyökkäyksen myötä, uskotteko, että keskittyminen klassisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin uhkaa kasvattaa sokeiden pisteiden kokoa tai määrää? Vai onko liioiteltua ajatella, että vanhat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotukset hallitsisivat yhä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kenttää?

Anna: Toisen maailmansodan jälkeen ja esimerkiksi YK:n perustamisen yhteydessä luotiin erilaisia viitekehyksiä sodan ja rauhan ylläpitämiseen sekä tulkintakehyksiä tapahtumiin, kuten kansanmurha. Ei kuitenkaan ole enää selvää missä määrin keskeiset periaatteet, käsitteet ja instituutiot, kuten YK:n turvallisuusneuvosto tai oikeudenmukaisen sodankäynnin periaatteet toimivat nykypolitiikan kontekstissa. Yhtäältä olemme nähneet sodankäynnin muuttumisen valtioiden välisistä konflikteista ja tavat, joilla sotaa käydään sotilaslennokki-operaatioista hybridisodankäyntiin ja toisaalta rauhan ylläpitämisen edellytysten lisääntymiseen. 

Esimerkiksi YK on pyrkinyt tuomaan eri toimijoita yhteen ja turvaamaan rauhan edellytyksiä monelta kantilta jo ennen konfliktien syntymistä. Venäjän hyökkäys kuitenkin osoitti, että helposti solahdetaan vanhoihin kehyksiin, ja että esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat eivät ole olleet halukkaita luopumaan omista etuuksistaan veto-oikeuden käytössä. Sokea piste voikin liittyä siihen, että suurvaltapolitiikka paluun myötä myös katsantokannat määritellään sen mukaisesti. 

Mikko: Perinteisille painotuksille on nyt paljon kysyntää. Se on minusta kiistatonta Venäjän hyökkäyssodan jälkeen medioissa vakiokasvoiksi valikoituneiden tutkijoiden ja laajemmassa kansalaiskeskustelussa käytettyjen argumenttien perusteella. Vaikka nämä lähestymistavat tuottavat hyödyllistä ymmärrystä, pelkään pahoin, että niiden rooli kasvaa rauhantutkimuksen, feministisen tutkimuksen ja muiden kriittisten, tietyssä mielessä konsensusta haastavien lähestymistapojen kustannuksella. Tässäkin suhteessa korostuu se, etteivät sokeat pisteet ole tiedeyhteisön sisäsyntyinen ilmiö vaan muodostuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Tiina: Nykyaikainen kansainvälisen politiikan teoria, joka tunnustaa tunteiden ja ruumiillisten aikajatkumoiden kietoutumisen maailmanpolitiikkaan antaisi työkaluja tilanteen monipolviseen analyysiin, mutta keskustelu on yllättävän kapea-alaista. Keskustelua ovat hallinneet perinteiset, jopa kylmän sodan aikaiset teoriat ja sotatiede. Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Esimerkiksi venäläisten sotilaiden tekemät joukkoraiskaukset Butšassa ja muualla ovat järkyttäneet raakuudellaan. Feministiset sodan ja rauhan tutkijat kuitenkin tiesivät heti hyökkäyspäivänä, että kaikki tämä tullaan vielä näkemään – ja miksi. 

Seksuaalinen väkivalta on raaka sodankäynnin väline, jota käytetään myös imperialististen armeijoiden moraalin murentamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Feministinen kansainvälinen politiikka tuntee sodan teemat, usein syvemmin ja laajemmista näkökulmasta kuin perinteisempi analyysi. Tämä voisi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa.

Leena: Ilman muuta sodan ja rauhan kysymysten tulee olla kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ytimessä. Uskon kuitenkin, että teoreettisten lähtökohtien tulisi olla moninaisia ja moniäänisiä, ja ettei alan tutkimus voi olla ainoastaan konflikteihin keskittyvää. Palaan taas hiljaisuuksiin. Olisi nimittäin tärkeää pohtia, keiden näkökulmista ja mistä olettamuksista ponnistaen erilaisia analyyseja tuotetaan. Kansainvälinen politiikka koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvin konkreettisesti – esimerkiksi parhaillaan Ukrainassa. 

Mutta entäpä jos voimapoliittisten laskelmien ohella kysyisimme vaikkapa, miten Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy köyhimmissä maissa? Olin esimerkiksi hiljattain yhteydessä Monroviaan, jossa ruuan kallistuminen ja bensan hinnan yhtäaikainen nousu olivat ajaneet lukemattomia pienyrittäjiä konkurssiin. 

Miten tutkijoina hahmotatte suhteenne esimerkiksi laajempiin tiedettä yleistajuistavisiin ja vaikkapa median kautta käytäviin keskusteluihin? Voimmeko tutkijoina tehdä enemmän osallistuaksemme julkiseen keskusteluun niin, että sokeat pisteet saavat huomiota?

Leena: Haluan aloittaa toteamalla, että esimerkiksi Politiikasta-lehti on mitä erinomaisin väylä sokeiden pisteiden perkaamiseen. Yleisemmällä tasolla toteaisin, että totta kai meillä tutkijoina on velvollisuus tuoda esille tutkimustuloksiamme yliopistoyhteisöä laajemman yleisön tietoisuuteen – jo senkin takia, että monen meistä työ rahoitetaan verovaroin. 

Samalla tutkijan arki on äärimmäisen kuluttavaa ja vaativaa jo ilman julkiseen keskusteluun osallistumistakin, ja on tutkijoita, joille tällainen keskustelu on suorastaan vaarallista. Olen itse pyrkinyt yleistajuistamaan tutkimustuloksiani muun muassa taiteilijayhteistyön kautta, sillä taiteilijoilla on kyky ravistella katsojan tunteita ja tunnereaktioista syntyy halu toimia. 

Tiina: Nostaisin tässä katseen yksittäisten, marginaalissa työskentelevien tutkijoiden viestintävastuusta laajempaan suomalaisessa kansainvälisessä politiikassa vallitsevaan rekrytointipolitikkaan. Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa. He osaavat kyllä opettaa myös ne perinteisemmät teoriat, sillä valtavirta kuuluu kaikkien peruskoulutukseen. 

Valtavirran lisäksi he voisivat kuitenkin varustaa politiikan tutkimuksesta valtionhallintoon työllistyvät opiskelijat laajemmalla osaamisella siitä, mitä kaikkea kansainvälinen politiikka on nyt ja tulevaisuudessa. Miten politiikan tutkimuksesta valmistuvilla voisi olla esimerkiksi olla keinoja valmistautua tulevaisuuden pandemioiden hallintaan, kun yksikään politiikan tutkimuksen koulutus ei varusta opiskelijoitaan ymmärtämään sosiaali- ja terveysjärjestelmää, sen rakenteita, globaalia hallintaa sekä ylikansallisia taloudellisia ja eettisiä kietoutumia? 

Näitä ja monia muita aiheita on maailmalla tutkittu pitkään kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan kysymyksinä. Miksei Suomessa? Kyse ei ole vain urapoluista, vaan siitä, mihin suuntaan suomalainen maailmanpolitiikan ymmärrys kehittyy.

Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa.

Mikko: Julkiseen keskusteluun osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaan on mielestäni osa ammattia ja myös tietynlainen moraalinen velvollisuus. Akateemisen maailman kehittyminen yhä ahtaammaksi jättää tälle valitettavasti vähemmän aikaa. Toisaalta mediaesiintymiset ja varsinkin omaehtoinen julkinen kirjoittaminen ovat tutkijan vapainta tilaa, jossa on mahdollisuus tuoda esiin sellaisia näkökulmia, joita akateemisen rahoituksen ja julkaisemisen käytännöt eivät välttämättä päästäisi läpi. 

Esimerkiksi olen itse julkaissut Politiikasta-lehdessä kirja-arvioita konservatiiviselta kantilta sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisia aiheita käsittelevistä teoksista, koska julkinen keskustelu näistä aiheista menee usein poteroista huuteluksi. Toivon, että teosten argumentaation avaamisella ja käsitteellistämisellä olisi mahdollista viedä keskustelua hiukan eteenpäin.

Anna: Omasta näkökulmasta katsottuna tutkijoille on tärkeä tehtävä osallistua keskusteluun eri yhteyksissä eikä pelkästään mediassa tai yleisöpuheenvuorojen kautta. Olen kokenut itselle mielekkääksi toimia akateemisissa luottamustehtävissä, esimerkiksi julkaisujen toimituksissa kuten Valtiotieteellisen yhdistyksen Pro et Contra. Book Series from the Finnish Political Science Association -kirjasarjan tai tieteellisten seurojen johtokunnissa. Tällöin itselläni on mahdollisuus olla mukana erilaisissa keskusteluissa ja tuoda mahdollisia sokeita pisteitä esille sekä olla mukana tiedeyhteisön edistämisessä. 

Tutkija tietenkin työskentelee ensisijaisesti ajatellen, mutta usein myös tuntien – pään ohella tutkija käyttää sydäntään. Kun maailma on myllerryksessä, tutkija voi hakea turvaa objektiivisesta etäisyydestä, mutta uhraamatta tutkimuksen inhimillistä tekijää. Miten omassa tutkimuksessanne tunteet ottavat tilaa työskentelyssänne ja miten suhtaudutte niihin?

Anna: Tutkijoiden oletetaan usein kommentoivan ajankohtaisia aiheita, mikä aiheuttaa omat haasteensa. Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektin (saks. Verfremdungseffekt) käsitettä mukaillen on usein tarpeellista etäännyttää itsensä tutkimuskohteesta, jotta siihen voidaan suhtautua kriittisesti tai poliittisen kohteena olevana, eikä niinkään jonakin annettuna.

Itse olen tutkinut sotaan ja poikkeustilaan liittyviä keskusteluja liittyen lähinnä asevoimien käytön auktorisointiin, mutta ajatellut hieman samalla tavalla kuin Mikko omassa vastauksessaan alla, että asioiden tarkastelu ja analysointi sekä niiden tuominen keskusteluun purkavat auki niihin liittyviä kysymyksiä.

Mikko: Olen tutkinut kaupallista sotilaspalvelualaa ja muita konflikteihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä niin kauan, että olin jo etäännyttänyt itseni hyvinkin kauas näihin ilmiöihin liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä. Kuten paneelikeskustelussa kerroin, tyttäreni syntymä on kuitenkin hyvinkin tehokkaasti purkanut rakentamani suojamuurit. Jäljelle on kuitenkin jäänyt modernistinen edistysusko siihen, että tutkimustyöni on yksi pieni osa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kehityksessä, joka ajan kuluessa tulee vähentämään konflikteja ja kärsimystä maailmassa.   

Tiina: Tutkijan, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, ei ole mahdollista työskennellä ”pelkillä aivoillaan” ja tunteistaan erillään. Myös tunnekylmyys tutkimusaihetta kohtaan on tunnetyötä. Tutkimustyömme ei tapahdu jossain ruumistamme irrallisessa paikassa. Se, miten ja millaisista asemista käsin maailmaa tarkastelemme, vaikuttaa aina tuottamaamme tietoon. 

Etäännyttämisen sijasta tutkijan olisi aina rehellistä tarkastella tunteidensa vaikutusta analyysiin. Etnografiassa ja monissa feministisissä tutkimusperinteissä tämä tunnustetaan: tunteiden havaitseminen niiden peittämisen sijasta lisää objektiivisuutta. En itse tutki tällä hetkellä sotaan liittyviä aiheita, eikä minun ole onneksi tarvinnut julkisesti analysoida Venäjän hyökkäyssotaa tai siihen liittyvää keskustelua. Olen silti toki analysoinut – ja tuntenut, itkenyt, pelännyt. 

Vaikka tässä sodassa ei ole edes kyse ”meistä”, Ukrainan tilanne nostaa Suomessa pintaan moninaisia ylisukupolvisia traumoja sota-ajan ja sodanjälkeisestä Suomesta. Ne muokkaavat keskustelujamme ja keskusteluissa viriäviä konflikteja – ehkä myös tieteellistä analyysiamme. Tämä olisi hyvä tiedostaa.

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia.

Leena: Viittasinkin jo tunteisiin edellisessä vastauksessani tutkimustulosten yleistajuistamisen yhteydessä. Tunteet ovat työni keskiössä. Niiden perusteella valitsen tutkimusaiheeni (häilyvä tunne, että tässä asiassa on jotakin), maailmanpolitiikka on tunteiden lävistämää ja siksi äärimmäisen tärkeä analyysin elementti, ja tutkijana ja opettajana käytän tunteita ilmaisun välineenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin tunteiden vietävänä ja sen vuoksi epäanalyyttinen. 

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia. Esimerkiksi pelottavin ja samalla opettavaisin hetki omalla tutkijanurallani on ollut, kun eräässä haastattelutilanteessa huomasin olevani tunteellisesti turta. Oli hyväksyttävä, että minun oli levättävä, vaikken olisi millään malttanut.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori, rauhan- ja konfliktintutkija sekä Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee tällä hetkellä globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Leena Vastapuu toimii apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa käsittelee sodankäynnin sukupuolikysymyksiä erityisesti tyttö- ja naissotilaiden näkökulmista sekä kansainvälisten suhteiden feminististä teoriaa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiina ja Yhdysvallat käyvät kilpailua globaalista johtajuudesta tieteen ja teknologian alalla. Julkaisu- ja patenttitilastojen perusteella Kiina on jo kirinyt Yhdysvaltojen ohi tässä kisassa, mutta tieteen alalla pelkästään numeerinen vertailu ei kerro, kenen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmä on paras. Kiinan järjestelmässä on useita heikkouksia, jotka pitävät Kiinan todellisuudessa kakkosena tilastojen kärkisijoista huolimatta.

Kiinan johto on ymmärtänyt, että laatu on määrää tärkeämpää ja alkanut korjata havaitsemiaan ongelmia. Toimista huolimatta Kiina ei tule lähivuosina saavuttamaan Yhdysvaltojen tieteen tasoa.

Siihen on kaksi keskeistä syytä, jotka käyn tässä tekstissä läpi. Ensinnäkin Kiinalla on vaikeuksia syvään juurtuneiden käytäntöjen ja rakenteiden muuttamisessa. Toiseksi kommunistinen puolue asettaa tieteen tekemiselle poliittisia rajoituksia.

Miksi Kiina johtaa tilastollisesti?

Yhdysvaltojen kansallinen tiedesäätiö julkaisi tammikuussa raportin, jossa maalattiin uhkakuvia siitä, että Yhdysvallat menettää Kiinalle johtoaseman tieteen ja teknologian alalla. Raportin mukaan esimerkiksi kansainvälisten patenttien ja luonnontiedejulkaisujen määrässä Kiina on jo ohittanut Yhdysvallat.

Kiinan tutkimustilastoja tulkittaessa olisi kuitenkin syytä kiinnittää huomiota Kiinan varsin omintakeiseen tutkimusympäristöön. Sekä julkaisujen että patenttien kohdalla korkeat luvut johtuvat kiinalaisesta kannustin- ja arviointijärjestelmästä. Tutkijoiden ja yliopistojen johtajien lisäksi tieteestä ja teknologiasta vastaavien paikallisvirkamiesten suoriutumista on arvioitu määrällisten tulosten perusteella. Vieraillessani kiinalaisissa kouluissa havaitsin, että jopa tiedepainotteiset peruskoulut osallistuvat patenttitalkoisiin.

Tutkijoiden urakehitys on ollut pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon he määrällisesti tuottavat. Sen takia tutkijat ovat keskittyneet julkaisujen ja patenttien tehtailuun. Aikaa vaativien, uudenlaisten tutkimusten aloittaminen on jäänyt vähemmälle. Kun julkaisupaine on kova, moni käyttää apunaan haamukirjoittajia tai haamulaborantteja tai julkaisee tutkimustuloksia heikoin perustein saadakseen vuosittaiset julkaisukiintiöt täyteen.

Tutkijoiden urakehitys on ollut pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon he määrällisesti tuottavat. Sen takia tutkijat ovat keskittyneet julkaisujen ja patenttien tehtailuun.

Yhdysvaltojen tiedesäätiön raportin ilmestymisen jälkeen Pekingin yliopiston (PKU) ajatushautomo julkaisi raportin, jonka mukaan Kiina on vielä kaukana Yhdysvalloista monessa suhteessa. PKU:n raporttia voi pitää yrityksenä vähätellä Kiinan Yhdysvalloille aiheuttamaa uhkaa. Samalla se kuitenkin nosti esiin myös ongelmia Kiinan tutkimusjärjestelmässä. Siinä myönnettiin omaperäisyyden puute julkaisuissa ja matala hyödyntämisaste patenttien kohdalla. Myös tutkimusetiikan puutteet kuuluvat Kiinassa kansallisesti myönnettyihin ongelmiin.

Arviointijärjestelmää uudistettu

Kiinan johto on tietoinen tutkimusjärjestelmän heikoista kohdista, ja siksi ministeriöt ovat puolueen johdolla laatineet lakeja ja ohjeita ongelmien korjaamiseksi.

Viime vuonna päivitetyn Kiinan tiede- ja teknologialain mukaan paikallisiin kehityssuunnitelmiin tulee määritellä tiede- ja teknologia-alan tavoitteet. Paikalliset virkamiehet ovat vastuussa suotuisan innovaatioekosysteemin luomisesta ja tavoitteiden saavuttamisesta.

Tutkijoiden arviointijärjestelmää on uudistettu monella tapaa. Vuonna 2020 julkaistut uudet säännöt kieltävät yliopistoja asettamasta määrällisiä tavoitteita julkaisuille. Kansainvälisten julkaisujen määrä ei ole enää tärkein arviointikriteeri. Tarkoituksena on kehittää järjestelmä, jossa arvioidaan julkaisujen lisäksi muitakin meriittejä.

Julkaisujen kohdalla huomio kohdistetaan laatuun, ja nationalistisessa hengessä Kiinassa julkaistujen artikkelien merkitystä arvioinnissa korostetaan. Aiemmin akateemisella uralla eteneminen vaati Science Citation Indeksiin (SCI) tai Social Sciences Citation Indeksiin (SCCI) kuuluvissa aikakausilehdissä julkaisuja. Nyt näiden sijaan käytetään kiinalaisista julkaisuista koostuvia indeksejä.

Kansainvälisten julkaisujen määrä ei ole enää tärkein arviointikriteeri. Tarkoituksena on kehittää järjestelmä, jossa arvioidaan julkaisujen lisäksi muitakin meriittejä.

Myös rahalliset palkkiot huippujulkaistuista on nyt kielletty. Tiedelehti Naturessa julkaistusta artikkelista tavallinen palkkio oli aiemmin vähintään 40 000 euroa. Yliopistoissa vitsailtiin, että tutkijan auton merkin perusteella pystyi arvioimaan, missä lehdessä hän on julkaissut artikkeleitaan.

Nämä muutokset luultavasti laskevat Kiinassa toimivien tutkijoiden kansainvälisten julkaisujen määrää. Mikäli uudistus onnistuu kannustamaan tutkijoita keskittymään määrän sijasta laatuun, korkean vaikuttavuuskertoimen julkaisujen määrä lisääntyy, kun taas artikkeleiden kokonaismäärä saattaa laskea.

