Totuus vai tehtävä (2025). Ohjaus Tonislav Hristov, Suomi, Bulgaria, Ruotsi, Norja

Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Totuus vai tehtävä (Truth or Dare) käsittelee Bulgarian poliittista todellisuutta totuudenjälkeisessä ajassa. Tarinalla ei ole varsinaista kertojaa, vaan tapahtumien kuvaaminen jätetään kahdelle päähenkilölle – toimittaja Genka Shikerovalle ja vaaliehdokas Ivan Gerasimoville.

Elokuva ei ota kantaa mikä totuus on, vaan antaa päähahmojen ajatusten ja tekojen puhua puolestaan. Samantyyppisiä tilanteita ja kertomuksia esitetään vuorotellen kummankin näkökulmasta. Elokuvan nimi on osuva, sillä tapahtumien ja tilanteiden kautta keskustelua käydään siitä mitä totuus on, kuka puhuu totta ja kuinka paljon rohkeutta oman totuutensa puolesta puhuminen vaatii.

Kontekstina Bulgaria

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa. Katsojalle saattaa jäädä epäselväksi, kuinka otollinen maaperä Bulgariassa on vaihtoehtoisille totuuksille.

Bulgaria on yksi Itä-Euroopan ja Balkanin tuoreista demokratioista. Neuvostoliiton hajottua entisen Itäblokin maan on ollut vaikea irtaantua historiastaan. Bulgariaa määrittää edelleenkin syvällä elävä korruptio, eikä se ole täysin demokraattinen valtio. Maa on saanut kritiikkiä etenkin heikosta talouskasvusta ja moitittavasta oikeusjärjestelmän yhteydestä politiikkaan.

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa

Lisäksi Bulgariassa vallitsee usko salaliittoteorioihin. Dokumenttielokuva antaa esimerkin vuodelta 2018, jolloin Bulgariassa uutisoitiin laajasti siitä, kuinka Norjassa valtio kidnappaa lapsia ja antaa lapset hyväksikäyttäjien huomaan. Elokuvan mukaan merkittävin lähde tämän tiedon takana oli venäläinen nainen, joka oli hävinnyt huoltajuuskiistan lapsistaan norjalaiselle kumppanilleen. Elokuvassa kerrotaan miten väärä tieto levisi niin laajasti Bulgariassa, että lapsia haettiin pois kouluista (yhdessä pienemmässä kaupungissa kaksi koulua tyhjennettiin oppilaista, jotta norjalaiset eivät veisi heitä).

Bulgarian politiikka on kriisissä. Maassa järjestetään pian kahdeksannet ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vuoden 2021 jälkeen Bulgariassa ei ole ollut pitkään toiminutta hallitusta. Hallitusneuvottelut ovat olleet epäonnistuneita tai hallitukset ovat kaatuneet. Muun muassa vuoden 2025 lopulla etenkin nuoret bulgarialaiset osoittivat mieltään nykyhallitusta ja sen korruptoituneisuutta vastaan.

Lisäksi vuodenvaihteessa 2026 maan presidentti jätti tehtävänsä varapresidentille. Presidentinvaalit olisivat olleet joka tapauksessa vuoden lopulla. Bulgaria on ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta 2007 ja vuoden 2026 alusta se liittyi myös euroalueeseen.

Vaihtoehtoinen totuus

Elokuvassa tutustutaan ensin Ivan Gerasimoviin. Hän pyörittää omaa keskustelu- ja uutisohjelmaa pienessä studiossaan ja levittää omia totuuksiaan pääosin sosiaalisen median kautta. Ivan on myös ehdolla Bulgarian parlamenttiin ja EU-parlamenttiin vuonna 2024 Vazrazhdane-puolueen listalla. Tämä Revival-puolue, joka nimensä mukaisesti haluaa tuoda Bulgarian perinteet, itsenäisyyden kaikista liittoumista ja mahdin takaisin, luokitellaan äärioikeistolaiseksi ultranationalistiseksi puolueeksi, joka asettuu vahvasti EU:ta, Natoa, koronarokotteita ja LGTBQIA-oikeuksia vastaan.

Puolue ja Ivan ovat venäjämielisiä, koska Venäjällä korostetaan ortodoksisia arvoja, homofobisuutta ja rokotevastaisia ajatuksia. Ensimmäisen oman ohjelmansa kuvauksen aikana Ivan ja hänen haastateltavansa desinfioivat omat juomansa lisäämällä klooridioksidia pullotettuun mineraaliveteen. Vastaavaa vaihtoehtoisten, homeopaattisiksi kutsuttujen keinojen käyttöä esiintyy muissakin kohdissa elokuvaa.

Ivanin kohtaamme elokuvan aikana useimmiten omien uutisten tekemisen parissa. Hänen ohjelmaansa kuuluu jaksoja maapallon litteydestä, saastutetusta sateesta, magneetilla maasta ja ilmasta kerätyistä metalleista, kyseenalaisista punaisista soluista sekä kuvamateriaalia Pride-vastaisesta kulkueesta. Vuodesta 2018 alkaen samaan aikaan Pride-kulkueen kanssa järjestetään kulkue perinteiselle kristilliselle perheelle. Ivan Gerasimov raportoi tästä kulkueesta ja kertoo, kuinka tärkeää on ylläpitää näitä arvoja.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä.

Gerasimov kyseenalaistaa myös EU:n, sillä se sallii muunsukupuolisten oikeudet ja muut kuin perinteiset arvot. Ivanin mielestä EU ja eliitti ovat kaiken pahan alku. Siksi hän on ehdolla EU-parlamenttiin: hän haluaa puhua normaalin ja tutun elämän puolesta. Kun muu ei auta, tulee vihollisen tilaan soluttautua ja muuttaa asioita sisältäpäin.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä. Hänet löydetään arkisista tiloista katsomassa InfoWarsin videoita ja uutisia. Rakennusprojektiensa kimpussa Ivan työskentelee puoluepaita päällä.

Hän pyytää sosiaalisen median seuraajiaan lahjoittamaan rahaa, jotta rakennusprojekti saataisiin päätökseen. Vaikka dokumenttielokuvassa ei varsinaisesti puhuta rakennusprojektista sen enempää, vaikuttaa se olevan jossain syrjäseudulla sijaitseva kirkko, jota kunnostetaan. Näin myös Ivan voi vaikuttaa hyvää tekevältä ihmiseltä, joka osallistuu oman kylän kunnostamiseen.

Trollit ja haltijat

Facebook ja etenkin sen ryhmät tuodaan elokuvassa esiin alustana, jossa vaihtoehtoiset totuudet ja salaliittoteoriat leviävät parhaiten. Siksi näissä ryhmissä on paljon trolleja.

Dokumenttielokuvassa muutama nimettömänä pysynyt henkilö kertoo, minkälaista on olla trolli: herättää huomiota ja keskustelua vahvoilla mielipiteitä jakavilla kommenteilla. Kertoman mukaan Facebookiin tehtaillaan valekäyttäjätilejä väärän tiedon levittämiseen. Näin syntyy trollitehtailu.

Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua.

Haastatellut kertovat, että motiivi trollitehtailuun on usein raha. Etenkin köyhemmissä Euroopan maissa – kuten Bulgariassa ja Pohjois-Makedoniassa – työmahdollisuuksia on rajoitetusti ja siksi trollina työskentely on helppo tapa saada nopeasti rahaa. Haastateltavan mukaan trollina voi nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja jopa päätyä EU-parlamenttiin trollialustan omistajan kanssa. Poliitikot kun osaavat käyttää somea hyödykseen.  

Ilmiöllä on toinen puoli: haltijat (elves). Fantasiakertomuksia mukaillen trollit ja haltijat ovat arkkivihollisia. Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua. Trolleista poiketen moni haltija esiintyy omalla nimellään. Elokuvassa tuodaan esiin, että haltijat työskentelevät etenkin Facebook-ryhmissä, joissa jaetaan vahvoja mielipiteitä EU:ta vastaan tai venäjämielisesti.

Oikea totuus?

Kuka sitten kertoo totuuden? Toimittaja Genka Shikerova on pitkän linjan toimittaja ja juontaa TV-ohjelmaa nimeltä Vuprosite (kysymykset), jossa hän esittää kiperiä kysymyksiä haastateltavalleen.  Ohjelma pyöri yksityisomisteisella TV1-kanavalla, joka on tunnettu politiikkakritiikistään.

Genka toimii esimerkkinä siitä, kuinka totuuden lähelle voi päästä vailla pelkoa. Hän toteaa, että toimittajan tärkein tehtävä on etsiä totuutta ja tuoda se julki. Hän myös korostaa, että luottamus on journalistiikan keksipisteenä. Esimerkiksi haastatellessaan trolleja hän ei ota kameramiestä mukaansa haastatteluihin ja pitää vahvasti kiinni osallistujien anonymiteetistä.

Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Genka näyttäytyy myös periksiantamattomana ja vahvana, sillä vaikka somessa tulevat uhkaukset ovat päivittäisiä, hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja jokaista näkökulmaa parhaansa mukaan. Hän myöntää pelkonsa, muttei halua antaa periksi.

Toimittajien uhkailu ei ole epätavallista Bulgariassa, jossa viimeisen kymmenen vuoden sisään on myös kuollut toimittajia erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa. Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Lopussa ei mikään ole hyvin

Dokumenttielokuvan Totuus vai tehtävä lopussa näkökulmat kohtaavat, kun Genka haastattelee Vuprosite-ohjelmassa Ivania. Haastattelu tapahtuu vaalien jälkeen. Tässä tuodaan erinomaisesti esiin demokraattista keskustelua – vaikka totuudesta on erilaisia käsityksiä, ei se estä keskustelemista samassa tilassa.

Vaikka Eurovaaleissa 2024 uutisoitiin laajasti euroskeptisyyden voitosta, ei Ivanin puolue Vazrazhdane pärjännyt niin hyvin, että hän olisi saanut paikan EU-parlamentissa. Myös Bulgarian parlamentista paikka jäi saavuttamatta. Haastattelussaan Genkan kanssa Ivan toteaakin, että on vaalien jälkeen eronnut tekopyhästä puolueesta, joka ei oikeasti usko hänen kertomiinsa tarinoihin, vaan käyttää hänen tuottamaansa tietoa hyväkseen kerätäkseen suosiota ja ääniä. Se, onko tämä vaalitappion synnyttämää katkeruutta vai oivallus politiikan toiminnasta jää katsojan pohdittavaksi.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita.

Elokuvassa käydään vaalien 2024 alla Genkan matkassa äänestyspaikoilla. Toimittaja on tottunut raportoimaan aiheesta ja lähestyy virkailijoita, jotka kertovat, etteivät vielä tiedä äänestysaktiivisuutta. Samalla käy ilmi, ettei Bulgariassa vielä ole siirrytty sähköisiin vaalirekistereihin. Vaalilaskenta tapahtuu monien päivien aikana, ja tulokset julkistetaan viiveellä. Tämä on myös ollut omiaan mahdollistamaan erilaiset vaalivilpit.

Myöhemmin elokuvassa seurataan television tulosiltaa. Vaalilähetyksessä näytetään äänestysaktiivisuus, joka on 23,4 % kello 19:00. Lopullinen äänestysaktiivisuus on virallisten lähteiden mukaan 33,78 % samaan aikaan käydyissä parlamentti- ja EU-parlamenttivaaleissa. Lukemat ovat Bulgariassa tyypilliset, sillä kansalaisten luottamus demokratiaan, vaaleihin ja hallintoon ovat matalalla tasolla.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita. Mutta samalla loppu kuvastaa vahvasti myös tämänhetkistä poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta Bulgariassa ja muualla maailmassa: Totuutta joutuu etsimään.

VTT Theodora Helimäki työskentelee tällä hetkellä yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy pääosin äänestyskäyttäytymiseen, vaaleihin ja vaalikoneisiin. Helimäen väitöskirja käsitteli informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Totuus vai tehtävä (Ohjaus: Ohjaus Tonislav Hristov, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Truth or Dare (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Eeppinen totuuden jäljittäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mykkänen, Pekka. 2025. Likainen somesota. Otava. 396 s.

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut liki neljäsataasivuisen kirjan yhtäältä perussuomalaisista, mutta toisaalta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hälyttävästä tilasta. Kirjan mittaa Mykkäsen voi katsoa perustelevan journalistisella intressillä: lukijalle tarjotaan laaja kattaus nimenomaisesti sosiaalisen median tai somen viestialustan X (ent. Twitter) keskustelukulttuurista, jota jokainen voi arvioida itse.

Politiikassa provosoiva ote on ilmennyt jo aiemminkin someajan piirteenä; esimerkiksi sittemmin eduskunnasta jäänyt keskustan Mikko Kärnä on avoimesti vaalikirjaa myöten esittänyt toimineensa ”häirikkönä”, koska näin käyttäytymällä sai näkyvyyttä politiikankin piirissä. Mykkäsen kirja kuvaa kuitenkin merkittävämpää poliittisesti latautuneen keskustelu- ja viestintäkulttuurin muutosta.

Kirja on usein seikkaperäinen: toimittaja selvästi pyrkii siihen, että huolellisesti kirjoitettu yksityiskohtainen selvitys erilaisista sosiaalisen median postaajista vahvistaa teosta – aineisto puhuu puolestaan. Osasyy yksityiskohtaisuudelle lienee myrkyllisen keskusteluilmapiirin havainnollistaminen myös heille, jotka eivät somealustoja käytä. Mykkänen perustelee X:n valintaa sillä, että se on yhtäältä merkittävä poliittinen viestintäkanava, mutta toisaalta uhkaukset ja solvaukset ovat sen keskustelukulttuurissa arkipäivää:

”…X-viestipalvelu ei ole toisten näkemyksiä ja tutkimustietoa hiljalleen punnitseva proseminaari-tila, vaan paikka, jossa eri näkökulmiin valmiiksi poteroituneet ihmiset hakkaavat toisiaan surutta päähän.”

Puheet ovat tekoja

Kirjan kimmokkeena toimi perussuomalaisten tai ainakin puolueeseen samaistuvien toimijoiden häirintäkampanja sen jälkeen, kun Mykkänen julkaisi Helsingin Sanomien toimittajana artikkelin eduskunnan puheenmiehen Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjassa esiintyneen nimimerkin ”riikka” väkivallansävyisistä rasistisista kirjoituksista. Nimimerkki yhdistettiin, täysin paikkaansa pitävästi, silloiseen valtionvarainministeriin ja perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan.

Tulkitsen, että Mykkäsen mukaan nykyiset perussuomalaiset ovat löytäneet yhteisönsä ja identiteettinsä verkosta, nimenomaisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogista ja sen ajattelumaailmasta ja vieraskirjan viestinnän sävystä. Väite ei tunnu liioitellulta.

Mykkäsen joutuminen oikeistolaisen sosiaalisen median hampaisiin vaikuttaa myös kokeneelle toimittajalle aidosti järkyttävältä kokemukselta. Vaikka vastaavia häirintätapauksia on ollut aiemminkin, vain järjestelmällisten kampanjoiden kohteeksi joutuva voi hahmottaa niiden henkisen painon. Kirjassa ääneen pääsevät monet muutkin häirinnän kohteeksi joutuneet. Mykkänen kuvaa tarkkanäköisesti somessa tapahtuvaa niin kutsuttua maalittamista, jolloin poliittiset toimijat esimerkillään ohjaavat kannattajiensa huomiota ja häirintää.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Mykkänen kertoo ymmärtäneensä vasta kirjaa valmistellessaan kuinka keskeisessä roolissa suomenkielisen somen yhteen nivoutuminen perussuomalaisten edustamaan politiikkaan ja sen edistämiseen on. Toimittajana Mykkäsellä on hyvät valmiudet sanallistaa omia havaintojaan. Koska sosiaalisen median alustat lukeutuvat osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelukulttuuria, Mykkäsen huolta etenkin X:n tunnelatautuneesta ja vastakkainasettelua korostavasta luonteesta voidaan pitää demokratian ja jopa yhteiskuntarauhan kannalta perusteltuna.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Tuoreen tutkimusraportin mukaan suomalainen etenkin tunnepohjainen (affektiivinen) vastakkainasettelu (polarisaatio) on vielä kansainvälisesti verrattuna maltillista, mutta kuitenkin kiihtyvää. Kyseinen alun perin sisäministeriön tilaama raportti jäi ministeriöltä julkaisematta, koska sen koettiin olevan liian kriittinen perussuomalaisia kohtaan. Ministeriötason päätös ikään kuin vahvisti paitsi raportin oman ilmaiseman huolen, mutta liittyy myös Mykkäsen kirjan keskeiseen viestiin yhden puolueen poikkeuksellisesta poliittisesta toimintakulttuurista.

Perussuomalaiset ja keskustelukulttuurin muutos

Mykkänen tarttuu kesän 2023 rasismikohuun paitsi omakohtaisen kokemuksensa puolesta, mutta myös siksi, että katsoo kohun olleen ”yksi Suomen poliittisen historian rajuimmista ja repivimmistä kohuista”. Huomattavasti pienemmätkin kohut ovat johtaneet merkittäviin seurauksiin.

Tätä olikin edeltänyt Wilhelm Junnilan eroaminen ministerin asemasta äärioikeistolaisten yhteyksien vuoksi. Kohu tulkittiin jatkuvaksi median organisoimaksi hyökkäykseksi Purraa vastaan, ja perussuomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen.

