Turvallistaminen horjuttaa turvapaikanhakijoiden arjen turvallisuutta.
Turvallistaminen on vallitseva tapa käsitellä kansainvälistä liikkuvuutta erityisesti politiikan kysymyksenä, mutta myös akateemisessa keskustelussa. Se on kuitenkin lähtökohdiltaan rajallinen näkökulma, koska se ei huomioi turvallistamisen kohteeksi joutuvien omaa toimijuutta.
Maahanmuuttajat tai siirtolaiset eivät ole vain turvallistamisen kohteita, vaan heillä on myös omia kokemuksia turvallisuudesta ja turvattomuudesta. Arjen turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella käytäntöjä, joiden avulla yksilöt tuottavat turvallisuutta sekä hallinnoivat riskejä, joita he identifioivat omassa arjessaan.
Arjen turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella käytäntöjä, joiden avulla yksilöt tuottavat turvallisuutta sekä hallinnoivat riskejä.
Yksilön mahdollisuuksiin elää haluamaansa arkea vaikuttavat esimerkiksi hänen terveydentilansa, sukupuolensa, ikänsä, koulutustaustansa, kielitaitonsa ja ihmissuhteensa. Lisäksi maahanmuuttajien kykyyn selvitä arjesta vaikuttavat heidän Suomeen tulon syynsä, oleskelulupastatuksensa sekä kansallisuutensa.
Nämä asettavat maahantulijat erilaisiin hierarkkisiin asemiin suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan – sekä julkiseen valtaan että kansalaisyhteiskuntaan. Esimerkiksi turvapaikanhakijoina Suomeen tulleiden nuorten miesten stigmatisoiminen ”elintasopakolaisiksi” tai mahdollisiksi terroristeiksi ei edistä heidän turvallisuudentunnettaan ja kotoutumistaan.
Kontrollin kautta luodaan tunnetta arjen turvallisuudesta
Arki on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ollut keskeinen yhteiskuntatutkimuksen käsite, jonka käyttö on viime vuosina lisääntynyt. Tutkimusta tehdään niin arjen perhesuhteista, arjen energiapolitiikasta kuin arjen rajoistakin – vain muutamia tutkimusaloja mainitaksemme.
Tutkimusryhmällemme arki on sekä teoreettinen että metodologinen käsite. Ymmärrämme arjen kuvailevana sanana sille, mistä olemme kiinnostuneita: aivan tavallisista ja jokapäiväisistä asioista, jotka liittyvät ihmisten turvallisuuteen ja ennen kaikkea tunteeseen turvallisuudesta.
Arki on tutkimuksessa myös analyyttinen käsite, jonka avulla tutkijoiden huomio kiinnittyy turvallisuudessa toistuviin rutiineihin. Arjen ymmärtämisessä keskeistä on ymmärtää juuri rutiinien merkitys ja toiston tärkeys: toiston kautta asioista tulee arkea.
Arjen ymmärtämisessä keskeistä on ymmärtää juuri rutiinien merkitys ja toiston tärkeys: toiston kautta asioista tulee arkea.
Yksi yksittäinen tapahtuma, esimerkiksi Turussa elokuussa 2017 tapahtunut väkivallanteko, ei tee turvapaikanhakijoiden väkivallan teoista arkista toimintaa. Tällaiset poikkeavat tapahtumat kuitenkin muuttavat arjen järjestystä silloin, kun ne vaikuttavat yhteiskunnassa vallitsevaan turvallisuuden tai turvattomuuden tunteeseen.
Erilaiset poikkeamat arjessa voivat juuri tunteen kautta vaikuttaa siihen, miten arkea aletaan kontrolloida tai turvallistaa. Kun joku yksittäinen teko järkyttää ihmisten turvallisuuden tunnetta, syntyy tarve suojata itseään ja ympäristöään mahdolliselta samanlaiselta teolta tulevaisuudessa.
Tunteilla on siis arjen toiminnassa ja arjen rakenteiden näkökulmassa keskeinen merkitys. Usein turvallisuuden ja muun järjestyksen tunnetta pyritään lisäämään kontrollin avulla.
Toisaalta foucault’lainen valvova katse ja sen avuksi kehitetyt teknologiat voivat luoda vain illuusion turvallisuudesta. Eri toimijoilla voi olla eri näkemyksiä siitä, miten turvallisuusuhkia voitaisiin vähentää ja miten niihin tulisi reagoida.
