Suomi on lastensuojelun edelläkävijä. Taustastaan riippumatta jokaisella lapsella tulee olla oikeus hyvään ja turvalliseen lapsuuteen. Yksin maahan tulleet alaikäiset ovat ryhmä, joiden suojelun ja huollon järjestäminen kuitenkin ontuu ja lainsäädännölliset velvoitteet ovat epäselvät.

Eurooppaan saapui vuoden 2015 aikana 95 000 alaikäistä yksin tullutta turvapaikanhakijaa, joista Suomeen päätyi 3 024. Vuonna 2016 Suomesta haki turvapaikkaa ilman huoltajaa 401 alaikäistä.

Nämä nuoret ovat kaikin puolin erityisen haavoittuvassa asemassa. Yksin tulleiden onnistunut kotoutuminen vaatii nuoren voimavarojen mukaan järjestettyä yksilöllistä tukea asumiseen ja lisää luotettavien aikuisten läsnäoloa arkeen.

Vuonna 2016 Suomesta haki turvapaikkaa ilman huoltajaa 401 alaikäistä.

Palvelujen tarjoajien tulisi suunnitella asumista ja sosiaalista tukea yhdessä nuorten kanssa. Näin luodaan pysyvyyttä ja kuulumisen tunnetta nuorten elämään.

Suomen Akatemian kärkihanke Yksin tulleiden lasten ja nuorten ylikulttuurisen kuulumisen tukeminen (TRUST) tutkii yksin alaikäisinä saapuneiden maahanmuuttajanuorten kuulumisen tunnetta ja kehittää sosiaalisen tuen käytäntöjä. Sosiaalisella tuella tarkoitetaan läheisten, ystävien ja muiden luotettavien aikuisten läsnäoloa ja sosiaalisen verkoston luomaa turvaa arjessa. Tutkimustietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi hoivatyön käytäntöjen ja hallinnan prosessien kehittämisessä.

Juuri julkaisemamme politiikkasuositus keskittyy nuorten tarpeista ja voimavaroista lähtevien yksilöllisten asumisjärjestelyiden tarkasteluun Politiikkasuosituksessa kiinnitimme huomiota seuraaviin keskeisiin seikkoihin asumisen järjestämisessä:

• Asumisen ratkaisuissa täytyy huomioida yksin tulleiden nuorten tarpeet ja voimavarat.
• Asumiseen tulee yhdistää jälkihuollon palvelut ja sosiaalinen tuki.
• Asumisyksiköiden henkilökuntamitoitus ja pätevyysvaatimukset tulee turvata laissa.
• Monimuotoiset asumisen järjestelyt tukevat vaiheittaista itsenäistymistä.
• Kaikki tämä edellyttää hallinnonrajat ylittävää koordinointia.

Tällä hetkellä yksin tulleiden nuorten asuminen on Suomessa järjestetty pääsääntöisesti perheryhmäkoti-mallin mukaisesti. Nykyinen maahanmuuttopolitiikka ja erityisesti perheenyhdistämisen mahdottomuus aiheuttaa sen, että kyseessä on näiden nuorten osalta pysyvä asumisenmuoto. Tästä johtuen asumista ja sosiaalista tukea tulisikin nyt kehittää toisiinsa limittyvinä ja näiden lasten ja nuorten erityiset tarpeet huomioiden.

Yksin tulleet ovat erityisen haavoittuva ryhmä

Yksin tulleiden nuorten sosiaalinen verkosto on sirpaleinen. Perheenyhdistäminen on nykyisen maahanmuuttopolitiikan seurauksena Suomessa lähes mahdotonta. Myös yhteys suomalaisiin nuoriin jää usein solmimatta. Tärkeiksi sosiaalisiksi suhteiksi nousevat samassa tilanteessa olevat nuoret.

Luotettavat aikuiskontaktit muodostuvat pääsääntöisesti koulun sekä asumisyksikön henkilökunnasta, ja sosiaalisia suhteita muihin aikuisiin on vähän. Nuorten arkea kuormittavat traumaattiset muistot, koti-ikävä, yksinäisyys, haasteet arkirytmissä ja epävarmuus omasta tulevaisuudesta.

