Eläimen kärsimyksen kuvaaminen on edelleen tabu

Miksi eläimen ja ihmisen kärsimystä esittävät kuvat nähdään, koetaan ja vastaanotetaan niin eri tavalla?

Ihmiskärsimyksen kuvaaminen humanitaarisena toimintana

Kuva on usein ainoa keino näyttää ja todistaa, että joku kaukainen toimija kokee kipua ja kärsimystä epäoikeudenmukaisten olosuhteiden, esimerkiksi sodan, kriisien, kidutuksen tai ihmisoikeusloukkausten, vuoksi. Ihmisoikeus- ja humanitaariset järjestöt näyttävät kärsimyksen kuvia pyrkiessään nostamaan tietoisuutta epäkohdista ja tehdäkseen näkyväksi sitä todellisuutta, jossa toiset meistä elävät. Nämä kuvat ovat laajasti esille tiedotusvälineissä.

Kärsimyksen kuvan kohtaaminen on joskus epämiellyttävyydestään huolimatta välttämätöntä, koska kuvat tekevät asian todeksi. Jollei kärsimyksestä ole kuvaa, se jää huomiotta. Kärsimyksen visuaalinen todistaminen aiheuttaa reaktion, nostaa tunteita, lisää tietoisuutta ja joskus jopa aktivoi toimintaan.

Kuvat kärsimyksestä ovat sanoja tehokkaampia, koska sana ei tavoita kipua. Kärsimyksen valokuviin ladataan paljon toivoa: niiden toivotaan tuovan lopun kärsimykselle, herättävän myötätunnon ja ymmärryksen kuulumisesta yhteen yhteiseen ihmisyyteen sekä johtavan elämän arvostamiseen ja suojeluun.

Kärsimyksen kuvat ovat voimakkaita esityksiä, joiden näyttämiseen liittyy enemmän hankalia eettisiä kysymyksiä kuin mihinkään toiseen valokuvan genreen. Kuinka kärsimystä voi tai saa esittää? Mikä on vastuumme kärsivien tilasta? Mikä aiheuttaa kärsimystä? Kuvat nähdään usein raskauttavina todisteina ja sisältävät asiaan puuttumisen imperatiivin.

Kuvat toimivat myös korkealla tasolla kansainvälisessä politiikassa ja vaikuttavat lainsäädäntöön. Kuvia käytetään juridisina todisteina esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksista ja sotarikoksista. Kärsimyksen kuvallinen todistaminen on johtanut ihmisoikeuksien kehitykseen ja institutionalisoitumiseen, poliittiseen toimintaan, lakimuutoksiin ja sotilaallisiin interventioihin kärsimyksen lopettamiseksi.

Kärsimyksen kuvallisten esitysten ja ihmisoikeuksien kehittymisen suhteita tutkineen Sharon Sliwinskin mukaan kärsimyksen visualisointi edisti esimerkiksi orjuuden lakkauttamista. 1700-luvulla Isossa-Britanniassa orjien vapautuksen esitaistelijan William Wilberforcen parlamentissa esittämä kidutetun orjatytön tarina levisi myöhemmin väripiirroksena kansalaisten keskuudessa, mikä osaltaan nosti orjuuden polttavaksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi.

Suhtautuminen eläimen kärsimyksen kuvaamiseen

Viime vuosina arkiseen näkökenttäämme on vyörynyt myös toisenlainen kärsimyksen kuvien genre. Eläinoikeusjärjestöt ja aktivistit julkaisevat kuvia eläinten kärsimyksestä ruoantuotantolaitoksissa, turkistarhoilla ja laboratorioissa. Kuvien kautta todistamme kärsimystä omassa lähiympäristössämme, joka on täynnä huonosti kohdeltuja, tuskaisia ja kivuliaan kuoleman kohdanneita eläimiä.

Nämä shokeeraavat kuvat herättävät aika ajoin keskustelun ryöpsähdyksiä: television ajankohtaisohjelmissa väitellään, kansalaisilta kysellään, poliitikot vastailevat – ja kivun tuottajat puolustautuvat. Kuvat aiheuttavat pahaa oloa, huonoa omaatuntoa ja joskus havahtumista. Ne saattavat muuttaa lihansyöntitapoja ja kulutustottumuksia.

