Politiikasta.fi-raati: Infosota ja kansallinen narratiivi

Infosota on käsitteenä iskostunut nopeasti suomalaiseen poliittiseen keskusteluun. Syksyllä 2015 valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila kertoi suunnitelmista kouluttaa suomalaisvirkamiehiä informaatiovaikuttamisen tunnistus- ja torjuntatoimiin. Viime viikolla Santahaminassa järjestetyn koulutuksen tarjoamia keinoja vastata infosodan haasteeseen olivat kriittisyys, laadukas journalismi, tarkka ja yleisönsä huomioiva informaatio sekä propagandan tunnistaminen.

Harvardin yliopistossa työskentelevän pääkouluttajan Jed Willardin keskeisenä viestinä oli: ”Jos et kerro omaa tarinaasi, joku muu kertoo sen puolestasi.” Suomella pitäisi Willardin mukaan olla positiivinen ja laajasti jaettu tarina suomalaisuudesta. Myös Mantilan mukaan informaatiovaikuttamisen torjumiseksi ei enää riitä valheiden kumoaminen faktoilla. Sen lisäksi Suomen tulee ”hyvin vahvasti tuoda esiin” omaa tarinaansa.

Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.–27.1.2016 välisenä aikana.

Onko Suomi mielestäsi informaatiosodankäynnin kohteena?

Heikki Patomäki, kansainvälisen politiikan professori, Helsingin yliopisto

Ei ole. En oikeastaan edes ymmärrä, mihin konkreettiseen asiaan tällä kysymyksellä voitaisiin viitata. Suomen sotilaalliset informaatiojärjestelmät eivät tietääkseni ole hyökkäyksen kohteena. Suomen ulkoministeriössä tapahtuneet tietomurrot vaikuttavat lähinnä kokeiluluonteiselta rutiinitoiminnalta. Jos media on jonkin tyyppisen propagandavaikuttamisen väline, vastaa sen ideologinen sisältö lähinnä Sipilän hallituksen, EU:n komission ja monikansallisten yhtiöiden ja pankkien lempi-ideoita. Venäjämielisiä ”trolleja” esiintynee jossain päin sosiaalista mediaa, mutta itse olen törmännyt enemmän perussuomalaisten ja Libera-tyylisten uusoikeistolaisten vastaavaan toimintaan ja häiriköintiin. Sen sijaan on luontevaa ajatella, että puhe informaatiosodankäynnistä on osa sellaista prosessia, jossa luodaan pelkoa ja epävarmuutta ja jossa asioita turvallistetaan. Tässä mielessä informaatiosodankäyntipuheen itsensä vaikutukset ovat olennaisempi asia kuin se mistä siinä puheessa puhutaan.

 

Petri Koikkalainen, valtio-opin akatemiatutkija, Lapin yliopisto

Informaation avulla vaikuttamisen tavat ovat selvästi koventuneet totutusta. Käytössä lienee myös informaatiosodankäyntiä varten kehitettyjä keinoja. En kuitenkaan suosisi kielenkäyttöä, joka tukee mielikuvaa sodasta ja siten oikeuttaa sille ominaisia keinoja. Emme ole sotatilassa, vaikka tilanteessa on huolestuttavia piirteitä.

 

Pauli Kettunen, poliittisen historian professori, Helsingin yliopisto

Virheellistä ja vääristelevää informaatiota levitetään, kuten on aina levitetty, ja jälleen kerran uusin keinoin. Sitä vastaan on paikallaan esittää paremmin perusteltua informaatiota.  Mutta sotakäsitteistö on tässäkin vaarallista. ”Informaatiosota” tekee liian helpoksi ajatella, että valtion tehtäviin kuuluu oikean tiedon määrittely ja valvonta. Sodan käsite luo myös kuvan poikkeustilasta, joko tilapäisestä tai pahimmillaan pysyvästä, ja madaltaa kynnystä hyväksyä kansalaisvapauksien rajoituksia. Turvallisuuden käsitettä on laajennettu, mutta sen vahva sidos sotaan vastakäsitteenä on pysynyt. Tämä on avannut tilaa myös sodan käsitteen sangen ongelmalliselle laajentamiselle. Käsite kaventaa toimintavaihtoehtoja. Niinä vuosikymmeninä, joita nykyään kutsutaan kylmän sodan ajaksi, kansainvälisen politiikan kaikki toimijat eivät onneksi kaiken aikaa tarkastelleet todellisuuttaan sotana, edes kylmänä. Tämä mahdollisti ristiriitojen ja keskinäisriippuvuuksien käsittelyn ydinsodan uhkaa rajoittaneilla toimilla.

 

Louis Clerc, poliittisen historian lehtori, Turun yliopisto

Valtiot tai muut toimijat pyrkivät jatkuvasti käyttämään informaatiota hyväkseen: analysoimalla ihmisten tuottamaa digitaalista jälkeä (data), räätälöimällä tietoa vaikuttaakseen mielipiteisiin ja julkisen keskustelun sisältöön, levittämällä tiettyjä arvoja tai ideoita jne. Ryhmät, jotka katsovat olevansa sodassa, voivat pyrkiä aiheuttamaan näin konkreettisiakin seurauksia ”viholliselleen”. Tällöin siirrytään tavallisesta vaikuttamisesta, propagandasta, informaatiosodankäyntiin. Terroristijärjestö ISIS on esimerkki tällaisesta ryhmästä; toinen näyttää olevan tällä hetkellä Venäjän valtio, jonka toimintatavat ovat tiukentuneet kolmen viime vuoden aikana.