Kohun ainoana mainittavana seurauksena politiikkatasolla voidaan pitää Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa, josta perussuomalaiset puolueena irtisanoutuivat. Asetelmasta ehkä tekeekin poikkeuksellisen juuri se, että Purra ja hänen puolueensa säilytti asemansa, tukijoitaan oleellisemmin hallituskumppaneittensa avulla. Suomessa hyväksyttävänä pidetyn poliittisen puheen ja toiminnan raamit, eli Overtonin ikkuna, siirtyi – oikealle. Tai tarkemmin, perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa on tietoisesti siirtänyt sitä.

Tässäkin yhteydessä somen kommentoijien merkitys perussuomalaisille oli merkittävä: Mykkänen siteeraa Purran puolison Mikko Välimaan kirjaa Mitä “riikka” oikeasti kirjoitti – ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman, jonka mukaan ”valveutuneet sosiaalisen median käyttäjät” ovat nousseet jopa ”viidennen valtiomahdin” rooliin. Koetun hyökkäyksen kohteeksi joutuminen oikeuttaa vastahyökkäyksen. Puolueen tukijoita toisin sanoen rohkaistaan avoimesti valtavirtamedian vastaiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa.

Poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Siksi on selvää, että perussuomalaisten suhde suomalaiseen valtavirtamediaan on lievästi sanottuna jännitteinen. Perussuomalaiset katsovat olevansa hyökkäyksen kohteena silloinkin, kun yksinkertaisesti uutisoidaan mitä puolueen toimijat ovat tehneet tai sanoneet. Perussuomalaiset voidaan tässä yhteydessä ymmärtää nykyistä poliittista kulttuuria avoimesti haastavana vastahegemonisena poliittisena liikkeenä, joka määrittää itsensä valtavirtaisuutta vastaan mediassa ja politiikassa.

Näin toiminta on lähtökohtaisesti vastakkain asettelevaa – polarisoivaa. Mykkänen esimerkiksi korostaa, että Halla-ahon tuomio kansanryhmää vastaan kiihottamisesta vahvisti käsitystä hänestä ja hänen ajatuksistaan eliitinvastaisina: poliittinen järjestelmä ja media vainoavat harvoja oikeamielisiä. Muillakin perussuomalaisten poliitikoilla on vastaavia tuomioita, eikä se vaikuta heidän asemaansa puolueessa.

Mykkäsenkin huomioima jatkuvan hyökkäämisen ja uhriutumisen strategia, jossa jälkimmäinen oikeuttaa ensimmäisen tuo mieleeni vuoden 2024 The Apprentice -elokuvan, joka dramatisoi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin elämää liikemiehenä. Elokuvassa Trump saa ohjeet menetykseen: hyökkää aina, älä koskaan myönnä mitään, ja väitä aina voittaneesi. Näin toimien voi määrittää itse faktat ja keskustelun suunnan.

Oikeistopopulistinen viestintä nojaa herkästi ”tyhjiin merkitsijöihin” määrittäessään vastustajansa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ihmisoikeuksia penäävä aktivisti voidaan yhtäaikaisesti esittää sekä pahantahtoisena toimijana että naiivina hölmönä. Jälkimmäistä voidaan käyttää hänen tekemiseensä naurunalaiseksi, ensimmäisellä voidaan herättää halveksuntaa häntä kohtaan. Tarkoituksena on osoittaa vastahegemonisen politiikan suunta välittämättä argumenttien sisällöstä. Näin sisällöstä riitely – sisälsikö kommentti esimerkiksi liian vakavasti otettua huumoria – hyödyttää vain politiikan suunnan näkyvyyttä.

Perussuomalaisten piirissä on ymmärretty, että poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Tutkimuksellisempi ote olisi tukenut järjestelmällisempää aiheen käsittelyä

Kirjan lähteistönä on ensisijaisesti perinteistä ja sosiaalista mediaa. Tutkimuksellista otetta Mykkänen ei toimittajana tarkoituksella omaksu. Jotkin merkittävät perussuomalaisia tutkineet suomalaiset tutkijat, kuten Tuija Saresma ja Emilia Palonen mainitaan kyllä, mutta omasta tutkijan näkökulmasta tarkasteltuna perehtyneempi ote tutkimuskirjallisuuteen olisi antanut vahvempaa tukea Mykkäsen argumenteille ja asettanut ne kokonaisvaltaisempaan yhteyteen.

Tutkimuksen piirissä perussuomalaisten viestintästrategioita on jo käsitelty aiemmin yhtäältä trollauksena ja toisaalta järjestäytyneenä vaikuttamistoimintana; kummatkin elementit ovat läsnä kirjan aineistossa, mutta ne eivät nouse yhtä järjestelmällisesti esiin, kuin tutkimuksellinen lähestymistapa olisi voinut tehdä. Oikeistolaisen viestintästrategian kuvaaminen usein edellyttää tietynlaisen sanaston ja käsitteistön haltuun ottamista. Mykkänen osaavasti poimii näistä kyllä esimerkiksi huomion uudelleen suuntaamisen, ja juuri tasapuolisuusharhan tuottamisen, eli whataboutismin.

Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Mykkänen ei harmillisesti järjestelmällisemmin käsittele populistisen laitaoikeiston jaettuja vaikutusstrategioita ja retorisia keinoja, mikä olisi voinut olla omiaan kuvaamaan esimerkiksi sitä, miten tuontitavarana Suomeen rantautuneet termit kuten ”woke” tai ”DEI” (tai ”väestönvaihto” salaliittoteoriana) ovat nykyään käytössä sosiaalisessa mediassa, ja joskus virallisimmissakin yhteyksissä. Kansallismielinen laitaoikeisto omaa tässä suhteessa luontaista kansainvälistä samankaltaisuutta.

Joka tapauksessa tutkijalle Mykkäsen käyttämät mittavat sitaatit tarjoavat mielenkiintoista aineistoa, mutta kirjan omat havainnot jäävät hieman kevyiksi. Tutkimuksellisempaa otetta olisi perustellut myös se, että tutkijat itse ovat käsitelleet sosiaalisen median ja ylipäätään myrkyllisemmäksi muuttuvaa keskustelukulttuuria. Kuten Mykkänen itsekin huomauttaa, myös tutkijat saavat toimittajien tavoin osakseen merkittävän paljon häirintää.

Niin tutkija kuin journalistikin voi valita vetäytymisen julkisesta keskustelusta kohdatessaan kohtuuttomaksi kokemaansa kohtelua. Siinä missä uutisoinnin kohde ja sävy voi määrittää poliittisesti journalistin tiettyjen yleisöjen silmissä, niin myös tutkimuksen aihe tutkimuksen itsensä ja tutkijan.

Tutkijoiden sananvapautta laajemmin vaarassa ovat perustavanlaatuiset vapaan yhteiskunnan periaatteet ja perusoikeudet. Koska tiede tarvitsee edistyäkseen avoimuutta ja moninaisuutta, se asemoituu autoritaarisen vastapuolen näkökulmasta liberaalin demokratian instituutioksi. Sama koskee katsoakseni myös journalismia. Näiden tulisi kyetä puolustamaan itseään määrittämällä ongelman selkeästi ja samalla ymmärtäen, että kaikkia se ei tule vakuuttamaan.

Joskus se voi edellyttää etenkin vastustajien poliittiseksi käsittämiä kannanottoja. Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Median objektiivisuus ja kirjan tilannekuva

Journalismilla on haaste säilyttää muodollinen objektiivisuus tilanteessa, jossa sen vapauden olemassaolon edellytys on liberaali demokratia – vapaa media on yksi sen keskeisistä instituutioista – mutta sitä vastaan argumentoi, usein myös hyökkää, illiberaali laitaoikeisto. Näin illiberaaleja arvoja edistävänä puolueena perussuomalaiset suhtautuvat jokaiseen liberaalien arvojen esiintuomiseen poliittisena tekona. Hyökkäävät reaktiot muokkaavat instituutioiden ja niiden jäsenten toimintalogiikkaa ja normalisoivat näennäistä poliittista puolueettomuutta.

Muodollista instituution rooliaan puolustaessa liberaalin demokratian perustaa tukevalta perustelulta puuttuu sen terävin kärki. Juuri muodollisten seikkojen ylenkatse kuuluu vastahegemonisen toiminnan pelikirjaan. Samaan aikaan keskittyessään X:n keskustelukulttuuriin Mykkänen ei esimerkiksi havainnoi populistisen viestinnän ja uutismedian ongelmallisen yhteensopivaa toimintalogiikkaa, eli yhtäläistä tarvetta saada sisällölleen näkyvyyttä.

Edellisen valossa on pakko miettiä, mikä tarkalleen ottaen kirjan keskeisessä sisällössä on uutta. Mykkänen haluaa alleviivata myrkyllisen keskustelukulttuurin ongelmaa, koska ei usko tämän olevan riittävän selvää riittävän monelle suomalaiselle. Näin voi toki olla, joskin Mykkänen myös käsittelee ongelmaa, joka on ollut olemassa ainakin 10 vuotta ennen hänen omakohtaisia kokemuksiaan, ja mistä on myös mittavasti tutkimusta.

Kirja on yhtäältä kritiikki yleisestä julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta – mitä tapahtui esimerkiksi koronapandemian ympärillä salaliittoteorioineen – mutta toisaalta se keskittyy juuri perussuomalaisiin.  Mykkänen asemoituu toimittajana ikään kuin keskelle, vain esittämään huomioita, koska hän näkee keskustelukulttuurin haasteiden olevan ääripäiden välissä.

Tämä on tavallaan luonnollinen asemoituminen journalismille, mutta se samaan aikaan esittää tasapainoiset kaksi ideologista ääripäätä. Tätä heijastaa Mykkäsen kirjassa myös pääministeri Petteri Orpo, joka pitää ”kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina” silloin, kun puhe on oikeistolaisesta liikehdinnästä ja toimijoista. Näin toisen ääripään mahdollisen suunnitelmallinen ja järjestelmällinen toiminta polarisaation synnyttämiseksi jää selvemmin käsittelemättä.

Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

Ääripäiden korostaminen voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa häirintään ja vaientamiseen tähtäävän viestinnän tosiasialliset erot hämärtyvät. Nimenomaan oikeiston on katsottu ottaneen haltuun negatiivisin tuntein latautuneen tavan viestiä somessa, eikä esimerkiksi vihapuheen käsite saa heidän suunnaltaan ymmärrystä.

Perussuomalaiset tai puolueeseen samaistuvat somekommentoijat tuskin silti arvostavat Mykkäsen journalistista tasapainottelua huomioiden, että hän kuitenkin edustaa parjattua valtamediaa. Niin Purra kuin Halla-ahokin kieltäytyivät antamasta haastattelua kirjaa varten.

Mykkänen toteaa kylläkin, että räikeät seksuaalisen tai tappavan väkivallan uhkaukset keskittyvät oikeistolaisia kantoja edustavien kommentoijien viestintään ja ovat voimallisesti sukupuolittuneita, eli toisin sanoen naiset saavat enemmän ja rankempia uhkauksia kuin miehet ja uhkauksia esittävät etupäässä miehet. Mykkänen edelleen huomioi, että suomalaisittain väkivaltaista poliittista radikalismia esiintyy tällä hetkellä enemmän oikeistossa.

Perussuomalaisten viestintä- ja vaikutusstrategiat ovat järjestelmällisiä, ja niihin osallistuvat näkyvätkin puolueen poliitikot, mutta kirjan rakenteen vuoksi monet Mykkäsen mielestäni osuvat havainnot uhkaavat hukkua tekstinpaljouden sekaan. Yhteen vetävät tekstikappaleet lukujen lopuissa olisivat voineet olla hyvä paikka nostaa oleelliset lukijalle välitettävät huomiot esiin. Lukuisien yksittäisten toimijoiden taustalla oleva järjestelmällisyys ansaitsisi tulla paremmin alleviivatuksi; näin esimerkiksi Mykkäsen käsittelemän perussuomalaisten Suomen uutiset-puoluelehden päätoimittajan Matias Turkkilan tapauksessa, joka nyttemmin on siirtynyt valtionvarainministeri Purran viestinnästä vastaavaksi erityisavustajaksi.

Kirja tarjoaa leveän kattauksen suomalaista some-keskustelukulttuuria ja suoranaista häirintää. Lukijan oma kokemus mutta myös poliittinen kanta ohjaavat luultavasti lukukokemusta. Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Kuvituskuva: Kelly Sikkema / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Politisoituneen keskustelukulttuurin tilannekuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rassemblement Nationale-puolueen (RN) johtajan Marine Le Penin mahdollinen tuomio on käynnistänyt Ranskassa keskustelun presidentinvaalien 2027 ehdokasasettelusta. Taustalla on kyse RN:n poliittisesta perinnöstä, populismin valtavirtaistumisesta sekä toisaalta tyytymättömyydestä nykyiseen politiikkaan ja talouden haasteet. Ranskassa puhutaan jo ”seismistä”. On selvää, että tulevat vaalit vaikuttavat Eurooppaan.  

Le Penin mahdollinen poisjääminen seuraavista Ranskan presidentinvaaleista jättää jälkeensä miljoonia protestiääniä. Joidenkin tutkijoiden mukaan puolueen äänestäjät pysyvät uskollisena puolueelle. On myös huomattavaa, että Le Pen on ollut suositumpi kuin puolueensa ja saanut ennen kaikkea naisten ääniä. Viime vaaleissa Le Pen sai 40,47 % äänistä. Seuraavien vaalien mahdollinen yllättäjä saattaa tulla politiikan ja puolueiden ulkopuolelta ja saada taakseen kansanliikkeen.

”30 vuotta olen taistellut puolestanne. 30 vuotta olen taistellut epäoikeudenmukaisuutta vastaan”, totesi Le Pen saatuaan tuomion, joka voi estää hänen presidenttiaikeensa. Päätös saadaan kesällä 2026.  

Tuomio on otettu vastaan ristiriitaisesti, Le Pen esittää itsensä noitavainon ja systeemin uhrina. Aikaisemmin hän on syyttänyt että ”systeemi on mätä”.

Taustalla voi nähdä myös populismin mekaniikan, joka pyrkii luomaan sanoilla salatun sisäpiirin erona ”eliittiin” ja korostaa kansan asemaa. Myös Le Pen puhuu pelosta ja ”oikeusvaltion tuhosta”.  

Tuomio on myös herättänyt huomiota ja keskustelua muissa Euroopan äärioikeistolaisissa liikkeissä. Monet näistä liikkeiden johtajista kuten Unkarin Viktor Orban ja Italian Matteo Salvini ovat ilmaisseet tukensa Le Penille ja käyttäneet tilannetta hyväkseen vahvistaakseen omaa narratiiviaan siitä, että heitä vainotaan poliittisesti. Uhriutumisen strategia voi lisätä heidän kannatustaan ja mobilisoida heidän tukijoitaan.  

Poliittisen kulttuurin murros

Poliittiset puolueet eivät ole tällä hetkellä kovin suosittuja Ranskassa. Sosialistipuoluetta on kutsuttu elefanttien tanssiksi. Puolueiden ohi markkinoidaan dynaamisia uudistajia. Presidentti Nicolas Sarkozy ajoi ”läpinäkyvyyttä” ja ”muutosta” ”changement” ja ”la rupture” Ranskaan. Sarkozy sai sittemmin syytteen lahjonnasta, kuten presidentti Jacques Chirac, jonka pelasti vankilalta korkea ikä. Poliittisen kulttuuriin on ajettu muutosta ja viime vaalien kärkiehdokkaat esittivät kaikki itsensä ”systeeminvastaisina”. 

Marine Le Pen on ollut Ranskassa erittäin suosittu poliitikko. Taustalta löytyy ”dediabolisation”-projekti, joka on tähdännyt puolueeseen liittyvän stigman häivyttämiseen. Esimerkiksi retoriikkaa on muokattu pehmeämmäksi ja puolueen agendalla on niin ympäristöasioita kuin feminismiäkin.  

Le Pen ei ole marginaalissa, vaan hän on osa vakiintunutta ranskalaista poliittista järjestelmää. Laitaoikeiston normalisoituminen näkyy vaaliteemoina ja ajankohtaisessa julkisessa keskustelussa.

Le Pen ei ole marginaalissa, vaan hän on osa vakiintunutta ranskalaista poliittista järjestelmää. Tutkija Gilles Ivaldin mukaan laitaoikeiston normalisoituminen näkyy vaaliteemoina ja ajankohtaisessa julkisessa keskustelussa. 

Ranskalaiset haluavat arvojaan puolustettavan ja ”tavallista kansalaista” kuultavan. Hymyilevä Le Pen on korostanut tavallisuuttaan ja ranskalaisuuttaan, ja haluaan suojella ranskalaisia. Hän on saanut taakseen niin kotimaisuutta ajavia maanviljelijöitä kuin nuoria ja perheenäitejäkin. 

Presidentinvaalit 2027 – ehdokasasettelu

Marine Le Pen on valittanut tuomiostaan eikä hänen kohtalonsa ole selvä. Joissain pääkirjoituksissa presidentinvaalit 2027 oli jo ehditty julistaa ”Plan B:n”, eli Jordan Bardellan vaaleiksi. Rassemblement Nationalen puheenjohtaja Bardellaa on kaavailtu puolueen ehdokkaaksi, jos Le Penin syytteitä ei kumota. Le Monde -lehden mukaan puolue ei kuitenkaan täysin tue häntä ehdokkaaksi, koska se saattaisi saada Le Penin näyttämään syylliseltä.  

