Tuloerot kasvoivat Suomessa voimakkaasti 1990-luvun jälkipuoliskolta 2000-luvun alkuun. Kasvua on selitetty usein vuonna 1993 käyttöön otetulla uudella tuloverojärjestelmällä. Tutkimuksen mukaan tuloerojen kasvuun vaikutti ensisijaisesti kuitenkin yritysten laman jälkeen parantunut kannattavuus, joka hyödytti ennen kaikkea ylimpiä tuloluokkia.
Suomessa siirryttiin vuonna 1993 eriytettyyn tuloverotukseen. Tässä edelleen käytössä olevassa verojärjestelmässä ansiotuloja verotetaan valtionverotuksessa progressiivisesti, jonka ohella niihin kohdistuu kunnallisvero. Omaisuustuloja, kuten osinkoja, korkoja ja vuokria, verotettiin järjestelmässä alkuun vain valtionverotuksessa niihin kohdistetulla 25 prosentin tasaverokannalla. Samaa kantaa sovellettiin aluksi myös yritysverotuksessa. Esko Ahon hallituksen (1991–95) valtiovarainministeri Iiro Viinanen luonnehti lakia syksyllä 1992 seuraavasti:
”Eduskunnalle annetaan nyt käsiteltäväksi verouudistus, joka on suurempi kuin yksikään aikaisempi uudistus. Tätä [uudistusta] ei ole saateltu matkaan samanlaisella rumpujen päristyksellä ja torvien toitotuksella kuin aiempia verouudistuksia. Asiallisesti pääoma- ja yritystulojen verouudistus on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin viime vuosina tehdyt verotuksen tarkistukset. Nyt tehdään todellista vuosisadan verouudistusta.”
Vuoden 1993 verouudistuksen on monesti nähty olleen 1990–2000-luvun tuloerojen kasvun syy. Näkemystä ovat edustaneet varsinkin Marja Riihelä, Risto Sullström ja Matti Tuomala, joiden tutkimukset (esim. tässä, tässä ja tässä) ovat tukeneet Viinasen aikalaisarviota uudistuksen vaikutuksista. Näkemys tuntuu alkuun perustellulta. Eriytetty tuloverotus merkitsi mittavaa alennusta aiempiin henkilö- ja yritysverokantoihin. Erityisen merkittäviä muutokset ovat olleet tulonjakauman huipulla, jossa ylimmät ansiotulojen veroasteet saattoivat ennen uudistusta nousta valtion- ja kunnallisverotuksessa aina 60 prosenttiin. 25 prosentin omaisuus- tai pääomaverokannan onkin nähty kannustaneen varsinkin listaamattomien osakeyhtiöiden omistajia tulomuunteluun eli muuttamaan ansiotulojaan kevyemmin verotetuiksi pääomatuloiksi. Tätä muuntelua on pidetty Riihelän ja kumppaneiden tutkimuksissa keskeisenä tuloerojen kasvun mekanismina.
Esitän väitöksessäni, ettei tälle loogiselta tuntuvalle selitykselle ole kuitenkaan tukea, kun vuoden 1993 verouudistusta tarkastellaan suhteessa tuloverotuksen historiaan vuosien 1960–2005 Suomessa. Keskeinen tulokseni oli, että tuloerojen muutosta voidaan selittää vuoden 1993 verouudistuksen sijaan yritysten 1990-luvun laman jälkeen parantuneella kannattavuudella.
Perustelen tätä uutta, kenties yllättävältäkin tuntuvaa väitettä niin yritysten kannattavuuskehityksen, voitonjaon kuin Suomen tuloverojärjestelmän yksityiskohtaisella tarkastelulla.
Kannattavuus on vaihdellut
Niin tuloerot kuin yritysten kannattavuus ovat noudatelleet 1960–2000-luvun Suomessa epäsymmetristä U-käyrää. Ne laskivat loiventuvasti aina 1990-luvun lamaan ja kasvoivat sen jälkeen 2000-luvun alkuun. Tämän jälkeen tuloerot ovat pysyneet Suomessa hyvin vakaina. Esitin väitöksessäni, että kannattavuuden ja tuloerojen välillä on ollut positiivinen tilastollinen yhteys. Tämä tarkoittaa kahta asiaa.