 

Noora Kotilainen, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Informaatiovaikuttamisen kohteena? Aivan varmasti. Mutta infosodan? Se on kokonaan eri asia. Historiantutkijan tekisi myös mieli kysyä, onko Suomi sitten joskus ollut olematta informaatiovaikuttamisen kohteena.

 

Sanna Turoma, akatemitutkija, Aleksanteri-instituutti

Informaatiosodan käsite tuntuu olevan kiistanalainen. Jos sillä tarkoitetaan valtioiden tai geopoliittisten yhteisöjen / poliittisten järjestöjen pyrkimystä käyttää hyväkseen medioita (tiedotusvälineitä) päämääränään muokata kohderyhmiensä mielipiteitä toisista valtioista jne., niin en näe, että Suomen valtio voisi kokonaan eristäytyä tästä toiminnasta.

 

Miika Raudaskoski, projekti- ja väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Venäjän mediassa näytetään levittävän tietoisesti disinformaatiota, mitä voi pitää myös Suomeen kohdistuvana hybridisodankäynnin muotona.

 

Matti Pesu, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Mielestäni Suomeen kohdistuu toimintaa, jossa ulkoinen toimija valheellisella tai tarkoituksenmukaisella viestinnällä pyrkii vaikuttamaan kansalaisten kantoihin ja jolla pyritään luomaan jakolinjoja suomalaiseen yhteiskuntaan. Samalla tavoitteena on luoda eräänlaista viestinnällistä infrastruktuuria, jota mahdollisesti voidaan käyttää merkittävämpään informaatio-operaatioon tulevaisuudessa. Itse tosin käytän mieluummin käsitettä informaatiovaikuttaminen, joskin itse ilmiöstä keskusteleminen on tärkeämpää kuin semantiikka, johon kannattaa pikemminkin puuttua asiantuntijoiden välisessä keskustelussa.

 

Mika Aaltola, ohjelmajohtaja, Ulkopoliittinen instituutti

Venäjän geopoliittiseen työkalupakkiin informaatiovaikuttaminen on kuulunut jo pitkään. Suomi on sekä valtiona että yhteiskuntana tämän kognitiivisen vaikutuksen kohteena. Suora vaikutus pyrkii haluttuun kahdenväliseen päämäärään. Epäsuora vaikuttaminen kohdistuu ”lännen” ja EU:n kautta Suomeen.

 

Hiski Haukkala, kansainvälisen politiikan apulaisprofessori, Tampereen yliopisto

 

Olga Davydova-Minguet, projektitutkija, Itä-Suomen yliopisto

Venäjältä länteen, Suomi mukaan lukien, suunnattu informaatiovaikuttaminen on tosiasia. Sitä kohdistetaan sekä kantaväestöön että Suomen nopeasti kasvavaan venäjänkieliseen vähemmistöön. Lapsiasiakiistat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka tämä toimii. Venäjänkielinen väestö seuraa etupäässä Venäjällä tuotettuja sähköisiä medioita, ensisijaisesti televisiota, ja suomenkielisen median käyttö on suhteellisen vähäistä. Venäjän nykyhallinnosta riippuva televisio toimii pääasiallisena vaikuttamiskanavana Venäjän sisällä ja sen ulkopuolella. Eräs sen rakentama mielikuva esittää ”länttä” Venäjälle arvomaailmaltaan täysin vastakkaisena, venäläisille ihmisille vihamielisenä alueena. Länsimaista lastensuojelua esitetään arvoiltaan vääristyneenä ja toiminnaltaan julmana. Tätä mielikuvaa luodaan käyttäen luotettuja Suomessa toimivia vääristyneen tiedon lähteitä. Näitä käytetään luomaan mielikuva tiedon aitoudesta. Koska Venäjällä sähköiset mediat ovat hyvin keskitettyjä, ne pystyvät luomaan ja ylläpitämään tätä mielikuvaa hyvin kattavasti. Suomessa asuville venäläisille tämä mielikuva tulee sekä suoraan televisiosta että internetin välityksellä ja usein vahvistuu sosiaalisessa mediassa. Viime vuosina venäjänkielisen totuudenmukaisen informaation määrä on Suomessa kasvanut. Ylen venäjänkielinen toimitus on käsitykseni mukaan pystynyt saavuttamaan luotettavan tiedonlähteen aseman. Sen lisäksi Suomessa toimii muutama mielipidevaikuttaja (esimerkiksi Eilina Gusatinsky ja Polina Kopylova), jotka omilla kirjoituksillaan ja haastatteluillaan sekä Venäjällä että Suomessa tuotetuissa tiedotusvälineissä ovat pystyneet luomaan pohtivan ja asiantuntevan ilmapiirin tähän keskusteluun.

Miten informaatiosota pitäisi määritellä?

Petri Koikkalainen

Valtiollisetkin toimijat viestivät strategisesti ja muokkaavat julkisuutta itselleen edulliseksi. Se ei ole aina reilua, mutta ei yleensä vielä informaatiosotaa. Informaatiosodaksi kutsuisin sellaisia viestintäoperaatioita, jotka pyrkivät vahingoittamaan tunnettua vastustajaa esimerkiksi heikentämällä sen kykyä ratkoa sisäisiä tai ulkoisia ongelmiaan tai aiheuttamalla sille merkittävää hajaannusta väärän tiedon avulla.