Bardella on kerännyt suosiota TikTok-videoillaan ja toisaalta häntä on syytetty kokemattomuudesta. Bardellan etuna on, ettei hänen sukunimensä ole Le Pen, eikä häneen liity yhden suvun leimaa. Viime presidentinvaaleissa Marine Le Penin nimestä oli häivytetty Le Pen pois, näin isän ja suvun painolastia kevennettiin ja hän oli pelkkä Marine. Toisaalta Bardella olisi ensimmäinen ei-Le Pen sitten vuoden 1972, joka olisi ehdolla puolueesta.

Le Penin tukijoukoissa on nähty myös sisarentytär Marion Marechal-Le Pen, joka tuki viime vaaleissa Eric Zemmouria. Olisiko Marechalista nousijaksi? Marechalin näkemykset esimerkiksi avioliitosta ja abortista ovat konservatiivisempia kuin Le Penin.  

Euroopan äärioikeiston tuki ja Trump 

Le Peniä ovat rientäneet tukemaan Euroopan oikeistopopulistit, kuten Matteo Salvini, Victor Orban sekä Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Trump on Ranskassa erittäin epäsuosittu oikealla ja vasemmalla. Le Pen taas haluaa vältellä oikeistopopulistin leimaa, joten ulkomaisten populistien tuki on hänelle epäedullista. Näyttäytymällä systeemin uhrina hän saattaa saada kannattajia liikkeelle. Le Pen käytti tuomionsa julistuksen myötä trumpilaista retoriikkaa ja vertasi itseään Trumpin tavoin kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingiin.  

Presidentti Emmanuel Macronin seuraajasta käydään hiljaista kamppailua vallan kulisseissa. Les Republicains-puolueesta mahdollinen on entinen pääministeri Edouard Philippe, joka voi myös olla kansanliikkeiden ehdokas. Entinen ulkoministeri Dominique de Villepin on myös ilmaissut kiinnostuksensa . Macronin nostama Gabriel Attal saattaa myös olla mahdollinen, samoin pääministeri Francois Bayrou. Mielipidemittaukset ovat nostaneet esiin myös ekologistien vihreää Marine Tondelieria ja EU-parlamentaarikko Raphael Glucksmannia.

Poliittiset puolueet ovat tällä hetkellä Ranskassa niin epäsuosittuja, että ”systeemin” ulkopuolelta tuleva ehdokas on vahvoilla.

Useiden entisten presidenttien tapaan Macronin mukaan on nimetty oma isminsä, macronismi, ja hänen esimerkkinsä on Le Monden mukaan innoittanut yritysmaailman johtajia. Uusi presidentti saattaisi tulla politiikan ulkopuolelta ja yritysmaailmasta.

Poliittiset puolueet ovat tällä hetkellä Ranskassa niin epäsuosittuja, että ”systeemin” ulkopuolelta tuleva ehdokas on vahvoilla. Professori Philippe Marliéren mukaan RN:n suosiossa on kyse ennen kaikkea samasta tyytymättömyydestä, joka selitti hänen mukaansa Macronin nousun. 

Tulevat vaalit ovat tärkeät ennen kaikkea Ranskan ja Euroopan yhtenäisyyden kannalta. Kotimaassaan epäsuosittu Macron on ollut aloitteellinen Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Samalla Ranskan tilanne antaa näkökulman populismin valtavirtaistumiseen. 

Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli vuosina 2018–20 Sorbonnen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Michael McKay / Unsplash

Julkaisu Ranskan presidentinvaalit 2027 ja tapaus Marine Le Pen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Hugo Chávezin mukaan nimetty sosialistinen ja populistinen liike chavismo eli chavinismi on ollut vallassa Venezuelassa 25 vuotta. Chávezin kuoltua vuonna 2013 valtaan astui hänen pitkäaikainen luottomiehensä, silloinen varapresidentti Nicolás Maduro.

Chávezin poliittisella perinnöllä jatkaneen Maduron aikana kovat otteet, kuten mielenosoituksien väkivaltainen tukahduttaminen, laittomat teloitukset sekä poliittiset vangit ja vankien kidutukset, ovat tulleet tutuiksi. Tämän lisäksi tavallisten ihmisten elämää ovat vaikeuttaneet muun muassa romuttunut infrastruktuuri jopa päiväkausia kestäneine sähkökatkoineen, rapautunut terveydenhuolto ja hyperinflaatio. Maasta onkin lähtenyt lähes kahdeksan miljoonaa venezuelalaista paremman elämän toivossa.

Venezuelan oppositiopuolueet ovat haastaneet Maduron autoritaarista otetta muun muassa boikotoimalla vaaleja, perustuslain suomalla mahdollisuudella nimittää parlamentin puhemies väliaikaiseksi presidentiksi sekä asettamalla yhteisen ehdokkaan Maduron vastaehdokkaaksi presidentinvaalien esivaaleissa.

Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt vaikuttamaan Maduron hallintoon asettamalla kohdennettuja pakotteita hallinnon edustajille ja Venezuelan öljyn viennille. Toisaalta pakotteita on ehdollisesti purettu ja Maduron pidätykseen johtavista tiedoista on luvattu jopa 15 miljoonaan dollarin palkkio. Maduro on silti pysynyt tiukasti vallassa.

Tästä syystä osa oppositiota kannattavista venezuelalaisista koki heinäkuun 2024 presidentinvaalit viimeiseksi mahdollisuudeksi muuttaa maan kurssi kohti demokratiaa. Osa puolestaan totesi, että tapahtui mitä tahansa, korruptoitunut Maduron hallinto ei katoa minnekään.

Yhteiskunnan kontrolli kiristyi ennen vaaleja

Syksyllä 2023 oppositiopoliitikko María Corina Machado voitti selvin luvuin opposition esivaalit. Maduron vastaus Machadon presidenttiehdokkuuteen oli virkakielto poliittisin perustein, mikä esti Machadon ehdokkuuden. Opposition vaihtoehtoinen ehdokas Edmundo González Urrutia onnistui kuitenkin saamaan ehdokkuutensa läpi. Tätä sosiaalisessa mediassa hellyttäväksi isoisäksi kuvailtua entistä diplomaattia ei ehkä pidetty todellisena uhkana Madurolle.

Maduro tyytyi siis kansalaisjärjestöjen toiminnan hankaloittamiseen, ulkomailla asuvien äänestämisen rajoittamiseen ja “Tiktok-kuninkuutensa” varmistamiseen niin aamukahvinkeitto- kuin tanssivideoilla 2,8 miljoonalle seuraajalleen. Uuden presidenttikauden kruunaisi vaalivoiton julistaminen vaalipäivän eli entisen presidentin Hugo Chávezin syntymäpäivän iltana.

Maduron mediastrategia

Venezuelassa Maduron hallinto on rajoittanut kansalaisten sananvapautta ja hallinnon vastustajia kontrolloidaan pelolla. Perinteistä mediaa säädellään tarkasti, mutta samalla itsenäiset verkkomediat pystyvät jatkamaan toimintaansa ulkomailta toimivien avustajien avulla.

Chavinismin keskiössä on myös sosiaalisen median hallinta. Tässä ovat auttaneet esimerkiksi botit ja koulutetut trollit, jotka levittävät disinformaatiota.

Kiinalaisomisteinen Tiktok on ollut erityisen sopiva työkalu chavinisteille, koska se ei edusta “amerikkalaista imperialismia”. Chavinistit ovatkin olleet näkyvässä asemassa Venezuelan Tiktokissa, tällä tavalla he ovat pystyneet vetoamaan muun muassa nuoriin eri yhteiskuntaluokista.

Ratkaisevaa Tiktokin suosiossa on ollut alustan käyttäjien mahdollisuus anonymiteettiin eli nimettömyyteen, vaikka Facebook on edelleen selvästi suosituin sosiaalisen median alusta Venezuelassa. Tiktok ei myöskään perustu käyttäjän sosiaaliseen verkostoon, vaan videot leviävät algoritmin mukaan: Mitä enemmän jotain videota katsotaan, sitä laajemmalle se leviää.

Tiktok vavisuttaa Maduron hallintoa

Nicolás Maduro oli varautunut sosiaalisen median vaikutusvallan lisääntymiseen, olihan hänelle kertynyt kokemusta aikaisempien vuosien vastarinnasta. Maduron hallinto ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, miten oppositio ja kansalaiset voivat hyödyntää audiovisuaalista sosiaalista mediaa ja miten sisällöt voivat algoritmien avustuksella kääntyä häntä vastaan.

Vaalipäivän aattona, lauantaina 27. heinäkuuta 2024 opposition María Corína Machado kehotti kaikkia heräämään viideltä ja olemaan valmiina äänestämään jo kuudelta aamulla, kun ensimmäiset äänestyspaikat aukeavat. Tämän jälkeen Machado antoi kaksi vielä tärkeämpää ohjetta: Jokaisen tulisi lähteä äänestämään kännykän akku täyteen ladattuna, jotta kaikki oleellinen pystyttäisiin dokumentoimaan. Machado myös neuvoi äänestäjiä jäämään äänestyspaikalle aina ääntenlaskun loppuun asti.

Tämän pyynnön seurauksena sosiaalinen media, esimerkiksi Facebook, Instagram ja X, mutta erityisesti Tiktok, tulvi jo vaalipäivän aikana videoita pitkistä äänestysjonoista sekä havaintoja äänestyspaikkojen muuttamisesta viime hetkellä, äänestyspaikkojen myöhäisestä avaamisesta ja niiden auki pitämisestä vielä äänestysajan päättymisen jälkeen Maduron kannattajien perinteisillä asuinalueilla. Äänestyspäivän etenemistä pystyi siis seuraamaan sosiaalisen median välityksellä eri puolilta maata reaaliajassa.

Maduron hallinto ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, miten oppositio ja kansalaiset voivat hyödyntää audiovisuaalista sosiaalista mediaa ja miten sisällöt voivat algoritmien avustuksella kääntyä häntä vastaan.

Venezuelassa ääntenlaskenta on julkista, joten monin paikoin opposition kannattajien oli mahdollista seurata toimitusta. Jos sotilaat estivät seuraamisen, tästä raportoitiin heti sosiaaliseen mediaan.

Lisäksi Tiktokissa käyttäjät raportoivat äänestystuloksista äänestyspaikoittain eri puolilta maata. Näiden videoiden viesti oli selvä: Edmundo González Urrutia oli voittanut jopa aikaisemmin Maduron kannattajien dominoimilla alueilla. Tämän on myös vahvistanut asiaan perehtynyt kolumbialainen järjestö Misión de Observación Electoral, jonka tietojen mukaan González Urrutia sai 67 prosenttia äänistä Maduron äänisaaliin jäädessä 30 prosenttiin. Järjestöjen, kuten yhdysvaltalaisen Carter Centerin, ja YK:n mukaan vaaleja ei voi pitää demokraattisina.

Kun Madurolle myötämielinen vaalilautakunta CNE (Consejo Nacional Electoral) lopulta julkaisi koko maan tulokset, pettymys oli valtava. Ihmisten omasta elinpiiristään saamat vaikutelmat, sosiaalisen median sisällöt sekä juuri julkistettu vaalitulos olivat jyrkässä ristiriidassa keskenään. Kansalaisten reaktio vaalitulokseen näyttäytyi sosiaalisessa mediassa videoilla, joissa venezuelalaiset itkivät. Osa taas totesi lakonisesti, että eivät diktatuurit kaadu äänestämällä.

Virallisesti vaalilautakunta CNE:llä oli 48 tuntia aikaa julkistaa yksityiskohtaiset vaalitulokset, mutta Maduro kertoi CNE:n joutuneen kyberhyökkäyksen kohteeksi. Tarkempia vaalituloksia ei ole vielä elokuun puoleen väliin 2024 mennessä julkaistu.  

Kattiloiden pauke kiirii Tiktokissa

Aiemman presidentin Hugo Chávezin kannatus perustui vahvasti alempien sosioekonomisten luokkien, erityisesti barrioiden eli köyhien asuinalueiden asukkaiden kannatukseen. Venezuelan historiasta löytyy varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, jos köyhien kansanosien mielenilmaisu tukahdutetaan väkivaltaisesti.

Vuonna 1989 Caracazoksi nimetyn tapahtuman aikana oikeistolainen presidentti Carlos Andrés Pérez tukahdutti hintojen nousua ja neoliberalistisia toimia vastustavat mellakat väkivaltaisesti. Kuolonuhrien arvioitu määrä liikkuu lähemmäs tuhannesta aina pariin tuhanteen. Chávez piti tätä väkivaltaista tekoa varoittavana esimerkkinä oikeistolaisesta politiikasta. Pelko Caracazon kaltaisten tapahtumien toistumisesta on motivoinut Nicolás Maduron hallintoa vaalimaan suhdetta köyhiin asuinalueisiin muun muassa ruoka-avustuksilla.

Vaalilautakunta CNE:n julistettua Nicolás Maduron vaalien voittajaksi alkoivat cacerolazot eli Latinalaiselle Amerikalle tyypilliset kattilamielenosoitukset ympäri Venezuelaa. Kattiloiden paukutus kuuluu kauas, mutta vielä kauemmas viesti kaikuu Tiktokin välityksellä. Tiktokin kommenttiosioissa alkoivat pyynnöt Petaren, Venezuelan pääkaupungin Caracasin alueella sijaitsevan Latinalaisen Amerikan suurimman barrion, asukkaiden aktivoitumiseksi: “Auttakaa meitä Petare!”

Kattiloiden paukutus kuuluu kauas, mutta vielä kauemmas viesti kaikuu Tiktokin välityksellä.

Professori Omar Zambrano on arvioinut, että opposition julkaiseman äänestystuloksen perusteella Venezuelassa ei ole enää Maduroa kannattavia suuria väestötieteellisiä tai maantieteellisesti rajautuvia ryhmiä. Maduro menetti maanjaajuisesti näiden laskelmien mukaan laajan alempien sosioekonomisten luokkien tuen.

Vaalien jälkeisenä maanantaina 29. heinäkuuta 2024 Petaren ja muiden barrioiden asukkaat vastasivat sosiaalisen median kommenttien pyyntöön ja alkoivat spontaanisti protestoida Caracasin kaduilla. Sana kiiri sosiaalisen median, erityisesti Tiktokkiin striimatun videon välityksellä.

Tämä Petarazoksi nimetty tapahtuma on historiallinen, koska barriot eivät ole jalkautuneet Caracasin kaduille kertaakaan tässä mittakaavassa chavinistien vallassaolon aikana. Tapahtumia pystyi jälleen seuraamaan reaaliajassa – myös sitä, miten armeija ja poliisi tukahduttivat protestia kyynelkaasuin ja kumiluodein. Lisäksi videomateriaalit todistivat, miten siviiliasuiset paramilitaariset joukot ampuivat oikeilla luodeilla.

Tiktokin sisällöt olivat kääntyneet “Tiktokin kuningasta” vastaan. Entinen presidentti Chávez kaatui myös kirjaimellisesti, kun hänen patsaitaan tuhottiin ja kuviaan töhrittiin ympäri Venezuelaa lukuisissa videoissa.

Pelon ilmapiiri leviää sosiaalisessa mediassa

Maduron spekuloidaan yllättyneen barrioiden reaktiosta. Ensimmäisellä viikolla vaalien jälkeen hän jatkoi ahkerasti tiktokkaamista ja livestriimaamista. Samalla alkoivat pidätykset, joiden syyksi riitti oppositiopolitiikka, protesteihin osallistuminen tai oppositiota tukevat sisällöt puhelimessa ja sosiaalisessa mediassa. Tällä hetkellä noin kaksi viikkoa vaalien jälkeen pidätettyjä oli yli 1300, mukaan lukien yli sata alaikäistä. Kuolleita on yli 20.

Pari päivää vaalien jälkeen Tiktokiin alkoikin ilmestyä videoita kadonneista, pidätetyistä ja kuolleista. Lisäksi osa Tiktokin käyttäjistä raportoi menettäneensä julkisen sektorin työpaikkansa. Pelon ilmapiiri alkoi levitä uudelleen.

Video protestoijasta istumassa Chávezin patsaan hartioilla ja rikkomassa patsaan päätä vasaralla on jo tullut chavinismin vastustamisen ikoniseksi symboliksi sosiaalisessa mediassa.

Kun tiedot vaalien jälkeisestä vastarinnasta ja sen tukahduttamisesta alkoivat levitä sosiaalisen median kanavissa, Maduro kohdisti huomionsa ensin X:ään ja sen omistajaan Elon Muskiin, jota hän syytti Venezuelan opposition rahoittamisesta. X onkin nyt suljettu Venezuelassa määräajaksi. Seuraavaksi Maduro arvosteli Tiktokia ja Instagramia. Viimeisimpänä listalla oli Whatsapp, sovellus, jonka Maduro poisti itse omasta puhelimestaan suorassa televisiolähetyksessä ja ehdotti venezuelalaisille kiinalaisen WeChatin lataamista. Maduron mukaan Whatsappissa, Instagramissa ja Tiktokissa leviävät “fasistiset viestit ja vihapuhe”.