Yksin tulleet ovat alaikäisinä täysin yhteiskunnan palveluiden varassa. Muu osallisuus yhteiskuntaan on heikkoa. Lisäksi suomalaista keskustelua maahanmuutosta leimaa myötätunnon puute, joka edelleen heikentää näiden nuorten itsetuntoa ja rohkeutta toimia aktiivisena yhteiskunnan jäsenenä.

Tutkimuksissamme olemme toistuvasti havainneet, ettei yksin tulleiden kokemustietoa ole riittävästi hyödynnetty palvelutarpeiden kartoittamisessa. Tämä on johtanut esimerkiksi toimimattomiin asumisen käytäntöihin, yksinäisyyteen ja kotoutumisen ongelmiin.

Kotoutuminen vaatii yksilöllisiä ratkaisuja asumiseen ja sosiaaliseen tukeen

Yksin tulleiden asumista suunniteltaessa keskeistä on nuorten arki sekä heidän toimintamahdollisuuksiensa ja taitojensa tukeminen.

Erityistä huomiota tulisi kiinnittää 18 vuotta täyttävien itsenäistymisvaiheen tukemiseen. Näiden nuorten arjessa selviytyminen vaatii usein jälkihuoltoa kotiin tuotuna. Tällä hetkellä tämä lakisääteinen oikeus toteutuu hyvin epätasaisesti Suomen eri kunnissa.

Tulevaisuuden palveluketjuissa tulisikin korostua nuoren rooli aktiivisena palveluiden hyödyntäjä eikä passiivisena palveluiden varassa elävänä yksilönä.

Lisäksi viranomaisten on lisättävä yhteistyötä. Asumiseen ja sosiaaliseen tukeen liittyvien palveluiden uudelleen järjestäminen edellyttää toimintojen koordinointia erityisesti sisäministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön, ympäristöministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön, ELY-keskusten (tulevaisuudessa maakuntahallinnon) ja kuntien kanssa. Yhteistyötä pitää lisätä myös kuntien sosiaalitoimen, maahanmuuttajatyön ja asuntotoimen viranhaltioiden kesken.

Tulevaisuuden palveluketjuissa tulisikin korostua nuoren rooli aktiivisena palveluiden hyödyntäjä eikä passiivisena palveluiden varassa elävänä yksilönä.

Asuminen järjestettävä nuorten tarpeet huomioiden

Asumisen monimuotoiset ratkaisut tukevat nuorten itsenäistymistä ja osallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä edellyttää nuorten kuulemista ja erilaisten palveluiden selkeyttämistä ja niiden parempaa koordinointia.

Asumisen yksiköitä tulisi sijoittaa paikkakunnille, joilla niille taataan riittävät edellytykset toimia. Saatavilla täytyy olla koulutettua henkilökuntaa ja asumisyksiköiden henkilökuntamitoituksen tulee olla lakiin perustuvaa.

Erityinen haaste henkilökuntamitoituksen osalta ovat suuret niin kutsutut tukiasumisyksiköt, joita perustettiin syksyn 2015 ja kevään 2016 aikana, jolloin nuoria yksin tulleita saapui Suomeen aiempia vuosia enemmän.

Tukiasumisyksiköihin sijoitettiin erityisesti yli 16-vuotiaita nuoria. Uuteen kulttuuriin ja maahan kotoutuminen vaatii kuitenkin luotettavien aikuisten läsnäoloa ja ohjaamista. Näihin tarpeisiin nähden tukiasumisyksiköiden henkilökuntamitoitus (kolme aikuista kymmentä nuorta kohden) on täysin riittämätön sosiaalisen tuen näkökulmasta.

Tukiasumisyksiköiden henkilökuntamitoitus on täysin riittämätön sosiaalisen tuen näkökulmasta.

Jatkossa väliaikaisista asumisratkaisuista on päästävä eroon. Sekä vastaanottovaiheen että kotoutumisvaiheen asumisyksiköt on pyrittävä järjestämään samoille paikkakunnille. Itsenäistymässä oleville nuorille tulee myös tarjota mahdollisuutta yhteisasumiseen omilla vuokrasopimuksilla ja jälkihuollon palvelujen tuomista kotiin.

Toimivan ja yksilöiden tarpeet huomioivan asumisen ja sosiaalisen tuen perusteita on viisi.