Lakeja ja suunnitelmia tutkimusetiikan vahvistamiseksi

Heikko tutkimusetiikka on murentanut luottamusta kiinalaiseen tutkimukseen. Esimerkiksi vuonna 2017 paljastui satoja julkaisuihin liittyviä vilppiepäilyjä, joiden seurauksena 400 tutkijaa rangaistiin. Seuraavana vuonna maailmaa kohahdutti geenimuunneltujen alkioiden käyttö koeputkihedelmöityksessä.

Vuonna 2018 Kiinan kommunistinen puolue julkaisi uudet säännöt akateemisen vilpin havaitsemiseksi ja todentamiseksi. Samalla tutkimusetiikka lisättiin luotettavuuden arviointijärjestelmään (engl. social credit system). Tutkija tai tutkimusjohtaja voi nyt joutua niin sanotulle mustalle listalle, jos hänen toimintansa synnyttää ”vakavaa epäluottamusta”. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sulkemista rahoitushakujen ulkopuolelle ja arvonimien mitätöintiä.

Heikko tutkimusetiikka on murentanut luottamusta kiinalaiseen tutkimukseen.

Vuonna 2021 päivitetty tiede- ja teknologialaki kattoi myös tutkimusetiikan käytänteet, ja se kielsi suoraan muun muassa haamukirjoittajien ja haamulaboratorioiden käytön. Rangaistukseksi näistä kuitenkin määrättiin vain julkinen varoitus tai sakot, joten tämän pykälän vaikutus jäänee vähäiseksi. Etiikan saralla viimeisin toimi on puolueen ja valtioneuvoston tänä vuonna julkaisema dokumentti tieteen ja teknologian etiikan hallinnon vahvistamiseksi.

Toimista huolimatta vakavia vilppitapauksia ilmaantuu kuitenkin edelleen. Huhtikuussa 2022 tuli esiin plagiointitapaus, jossa lähes sadan tutkijan yhteiskirjoittama tuore artikkeli paljastui merkittäviltä osin muiden artikkeleiden suoraksi kopioksi. Kirjoittajat edustivat Kiinan johtavia tekoälyn tutkimuslaitoksia. Vanhojen käytäntöjen kitkemiseen menee pitkä aika.

Innovaatiota puolueen ohjauksessa

Vuodesta 2017 lähtien Kiinan johto on pyrkinyt luomaan ”uudenlaista innovaatiojärjestelmää”, jonka tukemana Kiina nousisi johtavaksi tiedemaaksi. Lait, päätökset ja ohjelmat toistavat itsenäisen ja kriittisen ajattelun, innovaation ja riskin ottamisen tärkeyttä.

Kiinan johto asettaa kuitenkin ratkaisevia rajoitteita tieteen vapaudelle. Korkeakoulujen peruskirjoista on poistettu maininnat akateemisesta vapaudesta ja tutkimuksen riippumattomuudesta. Puolueen rooli korkeakoulujen toiminnan ohjauksessa vahvistui vuonna 2021. Päivitetyt ohjeet korkeakoulujen puolueyksiköistä korostavat laitostason yksiköiden keskeistä roolia toiminnan ohjauksessa.

Ylipäätään kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping on puheissaan toistuvasti tuonut esiin yliopistojen ”punaisen” perinteen tärkeyttä ja korostanut tutkijoiden ideologista oikeaoppisuutta tärkeänä hyveenä asiantuntijuuden rinnalla. Tutkimuslaitokset eivät palkkaa huippututkijoita, jotka kyseenalaistavat puolueen johtavan roolin tutkimuksessa.

Myös uudistettu tiede- ja teknologialaki asettaa poliittisia rajoitteita tutkimukselle. Laki määrää rangaistavaksi tutkimuksen, joka haittaa yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitoa. Tutkimusta rahoittavia tahoja kielletään tukemasta hankkeita, jotka aiheuttavat vahinkoa kansalliselle turvallisuudelle ja yhteiskunnallisille intresseille.

Tutkijat valitsevat vain poliittisesti turvallisia aiheita ja turvautuvat itsesensuuriin välttyäkseen syytöksiltä nyt ja tulevaisuudessa.

Nämä ovat yleisiä rajoituksia muissakin maissa, mutta Kiinassa tätä lakia tulkitaan kommunistisen puolueen päämäärien valossa. Jos tutkimustoiminta haittaa puolueen päämäärien saavuttamista, se voidaan tulkita kansallisen tai yhteiskunnallisen intressin vastaiseksi.

Koska määritelmät tärkeistä intresseistä ovat tarkoituksellisesti epäselviä ja muuttuvat tilanteiden mukaan, tutkijat valitsevat vain poliittisesti turvallisia aiheita ja turvautuvat itsesensuuriin välttyäkseen syytöksiltä nyt ja tulevaisuudessa.

Näin itsenäisen ja kriittisen ajattelun tavoite ei toteudu. Uusien aiheiden tutkimukseen ei ryhdytä, jos ne eivät ole linjassa oman työyksikön puolueosaston määrittämien päämäärien kanssa.

Uudistusvimman seuraukset

Kiinan puolue- ja valtiojohto on laatinut uusia ohjeistuksia tarmokkaasti, ja paikalliset viranomaiset sekä tutkimuslaitokset ovat toteuttaneet niitä innolla. Tarjolla on ollut runsaasti rahaa uuden innovaatioekosysteemin rakentamiseen, ja seurauksena on kirjava kokoelma nopeasti perustettuja innovaatiokeskuksia ja yrityshautomoita.

Uusien keskusten ja laboratorioiden rakentamiseen on tuhlaantunut rahaa. Silti niiden toiminta on usein päällekkäistä, ja ne ovat linkittyneet huonosti paikalliseen toimintaympäristöön. Jopa kiinalaiset tutkijat ovat osoittaneet huolensa järjestelmän liian nopeasta ja hallitsemattomasta muutoksesta.

Jopa kiinalaiset tutkijat ovat osoittaneet huolensa järjestelmän liian nopeasta ja hallitsemattomasta muutoksesta.

Uusien yksikköjen rakentaminen ei välttämättä ole ollut tarpeellista, mutta se on selkeä indikaattori, jolla virkamiehet voivat suoriutumisen arvioinnissa osoittaa täyttäneensä velvollisuutensa.

Tutkimustyön arviointikäytäntöä on muutettu, mutta virkamiesten kohdalla tieteen ja teknologian edistämisen kannustinjärjestelmä tulisi vielä uudistaa, jotta strategiat toisivat toivottuja tuloksia: innovaatioita seinien sijaan.

Lahjakkuuksien puute

Pysyvä ongelma Kiinan tiedestrategiassa on osaajien ja varsinkin lahjakkuuksien puute. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi tekoälyn alalla. Tuoreen kiinalaisraportin mukaan tekoälyn alalla on viiden miljoonan työtekijän vaje, ja Kiinan korkeakouluista valmistuu vuosittain vain 20 000 tekoälyn asiantuntijaa.

Yhdysvallat on monelle edelleen Kiinaa houkuttelevampi asuin- ja työskentelypaikka teknologia-alalla.

Merkittävä osa alan kanditutkinnon Kiinassa suorittaneista opiskelijoista siirtyy Yhdysvaltoihin jatkamaan opintojaan, ja monet heistä jäävät sinne töihin. Yhdysvallat on monelle edelleen Kiinaa houkuttelevampi asuin- ja työskentelypaikka teknologia-alalla.

Perusteelliset tutkimusekosysteemin muutokset parantavat Kiinassa tehtävän tutkimuksen laatua ja luotettavuutta, mutta uudistukset etenevät epätasaisesti. Suurin este innovatiivisuuden vahvistamiselle on kommunistisen puolueen tiukka ote tutkimusympäristöstä, eivätkä Kiinan nykyiset johtajat pysty poistamaan sitä.

VTT Outi Luova toimii yliopistonlehtorina Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Turun yliopistossa. Hän on myös Yliopistojen Aasia-verkoston johtaja. Luova on perehtynyt Kiinan yhteiskuntaan – erityisesti kaupungistumiseen, tiedepolitiikkaan ja digitalisaatioon.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan kahteen julkaistuun tutkimukseen kiinalaisesta korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmästä

Julkaisu Kiina johtaa Yhdysvaltaa tiedekamppailussa määrällä – mutta ei laadulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikaisemmin syksyllä Kysy politiikasta -sarjassa käytiin läpi yliopiston eri tehtävänimikkeitä. Tällä kertaa jatkamme yliopiston henkilökunnan arkeen ja työtehtäviin liittyvillä kysymyksillä, joita opiskelijat ovat meille esittäneet.

Toimituskunta ottaa jatkossakin mielellään vastaan kysymyksiä politiikasta ja etsii niille sopivan vastaajan!

Tekeekö yliopiston henkilökunta aina jotain tutkimusta?

Pääsääntöisesti kyllä, silloin kun on kyse kokopäiväisessä työsuhteessa olevasta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Yliopistolla on myös hallintohenkilökuntaa, joka ei tee tutkimusta.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat. Tehtävästä toiseen vaihtelee, miten työaika jakaantuu näiden tehtävien välillä.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat.

Yliopistonlehtoreilla on yleensä jonkin verran enemmän opetusvelvollisuutta kuin professoreilla tai apulaisprofessoreilla. Yliopistossa on myös joitakin lehtorin tai opettajan tehtäviä, joihin ei sisälly lainkaan tai hyvin vähän tutkimusta. Lisäksi on tutkimustehtäviä, joissa on vain vähän opetusvelvollisuutta.

Näin asia menee siis teoriassa. Käytännössä yliopistonlehtorien ja professorien työajasta menee paljon suurempi osuus opetukseen, ohjaukseen ja erilaisiin vastuutehtäviin kuin mitä laskennallisesti pitäisi mennä. Heiltä kuitenkin odotetaan silti myös tutkimuksen tekemistä. Näiden odotusten täyttäminen vaatii yleensä runsaasti ylimääräisiä työtunteja.

Yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on myös mahdollisuus opetuksettomiin periodeihin ja tutkimusvapaisiin, joiden aikana voi keskittyä enemmän tutkimuksen tekemiseen.

Saako tutkija yliopistolla itse päättää, mitä tutkii?

Periaatteessa kyllä. Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta.

Yliopistolla on vahva itsehallinto. Siten vaikka yliopistot ovat pääosin julkisesti rahoitettuja, ei hallitus voi esimerkiksi sanella, mitä yliopistoissa pitää tai ei saa tutkia. Tämä autonomia ulottuu myös yksittäisiin tutkijoihin, jotka saavat päättää omat tutkimusaiheensa.

Siihen, mitkä tutkimukset etenevät suunnitteluvaiheesta toteutukseen, vaikuttaa olennaisesti akateemista tutkimusta rahoittavien tahojen tekemät rahoituspäätökset. Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta voi toki käyttää tutkimusaikansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta muiden tutkijoiden osalta nämä rahoituspäätökset sanelevat aivan olennaisesti sitä, mitä on mahdollista tehdä.

Yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Toisin kuin jonkin tutkimuslaitteistosta ja laboratorioajasta riippuvaisen alan, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijät ovat myös suhteellisen riippumattomia toisistaan. Monien muiden alojen tutkimusta on miltei mahdotonta tehdä muuten kuin osana tutkimusryhmää, mutta yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Tämä ei tarkoita, etteikö yhteistyöstä olisi mittavaa hyötyä myös tällä alalla.

Yhteiskuntatieteissäkin tutkimus on suuntautunut entistä vahvemmin tutkimusryhmiin ja projektipohjaisiin työsuhteisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työurat ovat jokseenkin rikkonaisia eli tutkija voi olla lyhyitä jaksoja projektien välillä työtön ja yksi tutkija voi toimia kahdessakin projektissa yhtäaikaisesti.

Akateemisten tutkijoiden työtä sääntelevät myös hyvän tieteellisen käytännön, tutkimusetiikan ja tietosuojalainsäädännön kaltaiset reunaehdot, joita tulee tutkimuksessa noudattaa.

Onko tutkija aina yliopistolla tai miksi tutkijoita näkee niin harvoin yliopistolla?

Suuri osa tutkijan työstä ei ole aikaan tai paikkaan sidottua. Esimerkiksi kirjoittamista tai lähteiden ja aineiston läpikäymistä voi tehdä missä vain rauhallisessa tilassa.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei myöskään ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne – kuten opetus tai kokoukset – ei sitä vaadi. Työntekijä päättää siis itse, missä ja milloin työnsä hoitaa.

Monet tutkijat käyttävätkin tätä hyväkseen ja tekevät paljon etätöitä. Erityisesti kirjoitustyö vaatii pitkiä keskeytyksettömiä ajanjaksoja, joita on usein helpompi järjestää itselle muualla kuin yliopistolla.

Yliopistoissa työskentelee myös suuri joukko tutkijoita, joilla ei joko ole työhuonetta lainkaan tai työhuone sijaitsee jossain muualla kuin oman laitoksen tiloissa. Monet tutkijat asuvat vaikkapa perhesyistä toisella paikkakunnalla kuin työskentelevät, minkä vuoksi etätyöpäivät ovat yleisiä.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne ei sitä vaadi.

Osa tutkijan työstä vaatii matkustamista tai työskentelyä muualla kuin yliopistolla. Aineiston kerääminen tai hankinta esimerkiksi arkistoissa, haastatteluja tehden tai etnografisessa tutkimuksessa tutkimuskentällä viettäen vievät tavallisesti merkittävän osan tutkijan ajasta.

Myös tutkimusvierailut toisiin yliopistoihin, jotka toisinaan ovat vaikkapa rahoituksen saamisen ehtona, tarkoittavat sitä, etteivät tutkijat työskentele ainoastaan omassa työhuoneessaan kotiyliopistollaan. Lisäksi konferensseihin, seminaareihin ja erilaisiin työryhmiin osallistuminen yliopiston sisällä tai yhteistyöverkostoissa vievät tutkijan työtä yliopiston ulkopuolelle.

Yliopiston henkilökunnan ”näkymättömyys” opiskelijan näkökulmasta johtuu varmasti osin myös siitä, että yliopiston arjessa on loppujen lopuksi vähän tilanteita, jotka tuovat yhteen perustutkinto-opiskelijoita ja tutkijoita.

Missä, miten ja miksi tutkija julkaisee?

Tutkimuksen julkaiseminen on tutkijoille ensisijainen tieteelliseen keskusteluun osallistumisen väylä. Tutkimusta ei siis käytännössä voi tehdä ilman julkaisemista. Yksikkötasolla julkaisumäärät ovat lisäksi yhteydessä yksiköiden rahoituksen saamiseen.

Viime vuosina tieteellinen julkaiseminen on enenevässä määrin mennyt avoimen tieteen periaatteiden mukaiseen suuntaan. Avoimet (open access tai lyhyesti OA) julkaisut ovat internetissä ilmaisesti kaikkien saatavilla olevia julkaisuja: sellainen on esimerkiksi suomalaisen politiikan tutkimuksen keskeinen vertaisarvioitu lehti Politiikka.

Avoimen julkaisemisen tarkoitus on edistää tutkimuksen vaikuttavuutta ja tieteen demokratisaatiota.

Julkaisukanavia on erilaisia. Hyvän kuvan erilaisista julkaisuista saa Suomen Akatemian julkaisuluettelomallista, jossa erilaiset julkaisut on luokiteltu. Karkeasti tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin, joista tieteellisten, vertaisarvioitujen julkaisujen julkaiseminen on tutkijan työn ydintä.

Tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin.

Useat suomalaiset tutkijat julkaisevat sekä kotimaisilla että muilla kielillä. Englanti on yleisesti vakiintunut tiedejulkaisemisen kieli, ja englanninkielisiä, kansainvälisiä artikkeleita arvostetaan esimerkiksi tutkimuksen rahoituspäätöksissä ja vaikuttavuuden mittareissa.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on kuitenkin olennainen arvokysymys, joka liittyy myös siihen, mille yleisölle tutkimusta tehdään.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on tärkeää yliopistojen niin sanotun kolmannen tehtävän eli yhteiskunnan palvelemisen kannalta. Tämän vuoksi tutkijat julkaisevat myös muissa kanavissa kuin vertaisarvioiduissa tiedelehdissä – vaikkakin nämä ovat nyttemmin paremmin suurenkin yleisön saatavilla.

Esimerkiksi juuri Politiikasta julkaisee nimenomaan yleistajuisia tiedeartikkeleita, joiden on tarkoitus olla akateemisia yleisöjä laajemmin saatavilla.

Suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi.

Ideana on, että tutkimustieto ei jää omaan akateemiseen kuplaansa: suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi. Julkaisukieleen liittyvät myös tieteenalakohtaiset erityiskysymykset: esimerkiksi suomen kielen tutkimusta on perusteltua julkaista myös suomeksi.

Tieteellinen julkaisuprosessi etenee tavallisesti siten, että tutkija lähettää kirjoittamansa artikkelin haluamaansa sopivaan tieteelliseen julkaisuun. Julkaisun toimituskunta käy artikkelin läpi ja lähettää sen vertaisarvioitavaksi (peer-review) tavallisesti kahdelle arvioijalle.

Arvioinnissa toinen tutkija käy läpi tekstin, esittää siihen lisäyksiä ja korjauksia ja ehdottaa toimituskunnalle joko artikkelin hyväksymistä, hyväksymistä tiettyjen korjauksien jälkeen tai hylkäämistä.

Tyypillisesti arviointiprosessi on molempiin suuntiin sokea, eli artikkelin kirjoittaja ei tiedä kuka arvioinnin tekee eikä arvioija puolestaan tiedä artikkelin kirjoittajan henkilöllisyyttä. Tällä menettelyllä pyritään siihen, että arvioinnissa arvioitavana on ainoastaan artikkelikäsikirjoituksen taso, ei tutkijan persoona tai asema.

Vertaisarviointi voi olla myös yhteen suuntaan sokeaa, jolloin arvioitsijat tietävät arvioitavan henkilöllisyyden mutta arvioitsijoiden henkilöllisyys pysyy arvioitavalle salassa. Vertaisarviointi voi olla myös kokonaan avointa.

Vertaisarviointi ja toimituskuntien työskentely on sekin tutkijoiden tekemää, näkymättömäksi jäävää työtä, josta ei yleensä makseta erillisiä palkkioita ja joka vie tutkijoiden työaikaa merkittävästikin. Ei-tieteellisessä julkaisemisessa vertaisarviointia ei käytetä.

Miten yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta kokee opettamisen merkityksen ja mitä saamme siitä irti?

Kuten yllä todettu, ideaalitilanteessa suomalaiset tutkijat opettavat ja opettajat tutkivat. Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä. Varsinkin oman erikoisalansa opettaminen mahdollistaa omien ajatustensa testaamisen ja teorian järjestämisen.

Monet tutkimukset ovat osaltaan kehittyneet kursseja pidettäessä. Varsinkin monen yliopisto-oppikirjan juuret vievät kirjoittajien pitämille kursseille.