Maduron hallinto on pyrkinyt kontrolloimaan Venezuelaa monella eri rintamalla. Tästä huolimatta yhteiskuntaan jää Tiktokin kokoisia taskuja, joiden haltuun saaminen on haastavaa. Vankilatuomiot ja niiden uhka ovat taas vaimentamassa Venezuelan Tiktokin, mutta video protestoijasta istumassa Chávezin patsaan hartioilla ja rikkomassa patsaan päätä vasaralla on jo tullut chavinismin vastustamisen ikoniseksi symboliksi sosiaalisessa mediassa.

Virpi Salojärvi on viestinnän tutkijatohtori Vaasan yliopistossa ja yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Salojärvi on erikoistunut Venezuelan poliittiseen ja mediatilanteeseen. Tämän lisäksi Salojärvi tutkii sosiaalista ja journalistista mediaa erilaisissa konflikteissa ja populismissa, mm. ENDURE-hankkeessa.

Artikkelikuva: Pete Linforth / Pixabay

Julkaisu Venezuelan kansa käänsi somen ”Tiktok-kuningas” Maduroa vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Luokkataistelu on palannut valkokankaalle. Viime vuosina yhteiskunnan eliittiä ja osattomia on kuvattu elokuvissa kuten Triangle of Sadness, Parasite, The Forgiven ja I Came By. Televisiossa suosiota on niittänyt makaaberi Squid Game ja hienovaraisemmat satiirit White Lotus ja Succession.  

Elokuviin ja tv-sarjoihin verrattuna mediassa keskustelu eliitistä on jäänyt vähäisemmäksi. Venäjän opposition tunnettu edustaja, edesmennyt Alexei Navalnyi kirjoitti vuoden 2022 elokuussa, että keskustelussa Venäjä-pakotteista Euroopassa elävät oligarkit olivat jääneet liian vähälle huomiolle. Navalnyin mukaan vain 46:een Venäjän 200 rikkaimmasta ihmisestä oli kohdistettu länsimaiden pakotteita. Oligarkkivaltion muuttamiseksi olisi tehokasta puuttua oligarkkien elämään.

Puhe eliitistä on tulenarkaa: kaikki eivät halua ajatella olevansa eliittiä. Kun Suomessa nousi kohu WSOY:n influensereille tarjoamasta maksuttomasta kirjoituskurssista, keskustelun kumpikin osapuoli syytti pian toisiaan elitismistä: influensserit sysäsivät kirjailijat kulttuurieliittiin, kirjailijat influensserit taloudelliseen eliittiin.

Populistinen politiikka on lähtökohdiltaan eliitin vastaista, mutta sen edustajat voivat ymmärtää eliitin hyvin eri tavoin. Jotkut vaihtoehtoisen median edustajat, kuten Russell Brand, puhuvat hyvin laveasti eliitistä, viitaten sillä ”median, finanssi-intressien, ja valtion” hallintaan pyrkiviin vallanpitäjiin. Vielä yksinkertaistavampaa ajattelua löytyy pandemian aikana syntyneissä vapausliikkeissä, kuten Ruotsissa vaikuttavassa Frihetsrörelsenissä.

Koronarajoituksia omilla turvallisuusjoukoilla ja reiveillä vastustanut Frihetsrörelsen on puhunut valtaeliitin salaliitosta ihmiskuntaa ja jopa maailmankaikkeutta vastaan. Kyseessä on monia kiehtova ajatus eliitin eliitistä, globaalia järjestystä hallitsevasta joukosta, joka on jossain tuolla. Paradoksaalisesti juuri tällainen ajattelu on sokeinta todellisille, eliittejä tuottaville rakenteille.

Identiteettipolitiikan eri identiteetit

Kiinnostavan teoreettisen avauksen keskusteluun eliitistä on tehnyt filosofi Olúfẹ́mi O. Táíwò. Anti-koloniaalisesta teoriasta ja aktivismista ammentavassa kirjassaan Elite Capture: How the Powerful Took Over Identity Politics (And Everything Else) Táíwò soveltaa kehittyvien maiden tutkimuksessa syntynyttä eliitin kaappaus (elite capture) -käsitettä. Käsitettä on hyödynnetty aiemmin esimerkiksi tutkimuksessa kehitysavusta, joka on vaarassa joutua eliitin ohjailtavaksi.

Táíwò osoittaa, että eliitti ei nappaa itselleen yhteisiä resursseja vain kehittyvissä maissa. Materian ohella se ottaa haltuun ideoita ja jopa poliittisia liikkeitä. Táíwò ottaa esimerkiksi identiteettipolitiikan, jonka juuret hän paikantaa Yhdysvalloissa 1970-luvulla toimineeseen Combahee River Collective -yhteisöön. Yhteisössä sosiaalinen identiteetti käsitettiin tapana rakentaa poliittista liikettä heille, joiden ääni työntekijämiehiä korostavassa vasemmistolaisessa politiikassa ei kuulunut.

Táíwò osoittaa, että eliitti ei nappaa itselleen yhteisiä resursseja vain kehittyvissä maissa. Materian ohella se ottaa haltuun ideoita ja jopa poliittisia liikkeitä.

Identiteettipolitiikan alkuperäisenä ajatuksena oli muotoilla poliittista strategiaa sosiaalisten, rodullisten ja luokkaidentiteettien kautta. Se tarkoittaa, että pohditaan oman viiteryhmän todellisia tarpeita ja sitä, kenellä on parhaat resurssit niiden vaatimiseksi. Identiteettipolitiikan merkitys kuitenkin muuttui ajan saatossa.

Táíwò esittää, että jossain vaiheessa identiteettipolitiikasta tuli maailman selittämistä, ei niinkään työkalu sen muuttamiseksi. Táíwò satirisoi, että eliitin kaappaamassa identiteettipolitiikassa CIA:n entinen johtaja ja naapuruston joogaharrastajat ovat samassa poliittisessa asemassa, koska kummatkin ovat valkoisia naisia.

Táíwò kirjoittaa, kuinka eliitti ei ota haltuun ainoastaan materiaalisia resursseja, vaan myös identiteettipolitiikan kaltaisia poliittisia liikkeitä ja jopa halujamme. Eliitti omi hänen mukaansa radikaalin sateenkariväestön vapautusliikkeen, josta tuli enenevissä määrin tasavertaiseen avioliittoon typistyvä liike. Samoin yliopistomaailmassa, jota Táíwò sisältäpäin kritisoi, radikaali aktivistien kehittämä teoria menettää toiminnan ulottuvuuden.

Tutkijat Eve Tuck ja K. Wayne Yang kirjoittavat vaikutusvaltaisessa artikkelissaan, että dekolonisaation yhteydessä ei yliopistoissa puhuta enää maiden palauttamisessa alkuperäiskansoille, vaan siitä on tullut metafora parempaan maailmaan, edustukseen ja kielenkäyttöön. Politiikan tutkija Genevieve Fuji Johnson argumentoikin, että tällainen muodonmuutos sivuuttaa olennaiset ja vaikeammat kysymykset järjestelmällisestä rasismista.

Rakenteet synnyttävät eliittejä

Tosin kuin salaliittoteoreetikot esittävät, eliitin kaappaus ei tarkoita pientä joukkoa superrikkaita maailmankahvassa. Táíwò analysoi sitä sen sijaan prosessina, jossa yksilöt ovat lopulta sivuosassa. Kyse on ensisijaisesti rakenteista, jotka synnyttävät eliittejä erityisesti silloin, kun valta on jakautunut epätasaisesti. Eliitti omii asioita näkyvimmin kansallisella tasolla, kuten valtion resurssien jakautumisessa hyvin toimeentuleville, mutta tuhoisinta elitismi on nykyään paikallisella ja kansainvälisellä tasolla, Táíwò arvioi.

Eliitin kaappausta tapahtuu jo siinä, miten huomiomme kohdistuu päivänpoliittisiin aiheisiin. Kohussa influenssereille tarjotusta kirjoituskurssista käsikirjoitus on tavallaan ennalta annettu. Sosiaalisen median käyttäjää rohkaistaan reagoimaan jommankumman puolesta: oletko influenssereiden vai kirjailijoiden puolella. Jos koko keskustelu tuntuu keinotekoiselta, se myös onkin sitä: sosiaalisen median rakenteiden muokkaamaa.

Huomio on resurssi, jota useimmilla ihmisillä on vähän, mutta ei paljon parjatun keskittymiskyvyn huonontumisen takia – vaan koska ylikansalliset yritykset ja heidän algoritminsa luovat sille huonot olosuhteet.

Táíwòn mukaan ei ole niin, että olemassa oleva eliitti hallitsee X:n (entinen Twitter) keskustelua, vaan alustan rakenteet luovat jälleen eliitin. Algoritmi suosii yksinkertaistavia mielipiteitä sekä reaktiivista käyttäytymistä, ja näin käyttäytyvistä tulee Twitterin näkyvimpiä ja seuratuimpia. He saattavat olla keitä tahansa ja keskenään hyvin eri mieltä.

Kyse on huomiotaloudesta, joka ei ole vain trendikäs käsite, vaan uusi ja merkittävä talouden ala. Huomio on resurssi, jota useimmilla ihmisillä on vähän, mutta ei paljon parjatun keskittymiskyvyn huonontumisen takia – vaan koska ylikansalliset yritykset ja heidän algoritminsa luovat sille huonot olosuhteet.

Oikeudenmukaisuuden painavien kysymysten sijaan huomio keskittyy näiden kysymysten esittäjiin. Tutkija William Davies on puhunut reaktiotaloudesta: tärkein ja palkittavin teko algoritmien näkökulmasta on reagoida, kiinnittää itsensä tiettyyn asiaan sen edustajan välityksellä. Siksi demokraattinen politiikka ei kenties voi luontaisen hitautensa takia pysyä perässä.

Eliitti, joka ei omista mitään

Ajatus rakenteiden luomasta eliitistä on myös läsnä elokuvissa kuten Triangle of Sadness. Ruben Östlundin ohjaamassa satiirissa mallipariskunta pääsee kaupallisena yhteistyönä luksusristeilijälle superrikkaiden kanssa. Laivan miehistö esitetään vastakohtana sen asiakkaille, joihin kuuluu esimerkiksi venäläinen oligarkki, suomalainen IT-miljonääri ja brittiläinen asekauppias. Kun heidän illallisensa päättyy merisairauteen, kurinalainen komppania siivoojia huolehtii sotkuista.

Kiinnostava käänne tapahtuu, kun kummankin kerroksen väki haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Vanhat hierarkiat eivät enää päde. Tämän tajuaa siivooja, joka ainoana porukasta osaa kalastaa ja tehdä tulen. Hän alkaa johtamaan pientä yhteisöä vaatien muilta täydellistä alistumista. Hän ottaa itselleen parhaan yösijan ja mallipariskunnan miehen rakastajakseen, antaen tälle vaivanpalkaksi pieniä lahjoja.

Osat ovat kääntyneet ja uudessa tilanteessa siivooja alkaa pelätä, että heidät pelastetaan saarelta. Elokuvan lopussa hän joutuu valitsemaan, onko ihmishengen uhraaminen saavutetun aseman säilyttämisen arvoista. Eliitin suurimpana pelkona on heidän asemaansa ylläpitävien rakenteiden menettäminen.

Yhteiskunnan eliitti ja sitä vastaan kapinoivien osattomien kuvaus on palannut elokuviin, mutta myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Eliitin olemassaolo on kiistämätön tosiasia, mutta tarvitaan varovaista erottelua sen eri muotojen välillä.

Tässä myös moni eliitin vastainen poliittinen kamppailu ajautuu harhaan. Ne, jotka vastustavat Ukrainan aseellista tukea sen perusteella, että se jollain tasolla hyödyttää Yhdysvaltain aseteollisuuden ympäröimää eliittiä, eivät näe, että imperialistista eliittiä voi purkaa vain tuhoamalla imperialismia johdonmukaisesti myös Venäjällä. On hyvä muistaa miten oligarkkivaltio syntyi: Neuvostoliiton romahdusta seurasi yksi valtavimmista eliitin kaappauksista ikinä, resurssien uudelleenjako, jota lännen toimet edesauttoivat.

Venäjällä ökyrikasta eliittiä edelsi Neuvostoliiton vähemmän rikas, mutta yhtä aito eliitti. Poliittisen johdon lisäksi eliittiä edustivat erityisesti neuvostotalouden suunnittelijat ja managerit. Heistä tuli merkittävä este Neuvostotalouden kehittymiselle. Jo 1940-luvulla tapahtui tärkeitä matemaattisia läpimurtoja, jotka olisivat mahdollistaneet paljon laajemman ja järjestelmällisemmän talouden suunnittelun, mutta nämä eivät sopineet taloussuunnittelijoiden eliitille, jota kiinnosti vain viisivuotissuunnitelman toteutus.

Tämä on jokaisen eliitin pohjimmainen olemus – ei rahallinen rikkaus tai edes kyky päättää maailman menosta, vaan valta ylläpitää rakenteita, jotka luovat eliitin.

Yhteiskunnan eliitti ja sitä vastaan kapinoivien osattomien kuvaus on palannut elokuviin, mutta myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Eliitin olemassaolo on kiistämätön tosiasia, mutta tarvitaan varovaista erottelua sen eri muotojen välillä. Lisäksi eliitin analysoiminen erillisenä rakenteista, jotka jatkuvasti luovat uusia eliittejä, johtaa haitallisiin mielikuviin ja uusien, populististen eliittien valtaannousuun.

FM Ville Louekari on väitöstutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa koskee utopia-ajattelua politiikassa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.

Eurostorie-articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: PublicDomainPictures / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Keitä saa kutsua eliitiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

A Storm Foretold (Christoffer Guldbrandsen, 2023), esitetään DocPoint-festivaaleilla keskiviikkona 31.1.2024 ja lauantaina 3.2.2024.

Tanskalaisen Christoffer Guldbrandsenin dokumentti yhdysvaltalaisesta politiikasta nostaa keskiöön kenties vähemmän tunnetun konservatiivipolitiikan ja republikaanipuolueen taustahahmon Roger Stonen. Stonen tunnettavuus nousi merkittävästi, kun miehestä julkaistiin vuonna 2017 Dylan Bankin, Daniel DiMauron ja Morgan Pehmen käsikirjoittama ja ohjaama elämänkerrallinen dokumenttielokuva ”Get me Roger Stone”, johon Stone myös osallistui ilmeisen avoimesti ja mielellään.

Stone on tässäkin dokumentissa suoranaisesti halukas osallistuja, mikä korostaa miehen tyyliä: hän ei ole mikään varjoista toimiva nukkemestari, vaan avoimesti omaa agendaansa edistävä poliittinen toimija. Stonen omintakeinen ja anteeksipyytelemätön tyyli antaa kuvan valtapelin pelurista, jolle vain voitto ratkaisee.

Stonea voi kuvailla niin lobbariksi kuin poliittiseksi strategiksikin. Hän on toiminut republikaanipuolueen piirissä Richard Nixonin presidenttikaudelta lähtien – Stone oli sotkeentunut jo Watergate-skandaaliin. Stonella oli myös läheiset suhteet Donald Trumpiin ennen tämän presidenttiyttä: Stone ajoi Trumpia politiikkaan, koska näki tämän potentiaalin nimenomaan republikaaniäänestäjien aktivoimisessa.

Gulbrandseninin dokumentti on tehty Trumpin presidentinkauden puolivälissä ja vie Stonen tarinaa aiempaa dokumenttia pidemmälle. Dokumentti kattaa Stonen oikeudenkäynnin, tuomion ja armahduksen, ulottuen vielä vuoden 2021 tammikuun 6. päivän Yhdysvaltain kongressitalon (Capitol) valtaukseen asti, jonka dokumentti esittää osana Stonen edustaman politiikan tyylin jatkumoa.

Presidentillinen vapaudu vankilasta -kortti

Erikoissyyttäjä Rober Mueller tutki Venäjän vaikuttamisyrityksiä vuoden 2016 presidentinvaaleihin ja näiden yhteyksiä Trumpin vaalikampanjaan. Vaikka tutkinta ei löytänyt suoria yhteyksiä presidenttiin, se johti oikeudenkäyntiin, jossa Stone oli syytettynä todistajien uhkailusta ja oikeusjärjestelmän toiminnan estämisestä Muellerin tutkimusten yhteydessä. Dokumentin kulku etenee Stonen oikeudenkäyntiin melko nopeasti.

Dokumentissa nähdään, kuinka Stone muistuttelee jopa täysin avoimesti mediassa poliittisille liittolaisilleen omasta merkityksestään ja lojaaliudestaan Trumpille. Trumpin pyynnöstä hänen hallintonsa oikeusministeriö puuttuikin tuomioon jo helmikuussa 2020 erilaisilla lieventävillä suosituksilla. Oikeusministeriön painostus johti jopa oikeudenkäynnin syyttäjien eroon.

Stone tuomittiin lopulta 40 kuukaudeksi vankilaan. Monille Trumpin kannattajista Stone oli uskollisuuden perikuva, joka oli valmis menemään vankilaan suojellakseen Trumpia poliittiselta ajojahdilta. Toisaalta yhtä ilmiselvältä tuntui, ettei Stone edes joutuisi vankilaan: dokumentaristi kommentoikin, kuinka uskomattomalta tuntui seurata tapahtumien kehitystä, jossa Stonen armahduksesta vastasi se sama ihminen, jota Stone suojeli ottamalla tuomion kontolleen.

Trump armahti Stonen heinäkuussa 2020, eikä Stone ehtinyt valitusprosessien vuoksi viipyä vankilassa päivääkään.

