Black lives matter: rakenteellisen rasismin äärellä

Syrjinnänvastaiset protestit ovat nostaneet rasismin historian huomion keskipisteeksi eri puolilla maailmaa. Patsaiden ja muiden kulttuuristen symboleiden sijaan mielenosoituksen perimmäisenä kohteena on laajalle levinnyt rakenteellinen rasismi, joka on keskeinen osa myös suomalaista yhteiskuntaa.

Kun George Floyd kuoli viime toukokuussa poliisiväkivallan seurauksena Minneapolisissa, maailmalla jo vuosia toimineet protestiliikkeet rantautuivat Eurooppaan myrskyn lailla. Floydin kuolemaa seuranneina kuukausina lukuisia poliisiväkivaltaa, rasismia ja yleistä epätasa-arvoa vastustavia mielenosoituksia järjestettiin eri puolella Eurooppaa – myös Suomessa.

Yksi keskeinen keskustelun aihe protesteissa ovat olleet kolonialistiset patsaat. Patsaiden poistamista vaativat mielenosoitukset ovat herättäneet syytöksiä kulttuuriperinnön tuhoamisesta ja historian pyyhkimisestä, mutta myös tärkeää keskustelua tavoista, joilla historian eri aikakaudet elävät yhä meitä ympäröivissä rakenteissa – niin fyysisissä kuin abstrakteissakin.

Mielenosoituksissa ei ole kyse yksittäisestä patsaasta tai menneiden kolonialistien mukaan nimetyistä puistoista tai kaduista. Kyse on rakenteellisesta rasismista ja tukahdutetuista muistoista, jotka voivat tilaa saadessaan horjuttaa olemassa olevia valtarakenteita.

Ylirajaisten liikkeiden historiaa – Rhodes Must Fall ja Black Lives Matter

Eurooppaan muualta maailmasta levinneillä protestiliikkeillä on ollut suuri vaikutus viimeaikaisiin rasismikeskusteluihin Euroopassa. Kaksi suurinta näistä liikkeistä ovat vuonna 2015 Etelä-Afrikassa perustettu Rhodes Must Fall ja vuonna 2013 Yhdysvalloissa perustettu Black Lives Matter.

Rhodes Must Fall lähti liikkeelle Cape Townin yliopistolla järjestetyistä rotusortoa ja koulutuksen epätasa-arvoa protestoineista mielenosoituksista. Protestien symboliksi muotoutui kampuksella sijainnut brittiläisen imperialistin Cecil Rhodesin patsas, jonka poistamista liike vaati.

Rhodes Must Fall –protestit levisivät nopeasti Eurooppaan – erityisesti Oxfordin yliopistolle, jossa Rhodes oli opiskellut. Vaikka Rhodesin patsas seisoo yhä Oxfordissa Oriel Collegen edustalla, ovat keskustelut sen kohtalosta sekä eurooppalaisten yliopistojen ja niissä yhä tänä päivänäkin annetun opetuksen roolista osana imperialistista järjestelmää jatkuneet nykypäivään asti.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta samoja kehityskulkuja on nähtävissä myös Suomessa.

Black Lives Matter –liike sen sijaan sai alkunsa afrikkalaisamerikkalaisten yhteisöjen järjestelmällisesti kohtaamasta poliisiväkivallasta. Protestien edetessä yhdeksi liikkeen symboliseksi riitakapulaksi ainakin hetkellisesti muodostuivat Yhdysvaltain sisällissodan aikaiset orjuuden puolesta taistelleiden Etelävaltioiden sotilaiden muistomerkit.

Vuonna 2017 tilanne kärjistyi Virginian osavaltion Charlottesvillessä Etelävaltioiden kuuluisimman kenraalin Robert E. Leen patsaan ympärille. Patsaan poistamisen puolesta kampanjoineiden Black Lives Matter –aktivistien ja heitä vastustaneiden äärioikeistolaisten, avoimesti valkoista ylivaltaa ajaneiden liikkeiden välinen vastakkainasettelu johti useita päiviä kestäneisiin laajoihin mellakkoihin, joissa kuoli yksi ja loukkaantui kymmeniä ihmisiä.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta kuten Koko Hubara totesi jo vuonna 2017, on samoja kehityskulkuja nähtävissä myös Suomessa.

Rasistiset patsaat?

Vaikka Rhodes Must Fall keskittyy kolonialismin ja Black Lives Matter orjuuden perintöön, on niiden kohde kuitenkin sama. Pohjimmiltaan molemmissa on kyse rasismista ja sen kauaskantoisista vaikutuksista.

Kun Black Lives Matter rantautui Eurooppaan kesällä 2020, ei kestänyt kauaa kun patsaat – yhtenä näkyvimmistä rasistisen historian symboleista – nousivat otsikoihin. Protestit toki käsittelivät myös rasismia, etnistä profilointia ja poliisiväkivaltaa, mutta median huomio keskittyi suurilta osilta patsaiden ympärille kerääntyneisiin mielenosoituksiin.

