Valtavirtataloustiede, yhteiskuntapolitiikka ja kriittinen keskustelu

Niin sanottuun valtavirtataloustieteeseen kohdistunut kritiikki on kasvanut merkittävästi vuoden 2000 jälkeen. Ranskassa käynnistynyt autistisen taloustieteen vastustus on saanut seurakseen monenlaista muuta kritiikkiä erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Kritiikki valtavirtataloustiedettä kohtaan on hyvin ymmärrettävää. Finanssikriisi ja sitä seurannut pitkä taantuma ja Euroopan velkakriisit olivat paitsi suuri yhteiskunnallinen onnettomuus myös takaisku, joka murensi yleistä luottamusta asiantuntijoihin ja vallanpitäjiin.

Aiemmin liberaalia talouspolitiikkaa ja sitä tukenutta taloustiedettä ei haastettu kovin laajalti, koska talouksien kehitys oli hyvässä vauhdissa.

Kun kasvu pysähtyi ja sen sijaan tulivat 2010-luvun stagnaatio, työttömyys, velkaongelmat ja menoleikkaukset, ei ole ihme, että kritiikki päättäjiä ja myös hegemonista ajattelua kohtaan yltyy.

Valtavirtataloustieteen kritiikin ohella nämä muutospaineet ovat näkyneet myös perinteisten puolueiden heikentyneenä kannatuksena ja populistiliikkeiden nousuna monissa maissa.

Samat keskustelut käytiin jo 1930-luvulla

Samantapaisia kehityskulkuja voi löytää myös 1930-luvulta. Tuolloin teollisuusmaiden taloudet ajautuivat finanssikriisiin ja sitä seuranneeseen syvään lamaan ja suurtyöttömyyteen.

Nykyisen taloustiedekritiikin tausta ja keskustelun asetelmat muistuttavat 80 vuotta aiemmin käytyä keskustelua.

Silloinen valtavirtataloustiede eli niin sanottu klassinen koulukunta argumentoi voimakkaasti kireän talouspolitiikan puolesta. Laman päättämiseksi ei katsottu olevan mitään helppoja keinoja, ja siksi parasta olisi leikata palkkoja ja julkisia menoja.

Vallassa olleet poliitikot pyrkivät aluksi toimimaan näiden neuvojen mukaisesti. Tilanteesta tuli kuitenkin pian kestämätön, kun äänestäjät eivät tyytyneet ainoana vaihtoehtona tarjoiltuun surkeuteen.

Seurauksena oli vaihtoehtoisten talouspoliittisten linjausten etsintä ja toteutus, joista kuuluisimmaksi muodostui yhdysvaltalaiseen presidenttiin Franklin D. Rooseveltiin henkilöitynyt New Deal -politiikka.

Euroopassa surkea tilanne johti demokratian kriisiin ja fasismin nousuun. Monissa maissa luovuttiin myös kultakannasta, jota siihen asti oli pidetty ainoana järkevänä rahapolitiikan linjana.

1930-luvun poikkeuksellisen syvä ja sitkeä lama oli vakava haaste myös taloustieteelle, joka ei kyennyt tyydyttävästi selittämään kriisin syitä eikä myöskään löytämään keinoja tilanteen parantamiseen. Vaihtoehtoisena paradigmana syntyi John Maynard Keynesin ajattelun pohjalta keynesiläinen makrotaloustiede, joka haastoi perinteisen valtavirtataloustieteen ja sen oletukset taloudellisten systeemien automaattisesta tasapainohakuisuudesta.

Nykyisen taloustiedekritiikin tausta ja keskustelun asetelmat muistuttavat 80 vuotta aiemmin käytyä keskustelua. Samojen kysymysten ja vastausten toistuminen kertoo toisaalta siitä, että kovin suurta tiedon kumuloitumista ei ole päässyt tapahtumaan. Toisaalta se kertoo myös siitä, että taloustieteen kysymykset ovat myös poliittisia kysymyksiä.

Finanssikriisi haastaa Washingtonin konsensuksen

Tämän vuosisadan alussa vanhojen teollisuusmaiden talouspoliittiseksi ohjenuoraksi oli muodostunut 1990-luvulla kehitetty niin sanottu Washingtonin konsensus. Sen mukaan järkevän talouspolitiikan kulmakiviä ovat markkinoiden vapaa toiminta, kaupan vapaus, matalaan inflaatioon tähtäävä rahapolitiikka ja pyrkimys julkisen talouden tasapainoon.

Tätä voisi oikeastaan pitää modernina versiona niin 1890-luvun kuin myös 1920-luvun valtavirta-ajattelusta, jota hallitsi sen aikainen taloustieteen klassinen koulukunta. Tällaiset linjaukset ovat saaneet vahvaa tukea myös modernilta valtavirtataloustieteeltä, jota nykyisin eivät edusta enää ensi sijassa niinkään yliopistotutkijat vaan erilaisissa virkamiespositioissa, pankeissa ja etujärjestöissä työskentelevät ekonomistit.