 

Heikki Patomäki

Ensin pitäisi päättää, onko sana ”sota” tarkoitus ottaa kirjaimellisesti vai onko se metafora kuten esimerkiksi ilmaisussa ”yritysten sota markkinaosuuksista”. Jos se ymmärretään kirjaimelliseksi sodankäynnin muodoksi, edellyttää se julistettua tai ainakin tosiasiallista sotatilaa. Jos se on vain metafora, voidaan termillä kattaa mikä tahansa kirjo erilaisia yrityksiä vaikuttaa toisten mielipiteisiin manipuloimalla informaatiota tai sen saatavuutta. Periaatteessa esimerkiksi mikä tahansa markkinoinnin muoto ja kaikki poliittinen kampanjointi kuuluisivat tähän kategoriaan. Lisäongelmana on se, että informaatio on tekninen termi, jonka ei tarvitse itsessään sisältää mitään merkityksiä, tulkintoja tai tietoa. Teknisesti ymmärretty informaatio voidaan abstrahoida symbolijonoiksi, joita ei tarvitse tulkita, vaikka siinä olisi jotain järjestystä, johon voidaan liittää tulkinta. Sanoilla on vallan vaikutuksia. Jos joku tietty informaatio tai siihen kytketty tulkinta nimetään ”informaatiosodankäynnin muodoksi”, on jo poissuljettu se mahdollisuus, että tuo tulkinta voisi olla totta. Ja vaikka se olisi osin väärääkin, että siitä voisi oppia jotain tai että sen esittäjän kanssa voisi käydä dialogia.

 

Mika Aaltola

Sodan ja rauhan erottelun tarkoituksellisella hämärryttämisellä on pitkä historiansa. Poikkirajallisten vaikutuskanavien yleistyessä digitalisaation myötä tämä harmaa alue on kasvanut. Vaikuttamisoperaatiot pyrkivät toimimaan synergisesti muiden perinteisten ja uusien välineiden kanssa. Info-operaatiossa ulotetaan kognitiivisia syötteitä syvälle yhteiskuntaan ja samalla lamautetaan päätöksentekokykyä. Tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta ja näköalattomuutta, jolloin toimijoiden kyky vastustaa strategisia päämääriä on matala.

 

Hiski Haukkala

Informaatiosota lienee informaatiovaikuttamisen äärimmäinen muoto. En ole varma, onko informaatiosota yleisenä sloganina järin hyödyllinen asian jäsentämisessä. Silti lienee selvää, että informaatiota voidaan ja käytetään sotamaisesti, osana laajempaa konfliktia tai sen valmistelua. Ilmiönä pahantahtoinen informaatiovaikuttaminen pitää ottaa erittäin vakavasti: hiljaisena signaalina ja uhkaavana käytäntönä.

 

Noora Kotilainen

Infosota-käsitteen käyttö yhteiskunnallisessa keskustelussa vaatii vähintäänkin varovaisuutta. Termin viimeaikainen käyttö suomalaisessa julkisuudessa on ollut epäselvää, jopa harhaanjohtavaa, pääosin vailla kriittisyyttä ja hyvin historiatonta. On vaarana, että yhteiskunnallinen keskustelu totalisoituu, jos (ja kun) tiettyjen mielipiteiden esittäminen kehystetään ”sotaan” osallistumiseksi. Olisi tärkeää avata informaatiovaikuttamisen ja infosodan välinen ero. Onko tämä sota koko ajan läsnä kaikkialla ja onko keskusteleminen sotaan osallistumista?  Vai puhutaanko infovaikuttamisesta, jota viestintä aina on? Miten infosota taas eroaa propagandasta? Mitä lisäarvoa yhteiskunnalliseen (ei vain sotatieteelliseen) keskusteluun infosodan käsite tuo? Jos informaatiovaikuttamisen tai -sodan identifioimisesta tulee virkamiestyötä, jossa tietyt kriteerit ja avainsanat sisältävät viestit tunnistetaan mekaanisesti informaatiovaikuttamiseksi tai jopa sotaan osallistumiseksi, kavennamme omaa keskustelutilaamme potentiaalisesti hyvin vaarallisella tavalla. Nykykeskustelussa kaikkein eniten huomiota ovat saaneet trollaajat, valheellista tietoa levittävät kanavat, jopa yksittäisten ”resonaattorien” identifioiminen ja keskustelu nettikiusaamisesta.  Nämä eivät kuitenkaan ole valtiollisen informaatiovaikuttamisen purkamisen ytimessä. Tässä kontekstissa tiettyjen laajojen strategisten narratiivien identifioimisen ja niiden käytön intentioiden tunnistamisen tulisi olla keskiössä. Yksittäisviestien seuraamisen sijaan tulisi siis panostaa maltilliseen, analyyttiseen ja  mahdollisimman laajaan ja systemaattiseen tutkimukseen, jonka kautta kokonaiskuva ilmiöstä, sen muutoksesta ja merkityksestä nykypäivänä syvenisi.

 

Matti Pesu

Näen informaatiovaikuttamisen toimintana, jossa viestinnän keinoin yritetään luoda suotuisaa pohjaa omien intressien edistämiselle. Informaatiovaikuttaminen muuttuu informaatiosodaksi silloin, kun vaikuttamisen intentio on esimerkiksi selkeän subversiivinen tai muuten pahantahtoinen tai kun vaikuttaminen on osa muuten sodankäynniksi tulkittavaa toimintaa.

 

Kuuluuko Suomen valtion kouluttaa virkamiehiä informaatiosodan varalle?