Patsaat luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille.

Seuraavien viikkojen aikana Bristolissa orjakauppias Edward Colstonin patsas kaadettiin väkivalloin ja heitettiin Bristolin satamaan. Lontoon Museon edustalla oleva skotlantilaisen orjakauppiaan Robert Milliganin patsas töhrittiin ja lopulta poistettiin museon aloitteesta. Myös Kongoa yksinvaltiaana vallinneen Belgian entisen kuninkaan Leopold II:n patsaita vandalisoitiin ympäri Belgiaa. Antwerpenissä paikallishallinto poisti yhden patsaista. Pahasti vaurioitunut patsas tullaan kunnostamaan, jonka jälkeen se sijoitetaan osaksi paikallisen museon kokoelmia.

Patsaat ovat tärkeitä materiaalisuutensa vuoksi. Ne luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille. Samalla ne antavat yhteiskunnallisille protesteille paikan, sijainnin ja konkretian: tilaan sidotun symbolin, jota vastustaa.

Muistin hauras voima

Lontoon museon kuraattorina työskentelevä Aleema Gray kuvasi patsaita protestien aikaan ”väkivallan fyysisiksi ilmentymiksi”, muistutuksiksi valkoisen ylivallan historiasta. Jamaikalaistaustaiselle Graylle museon edessä sijainnut Milliganin patsas on ollut paikka surra orjuudessa kuolleiden esivanhempiensa puolesta.

Kolonialistien ja orjakauppiaiden patsaat, heidän kunniakseen nimetyt asuinalueet ja kadunnimet ovat kuitenkin muotoutuneet vuosien saatossa näkymättömäksi osaksi meitä ympäröivää maailmaa. Valtaosa väestöstä on unohtanut, keitä patsaissa olevat henkilöt ovat ja mitä he tekivät. Tämä pätee niin Euroopan niin sanottuun valkoiseen väestöön kuin myös suureen osaan Eurooppaan kolonialismin ja orjuuden kautta saapuneita vähemmistöjä ja heidän jälkeläisiään.

Eurooppa  on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Tämä ei tarkoita, että kolonialismi tai orjuus itsessään olisi unohdettu, vaan että niitä koskeva keskustelu on ollut julkisuudessa varsin vaillinaista. Sitä on usein kuvastanut tietynlainen katkos, jossa Eurooppaa nykytilassaan on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Vaikka kolonialismin ja orjuuden jälkivaikutuksen käsittelyyn on ympäri maailmaa perustettu lukuisia kansanliikkeitä ja erillisiä oppiaineita, ei Euroopassa ole nähty samanlaista kriittistä liikehdintää. Kenties juuri siksi kolonialismin käsittely vaikuttaa juuri nyt monille turhalta. Tämä katkos ja sen aiheuttama unohdus ovat kuitenkin yksi syy, miksi patsaat ovat jääneet paikalleen niin pitkäksi aikaa.

Jälkimuisti

Tätä katkosta on vahvistanut myös aika. Kolonialismia ja orjuutta koskeva muisti on vuosien saatossa muuttunut etäiseksi, epäsuoraksi, välilliseksi tai kuten Marianne Hirsch sanoisi ”jälkimuistiksi” (postmemory).

Holokaustin selviytyjän jälkeläisenä Hirsch kehitti jälkimuistin käsitteen ymmärtääkseen tapoja, joilla hänen vanhempiensa muistot ja kokemukset ovat muodostuneet osaksi hänen omaa identiteettiään.

Myös kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Nämä muistot eivät kuitenkaan siirry ainoastaan verenperintönä. Kuten Hirsch korostaa, ne siirtyvät perhesiteiden lisäksi myös yhteiskunnallisen kontekstin kautta.

Kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Niinpä on tärkeää huomioida, mitä asioita korotetaan yhteiskunnallisen muistamisen kohteeksi. Euroopassa kolonialismin ja orjuuden muistoja on nimittäin kahdenlaisia – eurooppalaista ylivaltaa yhä suoraan tai epäsuorasti tukevia ja tuon historian traumoja mukanaan kantavia.

Juuri tämä kahtiajako tiivistyy patsaiden ympärillä. Vastakkain ovat normiksi muodostunut ja monesti lähes näkymätön ja unohdettu etuoikeuksien verkosto ja sitä vasten aktiivisesti rakentunut antirasistinen vastarinta.

Rakenteellisen rasismin jäljillä

Monesti rasismia lähestytään tekojen kautta: se on kadulla huudettu n-sana, puistossa naamaan isketty nyrkki tai ennakkoluulojen vuoksi saamatta jäänyt työpaikka. Kyse ei kuitenkaan ole usein siitä mitä ”me” yksilöinä teemme. Kyse on järjestelmästä, joka toistuvasti suosii yksiä ja syrjii toisia.