Ensimmäiseksi perheryhmäkoti pitäisi nähdä vain yhtenä asumisen vaihtoehtona.  Alun perin väliaikaiseksi tarkoitettu asumismuoto on muuttunut monille nuorille pysyväksi ratkaisuksi. Näissä yksiköissä nuorten kannalta tarkasteltuna haasteena on henkilökunnan vaihtuvuus. Lisäksi nuoret ovat pitkäaikaisen institutionaalisen hoivan kohteita, mikä voi pahimmillaan johtaa laitostumiseen.

Toiseksi yksin tulleiden alaikäisten perhesijoituksia on lisättävä ja perhesijoituksen toimintaperiaatteita selkeytettävä. Perhesijoituksessa täytyy erityisesti huomioida perhehoitajan koulutus sekä perheelle ja lapselle suunnattu riittävä sosiaalinen tuki. Laadukkaan toteutumisen takaamiseksi perhesijoitus tulee nostaa yhdeksi keskeiseksi asumisen ratkaisuksi juuri parhaillaan uudistuksen alla olevassa kotoutumislaissa.

Kolmanneksi tukiasumiseen tarvitaan velvoittava henkilökuntamitoitus. Henkilökuntamitoitus tulee säätää uudistuvan kotoutumisen edistämislain yhteydessä, ja se tulisi sitoa kaikkien asumisyksiköiden osalta lastensuojelulakiin (lastensuojelulain 58–60 §). Tällä taataan pitkäaikaisesti kodin ulkopuoliseen hoivantarpeeseen oikeutettujen alaikäisten yhdenvertaiset oikeudet kansalaisuudesta riippumatta ja heidän tarvitsemansa erityinen tuki.

Riittävä henkilökuntamitoitus takaa paremmin muun muassa traumojen tunnistamisen, hoitoon ohjauksen ja matalan kynnyksen puuttumisen.

Neljänneksi itsenäistymis- eli nivelvaiheen nuorille on kehitettävä tuettua asumista. Tuetussa asumisessa nuori pystyy kasvamaan itsenäisyyteen turvallisessa ympäristössä. Tämä edellyttää selkeää ja saatavilla olevaa tukiverkostoa ja matalan kynnyksen apua arjessa. Tuettuun asumiseen tulee yhdistää jälkihuollon erilaisia palveluja, kuten kotona tapahtuvat sosiaalityöntekijän tapaamiset ja asumisneuvonta.

Viidenneksi itsenäisen asumisen esteitä tulee poistaa. Itsenäistyvälle nuorelle suurin este on sopivan ja mieluisan asunnon löytäminen. Yksin tulleet nuoret ovat vapailla vuokramarkkinoilla erittäin huonossa asemassa. Asuntoa etsiessään nuoret voivat joutua hyväksikäytön ja huijausten kohteeksi.

Tästä syystä kuntien tulisi luoda välittävien organisaatioiden avulla toimivat välivuokrausmarkkinat vapailta markkinoilta vuokrattavien asuntojen hyödyntämiseksi. Tällainen kokeilu on tehty muun muassa yhteistyössä Espoon kaupungin ja Y-säätiön kanssa.

Toimiva asuminen kotoutumisen voimavarana

Kun asumisen ratkaisut ovat tunnistettujen tarpeiden mukaisia, ne tarjoavat pysyvyyttä nuorten arkeen. Monipuoliset asumisen ratkaisut huomioivat nuoren psykososiaalisen tilanteen yksilöllisesti ja tukevat itsenäistymistä, arjen taitojen opettelua ja suomalaiseen yhteiskuntaan kuulumista. Nämä estävät syrjäytymistä ja parantavat elämänhallintaa, jolloin palveluiden määrää voidaan asteittain vähentää itsenäistymisen myötä.

Yksilöllisten asumisratkaisuiden ja sosiaalisen tuen mallien kehittäminen tukee tehokasta kotoutumista, mahdollistaa nuorten kasvamisen täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja säästää yhteiskunnan menoja tulevaisuudessa.

Dosentti, akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen työskentelee Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ja toimii Suomen Akatemian TRUST-kärkihankkeen johtajana. FT Kristiina Korjonen-Kuusipuro työskentelee Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa TRUST- hankkeen postdoc-tutkijana.