Kärsivien eläinten asia painuu usein kuitenkin hetkellisen moraalisen havahtumisen jälkeen taas taka-alalle, ja nautasikalihapaketin ostaminen marketista tulee helpommaksi. Suomalaisista on kasvissyöjiä edelleenkin vain noin 3-5 prosenttia, ja globaalisti lihan kulutus kasvaa koko ajan.

Ihmisoikeusajattelun lävistämän maailmakäsityksen aikakaudella olisi hankalaa ajatella, että läntisessä demokratiassa laajamittaisen ihmiskärsimyksen paljastajaa rangaistaisiin juridisesti teostaan kärsimystä ylläpitävän tahon jatkaessa toimintaansa. Eläinten kärsimystä ja kohtelua paljastavien kuvien kohdalla on kuitenkin tavannut käydä niin, että aktivistit on tuomittu ja tuotanto on jatkunut entiseen tapaan.

Kuvat eläinten karmeista oloista eivät ole aiheuttaneet lakimuutoksia, muutoksia tuotannonalan käytäntöihin tai vaikuttaneet ylätason poliittiseen keskusteluun. Argumenttina kärsimyksen paljastajien rankaisuun on usein käytetty sitä, että kuvaajat rikkovat elinkeinonharjoittajien yksityisyyttä ja vaarantavat tuotannon puhtauden. Ihmisten kärsimystä esittävien kuvien kohdalla edellinen argumentti olisi pysäyttävä.

Mikä on suojelun arvoista?

Käsitys siitä, mikä on suojelun ja oikeuksien arvoinen elämä, on kulttuuriin ja aikaan sidottu – ja muuttuu jatkuvasti. Ensimmäisten länsimaisten ihmisoikeusjulistusten vapaiden valkoisten miesten oikeudet ovat laajentuneet orjien vapauteen, heikompien ja vähemmistöjen suojeluun, rotusorron purkamiseen, lasten ja naisten oikeuksiin ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvotaistoon.

Eläinten oikeudet ovat jatkumo laajeneville ihmisoikeuksille. Tietynlainen toiminta voi olla tällä hetkellä laillista, mutta tärkeämpi kysymys on, kokevatko ja tuntevatko ihmiset sen eettisesti kestäväksi. Haluaisivatko he osallistua järjestelmään ja sen käytäntöihin, jos tietäisivät millaista kärsimystä se aiheuttaa? Aktivistin kameran linssi on usein ainoa ikkuna, jonka kautta kuluttajat voivat nähdä sinne, missä ruokamme tuotetaan: navettoihin, sikaloihin ja kanaloihin.

Suomen oikeuslaitoksen ja poliittisen järjestelmän vastaus eläinoikeuskuviin ja paljastuksiin näyttäytyy tässä kontekstissa varsin jähmeänä ja konservatiivisena, mutta oikeustaistelujen historialle tyypillisenä. Oikeustaisteluiden pioneerit nähdään usein yhteiskuntajärjestystä uhkaavina terroristeina, ja eläinten oikeuksien puolustajat leimataan usein hairahtuneiksi tai tunteellisiksi ”kettutytöiksi”.

Eläinten ja ihmisten kärsimyksen rinnastus

Ihmisoikeusjärjestelmän syntymiseen ovat merkittävästi vaikuttaneet kuvat kärsivistä ja oikeudettomista ihmisistä julman koneiston puserruksessa: Holokaust-kuvat.  Monet aktivistit osoittavat yhteyksiä keskitysleirien ja lihateollisuuden käytäntöjen ja toiminnan eetoksen välillä. Keskitysleiriltä selvinneen Nobel-kirjailija Isaac Bashevich Singerin mukaan nykyään jokainen päivä on uusi Treblinka eläimille. Rinnastusta ei kuitenkaan pidetä sopivana, koska se koetaan solvaavana ja ihmisarvoa loukkaavana.

Rinnastuksen sopimattomuus tuli selväksi esimerkiksi eläinoikeusjärjestö PETA:nvuonna 2003 lanseeraaman ”Holokaust on Your Plate” -kampanjan myötä. Kampanjassa asetettiin rinnakkain kuvia keskitysleireiltä ja nykyaikaisilta tuotantoeläinlaitoksilta. Rinnastus aiheutti laajaa suuttumusta ja johti keskusteluun juutalaisuhrien oikeuksien, arvon ja kärsimyksen ainutlaatuisuuden loukkaamisesta.