Sanna Turoma

Kuulostaa kansainvälisen konsultin, esim. Jed Willardin, liikeidealta. Vakavasti ottaen: valtionhallinnon virkamiesten, joiden työnkuvaan kuuluu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymykset, on hyvä olla perillä informaatiosodasta käydystä keskustelusta, sen peruslähtökohdista sekä käytännöistä. Mutta tätä koulutusta ei tule ostaa yksityiseltä turvallisuusyritykseltä tai kansainväliseltä konsultilta, ei edes niiltä, jotka toimivat Yhdysvaltojen huippuyliopistojen leimalla. Suomen valtionhallinnon tulisi panostaa tähän tietoon ja koulutukseen omilla resursseillaan, ei ulkoistaen vaan kuullen puolueettomia asiantuntijoita (historioitsijoita, politiikan tutkijoita, kulttuurien ja kielten tutkijoita, mediatutkijoita, sotatieteilijöitä, oikeusoppineita jne.).

 

Mika Aaltola

On oleellisen tärkeää, että ulkoisen strategisen vaikuttamisen keinoja tunnetaan ja tunnistetaan. Myös avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan keskeiset vahvuudet informaatio-operaatioiden vastavoimana on hyvä selkeyttää.

 

Louis Clerc

Valtio lienee Suomessa ainoa taho, jolla on resurssit ja kiinnostus kouluttaa ei ainoastaan virkamiehiä vaan myös muita avaintoimijoita tunnistamaan tällaisia vaaroja ja toimimaan niiden ehkäisemiseksi. Suomen tiedottaminen on 90-luvulta lähtien ollut pääasiassa taloudellista, viennin edistämiseen tähtäävää toimintaa – siihen voitaisiin lisätä enemmän strategista osaamista. Propagandan, viestinnän ja median kriittisen lukemisen taito on tärkeää nyky-yhteiskunnassa, ja näistä valistaminen voisi tapahtua valtion toimesta. Nykymaailmassa sen on kuitenkin tapahduttava yhteistyössä yksityisten tahojen kanssa. On myös tärkeää kouluttaa ihmisiä suojaamaan tietonsa ja käyttämään strategisesti tietoturvatyökaluja. Tällaista koulutusta tarvitaan mielestäni enemmän kuin uutta ”kansallista narratiivia”. 80-luvulta lähtien on pyritty tuottamaan räätälöityä Suomi-narratiivia, jonka viimeinen inkarnaatio on vuoden 2010 maabrändiraportti. Virossa 2000-luvulla toteutettu brändäämiskampanja tarjoaa kuitenkin esimerkin siitä, mitä tapahtuu, jos rakennetaan kansallinen kertomus, jota ”kansan” erilaiset ryhmät eivät koe omakseen: sinänsä tehokkaan tuntuinen työkalu (sisäisesti looginen ja toimiva brändikampanja) ei tuottanut toivottua tulosta. Moniäänisessä ympäristössä kansallisen narratiivin tulee olla avoin ja laaja sekä tuoda esille asioita, jotka tuntuvat läheisiltä mahdollisimman monille. Mielestäni tätäkin tärkeämpää on kuitenkin avoin, faktapohjainen viestintä, jolle edelleen on tilaa.

 

Miika Raudaskoski

On hyvä, että informaatiovaikuttamiseen varautumista opetetaan ihan jokaiselle. Perusperiaatteet tässä eivät juuri eroa niistä kriittisen lukutaidon, lähdekritiikin ja mediahallinnan taidoista, joita opetetaan eri kouluasteilla. Ne muodostavat myös rungon tieteelliselle korkeakoulutukselle.

 

Heikki Patomäki

Vaikka informaatiosodankäyntipuheella on turvallistamisen ja vallan vaikutuksia, jotka usein ovat ei-toivottavia, kaikki esitetyt vaarat eivät välttämättä ole epätodellisia. Läpidigitalisoitunut yhteiskunta on haavoittuva. Vahinkoja ja onnettomuuksia voi tapahtua, ja voi olla monia syitä tuottaa myös tarkoituksella vahinkoa. Teknisten informaatiojärjestelmien suojaaminen ja tietoturva toki kuuluvat läpidigitalisoituneen yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin. Kuitenkin jos informaatiosotaa käytetään metaforisessa mielessä ja koulutus yletetään virkamiehiin, joilla ei ole mitään tekemistä järjestelmien teknisen tietoturvan kanssa, ”informaatiosodan varalle” kouluttaminen voi käytännössä tarkoittaa ”harjoittamaan itse informaatiosotaa”. Tyypillisesti tällainen koulutus pitää sisällään sen ajatuksen, että tiedetään kuka vihollinen on. Kun Yhdysvalloissa koulutetaan virkamiehiä terroristien, Venäjän, Iranin yms. toimijoiden informaatiosodan varalle, heitä tosiasiassa koulutetaan myös levittämään amerikkalaista propagandaa ja osallistumaan amerikkalaisten sodankäyntiin.

 

Matti Pesu

Kansalaisena toivon, että suomalaisen virkamiehen pelisilmä ja mediakriittisyys ovat valmiiksi hyvällä tasolla. En osaa sanoa, mitä ”koulutus” sisällön puolesta on, mutta nähdäkseni on hyvä, että virkamiehille painotetaan, miten merkittävää haittaa informaatio-operaatioilla on periaatteessa mahdollista saada aikaan. Samalla tietoisuus infosodan tai -vaikuttamisen keskeisistä toimijoista sekä motiiveista pitää olla korkealla tasolla.