Monet pitävät opettamisesta myös siksi, että opetustilanteet ovat mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia yliopistoyhteisön nuorempien jäsenten – opiskelijoiden – kanssa. Tärkeää on myös se, että saa olla mukana kouluttamassa uusia omasta alasta kiinnostuneita sukupolvia.

Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä.

Periaatteista huolimatta ei ole itsestään selvää, että yliopistolla pääsee opettamaan niin paljon kuin haluaa. Yliopistonlehtorit ja professorit varmasti pääsevät, mutta esimerkiksi apurahatutkijoilla on mahdollisuus opettaa vain silloin, kun heidät päätetään palkata pitämään kurssi tai luentoja tuntiopetuksena.

Yliopistoon palkkasuhteessa olevilla tutkijoilla on kaikilla velvollisuus käyttää 5 prosenttia työajastaan opetukseen.

Opettaminen voi parhaimmillaan olla siis monista syistä erittäin antoisaa. Yliopistossa työskentelevien välillä on tietysti eroja henkilöiden välillä siinä, kuinka vahvasti kukin on orientoitunut tutkimukseen tai opetukseen. Nekin, jotka ovat enemmän tutkimusorientoituneita, osallistuvat yleensä mielellään opettamiseen yllämainituista syistä.

Yliopistotehtäviin liittyvät ja tutkijasta tai opettajasta itsestään riippumattomat realiteetit saattavat kuitenkin tehdä opettamisesta raskasta. Yliopistonlehtorien ja professorien työtaakka on melkoinen, ja opetus paljon aikaa ja energiaa vievänä tehtävänä laittaa joskus kaikkien muiden velvoitteiden puristuksissa voimavarat tiukille.

Aina ei pääse myöskään vaikuttamaan siihen, mitä opettaa. Itselle tuttuja aiheita lähes jokainen opettaa mielellään, mutta joskus saattaa olosuhteiden pakosta joutua opettamaan itselleen huomattavasti vieraampia aiheita. Tällöin valmisteluun menee paljon enemmän aikaa ja motivaatio voi olla myös vaikeampi löytää.

Opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä.

Myös silloin, jos opetus koostuu standardinomaisista toistuvista massaluennoista ja sadoista tenteistä vuodesta toiseen, se voi alkaa maistua puulta.

Joskus opettamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti myös siksi, että opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä. Tämä käsitys ei ole tuulesta temmattu, joskin opetusansioita on alettu painottaa entistä enemmän erityisesti yliopistonlehtorin tehtävää täyttäessä.

Vaatiiko yliopistossa opettaminen pedagogista pätevyyttä?

Yliopistossa opettaminen ei itse asiassa vaadi samanlaista muodollista pätevyyttä kuin peruskoulussa, lukiossa, tai ammattikorkeakoulussa opettaminen, jolloin opettajan pätevyys on keskeinen osa opintoja. Tutkija pätevöityy ensisijassa tutkijaksi.

Pedagoginen osaaminen lasketaan kuitenkin usein hyödyksi, ja tutkijat yleensä käyvät joitain sitä tukevia opintoja. Nykyään moni nuori tutkija käy väitöskirjan kirjoittamisensa ohessa yliopistopedagogisia opintoja (ja täydentää niitä myöhemmin), jotka antavat lisää tietoa ja taitoa opetustilanteisiin nimenomaan korkeakouluissa.

Itse asiassa jonkintasoinen yliopistopedagoginen pätevyys alkaa olla keskeinen vaatimus avoimissa akateemisissa työpaikoissa, vaikka opetuskokemuksen arvostus tehtäväntäytöissä voi vaihdella. Yliopistopedagogiseen pätevyyteen liittyy toki muutakin kuin vain opetusta, kuten esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaamista.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu Mitä yliopiston tutkimus­henkilökunta tekee työkseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Tieteen poliittinen ohjaus lisääntyy”, uutisoitiin vuonna 2013, kun strategisen tutkimuksen rahoitusta ryhdyttiin suunnittelemaan osana tutkimuslaitosuudistusta (TULA). Uudistus synnytti kaksi uutta tutkimusrahoitusinstrumenttia, Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittaman strategisen tutkimuksen ja valtioneuvoston kanslian (VNK) tutkimus- ja selvitystoiminnan (VN-TEAS).

Kentällä tutkijoiden reaktio oli pitkälti uutisoinnin mukainen – pelättiin, että perustutkimus ajetaan maanrakoon ja hallitus poliittisine päämäärineen määrittelee sen, mitä tutkitaan. Ovatko nämä pelot käyneet toteen nyt kuusi vuotta, satoja rahoitettuja VN-TEAS-hankkeita ja 45 rahoitettua STN-hanketta myöhemmin?

Ensinnäkin täytyy todeta, että nämä kaksi instrumenttia ovat hyvin erilaisia, vaikka ne monissa keskusteluissa niputetaankin samaan koriin.

VN-TEAS-hankkeiden avulla tuotetaan tietoa päätöksenteon, tiedolla johtamisen ja toimintakäytäntöjen tueksi.

VN-TEAS-hankkeiden avulla tuotetaan tietoa päätöksenteon, tiedolla johtamisen ja toimintakäytäntöjen tueksi. Hankkeet ovat lyhyitä ja vastaavat nopeisiin tietotarpeisiin.  Kriittisesti arvioituna VN-TEAS-instrumentti edustaakin ”tiedon tilaamista”, joka voidaan nähdä yhä vakiintuneempana tapana jäsentää politiikkaa palvelevan tutkimuksen kenttää.

Strateginen tutkimus on pitkäjänteistä akateemista tutkimusta, jota toteuttavat tieteen kriteerein meritoituneet tekijät. Strategisen tutkimuksen teemat nousevat kaikille avoimen työpajatyöskentelyn kautta. Valtioneuvosto tekee teemoista päätöksen, jota valmistellessaan se kuulee muun muassa valtioneuvoston tutkimus- ja innovaationeuvostoa.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on jättänyt teema-aloitteen tähän mennessä viisi kertaa eikä yhtään STN:n ehdottamaa teema ole hylätty. Valtioneuvosto ei myöskään ole ottanut mukaan yhtään sellaista teemaa, jota STN ei olisi ehdottanut, vaikka valtioneuvosto onkin joskus täsmentänyt teeman yhteiskunnallista haastetta.  STN laatii teema-alueiden pohjalta tutkimusohjelmia, joista se päättää itsenäisesti.

Strateginen tutkimus on pitkäjänteistä akateemista tutkimusta, jota toteuttavat tieteen kriteerein meritoituneet tekijät.

Jääkö poliittinen ohjaus strategisessa tutkimuksessa siis tähän – kentältä tulleiden teemojen vahvistamiseen valtioneuvostossa? Toki strategisen tutkimuksen neuvostossa on edustettuna tiedeyhteisön ulkopuolisia tahoja, mutta poliittiseksi ohjaukseksi heidän panostaan tuskin voi kutsua.

STN-hankkeet pyrkivät myös toimimaan yhteistyössä sidosryhmiensä kanssa koko tutkimusprosessin ajan tehden transdisiplinääristä tutkimusta, eli tutkimusta, missä eri tieteenalat sekä myös akatemian ulkopuoliset toimijat osallistuvat tutkimusprosessiin. Tällaiselle tutkimukselle on kehittymässä tieteellisesti hyväksytyt lähestymistavat ja menetelmät.

VN-TEAS-teemat puolestaan tulevat suoraan ministeriöiltä, joiden edustajat istuvat myös hankkeiden ohjausryhmissä. Ohjausryhmä seuraa ja ohjaa hanketta sen koko toteutuksen ajan. Se vastaa myös hankkeiden laadunvarmistuksesta ja voi tehdä perustellun esityksen valtioneuvoston kanslialle hankkeen lopputulosten julkaisematta jättämisestä.

Tapauksissa, jolloin ministeriö ei ole tyytyväinen selvityksen lopputulokseen, se voi esimerkiksi laatukriteereihin vedoten todeta, että ei hyväksy hankkeen lopputulosta. Voidaankin oikeutetusti kysyä, onko ”tutkimus” puolueetonta, jos tiettyihin intresseihin sitoutuneet toimijat, kuten useissa tapauksissa ministeriöiden edustajat, pääsevät päättämään siitä, milloin tulokset ovat kunnossa.

Tämä lienee suhteellisen lähellä poliittista ohjausta. On myös olemassa riski, että etenkin hankkeisiin paljon osallistuneet tutkijat sensuroivat itseään, kun he tunnistavat, millaiset rajaukset ovat näissä hankkeissa soveliaita.

Onko tutkimuksen laatu kärsinyt?

TULA-uudistusta arvioinut VN-TEAS-hanke kysyy, oliko uudistuksen odottamaton vaikutus se, että konsultit ja ajatushautomot ovat lisääntyneet tiedontuottajina.

STN-hankkeiden kohdalla tämä on toteutunut osittain. Tutkijat arvioidaan tieteellisten meriittien mukaan, mutta STN:n vuorovaikutus-vaatimuksen myötä ovat syntyneet tutkimuksen vuorovaikutustyön markkinat. STN-hankkeilta vaaditaan tutkimuksen vuorovaikutussuunnitelma ja -työpaketti, jossa kerrotaan, keitä ovat hankkeen sidosryhmät ja miten vuorovaikutus heidän kanssaan toteutetaan.

Näillä markkinoilla vahvoilla ovat ajatushautomot ja konsulttifirmat etenkin silloin, jos tutkijat itse eivät omaa kokemusta ja osaamista transdisiplinäärisestä tutkimuksesta. Kuitenkin STN-hankkeista on tullut haluttuja ja tiedeyhteisössä arvostettuja tutkimushankkeita, joissa tuotetaan tietoa tieteellisen tutkimuksen kriteerien puitteissa.

STN:n vuorovaikutus-vaatimuksen myötä ovat syntyneet tutkimuksen vuorovaikutustyön markkinat.

Leena Gonzales ja Eriikka Oinonen toteavat analysoidessaan VNK:n selvityksiä tiedonkäytön lisäämisestä päätöksenteossa, että hallituksen tilaamaa eli hallituspoliittisesti relevanttia tietoa tuottavat etupäässä konsultit ja sektoritutkimuslaitosten kehittäjät. VN-TEAS-hankkeiden toteuttajina voi olla henkilöitä, joilla ei ole tutkijakoulutusta ja vankkaa tutkijataustaa. Hankkeet eivät olekaan yliopistomaailmassa haluttuja, osaksi niiden lyhyen keston ja tarkkaan sanellun toimeksiannon vuoksi.

VN-TEAS-hankkeiden lopputuote eli raportti ei käy läpi tieteellisen käytännön mukaista vertaisarviointia. Vertaisarviointi on todettu vaikeaksi hankkeiden aikataulun ja suuren määrän vuoksi.

Laadunvarmistuksesta vastaa ohjausryhmä, joka koostuu ministeriöiden edustajista, joilla ei välttämättä ole tutkijakoulutusta ja joiden voi olla vaikeaa säilyttää riittävä puolueettomuus – erityisesti, jos tutkimus arvioi kriittisesti heidän edustamaansa toimintakenttää. Keskusteluja on tosin käyty siitä, että VN-TEAS-hankkeille tehtäisiin pistokokeena tieteellistä arviointia.

VN-TEAS hankkeiden kohdalla ei siis voida puhua tieteellisestä tutkimuksesta. Tämä lienee selvää tutkijoille, jotka hankkeita toteuttavat, mutta ei niinkään suurelle yleisölle tai myöskään kaikille ministeriöiden edustajille.

Mitä on saatu ja opittu?

Kumpikin instrumentti puolustaa paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka epäkohtia on havaittu. Tutkitun tiedon tarve yhteiskunnassa ja päätöksenteossa ei ole kadonnut vaan päinvastoin lisääntynyt ongelmien muuttuessa yhä monimutkaisimmiksi.

TULA-uudistusta arvioineen hankkeen mukaan  sekä STN- että VN TEAS -instrumentit ovat mahdollistaneet ja lisänneet tutkimuksen yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Raportissa todetaan, että ”tutkijayhteisöjen, julkishallinnon, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välinen yhteistyö on monipuolistunut”.

VN-TEAS-hankkeilla on oma roolinsa nopean täsmätiedon tuottajana.

Kokonaisuutta tarkastellen VN-TEAS-hankkeilla on oma roolinsa nopean täsmätiedon tuottajana. Instrumentti on vastaus tiedepoliittisen ilmapiirin mukaiselle ”tiedon tilaamiselle” joka huomioi erityisesti valtionhallinnon tarpeita. Kyse ei olekaan perinteisessä merkityksessä ymmärretystä tieteellisestä tutkimuksesta, vaan omanlaisestaan formaatista.

Ensimmäiset STN-tutkimushankkeet ovat juuri päättymässä ja niiden vaikuttavuuden arviointi on käynnistynyt. Vaikka niiden laajemmasta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on hankala vielä sanoa mitään, ainakin strateginen tutkimus on synnyttänyt uudenlaista akateemista osaamista ja kehittänyt tutkijoiden asiantuntijuutta. Hankkeet jalostavat transdisiplinäärisiä tutkijoita, jotka osaavat käyttää uusia vuorovaikutteisia tiedon yhteistuotannon tutkimusmenetelmiä tutkimuksen tekemisessä.

Kaisa Korhonen-Kurki on ympäristöpolitiikan dosentti, joka toimii strategisen tutkimuksen ohjelmajohtajana sekä tutkijana ja tutkimuskoordinaattorina Helsingin yliopistossa ja on toiminut tutkijana ja toteuttajana VN-TEAS-hankkeessa.

Julkaisu Mitä on tutkimuksen strateginen tai poliittinen ohjaus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkijan identiteetti elää ja muuttuu paitsi yksittäisen tutkijan oman uran myötä mutta myös tutkimusympäristön muuttuessa. Ehkä juuri politiikan tutkija on herkkä huomaamaan tällaisia muutoksia, kuten Politiikasta-lehden julkaisema aiempi juttusarja politiikan tutkijoiden kokemuksista antoi ymmärtää.

Kutsuimme viisi tutkijaa keskustelemaan tutkijan roolista ja identiteetistä muuttuneessa ja edelleen muuttuvassa maailmassa. Näkemyksiään kertovat vastaava päätoimittajamme Mikko Poutanen, professori Hiski Haukkala Tampereen yliopistosta, tutkimusprofessori Monica Tennberg Lapin yliopistosta, yliopistonlehtori Hannes Peltonen Tampereen yliopistosta ja tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen Turun yliopistosta.

Tutkijoiden urapolut ja siten roolit ja identiteetit ovat erilaisia. Politiikan tutkijan uravaiheisiin voi kuulua erilaisia asiantuntijarooleja, joissa työskennellään läheisesti vaikkapa valtionhallinnon kanssa, perinteisempiä tutkimus- ja opetustehtäviä tai epävarmuuden ympäröimiä lyhytaikaisia projekteja.

Kokemukset tutkijana toimimisesta ovat osin yhteneviä, mutta ne myös eroavat toisistaan. Näistä eroista ja yhteneväisyyksistä voidaan ammentaa näkemystä siitä, miten tutkijan identiteetti muodostuu paitsi jokaisen tutkijan omalla kohdalla myös laajemmassa, aikaan sidotussa kontekstissa, jossa suomalaisen korkeakoulutuksen kenttä on muuttunut tulospainotteisemman ja strategisesti ohjaillumman rahoitusmallin ja yliopistouudistuksen myötä.

Kun ajatellaan muutosta tutkijan roolissa lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä, mitä tutkijan identiteetti merkitsee?

Hiski Haukkala: ”Ennen kaikkea tutkijuus tarkoittaa minulle älyllistä itsenäisyyttä ja autonomiaa. Paavo Haavikko aikoinaan totesi, että ainoa tapa olla toimissaan vapaa on olla taloudellisesti riippumaton, toisin sanoen riittävän varakas, jotta ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja antaa niiden vaikuttaa haitallisesti tai rajoittavasti omaan toimintaan.

Tutkijan identiteetilläni olen koettanut rakentaa jotakin samanlaista: rohkeutta ja tiedollista ja taidollista pohjaa ajatella ja argumentoida itsenäisesti ja siten toimia tässä maailmassa mahdollisimman omaehtoisesti ja autonomisesti.”

Monica Tennberg: ”Olen toiminut tutkimustehtävissä vuodesta 1989 lähtien eikä minulla muuta ammatillista identiteettiä olekaan. Pienessä pohjoisessa yliopistossa tutkijuus merkitsee tilaa ja mahdollisuutta ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.

Tutkijana oleminen on toki merkinnyt uran eri vaiheissa erilaisia asioita ja niiden yhdistelmiä – tutkimusta, opetusta ja ohjausta, projektityötä, esiintymisiä erilaisille yhteisöille, tiedeviestintää monin tavoin sekä rahoituksen hakua.”

Hannes Peltonen: ”Saattoi olla Kahlil Gibran, tai saattoi olla joku muu, joka totesi, että on jäänyt vain kerran sanattomaksi: silloin kun häneltä kysyttiin, kuka hän on. Ainakin itse ymmärrän tämän niin, että kysymys identiteetistä ei ole ehkä niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa ensisilmäykseltä. Me emme kävele jotkin laput otsassamme, eivätkä identiteetit ole meissä itsessämme, vaan ne rakentuvat ja ovat osa sosiaalista maailmaa.

Saatan olla platonilainen siinä mielessä, että ajattelen, että emme ’omista’ itseämme vaan olemme syntyneet, kasvaneet ja elämme joissakin yhteisöissä, ja täten myös identiteettimme muokkautuvat osana noita yhteisöjä. Huomaa monikko. Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.

”Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.”

Jos puhutaan tutkijan identiteetistä, tällöin viitataan tutkijayhteisöön, mutta mihin tutkijayhteisöön? Tutkijalla niitäkin on monia; tutkijat ovat jäseniä useissa eri yhteisöissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Omalla kohdallani toisin myös esiin sen, että en ole ainoastaan tutkija, vaan tutkijuus on yksi osa yliopistonlehtorin tehtävääni Tampereen yliopistossa.

Tuohon tehtävään kuuluu monia muitakin osa-alueita ja yhteisöjä, jotka myös määrittävät identiteettiäni, enkä ole varma siitä, että tutkijuus on välttämättä keskeisin tai määrittävin tekijä, vaikka teenkin tutkimusta mahdollisimman paljon.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijuus näyttäytyy minulle osittain henkilökohtaisena ominaisuutena: se on sitä, että tunnustaa itselleen, että oma tietämys on vajavainen ja haluaa oppia ymmärtämään maailmaa aina vielä hieman enemmän.

Käytännössä tutkijuus on ulkoa annettu ja opittu muotti. Tohtorikoulutus ja yliopistoyhteisö opettavat, kuinka tutkijan tulee ajatella ja työskennellä tieteellisesti ja eettisesti. Tämä on olennainen osa tutkijaksi kasvamista. Mutta tänä päivänä ulkoa annettu malli sisältää myös ongelmallisia elementtejä.

Malli pyrkii kertomaan, millä Julkaisufoorumin tasoilla tutkijan tulee julkaista tutkimustaan, ja kehottaa olemaan jatkuvasti huolissaan julkaisuluettelon pituudesta ja sitaatioindeksin suuruudesta.