Kampanjan aikaansaama reaktio paljasti yleisen ajattelutavan: eläimillä on pelkkä välinearvo. Kampanja johti laajoihin oikeusjuttuihin järjestöä vastaan. Joidenkin ihmisten mielestä kaikilla elävillä olennoilla ei ole oikeutta tulla nähdyksi edes kärsivinä.

Rapatessa roiskuu?

Eläinaktivistien kuvaamia oloja on puolustettu väittämällä, että kuvat esittävät poikkeustilanteita. Tämän argumentin mukaan kaikki eläimet tuotantoeläinlaitoksissa eivät kärsi kuvien osoittamalla tavalla, ja kyseessä on valitettavia poikkeustapauksia: rapatessa roiskuu.

Eläinten kärsimyksen kohdalla kuvat eivät toimikaan ihmiskärsimystä esittävien kuvien tapaan todisteina vaan harhaanjohtavina näkyminä poikkeustilanteisiin. Samalla eläinoikeusjärjestöjä syytetään kauheilla poikkeuskuvilla mässäilystä. Samalla tavalla on kuitenkin toimittu, kun huomio on haluttu kiinnittää ihmisten kokemiin kärsimyksiin.

Esimerkiksi Ernst Friedrich kokosi vuonna 1924 pasifistisen kuvapamfletin Krieg dem Kriege! (”Sota sotaa vastaan”) osoittaakseen ensimmäisen maailmansodan kärsimyksen. Ilmaiseksi jaetun ja laajasti levitetyn kirjan tarkoituksena oli näyttää sodan arkinen todellisuus ja kääntää ihmiset rauhanaatteen puolelle.

Vietnamin sodan kuvat paljastivat raakuuksia, jotka osaltaan lisäsivät sodan vastustusta Yhdysvalloissa ja vaikuttivat sodan lopputulokseen. Samalla tavalla kuvat Syyrian elokuisista kaasuiskuista näyttivät sellaisen kärsimyksen todellisuuden, jota ei voinut muuten selittää ja jolle maailma ei voinut kääntää selkäänsä. Eläinten kohdalla kärsimyksen kuvien esittämistä kuitenkin paheksutaan ja selitetään poikkeuksena. Jotta voisimme kohdata eläinten kärsimyksen kuvat samalla tavalla kun ihmisen kärsimyksestä kertovat kuvat, meidän tulisi ajatella myös eläimiä subjekteina.

Uskallammeko katsoa?

Eläinten kärsimyksen kuvien kohtaaminen on meille niin vaikeaa, koska kuvat vaativat meiltä kaikilta jotain. Elämme spesisismiin eli lajisortoon perustuvassa yhteiskunnassa, jossa toisenlaisten elävien olentojen raaka kohtelu on laillista ja normaalia. Tämän hallitsevan ajattelutavan kyseenalaistaminen on hankalaa, sillä se vaatisi muutosta arkisiin käytäntöihimme.

Kaukaisten maiden ihmisten kärsimyksen kuviin on helpompaa reagoida ja ne onkin valjastettu tehokkaan humanitaarisen globaalin järjestelmän osasiksi. Lahjoitamme hiiren klikkauksella rahaa tai otamme kummilapsen köyhästä maasta. Nykykansalaisten tehtävä on antaa rahaa – ei puuttua oikeusloukkauksiin, muuttaa epäoikeudenmukaisuutta aiheuttavia rakenteita tai omaa arkista elämäänsä.

Kun kuvia kärsimyksestä käytetään eettisellä tavalla, niiden avulla pyritään taustojen, rakenteiden ja oman toiminnan vaikutusten ymmärtämiseen sekä kärsimyksen vähentämiseen. Eläinoikeuskuvakampanjoiden eetos on usein juuri tällainen. Eläinoikeuskuvissa on voimaa, ne kyseenalaistavat vallitsevan elämäntapamme ja laajentavat käsitystämme suojeltavan elämän piiristä. Pitäisikö meidän uskaltaa katsoa eläinoikeuskuvia?

Artikkelikuva: titanium22 / Wikimedia Commons