Dokumentti osoittaa myös selvästi, kuinka republikaanipuolueen ja laajemmin yhdysvaltalaisen konservatiivioikeiston mielestä Stone ei tehnyt mitään väärää.

Dokumentti osoittaa myös selvästi, kuinka republikaanipuolueen ja laajemmin yhdysvaltalaisen konservatiivioikeiston mielestä Stone ei tehnyt mitään väärää. Trumpin armahdus oli ikään kuin sinetti tämän käsityksen vahvistukseksi: poliittisena pidettyyn tuomioon vastattiin siis poliittisella sekaantumisella.

Myös Trump itse hyökkäsi henkilökohtaisesti Stonen oikeudenkäyntiä vastaan tavalla, mikä on sittemmin entisen presidentin omissa oikeudenkäynneissä muodostunut suorastaan hänen ja lähipiirinsä tavaramerkiksi. Syyllisyyden myöntäminen tai katumuksen esittäminen katsotaan tässä politiikan tyylissä heikkoudeksi: joulukuussa 2023 Trumpin entinen luottomies, asianajaja Rudy Giuliani toisti heti oikeustalon portailla juuri samat väitteet, joista oli hetki sitten saanut tuomion yli 140 miljoonan dollarin korvausvaatimuksista.

Presidentillisestä armahduksesta on tullutkin merkittävä kysymys myös entistä presidentti Trumpia koskevissa oikeusjutuissa, ja syytteissä, joita on kertynyt joulukuuhun 2023 mennessä yhteensä 91 kappaletta. Presidenttiyden suoma syytesuoja ja armahdusoikeus eivät välttämättä ole mitättömin syy sille, että Trump ja hänen seuraajansa haluavat takaisin valtaan.

Nihilistisen politiikan kierre

Stonen konservatiivipolitiikka on omaksunut moraalisen absolutismin piirteitä, eli hyvän ja pahan väliset rajanvedot oikeuttavat ennakoivatkin epädemokraattiset toimet. Stonen kaltaisten toimijoiden mielestä demokratian henki ja liberaalin demokratian arvot ovat lopulta naiivia haihattelua: voitto – valta – on lopulta tärkeintä, sillä vain niin edistetään omaa agendaa.

Niin ikään Stone ei ole kiinnostunut siitä miltä tietyt poliittiset toimet näyttävät, sillä vain tulokset ratkaisevat. Poliittisten vastustajien kanssa ei neuvotella, vaan heidät lyödään. Koska kokemus on, että poliittinen vastapuoli pelaa moraalitonta peliä, on täysin hyväksyttävää vastata siihen samalla mitalla. Ajattelua leimaa yksinkertainen puolella tai vastaan -jaottelua tukeva moraalikertomus, jota aiemmin nähtiin ulkopoliittisena erontekona terrorismin vastaisessa sodassa. Stonen retoriikassa vastaava toimii sisä- ja puoluepoliittisena jakolinjana.

Taustalla on myös äärimmäisen synkeä tulkinta politiikan syvimmästä luonteesta. Stone kanavoi Yhdysvalloissa vallitsevaa laajamittaista poliittisen järjestelmän vastaista maailmankatsomusta (tai ideologiaa), jonka mukaan politiikka hahmotetaan lähtökohtaisesti likaisena ja moraalisesti kyseenalaisena toimintana. Tulkinta ei toki ole erityisen uusi tai rajoittunut ainoastaan Yhdysvaltoihin.

Näin Donald Trump saattoi kuitenkin presidenttiehdokkaana esiintyä poliittisen järjestelmän ulkopuolisena ja siten moraalisesti tahrattomana ja jopa lahjomattomana toimijana. Tätä identiteettiä on jatkettu esittämällä, että Trumpia vastaan nostetut oikeusjutut ilmentävät korruptoituneen poliittisen järjestelmän vainoa. Oikeistokonservatiiveihin kohdistuvat rikostutkinnat nähdään osoituksena tekopyhyydestä. Tätä nihilistisen politiikan kierrettä Stone ruokkii joko tietoisesti tai oman moraalinarratiivinsa vankina – ideologiansa sokaisemana.

Tie Kongressitalon valtaukseen ja jälkilöylyt

Poliittinen nihilismi ja mielikuvat moraalittomista poliittisista vastustajista näkyivät Stonen vaalivilppiväitteille nojanneessa poliittisessa strategiassa. Tarkemmin sanottuna Stone oli valmistellut väitteitä vaalivilpistä ja vaalien varastamisesta (#stopthesteal) jo vuoden 2016 presidentinvaaleihin, mutta Trumpin voitettua tuolle poliittiselle kampanjalle ei ollut tarvetta. Vuonna 2020 kampanja elvytettiin toden teolla jo hyvissä ajoin ennen vaaleja. Dokumentissa Stone käynnistää kampanjan dokumentaristin silmien edessä: dokumentaristi toteaa todistaneensa demokratian vastaisen hyökkäyksen valmistelua.

On epäselvää missä määrin Stone aidosti uskoo vaalivilppiväitteisiin, mutta hän ainakin pystyy puhumaan dokumentissa aiheesta todellisella tunteen palolla. Koska hänen käsityksensä mukaan demokraattien vaalivilppi oli jo etukäteen todettu fakta, hänen on helppo oikeuttaa autoritäärisetkin keinot, jolla Donald Trump pidettäisiin vallassa. Ja kuten tiedetään, myös Trump lähti mukaan valheelliseksi osoitettuihin vaalivilppiväitteisiin täysin rinnoin: Trumpin rinnalla Stone päällysti tien kohti Kongressitalon valtausta.

Äärioikeistolaisille ryhmille kuten Proud Boys ja Oathkeepers, Trumpin järjestämä kokoontuminen tammikuun kuudentena, eli päivänä, jolloin presidentti Joe Bidenin vaalivoitto piti vahvistaa, oli vaalivilppiretoriikan pohjalta vallankumouksen päivä. Näiden ryhmien tai esimerkiksi salaliittoteoreetikko Alex Jonesin läheisyys Stonen kanssa ilmenee myös dokumentista. Nihilistisen politiikan kierre kiihtyy kohti Stonen vaalivilppiväitteiden ruokkimaa, mutta surkeasti suunniteltua ja osaamattomasti toteutettua vallankaappausyritystä, kuten dokumentaristi asian ilmaisee.

Dokumentissa Stone käynnistää kampanjan dokumentaristin silmien edessä: dokumentaristi toteaa todistaneensa demokratian vastaisen hyökkäyksen valmistelua.

Stone itse vetäytyi vauhdikkaasti pääkaupunki Washingtonista Capitol Hillin tapahtumien jälkeen. Dokumentissa kuuluvat selvästi jälleen kerran toistuvat, kuin itselle suunnatut vakuuttelut, että mehän emme tehneet mitään väärää. Mantra toistuu niin Trumpin kuin Stonenkin puheissa. Stone pelkäsi silti, että hänen yhteytensä vaalivilppikampanjointiin voisi johtaa uusiin syytteisiin. Stone pyytää kameroiden kuvatessa Trumpilta jo toista armahdusta, ennen kuin häntä on edes syytetty mistään.

Stonen näkökulmasta Biden liittolaisineen lähtisi taatusti vainoamaan Stonen kaltaisia viattomia, vapautta puolustavia kansalaisia – kenties siksi, että näin Stone ymmärtää nihilistisen politiikan kierteen toimivan.

Dokumentin lopussa Stone on silminnähden pettynyt ja turhautunut siihen, että silloinen poliittinen liikevoima pysähtyi kongressitalon valtausyritykseen. Dokumenttia katsoessa tulee vaikutelma, että jos Stone olisi ollut Trumpin hallinnon yläportailla, tammikuun 6:nnen päivän tapahtumat olisivat myös voineet edetä radikaalimpaan suuntaan. Kenties kiroileva Stone pelkääkin uusia syytteitä enemmän poliittisen pelin häviämistä ja merkityksettömäksi muuttumista.

Poliittisen dokumentin arvo

Dokumentissa näkyvät mielenkiintoisella tavalla myös sen tekemisen haasteet. Noin puolen tunnin jälkeen Stone katkaisee dokumentintekijöiden pääsyn elämäänsä, koska he eivät voineet maksaa Stonelle tämän odottamaa korvausta. Pian sen jälkeen dokumentaristi saa kuntosalilla sydänkohtauksen. Dokumentaristin aiempi lausahdus Stonen viestintävastaavalle, että dokumentin jatkamisessa oli hänelle kyse elämästä ja kuolemasta, piti miltei kirjaimellisesti paikkansa. Dokumentaristi saakin palata vuoden 2020 presidentinvaalien alla seuraamaan Stonea uudelleen.

Stonea voidaan pitää yhtenä niistä avaintekijöistä, jotka muokkasivat Trumpin vuoden 2016 presidenttikampanjaa yhdessä Trumpin silloisen neuvonantajan Steve Bannonin kanssa. Stone oli myös, kuten dokumentista selviää, keskeinen toimija valheellisten vaalivilppiväitteiden levittämisessä, jotka yhä pitävät otteessaan republikaanipuolueen edustajiston enemmistöä – ainakin julkisuudessa – sekä merkittävää osaa sen kannattajakunnasta.

Stonesta kertovia dokumentteja voidaan pitää tärkeinä aikalaiskuvauksina amerikkalaisen politiikan ammattilaisista, jotka eivät ole poliitikkoja.

Stonen vaikutusta republikaanipuolueen ajautumiseen Trumpin puolueeksi ei sovi liioitella, muttei sitä voida dokumentin perusteella vähätelläkään. Stonesta kertovia dokumentteja voidaan pitää tärkeinä aikalaiskuvauksina amerikkalaisen politiikan ammattilaisista, jotka eivät ole poliitikkoja. Hänen kaltaisensa poliittiset toimijat osaavat tunnistaa poliittista tyytymättömyyttä ja muokata sitä hyvin raadollisessa hengessä poliittisten tavoitteidensa edistämiseen.

Dokumentaristin loppukaneetti antaa viitteen siitä, että dokumentin nimi, ”ennustettu myrsky”, ei viittaakaan kongressitalon valtaukseen, vaan johonkin tulevaan myrskyyn yhdysvaltalaisessa politiikassa. Ajatus ei ole erityisen rohkaiseva.

Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja vuosina 2019–23.

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Valtapelin peluri ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eva Illouz (2023): The Emotional Life of Populism. Wiley. 225 sivua.

Tunteet ovat poliittisessa retoriikassa tärkeitä, koska niillä on voima vaikuttaa näkemyksiin sosiaalisista ryhmistä, pitää yllä vallitsevia sosiaalisia rakenteita ja luoda pohja valtaryhmien hallinnalle. Erityisesti tämä tulee esille populistisessa politiikassa, joka tuottaa esimerkiksi pelkojen ja kaunan kautta ymmärrystä yhteiskunnallisesta tilanteesta niille, jotka kokevat olevansa epäoikeudenmukaisesti kohdeltuja. Samalla populismi saattaa kuitenkin olla myös vaara demokratialle.

Eva Illouzin teoksessa tarkastelun keskiössä on Israel ja sen poliittinen historia. Samalla kirjassa tarkastellaan myös populistisen politiikan erilaisia versioita Euroopassa. Tämä valinta selittyy yhtäältä sillä, että Illouz tuntee Israelin historian ja poliittisen kentän. Toisaalta hän on kirjoittanut jo aiemmin samaa teemasta Israel-teoksessaan, joka pohjautui sanomalehtiartikkeleihin.

Illouzin päämääränä on selittää, mitkä tunteet vaikuttavat populistisessa politiikassa ja miten politiikka muokkaa tunteiden välityksellä käsityksiä vallitsevista olosuhteista. Hänen lähtökohtanaan on kulttuuri- ja kirjallisuustutkija Raymond Williamsin käyttämä käsite tuntemusrakenne joka tarkoittaa aikakaudella jaettua tuntemisen ja ajattelun tapaa tai tyyliä, joka omaksuu vaikutteita tietyn ryhmän kulttuurista ja elämäntavasta.

Populismin tunne-elämä

Populismin polttoainetta ovat neljä tunnetta, joilla kaikilla on oma roolinsa. Nämä ovat pelko, inho, kauna ja rakkaus. Pelolla on erityinen rooli siitä syystä, että populismi perustuu monipuolisesti pelon tunteiden mobilisointiin viittaamalla epämääräisiin, mutta samalla kauhistuttaviin uhkiin valtion ulkopuolella ja sisällä. Inhon tunteet liittyvät puolestaan usein tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan tunnettuun vastenmielisyyteen, oli sitten kyse köyhistä, syrjäytyneistä tai ulkomaalaistaustaisista.

Kahden muun tunteen merkitys eroaa näistä. Kaunan merkitys on siinä, että populistiset poliitikot kritisoivat usein korruptoituneeksi koettua hallitsevaa valta- ja kulttuurieliittiä ja esittävät itsensä median, oikeusjärjestelmän tai poliittisten ajojahtien uhrina. Rakkaus viittaa viimein siihen, että populistisessa politiikassa hyödynnetään luokitteluja, jotka tekevät eron todellisen isänmaallisuuden ja eräänlaisen maanpetturuuden tai valeisänmaallisuuden välille.

Populismilla ei ole yhtä ja samaa muotoa kaikkialla, vaikka sen ainesosat voivatkin olla sisällöltään samankaltaiset. Illouzin tapausanalyysin tavoitteena on tuottaa yleistettäviä tai vähintään vertailevia tutkimustuloksia siitä, millaista populistinen politiikka on.

Illouzin mukaan nämä neljä tunnetta ovat siis populistisen politiikan ydin, oli sitten kyseessä Victor Orbanin Fidez-puolue, Benjamin Netanjahun Likud-puolue tai republikaanipuolueen trumpismi. Illouz puhuu samanlaisten tekijöiden kimpusta, joka on populismille tyypillinen, mutta joka voi vaihdella muodoiltaan eri maissa. Siten populismilla ei ole yhtä ja samaa muotoa kaikkialla, vaikka sen ainesosat voivatkin olla sisällöltään samankaltaiset. Illouzin tapausanalyysin tavoitteena on tuottaa yleistettäviä tai vähintään vertailevia tutkimustuloksia siitä, millaista populistinen politiikka on.

Esimerkiksi Netanjahun äärioikeistolainen konservatismi perustuu uusliberalistiseen talouspolitiikkaan, sionismiin eli 1900-luvulla vaikuttaneeseen juutalaisen valtion perustamista ajaneeseen liikkeeseen sekä ääriuskonnollisuuteen. Näistä aineksista syntyneen Likudin nykypolitiikka eroaa puolueen aikaisemmasta linjasta ja on kerännyt kannattajia erityisesti alempaa keskiluokkaa edustavista mizrahijuutalaisista.

Kirjan näkökulma ja sisältö

Illouzin kirja rakentuu Israelin poliittisen historian, poliitikkojen puheiden, tavallisten israelilaisten haastattelujen ja media-aineistojen analysoinnista. Lähtökohtana on kulttuurisesti, yhteiskunnallisesti ja historiallisesti laaja-alainen analyysi. Alussa Illouz viittaa siihen, että populismi on omenan sisällä oleva mato, joka kaIvaa pohjaa pois demokratialta. Populismi ei ole kuitenkaan fasismia sinänsä, vaan taipumus siihen.

Nationalistinen populismi ei sinällään tarkoita yksinomaan kielteistä asiaa, mutta se voi johtaa oikeuksien kaventamisen takia tilanteeseen, jossa avoin demokratia joutuu uhatuksi. Teoksessa on myös Illouzin suoria poliittisia kannanottoja Netanjahun puheisiin ja Likud-puolueen muiden poliitikkojen näkemyksiin, vaikka se pyrkii samalla olemaan myös empiiriseen aineistoon perustuva tutkimus populismin tunnemaailmasta.

Kirja koostuu johdannon jälkeen neljästä pääluvusta. Niissä yhdistyy Israelin nykytilanteen, historian ja poliittisen kentän analyysi populismin neljän perustunteen näkökulmasta. Menetelmää koskevat huomiot ovat vähäisiä. Kirjan heikkous onkin se, että Illouz ei perustele aineistojaan tai avaa käyttämäänsä menetelmää yksityiskohtaisemmin. Lopputuloksen perusteella kyse on lähinnä eri aihepiirien erittelystä, jossa valittuja aineistoja käydään läpi tutkimuksen yleisen tutkimustehtävän mukaisesti.

Populismi Israelissa

Illouz punoo yhteen oivaltavalla tavalla tunteiden merkityksen. Ulkoisilla, sisäisillä ja kuvitteellisilla peloilla on ollut aina tärkeä merkitys israelilaisten arkielämässä ja politiikassa, koska  erilaiset sodat ovat olleet kiinteä osa maan historiaa. Maassa asuvia arabeja kohtaan tunnetulla inholla on puolestaan pitkä historia ja erityisesti viime vuosina palestiinalaisten epäinhimillistäminen on kehittynyt entistä räikeämmäksi. Kuten Illouzin haastattelut osoittavat, tavallisten kansalaisten keskuudessa palestiinalaisista puhutaan pilkkaavasti likaisina, älyllisesti heikkolahjaisina ja poikkeavina.

Illouz punoo yhteen oivaltavalla tavalla tunteiden merkityksen.

