Tutkimushaastattelut valottavat paitsi transihmisten kansalaisuuden rajallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, myös vallitsevaa käsitystä transihmisyyden epäsopivuudesta suomalaiseen kansalaisuuskäsitykseen. Ajatus ihannekansalaisesta kytee syvällä.
“Mulla on sellanen olo, että on mahdollisuuksia pitää ääntä mutta ei oo mahdollisuuksia vaikuttaa. Tää on tosi monen vuoden kokemus mulla ja mä oon oikeestaan vähän kyynistynyt siihen, että muuttuuko asiat.”
Huhtikuun alussa avatun oikeudenmukaisempaa translakia ajavan Oikeus olla –kansalaisaloitteen suosio on osoittanut, että niin sanotun translain kokonaisuudistukselle löytyy kannatusta. Aloite keräsi vaaditut 50 000 allekirjoitusta alle kahdessa vuorokaudessa ja etenee näin ollen eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteen alullepanijana toimii vuonna 2020 perustettu Trans ry. Kannanotto teki näkyväksi, kuinka transoikeuksien edistäminen on edelleen ennen kaikkea transaktivistien harteilla.
Nykyinen laki rikkoo Euroopan ihmisoikeussopimusta vaatimalla lisääntymiskyvyttömyyttä yhtenä sukupuolen juridisen vahvistamisen kriteerinä. Ihmisoikeusvaltuuskunta onkin vaatinut Suomen hallitukselta pikaista translain uudistusta, ja vaikka hallitusohjelmassa on sitouduttu uudistukseen, ei translain valmistelusta vastaavaa työryhmää ole vieläkään asetettu.
Hallituksella on ollut jo vuodesta 2015 lähtien sosiaali- ja terveysministeriön valmistelema esitys lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistamisesta. Esitys tosin on riittämätön, sillä ihmisoikeusnäkökulmasta translaki vaatii kokonaisuudistuksen.
Translain valmistelusta vastaavaa työryhmää ei ole vieläkään asetettu.
Osana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -hanketta kartoitamme transihmisten kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen kuulumisen kokemuksia. Käytämme tässä sanaa ‘trans’ kattoterminä, jolla kuvaillaan henkilöä, jonka sukupuoli ei vastaa hänelle syntymässä määriteltyä juridista sukupuolta, toisin sanoen sukupuolivähemmistöön kuuluvaa henkilöä.
Vuonna 2020 aloitettu tutkimus nostaa esiin sukupuolivähemmistöjen kansalaisuuden rajallisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa ja valottaa samalla transkansalaisuuden ambivalenssia luonnetta.
Tasa-arvoisen kansalaisuuden tavoittelua
Nykyinen translaki ei kunnioita transihmisten itsemääräämisoikeutta, josta lisääntymiskyvyttömyysvaatimus ihmisoikeusrikkomuksena on räikein esimerkki. Historiallisena kaikuna mainittakoon pakkosterilointilaki, joka oli voimassa Suomessa vuosina 1935–1970 ja koski esimerkiksi kuuroja ja kehitysvammaisia ihmisiä. Osaltaan pakkosterilointi puhuu karua kieltään Suomessakin harjoitetusta rodunjalostuksesta, jonka taustalla häilyy ajatus ihannekansalaisesta.
Ajatus ihannekansalaisesta on edelleen voimissaan nykyisen translain olemuksessa, joka näyttäytyy esimerkiksi siinä, miten vanhemmuutta ja siihen sopivuutta määritellään, minkälaiset lainalaisuudet parisuhteessa vallitsevat, sekä siinä kenen ääni päätöksenteossa kuuluu tai kenelle julkiset tilat on suunniteltu. Transihmisten itsemääräämisoikeuteen liittyvät puutteet eivät siis suinkaan rajoitu vaatimukseen lisääntymiskyvyttömyydestä.
Ajatus ihannekansalaisesta on edelleen voimissaan nykyisen translain olemuksessa.
Transihmisten itsemääräämisoikeus ei toteudu myöskään parisuhteessa. Rekisteröidyssä parisuhteessa oleva henkilö voi halutessaan estää puolisonsa sukupuolen juridisen vahvistamisen. Aloitteessa vaaditaan tämän mahdollisuuden kumoamista sekä sukupuoltaan juridisesti vahvistaneista pidettävän rekisterin poistoa, mikä parantaisi transihmisten yksityiselämän suojaa.