 

Noora Kotilainen

Uudenlainen viestintäympäristö sekä samanaikainen muutos turvallisuuspoliittisessa ympäristössämme on varmasti yllättänyt monet virkamiehet, kansalaiset ja jopa tutkijatkin. Tämän muuttuneen ympäristön syvällisempi ymmärtäminen ja pohtiminen tuskin on haitaksi kenellekään. On varmasti tärkeää, että informaatiovaikuttaminen ja sen uudet ilmenemismuodot tunnistetaan myös virkamiestasolla. En kuitenkaan epäile, että tämä olisi nykyiselläänkään virkamiesten keskuudessa mikään laaja ongelma. ”Kansallisten narratiivien” rustaamista en näe tarkoituksenmukaisena. Emmehän toivottavasti pyri konsensusyhteiskuntaan, jossa tietystä määritellystä linjasta poikkeavat mielipiteet ja näkemykset kehystetään vääriksi tai jopa (kansallisesti) vihamielisiksi.

 

Petri Koikkalainen

Kyllä, kunhan koulutus ei ole yksipuolista tai piiloagendoja syöttävää. Sen pitäisi perustua mieluiten tutkittuun tietoon. Kaikkien on hyvä tietää millainen informaatiovaikuttaminen on mahdollista ja miten sitä on käytetty. Samaa tietoa pitäisi olla tarjolla myös tavallisille kansalaisille.

 

Hiski Haukkala

Informaatiovaikuttamisen erilaisten muotojen tunnistaminen ja niihin nopea ja oikeanlainen reagointi on tärkeää. Tämä ei onnistu ilman riittävää tietoa ja taitoa. Siksi kouluttaminen on tarpeen.

Tarvitseeko Suomi uuden kansallisen narratiivin? 

Pauli Kettunen

Nationalismi, kansallisvaltiota perusteleva ja oikeuttava ideologia, muodostuu kansallisista narratiiveista. Suomessa nationalismi elää vahvana eri muodoissa: hyvinvointinationalismina, kilpailukykynationalismina ja muukalaispelkonationalismina. Kaikkien näiden yhteydessä rakennetaan ja hyödynnetään koko ajan narratiiveja Suomesta ja suomalaisuudesta. Aiemmin nationalistiset narratiivit väittivät tavoittavansa kansakunnan alkuperän ja olemuksen. Nykyisin nationalismiin näkyy mahtuvan myös sen tunnustaminen, että kansallinen narratiivi konstruoidaan sopiviksi katsotuista aineksista, kuten tosiasiassa on aina tehty. Tutkimus pystyy vaikuttamaan varsin rajallisesti siihen, millaisia nämä konstruktiot ovat.  Tutkimuksen tehtävänä onkin ennen kaikkea dekonstruoida näitä narratiiveja eli tutkia kriittisesti niiden historiallisia edellytyksiä, merkityksiä ja seurauksia. Näin se voi vastustaa toivetta yhdestä ”omasta”, kaiken kattavasta suomalaisesta narratiivista. Kenties tutkimus voi myös edistää ajatusta, että yhteiskunnalliseksi ja ylirajaiseksi solidaarisuudeksi  avautuva suomalaisuus muodostuu monista erilaisista, vaihtelevista, muuttuvista ja ristiriitaisista narratiiveista.

 

Matti Pesu

Onko Suomella ollut joskus jokin vanha kansallinen narratiivi? Totta kai Suomen pitää viestiä itsestään strategisesti, mutta suhtaudun varsin skeptisesti siihen, kuinka paljon sitä on mahdollista tehdä johdetusti koko yhteiskuntana.

 

Heikki Patomäki

Uuden suhteessa mihin aiemmin vallinneeseen narratiiviin? Mihin tarkoitukseen? En ole varma ymmärränkö kysymyksen merkitystä, koska en pysty näkemään sen taustaoletuksia. Kaikenlaisia tarinoita – ja ehdottomasti myös uusia sellaisia – toki tarvitaan eri tarkoituksiin, mutta ainakaan ”informaatiosodankäynti” ei minusta ole mikään syy kirjoittaa mitään uusia kansallisia tarinoita. Jos mennään pintaa syvemmälle ja tarkastellaan esimerkiksi ”kyberturvallisuuden” takana olevia arvoja (elämän suojelu, omaisuuden suojelu, yksityisyyden suoja, julkisuusperiaate jne.) ja analysoidaan digitalisoituneen yhteiskunnan ei-territoriaalisuutta ja globaalisuutta, minusta tämänkaltaiset huolet avaavat pikemminkin kriittisiä kysymyksiä koskien globaalia hallintaa, globaalia julkisuusperiaatetta, yksityisyyden suojaa ja globaalia demokratiaa.

 

Petri Koikkalainen

Ajatus uudesta kansallisesta narratiivista tuntuu vieraalta. Hyvä julkinen viestintä on uskottavaa ja faktat pitää pystyä tarkistamaan riippumattomista lähteistä. Lisäksi kuvauksen kohteen pitäisi pystyä tunnistamaan itsensä kuvauksesta. Emme voi kovin uskottavasti viestiä Suomesta muuta kuin sen mitä jo olemme, hyvässä ja pahassa. Tällaisia asioita ei voida muuttaa kuin firman logoa.

 

Sanna Turoma

Mitä tässä tarkoitetaan “kansallisella narratiivilla”? Kuka sen luo/esittää/kirjoittaa kenelle ja miten? Ostetaanko se harvardilaiselta pääkouluttajalta tai kansainväliseltä korporaatiolta (nämä kaksi saattavat olla sama asia)?