Koen, että tällainen ulkoinen paine toteuttaa tutkijuutta ’oikein’ ja ’strategisesti’ on suuri etenkin uran taitekohdissa, esimerkiksi siirryttäessä tohtorikoulutettavan positiosta tutkijatohtoriksi.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen uravaiheeltani nuori tutkija – väitellyt vasta vuonna 2018 – en voi oikeastaan puhua tutkijan identiteetistä omalta kohdaltani kuin lyhyellä tähtäimellä. Yleisesti ottaen sanoisin, että tutkijana toimiminen on itselleni tietynlainen velvollisuus toimia ja esiintyä ajattelun ammattilaisena.

Koen että etenkin nuoren tutkijan identiteetissä törmäävät vanhan sivistysyliopiston ideaalit, eli Hiskin mainitsemat älyllinen itsenäisyys ja autonomia, sekä toisaalta melko vahva vähintäänkin epäsuora ohjaus tuottaa ja kilpailla ulkoa asetettujen raamien puitteissa. Koen tältä osin tutkijan identiteetin nykyisen kehityssuunnan vähän ristiriitaiseksi.”

Kansainvälisyys on läsnä tutkimuksessa ja yliopistoissa, kuten on myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Suomalaisen tutkijan identiteetti on entistä vähemmän sidottu kansallisuuteen, koska kansainvälisyyttä odotetaan akateemisessa toiminnassa, mikä näkyy esimerkiksi liikkuvuuden vaatimuksissa.

Kansallisen ja kansainvälisen erottelussa ei ole järkeä, kun monen tutkijan työskentelykumppanit toimivat merten takana, projektikokoukset vedetään Skypellä ja julkaisut tähdätään kansainvälisiin huippulehtiin. Tietysti tämä on myös aika itsestään selvää, kun puhutaan kansainvälisten asioiden tai politiikan tutkimuksesta – vihjehän löytyy jo nimestä.

Samaan aikaan on esitetty huolia siitä, että suomenkielinen tutkimus vähenee juuri kansainvälisyyden – englannin lingua franca -aseman – takia. Etenkin julkisten yliopistojen tutkijoilla voidaan nähdä olevan suoranainen velvollisuus osallistua kotimaassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten tutkija voi sovittaa roolinsa ja identiteettinsä kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä? Miten työskentely ulkomailla tai kansainvälisissä verkostoissa on muuttanut näkemyksiänne tutkijaidentiteetistänne tai -roolistanne?

Mikko Poutanen: ”Koska olen itse opiskellut tai työskennellyt pääasiassa englanninkielisesti vuodesta 2001 lähtien, näen oman ammattilaisidentiteettini kansainvälisenä. Kirjoitan yhdessä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin tutkijoiden kanssa, mutta täytyy kyllä huomata, että kontaktini ovat äärimmäisen keskittyneitä angloamerikkalaiselle linjalle. Toimin kansainvälisesti mutta oikeastaan aika rajatussa kontekstissa.

Kannan ihan aitoa huolta suomenkielisen julkaisemisen asemasta, koska itse olen nuorena tutkijana malliesimerkki siitä, että kuluttaisin artikkelin kielenhuoltoon tarkoitetut rahat todennäköisemmin suomen- kuin englanninkielisen artikkelin tarkastuttamiseen!”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tavallaan jaottelu kansallisen ja kansainvälisen välillä on keinotekoinen. Tiede on väistämättä kansainvälistä ja ylirajaista. On hankala kuvitella sellaista aihetta, jota voisi tutkia täydellisessä kansallisessa tyhjiössä ilman ulkopuolelta lainattuja ideoita, teorioita ja metodeja.

Kokonaan toinen asia on sitten yleisö, ja tähän liittyy myös kysymys työn kielestä. Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti: missä aiheen ja menetelmien keskustelua käydään, missä tutkimuksella on erityistä merkitystä ja vaikuttavuutta ja mihin kontekstiin tutkija haluaa keskustelua viedä.

”Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti.”

Mitä tulee kansainvälisyyteen ja liikkuvuuteen, ne eivät ole yksi ja sama asia. Liikkuvuus tuntuu olevan nuorelle tutkijalle suorastaan elinehto, jotain, mitä urakehitys ja tietyt rahoitusinstrumentit vaativat. Liikkuvuudessa on paljon positiivisia puolia, yhteistyöverkosto kasvaa ja oppii uutta.

Mutta jos liikkuvuudesta tehdään uralla etenemisen tai rahoituksen hakemisen edellytys, seurauksena on se, että erilaisissa elämäntilanteissa olevat tutkijat eivät enää ole samalla viivalla.”

Hannes Peltonen: ”En tee tutkimusta passillani, joten tämä kysymys on ainakin itselleni hieman vieras. Tieteen tekeminen ei ainakaan omasta mielestäni riipu siitä, mikä on tutkijan kansalaisuus. Toki jokainen tutkija on osa jotakin kansallista järjestelmää, mutta ainakin minulle olisi vierasta ajatella, että jollakin lailla ’sovitan’ itseäni kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä.

Verkostoissani on ihmisiä, tutkijoita, joilla nyt vain sattuu olemaan jonkin tietyn maan kansalaisuus. Tärkeämpää kuin passi on se, että on jotakin mielenkiintoista sanottavaa tai jaettavaa muiden kanssa. Toki on huomattava, että kokemus eri maista, kulttuureista ja ihmisistä on rikastuttavaa, ja sillä on oma vaikutuksensa myös tieteen tekemiseen ja tutkimukseen perustuvaan opetukseen.

En kuitenkaan pysty erottamaan näitä omia kokemuksiani ’itsestäni’, koska ne ovat muokanneet minua tutkijana, tieteentekijänä ja opettajana.”

Monica Tennberg: ”Oma erikoisalani eli arktinen tutkimus on luonteeltaan sekä kansainvälistä että kansallista, joten näiden erottelu ei ole järkevää. Kansainvälinen, monitieteinen yhteistyö arktisissa hankkeissa on keskeinen osa työtäni ja varsin arkipäiväistä toimintaa. Minulla saattaa olla kolmekin Skype-kokousta päivässä eri tahojen kanssa.

Kansainvälisyys on myös arkipäiväistä minulle toisella tapaa. Työskentelen Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jonka henkilöstö on kansainvälistä (10–12 kansallisuutta edustettuna) ja työskentelykielemme on englanti. Kansainvälisyys voi siis olla hyvinkin kotikutoista.”

Hiski Haukkala: ”Oman urani aikana suomalainen tutkimuskenttä on kansainvälistynyt voimakkaasti. Kansainvälisyydestä on tullut luonteva osa työtä ja toimintakenttää, eikä se enää ole mikään erityinen ansio tai erikoisuus, paremminkin relevantin tutkimuksen ja toiminnan ennakkoehto. Tämä on tervetullutta kehitystä, sillä hyvä ajattelu ei kehity umpiossa.

Samalla tunnen kasvavaa huolta suomen kielen asemasta elävänä sivistyksen, opetuksen ja tieteen kielenä. Suomen kielen ja siten myös suomalaisen mielen raivaaminen kansainvälisen ajattelun tasolle ja paikoin jopa sen huipulle on ollut huikea saavutus pieneltä kansakunnalta. Tätä saavutusta ja ylipäätään kykyämme ajatella ja muodostaa uusia ajatuksia suomen kielellä meidän tulee varjella.

Hyvästä esimerkistä käy suomen kielen aseman jatkuva heikentyminen KATSEn konferensseissa: ei mielestäni ole liikaa vaadittu, että kukin edes kerran kolmessa vuodessa kirjoittaisi jotakin suomeksi. Itse asiassa esitän haasteen, että näin jatkossa olisi. Samalla saataisiin tervetullut suolapulssi materiaalipulasta kärsivää suomenkielistä julkaisutoimintaa elvyttämään.”

Toinen kansainvälisyyden ohella painotettu seikka etenkin rahoitushakemuksissa on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkijan edellytetään aktiivisesti tuovan tutkimustietoaan esille.

Tutkimustiedon kysyntä esimerkiksi valtionhallinnossa tuntuu kasvaneen samoin kuin niin sanottujen policy advisory -roolien merkityskin. Mitä annettavaa tutkijoilla on esimerkiksi valtionhallinnolle, ja millainen se suhde oikein on?

Hiski Haukkala: ”Tutkimuksen ja politiikan teon välinen suhde on jännitteinen, usein hankalakin. Se on tätä sekä oikeista että osin vääristä syistä. Tutkimuksen lähtökohtainen kriittisyys luo jännitteen maailmoiden välille ja näin pitää ollakin.

Olen toiminut paljon yhteistyössä virkamiesten kanssa ja ollut itsekin sellainen. En usko, että virkamies tai edes poliitikko kritiikistä sinänsä hermostuu, mutta jos syntyy vaikutelma, että kritiikki ei edes pyri ymmärtämään politiikan tekijän vaikuttimia ja pyrkimyksiä, voi reaktio olla toisenlainen.

Itse pidän maailmojen välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia rikastavana ja tärkeänä. Oma ratkaisuni, osittain sattumien mahdollistama sellainen, on ollut laipioida urani yhtäältä politiikkarelevanttiin toimintaan ja sitten omaehtoisempaan akateemiseen tutkimustoimintaan. En ole ehkä aivan urani alkuvuosia lukuun ottamatta pyrkinyt tekemään erityisen politiikkarelevanttia tutkimusta, vaan olen ajatellut, että asiantuntemukseni suodattuu diffuusimmin vuorovaikutuksen ja oman suoremman toimintani kautta.

Suoraan sanoen en itse koe VN-TEAS-tyyppistä tilaustutkimusmallia toimivaksi ratkaisuksi vuorovaikutukselle. Päinvastoin, koen sen ongelmalliseksi tieteen keskeisen arvon, vapauden, kannalta. Sen sijaan toivoisin, että muunlainen hyvähenkinen vuorovaikutus maailmoiden välillä parantuisi.

Tämän tulisi pitää sisällään ’sarana-funktion’ sujuvoittamisen suuntaan ja toiseen. Tällä olisi varmasti etenkin Suomen-kaltaisessa pienessä maassa suotuisa vaikutus sekä poliittisen päätöksenteon että sitä koskettelevan tutkimuksen laatuun.”

Monica Tennberg: ”Olen ollut mukana hankkeissa, joissa on rahoittajan toiveita noudattaen laadittu kunnianhimoisia suunnitelmia tiedeviestinnän ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen. Ja niitä on toteutettukin suunnitelmien mukaisesti.

Olen kuitenkin pettynyt, jos suoraan asian ilmaisen, vastapuoleen. Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.

”Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.”

En näe siis itseäni jatkossa soittamassa puhelimella kansanedustajille, kuten eräs viestintäkonsultti hankkeen pakollisessa koulutuksessa ehdotti toimivaksi tavaksi saattaa tutkimustietoa päättäjille.”

Hannes Peltonen: ”Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhutaan paljon, mutta ainakin minusta vaikuttaa siltä, että tuota keskustelua käydään kovin lyhyen aikajänteen varjossa. Oma tärkein ’yhteiskunnallinen vaikuttamiseni’ koskee opetustani.

Jos minun pitää mainita yksi asia, jonka luulen olevan toimintani merkittävin anti, se on se, että autan itseäni nuorempia sukupolvia ajattelemaan kriittisemmin tuon käsitteen rakentavassa merkityksessä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa tietoa, mutta lähes yhtä tärkeää on jakaa sitä. Tämä voi tapahtua vaikkapa luentosaleissa, valiokunnissa tai osallistumalla julkiseen keskusteluun. Työpaikallani on ohjenuorana, että silloin kun tutkijalla on annettavaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun, niin silloin siihen myös osallistutaan.

Tutkijalla on kuitenkin koulutuksensa puolesta taito ajatella kriittisesti, nähdä laajoja asiayhteyksiä ja perustaa lausuntonsa tutkittuun tietoon, joten kärjistäen voisi sanoa, että tutkijalla on jopa jonkinasteinen moraalinen velvollisuus osallistua ja vaikuttaa.”

Mikko Poutanen: ”Itse uskon voimakkaasti tutkimustiedon merkitykseen yhteiskunnassa ja yleistajuisen tiedejulkaisemisen demokraattiseen voimaan, enkä siis ainoastaan oman vastuutehtäväni takia. Parasta, mitä tutkija voi tarjota yhteiskunnalliseen keskusteluun, on näkökulmia, jotka voivat paaluttaa jonkinlaista ymmärrystä faktatiedosta, vaikka lopullista totuutta tiede ei annakaan.

Tutkimustieto voi parhaassa tapauksessa laajentaa muutoin julkisessa keskustelussa kapeaksi jäänyttä poliittista mielikuvitusta yhteiskunnallisten asioiden tilasta ja mahdollisista ratkaisuista.”

Mitä enemmän tutkijat tulevat esiin julkisuudessa tutkimustiedon kanssa, sitä vihamielisemmin jotkut suhtautuvat tutkijoiden käsitettyyn puolueellisuuteen. Tästä on nähty esimerkkejä paitsi vähättelevänä valtiojohdon kommentteina mutta myös tutkijoita vastaan suunnattuna suoranaisena vihapuheena.

Tuntuu siltä, että tutkijalta vaaditaan kohtuutonta puolueettomuuden tai neutraaliuden ylläpitämistä jopa tilanteissa, joissa tutkimustulokset puoltavat normatiivisia lausuntoja esimerkiksi harhaanjohtavasta poliittisesta puheesta. Miten tutkija voi suhteuttaa roolinsa ainakin näennäisesti polarisoituvassa maailmassa?

Mikko Poutanen: ”Tässä ollaan mielenkiintoisella tavalla keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden auktoriteetin kyseenalaistamisen äärellä. Yliopistot instituutioina asetetaan samaan sarjaan politiikan ja median kanssa toimijoina, joiden toiminta nähdään jotenkin puolueellisena, vähintään vallitsevan tilanteen kannalta.

Tiedettähän haastetaan lähtökohtaisesti sen sisältä: tiedeyhteisö pyrkii aktiiviseen itsereflektioon ja kohti parempaa ymmärrystä korjaavien liikkeiden kautta. Emme ole niin tottuneita sen ulkopuolelta tuleviin haasteisiin. Uskon, että tiedeyhteisö tukee pääosin omiaan vihapuheen edessä, kuten kuuluukin, mutta tuntuu siltä, että emme oikein kykene artikuloimaan omaa asemaamme selkeästi.

Mietin usein itsekin, että onko yliopisto kuin huomaamattaan asemoitunut puolustamaan jotenkin teknokraattista yhteiskuntajärjestystä.

Kuitenkin haluan korostaa, että nuorena tutkijana koen väitteet elitistisistä norsuunluutorni-tutkijoista absurdeiksi. Politiikasta-lehden entinen päätoimittaja Johanna Vuorelma totesi hiljattain Helsingin Sanomien jutussa, että määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille arkipäiväistä – kuten se on monelle muullekin.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Alkuvuodesta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kritisoitiin sitä, että tieteen teosta on tullut julkisuuspeliä ja yksinkertaistavaa twiittitiedettä. Tutkijat ramppaavat mediassa antamassa lausuntoja oman spesifin tutkimusaiheen liepeiltä, eivät sen ytimestä, ja kirjoittajan mukaan sitten ’kun näiden ”dosenttien” lausunnot osoittautuvat vääriksi, tieteen uskottavuus kärsii.’

Tässä kirjoituksessa oli paljon sulateltavaa. Mikä alkoi aiheellisena huolena – tieteellisen tiedon esittäminen yksinkertaistetusti ja huomiohakuisesti – päättyi mediassa esiintyvän tutkijan pätevyyden ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiseen. Väittäisin, että tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on nimenomaan tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja että tutkijat yleensä suoriutuvat tästä tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.

”Tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja tutkijat yleensä suoriutuvat tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.”

Henkilökohtaisesti kannatan vaatimusta, että tutkijan tulisi pyrkiä esiintymään mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti. Se ei tarkoita sitä, etteikö voi osoittaa ongelmakohtia tai sanoa ääneen, jos data antaa selkeitä suuntaviivoja ja siitä voi johtaa politiikkasuosituksia.”

Hannes Peltonen: ”Kysymys sisältää osin ongelmallisen asetelman. Ei ole olemassa jotakin täysin neutraalia ja objektiivista puhetta. Lisäksi eri kieliopit pakottavat meidät ilmaisemaan asioita ja itseämme vain tietyillä tavoilla. Sama koskee tutkimusta.

Mikään tutkimus ei ole ’neutraali’ tai ’objektiivinen’ jossakin universaalissa ja ajattomassa merkityksessä, vaikka näin ehkä opetetaan tai annetaan ymmärtää. Valintoja ja tulkintoja tehdään aina, ollaan sitten tekemisissä kuvien, sanojen tai numeroiden kanssa. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että mikä vain voi olla mitä vain.

Joidenkin tutkimusaiheiden kanssa on suurempi riski, että muutkin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita työn tuloksista. Tuo kiinnostus ei ole aina mairittelevaa, vaan se voi johtaa valitettavasti jopa vaarallisiin kanssakäymisiin. Oman integriteettinsä vuoksi tutkijan tulee perustella väittämänsä hyvin. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa vaikuttaa siihen, miten muut tulkitsevat hänen esille tuomiaan asioita tai kuinka he niihin reagoivat, eikä täten kannata olla naiivi.

Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää minkään mahdollisen vihapuheen tai muun aggression oikeutuksena. Pidän rohkeina niitä tutkijoita, jotka uskaltavat tarttua arkoihin aiheisiin eivätkä jätä työnsä tuloksia pöytälaatikkoon tai vain samaa tutkivien tietoisuuteen.”

Monica Tennberg: ”En ole ollut kovinkaan paljon julkisuudessa enkä ole törmännyt vihapuheeseen ainakaan tähän mennessä. Pikemminkin näen ongelmana arktisen tutkimuksen piirissä, että julkisuus kohdistuu ja erityisesti media kiinnostuu eksoottisista arktisista ilmiöistä ja nostaa niitä esiin arkipäiväisten mutta vaikeiden ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvien kysymysten kustannuksella. Mediassa myös esitetään joskus arktisista yhteiskunnallisista kysymyksistä varsin yksinkertaistettuja näkökulmia.”

Hiski Haukkala: ”Tutkijan tulee puhua siitä, minkä hän tuntee. Parhaiten hän voi tuntea sen, mitä on tutkinut tai ainakin pitkään ja järjestelmällisesti muutoin pohtinut tai harrastanut. Minusta rohkein ja samalla tärkein lause, minkä asiantuntija voi julkisuudessa sanoa, on ’en tiedä’. Itse tunnen automaattisesti vetoa asiantuntijuutta kohtaan, joka ymmärtää ja tarvittaessa myös artikuloi rajansa. Pyrin itse tuomaan nämä rajat omassa toiminnassani aktiivisesti esiin.

Olen kokenut median asiantuntijoihin kohdistuvan tyylin tai logiikan muuttuneen oman urani aikana merkittävästi. Kokemukseni on, että aiemmin oli helpompi tunnistaa itsensä ja sanomansa median lopputuotteista. Nykyään moni media on saalistavampi: haetaan kohua tai klikattavaa otsikkoa asiantuntijankin sanomisista.