Aloite vaatiikin transihmisten itsemääräämisoikeuden kokonaisvaltaista kunnioittamista niin, että sukupuolen juridisesta vahvistamisesta tulisi ilmoitusluontoinen asia. Aloitteen taustalla on vaatimus sukupuolen juridisen vahvistamisen ja lääketieteellisen korjaamisen erottamisesta toisistaan, sillä nykytilanteessa sukupuolen vahvistamiseksi vaaditaan lääketieteellinen diagnoosi. Vastaavia itsemäärittelyoikeuteen perustuvia lainsäädäntöjä on jo useissa Euroopan maissa, kuten Maltalla, Irlannissa, Norjassa ja Islannissa.
Aloite vaatii transihmisten itsemääräämisoikeuden kokonaisvaltaista kunnioittamista niin, että sukupuolen juridisesta vahvistamisesta tulisi ilmoitusluontoinen asia.
Aloitteella pyritään vahvistamaan myös translasten ja -nuorten asemaa vaatimalla mahdollisuutta sukupuolen juridiseen vahvistamiseen 15 vuotta täyttäneille, sekä alle 15-vuotiaille huoltajan suostumuksella. YK:n ihmisoikeuskomitea onkin kritisoinut Suomea siitä, että sukupuolen juridinen vahvistaminen ei ole mahdollista alaikäisille transihmisille ja että intersukupuolisille lapsille tehdään edelleen peruuttamattomia lääketieteellisiä toimenpiteitä.
Transkansalaisuuden rajallisuus
Oikeus olla -kansalaisaloite on tehnyt näkyväksi sukupuolivähemmistöjen kansalaisuuden rajallisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä on tärkeä ja kauan odotettu askel, sillä aloite on onnistunut saamaan myös cis-sukupuoliset mukaan kamppailuun transihmisten tasa-arvoisesta kansalaisuudesta.
Transihmisten kansalaisuuden kamppailuja kehystää itsemääräämisoikeuden, kehollisen koskemattomuuden ja yksityiselämän suojan puutteellisuus. Nämä itsestään selvinäkin pidetyt oikeudet nousevat keskeisinä teemoina esiin haastattelututkimuksessamme.
Esimerkiksi moni muunsukupuolinen kertoo, kuinka nykyinen translaki rajaa heiltä pois juridisen sukupuolen vahvistamisen mahdollisuuden kokonaan, sillä lain puitteissa ainoastaan “mies” ja “nainen” ovat mahdollisia sukupuolimerkintöjä. Myös henkilötunnuksen sukupuolisidonnaisuus saa osakseen kritiikkiä, sillä sen olemassaoloa on vaikea perustella. Sen sijaan siitä on usein paljonkin haittaa transihmisten arkipäiväisessä elämässä.
Transihmisten kansalaisuuden kamppailuja kehystää itsemääräämisoikeuden, kehollisen koskemattomuuden ja yksityiselämän suojan puutteellisuus.
Samalla osa pohtii syvemmin transihmisten kansalaisuuden olemuksen monimutkaisuutta; vaihtoehtoinen, tai kolmas, sukupuolimerkintä saattaisi johtaa suurempaan syrjinnän riskiin, sillä sen kautta tulisi luotua jälleen uusi, sukupuoleen perustuva rekisteri.
Moni kritisoi Suomen translakia vanhemmuuteen liittyen. Nykyisellään se leimaa transihmisen vanhemmuuteen sopimattomaksi: halusi lapsia tai ei, lisääntymiskyvyttömyyteen on taivuttava, jos sukupuoltaan haluaa juridisesti korjata. Toisaalta monet haastatelluista ovat perheellisiä, mikä tyrmää ajatuksen transvanhemmuuden mahdottomuudesta näyttämällä, että tällaisia perheitä on jo olemassa.