 

Miika Raudaskoski

Ensin pitäisi määrittää, mitä kansallisella narratiivilla tarkoitetaan. Identiteettipoliittisella, historian tapahtumien tulkinnasta ammentavalla kansallisnarratiivilla on huono kaiku. Sellaiset tuppaavat perustumaan myyttisille, värittyneille tulkinnoille menneestä. Suomalaisessa kertomuksessa usein korostuu sotasankaritarina myyttinä urhoollisesta yhtenäisestä kansasta ylivoimaisen edessä. Tässä mielessä Suomessa olisi tarvetta uusille narratiiveille, ei uudelle yhtenäiskertomukselle. Kansallisen sijaan perspektiiviä voisi laajentaa ylikansalliseen, ymmärtää hallinnallisten rajojen yli tapahtuneen vuorovaikutuksen pitkä historia. Suomen kansallinen narratiivi ei yhdy vain naapurimaiden, vaan laajemmin Euroopan ja koko maailman tarinaan.

 

Hiski Haukkala

Suomella jo on, tai on ainakin ollut, kansallinen narratiivi. Tämän kannalta ”ongelmana” on moniarvoinen yhteiskuntamme ja sitä kautta ihmisten pirstaloituvat maailmankuvat. Heikki Hietamies ei enää liimaa Suomen kansaa sohville lauantai-iltaisin. Samalla yhden jaetun Kansallisen Narratiivin ylläpitäminen muuttuu mahdottomaksi. Tämä ei ole sinänsä paha, vaan luonnollinen kehitys, mutta tarjoaa railoja ja rakoja pahansuoville toimijoille.

 

Mika Aaltola

Suomi tarvitsee oman identiteetin avoimena ja demokraattisena maana. Tämä narratiivi tarjoaa immunisoivaa vaikutusta erityisesti epädemokraattisten ulkoisten vaikutusten varalle.

 

Noora Kotilainen

Näen tällaiset kaavailut potentiaalisesti haitallisina. Suomi valtiona on sitoutunut tiettyihin periaatteisiin, lakeihin ja arvoihin. Tämän kirkastaminen ei tietysti ole pahitteeksi, mutta nykyisin vellovaan keskusteluun mukaan lähteminen  reaktiivisesti määrittelemällä tai varsinkin keksimällä uudestaan ”meidän narratiivimme” on mielestäni tarpeetonta. Tällaiset narratiivit, joilla tavoitellaan myyttistä (kansallista) yhtenäisyyttä, ovat myös aina ulossulkevia ja totalisoivia.

Voiko virallinen narratiivi kiteyttää kansalaisten enemmistön tulkinnan Suomesta?

Miika Raudaskoski

Kuka sen kertoisi? Jos virallisella narratiivilla tarkoitetaan jotain virkamiesten tai selvitysryhmän laatimaa tarinaa Suomesta, se jää vääjäämättä suppeaksi ja yleistäväksi. EU-komissio yritti rakentaa unionille oman tarinan. ”The Mind and Body of Europe” on hyvä esimerkki siitä, mihin pyrkimys virallisesta tarinasta voi johtaa, vaikka tarkoitusperät olisivat suhteellisen viattomat. Mikäli viralliseen narratiiviin yritettäisiin saada kaikkien suomalaisten, tai edes enemmistön tulkinta, se hajoaisi miljooniin pieniin tarinoihin. Pilvi Torstin johtama hanke tutki muutamia vuosia sitten suomalaisten historiatietoisuutta. Torstin Suomalaiset ja historia (2012) osoittaa hyvin, kuinka historiaymmärrys yhdistää ja erottaa. Kansallinen narratiivi pitää kuviteltua kansaamme koossa, mutta samalla se jättää jotkut tarinamme ulkopuolelle. Siksi olennaista on, kuka tarinan kertoisi ja keiden ääni päästettäisiin kuuluviin. Yksi aikamme suurista kysymyksistä tässä on, millaisen paikan pakolaiset ja turvapaikanhakijat tarinassa saisivat.

 

Sanna Turoma

Nyt joudun kysymään mitä tarkoitetaan ”virallisella narratiivilla”. Miten tai millä demokraattisilla metodeilla kansalaisten enemmistön tulkinta Suomesta (”virallinen narratiivi”) voitaisiin kerätä/koota/todentaa? Pidän ajatusta hyvin kyseenalaisena sekä tieteentekijänä että kansalaisena.

 

Petri Koikkalainen

En usko sellaiseen viralliseen narratiiviin, joka ilmoittaa suomalaisten kannattavan jotain tiettyä poliittista ideologiaa, tulkintaa suomalaisuudesta tai muita vahvoja sisällöllisiä arvoja. Uskon kuitenkin, että enemmistö tunnustaa yleisen ihmisarvon ja siitä seuraavat reilut ja tasapuoliset menettelytavat ja oikeudet, solidaarisuudenkin. Vaikka nämä ovat yleismaailmallisia arvoja, erottuu mikä tahansa niissä kunnostautuva kansa myönteisesti.

 

Matti Pesu

Todella vaikeaa se on. Tämänhetkinen kuva Suomesta on varsin jakautunut, ja jakolinjoja ruokitaan koko ajan. Sinänsä en näe pahana, jos etsitään niitäkin asioita ja arvoja, joita enemmistö suomalaisista voi jakaa. Mutta voidaanko tätä tehdä top down?

 

Heikki Patomäki

Että Sipilän hallitus kirjoittaisi uuden tarinan, joka sitten propagoitaisiin kaikelle kansalle uudeksi konsensukseksi? Eikö tämän kaltainen proto-totalitarismi ole jo nyt edennyt aivan liian pitkälle, kun demokratian ja laillisuusperiaatteen ihanteet kyseenalaistetaan päivittäin, ja kun media julistaa kaikkialla yhtä ja samaa vaihtoehdottomuuden oppia, joka kaiken kukkuraksi perustuu epätosiin olettamuksiin?