Turvallistamisen diskurssi painottaa yleensä kovia ja poikkeuksellisia keinoja. Päämäärä pyhittää keinot -tyyppiseen ajatteluun perustuvat toimet, jotka saattavat synnyttää odottamatonta haittaa, voivat haitata hyvien väestösuhteiden ja luottamuksen rakentumista.
Turvapaikanhakijoiden vastaanotto on sisällöltään Suomessa kirjavaa. Vastaanottokeskuksilla on hyvin erilaisia käytäntöjä niin asukkaiden yleisessä aktivoinnissa kuin keskusten kontakteissa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Tämä on ymmärrettävää, koska keskusten ylläpidosta vastaavat hyvin monenlaiset tahot. Vastaanottokeskukset noudattavat vaihtelevasti esimerkiksi Maahanmuuttovirastolta tulevia ohjeita.
Vallan tekniikat vastaanottokeskuksissa
Osassa vastaanottokeskuksista on alettu turvallisuuden nimissä teknisillä ratkaisuilla kontrolloida sitä, kuinka helppoa ja joustavaa vapaaehtoisten, naapuruston asukkaiden ja muiden halukkaiden yhteisön jäsenten on kommunikoida ja tehdä tuttavuutta turvapaikanhakijoiden kanssa.
Yhtenä esimerkkinä tällaisesta rajoittavasta käytännöstä ovat vaitiolovelvollisuutta koskevat kirjalliset sitoumukset, joita vastaanottokeskuksissa niin säännöllisesti kuin kertaluonteisesti vierailevia henkilöitä vaaditaan allekirjoittamaan.
Vaitiolovelvollisuuteen liittyvät käytännöt ovat monitahoisia, ja on hyvä, että yhteisiä pelisääntöjä luodaan esimerkiksi vapaaehtoistyötä koskien. Turvapaikanhakijat ovat kuitenkin itsenäisiä ihmisiä. Heillä itselläänkin on vastuuta, velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä esimerkiksi siitä, mitä he itsestään tai omasta tilanteestaan kertovat ja miten tätä tietoa saa jakaa ulkopuolisille.
Samalla kun lisätään illuusiota turvallisuudesta, kasvatetaan myös epäluuloa ja luodaan uusia pelkoja.
Edellä kuvatun turvallistamiseen pyrkivän ohjeistuksen orjallisesta noudattamisesta seuraa foucault’lainen hallinnan paradoksi, jossa teknisillä ohjeilla ja säännöillä, kuten vaitiolovelvollisuudella, pyritään lisäämään turvallisuuden tunnetta. Tämä käytäntö toimii kuitenkin kahteen suuntaan. Samalla kun lisätään illuusiota turvallisuudesta, kasvatetaan myös epäluuloa ja luodaan uusia pelkoja.
Vastaanottokeskuksissa vierailevat henkilöt, jotka allekirjoittavat tällaisen sitoumuksen, alkavat tahtomattaan miettiä sitä, mitä salattavaa ja pelättävää näissä ihmisissä on ja miksi kohtaamisia tulee kontrolloida näin tarkkaan. Mihin tällaisella vankilanomaisella kontrollilla pyritään? Onko se syytä hyväksyä vastaanottokeskuksissa ”uudeksi normaaliksi” vai tulisiko näitä käytäntöjä vastustaa?
Turvallisuuden nimissä voidaan myös rajata turvapaikanhakijoiden vapaata liikkumista, mikä voi myös hidastaa heidän integroitumistaan ympäröivään yhteisöön.
Vastaanottokeskukset traumatisoituneiden ihmisten säilömispaikkoina
Tehtyjen viranomaisselvitysten perusteella vastaanottokeskusten ja vastaanottokeskuspaikkakuntien turvallisuustilanne on suhteellisen hyvä.
Vastaanottokeskusten johtajien kanssa keskustellessamme on kuitenkin käynyt ilmi, että kun kamppailu resursseista on kovaa, erilaisia epäkohtia ei haluta nostaa julkisesti esiin leimautumisen pelossa. Pelätään ehkä, että ongelmien esille tuominen voi johtaa vastaanottokeskuksen lakkauttamiseen.