Ensinnäkin se tarkoittaa, ettei yritysverotuksen suurillakaan muutoksilla ole keskimäärin ollut kovin suurta vaikutusta yritysten voitonjakoon. Toiseksi se tarkoittaa, ettei myöskään henkilöverotuksen, varsinkaan omaisuus- ja pääomatuloverotuksen muutoksista ole seurannut merkittävää kasvua kaikkein suurituloisimpien tulo-osuuksiin. Henkilöverotuksen muutoksilla, varsinkaan vuoden 1993 verouudistuksella, ei täten näytä olleen myöskään vaikutuksia yhtiöiden voitonjaon tasoon.
Miksi yritysten kannattavuus on muuttunut? 1960–80-luvulla tapahtunutta kannattavuuden alentumista voidaan selittää reaalipalkkojen kohoamisella ja korkealla investointiasteella. Koska tuotannon pääomavaltaistuminen on samalla kasvattanut yritysten pääomakantaa suhteessa arvonlisäykseen. Reaalipalkkojen kasvu puolestaan sysäsi arvonlisäyksestä entistä suuremman osan työntekijöille. Aikakauden matalat reaalikorot ja muut rahoitusratkaisut, kuten työeläkevakuutusmaksujen takaisinlainaus ja laajat poisto-oikeudet mahdollistivat kannattavuutta pikku hiljaa näivettäneen korkean investointiasteen ylläpidon.
Miksi yritysten kannattavuus on muuttunut? 1960–80-luvulla tapahtunutta kannattavuuden alentumista voidaan selittää reaalipalkkojen kohoamisella ja korkealla investointiasteella.
Koska yritykset investoivat tänä aikana yhä enemmän velaksi, sisältyi 1960–80-luvun kasvumalliin merkittävä korkoriski. Tämä riski toteutui markan devalvoinnin ja kellutuksen myötä vuosina 1991–92. Toimien seurauksena oli yritysten lainakorkojen räjähdysmäinen kasvu. 1990-luvun laman aikaiset konkurssit ja muut yritysjärjestelyt poistivat yritysjoukosta varsinkin kaikkein kannattamattomimpia yhtiöitä. Vaikka tällä on itsessään ollut koko yrityssektorin keskimääräistä kannattavuutta parantanut vaikutus, voidaan yritysten kannattavuuden kasvua selittää parhaiten niin sanotulla Nokia-ilmiöllä eli elektroniikkateollisuuden viennin ja kannattavuuden räjähdysmäisellä kasvulla 1990-luvun puolestavälistä 2000-luvun alkuun.
Yritysten voitonjako on ollut vakaata
Kuten todettua, eivät aikakauden suuret veropoliittiset ja kannattavuuteen liittyneet muutokset näytä vaikuttaneen suuresti yritysten voitonjaon tasoon. Voitonjako on 1980–90-luvun taitetta lukuun ottamatta ollut hyvin vakaata. Yritykset ovat toisin sanoen jakaneet suunnilleen samansuuruisen osan voitoistaan pääomatuloina. Voitonjaon vakaus voi tuntua alkuun yllättävältä. Se on kuitenkin linjassa 1950-luvulle yltävän tutkimuskirjallisuuden kanssa. Yritykset ovat tämän kirjallisuuden mukaan olleet perinteisesti varsinkin konservatiivisia voitonjakajia ja vältelleet merkittäviä, omistajiensa tai velkojiensa verotuksesta johtuvia muutoksia. Jakamattomat voitot ovat perinteisesti olleet yrityksille edullisempi rahoitusmuoto kuin velka tai osakepääoman liikkeellelasku.
Yritysten rahoitusrakenteen muutos on yksi syy siihen, miksi osingoista tuli Suomessa 1990-luvulla keskeinen pääomatulolaji.
Voitonjaon vakaus ei kuitenkaan ole tarkoittanut, etteikö yhtiö- ja henkilöverotuksen muutoksilla olisi ollut vaikutusta niiden rahoitusrakenteeseen. Yritysten kannatti niin Suomessa kuin kansainvälisestikin suosia toisen maailmansodan jälkeen velkarahoitusta osin ripeän inflaation, osin korkomenojen verovähennysoikeuden ja korkotulojen laajan verovapauden kannustamana. Reaalikorkojen kohoaminen 1980-luvulla sai yritykset laskemaan liikkeelle jälleen uutta osakepääomaa ja tukeutumaan muutoinkin omaan pääomaan velan asemesta.