Monet tutkijat, kuten David Theo Goldberg ja Fatima El-Tayeb ovat vertailleet Yhdysvaltojen ja Euroopan suhtautumista rotuun. Yleisiä käsityksiä kuvaa vastakkainasettelu, jossa Yhdysvallat nähdään rotuun pakkomielteisesti suhtautuvana yhteiskuntana ja Eurooppa puolestaan rodusta ”vapaana” yhteiskuntana.

Näkemys on kuitenkin vahvasti harhaan johtava. El-Tayeb korostaa, että eurooppalainen rasismi näkyy jokapäiväisissä puheissa Eurooppaa kohtaavasta, tai kenties uhkaavasta, ”monikulttuurisuudesta” ja tavassa määritellä useita sukupolvia Euroopassa asuneet vähemmistöt ja heidän jälkeläisensä yhä ”maahanmuuttajiksi”  – eli ihmisiksi, joiden koti on oikeasti jossain muualla.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa. Eurooppalainen rasismi ei ole viime vuosien äärioikeiston tai ”pakolaiskriisin” seurausta. Kuten professori Suvi Keskinen on kirjoittanut: ”se on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana.”

Rakenteelliseen syrjintään onkin vaikeaa puuttua. Nora Repo-Saeed on huomauttanut, on tilanne Suomessa samaan aikaan sekä parantunut, vaikkapa sukupuolen kannalta, että huonontunut, kun ajatellaan etnisyyttä.

Kaatuvat patsaat

Historiallisesta näkökulmasta patsaiden kaataminen on monesti merkinnyt tietyn aikakauden loppua. Neuvostoliiton hajottua Itä-Euroopasta kaadettiin tai siirrettiin satoja Leninin patsaita. Irakin sodan aikana Bagdadissa kaadettiin Saddam Husseinin patsas.

Mohamadou Mbougar Sarr on kuitenkin todennut, että vaikka tällä hetkellä tapahtuvilla patsaiden poistamisella voi olla suuri symbolinen merkitys kolonialismia ja rasismia vastustaville liikkeille, se on vain tyhjä ele, jos emme opi tuntemaan niiden edustamaa historiaa. Sama pätee niin Mbougar Sarrin kotimaahan Senegaliin kuin Eurooppaankin.

Patsaiden poistaminen on vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa.

Patsaiden poistaminen onkin vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa. Haavan parantaminen vaatii laaja-alaisen, monimutkaisen ja paikoin kipeän prosessin, jossa keskiössä eivät ole Euroopassa ulkopuoliseksi rakennetut ”maahanmuuttajat”.

Rasismia ei voi purkaa keskittymällä sen uhreihin. Muutos on mahdollinen vain, jos ”me” jotka olemme, usein tiedostamattamme, osallisia rasistisen järjestelmän toimintaan, tiedostamme oman roolimme ja muutamme järjestelmää.

Diasporiset jälkimuistot

On tärkeää miettiä uudelleen, keitä ”me” olemme. Lisääntyneiden ylirajaisten kontaktien ja kulttuuristen vaikutusten kautta meistä kaikista on Olli Löytyn sanoin ”tullut enemmän tai vähemmän diasporisia”.

Löytty perustaa väitteensä Stuart Hallin, kriittisen kulttuurintutkimuksen isän, jo vuosikymmeniä sitten tekemään oivallukseen. Juuri tunnustamalla kaikkien kulttuurien diasporisuuden – eli hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen – voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä ja tehdä tilaa uusille yhteyksille.

Tunnustamalla kaikkien kulttuurien hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä.

Olemme yhteiskuntana hajaantuneet omissa perhe-, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissamme laajemmalle kuin pari vuosikymmentä sitten. Näiden yhteyksien ja tunnesiteiden kautta olemme uudella tavalla myös herkkiä erilaisille jälkimuistoille. Muistoille, joita emme voi kutsua omiksemme, mutta joiden merkitys omille kulttuurisille ja poliittisille arvoillemme on kasvanut ja joita haluamme kunnioittaa. Kenties juuri siksi Black Lives Matter -protestit tapahtuivat juuri nyt.

Traumaattisten jälkimuistojen käsittely vaatii kuitenkin nöyryyttä. Se edellyttää vanhojen tapojen kyseenalaistamista ja nostaa esiin vaikeita kysymyksiä historiastamme. Se haastaa meidät oppimaan, kuinka historiamme määrittelee nykyisyyttämme ja aktiivisesti haastamaan tuon yhteyden. Se voi herättää myös syyllisyyden tunteita ja katumusta.

Patsaiden kaataminen on tuon prosessin symbolinen ensi askel. Meistä kaikista riippuu, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Johanna Turunen (FM, YTM) on nykykulttuurin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamalla Crises Redefined: Historical Continuity and Societal Change -profilointialueella.