Kansalaisuuden kamppailuja terveydenhuollon temppuradalla
Itsemääräämisoikeuden ja kehollisen koskemattomuuden puutteellisuus näkyy myös terveydenhuollossa. Useat haastateltavat kuvailevat transterveydenhuoltoa temppuradaksi, joka tulee suorittaa läpi tietyllä tavalla. Monelle tämä näyttäytyy vaatimuksena todistaa hoitojen tarpeellisuus.
Myös kynnys tuoda esiin omaa jaksamista on korkea. Diagnosointivaiheessa pyritään varmistumaan henkilön transsukupuolisuudesta muun muassa sulkemalla pois psyykkiset sairaudet sekä varmistaa, että henkilö jaksaa käydä sukupuolen korjauksen läpi (Trasek). Haastatellut pelkäävät, että masennus vaikuttaisi negatiivisesti sukupuolenkorjaushoidon saamiseen.
Moni kuvailee terveydenhuollossa saamaansa palvelua epäasialliseksi. Transpolilla saatetaan kysyä, leipooko transnainen pullaa tai pukeutuuko hän naisten alusvaatteisiin. Transmies saattaa neuvolassa joutua väärin sukupuolitetuksi lapsensa edessä, kun häneen viitataan äitinä. Sukupuolen ei-binäärisyys usein rajoittaa hoitomahdollisuuksia, sillä muunsukupuolisuus-diagnoosilla on vaikeampi saada lääketieteellisiä sukupuolenkorjaushoitoja.
Moni kuvailee terveydenhuollossa saamaansa palvelua epäasialliseksi. Transpolilla saatetaan kysyä, leipooko transnainen pullaa tai pukeutuuko hän naisten alusvaatteisiin.
Transterveydenhuollon haasteet ovat johtaneet siihen, että osa hakee kalliita hoitoja ulkomailta. Nämä he joutuvat maksamaan itse, eikä lääketieteellisten toimenpiteiden tai hormonien turvallisuudesta ole aina takeita.
Yhdessä nämä seikat valottavat paitsi transihmisten kansalaisuuden rajallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, myös vallitsevaa käsitystä transihmisyyden epäsopivuudesta suomalaiseen kansalaisuuskäsitykseen. Ajatus ihannekansalaisesta kytee syvällä.
Transkansalaisuuden portinvartijat
Transihmisen sukupuolen juridiseen vahvistamiseen ja transterveydenhuoltoon liittyy vahvasti ajatus portinvartijuudesta. Suomessa transihmisten kansalaisuuden rajat määrittää pitkälti cisnormatiivisuuteen pohjautuva portinvartijuus, joka käytännön tasolla koostuu monista eri tahoista.
Haastateltavat kuvailevat, kuinka sekä sukupuolen juridinen että lääketieteellinen korjaaminen vaativat heiltä jatkuvaa todistelua. Toiset taas kertovat, kuinka omaa sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistetaan, jos lääketieteellisiä hoitoja ei halua, mikä osoittaa, ettei sukupuolen moninaisuutta täysin ymmärretä yhteiskunnassamme. Tämä näkyy myös transpolin hoitovalikoimassa: moni muunsukupuolinen kokee, että heidän on valittava vähiten huono vaihtoehto.
Portinvartijuus näkyy myös erilaisissa tiloissa heijastaen sitä, kenellä on oikeus ottaa tilaa yhteiskunnassamme ja kenen ehdoilla tiloja suunnitellaan. Osa haastateltavista kuvailee sukupuolineutraalien wc- ja pukeutumistilojen puutetta monissa julkisissa, kaikille tarkoitetuissa tiloissa, tai kuinka he joutuvat itse kampanjoimaan niiden puolesta.
Toiset taas kertovat, kuinka omaa sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistetaan, jos lääketieteellisiä hoitoja ei halua, mikä osoittaa, ettei sukupuolen moninaisuutta täysin ymmärretä yhteiskunnassamme.
Myös uimahallit ja erilaiset urheilutilat sukupuolitettuina tiloina aiheuttavat osalle haastatelluista kuulumattomuuden ja turvattomuuden tunteita, mikä on johtanut näiden tilojen välttelyyn ja sitä kautta elämän kapenemiseen. Kun osa kansalaisista joutuu rajatuksi ulkopuolelle, nousee väistämättäkin esiin ajatus siitä, kenelle tilat on tarkoitettu.