Lähtökohtaisesti tutkijan mielipiteet ovat vain mielipiteitä siinä missä muutkin, mutta pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajassa taaksepäin katsoen asiantuntijoilla on asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa keskivertoa huomattavasti paremmat edellytykset kontekstualisoida ja kommentoida asioita (sen sijaan ennustamisen suhteen asiantuntijoiden rekordi ei ikävä kyllä ole kovin hyvä).

Normatiivisten kantojen ottaminenkin voi tulla kyseeseen, mutta silloin tutkijan täytyy hyväksyä se, että hän asettuu mahdollisesti kovallekin kritiikille alttiiksi. Ihmiset eivät enää tunne asiantuntijoita kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin ehkä aiemmin, tai ainakin kynnys tarttua asioihin, pahimmillaan jopa henkilöihin, on laskenut. Ylipäätään keskustelukulttuurimme vaatisi ryhtiliikettä: ihmisiä pitää aina kunnioittaa, vaikka näkemyksistä ei oltaisikaan samaa mieltä.”

Suomessa korkeakoulutuksella on jo pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, ja silloin tutkijan identiteetti, joka on rakentunut parikymmentä vuotta sitten, saattaa ymmärrettävästi olla melko erilainen kuin identiteetti, johon nuori tutkija on kasvanut 2010-luvulla tai kasvaa 2020-luvulla.

Esimerkiksi vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta seuranneet muutokset muokkasivat paitsi korkeakoulujen roolia ja identiteettiä, myös tutkijoiden roolia ja identiteettiä, mutta kenties tavoilla, joita oli välittömästi vaikea artikuloida.

Voidaanko näin kymmenen vuoden jälkeen jälkiviisaina havainnoida joitain muutoksen keskeisiä piirteitä? Ja miten oma tutkijan identiteettinne suhtautuu yhtäältä vanhempiin ja toisaalta nuorempiin tutkijapolviin? Millaisia rooleja huomaatte omaksuvanne tässä suhteessa?

Hiski Haukkala: ”Ihminen on aina aikansa ja paikkansa, kulttuurisen kontekstinsa tuote tai ainakin sen heijaste. Oma sukupolveni oli ensimmäinen EU-sukupolvi. Ei liene liioiteltua sanoa, että lähes koko minun sukupolveni ura on kulkenut EU:n merkeissä.

EU on muokannut yksittäisten urien lisäksi koko suomalaista yliopistokenttää. Tutkintorakenteita on muokattu Bolognan prosessin myötä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt ja jatkuu edelleen voimakkaana. Myös laajempi taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros on vaikuttanut: Yliopistojen taattua perusrahoitusta on karsittu ja tilalle on tullut kilpaillun ja lyhytkestoisemman rahoituksen merkityksen voimakas kasvu.

Myös yliopistoihin asetetut odotukset ja vaatimukset ovat kasvaneet: halutaan nopeampaa ja suurempaa tai suorempaa vaikuttavuutta. Johtamiskulttuuri niin ikään on muuttunut. Moni kokee nämä muutokset Juha Siltalaa lainatakseni ’työelämän huonontumisen lyhyenä historiana’.

”Koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia.”

Silti kaikki on suhteellista ja itse paljon muita töitä tehneenä koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia. Ja nämä ovat mielestäni yliopiston ja tutkijan ydintehtävät ja jopa velvollisuudet kansa- tai ihmiskunnan edessä: ajatella, tutkia, oppia ja opettaa relevantteja asioita.

On selvää, että toisten rahoilla toimiessaan yliopistoväki ei voi koskaan relevanssin kriteereitä täysin omaehtoisesti asettaa, mutta olisin valmis antamaan paljon nykyistä suuremman työrauhan ja resursoinnin yliopistoille. Mielenkiintoisesti toimintani hallinnossa on tehnyt minusta aiempaa radikaalimman tieteen vapauden suhteen.”

Monica Tennberg: ”En sitä aloittaessani tiennyt, mutta nyt tiedän, että oma tutkijanurani alku osui aika hyvään aikaan. Aloitin työt assistenttina Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuonna 1992 ja työt ovat siitä lähtien jatkuneet keskeytyksettä.

Tosin vakinainen työntekijä minusta tuli vasta vuonna 2011 eli lähes 20 vuoden työuran jälkeen. Kun seuraan nuorempien kollegojen tilannetta, huomaan, että urapolut eivät ole lainkaan niin suoria ja ongelmattomia kuin ennen.

Työ saattaa koostua erilaisista tutkimus-, opetus- ja projektitehtävien jaksoista työttömyysjaksojen lisäksi. Ymmärrän hyvin, että tässä tilanteessa nuorempi sukupolvi miettii uramahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.”

Hannes Peltonen: ”Tässä yhteydessä lienee hyvä kerrata lyhyesti oma akateeminen urani. Lähdin 1990-luvun loppupuolella opiskelemaan Sussexin yliopistoon, vietin vuoden Konstanzin yliopistossa ja viimeistelin BA-tutkintoni Brightonissa. MA-tutkintoni suoritin Aberystwythissä, minkä jälkeen tein väitöskirjani Firenzessä European University Institutessa. Italiasta siirryin Etelä-Koreaan, jossa olin Assistant Professor -nimikkeellä kahdessa arvostetussa yliopistossa. Vuonna 2011 muutin Soulista Rovaniemelle toimiakseni yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

Täten suomalainen yliopistomaailma on tullut minulle läheisesti tutuksi vasta tuon yliopistolakiuudistuksen jälkeen, kun taas oma käsitykseni tutkijuudesta, akateemisesta maailmasta ja yhteisöstä ja näiden toiminnasta on muokkautunut monien eri yliopistojen ja akateemisten yhteisöjen kautta puhumattakaan siitä epäsuorasta vaikutuksesta, joka juontuu muiden kokemusten oppimisesta. Muut voivat siis paremmin vastata kysymykseen suomalaisesta yliopistomaailmasta ja sen muutoksesta viime vuosikymmenien aikana.

Minulle itselleni on muodostunut välittömiä suhteita varttuneempiin tutkijoihin, ja he ovat olleet valmiita antamaan omaa aikaansa esimerkiksi tekstieni kommentoimiseen. Yleisesti allekirjoittaisin osin eteläkorealaiseen kulttuuriin liittyvän käsityksen siitä, että (sosiaalisesti) vanhemmilla on tietynlainen velvollisuus huolehtia (sosiaalisesti) nuoremmista. Tosin en jaa tuohon kulttuuriin kuuluvaa valta-asetelmaa, ja olenkin kannustanut itseäni nuorempia tutkijoita olemaan itsenäisiä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Vuonna 2016 Oulussa vaihdoin kuulumisia nyt emeritusasemassa olevan professorin kanssa. Väitöksestäni oli kulunut noin vuosi ja puhe kääntyi kuin itsestään kipuiluuni lyhyiden työpätkien, kilpailun ja epävarmuuden kanssa. Tästä keskustelusta opin, että samojen asioiden kanssa on painittu ennenkin.

Ilmiö on myös kansainvälinen, ei vain suomalainen. Tohtoreita tuotetaan enemmän kuin mitä yliopistot ja muut tutkimuskeskukset pystyvät nielaisemaan. Ongelma on siinä, että moni meistä on valinnut tohtorinkoulutuksen tavoitteenaan akateeminen ura ja tuon tavoitteen toteutuminen näyttäytyy hyvin sattumanvaraiselta, arpapeliltä.

Kun keskustelen samassa uravaiheessa olevien tutkijoiden kanssa, kyynisyys on välillä käsinkosketeltavaa. Neuvot, kuten ’tee enemmän, tee paremmin’ ovat hyvää tarkoittavia, mutta vahingollisia loppuun palamisen kynnyksellä kamppailevalle tutkijanalulle.

Toisaalta me olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on internetin laajuudelta mahdollisuuksia saada vertaistukea ja tietoa vaikkapa henkisestä kuormituksesta, mielenterveysongelmista, huijarisyndroomasta ja niin edelleen. Henkilökohtaisesti olen myös saanut paljon neuvoja ja aitoa välittämistä vanhemmilta kollegoilta ja toivon, että voin joskus laittaa hyvän kiertämään nuoremmille.”

Mikko Poutanen: ”Koska aloitin väitöskirjatutkijana vasta 2013, peilaan muutoksia omiin odotuksiini akatemiasta ja tutkijan identiteetistä. Olin työskennellyt kuusi vuotta yksityissektorilla ennen paluuta yliopistolle, ja palattuani olin yllättynyt tai jopa pettynyt huomattuani tiettyjen yrityselämän patologisten toimintatapojen löytyvän myös yliopistosta. Olin kuvitellut, että yliopisto olisi ollut jotenkin näiltä suojattu.

Korkeakoulutusta koskeva tutkimuskirjallisuus on huomannut selkeän muutoksen yleisessä toimintakulttuurissa ja yliopiston roolin hahmottamisessa omakuvaa myöten. Yliopisto toimii työvoimaan uudelleenkouluttajana työmarkkinoiden tarpeisiin, innovaatiomyllynä, yritysyhteistyön kiihdyttämönä ja kansantalouden kasvattajana. Yliopisto instituutiona on muuttunut ja muuttuu yhä, ja se vaikuttaa myös sen piirissä kasvavan tutkijan identiteettiin ja rooliin.

”Vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Vaikka jotkin näistä rooleista voivat myös toimia yliopiston hyväksi, näen nämä kaikki instrumentaalisina rooleina, jotka ovat karanneet melko kauaksi sivistysyliopiston ideaaleista. Itse pidän tätä kehityskulkua huolestuttavana, etenkin nuorten ja tulevien tutkijapolvien osalta, jotka astuvat äärimmäisen kilpailulle työmarkkinoille niin työpaikkojen kuin rahoitusinstrumenttienkin osalta. Uskon, että vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Muuttunut on myös tutkijoiden suhtautuminen julkaisemiseen. Suomalaisten yliopistokirjastojen neuvottelut tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa päättyivät tammikuussa 2019 ilman sopimusta. Vuonna 2017 neuvoteltiin Elsevierin kanssa ja sopimukseen päästiin, joskin se oli suomalaisille kirjastoille melko kallis ratkaisu, mikäli tarkastellaan julkaisijakohtaisia kustannuksia.

Tiedejulkaisemisesta suuri osa koostuu ilmaisesta työstä, jota tekevät kirjoittajat, arvioitsijat ja toisinaan myös toimittajat. Siksi korkeat tilausmaksut, joilla tämän ilmaisen työn tarjoavat pääsevät käsiksi työnsä tuloksiin, koetaan usein epäoikeudenmukaisiksi. Viime vuosien koulutusleikkaukset eivät myöskään ole jättäneet suomalaisille kirjastoille merkittävästi tilaa neuvotella hinnasta.

Miten tulevaisuuden tiedejulkaiseminen rakentuu kasvavassa paineessa julkaista yhtäältä korkean Jufo-luokituksen kansainvälisissä tiedelehdissä mutta toisaalta rahoitusinstrumenteissa korostuvissa open access -julkaisukanavissa?

Mikko Poutanen: ”Ongelma on selvä ja kehittynyt pitkään. Vaikka teoriassa tutkijat voisivat protestoida tiedekustantajia vastaan kieltäytymällä toimimasta lehdissä minkäänlaisessa roolissa, akateemiset luottamustehtävät ovat yhä melko arvostettuja. Kansainväliset isot julkaisijat ovat myös keskeisiä julkaisufoorumeita, joilla tutkija meritoituu.

Tässäkin tilanteessa korostuu ulkoinen muutos tiedeyhteisön toimintatapoihin. Yhtenäistä ja tehokasta vastausta on vaikea löytää, kun vastakkain asetetaan kaikille ongelmalliset rakenteet mutta yksittäisen tutkijan omaan uraan liittyvät intressit. Syntyy ikään kuin akateeminen ’vangin dilemma’.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tämä on erittäin vaikea kysymys. Tieteen tulosten avoin saatavuus on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava tavoite. Pidemmän päälle sen toteutumisen edellytys ei voi olla se, että rahoittajat, yliopistot, kirjastot ja tutkijat maksavat yhä suurempia summia avoimesta julkaisemisesta.

”Tästä umpikujasta ei ole ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Viime aikoina kasvava trendi on ollut se, että tutkijat ovat ottaneet onnen omiin käsiinsä ja perustaneet open access -julkaisuja, mutta en ole varma, onko tämäkään kestävä ratkaisu. On myös selvää, että epävarmoissa asemissa olevien yksittäisten tutkijoiden on hankala potkia sellaista systeemiä vastaan, jossa julkaisukanavan valinnassa ensisijaisia kriteereitä tulisi olla Jufo-luokitus tai impact factor. En usko, että tästä umpikujasta on ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Hannes Peltonen: ”Tähän ei liene yhtä selkeää vastausta, koska eri toimijoilla on hyvin erilaiset intressit, eikä intressien harmonia liene mahdollinen. Olen pohtinut, milloin riittävän vaikutusvaltaiset yliopistot osoittavat rohkeutta ja yksinkertaisesti sanoutuvat irti tästä leikistä ja panostavat keskenään omiin julkaisukanaviinsa.

Muutos lienee tulossa, mutta kriittistä massaa ei ole vielä saavutettu. Ehkä se saavutetaan joskus lähitulevaisuudessa. Sillä välin nykyiseen järjestelmään leivotut riippuvaisuussuhteet jatkavat toiminnan ohjaamista. Henkilökohtaisesti pyrin julkaisemaan siellä, missä se on mielestäni järkevintä, osin seuraten Jufo- tai SSCI-luokituksia, osin unohtaen ne.

Toki rationaalinen pelaaja oppisi pelin luonteen ja sen oikut pyrkimyksessään maksimoida oma menestyksensä tuon järjestelmän sanelemilla ehdoilla. Omasta mielestäni elämässä on muutakin kuin rationaalinen maksimointi, ja se koskee myös omaa käsitystäni roolistani osana tiede- ja opetusyhteisöjä.”

Monica Tennberg: ”Tutkijat ovat tässä suhteessa hyvin erilaisissa tilanteissa ja joutuvat tekemään itselleen sopivia, uravaiheeseen liittyviä ratkaisuja ottaen huomioon akateemisen maailman ja julkaisutoiminnan realiteetit. Olen erittäin pettynyt Lapin yliopiston ratkaisuun lopettaa kustannustoiminta, Lapin yliopistokustannus.

Se oli tärkeä avoin kanava suomen- ja englanninkieliselle pohjoista koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mielestäni on sulaa hulluutta pakottaa arktisista ja pohjoisista asioista kirjoittavat tutkijat kirjoittamaan englanniksi, jos haluaa julkaista kansainvälisesti tai sitten julkaista muiden kaupallisten, suomalaisten kustantajien avulla ja heidän hyväkseen, jos suomeksi haluaa kirjoittaa.”

Hiski Haukkala: ”Pohdin paljon akateemisen julkaisemisen mielekkyyttä nykyään. Kannustimet painottavat liikaa määrää laadun kustannuksella. Myös pirstoutuvassa ja lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa informaatiotilassa monet perinteisen julkaisemisen muodot tuntuvat raskailta, hitailta ja kankeilta.

Silti julkaisuilla on edelleen merkittäviä funktioita sekä tutkimustiedon raportoinnin välineinä että tieteellisen pätevöitymisen etappeina ja indikaattoreina. Jotenkin oireelliselta tuntuu, että merkittävä osa edelleen tenhoavalta tuntuvasta kansainvälisen politiikan tutkimuksesta on vuosikymmenten takaa; ajalta ennen nykyistä tulospainekulttuuria. Vaikka teemat ovat muuttuneet (tai osin palaamassa), näistä kirjoista huokuu kiireettömämpi perehtyminen ja sitä kautta yksinkertaisesti parempi ajattelu.

Tässä on jonkinlainen aikamme paradoksi: maailman ja sen asioiden syklien nopeutuessa tutkijoiden tulisi hidastaa kulkuaan. Fast-thinkingin sijaan tarvitaan slow-thinkingia. Ylipäätään kaipaamme kipeästi parempaa ajattelua. Tämä taipuu huonosti nykyiseen ’tulos tai ulos’ ja ’anna rahat ja henki’ -ajatteluun.”

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta on kuitenkin mahdollista pohtia oman tutkijaidentiteettinsä rakentumista jatkossa. Millainen siis on tutkijan tulevaisuus Suomessa?

Hiski Haukkala: ”Toivottavasti tutkijan tulevaisuus on Suomessa. Liian moni on lähtenyt tai on lähtemässä ja liian harva palaa tai on tänne muutoin hakeutumassa. Pienen kansakunnan huikea vahvuus ja viisaus on ollut kehittää kyky ottaa koko maailma ja kaikki sen ilmiöt omaehtoisesti haltuun, tehdä ne myös ymmärrettäviksi omalla kielellä omalle kansalleen ja osallistua näitä asioita koskevaan keskusteluun kansainvälisesti samalla, kun se sanallistaa myös oman tilamme muille ymmärrettäväksi. On kansallinen tragedia, mikäli annamme tämän kyvykkyyden omin toimin tai valinnoin rapautua.

Silti olen optimisti. Sarkaa on ja näen nousevassa polvessa paljon potentiaalia. Haaste on jonkinlaista perusturvaa ja yleistä elämän perspektiiviä antavien näkymien tarjoaminen uran alussa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ennennäkemätön tilanne, vaan olen itsekin aikanani joutunut sinnittelemään ’päivärahatutkijana’ pelkän työttömyyskorvauksen varassa.

Tietyllä tapaa tutkijan uran alussa toimii armoton leikkuri, jonka vain kaikkein intohimoisimmat ja innokkaimmat usein läpäisevät. Tämä on yhtäältä hyvä asia, sillä intohimoa ja heittäytymistä tutkijuus juuri vaatiikin. Leikkuri ei, kuten ei elämä yleensäkään, kuitenkaan ole oikeudenmukainen, vaan sattumalla ja myös onnella on usein näppinsä pelissä. Kaikkein lahjakkaimmat tai ahkerimmat eivät aina välttämättä menesty saati pääse huipulle.

”Tiede on siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Tiede on kuitenkin siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Monica Tennberg: ”Tutkijan tehtävässä onnistuminen vaatii nykyään ja varmaan tulevaisuudessakin monipuolisia taitoja ja tietoja. Esimerkiksi tutkimusprofessorina toimiminen edellyttää jatkuvaa rahoituksen hakua ja projektien hallintaa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla on ollut viidestä kuuteen projektia käynnissä samanaikaisesti.

Ei siis riitä, että on jonkin asian asiantuntija ja tuottaa siitä tietoa, vaan pitää pystyä toimimaan kansainvälisissä, monitieteisissä hankkeissa (viimeksi minulla oli hankkeessa noin 180 tutkijaa), koordinoida sekä tutkimustoimintaa että sen hallintoa, ymmärtää projektien taloutta ja raportointia sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen tiedeviestijä hankkeen tuloksista, ja niin edelleen.”