On kuitenkin syytä huomata, että taloustieteen oppikirjat, taloustieteellisten julkaisusarjojen julkaisukäytännöt ja talousteorian suuret nimet ovat pääsääntöisesti tukeneet liberaalin valtavirtataloustieteen hegemoniaa. Tämä on ollut tietysti ymmärrettävää, koska talousteorian keskeinen ajatus on vapaasti toimivien markkinoiden tasapainohakuisuudessa.

Kuuluisaksi esimerkiksi tästä tuli hieman ennen finanssikriisin puhkeamista esitetty amerikkalaisten suurekonomistien konsensusnäkemys (”Great Moderation”) siitä, että kriisejä ei enää tule, koska taloustieteen avulla olemme oppineet hallitsemaan talouksia riittävän hyvin.

Valtavirtataloustiede ei tietenkään ole monoliitti, joka estäisi täysin vaihtoehtoisen ajattelun. Ajatuksia kaoottisista satunnaiskuluista ja monien tasapainojen mahdollisuudesta on toki viljelty akateemisen taloustieteen piirissä. Ne ovat kuitenkin olleet enimmäkseen pienten piirien esoteerista harrastusta, eivätkä näiden mallien tulokset ole olleet niin vahvoja, että ne olisivat onnistuneet vaikuttamaan talouspolitiikan suureen linjaan.

Vahva usko markkinoiden tasapainohakuisuuteen oli osasyynä siihen, että finanssikriisin puhkeaminen vuonna 2008 oli yllätys. Kriisiin reagoitiin onneksi nopeammin ja päättäväisemmin kuin 1930-luvun alussa.

On mielenkiintoista, että kriisin ratkaisussa jouduttiin ottamaan käyttöön sellaisia keinoja, joita oli aiemmin pidetty mahdottomina ja turmiollisina niin talouspolitiikkaa ohjaavissa ylikansallisissa organisaatioissa (Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD, Euroopan komissio) kuin valtavirtataloustieteessäkin.

Hätkähdyttävintä ei ollut rahapolitiikan ohjauskorkojen nopea lasku nollan tuntumaan vaan negatiivisten korkojen käyttöönotto ja erittäin mittava määrällinen elvytys (quantitative easing), jota ennen olisi kutsuttu setelirahoitukseksi. Yhdysvalloissa toteutettiin lisäksi erittäin laaja, joskin lyhytaikaiseksi jäänyt finanssipoliittinen elvytys.

Taloustieteen tulokset joutuvat helposti politiikan välikappaleiksi.

Valtavirtataloustieteen tunnettujen edustajien näkemykset kriisin hoitotoimista hajosivat. Poliittisesti konservatiiviset olivat kriittisiä elvytyksen suhteen ja pelkäsivät sen johtavan inflaatiokierteeseen (esim. Martin Feldstein ja Joe Cochran), poliittisesti liberaalit taas pitivät elvytystoimia riittämättöminä (esim. Paul Krugman ja Lawrence Summers).

Näkökulmien kirjo osoittaa, että saman ajattelukehikon sisällä voidaan havaintoja tulkita hyvin eri tavoin ja päätyä perustellusti myös vastakkaisiin johtopäätöksiin.

Erilaisia politiikkasuosituksia voidaan selittää erilaisilla poliittisilla preferensseillä (vasemmistolaiset pitävät työttömyyden torjuntaa tärkeämpänä kuin inflaation vastustamista), mutta myös aste-eroilla siinä, missä määrin talousteoriassa käytettyjen mallien taustaoletuksiin suhtaudutaan.

Valtavirtataloustieteen piirissä konservatiiveilla on yleensä suurempi luottamus markkinoiden toimintakykyyn, kun taas vasemmistolaiset painottavat enemmän kilpailun epätäydellisyyttä ja epäsymmetristä informaatiota. Erikseen ovat sitten pieniin vaihtoehtoisiin koulukuntiin kuuluvat vaihtoehtoiset taloustieteilijät, jotka haastavat myös taloustieteen yleisesti hyväksytyt oletukset ja analyysikäytännöt. Näidenkin joukosta löytyy niin libertaareja (itävaltalainen koulukunta) kuin varsin vasemmistolaisia (marxilaiset, jälki-keynesiläiset).

Taloustieteen tuloksilla ja teorioilla on oma vaikutuksensa siihen, millaista talouspolitiikkaa harjoitetaan. Näin on erityisesti silloin, kun pyritään tekemään tutkimustietoon perustuvia päätöksiä.

Talouspolitiikalla puolestaan on suuria vaikutuksia niin yritysten kuin myös kotitalouksien toiminnan ehtoihin. Luultavasti näkyvintä on makrotaloustieteen vaikutus makrotalouspolitiikkaan.

Taloustiede ei ole kokeellinen luonnontiede, joka voisi tuottaa aukottomia selitysmalleja ja ennusteita.

Sen lisäksi taloustiede ja sen tutkimustulokset vaikuttavat myös kauppapolitiikkaan, kilpailupolitiikkaan, verotukseen ja sosiaalipolitiikkaan. Tämän vuoksi taloustieteen tulokset joutuvat helposti politiikan välikappaleiksi.