Näyttää siltä, että ensisijaisesti taloudelliset seikat sanelevat sen, miten vastaanottokeskusten lakkautukset toteutuvat ja kohdentuvat. Lakkautusuhka ei perustu toiminnallisuuteen ja koettuun turvallisuuteen, vaan siihen, missä kyetään tuottamaan ostettu palvelu halvimmalla.
Turvallisuus ja toiminnallisuus, kuten esimerkiksi asukkaiden fyysinen ja sosiaalinen turvallisuus sekä hyvät suhteet paikallisväestöön, ovat tärkeitä näkökohtia, joita ei voida saada kuntoon ilman riittävää taloudellista panostusta. Taloudellisesti halvin ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta paras vaihtoehto.
Taloudellisesti halvin ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta paras vaihtoehto.
Vastaanottokeskuksissa arjen turvallisuus on enemmän muuta kuin radikalisaatiota ja terrorismia, vaikka huonosti voivat ja turhautuneet ihmiset voivat myös radikalisoitua. Haastattelemamme vastaanottokeskusten johtajat ovat tuoneet esiin huolensa siitä, että asukkaiden mielialat synkkenevät päivä päivältä, koska turvapaikanhakuprosessi on pitkä eikä keskuksissa ole riittävästi resursseja järjestää mielekästä toimintaa ja turvallisuuden tunnetta tuottavia arjen rutiineja.
Turvapaikanhakijat ovat stressaantuneita ja turhautuneita ja ajatukset keskittyvät turvapaikkapäätöksen odottamiseen. Tästä seuraa, että vastaanottokeskuksissa voi väkivaltaisten välikohtausten riski kasvaa. Yhteenotot eivät yleensä ole niinkään poliittisia konflikteja, vaan johtuvat niistä turhauttavista tilanteista, joissa turvapaikanhakijat elävät.
Kuitenkin myös poliittiset ja uskonnolliset konfliktit ovat vastaanottokeskusten arkea. Toimintaohjeista huolimatta monet konfliktit arjessa ovat sen tyyppisiä, että henkilökunta joutuu ratkaisemaan ne tilannekohtaisesti. Muun muassa tästä syystä on tärkeä kiinnitää huomiota henkilöstön työnohjaukseen ja jaksamiseen.
Toisaalta arkisena turvallisuusriskinä voi olla niinkin konkreettinen asia kuin tulipalo, koska keskuksissa saatetaan tupakoida myös sisällä. Turvapaikanhakijat ovat lisäksi alttiita heihin kohdistuville väkivallanteoille vastaanottokeskuksen ulkopuolella.
Poistuessaan vastaanottokeskuksista asukkaat ovat vaarassa joutua rasismin kohteiksi. Huutelun ja nimittelyn kohtaaminen on arkipäivää monille vastaanottokeskusten asukkaille. Etenkin ilta- ja yöaikaan kuntakeskuksissa liikkuminen altistaa turvapaikanhakijoita myös fyysiselle väkivallalle.
”Eikö kukaan auta meitä?”
Turvapaikanhakuprosessi on tällä hetkellä kestämätön. Traumatisoituneita ihmisiä ”säilötään” pitkäksi aikaa keskuksiin, eikä heille ole tarjolla mielekästä tekemistä. Vaikka osa turvapaikanhakijoista on kykeneviä järjestämään itselleen toimintaa, läheskään kaikilla ei ole tähän voimavaroja.
Jatkuvan epävarmuuden, pitkän toimettomuuden ja hitaasti etenevän vaikeaselkoisen byrokratian muodostama kokonaisuus tuottaa turvallisuusriskin.
Jatkuvan epävarmuuden, pitkän toimettomuuden ja hitaasti etenevän vaikeaselkoisen byrokratian muodostama kokonaisuus tuottaa turvallisuusriskin. Vastaanottokeskuksissa ihmiset voivat yhtäältä alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti ja ovat toisaalta alttiita väkivallalle. Yksilöt myös turhautuvat ympäröivään yhteiskuntaan ja kysyvät, ”eikö kukaan auta meitä”? Heidän on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä turvapaikkapolitiikka, joka nimeää turvallisiksi maita, joista he ovat itse paenneet ja joissa heidän läheisiään elää väkivallan uhan alla.