Aškenasijuutalaisten etuoikeutettu asema on puolestaan ollut kaunan kohteena mizrahijuutalaisille. Tietyt yhteiskunnan osa-alueet ovat heiltä suljettu, kuten pääsy paremmin palkattuihin virkoihin Israelissa, koska koulutusjärjestelmä suosii aškenasitaustaisia. Likudin politiikka korjannut tätä tilannetta ja samalla käyttänyt poliittisen suosion tavoittelun keinona uhriutumisen retoriikkaa, mikä on Illouzin mukaan tyypillistä Netanjahulle. Isänmaan rakkauden osalta ääriuskonnollinen ja -nationalistinen populismi on suuntautunut liberaalia poliittista vasemmistoa vastaan. Universaaleista oikeuksista puhuminen on maanpetturuutta, vaikka sionistisen liikkeen perustajat olivat vasemmistolaisia aktivisteja.

Pelon tunnetta tarkastellessaan Illouz tekee läpileikkauksen maan vaiheista. Israelin olemassaoloa on aina hallinnut selviytymisen tavoite ja pelko naapurimaita kohtaan. Asiaa havainnollistaa Israelin entisen puolustusministerin Moshe Dayanin tunnettu puhe, jossa hän kehoitti maataan varustautumaan vihollisia vastaan teräskypärillä, konekivääreillä ja piikkilanka-aidoilla. Dayani näki tämän oman sukupolvensa kohtalona. Illouzin turvallisuusdemokratiaksi nimeämän politiikan ydin on ollut vihollisilta suojautuminen ja heidän tuhoamisensa.

Populismin vastavoima

Kirjansa lopussa Illouz tarttuu kysymykseen siitä, onko populismin epädemokraattisille tunteille olemassa ylipäänsä minkäänlaista vastavoimaa. Päätösluku on muita päälukuja yleisempi ja kartoittaa poliittisen filosofian avulla mahdollisuuksia hyvien poliittisten siteiden rakentumiselle.

Illouz kritisoi filosofi Martha Nussbaumin ehdottamaa rakkautta ja myötätuntoa liian rajoittuneiksi. Sen sijaan Illouz päätyy Ranskan suuren vallankumouksen veljeyden käsitteeseen, jonka Illouz näkee moraalisena tunteena. Fanaattisen uskonnollisen fundamentalismin ja äärinationalismin sijaan veljeys voisi tarjota keinon demokratian säilyttämiseksi.

Solidaarisuus ja veljellisyys perustuvat kumpikin haluun auttaa toisia ja sosiaaliseen vastuullisuuteen. Veljellisyyden erottaa kuitenkin solidaarisuudesta moraalinen ja oikeudellinen idea oikeudenmukaisuuden toteutumisesta poliittisen yhteisön sisällä. Solidaarisuus rakentuu sen sijaan sopimuksille. Näin veljeys tarkoittaa halua kohdella kaikkia yhteiskunnallisia ryhmiä oikeudenmukaisesti ja moraalisesti tasapuolisesti.

Illouz ei viittaa toivoon ja myötätuntoon demokratiaa tukevina tunteina, vaan siihen, että veljeyden tunteen tulisi liittyä yleisempään käsitykseen ihmisyydestä, joka johtaa universalismiin eli kaikkien ihmisarvon tunnustamiseen.

Veljeyden mukaisesti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä tulisi kohdella samalla tavoin, vaikka he edustaisivat toisenlaisia arvoja eivätkä kuuluisi samaan sisäryhmään kuin enemmistö. Veljeyden tunteen analyysi jää kuitenkin ilmaan, sillä tarkempaa poliittista reseptiä Illouz ei kuitenkaan esitä veljellisyyden edistämiseksi tai ylläpitämiseksi. Illouz ei viittaa esimerkiksi toivoon ja myötätuntoon demokratiaa tukevina tunteina, kuten Mikko Leino, vaan siihen, että veljeyden tunteen tulisi liittyä yleisempään käsitykseen ihmisyydestä, joka johtaa universalismiin eli kaikkien ihmisarvon tunnustamiseen.

Juutalaisuuden paradoksi on Illouzin mukaan siinä, että juutalaiset aktivistit ja intellektuellit edustivat oikeuksia ja demokratiaa puolustavaa universalismia 1900-luvun alussa. Nykyinen hallituspolitiikka perustuu sen sijaan yhden ryhmän oikeuksien puolustamiselle. Universalismi, ihmisoikeuksen puolustaminen ja usko demokratiaan olivat aiemmin keino parantaa juutalaisten asemaa. Nykyisessä tilanteessa ääriuskonnollisuus on sen sijaan jähmettänyt politiikan. Illouzin mukaan ainoa keino uudistaa Israelin kansalaisyhteiskuntaa on dialogi liberaalin ihmisoikeuksia puolustavan universalismin ja dynaamisen uskonnollisen juutalaisuuden välillä.

Populismin tunne-elämä Suomessa?

Olisiko Illouzin tunne-elämän luotauksella käyttöä Suomen poliittisen kentän erittelyssä? Tällainen analyysi saattaisi paljastaa pinnanalaisia juonteita populismin erityispiirteistä, jos aineistona käytettäisiin poliitikkojen puheita, ihmisen jokapäiväisiä näkemyksiä arkielämän peloista tai mediassa olleita kirjoituksia. Pohjoismaissa nationalistinen populismi ei ole saanut ainakaan vielä samanlaisia mittasuhteita kuin useissa muissa Euroopan maissa.

Olisiko Illouzin tunne-elämän luotauksella käyttöä Suomen poliittisen kentän erittelyssä? Tällainen analyysi saattaisi paljastaa pinnanalaisia juonteita populismin erityispiirteistä.

Suomessa populismin tunteita hyödyntävät perussuomalaiset, joiden poliittisen retoriikan kärki on kansallisessa itsekkyydessä, arvokonservatismissa, nationalismissa, talouspoliittisessa neoliberalismissa ja universalismin vastustamisessa. Pelot kohdistuvat maahanmuuttajiin, pakolaisiin ja monikulttuurisuuteen, avoin inho muslimitaustaisiin ja muihin vähemmistöihin, kauna kulttuuria hallitsevaan ja korruptoituneeseen vihervasemmistoon sekä rakkaus kulttuurisesti yhtenäiseen kansallisvaltioon. Tuntemusrakenteena on alemman keskiluokan kansanomainen identiteetti ja suorapuheinen tyyli.

Täysin vailla ongelmia kirja ei kuitenkaan ole, vaikka tunne-elämän malli vaikuttaa toimivalta. Siitä huolimatta, että Illouz on kriittinen demokratian vaarantumista pohtiessaan, jää pohdinta populismin rakenteellista syistä epämääräiseksi. Lisäksi hän ei kyseenalaista juutalaiskansan käsitettä, Israelin valtion perustamismyyttiä tai demokratian käsitteen käyttöä, kuten historioitsija Shlomo Sand teki jo yli vuosikymmen sitten. Voiko sellainen maa olla demokratia, jossa neljännes sen asukkaista on suljettu pois valtion piiristä?

YTT Pekka Kuusela on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelikuva: günter / Pixabay

Artikkelia muokattu 7.12.2023: Korjattu pieniä lyöntivirheitä, joilla ei vaikutusta artikkelin sisältöön.

Julkaisu Kirja-arvio: Demokratiaa ylläpitävän tunteen mahdollisuus politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemian rahoituspäätösten julkisesta ruotimisesta on muutamassa vuodessa tullut eräänlainen sosiaalisen median karnevaali. Kansalaiset, mutta myös toimittajat ja poliitikot nostavat kepin nokkaan tutkimuksia, joiden julkisen rahoituksen perusteita kyseenalaistetaan usein ennen kuin tutkimus on edes alkanut.

Monet tieteentekijät ovat viestineet ja perustelleet tutkimusrahoitusjärjestelmää heille, jotka ovat aidosti kiinnostuneita ja jaksavat kuunnella. Vuonna 2021 käynnistynyt #minätutkin -kampanja pyrki sanoittamaan sosiaalisen median alustoilla tutkimuskohteita napakasti ja yleistajuisesti. Kampanja palkittiin myös tieteen vuorovaikutusteon kunniamaininnalla. Kampanjaa olivat edistämässä Tieteellistenseurojen valtuuskunnan julkaisupäällikkö Sami Syrjämäki ja Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä.

Kärsivällisesti ovat viestineet kuluneena vuonna esimerkiksi tutkijat Timo R. Stewart, Toni Malminen, Mikael Niku ja moni muu. Myös Suomen Akatemia on vastannut rahoituspäätöksiin kohdistuneeseen kritiikkiin omien työntekijöittensä kautta, jo usean vuoden ajan.

Tiedeyhteisö on pyrkinyt vastaamaan kritiikkiin selventäen, tarkentaen ja valaisten rahoitusjärjestelmän käytäntöjä sekä tutkimushankkeiden sisältöä. Siitä huolimatta aitoa vuoropuhelua käydään vain harvoin.

Koska sosiaalisen median lukuisissa keskusteluissa käytävä tiedekritiikki ja vastaukset siihen eivät ole kovinkaan lähestyttäviä, on syytä tarkastella tätä ilmiötä lähemmin ja yhteen vetävällä otteella. Koska ilmiö on melko uusi, sitä ei ole vielä juuri tutkittu, mutta nykyinen kritiikki on mahdollista liittää osaksi aikaisempia keskusteluja. Tässä kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastelen nykyisen tiedekritiikin muotoa, kritiikin lajeja ja tieteen välinearvoistumista.

Tiedekritiikin luonteesta

Tiedekritiikki voidaan nykyisessä tilanteessa jakaa karkeasti neljään ryhmään. Ensimmäinen näistä on tieteellinen tiedekritiikki, eli kritiikki osana tieteen uudistumis- ja kehitysprosessia. Tämä kritiikki on osa tieteen tekemistä ja ilmenee esimerkiksi rahoitushakemusten arvioinnissa tai tiedeartikkelien vertaisarvioinneissa. Tämä kritiikki on myös lähtöisin tiedeyhteisöstä ja sen piirissä käsiteltyä: sen lähtökohtainen tarkoitus on edistää tiedettä.

Vaikka tieteelliseen kritiikkiin vastaaminen on joskus vaikeaa, se rakentuu kuitenkin tieteellisen keskustelukulttuurin varaan. Tieteentekijöillä on hyvät lähtökohdat käydä tätä tieteen kannalta hedelmällistäkin keskustelua. Silti tämäkin kritiikki voi olla joskus tarpeettoman repivää, mistä syystä tiedeyhteisössä on myös peräänkuulutettu rakentavampaa vertaiskritiikin antamista.

Tiettyyn tieteenalaan suhtaudutaan kriittisesti, koska siihen liitetään arvoja tai poliittista agendaa, jotka ovat omien näkemysten vastaisia: tutkimuksen katsotaan edustavan ideologista vastapuolta.

Toinen kritiikin muoto on vakaumuksellinen tiedevastaisuus, jota kuitenkin esimerkiksi Suomessa on melko vähän. Tiedebarometrit ovat säännönmukaisesti näyttäneet, että suomalaiset luottavat tieteeseen kokonaisuutena. Yleisempää onkin, että tiedekritiikki tarkoittaa sen kolmatta muotoa, eli sitä, että johonkin tiettyyn tieteenalaan suhtaudutaan kriittisesti, koska siihen liitetään arvoja tai poliittista agendaa, jotka ovat omien näkemysten vastaisia: tutkimuksen katsotaan edustavan ideologista vastapuolta.

Tiedekritiikin neljäs muoto, joka on noussut voimakkaaksi etenkin viime vuosina, korostaa tieteen julkisrahoitteista roolia. Tässä kritiikin muodossa tiede on velvollinen käyttämään siihen sijoitetun julkisen rahan – verorahat – tehokkaasti ja vastuullisesti. Tieteen moraalinen oikeutus tämän kritiikin piirissä kumpuaa sen tuottaman hyödyn tai arvon perusteella. Tiedebarometrinkin mukaan lähes puolet (48 %) suomalaisista uskoo, että hyödyttömäksi käsitettyä tutkimusta rahoitetaan liikaa.

Näiden kritiikkilajien rajat eivät ole vahvoja, vaan kritiikin muodot voivat myös nivoutua yhteen aiempaa vahvemmaksi ideologiseksi kritiikiksi. Etenkin kolmannen ja neljännen muodon välillä on luontaista yhteistä pohjaa, joka näkyy nykyisessä tiedekritiikissä. Käsittelen tätä ideologista yhteen nivoutumista tarkemmin artikkelin toisessa osassa.

Kulttuurikonservatiivinen tiedekritiikki

Somejulkisuudessa esiin nostettuja rahoituspäätöksiä vertaillessa tulee selväksi, että kyseenalaistamisen kohteeksi nostetaan nimenomaan humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tekstit. Luonnontieteitä ja teknisiä tieteitä koskevia rahoituspäätöksiä ei kyseenalaisteta.

Tiettyihin aihepiireihin, kuten feminismiin, sukupuolentutkimukseen, Suomen tai suomalaisten ulkopuolelle suuntautuvaan tutkimukseen liittyvät tutkimuskohteet valikoituvat kerta toisensa jälkeen, jopa vuosien takaa, uudelleen pyöritykseen. Näitä aloja väitetään jopa pseudotieteiksi.

Kyseenalaistettu tutkimus esimerkiksi osuu kenttään, joka lähtökohtaisesti tarkastelee kriittisesti vallitsevaa tilaa yhteiskunnassa tai kohdistuu ryhmiin, jotka ovat yhteiskunnallisesti vaikeassa asemassa, kuten seksuaalisiin vähemmistöihin, vähäosaisiin, tai maahanmuuttajiin. Tällöin on vaikea välttyä ajatukselta, että kritiikki on voimakkaasti maailmankatsomuksellisesti ja poliittisesti –toisin sanoen ideologisesti – valikoitunutta.

Kyseenalaistettu tutkimus esimerkiksi osuu kenttään, joka lähtökohtaisesti tarkastelee kriittisesti vallitsevaa tilaa yhteiskunnassa tai kohdistuu ryhmiin, jotka ovat yhteiskunnallisesti vaikeassa asemassa, kuten seksuaalisiin vähemmistöihin, vähäosaisiin, tai maahanmuuttajiin.

Tietyt teemat ja alat yhdistetään mielikuvien tasolla hyödyttömäksi näennäistieteelliseksi tutkimukseksi, jolla ei ole kyseisen kriitikon mielestä mitään arvoa. Siksi sitä ei myöskään saisi julkisesti rahoittaa. Konservatiivisen ideologian näkökulmasta kritisoidut tutkimushankkeet käsitetään osaksi yhteiskunnalle tuhoisaa liberaalia ideologiaa.

Jotkut kyseenalaistajien kanssa saman ideologiapohjan jakavat tutkijat voivat myös heittää vettä myllyyn julkisuudessa ja vähätellä muiden tieteenalojen merkitystä. Tutkimuksessa on esimerkiksi puhuttu tiedehuijauksista (engl. science hoax), joissa tutkijat lähettävät tarkoituksellisesti sepitettyjä tutkimuksia arvioitavaksi tiettyjen tieteenalojen lehtiin vahvistaakseen näiden käsitetyn epätieteellisyyden. Mikko Lagerspetz on kuitenkin omassa tutkimusartikkelissaan osoittanut, että tiedehuijaukset vaativat usein mittavaa panostusta, ja yksittäisten läpi menneiden artikkelien taustalla on lukuisia hylkäyksiä. Toisin sanoen tieteellinen prosessi kuitenkin toimii pääosin laadukkaasti.

Tässä argumentaatiossa on kyse kulttuurikonservatiivisesta ideologisesta tulkinnasta, jota esimerkiksi oikeistopopulistiset – tai sittemmin oikeistoradikaalit – puolueet ovat hyödyntäneet osana niin kutsuttuja kulttuurisotia, joissa katsovat tieteen edustavan vasemmistolaista tai liberaalia maailmankatsomusta. Tällöin kritiikki kohdistuu tutkimuksiin, tutkijoihin tai kokonaisiin tieteenaloihin, joiden katsotaan politisoituneen.

Kritiikiksi puettuja jopa suoranaisia hyökkäyksiä voidaan ohjata myös yksittäisiä tutkijoita vastaan. Tästä näkökulmasta tiede on jo asiattomasti vasemmalta puoluepolitisoitu, ja nyt he vain korjaavat tätä poliittisesti motivoitunutta virheliikettä.

Tätä kritiikin muotoa voi myös pitää tutkijoiden poliittista toimijuutta ja sananvapautta rajoittavana: tutkijoiden ei voida esimerkiksi katsoa voivan osallistua tutkimusaiheeseensa liittyvään aktivismiin, jota tiedekriitikko ei hyväksy yhteiskunnallisena toimintana muutenkaan.

Julkisen talouden tiedekritiikki

Somealustoilla tapahtuva suomalainen tiedekritiikki ei nykyisessä muodossaan ole kuitenkaan pelkistettävissä vain arvokonservatiivien ideologisiin pyrkimyksiin. Kritiikissä painottuu entistä selvemmin odotus siitä, että rahoituksen on osoitettava hyötyä Suomen kansantaloudelle, eli sovelletaan tieteen välinearvoa. Vaikka lienee turvallista olettaa, että satunnainen verkkokommentaattori ei ymmärrä mitään esimerkiksi fotoniikasta, hän olettaa, että sitä tehdään taloudelliset innovaatiot mielessä. Tutkimuksesta syntyy kaupallistettavia tuotteita, joilla on arvoa markkinoilla.