Taloustiede ei ole eksaktia

Taloustiede ei ole kokeellinen luonnontiede, joka voisi tuottaa aukottomia selitysmalleja ja ennusteita. Talousteoriasta kumpuavat tulokset ja säännönmukaisuudet ovat myös sellaisia, että niiden mittaaminen tai verifiointi ei ole aina helppoa. Tässä mielessä taloustiedettä voisi verrata lääketieteeseen tai meteorologiaan, joilla on myös haasteenaan perin monimutkainen ja koko ajan muuttuva tutkimuskohde.

Toisaalta taloustiede motivoi omaa olemassaoloaan sillä, että se voi löytää vastauksia hankaliin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Päätöksentekijöillä on myös suuri tarve saada vastauksia kysymyksiinsä, jotka koskevat erilaisten toimenpiteiden vaikuttavuutta. Taloustiede voi yrittää tässä parhaansa, mutta tulokset ovat usein vaatimattomia.

Esimerkkejä on helppo esittää. Suomessa neuvoteltiin vuosina 2016 ja 2017 laajasta kilpailukykysopimuksesta, jolla alennettiin yritysten työvoimakustannuksia. Ekonomistien arviot sopimuksen työllisyysvaikutuksista olivat hyvin epätarkkoja.

Talouspolitiikan mitoituksessa keskeiseksi muuttujaksi on noussut niin sanottu NAIRU-työttömyys. Tämän arvioiminen on ollut erittäin epävarmaa ja arviot vaihtelevat ajassa voimakkaasti.

Niin ikään finanssipolitiikan kerroinvaikutuksista käydään jatkuvaa kiistaa. Erimielisyydet eivät liity pelkästään kerroinvaikutuksen suuruuden arviointiin vaan myös siihen, onko kerroinvaikutusta ollenkaan ja mikä on sen etumerkki. Yleensä esitetyt tulokset eivät ole edes jälkikäteen todennettavissa, minkä vuoksi taloustieteen piirissä tapahtuu varsin vähän tiedon kumuloitumista.

Paradoksina voisi ehkä pitää sitä, että samalla kun taloustieteen monet tulokset ja talouspoliittiset suositukset eivät ole todennettavissa (ts. niitä voidaan pitää oikeina tai väärinä riippumatta siitä mitä todellisuudessa tapahtuu), talousteorian ytimeen liittyy joukko oletuksia, joiden todentaminen on hyvin helppoa.

Talousteorian käsitys riskeistä on kapea.

Tunnetuimpia ja yleisimpiä taloustieteellisen selitysmallien oletuksia ovat täydellinen kilpailu ja hyödyn maksimointi. Empiiristen tutkimusten avulla nämä on helppo osoittaa paikkansapitämättömiksi oletuksiksi.

Talousteoriassa oletetaan usein, että markkinat ovat kilpailulliset ja että markkinoilla on paljon samankaltaisia toimijoita, joilla on nousevat rajakustannukset. Todellisuudessa monilla merkittävillä toimialoilla toimijoita on vain vähän ja lisäksi tuotannossa on huomattavia mittakaavaetuja.

Talousteoriaan liittyy myös kiinteästi oletus ihmisistä rationaalisina ja atomistisina toimijoina, jotka tietävät aika paljon. Behavioristinen taloustiede on kuitenkin osoittanut, että todellisuudessa finanssilukutaito on hyvin vajavaista, lyhytnäköisyys yleistä ja preferenssien keskinäisriippuvuus suurta.

Talousteorian käsitys riskeistä on myös kapea. Talousteoriassa oletetaan usein, että riskit ja niiden todennäköisyysjakaumat tunnetaan. Todellisuudessa vallitsee kuitenkin aito epävarmuus ja mitä vain voi tapahtua.

Taloustieteen kritiikki

On ymmärrettävää, että talouspolitiikka ja sen taustalla häämöttävä taloustiede saa varsinkin vaikeina aikoina vastaansa kritiikkiä. Taloustieteen kritiikki voi hyvinkin olla perusteltua, koska niin valtavirtataloustieteellä kuin myös vaihtoehtoisilla koulukunnilla on runsaasti heikkoja kohtia.

Tämän vuoksi kritiikkiä ei pitäisi ihmetellä eikä siihen pitäisi vastata kovin ylimielisesti. Taloustieteen olisi julkikuvansa kannalta parempi suhtautua kritiikkiin nöyremmin ja samalla pyrkiä ymmärtämään paremmin todellisuutta.

Maallikolle voi olla yllättävää, että makrotaloustieteessä on perinteisesti rahatalouden, varallisuushintojen ja pankkitoiminnan ymmärrys ollut vajavaista. Olisi myös hyvä tunnistaa perinteisen tasapaino-olettaman lisäksi mahdollisuus ajautua huonoihinkin tasapainoihin.

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

VTT Jaakko Kiander työskentelee keskinäinen eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen johtajana.