Populismi ei ole vielä henkitoreissaan, mutta arvoliberalismilla sen vastavoimana saattaa olla edessä valoisammat ajat. Arvoliberalismi kuitenkin on kaksiteräinen miekka esimerkiksi Suomen vihreälle puolueelle.
Vaikka populismi kerää edelleen kannatusta, Euroopassa viime aikoina käydyt vaalit osoittavat, että liberaalit vastavoimat ovat aktivoituneet. Arvoliberaalin En Marche! -liikkeen ehdokas Emmanuel Macron marssi vaalivoittoon, ja Itävalta sai Euroopan ensimmäisen vihreän presidentin. Suomen kuntavaaleissa ja Hollannin parlamenttivaaleissa vihreät nostivat kannatustaan merkittävästi.
Talouspoliittisesta vastakkainasettelusta kumpuavan oikeisto–vasemmisto-jaottelun ympärille rakentunut länsieurooppalainen puoluejärjestelmä on uuden tilanteen edessä.
Vanha jakolinja ei enää muodosta superulottuvuutta, joka sulauttaa itseensä uudet ristiriitaulottuvuudet.
Voiko viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana haastajaksi noussut sosiokulttuurinen arvoulottuvuus todella nousta perinteisen sosioekonomisen jakolinjan haastajaksi? Onko arvoliberalismin ja arvokonservatismin välinen konflikti tulevaisuuden vedenjakaja vapaampaa markkinataloutta kannattavien ja sosialististen puolueiden välisen valtataistelun sijaan?
Tällä hetkellä tilanne on vielä auki. Vanha jakolinja ei enää muodosta superulottuvuutta, joka sulauttaa itseensä uudet ristiriitaulottuvuudet. Silti se hallitsee keskustelua ja äänestäjien päätöksentekoa.
Ismien välinen taistelu on voimissaan
Perinteisen oikeisto–vasemmisto-jakolinjan ympärille sata vuotta sitten rakentuneet SDP, keskusta ja kokoomus vievät edelleen suurimman osan äänistä Suomessa. Vihreitä patistetaan jatkuvasti ratkaisemaan, onko puolue oikealla vai vasemmalla. Monien mielestä vihreiden tapa määritellä itsensä ”ei oikealle, ei vasemmalle, vaan edelle” ei ole riittävä.
Arvoulottuvuus kuitenkin puhuttelee. Esimerkiksi nuorten parissa sosiaaliliberaalit arvot ovat suosittuja – mutta myös autoritaarisille ja oikeistolaisille arvoille löytyy kannattajansa. 1970-luvulta lähtien edennyt jälkiteollinen, hiljainen vallankumous ja sen vastavoimat jatkavat kulkuaan.
Pula- ja sota-ajasta sekä luokkataistelusta kumpuava varsin kollektiiviseen kokemukseen nojaava arvopohja korvautuu omakohtaista valintaa, kokemusta ja näkemystä heijastelevilla valinnoilla. Suvaitsevaisuus, avoimuus, sukupuolten ja väestöryhmien välinen tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, ympäristökysymykset ja globaalikatse vastauksena maailmantuskaan ovat lisänneet tasaisesti kannatustaan läntisessä Euroopassa ja nostattaneet populismina purkautuneen vastaiskun.
Viimeaikaisten vaalien jälkeisissä tilanneanalyyseissä kaikuvat 25 vuoden takaiset kaiut. Tällä kertaa moni on innokas julistamaan kommunismin sijaan populismin häviäjäksi ja liberaalidemokratian jälleen kerran voittajaksi ismien välisessä taistelussa.
Moni on innokas julistamaan populismin häviäjäksi ja liberaalidemokratian jälleen kerran voittajaksi ismien välisessä taistelussa.
Vaikkei populismi ole henkitoreissaan, arvopohjan kehitystä ja viimeaikaista vaalimenestystä tarkastellessa arvoliberalismille voi kuitenkin povata lähihistoriaan verrattuna valoisampaa tulevaisuutta.
