Valkonen (toim.): Enemmän tai vähemmän häiritsevää yhteiskuntatutkimusta

Kuva: Lapland University Press
Lukuaika: 4 min. 

Arvio: Jarno Valkonen (toim.): Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. Lapland University Press, 2018.

Artikkelikokoelma osallistuu keskusteluun yhteiskunnallisen tutkimuksen vaikuttavuudesta, mutta vaikuttavuus ei ole sen keskeinen teema, vaan häiritsevyys. Häiritsevyydellä halutaan tuottaa riitasointu kriittiseen tiedonintressiin.

Häiritsevä yhteiskuntatutkimus on Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkijoiden artikkelikokoelma yliopistossa viime vuosina tehdyistä tutkimuksista. Artikkeleiden aihepiirit kulkevat hengellisestä väkivallasta ja alkuperäiskansoista aina huumeiden käytön vaiettuun mielihyvään ja jätteiden sosiologiaan.

Teoksen johdannossa lähdetään liikkeelle nykyisestä tiedepoliittisesta viestistä, että tieteen tulee olla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Tässä tutkimus on keskeisessä asemassa, mikä suomalaisessa todellisuudessa konkretisoituu hyvinvointiyhteiskunnassa. Yhteiskuntatieteellistä tietoa hyödyntävät hallinto, asiantuntijat, poliitikot, toimittajat, kansalaiset.

Teoksen kirjoittajien mukaan huoli yhteiskuntatieteiden merkityksestä ei koskekaan tiedon vaikuttavuutta vaan sitä, mitä tutkitaan. Kyse on tietynlaisen tiedon häiritsevyydestä.

Vaikka yhteiskuntatutkimuksen ensisijainen tarkoitus ei ole häiritä, teoksen kirjoittajien mukaan sen ”tiedollisena tavoitteena on usein esimeriksi ilmiöön liittyvien itsestäänselvyyksien, ajattelutapojen tai muiden sellaisten paljastaminen ja purkaminen; teorian testaaminen; jonkin ryhmän kokemusten tai näkökulman esiin nostaminen; selittäminen; mallintaminen tai rakenteiden osoittaminen; ymmärrettäväksi tekeminen tai kuvaaminen”.

Yhteiskuntatieteellinen tieto lisää yksilön ja ryhmien valinnanvapautta.

Häiritsevyydellä halutaan tuottaa riitasointu kriittiseen tiedonintressiin. Kriittisen tiedonintressin vuoksi yhteiskuntatieteilijät tuottava tietoa vallasta ja sen seurauksista. Se laittaa kysymään, vaikkapa miksi tietyt hallinnalliset käytännöt toteutetaan juuri tietyllä tavalla.

Niin ikään teoksen johdannossa toistetaan Jürgen Habermasin kriittiseen tiedonintressiin liitetty ajatus emansipatorisuudesta: yhteiskuntatieteellinen tieto lisää yksilön ja ryhmien valinnanvapautta.

Vähemmälle huomiolle jää se, että Habermasin mukaan kriittinen tiedonintressi yhdistyy herruuskäytäntöhin (saks. Herrschaft) ja on siten itse osa – foucault’laisittain ilmaistuna – tiedon ja vallan dispositiivia. Michel Foucault’n ja Habermasin käsitys kriittisen tiedon ja vapautumisen mahdollisuudesta poikkeavat toisistaan, ja niin myös artikkeleita lukiessa voi kysyä, ketä mikäkin teema häiritsee vai häiritseekö.

Teos jakaantuu neljään osaan, joita häiritsevyys nimellisesti yhdistää: piilotettu väkivalta, ohikatsotut läsnäolevat, tunnistamisen politiikka ja arkinen katkos.

Katsaus sisältöön

Merja Laitinen, Anna Nikupeteri ja Johanna Hurtig kirjoittavat lasten näkökulmasta eronjälkeisessä vainossa. Kyse on käytännön sosiaalityöhön liittyvästä tutkimuksesta, kuinka lapsen tietoon olisi suhtauduttava ammatillisessa kohtaamisessa.

Lasten tietoa on usein sivuutettu: ajatellaan, ettei lapsi tiedä vaikkapa väkivallasta ympärillään, lapsen todistus on koettu epäluotettavana tai aihetta on moraalisesti ollut vaikeaa käsitellä. Artikkelissa esitetään, että tutkimusaineiston mukaan lapset voivat kuitenkin tuottaa tarkkaa ja moninaista tietoa aroista ja traumaattisista tapahtumista, jos heille annetaan tilaa ja mahdollisuus tulla kuulluksi.

Artikkeleita lukiessa voi kysyä, ketä mikäkin teema häiritsee vai häiritseekö.

Aini Linjakumpu on legenda politiikan tutkijoiden keskuudessa. Hän on tullut tunnetuksi hengellistä väkivaltaa käsittelevillä tutkimuksillaan, ja hänen artikkelinsa jatkaa samaa teemaa retrospektiivisesti.

Linjakumpu tarkastelee, minkälaisia reaktioita hänen aikaisemmat tutkimuksensa ovat aiheuttaneet. Kyse on hengellisen väkivallan politisoitumisesta ja tiedontuotannosta tai – kuten Linjakumpu asian ilmaisee lainaten Pertti Alasuutaria ja Ali Qadiria – episteemisesta kampailusta ja hallinnasta.