Tilaratkaisuilla on suora vaikutus mahdollisuuksiin harrastaa ja urheilla, mihin jokaisella kansalaisella tulisi olla yhtäläinen oikeus.
Mitä lähempänä oma sukupuolen ilmaisu on normatiivista sukupuolen ilmaisua, sitä turvallisemmaksi osa haastateltavista olonsa kokee.
Turvallisiksi koettuja, sukupuolineutraaleja tiloja on vain harvassa, mukaan lukien monet koulujen, yliopistojen ja työpaikkojen tilat. Haastatteluista käykin ilmi, kuinka turvallisuuden tunteeseen julkisissa tiloissa vaikuttaa vahvasti oma sukupuolen ilmaisu suhteessa vallitsevaan normiin: mitä lähempänä oma sukupuolen ilmaisu on normatiivista sukupuolen ilmaisua, sitä turvallisemmaksi osa haastateltavista olonsa kokee.
Samalla yksilö joutuu tekemään itsensä näkymättömämmäksi sulautuakseen paremmin joukkoon; tästä moni haastatelluistakin kertoi. Esiin nousevat kulttuurisesti vallitsevat asenteet ja jopa transfobia, joka voi näyttäytyä vaivaantumisena transihmisen läsnäolosta tai pahimmillaan väkivaltana.
Ambivalenssi transkansalaisuus ja tulevaisuuden mahdollisuudet
Yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle tai vähintäänkin sen marginaaliin työnnetyt ihmiset elävät jatkuvassa toiseuden tilassa. Eletyn elämän kokemusten kautta tämä näyttäytyy tilana, josta täyden kansalaisuuden mahdollisuus puuttuu.
Transkansalaisuuden olemus kiteytyykin ambivalenssin käsitteeseen: kahden vastakkaisen, kuulumisen ja kuulumattomuuden, samanaikaiseen läsnäoloon. Kansalaisuuden mahdollisuus on läsnä yhdessä hetkessä kadotakseen taas seuraavassa.
Yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle tai vähintäänkin sen marginaaliin työnnetyt ihmiset elävät jatkuvassa toiseuden tilassa.
Osa haastateltavista painottaa, etteivät he enää edes pyri kuulumaan yhteiskuntaan, sillä he tiedostavat liiankin hyvin, ettei heille anneta mahdollisuutta tasa-arvoiseen kansalaisuuteen. Heille tärkeä osa on yhteiskunnan cis- ja heteronormatiivisuuden kyseenalaistaminen. Olennaisena osana siihen kuuluu sukupuolen moninaisuuden juhlistaminen ja anteeksipyytelemätön tilan ottaminen yhteiskunnassa, jossa heidät on sysätty marginaaliin.
Yhteiskuntaan kuulumattomuutta voi siis kuvata myös valintana tai poliittisena kannanottona. Vaikka moni haastateltavista kokee epäsuhdan oikeuksien ja vaatimusten välillä liian suureksi, osa pyrkii toteuttamaan kansalaisuuttaan aktiivisesti. Heidän toiveissaan esiintyy vaikuttamismahdollisuuksien laajeneminen.
Osa haastateltavista painottaa, etteivät he enää edes pyri kuulumaan yhteiskuntaan, sillä he tiedostavat liiankin hyvin, ettei heille anneta mahdollisuutta tasa-arvoiseen kansalaisuuteen.
Translain uudistuksen, transinklusiivisten tilojen ja transterveydenhuollon parantamisen lisäksi haastateltavat toivoivat yhteiskunnallista asennemuutosta sekä vähemmän poliittista vastakkainasettelua. Päällimmäiseksi nousi kuitenkin toive siitä, että saisi elää täyttä elämää, omana itsenään. Transihmisten kansalaisuuden kamppailuissa siintääkin toivo tasa-arvoisemmasta suomalaisesta yhteiskunnasta.
FT Anu A. Harju työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa osana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -tutkimushanketta (BIBU).
VTM Mona Heimonen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Sukupuolen, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelmassa (SKY). Heimosen väitöskirja käsittelee transihmisten kansalaisuuden kamppailuja ja kuuluvuuden politiikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimusta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto, joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä. Tutkimusryhmän vastuullinen johtaja on Anu Kantola.