Kuten liberalismin historia kautta aikojen osoittaa, ei menestys kuitenkaan ole taattu. Liberaalit arvot voittavat alaa, mutta onko niitä edustavien puolueiden tulevaisuus yhtä valoisa? Voiko arvopohjainen konfliktiulottuvuus todella vakiintua ja nostaa arvoliberaalit puolueet pysyvään menestykseen?
Jos 1900-luku jotain osoitti niin sen, että liberaalien ajama poliittinen linja oli menestys arvojen ja tavoitteiden muttei puoluekannatuksen valossa. Muut puolueet omaksuivat liberaalien ohjelman ja arvot omakseen ja syleilivät itse puolueet kuoliaaksi.
Murtuuko liberalismin kultainen häkki?
Äänestäjäkunnan kehitys yhä arvoliberaalimpaan suuntaan onkin kaksiteräinen miekka esimerkiksi vihreille. Arvoulottuvuuden vahvasti polarisoimassa nykytilanteessa puolue on nostanut kannatuksensa uudelle kymmenluvulle, mutta miten käy, jos populismi ja polarisaatio heikkenee?
Entä jos palataankin niin sanottuun normaalitilanteeseen, jossa konsensus hallitsee ja vallitsee? Perinteiset puolueet hakeutuvat silloin politiikassaan yhä lähemmäs toisiaan. Äänestäjä kahden puolueen välillä valitessaan valitsee usein sen isomman ja perinteikkäämmän, kuten Jan Sundberg ja Heikki Paloheimo ovat kirjoittaneet.
Ronald Inglehart on luonnehtinut, että äänestäjäkunta muuttuu tasaisesti arvo- ja sosiaaliliberaalimmaksi. Jos äänestäjät noudattavat tätä kehitystä, lienee harhaista kuvitella, että perinteiset puolueet jättäisivät tämän huomiotta.
Voikin olettaa, että samansuuntaista kehitystä tapahtuu niiden parissa. Puoluekenttä siirtyy piirun verran liberaalimpaan suuntaan, mutta keskinäiset suhteet eivät välttämättä juuri muutu.
Suomessa selkeimmin arvoliberalismia edustaville vihreille tilanne on ongelmallinen. Puolue on onnistunut vakiinnuttamaan ympäristökysymyksen omaksi etupiirikseen, mutta pelkästään sen turvin paikka johtavana oppositiopuolueena ja neljän suuren joukossa ei ainakaan historian valossa aukea.
Arvoulottuvuuden vahvasti polarisoimassa nykytilanteessa vihreät ovat nostaneet kannatuksensa uudelle kymmenluvulle, mutta miten käy, jos populismi ja polarisaatio heikkenee?
Vihreät saavuttivat kuntavaalien menestyksen muihin kuin ympäristöarvoihin pohjautuvan vastakkainasettelun nosteessa. Jos voimakas arvopohjainen vastakkainasettelu tulevaisuudessa heikkenee, ovat nykyisistä oppositiopuolueista SDP ja vasemmistoliitto huomattavasti paremmin profiloituneita kilpailemaan perinteisellä talouspoliittisella ulottuvuudella. Myös kokoomuksesta löytyy vahva arvoliberaalilataus ja ympäristötietoinen siipi.
Vihreillä on nyt etsikkoaika vakiinnuttaa kannatuksensa. Seuraavalla vaalikaudella vihreät eivät välttämättä saa samanlaista kannatusta kuin kuntavaaleissa, sillä vaikka populismia ei vielä voi julistaa kuolleeksi, kuten tutkijat niin Suomessa kuin maailmalla toteavat, voi sen valtavirtaistuminen johtaa arvoulottuvuuden ja polarisaation heikkenemiseen. Populistisille puolueille saattaa käydä niin kuin liberalismille aikoinaan, ja ne syleillään kuoliaaksi.
Toisaalta mikäli populistiset puolueet onnistuvat yhä muokkaamaan poliittista agendaa ja ylläpitämään vastakkainasettelua populistisen nationalismin ja yleismaailmallisen liberalismin välillä, saattaa liberalismin miekka osoittautua vihdoin menestyksekkääksi aseeksi ismien välisessä taistelussa.
VTT Jenni Karimäki on erikoistutkija Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.