Hannes Peltonen: ”Tutkimuksen tulevaisuus Suomessa riippuu paljolti poliittisista tuulista. Niihin tutkijat voivat toki vaikuttaa ainakin muutamalla eri tavalla. Yksi tapa lienee jatkaa nykyistä trendiä, jossa tutkijat ovat enemmän osana medioissa ja muualla tapahtuvaa julkista keskustelua kuin ehkä vuosikymmen sitten.

Ehkä kysymykseni olisi seuraava: jos tiedettä ja sen tekemistä kohdellaan kuin jotakin teollisuudenhaaraa, kannattaisiko tieteentekijöiden lobata etujensa puolesta kuten muutkin teollisuudenhaarat? Toki liitot tekevät työtään, mutta se ei ainakaan leikkausten valossa näytä onnistuneen kovin hyvin.

Joskus saattaa miettiä, tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja. Miten elämä tai ura olisi kehittynyt, jos olisikin tehnyt jonkin toisen ratkaisun jossakin kohtaa? Tällainen reflektio saattaa auttaa esimerkiksi pohdinnassa siitä, mitä tehdä tai mitä neuvoa noudattaa nyt. Riskinä on, että reflektio muuttuu katumukseksi – miksi tein niin enkä näin; jos olisin tehnyt noin, sitten kaikki olisikin paremmin.

Jos jostakin syystä päätyy tuonkaltaisiin ajatuksiin, on hyvä muistaa, että jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, kun taas toiminta tapahtuu aina ajassa ja kontekstissa, rajatuilla resursseilla ja epätäydellisen tiedon valossa. Me emme voi tietää, onko jokin päätös ’oikea’ kuin vasta jälkikäteen, mahdollisesti vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, ehkä vasta silloin, kun voimme peilata koko elämänprojektiamme.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Palaan lopuksi kysymykseen tohtoreiden työllistymisestä. Tutkimusten mukaan kyse ei ole siitä, että tohtorit eivät työllisty, vaan siitä, että kaikki eivät voi työllistyä yliopistoihin. Lisäksi lähtökohdat eivät ole yhtäläiset, sillä samainen tutkimus osoittaa, että naiset ja etenkin apurahalla tohtorintutkintonsa suorittaneet kohtaavat muita enemmän vaikeuksia työllistymisessä.

Kun tämän kaiken ottaa huomioon, on terveellistä omaksua Hanneksen näkökanta siitä, että tutkijuus on ennen kaikkea työidentiteetti. Toki se on vahva ja mielekäs sellainen, mutta ainakin toivon, että jos se otetaan pois, niin jokin muu identiteetti jää myös jäljelle.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen niin sanotusti akateeminen paluumuuttaja, koen että oma roolini on sidottu voimakkaasti korkeakoulutuksen tulevaisuuteen. Palattuani yliopistolle hakeuduin paitsi ammattiyhdistystoimintaan mutta myös luottamusmieheksi, vaikka en ollut yliopistolla kuuteen vuoteen käynyt. Oma kuvani tutkijan roolista on kokonaisvaltainen: se ei voi olla ’vain’ tutkimusta ja opetusta.

Erilaiset akateemiset vastuutehtävät kuuluvat asiaan, vaikka ne monesti tehdään kaiken muun ohella kauheassa kiireessä ja paineessa. Tällä hetkellä minulla on seuraavaksi kahdeksi vuodeksi rahoitusta, mutta koen silti, että tulevaisuuteni vaikuttaa hyvin epävarmalta, ja se on henkisesti aika kuluttavaa.

Tutkijoita uhkaa jatkuva saavutusten perässä juokseminen, kilpajuoksu, jonka palkintona on työuupumus. Kun rahoituslähteitä ja paikkoja on vähän, vaatimukset alkavat herkästi hilautua kauemmas ja etenkin nuorten tutkijoiden ulottumattomiin. Olen alkanut kutsua tätä ’saavutushiipimäksi’, eli englanniksi achievement creep, kun tuntuu, että asetettuja vaatimuksia on mahdoton saavuttaa.”

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura Katse ry:n KATSE 2019 -konferenssi järjestettiin 18–19. tammikuuta 2019. Tämä kirjoitus perustuu konferenssissa pidettyyn tutkijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli ”Tutkijan rooli ja identiteetti”. Keskusteluun osallistuivat kirjoittajat professori Hiski Haukkala (Tampereen yliopisto), tutkimusprofessori Monica Tennberg (Lapin yliopisto), yliopistolehtori Hannes Peltonen (Tampereen yliopisto), tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen (Turun yliopisto) sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen paneelin puheenjohtajana.

Julkaisu Politiikasta-raati: Tutkijuus muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu tieteen ja politiikan suhteesta Suomessa ja muissakin länsimaissa käy vilkkaana. Useissa yhteyksissä on peräänkuulutettu, että politiikan tulisi nojata parhaimpaan tieteelliseen tietoon.

Vaikka taloustieteilijät ovat taajaan nostaneet esiin huolensa siitä, että poliitikot eivät ota heidän tutkimustuloksiaan riittävästi huomioon, erityisen painavan huolen ovat viime vuosina esittäneet luonnontieteilijät ja heistä nimenomaan ilmasto– ja ympäristötutkijat.

Pariisin ilmastosopimuksen syntyä pidettiin kansainvälisesti merkittävänä saavutuksena. Sen myötä lähes kaikki maailman maat sitoutuivat pitämään globaalin ilmastonlämpenemisen alle kahdessa asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna.

Jo sopimusta tehdessä oli kuitenkin selvää, että eri maiden kaavailemat sitoumukset eivät alkuunkaan riittäisi vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastotutkimuksen perusviesti on, että kunnianhimoa on kiristettävä merkittävästi, ja erityisesti 2020-luvulla on nähtävä voimakkaita päästövähennyksiä, jotta ilmastotavoitteen saavuttaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Vuonna 2017 maailman hiilidioksidipäästöt jatkoivat jälleen kasvuaan kolmen pysähdyksissä olleen vuoden jälkeen.

EU:ssa päästökauppa on ollut keskeinen instrumentti tavoitella päästövähennyksiä. Sen toimintakyky on kuitenkin osoittautunut varsin rajatuksi. Koska Pariisin sopimus syntyi useiden vuosien viiveellä ja päästövähennystoimia on toteutettu laiskasti, ilmastotavoitteen saavuttaminen vaatii ennennäkemättömän ripeitä ja laajoja toimenpiteitä.

Monitieteisestä ympäristötutkimuksesta kumpuava viesti on varsin selkeä: yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos. Kutsumme tätä muutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi.

Ekologinen jälleenrakennus

Ekologisen jälleenrakennuksen idean taustalla on pyrkimys vastata kysymykseen, kuinka monimutkaisen järjestelmän muodostava, tiheästi verkottunut yhteiskunta voidaan ohjata ilmastotavoitteiden ja luonnon materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta kestävälle pohjalle keskipitkällä aikavälillä (20─30 vuotta). Lähtökohtana on, että ylhäältä alas suuntautuva valmiiden muutosohjelmien sanelu ei toimi nykymaailmassa, mutta onnistunut muutos edellyttää valtiotasolla tapahtuvaa yhteiskunnan suuntaamista.

Käyttämämme termi ekologinen jälleenrakennus kiinnittää huomion valtion monitahoiseen ja keskeiseen rooliin sekä ympäristötoimien historialliseen vaativuuteen: kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen verrattavissa oleva yhteiskunnan ekososiaalinen uudistaminen.

Yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos.

Suomen historia on oiva vertauskohta kokonaisvaltaisesta muutoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin määrätietoisesti Suomen talous ja teollisuus ja otettiin myös ensimmäiset askeleet julkisten hyvinvoinnin instituutioiden rakentamiseksi. Samaan aikaan muuttuivat myös kansalaisten elämäntavat, arvostukset ja kulutustottumukset.

Ekologinen jälleenrakennus tuo esiin fossiilisten polttoaineiden roolin teollisten yhteiskuntien aikaisemmassa kehityksessä ja nykytilassa. Fossiilienergia on tarjonnut parin viime vuosisadan aikana yhteiskunnille määrällisesti ja laadullisesti poikkeuksellisen energiasyötteen, minkä korvaaminen nyt vaadittavassa aikataulussa on äärimmäisen haastava tehtävä.

Suomen energiankulutuksesta fossiilisten polttoaineiden osuus, 42 prosenttia, on paljon vähäisempi kuin maailman (85 %) keskimäärin, mutta samalla Suomen kulutus on vahvasti riippuvaista ulkomailla tapahtuneista energiapanostuksista. Suomi on siis edelleen hyvin vahvasti fossiilitalous.

Ekologisen jälleenrakennuksen keskeisenä lähtökohtana on jälleenrakentaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri ja uudistaa siihen nojaavien elinkeinoelämän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon käytännöt.

Muutosta hankaloittaa fossiilienergiajärjestelmän polkuriippuvuus. Keskittyminen osaratkaisuihin pitää yhteiskunnan edelleen kiinni vanhentuneessa infrastruktuurissa. Nyt mahdollisesti tehtävät väärät ratkaisut puolestaan lukitsevat kehityskulkuja pahimmillaan useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilmastotavoitteiden saavuttamisessa on fossiilisen energian käytöstä johtuvien päästöjen radikaalin vähentämisen lisäksi yhtä tärkeää maapallon luonnollisten hiilinielujen (metsät ja muu maankäyttösektori) kasvattaminen. Siksi polkuriippuvuuden ongelma pätee myös sellaisiin teollisiin ratkaisuihin, jotka heikentävät hiilinieluja eivätkä sido hiiltä pitkäkestoisesti tuotteisiinsa.

Nyt perustettavan miljardiluokan sellutehtaan olisi kyettävä toimimaan useamman vuosikymmenen ajan, jotta sen tuotto-odotukset täyttyisivät. Samalla se pienentäisi merkittävästi metsien hiilinielua ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta ratkaisevan ajan.

Mikäli päästötoimet ja yhteiskuntien uudistaminen lykkääntyvät vaikka vain muutamalla vuodella, on päästövähennysten oltava lähitulevaisuudessa entistä rajumpia. Tämän vuoksi tuotantoa ja kulutusta on määrätietoisesti ja koordinoidusti uudistettava siten, että ne nojaavat luonnonjärjestelmiä vähän kuormittavaan infrastruktuuriin ja käytäntöihin.

Hiililaki

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johdolla laaditun, laajan hyväksynnän saaneen ja IPCC:n tuoreimman raportin tavoitteenasettelun kanssa linjassa olevan, globaaliksi hiililaiksi kutsutun tiekartan avulla. Se kokoaa selkeällä tavalla aikataulun ja toimenpiteet, jotka on toteutettava, jotta ilmaston lämpenemistä rajoitetaan sovitulla tavalla.

Hiilidioksidipäästöjen globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen päästöjä on leikattava rajusti siten, että vuotuiset hiilidioksidipäästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Maankäytöstä (erityisesti metsienkäytöstä ja maataloudesta) johtuvat päästöt on vuoteen 2050 mennessä pudotettava nollaan.

Lisäksi hiilen talteenotto- ja varastointitekniikat on valjastettava käyttöön laajamittaisesti. Talouksien nettopäästöt ovat lopulta nollassa koko Euroopassa aivan viimeistään vuonna 2040 ja globaalisti 2050.

Tiekartan mukaiset seuraavien vuosikymmenten toimenpiteet ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvun kuluessa Suomen ja muiden teollistuneiden maiden energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden (mm. betonin ja teräksen valmistuksen) tulee olla hiilineutraaleja. Hiilen sidonnassa metsien rooli hiilivarastoina on ensiarvoisen tärkeää, mikä vaikuttaa ratkaisevasti myös Suomen boreaalisten metsien teolliseen käyttöön.

Yhtä lailla nykyisin merkittävänä päästölähteenä toimiva maatalous on muutettava hiiltä sitovaksi, jotta nettopäästöjä voidaan vähentää radikaalisti. Samalla tulisi muistaa se elintärkeä seikka, että päästövähennykset ovat vain yksi osa kansantalouksilta vaadittavia ympäristötoimia. Valtioiden, organisaatioiden ja kansalaisten materiaalikulutuksen tulisi myös vähentyä merkittävästi.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin vaikkapa suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu. Jos kaikki maat pitävät kiinni nykyisistä Pariisin sitoumuksistaan, globaalit nettopäästöt pysyvät suurin piirtein nykyisellään tai kasvavat vuoteen 2030 asti.

Esimerkiksi Suomen keskipitkän aikavälin energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät toteutuessaan vähennä nettopäästöjä lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen YK:n maaraportin mukaan ne jopa kasvavat.

Valtioiden nykyiset sitoumukset ovat viemässä vähintään kolme astetta lämpimämpään maailmaan vuosisadan loppuun mennessä. Suomessa kolmen asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa vähintään kuuden asteen lämpenemistä. Tällaisessa maailmassa järjestäytyneiden yhteiskuntien ylläpidosta tulee äärimmäisen hankalaa, ellei mahdotonta.

Taloustutkimuksen suhde ekologista jälleenrakennusta toteuttavaan talouspolitiikkaan: kysymyksiä taloustutkijoille

Historiallisen mittavat jälleenrakennustoimet koskettavat kaikkia talouden aloja. Tämä tuskin tulee suomalaisille talouden tutkijoille ja päättäjille yllätyksenä.

Useat heistä – kuten Matti Pohjola, Raimo Sailas ja Sixten Korkman – ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen etenemisestä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri Sailas kommentoi vuonna 2006 julkaistua Sternin raporttia ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista seuraavasti: ”selvityksen julkistamisen jälkeen mitkään pitkän aikavälin ennusteet tai kasvuarviot eivät yksinkertaisesti ole uskottavia, ellei niissä ole otettu perusteellisesti huomioon ilmastonmuutoksen kustannuksia ja vaikutuksia talouksien kehitykseen.”

Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen poliitikot ovat tehneet selväksi, että tuleville sukupolville halutaan jättää hyvää ihmiselämää kannattelevat ekosysteemit. Suomessa vuonna 2018 koetun kuuman kesän jälkeen käytännössä kaikki puolueet ovat puhuneet ilmastokunnianhimon nostosta.

Monitieteinen ympäristötutkimus on tarvittavien toimien suurista linjoista yhtä mieltä. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri on korvattava vähäpäästöisillä ratkaisuilla ja maapallon luonnollisia ja teknologisia hiilinieluja on lisättävä.

Toimenpiteiden tulee olla kattavia ja nopeita. Voidaan sanoa, että ekologinen jälleenrakennus määrittää vahvasti lähivuosien ja -vuosikymmenien talouspolitiikkaa, mutta mikä on sen vaikutus taloustutkimukseen?

Taloustutkimus tuottaa päätöksenteon tueksi tietoa erilaisista vaihtoehtoisista talouden organisointitavoista ja niiden seurauksista. Palvellakseen aikamme suuria poliittisia päämääriä taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Jos ekologinen jälleenrakennus hyväksytään taloustutkimuksen ja talouspolitiikan yhdeksi perustaksi vallitsevassa, historiallisesti rakentuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, on aika käydä perusteellista keskustelua taloustutkimuksen nykytilasta ja kehityssuunnista. Keskitymme erityisesti makrotaloustieteeseen, koska ekologinen jälleenrakennus on ennen kaikkea makrotason ilmiö.

Makrotalouden tutkimuksessa on kysymys keskipitkän ja pitkän aikavälin talousskenaarioista. Myös yksilö- ja yritystason muutoksia tarvitaan, mutta katsomme makrotalouden suuret, rakenteelliset linjanvedot välttämättömiksi, jotta mikrotasolla voidaan tehdä oikeansuuntaisia päätöksiä. Aloitamme kysymykset makrotalouden malleista.

Tältä pohjalta esitämme taloustutkimuksen kentälle seuraavat kolme kysymystä:

1. Missä määrin ja millä tavoin parhaimmat koko kansantaloutta koskevat ennustemallit, kuten valtiovarainministeriön Kooma, Suomen Pankin Aino ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTAGE kykenevät ottamaan huomioon ilmaston- ja muiden ympäristönmuutosten, rajallisten luonnonresurssien ja tiukentuvan ympäristöpolitiikan asettamat reunaehdot? Jos mallien kyky huomioida edellä mainitut tekijät on rajallinen, miten taloutta käsitteleviä ennakointityökaluja tulisi kehittää?

Ilmastopolitiikan vaikutuksia Suomen kansantalouteen on tutkittu (ks. Koljonen ym., Hokkanen ja Ympäristöministeriö) VATTAGE- ja TIMES-VTT-mallien avulla. Keskipitkän aikavälin (vuoteen 2030 saakka) ei-päästökauppasektoriin kohdistuvan ilmastosuunnitelman kansantaloudelliset vaikutukset ovat mallinnuksen mukaan “minimaaliset”.

Kuitenkin Suomen ilmastosuunnitelma ei toteutuessaan vähennä nettopäästöjä vuoteen 2030 mennessä lainkaan eli se ei ole linjassa Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennysten tai globaalin hiililain kanssa. Suomen ilmastosuunnitelmassa ei ole kysymys järjestelmämuutoksesta vaan pikemminkin business-as-usual-skenaariosta tietyin maltillisin korjauksin.

Ilmeisesti ennustemalleja ei ole ajettu läpi skenaariolla, jossa ilmastonlämpeneminen pysäytetään korkeintaan kahteen asteeseen – tai ainakaan tällaisia tutkimuksia ei ole julkisesti saatavilla eikä niistä ole olemassa julkista keskustelua.

Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa.

Kahden asteen skenaario nostaa esiin monia haasteita, joita nykyinen business-as-usual-skenaario ei ota huomioon. On todennäköistä, että tiettyä tuotantoa joudutaan rajoittamaan, ellei sen aiheuttamia päästöjä saada kuriin riittävissä määrin ja riittävän nopeasti teknologisen kehityksen keinoin.

Esimerkiksi suomalaisesta terästeollisuudesta tehty melko tuore arvio tuo esiin tuotannon rajoituksen välttämättömyyden, jos päästöjä päätetään leikata nykyisestä merkittävästi:

“Metallien jalostus tarvitsee paljon energiaa, minkä vuoksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet, erityisesti EU:n päästökauppajärjestelmä, vaikuttavat kustannuksiin. Energiatehokkuutta on parannettu kehitysohjelmien avulla jo pitkään ja suomalaiset tehtaat ovatkin tällä hetkellä maailman energiatehokkaimpien joukossa. Esimerkiksi masuuniprosessin energiankäytössä ollaan lähellä teoreettista minimiä eikä CO2-päästöjä voida juurikaan alentaa muuten kuin vähentämällä tuotantoa.”

Käsittääksemme tilanne on samankaltainen monella muullakin tuotantosektorilla. Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa. Suhteellisten niukkuuksien lisäksi materiaalien ja käyttökelpoisessa muodossa olevan energian absoluuttiset niukkuudet korostuvat.