Kysymys on siitä, kuka saa kirjoittaa hengellisestä väkivallasta vai onko siitä suotavaa kirjoittaa laisinkaan. Vanhoillislestadiolainen liike ei hyväksy ulkoapäin tulevaa arvostelua, mutta ei myöskään salli sisäistä itsetarkastelua antaen ymmärtää, että tyytymättömät ovat luopumuksen tilassa, ja kokee hengellisestä väkivallasta puhumisen uhaksi koko liikkeelle.

Meistä jokainen muistanee, kuinka koulussa käsiteltiin huumausaineiden haittavaikutuksia valistuksen hengessä. Sen sijaan huumeiden käytön tosiasiallisista syistä eli niiden myönteisistä vaikutuksista on vaikeaa puhua tutkijoiden mukaan edes akateemisissa piireissä.

Yhteiskunnallista keskustelua huumeista vaivaa mikrotason moralismi tai makrotason kansanterveydellinen näkökulma kuten Sanna Hautala, Pekka Hakkarainen, Kati Kataja, Sanna Kailanto ja Christopher Tigersted artikkelissaan toteavat. Antropologinen käsitteistö antaisi eväitä ymmärtää huumeidenkäyttöä myös moderneissa yhteiskunnissa muun muassa mielihyvän hankkimisen tai itsetutkiskelun keinona; rituaalina tai addiktiona, mikä sekin voi olla elämälle merkityksellinen.

Teoksen toimittanut ja sen johdannon kirjoittanut Jarno Valkonen käsittelee omassa artikkelissaan jätteitä sosiaalisena kysymyksenä käyttäen esimerkkiä lehtijuttua, jossa jätealan yrittäjä ilmoittaa tarpeesta korottaa kaatopaikkajätteen vastaanottomaksuja, jos ja kun jätemäärä vähenee edelleen.

Kasvatussosiologian professori Kirsti Lempiäinen palaa sukupuolen häiritsevyyteen. Kuten kirja-arviossa perussuomalaisesta populismista kirjoitetaan, tasa-arvon laventaminen joksikin muuksi kuin sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi ei ole ainoastaan perussuomalaisille ominaista vaan koko viime vuosikymmenen poliittiselle keskustelulle nykyisestä hallitusohjelmasta lähtien.

Tasa-arvo mainitaan juhlapuheissa, kukapa ei vastustaisi tasa-arvoa, mutta juuri siitä syystä se jää tyhjäksi merkitsijäksi. Tämä koskee jopa Suomen Akatemian ohjelmajulistuksia.

Oma kysymyksensä – mihin asti Lempiäinen ei aivan pääse kirjoituksessaan – on se, missä määrin intersektionaalinen feminismi sekä queertutkimus ja viimeisenä transtutkimus ovat olleet hämärtämässä sukupuolieron poliittisuutta, liudentaneet sen merkitystä sukupuolentutkimuksessa sisältäpäin.

Artikkelikokoelma on onnistunut katsaus siihen, minkälaista tutkimusta Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden osalta on viime vuosina tehty.

Sanna Valkonen, Sami Kotiranta ja Saara Tervaniemi käsittelevät artikkelissaan uusidentiteettiä ja -heimoutumista cherokee- ja métis-kontekstissa. Kyseessä on enemmänkin kirjallisuuskatsaus kuin itsenäisen tutkimuksen esittely.

Artikkelin lähtökohtana on se, että Yhdysvalloissa on sittemmin tullut suosituksi etsiä esi-isiä ja -äitejä cherokee-intiaaneista, minkä seurauksena on syntynyt ryhmiä, jotka haluavat samaistua chreokeeksi, mutta eivät varhaisempien heimojen tai liittovaltion päätöksillä ole tähän oikeutettuja. Vastaava ilmiö on havaittavissa Kanadassa métis-identiteetin kohdalla.

Syynä tähän kirjoittajien mukaan on alkuperäisasukkaiden parantunut taloudellinen ja sosiaalinen asema Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Artikkelin rivien välistä voi lukea sen olevan vertailtavaa materiaalia Suomen Lapissa käytäviin keskusteluihin siitä, kuka on saamelainen nyt, kun saamelaisten maankäyttöoikeudet ja kysymys esimerkiksi metsäsaamelaisten jälkeläisistä ovat jälleen nousseet puheenaiheeksi.

Antologian kahdessa viimeisessä artikkelissa Sandra Wallenius-Korkalo ja Veera Kinnunen palaavat käsittelemään vanhoillislestadiolaisuutta ja toisaalta kulutusyhteiskunnan tavarapaljouden ja jätteiden ongelmaa kirjallisuuden kautta. Aineistona ovat parin vuoden takainen keskustelua herättänyt romaani Taivaslaulu sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa tehty muuttoaiheisen kirjallisuuskilpailun sato.

Hankala häiritsevyys

Artikkelikokoelma on onnistunut katsaus siihen, minkälaista tutkimusta Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden osalta on viime vuosina tehty. Artikkeleita yhdistävää tekijää – edes johdannossa mainittua häiritsevyyttä – on kuitenkin välillä vaikea havaita. Paikoittain tulee vaikutelma, että nämä ovat enemmän tai vähemmän yli jääneitä aihioita toisaalla julkaistuista tutkimuksista.

Koska ilmestyisi teos häiritsevästä politiikan tutkimuksesta, jossa ruoditaan politiikan tutkimuksessa aikaisemmin itsestäänselvyyksiksi ymmärrettyjä ilmiöitä ja kyseenalaistetaan politiikan tutkijoiden oma käyttöliittymä: läheiset suhteet poliittiseen järjestelmään, poliitikkoihin, kansalaisyhteiskuntaan, puolueisiin, valtionhallintoon ja mediaan?

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*