 

Mika Aaltola

Demokraattisen prosessin kautta syntyy ankkuroivia sävyjä varsin levottomaan ja poikkirajalliseen kansalliseen keskusteluun. ”Virallisen” narratiivin rooli on merkittävä vain jos se on painoarvoinen tulkinta Suomen roolista ja päämääristä.

 

Mitä elementtejä Suomi-narratiivin pitäisi sisältää?

Sanna Turoma

Keskustelun tulee lähteä liikkeelle siitä perusymmärryksestä, että ei ole olemassa ”suomalaisuutta” (toisin kuin esim. Jed Willard kyselyn saatetekstin perusteella olettaa) vaan ”suomalaisuuksia”. Suomalainen identiteetti on samalla tavalla moninainen ja prosessinomainen kuin muutkin kansalliset identiteetit. Se tulee ymmärtää monikossa, ei yksikössä. Se ei ole kiveen hakattu, muuttumaton. Siitä kamppailevat erilaiset subjektipositiot ja valtadiskurssit. Sitä kuvaavaa narratiivia ei voi paketoida ja myydä.

 

Olga Davydova-Minguet

Uuden suomalaisen narratiivin tulisi mielestäni suuntautua tulevaan ja ottaa pohjakseen mielikuva monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Menneisyyteen katsova, sotasankaruutta ylistävä kertomus ei samalla tavalla kosketa maahamme viime vuosikymmeninä syntyneitä vähemmistöjä, vaan saattaa pikemminkin aiheuttaa jännitteitä.

 

Petri Koikkalainen

Suomen tarina on variantti eurooppalaisista ja pohjoismaalaisista tarinoista. Suomesta voisi kertoa vaikkapa Ruotsin tai Tanskan pohjoismaisena sisaruksena, ei ehkä yhtä vanhana ja itsevarmana, mutta joissain suhteissa ennakkoluulottomampana ja kiinnostavampana. Suomi, kuten muut maat, tuo Eurooppaan oman ainutlaatuisen lisänsä. Tällaisten positiivisten tarinoiden uskottavuus vain on herkkä huonojen uutisten vaikutuksille.

 

Matti Pesu

Strategisen viestinnän kannalta näen hyvänä, että Suomi viestisi itsestään avoimena ja kekseliäänä yhteiskuntana. Samalla pitäisi päättäväisesti viestiä, että Suomea ja suomalaisia kiinnostaa maansa integriteetin ja keskeisten liberaaliin demokratiaan perustuvien arvojen vaaliminen. Kolhuja on viime aikoina tullut johtuen siitä, että pienenkin porukan toimet voivat saada massiivista, maan kannalta haitallista julkisuutta.

 

Mika Aaltola

Suomen keskeisin valtiollinen strategia on ollut kytkeä Suomea maailmaan tavalla, joka turvaa maan pohjoismaista, läntistä ja demokraattista luonnetta sekä selkeyttää ongelmallisen geopoliittisen aseman juonikkuutta.

 

Miika Raudaskoski

Narratiivi on politiikkaa. Suomi-narratiivia ei voi kertoa ilman, että tehdään poliittisia valintoja siitä, millaiset asiat Suomea määrittävät. Mitä menestystekijöitä valitaan, millaisessa valossa historiaa tulkitaan, ketkä tarinaa valitaan kertomaan, mihin sillä pyritään? HS:n tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki (HS 26.1.) tiivistää Suomi-narratiivin ongelman hyvin: ”Todellisuudessa Suomi on kirjava ja polveileva tarina, jota ei voi puristaa käyttövalmiiseen pakettiin.” Globaalissa maailmassa keskeinen haaste on yhdistää kansallinen moninaisuus ylikansalliseen. Ehkäpä ”uuden Suomi-narratiivin” voima voisi olla juuri tässä moninaisuuden kääntämisessä vahvuudeksi.

Miten informaatiovaikuttamisen kansallisten tunnistus- ja torjuntatoimien kehittäminen voisi näkyä kansalaisten arjessa?

Sanna Turoma

Kriittisen medialukutaidon opettaminen koululaisille ja opiskelijoille on yhä tärkeämpää. Kriittinen ajattelukyky tulee kohdistua sekä kansallisiin että kansainvälisiin medioihin, ajatushautomoihin ja konsulttiyrityksiin sekä niiden tuottamiin kertomuksiin. Pitää osata kysyä: ”Myydäänkö tässä jotakin? Esim. kansallista narratiivia Suomelle?”

 

Heikki Patomäki

Kuulen tämän kysymyksen taustaoletuksissa kaikuja stalinistisen järjestelmän ideasta, jonka mukaan jokainen laitetaan vahtimaan perheen jäseniään ja naapureitaan ja raportoimaan viranomaisia huomatessaan mitään poikkeavaa. Ja tietenkin toisella puolella Atlanttia 1950-luvulla mccarthyismi harrasti samanlaista kansalaisten vainoamista vain muutamaa astetta miedommassa mielessä. Ideologisesti nyky-Suomi on tietenkin lähempänä jälkimmäistä. Tätäkö kysymyksellä todella ajetaan takaa, uus(perus)suomalaista versiota mccarthyismista?