2. Onko taloustutkimus valmis tutkimaan ja ohjeistamaan päättäjiä siinä, miten markkinatalouden mahdollistavia ja sitä ohjaavia, historiallisesti rakentuneita instituutioita tulisi kehittää ja uudelleen suunnata ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitseminen ravistelee yhteiskuntia ja talouksia väistämättä. Jos taas ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta, kasvavat ympäristöongelmat murentavat yhä voimallisemmin yhteiskuntien ja talouksien toimintaedellytyksiä.

Olemassa olevista talouden ajattelutavoista, käytännöistä ja säädöksistä on siis mahdotonta pitää kiinni. Pidämme selvänä, että talouspolitiikkaa ja markkinataloutta määrittäviä instituutioita tulee kehittää niin, että ne mahdollistavat ekologisen jälleenrakennuksen.

Näin pitäisi toimia sen sijaan, että ympäristöongelmien ratkaisuja yritettäisiin sovittaa sellaisten olemassa tai kehitteillä olevien instituutioiden asettamiin rajoituksiin, joita ei ole rakennettu ympäristönäkökulmat huomioiden. Toisin sanoen ympäristönäkökulma on nostettava prioriteettilistan kärkeen instituutioita kehitettäessä ja uudelleen suunnatessa.

Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Taloustutkijoilla voisi olla merkittävä rooli kansainvälisten ja kansallisten talousinstituutioiden uudistamisessa. Nähdäksemme tutkijoiden keskeinen tehtävä ja velvollisuus on tuoda kriittisesti julki nykyisten instituutioiden vaikutuksia ja muodostaa kuva tulevaisuuden institutionaalisista rakenteista, jotka asettavat yhteiskunnat ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Vallitseva talouspoliittinen ilmapiiri ja käytännöt eivät suosi ekologisen jälleenrakennuksen julkista rahoitusta ja organisointia. Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Kun kolikko käännetään ympäri, voidaan nähdä, että samoin kuin ekologisia investointeja myös ympäristöä kuormittavan taloudellisen toiminnan voimakasta sääntelyä kartetaan lyhyen aikavälin verotulojen, kansantaloudellisten vaikutusten tai työpaikkojen menetyksen pelossa.

Taloustutkimuksella on merkittävät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten päättäjät ymmärtävät valtion mahdollisuudet rahoittaa ja organisoida ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos. Kuten Daniel Hirschman ja Elizabeth Popp Berman toteavat, monet näistä vaikutusmahdollisuuksista ovat epäsuoria.

Yksi vaikutusmahdollisuus liittyy taloudellisiin järkeilytapoihin, jotka perustuvat talousteoriasta johdettuihin, taloudellisia syy-seuraussuhteita kuvaaviin politiikkatarinoihin. Poliitikot ikään kuin oppivat jäljittelemään tai mukailemaan ekonomistien ajattelutapoja, vaikka poliitikkojen tietämys talousteorioista ei ulottuisikaan pintaa syvemmälle.

Toisen vaikutusmahdollisuuden luovat erilaiset talouspolitiikan välineet, kuten indikaattorit ja mallit, joihin poliitikot tukeutuvat etenkin tilanteissa, joissa heillä on päätöksenteon kannalta epätäydellistä tietoa tai liikaa erilaista tietoa.

Nämä kaksi vaikutustapaa yhdistyvät esimerkiksi Suomessa viime vuosina korostuneessa puheessa kestävyysvajeesta, joka liittyy ekologiseen jälleenrakennukseen monin tavoin, kuten seuraavan, kolmannen kysymyksen kohdalla nähdään. Kestävyysvaje on julkisen rahoituksen kestävyyttä kuvaava, ekonomistien rakentama indikaattori, jolla Juha Sipilän hallitus on perustellut julkisten menojen leikkauksia.

Kestävyysvajelaskelmat ja niistä vedettävät johtopäätökset ovat kuitenkin kiistanalaisia. Yhtäältä voidaan kiistellä, onko kestävyysvajetta ylipäätään ja missä määrin. Toisaalta voidaan kiistellä, ratkeaako se paremmin leikkaamalla, investoimalla vai jollakin näiden kahden yhdistelmällä.

Lisäksi on pohdittava, millä aikavälillä kestävyysvajetta ratkotaan. Yhtä oikeaa ratkaisua kestävyysvajeeseen ei siis ole, vaan kysymys on poliittinen.

3. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on poikkitieteellinen haaste. Kykenevätkö taloustutkijat yhteistyöhön muiden tiedeyhteisöjen kanssa? Minkälaisen roolin he näkevät itsellään muiden tieteentekijöiden rinnalla?

Valtion velka ja ekologinen velka ovat molemmat aikamme keskeisiä haasteita. Valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvasi näiden kahden velan suhdetta seuraavasti, kun hän avasi Kestävä kehitys ja valtion talousarvio -seminaarin 20. marraskuuta 2017:

”Valtiovarainministeriön visio on turvata tulevaisuutta. Haluamme rakentaa parempaa ja kestävämpää maailmaa tuleville sukupolville. Emme halua siirtää taakkaa taloudesta tai ympäristöstä lapsillemme. Se näkyy julkisuuteen eniten tiukan taloudenpidon vaatimuksena. Emme halua jättää velkaa perinnöksi. Tiukan taloudenpidon lisäksi turvaamme tulevaisuutta tukemalla resurssien uudelleenkohdennuksia tulevaisuuskohteisiin kuten osaamiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nyt haluamme avata, miten talousarvio voi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet.”

Orpo viittaa tiukalla taloudenpidolla valtion velan hillitsemiseen. Toisenlaisessa talouspoliittisessa ilmapiirissä tiukka taloudenpito voisi yhtä hyvin viitata tavoitteeseen olla käyttämättä materiaalisia resursseja enempää kuin planeettamme ekosysteemit vuositasolla tuottavat ja pystyvät päästöinä käsittelemään.

Ekologisella velalla tarkoitetaan, että esimerkiksi ilmastoa säätelevät luonnonjärjestelmät eivät pysty käsittelemään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia päästöjä ja säilyttämään samalla toimintakykynsä ennallaan. Kun nyt päästämme kasvihuonekaasuja ilmakehään, tulevaisuudessa joudumme sekä vähentämään päästöjä että lisäämään hiilinieluja, jotka poistavat ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa. On kiistanalaista, mitkä ovat kasvavan valtion velan seuraukset. Tässä suhteessa maailma seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Japania ja Yhdysvaltoja. Ekologisen velan seuraukset taas tunnetaan luonnontieteen ansiosta huomattavasti selkeämmin.

Valtion velkaa ja ekologista velkaa tutkitaan eri tavoin, eri tieteenfilosofisiin ja menetelmällisiin käytäntöihin nojaten. Tämä on luontevaa, koska ilmiöt ovat keskenään niin erilaisia.

Silti ne ovat ilmiöinä elimellisesti yhteydessä toisiinsa. Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt, taloussuhdanteesta riippumatta. Lisäksi ympäristöä erityisesti kuormittavaa taloudellista toimintaa on kyettävä rajoittamaan, vaikka sillä olisi verotuloja vähentäviä seurauksia.

Muutoin ekologinen velka kasvaa liian suureksi ja talouden toimintakyky rapautuu ekosysteemien haitallisten muutosten myötä. Tulee myös muistaa, että viime kädessä sosiaaliset ja materiaaliset tekijät kuten osaaminen, teknologia ja luonnonvarat määrittävät ihmisten toimintaedellytykset, ei niinkään raha tai rahatalous.

Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt taloussuhdanteesta riippumatta.

Silti on selvää, että nykyisenkaltaisessa markkinataloudessa rahalla ja sen käytöllä on ratkaiseva rooli, kun suunnitellaan ja pannaan toimeen yhteiskunnan ympäristökuormitusta vähentävä rakennemuutos.

Tällaisia yhteiskunnan, talouden ja luonnonjärjestelmien yhteyksiä on pyritty tavoittamaan esimerkiksi sosioekologisten järjestelmien tutkimuksessa. Kun sosioekologisia järjestelmiä tutkitaan monitieteisesti, myönnetään ensin yksittäisten tutkimusnäkökulmien rajallisuus ja pyritään tuomaan niiden ennakkoehdot selvästi esiin.

Sen jälkeen pyritään rakentamaan käsittelyssä olevaan kysymykseen mahdollinen synteesinäkökulma. Jos tämä ei onnistu eli tutkimusnäkökulmien välille jää perustavanlaatuisia ristiriitoja, ristiriidat kirjoitetaan auki. Tällöin politiikan tehtävänä on viime kädessä tehdä käsillä olevasta ongelmasta päätös neuvotellen ja ristiriidat tiedostaen.

Valtion velan ja ekologisen velan suhde on esimerkkitapaus, jossa synteesiratkaisua ei itsestään selvästi eri tieteenalojen ja tutkimuskoulukuntien välillä löydy. Synteesiratkaisuja on kuitenkin esitetty.

Niitä yhdistää näkökulma, jonka mukaan valtioiden tulisi toimia ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisen transition ensisijaisina rahoittajina ja koordinoijina (ks. Stern, Barbier, Mazzucato, Järvensivu, Mitchell ja Fazi sekä Järvensivu ja Toivanen). Voidaan ajatella esimerkiksi liikenteen uudistamista. Se vaatii samaan aikaan muun muassa kulkuvälineiden sähköistämistä, sähköntuotannon uudistamista, moottoritonta liikkumista ja julkista liikennettä suosivaa kaupunkisuunnittelua.

Yksittäisillä markkinatoimijoilla, jotka kilpailevat voitoista keskenään, ei ole kapasiteettia tai legitimiteettiä hallita ja rahoittaa kokonaisuutta. Valtio sen sijaan on juuri tällaista kollektiivista organisointia varten rakennettu instituutio.

Jos valtiot eivät voi käyttää suoraa keskuspankkirahoitusta, niiden on joko kerättävä veroja tai otettava velkaa. Velkarahan käyttö uuden infrastruktuurin investointeihin on näistä vaihtoehdoista usein poliittisesti helpoin.

Tässä tapauksessa poliitikkojen tehtävänä olisi punnita, kannattaisiko valtion ottaa lisää velkaa, jos ilmastonmuutosta kyettäisiin sen turvin merkittävästi hillitsemään. Yksistään kapeasti rajatun taloustieteen avaamista näkökulmista poliitikot eivät voi tehdä tällaisia ratkaisuja harkitusti.

Monitieteellisen paneelin perustaminen

Lopuksi ehdotamme ratkaisua taloustutkimuksen ja talouspolitiikan suhteen parantamiseksi erityisesti ekologisen jälleenrakentamisen näkökulmasta. Poliittisen päätöksenteon avuksi tulisi perustaa monitieteinen paneeli, joka antaa päättäjille – ja avoimuuden varmistamiseksi samalla myös suurelle yleisölle – suodattamatonta tietoa päätöksenteolle relevanteista tutkimustuloksista ja niihin liittyvistä näkökulmista.

Paneeli vertautuisi monissa maissa pitkään käytettyihin tieteellisiin neuvonantajiin, jollaisia Suomen ylimmässä päätöksenteossa ei ole. Paneelimallissa neuvonantaja ei olisi yksi henkilö vaan koostuisi monitieteisestä jäsenistöstä.

Esimerkiksi Britanniassa hallitusta palvelee tiedekanslia (Government Office for Science), jonka tehtävänä on varmistaa, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja pitkäjänteiseen ajatteluun. Britanniassa on myös riippumaton tieteellinen ilmastonmuutoksen komitea (Committee on Climate Change), joka neuvoo parlamenttia ja hallitusta ilmastotavoitteiden ja -toimenpiteiden suhteen.

Sellaisenaan mikään toimintamalli ei ole kopioitavissa, vaan tiedepaneeli on sovitettava yhteen muiden instituutioiden ja käytäntöjen kanssa.

Paneeli tuottaisi päättäjille suoraa tietoa käsiteltävän kysymyksen keskeisistä tutkimussuuntauksista ja pyrkisi mahdollisuuksien mukaan muodostamaan myös synteesinäkökulmia. Ehdottamamme paneelin kaltaisilla toimijoilla on maailmalla pitkä ja kompleksinen historia, ja tämän historian oppeja on syytä peilata tarkasti nykyaikaan ja Suomen kontekstiin.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia siten, että se voi nykyistä paremmin antaa monitieteellistä tukea yhteiskunnan systeemiseen muutokseen liittyvään päätöksentekoon ja arvioida päätöksentekoa ja muutosprosessin etenemistä kriittisesti.

Paneeli määrittyy tarkemmin tässä artikkelissa esitettyjen kolmen kysymyksen kautta:

1. Se ottaisi korostetusti huomioon globaalien ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen, koska ne näkyvät tällä hetkellä politiikkaa ohjeistavassa tieteellisessä keskustelussa riittämättömästi.

Globaalit ympäristö- ja resurssitekijät ovat myös aidosti uusia tutkimuskohteita – päätöksentekijät ja päätöksentekoa ohjaava ennakointityö eivät ole joutuneet aiemmin kohtaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisia koko planeettaa koskevia, erittäin viheliäisiä ongelmia. Ilmastopaneelia kehitettäessä ympäristö- ja resurssitekijöitä tulisi tarkastella ilmastonäkökulmaa laajemmin.

2. Paneeli suhtautuisi proaktiivisesti yhteiskuntaa ja taloutta ohjaavien instituutioiden kehittämiseen. Se välittäisi päättäjien tiedoksi ja julkiseen keskusteluun tieteilijöiden näkemyksiä esimerkiksi Euroopan unionin ja euroalueen kehittämiseksi siten, että ekologinen jälleenrakennus olisi toteutettavissa nykyistä paremmin.

3. Paneeli kehittäisi monitieteisiä käytäntöjä tieteen ja päätöksenteon välille. Erityisen tärkeää olisi, että mikään tieteenala ei ennakkoon dominoi kysymyksenasettelua ja tutkimusnäkökulmien valintaa.

Jos päädyttäisiin kehittämään ilmastopaneelia uuden paneelin perustamisen sijaan, ilmastopaneeli olisi resursoitava huomattavasti nykyistä paremmin. Käytännössä paneelin määrävuosin vaihtuva jäsenistö olisi kokopäiväisessä, ennalta määrätyn pituisessa työsuhteessa ja vapaalla muusta tutkimustyöstä.

Ilmastopaneelin kytköstä käytännön poliittiseen päätöksentekoon vahvistettaisiin – paneeli olisi mukana painavassa roolissa hallitusohjelmaneuvotteluista ja budjettiriihestä alkaen. Samansuuntaisia arvioita esitettiin ilmastopaneelin toiminnan arvion loppuraportissa.

Paneeli tukisi ja täydentäisi esimerkiksi strategisen tutkimuksen yksikön rahoittamaa pitkäjänteistä ja politiikkarelevanttia tutkimusta, nopeammassa rytmissä tuloksia tuottavaa valtioneuvoston kanslian selvitys- ja ennakointitoimintaa ja Sitran uusia avauksia muodostavaa ei-tutkimuksellista toimintaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija ja FM Tero Toivanen väitöskirjatutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Artikkelikokoelma osallistuu keskusteluun yhteiskunnallisen tutkimuksen vaikuttavuudesta, mutta vaikuttavuus ei ole sen keskeinen teema, vaan häiritsevyys. Häiritsevyydellä halutaan tuottaa riitasointu kriittiseen tiedonintressiin.

Häiritsevä yhteiskuntatutkimus on Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkijoiden artikkelikokoelma yliopistossa viime vuosina tehdyistä tutkimuksista. Artikkeleiden aihepiirit kulkevat hengellisestä väkivallasta ja alkuperäiskansoista aina huumeiden käytön vaiettuun mielihyvään ja jätteiden sosiologiaan.

Teoksen johdannossa lähdetään liikkeelle nykyisestä tiedepoliittisesta viestistä, että tieteen tulee olla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Tässä tutkimus on keskeisessä asemassa, mikä suomalaisessa todellisuudessa konkretisoituu hyvinvointiyhteiskunnassa. Yhteiskuntatieteellistä tietoa hyödyntävät hallinto, asiantuntijat, poliitikot, toimittajat, kansalaiset.

Teoksen kirjoittajien mukaan huoli yhteiskuntatieteiden merkityksestä ei koskekaan tiedon vaikuttavuutta vaan sitä, mitä tutkitaan. Kyse on tietynlaisen tiedon häiritsevyydestä.

Vaikka yhteiskuntatutkimuksen ensisijainen tarkoitus ei ole häiritä, teoksen kirjoittajien mukaan sen ”tiedollisena tavoitteena on usein esimeriksi ilmiöön liittyvien itsestäänselvyyksien, ajattelutapojen tai muiden sellaisten paljastaminen ja purkaminen; teorian testaaminen; jonkin ryhmän kokemusten tai näkökulman esiin nostaminen; selittäminen; mallintaminen tai rakenteiden osoittaminen; ymmärrettäväksi tekeminen tai kuvaaminen”.

Yhteiskuntatieteellinen tieto lisää yksilön ja ryhmien valinnanvapautta.

Häiritsevyydellä halutaan tuottaa riitasointu kriittiseen tiedonintressiin. Kriittisen tiedonintressin vuoksi yhteiskuntatieteilijät tuottava tietoa vallasta ja sen seurauksista. Se laittaa kysymään, vaikkapa miksi tietyt hallinnalliset käytännöt toteutetaan juuri tietyllä tavalla.

Niin ikään teoksen johdannossa toistetaan Jürgen Habermasin kriittiseen tiedonintressiin liitetty ajatus emansipatorisuudesta: yhteiskuntatieteellinen tieto lisää yksilön ja ryhmien valinnanvapautta.

Vähemmälle huomiolle jää se, että Habermasin mukaan kriittinen tiedonintressi yhdistyy herruuskäytäntöhin (saks. Herrschaft) ja on siten itse osa – foucault’laisittain ilmaistuna – tiedon ja vallan dispositiivia. Michel Foucault’n ja Habermasin käsitys kriittisen tiedon ja vapautumisen mahdollisuudesta poikkeavat toisistaan, ja niin myös artikkeleita lukiessa voi kysyä, ketä mikäkin teema häiritsee vai häiritseekö.

Teos jakaantuu neljään osaan, joita häiritsevyys nimellisesti yhdistää: piilotettu väkivalta, ohikatsotut läsnäolevat, tunnistamisen politiikka ja arkinen katkos.

Katsaus sisältöön

Merja Laitinen, Anna Nikupeteri ja Johanna Hurtig kirjoittavat lasten näkökulmasta eronjälkeisessä vainossa. Kyse on käytännön sosiaalityöhön liittyvästä tutkimuksesta, kuinka lapsen tietoon olisi suhtauduttava ammatillisessa kohtaamisessa.

Lasten tietoa on usein sivuutettu: ajatellaan, ettei lapsi tiedä vaikkapa väkivallasta ympärillään, lapsen todistus on koettu epäluotettavana tai aihetta on moraalisesti ollut vaikeaa käsitellä. Artikkelissa esitetään, että tutkimusaineiston mukaan lapset voivat kuitenkin tuottaa tarkkaa ja moninaista tietoa aroista ja traumaattisista tapahtumista, jos heille annetaan tilaa ja mahdollisuus tulla kuulluksi.