Tämä yritysten rahoitusrakenteen muutos on yksi syy siihen, miksi osingoista tuli Suomessa 1990-luvulla keskeinen pääomatulolaji. Osinkojen kasvussa on kuitenkin ollut kyse voitonjaon rakenteellisesta muutoksesta, ei siitä, että yritykset olisivat maksaneet aiempaa suuremman osan voitoistaan osinkoina.
Miksi veromuutosten vaikutukset jäivät vähäisiksi?
Miksei yhtiö- ja henkilöveromuutoksilla näytä olleen yhtä merkittävää vaikutusta tuloeroihin kuin aiemmin on esitetty? Keskeisenä syynä tähän on se, ettei ajanjakson merkittävillä, 1980–90-luvun vaihteen verouudistuksilla eli Harri Holkerin hallituksen ”kokonaisverouudistuksella” ja Ahon hallituksen eriytetyllä tuloverolla ole ollut suuria käytännön vaikutuksia tuloverotukseen.
Suomen tuloverotuksessa oli 1980-luvulla suuri joukko verovarauksia ja -vähennyksiä, joiden ohella yritysten poisto-oikeudet eli oikeus taseesta tehtävien poistojen vähentämiseen verotuksessa ovat olleet hyvin laajat. Näiden veropohjaa kaventaneiden ja efektiivisiä eli todellisia veroasteita selvästi alentaneiden tekijöiden seurauksena on ollut, ettei suomalainen yritys- ja pääomatuloverotus ollut 1960–80-luvulla todellisuudessa kovin ankaraa.
Mainittujen verohelpotusten ajatuksena oli kannustaa yrityksiä investointeihin, vaikka niitä samalla koetettiin rohkaista myös voitonjakoon esimerkiksi uudelle osakepääomalle myönnetyn verovapauden keinoin. Myös omistajille on ollut tänä aikana oma, joskin suhteellisen pieni omaisuustulovähennys.
Verovarauksia, -vähennyksiä ja poisto-oikeuksia karsittiin 1980–90-luvun taitteen veropohjaa yhtenäistäneissä uudistuksissa hyvin perusteellisesti. Niiden seurauksena on ollut, ettei alkuun merkittäviltä tuntivilla muutoksilla, kuten vuonna 1991 käyttöön otetulla yhtiöveron hyvityksellä (avoir fiscal) ja vuoden 1993 eriytetyllä tuloverolla ole ollut kovin jyrkkiä käytännön vaikutuksia yritysten ja pääomatulonsaajien verotukseen.
Kohti veromuutosten vaikutusten laajempaa analyysia
Tulokseni kyseenalaistavat aiempia, tässä tutkimuksessa läpikäytyjä tulkintoja vuoden 1993 verouudistuksen ja tuloerojen suhteesta. Sen sijaan, että 1990–2000-luvulla tapahtunut tuloerojen kasvu voitaisiin selittää pääasiassa verotuksella, on sen päällimmäinen syy ollut nähdäkseni yritysten 1990-luvun laman jälkeen kasvanut kannattavuus.
Tästä uudesta vuoden 1993 verouudistuksen tulkinnasta seuraa nähdäkseni, että tuloerojen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muutoksien arviointi edellyttää, että huomiota kiinnitetään erilaisten poliittisten ja institutionaalisten tekijöiden ohella taloudellisiin tekijöihin, kuten kannattavuuteen tai vaikkapa pörssikursseihin ja -vaihtoon, jotka ovat 2000-luvun tutkimuksessa jääneet taka-alalle.
Tulokseni eivät ole lopullinen sana vuoden 1993 verouudistuksen tai verotuksen ja taloudellisen eriarvoisuuden yhteydestä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Vuoden 1993 uudistuksen kontekstin ja aikakauden muiden sosioekonomisten muutosten huomioiminen on mielestäni kuitenkin välttämätöntä, kun halutaan ymmärtää, mikä vaikutus julkisella vallalla on ollut historiallisesti ja kenties vastaisuudessakin paitsi tulonjakoon myös muuhun yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen.
VTT (in spe) Saska Heino on talous- ja sosiaalihistorian tutkija Helsingin yliopistossa
Artikkelikuva: Lucia Grzeskiewicz / Pixabay