Tästä näkökulmasta tutkimus, johon ei löydy suoraa intuitiivista kaupallistettavaa kulmaa, voidaan arvioida arvottomaksi. Siten kommentoija ei katso olevansa tieteenvastainen, vaan peräänkuuluttaa nimenomaan hyödyllisen tai arvokkaan tieteen merkitystä sekä vastuullista taloudenpitoa. Taloudellisen niukkuuden nollasummapelissä ei ole varaa rahoittaa arvotonta tutkimusta, koska sama rahoitus voitaisiin kuluttaa paremmin taloudellista arvoa lisäävästi.

Talouskeskeisessä hegemonisessa maalaisjärjessä taloudellisessa kilpailussa pärjääminen ja tasapainotettu julkinen talous rinnastuvat olemassaolon kysymyksiksi.

Taloudellista vastuuta peräänkuuluttavan tiedekriitikon näkemys onkin, että veronmaksajalla on oikeus vaatia selvitystä siitä, mihin hänen verorahansa kulutetaan. Ajankohta on tälle juuri sopiva sikäli, että julkisen talouden kriisi on nyt vuoden ollut päällimmäisin keskustelu suomalaisessa politiikassa. Vuodenvaihteesta 2023 alkanut ja eduskuntavaalien teemoja hallinnut keskustelu Suomen kriittisestä taloudellisesta tilanteesta on ladannut tähän keskusteluun suuria tunteita.

Tätä käsitystä voidaan pitää suorastaan vallitsevana maalaisjärkenä, tai hegemonisena italialaisen poliittisen teoreetikon Antonio Gramscin sanoin. Käsitystä ei välttämättä edes pidetä poliittisena tai ideologisena näkökulmana, vaan puhtaasti rationaalisena.

Talouskeskeisessä hegemonisessa maalaisjärjessä taloudellisessa kilpailussa pärjääminen ja tasapainotettu julkinen talous rinnastuvat olemassaolon kysymyksiksi. Tarkoitus ei siis olekaan keskustella tieteen tai tutkimuksen roolista vaan ilmaista suoraan mikä tutkimus on maalaisjärjen mukaan arvokasta, ja lopettaa arvottoman rahoitus. Julkiselle rahoitukselle haetaan toisin sanoen vastinetta – sijoitetulle pääomalle tuottoa.

Tieteen välinearvo

Tieteen välinearvon korostuminen ei ole lainkaan nykyisen tiedekritiikin perua. Suomessa yliopistot on haluttu valjastaa tietotalouksien globaalissa kilpailussa entistä tukevammin osaksi kansantalouden arvontuotantoa, jolloin tulosmittaus ja ehdollinen rahoitus ovat muuttuneet keskeisiksi hallinnan välineeksi. Kilpailukulttuuri, joka näkyy suomalaisissa korkeakouluissa, on osa laajempaa siirrosta, jossa tieteeltä odotetaan enemmän kansantaloudellista hyötyä maailmanlaajuisessa tietotalouksien kilpailussa samalla kun tiedettä sovitetaan pienemmän julkistalouden raameihin.

Suomalaista korkeakoulutuspolitiikkaa määrittävät enenevissä määrin talouspoliittiset kysymykset. Tätä on kuvailtu akateemiseksi kapitalismiksi, joskin suomalaisen korkeakoulutuksen rahoitusmalli pitää autonomiset yliopistot tiukasti valtion talutusnuorassa. Näin tieteen välinearvon merkitys kasvaa, eikä tieteen itseisarvoa hyväksytä riittäväksi korkeakoulupolitiikan tasolla. Tähän liittyvät myös rakenteelliset muutokset liittyen myös korkeakoulujen johtamismalleihin: kansantaloudelle kallisarvoisten tietotehtaiden strateginen ohjaus jättää aiempaa vähemmän tilaa opiskelijoille ja henkilökunnalle.

Taustalla on ideologinen ajatus inhimillisen toiminnan kannustimista: varma ja ennustettava perusrahoitus karikatyyrimaisesti mahdollistaa punaviinillä istuvien humanistien ”hyödyttömät” filosofiset pohdinnat, kun taas dynaaminen kilpailu rohkaisee, tai pakottaa, tavoittelemaan tuloksellista huippututkimusta.

Samaan liittyy myös akateemisten urapolkujen rakentuminen projektipohjaisten lyhytaikaisten määräaikaisuuksien ympärille, joihin tutkijat itse hakevat rahoituksen – juuri tätä Suomen Akatemian rahoituskin edustaa. Suomalaisen korkeakoulutuksen rahoitusmalli on poikkeuksellisen kilpailutettu ja tulosohjattu, sillä erikseen haettavan rahoituksen katsotaan toimivan laadun takeena.

Taustalla on ideologinen ajatus inhimillisen toiminnan kannustimista: varma ja ennustettava perusrahoitus karikatyyrimaisesti mahdollistaa punaviinillä istuvien humanistien ”hyödyttömät” filosofiset pohdinnat, kun taas dynaaminen kilpailu rohkaisee, tai pakottaa, tavoittelemaan tuloksellista huippututkimusta. Kaikkien on oikeutettava palkkansa (tai apurahansa) hakemalla sitä itse. Jatkuvan rahoitushakujen perässä juoksemisen inhimillisiä ja työajallisia kuluja lasketaan harvemmin.

Yliopistot toki tukevat etenkin isoja hakemuksia, sillä niistä kertyy tuloa myös yliopistoille itselleen.  Jos tutkijoiden hakemaa ”täydentävää ulkoista rahoitusta” ei tule riittävästi, on myös yliopiston talous ongelmissa.

Tutkimuskirjallisuutta tieteen välinearvoistumisesta on paljon: sama kuvio löytyy paitsi muista Pohjoismaista mutta myös pidemmälle vedettyinä englanninkielisistä maista, joissa julkisen sektorin tehostaminen aloitettiin aiemmin ja on viety pidemmälle.  Tähän kehitykseen liittyvät myös erilaiset julkista taloutta sopeuttavat – tarkemmin leikkaavat – politiikkatoimet, joita joskus myös kuvataan talouskuriksi, eli vastuullisen julkisen taloudenhoidon ideologiaksi.

Vaikka talouspolitiikan tunkeutuminen korkeakoulupolitiikan ohjaavaksi välinearvoiseksi logiikaksi politiikkatasolla on havaittu tutkimuksessa, harvemmin on hahmoteltu sitä, miltä se näyttäisi kansalaiskeskusteluna. Väitän, että sitä juuri nykyinen rahoituspäätösten kyseenalaistaminen on. Tähän näkökulmaan tartun tämän artikkelin seuraavassa osassa.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa ja entinen Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Kuva: Nejc Soklič / Unsplash

Artikkelia päivitetty 23.11.2023 klo 12.44: Korjattu Toni Malmisen nimi oikein.
Artikkelia päivitetty 24.11.2023: Lisätty linkitys artikkelin toiseen osaan.

Julkaisu Turhauttava tiedekritiikki 1: Kansalaiskeskustelua tieteen välinearvosta vai somehuutelua puskista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heti ilmestyttyään lokakuun 2023 puolivälissä Havahtuminen–kirja on herättänyt kriittistä keskustelua Mika Aaltolan demokratiakäsityksistä. Aaltolan ajattelusta on esimerkiksi tunnistettu populistisia piirteitä, minkä voi nähdä olevan ristiriidassa hänen asemaansa ansioituneena tutkijana.

Tässä artikkelissa tarkastelen Aaltolan asiantuntija-aseman sekä hänen ajatustensa välistä jännitettä osana teknopopulistista poliittista logiikkaa. Artikkeli ei siis ole kirja-arvio, vaan käytän Havahtuminen-kirjaa teknopopulistisen logiikan ilmentymien havainnollistamisen apuvälineenä.

Teknopopulismilla tarkoitetaan politiikan tekemisen logiikkaa, jossa yhdistellään populististen ja teknokraattisten ideoita ja tyylillisiä piirteitä. Teknokratia ja populismi on perinteisesti ymmärretty vastakkaisina poliittisen toiminnan tyyleinä. Ensinnäkin, siinä missä populistit pyrkivät vetoamaan ”terveeseen järkeen” tai ”kansan” viisauteen, teknokraatit uskovat tutkittuun tietoon, asiantuntemukseen ja asiantuntijakoulutukseen.

Populistisen tyylin on mahdollista olla kielen sekä itsensä esittämisen suhteen räväkkää, teknokraateilta puolestaan odotetaan hillittyä käytöstä sekä muodollista ja tieteellistä kieltä.

Populismin ja teknokratian kahtiajakoa leimaa myös vaikutelmien ja tunteiden merkitys: kun populistit luottavat tunteisiin, kriiseihin ja uhkiin, teknokraatit tavoittelevat esiintymisessään neutraaliutta, rationaalisuutta ja vakautta.

Kaikkiaan teknokraattinen ja populistinen poliittinen tyyli voidaan nähdä monessa suhteessa toistensa vastinpareina. Vastakkaisuuksistaan huolimatta, Aaltolan vaalikirjaa lukiessa on mahdollista havaita, miten näitä kaikkia tyylillisiä elementtejä voi hyödyntää yhtäaikaisesti teknopopulistiseen logiikkaan nojautumalla.

Teknokratia: strateginen näkemys ja 30 vuoden kokemus

Pohjimmiltaan teknokratia sisältää ajatuksen, että yhteiskunnan hallinta tulisi keskittää niille, joilla on tarvittava tieto, koulutus ja asema. Vaalikirjassaan Aaltola korostaa asemaansa teknokraattina kuvaamalla toistuvasti ansioitaan tutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtajana. Ylipäätään valtaosa kirjasta koostuu osioista, joissa Aaltola pohtii ydinosaamisalueelleen kuuluvia kysymyksiä, erityisesti Euroopan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Asiantuntemustaan Aaltola esittelee seikkaperäisemmin muun muassa pitkän kokemuksen toistuvien erittelyjen, tieteellisten julkaisujen luetteloinnin ja johtamiskyvykkyyden kuvaamisen avulla. Aaltola luonnehtii myös useaan kertaan verkostojaan Suomen ja muiden maiden virkahenkilöihin, tutkijoihin, poliitikkoihin ja muihin ulkopolitiikan kannalta merkittäviin toimijoihin.

Aaltola pönkittää oman ajattelunsa järkiperäisyyttä myös tekemiensä sanavalintojen avulla. Kuten teknokraattiseen tyyliin kuuluu, Aaltolan käsitteellistykset sisältävät toistuvasti rationaalisuutta korostavia sanavalintoja, kuten strateginen, fakta, totuus, pragmaattinen, kausaliteetti tai realiteetti. Ihailtavana pitämäänsä toimintaa Aaltola kuvaa estoitta ”kylmän viileäksi”, “valistuneeksi” ja ennen kaikkea ”strategiseksi”.

Havahtuminen-kirja heijastaakin voimakkaasti teknokraattiselle ajattelulle tyypillistä yksipuolista tapaa ymmärtää tietoa.

Havahtuminen-kirja heijastaakin voimakkaasti teknokraattiselle ajattelulle tyypillistä yksipuolista tapaa ymmärtää tietoa. Aiempi tutkimus osoittaa, että vaikka tietoperusteisuus on poliittisissa päätöksenteossa tärkeä periaate, teknokraattisen asiantuntijavallan voi ajatella uhkaavan demokratialle ominaista moniäänisyyttä. Esittäessään, että politiikka voisi juontua suoraan tiedosta, teknokraattinen logiikka pyrkii korvaamaan demokratiaan olennaisesti kuuluvat arvokamppailut, ideologiat ja ristiriitaiset intressit tehokkaalla hallinnoinnilla.

Ylipäätään tiedolliset yksinkertaistukset on nähty myös teknokratian ja populismin ideoiden keskinäisinä sillanrakentajina. Teknokratiaan ja populismiin liittyvissä poliittisissa konflikteissa ei ole kyse pelkästään ideologisten näkemysten välisistä ristiriidoista, vaan erityisesti syvemmistä episteemisistä ja ontologisista oletuksista. Nämä oletukset liittyvät kysymyksiin, mitä tieto ja tietäminen oikeastaan ovat. Vaikuttaakin siltä, että Aaltolan ”pragmaattinen” ja ”klassiseen realismiin” pohjautuvat näkemykset ovat omiaan tuottamaan myös populismille luonteenomaisia yksinkertaistavia ja vastakkainasetteluja lisääviä käsityksiä politiikasta.

Populismi: raikkaammat tuulet ja tunkkaiset hahmot

Populismin tyyliin ja ideaan kuuluu olennaisesti eliittien vastustus, jolle Aaltolan asema osana suomalaista asiantuntijaeliittiä muodostaa ristiriitaisen lähtöasetelman. Tästä hankaluudesta huolimatta Aaltola onnistuu arvostelemaan kirjassaan toistuvasti selkeän populistiseen tyyliin ainakin ummehtunutta poliittista eliittiä, korruptoitunutta talouseliittiä, norsuluutorneissa vaikuttavaa yliopistoeliittiä sekä jälkimarxilaista kulttuurieliittiä.

Monin paikoin Aaltola käsittelee Suomen yhteiskunnallisia toimijoita, eli ”vakiintuneita piirejä”, ”latteina”, ”pölyisinä”, ”vähemmän raikkaina” ja ”jäätyneinä”.Aaltola toteaakin, että ”poliittinen järjestelmämme on rakenteellisesti vinoutunut, ja jos olisin populisti, sanoisin, että korruptoitunut.”

Vaikka Aaltola selväsanaisesti irtisanoutuu populismista, hän antaa lukemattomia kertoja ymmärtää, että suomalainen poliittinen järjestelmä on läpeensä korruptoitunut. Aaltola ehdottaakin, että ”suhmuroinnit [kuten Tiitisen listat] pitää tutkia ja poistaa”. Vastaavat viranomaisten legitimiteettiä kyseenalaistavat ja epäluottamusta herättävät vaatimukset ovat aiemmin olleet suosittuja erityisesti populististen liikkeiden keskuudessa.

Aaltola suomii myös erityisesti ”hapertunutta mediaa”, joka toimii epäilyttävänä ”politiikan portinvartijana” etsien ”negatiivisia huhuja ja lokaa” politiikan ”tuoreista kasvoista”, erityisesti Aaltolasta itsestään.

Populismin tyyliin ja ideaan kuuluu olennaisesti eliittien vastustus, jolle Aaltolan asema osana suomalaista asiantuntijaeliittiä muodostaa ristiriitaisen lähtöasetelman.

Samoin ”vanhat poliittiset piirit”, eli perinteiset puolueet ja niiden ”partisaanit” sekä ”politrukit”, esitetään hyvin kielteisesti toimijoina, jotka yleensä rinnastetaan venäjämielisten ”trollien” ja ”bottien” kanssa samaan kategoriaan.

Teknokratian ja populismin ideat ovatkin pohjimmiltaan edustuksellisen demokratian ja sen vakiintuneiden instituutioiden vastaisia. Kuten populistit, teknokraatit ja teknopopulistit toisaalla, kirjassaan Aaltola pyrkii alituisesti kyseenalaistamaan median, puolueiden ja muiden politiikan välittäjien yhteiskunnallista merkitystä.

Kirjassa ”ummehtuneelle” ja ”tunkkaiselle” valtaeliitille löytyy myös ”raikas” vaihtoehto. Vuoden 2023 eduskuntavaalien alla ”raikkaiksi”, ”tuoreiksi” ja ”suoraselkäisiksi” vaihtoehdoiksi Aaltola luokittelee erityisesti ne ehdokkaat, jotka jakavat Aaltolan ulkopolitiikkaan liittyvät näkemykset. Presidentinvaalien lähestyessä Aaltola asemoi myös itsensä yhä selväsanaisemmin osaksi ”raikkaampia tuulia”.

Myös kirjan pääotsikon, ”havahtuminen”, voidaan nähdä limittyvän osaksi populistista retoriikkaa. Aaltola kuvaa havahtumisella sitä, miten ”Suomessa on käynnissä valpastuminen, selkeyden synty”, jossa suomalaiset ovat saavuttaneet ”havahtumisella” kadoksissa olleen oikean tietoisuuden ja kerääntyneet yhteisesti jaetun ulko- ja turvallisuuspoliittisen näkemyksen taakse.

Kielellisenä taivuttelukeinoina ”havahtumista” sekä sen synonyymeja ”valpastumista” ja ”heräämistä” ovat viime aikoina käyttäneet myös muun muassa koronapandemiaan liittyviin salaliittouskomuksiin perustuvat liikkeet sekä rokotteista kieltäytyneet ryhmittymät.

Teknopopulismi: yksi kansa ja oikea tieto

Havahtuminen-kirjan perusteella Aaltolan ajattelun voidaankin nähdä nojautuvan voimakkaasti teknokratiaa ja populismia yhdisteleviin teknopopulistisiin käsityksiin yhteiskunnasta ja demokratiasta. Näiden käsitysten voidaan pohjimmiltaan nähdä olevan ristiriidassa moniäänisyyden ja edustuksellisen demokratian vakiintuneiden instituutioiden kanssa, jotka ovat elintärkeässä osassa demokraattisissa yhteiskunnissa.

Paikoin Aaltola pyrkii kirjassaan diskursiivisesti puolustamaan demokratiaa, oikeusvaltiota ja moniäänistä kansalaiskeskustelua. Nämä Aaltolan demokratiamyönteiset periaatteet korostuvat hänen kuvatessaan autokraattisia epädemokratioita, etenkin Venäjää.