Monilla turvapaikanhakijoilla on lähtömaassaan sukulaisia ja perheenjäseniä turvattomissa tilanteissa. Näiden perheenjäsenten vaikeudet ja huoli heidän selviytymisestään hankaloittaa myös Suomessa asuvien arjen sujuvuutta ja jaksamista.
Tällainen tilanne voi koskea myös jo turvapaikan tai muun oleskeluluvan saanutta henkilöä. Monet haastateltavat kuvaavat, kuinka epävarmuus perheen kohtalosta tarkoittaa heille sitä, että elämä välitilassa jatkuu myös sen jälkeen, kun he ovat muuttaneet pois vastaanottokeskuksesta.
Jotkut pakolaiset elävät Suomessa täysin ilman sosiaalisia suhteita. Eräät heistä poistuvat kotoa vain sen verran, kuin se on työnteon tai kielikurssin takia pakollista, mikä ei edistä kotoutumista eikä rakenna osallisuuden tunnetta.
Lisäksi perheenyhdistämisprosessi on monimutkainen ja sen lopputulos on epävarma. Joillekin kansainvälistä suojelua saaville toimeentulovaatimuksesta selviytyminen tarkoittaa sitä, että heidän tulee tehdä useampaa työtä.
Kasvukeskusten ulkopuolella asuvat eriarvoisessa asemassa
Myönteisen oleskelulupapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat halutaan pääsääntöisesti asuttaa eri puolilla Suomea sijaitsevien vastaanottokeskusten läheisyyteen. Monilla paikkakunnilla on kuitenkin vain vähän kokemusta monikulttuurisuudesta ja kotouttamispalveluiden järjestämisestä, jolloin asuinpaikka voi eriarvoistaa maahanmuuttajia.
Tähän mennessä saatujen tutkimustulosten perustella vaikuttaa siltä, että kasvukeskusten ulkopuolella asuvien maahanmuuttajataustaisten henkilöiden sosiaalinen turvallisuus on usein kolmannen sektorin, maahanmuuttajan oman toimeliaisuuden sekä lähisuhdeverkostojen varassa. Tosin joillekin pienille paikkakunnille on nopeastikin organisoitu erilaisia neuvonta- ja muita palveluja kotoutumisen tueksi. Kuntapaikkojen tarjonnassa yksinäiset miehet ovat epätasa-arvoisessa asemassa perheisiin nähden.
Erityisen haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi sairastavien tai vammaisten, kuntaan muutto ei välttämättä suju yhtä vaivattomasti kuin terveiden ja parempivoimaisten henkilöiden. Tutkimuksessa on huomattu, että mielenterveyden ongelmat voivat nousta kuntapaikan tai oleskeluluvan saaneilla henkilöillä uudella tavalla esiin sitten, kun muu tilanne on vakiintunut.
Sekä myönteisellä suhtautumisella että yksilölliset tarpeet huomioivilla tukitoimilla ja palveluilla voidaan vaikuttaa positiivisesti syrjäseudulla asuvien maahanmuuttajien hyvinvointiin ja lisätä heidän halukkuuttaan asettua sinne pitkäaikaisesti. Vastaanottokeskuksissa asuvien turvapaikanhakijoiden ja ympäröivän yhteiskunnan ja yhteisön välistä arkista kanssakäymistä on syytä lisätä ja kehittää.
Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.
Laura Assmuth on yhteiskuntapolitikan, erityisesti liikkuvuuden ja rajojen tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän johtaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa konsortiossa Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (GLASE) työpakettia Muuttoliike, arjen turvallisuus ja suomalaisen yhteiskunnan resilienssi. Muut kirjoittajat työskentelevät tutkijoina kyseisessä tutkimushankkeessa. Tutkimusta rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto / Suomen Akatemia / Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat -konsortio/ 303480+303530.
YTM Ville-Samuli Haverinen on yhteiskuntatutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.
HTM Jaana Palander on julkisoikeuteen erikoistunut tutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.
VTT Saara Pellander on poliittisen historian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja parhaillaan vierailevana tutkijana Frankfurtin Goethe Universitätissä (Cornelia Goethe Center for Women’s and Gender Studies)
YTT Pirjo Pöllänen on yhteiskuntapolitiikan projektitutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.
YTT Tiina Sotkasiira on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.