 

Louis Clerc

Tärkein oivallus on ymmärtää, että pelissä on paljon enemmän kuin vain tehokkaan viestintätyökalun keksiminen. Informaatiosodankäyntiä vastaan paras voimavara on osaava, kriittinen mutta myös luottava kansalainen, joka tuntee olevansa osa yhteiskuntaa. Hajanaisempi yhteiskunta, jossa valtion ylläpitämät tai muut turva- ja solidaarisuusverkot puretaan, jossa vähemmistöjä osoitetaan sormella ja joka kärsii luottamuspulasta politiikkoja ja kollektiivisuutta kohtaan, on ongelmissa informaatiosodankäynnissä. Kansalaisten arjessa olisi kuitenkin mahdollista tehdä paljon. Vuoden vaihteessa Ranskassa sekä aikakauslehti Esprit että nettilehti Rue89 kirjoittivat salaliittoteorioista ja järjestivät keskustelutilaisuuksia medialukutaidon teemasta. Kävi ilmi monien nuorten kyvyttömyys arvioida tietolähteiden luotettavuutta sekä haluttomuus luottaa lehdistöön ja viranomaisiin. Johtopäätös oli kuitenkin, että nuoret myös haluavat ymmärtää ja ovat valmiita käyttämään huomattavia resursseja tiedonhakuun, jos heidän kanssaan käytetään aikaa. Älykkyyteen, koulutukseen, medialukutaitoon, yhteiskunnan toimivuuteen ja virkamiesten tietoturvallisuuteen kannattaa siis satsata enemmän kuin uuden brändin sorvaamiseen.

 

Olga Davydova-Minguet

Näen, että Suomen venäjänkielinen väestö informaatiovaikuttamisen kohteena on otettava huomioon, kun pohditaan tapoja pärjätä Venäjän luomassa informaatiovaikuttamisjärjestelmässä. Suomessa tuotettua laadukasta venäjänkielistä mediaa on vahvistettava. Sen sisältöjä tulisi laajentaa niin, että nimenomaan suomalainen poliittinen keskustelu pystyisi ”koukuttamaan” venäjänkielisiä mukaan. Pelkkä uutisointi venäjäksi ei tähän riitä, vaan keskusteluaiheita tulisi taustoittaa ja kehystää paremmin. Venäjänkielisiä mielipidevaikuttajia tulisi Suomessa tukea enemmän heidän työssään. Tutkimuksemme alustavien tulosten mukaan nykytilanne herättää levottomuutta Suomessa asuvien venäjänkielisten parissa. He ovatkin kehittäneet erilaisia tapoja hallita erilaisten mediatodellisuuksien luomaa ristipainetta. Median tarjoamien maailmankuvien jyrkkä yhteensopimattomuus vaikuttaa häiritsevästi ihmisten arkeen. Nämä tuntemukset tulisi ottaa vakavasti, kun Suomessa keskustellaan Venäjän nykytilanteesta. Muuttoliikkeiden tuloksena syntyneiden vähemmistöjen ja heidän entisten ja nykyisten asuinvaltioidensa välinen suhde vaatii hienovaraisempaa tarkastelua ja hienosäätöä kuin jos kyseessä olisi ”vain” kansallisvaltioiden välinen poliittinen kiista.

 

Mika Aaltola

Käsitteet ja sanastot ovat jo nyt laajentuneet huomaamaan ja nimeämään ulkoista vaikutusta. Valtiollisen tason havahtuminen voi lisätä jaettua kieltä ja eheyttää nyt rapistunutta turvallisuuden tunnetta.

 

Petri Koikkalainen

Informaatiovaikuttamista pitää tutkia ja taustoittaa, pohtia motiiveja ja mahdollisia yhteyksiä. Uskon tässä enemmän vapaaseen tiedonvälitykseen ja kansalaiskeskusteluun kuin valtion toimiin, vaikka myös mediaa ja kansalaiskeskustelua pitää katsoa yhä kriittisemmin silmin.

 

Matti Pesu

Julkista keskustelua aiheesta on käyty niin paljon, että suuri osa suomalaisista todennäköisesti tiedostaa ilmiön jollain tasolla. Tätä pitää jatkaa, ja toivottavasti faktantarkastukseen keskittyvää toimintaa on mahdollista tukea. Tärkeintä on pitää asiaa agendalla ja pitkäjänteisesti kehittää medialukutaitoa ja -kriittisyyttä. Mikäli Suomesta esiintyy kansainvälisesti merkittävän valheellista informaatiota, siihen on puututtava mielellään näkyvästi ja viestiä siitä myös kansalaisille.

 

Noora Kotilainen

En ymmärrä miten informaatiosodan tai -vaikuttamisen identifioiminen poikkeaa (kansalaisten tasolla) medialukutaidosta ja (tutkimuksellisella ja viranomaistasolla) kriittisestä informaation analysoinnista. Kieltämättä informaatioympäristö on muuttunut, kuten myös kansainvälinen poliittinen tilanne (molemmat ovat aina muutoksessa) ja valtiollinen, jopa sotilaallinen informaatiovaikuttaminen on sitä myötä eittämättä lisääntynyt ja muuttanut muotoaan. Tätä tietysti pitää tarkastella ja purkaa tilanteen mukanaan tuomat uudet vivahteet niin tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussa. Mutta ennen kaikkea peräänkuuluttaisin kuitenkin rauhallisuutta ja historiallista kontekstualisoimista, kriittistä medialukutaitoa, laadukasta journalismia ja sen resursseista kiinni pitämistä sekä avointa keskustelua ilman keskustelutilan militarisoimista, väärin ajattelevien resonaattorien nimeämistä tai uuden institutionaalisen tarinan reaktiivista ja keinotekoista rakentamista.

 

Hiski Haukkala

Pitäisi olla parempi tietoisuus ylipäätään. Selkeät ja rehelliset poliittisen johdon viestit. Meuhkaajien pitäisi muistaa vastuunsa. Sosiaalisessa mediassa pitäisi päteä reaalisen maailman käyttäytymissäännöt ja toisten kunnioitus. Ihmisten pitäisi olla ihmisiksi.