Artikkeleita lukiessa voi kysyä, ketä mikäkin teema häiritsee vai häiritseekö.

Aini Linjakumpu on legenda politiikan tutkijoiden keskuudessa. Hän on tullut tunnetuksi hengellistä väkivaltaa käsittelevillä tutkimuksillaan, ja hänen artikkelinsa jatkaa samaa teemaa retrospektiivisesti.

Linjakumpu tarkastelee, minkälaisia reaktioita hänen aikaisemmat tutkimuksensa ovat aiheuttaneet. Kyse on hengellisen väkivallan politisoitumisesta ja tiedontuotannosta tai – kuten Linjakumpu asian ilmaisee lainaten Pertti Alasuutaria ja Ali Qadiria – episteemisesta kampailusta ja hallinnasta.

Kysymys on siitä, kuka saa kirjoittaa hengellisestä väkivallasta vai onko siitä suotavaa kirjoittaa laisinkaan. Vanhoillislestadiolainen liike ei hyväksy ulkoapäin tulevaa arvostelua, mutta ei myöskään salli sisäistä itsetarkastelua antaen ymmärtää, että tyytymättömät ovat luopumuksen tilassa, ja kokee hengellisestä väkivallasta puhumisen uhaksi koko liikkeelle.

Meistä jokainen muistanee, kuinka koulussa käsiteltiin huumausaineiden haittavaikutuksia valistuksen hengessä. Sen sijaan huumeiden käytön tosiasiallisista syistä eli niiden myönteisistä vaikutuksista on vaikeaa puhua tutkijoiden mukaan edes akateemisissa piireissä.

Yhteiskunnallista keskustelua huumeista vaivaa mikrotason moralismi tai makrotason kansanterveydellinen näkökulma kuten Sanna Hautala, Pekka Hakkarainen, Kati Kataja, Sanna Kailanto ja Christopher Tigersted artikkelissaan toteavat. Antropologinen käsitteistö antaisi eväitä ymmärtää huumeidenkäyttöä myös moderneissa yhteiskunnissa muun muassa mielihyvän hankkimisen tai itsetutkiskelun keinona; rituaalina tai addiktiona, mikä sekin voi olla elämälle merkityksellinen.

Teoksen toimittanut ja sen johdannon kirjoittanut Jarno Valkonen käsittelee omassa artikkelissaan jätteitä sosiaalisena kysymyksenä käyttäen esimerkkiä lehtijuttua, jossa jätealan yrittäjä ilmoittaa tarpeesta korottaa kaatopaikkajätteen vastaanottomaksuja, jos ja kun jätemäärä vähenee edelleen.

Kasvatussosiologian professori Kirsti Lempiäinen palaa sukupuolen häiritsevyyteen. Kuten kirja-arviossa perussuomalaisesta populismista kirjoitetaan, tasa-arvon laventaminen joksikin muuksi kuin sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi ei ole ainoastaan perussuomalaisille ominaista vaan koko viime vuosikymmenen poliittiselle keskustelulle nykyisestä hallitusohjelmasta lähtien.

Tasa-arvo mainitaan juhlapuheissa, kukapa ei vastustaisi tasa-arvoa, mutta juuri siitä syystä se jää tyhjäksi merkitsijäksi. Tämä koskee jopa Suomen Akatemian ohjelmajulistuksia.

Oma kysymyksensä – mihin asti Lempiäinen ei aivan pääse kirjoituksessaan – on se, missä määrin intersektionaalinen feminismi sekä queertutkimus ja viimeisenä transtutkimus ovat olleet hämärtämässä sukupuolieron poliittisuutta, liudentaneet sen merkitystä sukupuolentutkimuksessa sisältäpäin.

Artikkelikokoelma on onnistunut katsaus siihen, minkälaista tutkimusta Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden osalta on viime vuosina tehty.

Sanna Valkonen, Sami Kotiranta ja Saara Tervaniemi käsittelevät artikkelissaan uusidentiteettiä ja -heimoutumista cherokee- ja métis-kontekstissa. Kyseessä on enemmänkin kirjallisuuskatsaus kuin itsenäisen tutkimuksen esittely.

Artikkelin lähtökohtana on se, että Yhdysvalloissa on sittemmin tullut suosituksi etsiä esi-isiä ja -äitejä cherokee-intiaaneista, minkä seurauksena on syntynyt ryhmiä, jotka haluavat samaistua chreokeeksi, mutta eivät varhaisempien heimojen tai liittovaltion päätöksillä ole tähän oikeutettuja. Vastaava ilmiö on havaittavissa Kanadassa métis-identiteetin kohdalla.

Syynä tähän kirjoittajien mukaan on alkuperäisasukkaiden parantunut taloudellinen ja sosiaalinen asema Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Artikkelin rivien välistä voi lukea sen olevan vertailtavaa materiaalia Suomen Lapissa käytäviin keskusteluihin siitä, kuka on saamelainen nyt, kun saamelaisten maankäyttöoikeudet ja kysymys esimerkiksi metsäsaamelaisten jälkeläisistä ovat jälleen nousseet puheenaiheeksi.

Antologian kahdessa viimeisessä artikkelissa Sandra Wallenius-Korkalo ja Veera Kinnunen palaavat käsittelemään vanhoillislestadiolaisuutta ja toisaalta kulutusyhteiskunnan tavarapaljouden ja jätteiden ongelmaa kirjallisuuden kautta. Aineistona ovat parin vuoden takainen keskustelua herättänyt romaani Taivaslaulu sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa tehty muuttoaiheisen kirjallisuuskilpailun sato.

Hankala häiritsevyys

Artikkelikokoelma on onnistunut katsaus siihen, minkälaista tutkimusta Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden osalta on viime vuosina tehty. Artikkeleita yhdistävää tekijää – edes johdannossa mainittua häiritsevyyttä – on kuitenkin välillä vaikea havaita. Paikoittain tulee vaikutelma, että nämä ovat enemmän tai vähemmän yli jääneitä aihioita toisaalla julkaistuista tutkimuksista.

Koska ilmestyisi teos häiritsevästä politiikan tutkimuksesta, jossa ruoditaan politiikan tutkimuksessa aikaisemmin itsestäänselvyyksiksi ymmärrettyjä ilmiöitä ja kyseenalaistetaan politiikan tutkijoiden oma käyttöliittymä: läheiset suhteet poliittiseen järjestelmään, poliitikkoihin, kansalaisyhteiskuntaan, puolueisiin, valtionhallintoon ja mediaan?

Julkaisu Valkonen (toim.): Enemmän tai vähemmän häiritsevää yhteiskuntatutkimusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tieteen tekemisen edellytys on, että sillä on autonomia vallitseviin poliittisiin näkemyksiin tai voimasuhteisiin nähden. Autonomiaan sisältyy olennaisesti se lähtökohta, että tiedeyhteisö itse (kr. auto) valikoi, mitkä periaatteet ja säännöt (kr. nomos) ohjaavat tieteen tekemistä. Vahvassa mielessä autonomian voi katsoa sisältävän myös tutkittavien aiheiden valikoinnin. Tästä seuraa, että esimerkiksi kulloisenkin hallinnon ideologian tai poliittisen korrektiuden ei pitäisi johtaa joidenkin tutkimusaiheiden hyljeksintään tai suoranaiseen torjumiseen.

Dosentti Katalin Miklossyn johtaman Higher Education Unbounded -projektin lähtökohta oli pohtia, miten riippumaton yliopisto-opetus voi säilyä samalla, kun tutkijat törmäävät erilaisiin poliittisiin rajoitteisiin siitä, mitä aiheita on sallittavaa käsitellä ja millä tavoin. Tutkimusryhmä toteutti keväällä 2015 kyselyn, josta nousi vilkas keskustelu Matti Apusen Helsingin Sanomissa julkaistun kolumnin ”Yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota” (16.6.2015) myötä. Apusen tulkinnan mukaan ”tärkeät aiheet ja tulkinnat määritellään kabineteissa ja laitosten hierarkia huolehtii lopusta”. Tutkimusryhmä kuitenkin korosti Helsingin Sanomien vastineessaan (23.6.2015) ja omilla verkkosivuillaan julkaistussa oikaisussa, että tehdyille yleistyksille löytyi empiirisestä aineistosta vain vähän tukea. Pilottivaiheessa kyselyyn vastanneista yli puolet arvioi, että omassa tai oppiaineen opetuksessa ei ole vaikeita tai hankalia aiheita.

Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia.

Onko Apusen esiin nostama huoli kuitenkin perusteltu yleisellä tasolla? Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia, mutta poliittisen korrektiuden puitteissa tai ulkoisen painostuksen alla tapahtuva tieteen mahdollinen itsesensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tämän kaltaisesta sensuurista on löydettävissä kaksi tuoretta esimerkkiä, jotka molemmat saivat verrattain paljon julkisuutta. Third World Quarterly -journaalissa julkaistiin vuonna 2017 professori Bruce Gilleyn näkökulma-artikkeli “The Case for Colonialism”. Artikkeli oli käynyt läpi tavanomaisen vertaisarvioinnin ja hyväksytty julkaistavaksi. Pian ilmestymisen jälkeen lehti päätti kuitenkin vetää artikkelin pois, eikä sen elektronista versiota löydy enää julkaisun verkkosivuilta. Sen tilalla on “Withdrawal notice”, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti:

”Tämä näkökulma-essee on vedetty pois akateemisen journaalin päätoimittajan pyynnostä, yhteisymmärryksessä esseen kirjoittajan kanssa. Lukuisten valitusten seurauksena Taylor & Francis toteutti huolellisen tutkimuksen artikkelin vertaisarviointiprosessista. Vaikka tämä selvästi osoitti, että essee oli läpikäynyt lehden julkaisupolitiikan mukaisen molemminpuolisesti anonyymin vertaisarvioinnin, lehden päätoimittaja on sittemmin vastaanottanut vakavasti otettavia uhkauksia henkilöönkäyvästä väkivallasta. Nämä uhkaukset ovat yhteydessä tämän esseen julkaisemiseen. Kustantajana meidän on suhtauduttava tähän vakavasti. Taylor & Francisillä on vahva velvollisuus tukea ja pitää huolta kaikista akateemisista toimituksistaan, ja tästä syystä vedämme esseen pois.”

Toinen joiltakin osin vastaava tilanne ilmeni sukupuolentutkimukseen erikoistuneessa Hypatia-lehdessä. Vuonna 2017 julkaistiin Rebecca Tuvelin niin ikään vertaisarvioinnin läpäissyt artikkeli, jossa kirjoittaja vertasi Rachel Dolezalia (kaukasialainen nainen, joka väitti olevansa afroamerikkalainen) sukupuolenkorjauksen läpikäyneisiin sillä argumentilla, että rotua/etnisyyttä voi vaihtaa siinä missä sukupuoltakin. Tämä aiheutti laajan sosiaalisesta mediasta käynnistyneen kiistan, jossa esitettiin syytöksiä episteemisestä väkivallasta, rasismista ja transfobiasta. Verkossa julkaistussa avoimessa kirjeessä vaadittiin artikkelin poisvetämistä, mihin yksi päätoimittajista vastasi lehden Facebook-sivulla ”päätoimittajien enemmistön” puolesta esitetyllä anteeksipyynnöllä. Muutamassa päivässä vetoomus oli kerännyt 830 allekirjoittanutta. Vastaava päätoimittaja reagoi ilmoittamalla lehden Facebook-sivulla seisovansa artikkelin julkaisemisen takana ja pahoittelemalla, että osa toimituskunnasta oli toiminut itsenäisesti vastoin lehden virallista linjaa. Lehden toimitusneuvosto vahvisti, ettei artikkelia olla poistamassa. Pian tämän jälkeen päätoimittaja erosi tehtävästään. Osa Tuvelin puolustajista katsoi, että tieteellisen yhteisö antautui liian helposti sosiaalisessa mediassa eli muualla kuin tieteen omilla areenoilla ja käytännöillä esitetyn kritiikin edessä. Tuvelin saamaa kritiikkivyöryä verrattiin suoranaiseen noitavainoon.

Suomessa tunnetuin tapaus lienee edesmenneen professori Tatu Vanhasen tutkimuksiin liittynyt kohu. Vanhanen esitti vuonna 2004 Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan globaalien kehityserojen johtuvan ihmisten erilaisuudesta ja erityisesti populaatioiden älykkyyseroista. Lehden silloinen päätoimittaja Jan Rydman totesi kommentissaan, että kaikki eivät varmaankaan pidä Vanhasen artikkelin julkaisemisesta mutta myös huomautti, että poliittisesti epäkorrekteiksi koetuista tutkimuksista on voitava keskustella, sillä keskustelun salliva kulttuuri on aina vaientavaa terveempi. Artikkelin ja Suomen Kuvalehdessä ilmestyneen haastattelun jälkeen suuri joukko arvostelijoita esitti Vanhasen kirjoittavan huuhaata tieteen nimissä.

Vanhasen artikkelin julkaisemisesta noussut kohu eroaa kuitenkin kahdesta edellisestä siinä suhteessa, että vaikka sanomalehtitasolla virinnyt julkinen keskustelu keskittyi lähinnä tutkimusaiheen ja johtopäätösten kyseenalaisuuteen, tieteellinen kritiikki liittyi tiiviisti tieteellisiin perusteisiin, kuten aineiston validiteettiin, tutkimuksen metodologiaan ja tulosten selektiiviseen tulkintaan liittyviin kysymyksiin. Toisin kuin kolonialismia käsittelevän tutkimuksen kohdalla, julkaisu ja sen kontroversiaalisuuden syyt olivat lisäksi avoimesti kaikkien arvioitavana. Myös Politiikka-lehti päätyi samanlaiseen ratkaisuun julkaistessaan Vanhasen artikkelin vuonna 2010 jatkona Pertti Tötön edellisenä vuonna ilmestyneelle kritiikille.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy, sillä tilastoinnin puutteesta johtuen on mahdotonta arvioida, missä määrin käsikirjoituksia hylätään toimituksen tai refereiden toimesta sillä perusteella, että ne koettaisiin liian provokatiivisiksi tai epäkorrekteiksi. Tämä nivoutuu osittain myös kysymykseen koulukuntaeroista, joita ilmenee eri muodoissa useimmilla tieteenaloilla.

Toukokuussa järjestetyssä Taloustiedosta ja sen etiikasta ja politiikasta -seminaarissa, jossa myös Politiikka-lehti oli mukana, Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvanto korosti, että lehti ei hyväksy tai hylkää artikkeleita poliittisiin tai koulukuntiin liittyvillä kriteereillä. Hän toi kuitenkin esiin, että refereille lähtevien käsikirjoitusten edellytetään hyväksyvän budjettirajoitteen olemassaolo. Ilman oletusta niukkuudesta ja politiikkatoimien kustannusten kattamisesta vain valtion tulojen tai varallisuuden asettamissa raameissa julkaistavaksi tarjotut paperit olisivat ”utopistisia”, eikä niiden argumentaatiota koettaisi lukijakunnan keskuudessa vakuuttavaksi.

Kansantaloudellisen aikakauskirjan linjaus tuntuu siinä suhteessa potentiaalisesti ongelmalliselta, että se ohjaa lehden julkaisuja sisällöllisesti samanmieliseen suuntaan. ”Valtavirtaa” haastavalle argumentaatiolle ei tuolloin välttämättä jää tilaa, vaikka yksi tieteen tehtävistä on tarjota ulkokehältä tulevia tulkintoja ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin tai osoittaa kokonaan uusia ongelmia. Toisaalta linjauksen julkilausuminen on suoruudessaan kunnioittavaa verrattuna siihen, että kyseessä olisi hiljaiseksi käytännöksi jäävä ”alan tapa”. Tämä haastaa myös muut tiedelehdet pohtimaan, onko julkaisutoiminnan taustalla vaikuttanut vastaavia arvostuksia, joita ei kuitenkaan ole eksplisiittisesti tunnistettu tai tunnustettu.

Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua.

Kiistat kuuluvat oleellisena osana sekä tieteen tekemiseen että demokratiaan. Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua. Oleellista tässä prosessissa on se, että kontroversiaalisiakin näkemyksiä on pystyttävä esittämään ilman ulkoisen tai sisäinen sensuurin uhkaa. Tiede ei etene vaatimalla julkaistujen artikkelien eliminointia tai toimitusten eroa vaan esittämällä alkuperäisen tutkimuksen väitteisiin kohdistuvia päteviä vasta-argumentteja. Tiede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.

Politiikka-lehden osalta keskustelu tieteen sokeista pisteistä on erityisen ajankohtaista kuluvana juhlavuotena, jolloin jokaisessa numerossa ilmestyy teemaltaan eri tieteenalojen risteykseen sijoittuva symposium. Matti Nelimarkka ja Salla-Maaria Laaksonen huomauttavat tämän lehden laskennallista politiikan tutkimusta käsittelevän Bitit ja politiikka -symposiumin johdannossaan, että uudet menetelmät ja aineistot ovat houkutelleet datatieteilijöitä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja fyysikoita yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pariin. Poikkitieteellinen tulokulma voi paitsi synnyttää uusia avauksia myös elvyttää tietyntyyppisiä institutionalisoituja politiikan tutkimuksen muotoja. Nelimarkka ja Laaksonen nostavat jälkimmäisestä esimerkiksi behavioralistisen suuntauksen mahdollisen renessanssin. He huomauttavat, että se saattaa tuntua laskennallisia menetelmiä käyttävistä luontevalta lähestymistavalta, sillä behavioralismia koskeva kritiikki on usein heille pitkälti tuntematonta, kun taas politologiyleisön silmissä tämä voi näyttää naiivilta tai suorastaan oudolta. Tämä pakottaa punnitsemaan edellisessä pääkirjoituksessa esitettyä periaatetta politiikan tutkimuksen kuulumisesta kaikille. Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista? Yhtälailla ongelmallista on olettaa menetelmien olevan irrallisia tai neutraaleja tutkimuksenteon välineitä. Metodologiset olettamukset ja valinnat ovat erottamattomasti yhteydessä tieteenfilosofisiin ja teoreettisiin valintoihin ja käsitteisiin, mikä olisi myös tärkeää tuoda läpinäkyvästi esiin.

Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista?

On selvää, että tabut ja erilaiset ulkoiset ja sisäiset sensuurit istuvat huonosti tieteeseen. Tieteellä on omat demarkaatiokriteerinsä tieteen ja ei-tieteen erottamiselle, mutta tutkimusaiheiden valikointiin ne eivät ulotu. Rajoitteet kutistavat tutkijan mielikuvitusta ja luovuutta, jähmettävät julkista tieteellistä keskustelua, aikaansaavat arkoja ”virkamiestoimituksia” tiedejulkaisuihin ja tekevät niissä ilmestyvistä tutkimuksista steriilejä tai suorastaan intohimottomia. Politiikan tutkimuksen tabujen ja sokeiden pisteiden paikantaminen ja taklaaminen sopii siten erityisen hyvin Politiikka-lehden juhlavuoden yhdeksi teemaksi.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja toimi Politiikka-lehden päätoimittajana vuosina 2015–2016. Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja.

Julkaisu Tiede ei etene vaikenemalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.