Tästä huolimatta Aaltolan ajattelua kuvastaa teknokratialle ominainen yksiääninen ajatus oikeasta tiedosta sekä populismin ytimessä oleva ajatus oikeasta kansasta. Aaltola toteaakin, että ”terveelle demokratialle on tunnusomaista kokonaisuudesta välittäminen ja eri poliittisten heimojen omien etujen työntäminen taka-alalle, koska on olemassa yksi Suomen kansallinen etu.”

Vaalikirja avaa mielenkiintoisen näkymän teknopopulistiseen poliittiseen logiikkaan, jossa luontevasti yhdistellään ennen vastinpareina pidettyjen populismin ja teknokratian ideoita sekä niiden tyylillisiä elementtejä.

Kirjassaan Aaltola esiintyykin yhtenäisyyden rakentajana. Aaltola kuvailee itseään ”informaatiosotien veteraaniksi” ja kertoo tavoittelevansa kansallisen ”liima-aineksen” muodostamista sekä myös vastustavansa ”repivää polarisaatiota”. Tästä ymmärryksestä ja näistä tavoitteista huolimatta Aaltola kuitenkin itse toistuvasti erottelee kansalaiset kahteen leiriin – oikein ajatteleviin ja väärin ajatteleviin.

Kun Aaltola puolestaan vaatii poliittiseen johtoon ”uusia tuoreita kasvoja, länteen ankkuroituneita Suomen lapsia” – siis sellaisia, jotka jakavat Aaltolan ulkopoliittiset näkemykset – hänen tavoitteensa on lopulta määritellä, miten ja kenen toimesta Suomea tulisi hallita.

Aiempi tutkimus antaakin viitteitä, miten populismi ja teknokratia pyrkivät yhdessä rajaamaan, ketkä kuuluvat kansalaisyhteiskuntaan, ketkä ovat oikeutettuja edustamaan kansaa, tekemään päätöksiä poliittisessa järjestelmässä ja määrittämään millä perustein päätöksiä tehdään.

Kaikkiaan Mika Aaltolan vaalikirja avaa mielenkiintoisen näkymän teknopopulistiseen poliittiseen logiikkaan, jossa luontevasti yhdistellään ennen vastinpareina pidettyjen populismin ja teknokratian ideoita sekä niiden tyylillisiä elementtejä. Mielenkiintoista tulee olemaan se, mihin Aaltolan teknopopulismille rakentuva kampanja tulee riittämään ja etenkin mistä äänestäjäryhmistä Aaltolan kannatus lopulta muodostuu. Tulevaisuudessa olisi tärkeää tarkastella myös, miten teknopopulismin logiikka laajemmin limittyy osaksi suomalaista poliittista kenttää ja siellä tapahtuvia kamppailuja.

VTT Ilkka Koiranen on tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koiranen tutkii Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa TEKNOPOP-tutkimuksessaan populististen ja teknokraattisten näkemyksien yhteyksiä julkisen mielipiteen muodostumisessa sekä niiden ilmenemistä julkisessa keskustelussa.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Mika Aaltolan vaalikirja ja teknopopulistisen politiikan logiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien muodostama Orpon hallitus on arvopohjaltaan huomattavan hajanainen sosiokulttuurisissa ja identiteettipoliittisissa kysymyksissä. Tämä näkyi hallituskauden alussa puhjenneessa kiistassa rasismista, joka vaimeni syyskuussa hallituksen tiedonantoon eduskunnalle. Tämän jälkeen hallitus siirtyi valmistelemaan vuoden 2024 talousarviota, joka hyväksyttiin päivän kestäneissä budjettineuvotteluissa.

Nopea käsittely kuvastaa hallituksen parempaa toimintakykyä julkiseen talouteen liittyviä päätöksiä tehtäessä. Taloutta koskevat päätökset jakavat puolueita perinteisellä vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella liberaali–konservatiivi-ulottuvuuden sijaan. Sama on havaittavissa hallituspuolueiden kannattajien keskuudessa: talouteen liittyvissä kysymyksissä äänestäjät ovat jokseenkin yhtenäisiä kun taas erityisesti suhtautumisessa maahanmuuttoon ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin esiintyy hajontaa.

Kolmas tapa arvioida hallituksen yhtenäisyyttä on tarkastella hallituspuolueiden kannattajien kiinnittymistä demokraattisen järjestelmän perusperiaatteisiin, instituutioihin ja prosesseihin. Tämä ulottuvuus on jäänyt julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle. Vaikka liberaali demokratia nauttii yhä vankkaa suosiota äänestäjien keskuudessa, ideologinen eli politiikan asiakysymyksiin ja affektiivinen eli tunneperäinen polarisaatio sekä virheellisen informaation leviäminen kasvattavat osaltaan autoritaarisemman hallintatavan vetovoimaa.

Tyytyväisyys demokratiaan ei myöskään ole tasaisesti jakautunut, vaan se vaihtelee esimerkiksi äänestäjän sukupuolen, iän, koulutuksen, asuinalueen ja median seuraamisen mukaan. Populismin nousun myötä myös kiinnostus puoluekannan merkitykseen erottelevana tekijänä on lisääntynyt.

Populismi on yhteydessä moninaisiin käsityksiin demokratiasta

Populismin suhde demokratiaan on monella tapaa jännitteinen. Populistiset puolueet tarvitsevat edustuksellisen järjestelmän keskiössä olevia vaaleja valtaan noustakseen. Populistipuolueet esittävät niille vaaleissa annetun tuen ilmentävän kansalaisten autenttista ja yhtenäistä tahtoa. Tämän tyyppinen kansalaiskeskeinen demokratiakäsitys yhdistää vasemmisto- ja oikeistopopulististen puolueiden kannattajia keskenään, vaikka he sosiaaliselta taustaltaan poikkeavat muuten toisistaan.

Avoimeen kilpailuun perustuvien vaalien legitimiteetti ja koskemattomuus voidaan kuitenkin myös kyseenalaistaa, mikäli ne tuottavat kansan tahdon edustajiksi julistautuneiden populistipuolueiden kannalta epäsuotuisan lopputuloksen.

Populismille ominaiset, äkkiseltään heikosti yhteen sovitettavilta vaikuttavat demokratiakäsitykset näkyvät myös politiikan toimeenpanoon kohdistettuina odotuksina. Yhtäältä kansanäänestyksen tapaisia suoran demokratian muotoja pidetään kannatettavina, sillä niissä valinta typistyy usein yksinkertaisiin enemmistöperiaatteen pohjalta valittaviin vaihtoehtoihin.

Kansanäänestys saatetaan nähdä myös keinona edistää politiikkaa, jota olisi vaikea ajaa edustuksellisten areenoiden kautta. Populististen puolueiden äänestäjillä suoran demokratian kannatuksessa heijastuu lisäksi usein halu ohittaa vastenmieliseksi koetun poliittisen eliitin määräävä asema poliittisessa päätöksenteossa.

Toinen tapa saada kansan ääni kuuluviin on autoritaarissävytteinen vahvan johtajan korostaminen, mikä on tyypillistä etenkin oikeistoradikaaleille ja oikeistopopulistisille puolueille. Tämä ei välttämättä ole suoran demokratian kanssa vastakkainen näkemys, sillä molemmissa korruptoituneeksi tai muuten ummehtuneeksi leimattu puolueiden ja eri intressiryhmien kautta toteutuva monimuotoinen edustuksellisuus ja siihen kiinteästi kuuluva vaaleissa mitattava vastuullisuus pyritään siirtämään sivummalle.

Vahvan johtajan tärkein kyky on saada asiat hoidettua, minkä demokraattisten prosessien hitauteen ja väitettyyn tehottomuuteen turhautuneet äänestäjät kokevat palkitsevaksi. Tästä näkökulmasta   liberaalin demokratian vastuuta ja valvontaa ylläpitävien instituutioiden, kuten riippumattoman oikeuslaitoksen ja median nähdään rajoittavan vahvaan toimenpitovaltaan perustuvan demokratian toteutumista.

Kolmas populismille ominainen demokratiakäsitys nostaa esiin riippumattomien asiantuntijoiden roolin päätöksenteossa. Asiantuntijavallan lisääntyminen politiikassa on laajempi kansainvälinen ilmiö eikä siten suoraan liity populismiin.

Asiantuntijavallan lisääntyminen politiikassa on laajempi kansainvälinen ilmiö eikä siten suoraan liity populismiin.

Teknopopulismissa on sen sijaan kyse uudentyyppisestä poliittisesta hallinnasta, jossa menneisyyden painolasteista ja ideologisista jakolinjoista riippumattomien asiantuntijoiden oletetaan löytävän tehokkaita ratkaisuja akuutteihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yhdistelmän populistinen osa tähtää kansallisen yhtenäisyyden palauttamiseen ja yhtenäisyys puolestaan muodostaa otollisen maaperän asiantuntijavetoiselle ja ratkaisukeskeiselle päätöksenteolle.

Teknopopulismin ilmentymiä on nähtävissä sekä vasemmalla että oikealla, mistä esimerkkeinä Espanjan Podemos ja Italian Lega, kun taas Italian Viiden tähden liike on halunnut olla asemoimatta itseään perinteiselle poliittiselle kartalle. Suomessa Liike Nyt on esittänyt teknopopulismille ominaisia linjauksia. Teknopopulistisen hallinnan on esitetty tehokkaasti rapauttavan edustuksellisen demokratian perusteita, koska ratkaisijan asemaan nostetut asiantuntijat ovat demokraattisen vastuullisuuden ulottumattomissa samanaikaisesti, kun soraääniä esittäviä tahoja ei tunnusteta legitiimeiksi toimijoiksi ja heidät suljetaan kansallisen yhtenäisyyden piirin ulkopuolelle. Asiantuntijuus uhkaa myös polisoitua, kun poliittisista kysymyksistä yritetään tehdä tieteellisiä.

Tutkimuksissa on havaittu, että populistisesti asennoituneet äänestäjät katsovat demokratian olevan paras vaihtoehto erilaisten poliittisten järjestelmien keskuudessa. He ovat kuitenkin usein tyytymättömiä sen käytännön toimivuuteen ja haluaisivat tavallisilla kansalaisilla olevan enemmän painoarvoa. Tämä näkyy myös osallistuvan ja suoran demokratian keskimääräistä suurempana suosiona ja vastaavasti matalampana valmiutena protestiosallistumiseen, mikä voi olla yhteydessä populistipuolueiden kannattajien yleiseen autoritaarisuuteen.  

Toisaalta laajassa vertailevassa tutkimuksessa on huomattu, että riippumattoman oikeuslaitoksen ja median kannatus on vähäisempää ja vastaavasti vahvan johtajan tukeminen korkeampaa oikeistopopulististen puolueiden äänestäjien keskuudessa silloin, kun oma puolue on hallitusvastuussa.

Perussuomalaisten äänestäjien demokratiakiinnittyminen on muita ohuempaa

Äänestäjät kokevat Suomen poliittisen järjestelmän pääosin demokraattisena, mutta eri puolueiden kannattajien kesken esiintyy selviä näkemyseroja, kuten eduskuntavaalitutkimuksen aineiston pohjalta laadittu tuore katsauksemme osoittaa.

Kokoomuksen kannattajat ovat tältä osin kaikista positiivisimpia ja heidän arvioissaan on muihin verrattuna melko vähän hajontaa. Kriittisempi suhtautuminen on puolestaan kasautunut eduskunnan ulkopuolisten pienpuolueiden ja jossain määrin myös vasemmistoliiton ja perussuomalaisten kannattajille sekä äänestämättä jättäneille.

Perussuomalaisten äänestäjät luottavat eduskuntapuolueista vähiten demokratian keskeisiin instituutioihin. Tämä näkyy etenkin suhteessa oikeuslaitokseen: Perussuomalaisten luottamuskeskiarvo on asteikolla 0–10 ainoastaan 6,6 siinä missä vastaava luku eniten luottavilla Kokoomuksen kannattajilla on 8,2.

Kun keskiarvoja verrataan vastaaviin arvioihin vuoden 2019 eduskuntavaalitutkimuksen aineistossa havaitaan, että perussuomalaisten luottamuksessa on tapahtunut nousu hallitusvastuun myötä. Tämä aiemman vertailevan tutkimuksen tuloksista poikkeava havainto voi kuitenkin liittyä siihen, että aineisto on kerätty heti vaalien jälkeen hallitusneuvottelujen ollessa vielä kesken. Luottamus mediaan on yleisesti jokseenkin matalaa, eivätkä perussuomalaiset erotu tältä osin muista yhtä silmäänpistävästi.   

Äänestäjät kokevat Suomen poliittisen järjestelmän pääosin demokraattisena, mutta eri puolueiden kannattajien kesken esiintyy selviä näkemyseroja.

Suhtautumisessa väitteeseen ”vahva johtaja on Suomelle hyväksi, vaikka hän toimisi sääntöjen rajamailla” jakolinja kulkee punavihreiden ja porvaripuolueiden äänestäjien välillä. Perussuomalaisista runsas puolet (55 %) hyväksyisi johtajan, joka oli tarvittaessa valmis jopa venyttämään sääntöjä asioita edistääkseen, kun vastaava osuus vihreiden äänestäjillä on 11 ja vasemmistoliiton 15 prosenttia.

Saman tyyppinen havainto tehtiin tuoreessa suomalaistutkimuksessa, jossa poliittista autoritaarisuutta mitattiin lastenkasvatusasenteiden perusteella: perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien äänestäjät olivat eniten, ja vihreiden ja vasemmistoliiton äänestäjät vähiten autoritaarisia.

Tulostemme pohjalta näyttäisi siltä, että toisin kuin monessa vertailevassa tutkimuksessa, Suomessa hypoteesi oikeistopopulismin ja muita matalamman demokratiakiinnittymisen välisestä yhteydestä saa tukea. Tämän tarkempi arviointi vaatii kuitenkin tuekseen tässä hienojakoisempaa analyysia, sillä demokratiaan kiinnittymiseen vaikuttaa samanaikaisesti moni tekijä, ja näiden tekijöiden osuus vaihtelee eri puolueiden kannattajien keskuudessa.

Katsauksessamme ei myöskään tarkasteltu erikseen perusuomalaisten kannatuksen yhteyttä osallistuvan ja suoran demokratian kannatukseen tai näkemyksiin riippumattomien asiantuntijoiden roolista päätöksenteossa, mikä korostaa jatkotutkimuksen tarvetta.

Demokraattisuus–autoritarisuus-jakolinjalla on merkitystä suomalaisessa politiikassa

Kiinnittyminen demokratiaan on tulostemme perusteella yleisesti vakaalla pohjalla. Myös toisessa hiljattain julkaistussa tutkimuksessa havaittiin demokratian olevan suomalaisten keskuudessa ylivoimaisesti kilpailevia hallintajärjestelmiä (vahva johtaja, sotilashallinto, asiantuntijavalta) suositumpi vaihtoehto. On myös huomionarvoista, että oikeistoradikaalipuolueille tyypilliseen tapaan myös perussuomalaiset hyväksyvät lähtökohdiltaan demokraattisen järjestelmän perustan eivätkä äärioikeiston tavoin pyri kaatamaan järjestelmää.

Samanaikaisesti puolueen kannattajien epäluottamus oikeusjärjestelmään on merkillepantava signaali. Onkin mahdollista, että perussuomalaisilla on kannattajiensa taholta enemmän tilaa toimia poliittisen päätöksenteon hyväksyttävyyttä ja lainvalmistelun laatua nakertavalla tavalla. Hallitus on jo saanut osakseen kritiikkiä asiantuntijalausuntojen kireistä aikatauluista. Myöskään mediaan kohdistuvia hyökkäyksiä ei välttämättä nähdä tuomittavana puolueen kannattajien keskuudessa.

Epäluottamus oikeusjärjestelmään on merkillepantava signaali.

Perussuomalaisten kannattajat ovat oikeistopopulistisesti orientoituneille äänestäjille ominaisesti niin ikään vahvan johtajan kannalla. Toisaalta presidenttikeskeisyys ja siihen liittyvät edelleen verrattain vahvat valtaoikeudet ovat suomalaisen poliittisen järjestelmän erityispiirre, jota on mahdollista uudelleen arvioida uuden presidentin aloittaessa tehtävässään vuoden 2024 alussa.

Suomalaista poliittista tilaa kuvataan nykyisin yleensä nelikentällä, jossa vasemmisto–oikeisto-akseli muodostaa yhden ja liberaali–konservatiivi- tai GAL-TAN-akseli toisen ulottuvuuden. Näiden rinnalla vaikuttaa myös esimerkiksi aluepoliittinen jakolinja kasvukeskusten ja taantuvien alueiden välillä. Tässä esitetyt huomiot korostavat tarvetta huomioida jatkossa demokraattisuus-autoritaarisuus yhtenä ulottuvuutena, joka on merkityksellinen paitsi Perussuomalaisten asemoimisessa myös laajemmin poliittisessa ilmastossa tapahtuvien muutosten havaitsemisessa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja varadekaani Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Suomen vaalitutkimuskonsortion johtoryhmän jäsen.

Aino Tiihonen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Suomen vaalitutkimuskonsortion johtoryhmän jäsen.

Artikkelikuva: Brian Merrill / Pixabay

Julkaisu Demokratia taipuu kunhan hommat hoituu? Populistipuolueiden kannattajien kiinnittyminen demokratiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.