Julkaisu Yksin tulleiden maahanmuuttajanuorten asumiseen tarvitaan päättäjiltä rohkeita ratkaisuja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perheenyhdistämiseen aiotut kiristykset ovat herättäneet keskustelua ja huolta Suomessa viime kuukausina. Ulkomaan kansalaisten perheenyhdistämisten osalta suomalainen maahanmuuttopolitiikka on tiukentunut koko 2010-luvun ajan.

Erityisen hankalaksi se on osoittaunut yksin maahan tulleille turvapaikanhakijalapsille ja nuorille. Viime vuosien aikana näitä lapsia ja nuoria on saapunut Suomeen parisataa vuosittain. Meneillään olevan pakolaistilanteen vuoksi Suomeen saapui 3 024 yksin tullutta vuonna 2015.

Yksin tulleiden osalta toteutuneet perheenyhdistämisten määrät ovat olleet äärimmäisen pieniä. Esimerkiksi vuonna 2013 kansainvälistä suojelua saaneiden lasten huoltajien perheenyhdistämishakemuksia käsiteltiin Maahanmuuttovirastossa eli Migrissä 157 ja myönteisiä päätöksiä tehtiin yksi.

Vastaavat luvut vuodelta 2014 olivat 43 hakemusta, joista 10 myönteistä, ja viime vuonna 20 hakemusta, joista 5 myönteistä. Hakemusten määrän tippuminen ei kerro yhdistämistarpeen vähenemisestä vaan hakumenettelyjen muutoksesta.

Erilaiset hallinnolliset muutokset, kuten hakemuksen jättäminen huoltajan toimesta perheenkokoajan entisessä kotimaassa (tai tuota maata lähinnä olevassa Suomen suurlähetystössä) ja samalla suoritettava biometriseen tunnistamiseen liittyvä hakijoiden sormenjälkien ottaminen, ovat asettaneet yksin tulleet suhteellisesti huonompaan asemaan verrattuna aikuisiin perheenyhdistämistä hakeviin henkilöihin.

Hakemusten määrän tippuminen ei kerro yhdistämistarpeen vähenemisestä vaan hakumenettelyjen muutoksesta.

Tämä johtuu erityisesti siitä, että alaikäisellä perheenkokoajalla ei ole taloudellisia resursseja eikä tarvittavia tietoja auttaa perhettään tarvittavien dokumenttien ja matkajärjestelyiden suhteen. Myös joulukuun 2015 alussa julkaistu Suomen hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma linjaa, että yleisiä perheenyhdistämisen kriteereitä kiristetään entisestään.

Toimenpideohjelmassa vaaditaan perheenyhdistämisen kriteerien tiukentamista ”EU:n perheenyhdistämisdirektiivin nojalla täysimääräisesti, edellytyksenä ainakin toimeentuloedellytys ja riippumattomuus sosiaalituista”. Toistaiseksi on epäselvää, kuinka näitä ohjeita sovelletaan yksin tulleiden lasten ja nuorten osalta.

Perhesiteen todentaminen

Migrin tehtävänä on tehdä lapsen edun kokonaisarviointi ja määrittää perhesiteen luonne. Tässä työssä olennaisia tietolähteitä ovat huoltajille ja muulle ydinperheelle suurlähetystöissä tehdyt haastattelut.

Suomessa paikallispoliisi kuulee myös yksin tullutta perheenkokoajaa, ja jo aiemmin hänen oleskelulupa-asiassaan tehtyjä perhetilanteen selvittelyjä käytetään kokonaiskuvan määrittelyssä.

Lisäksi Migri voi hankkia yksin tulleen lapsen kotipaikkakunnan sosiaalityöntekijältä lausunnon lapsen edusta. Akatemiatutkimustani varten haastattelema perheryhmäkodin sosiaalityöntekijä kuitenkin kertoi oman vuosien kokemuksensa perusteella, että näitä lausuntoja ei aina pyydetä. Hänen näkemyksensä mukaan niissä lausutut asiat eivät myöskään tunnu vaikuttavan Migrin päätöksiin.

Suomeen on syntynyt perheettömiksi suojeltujen maahanmuuttajalasten ja -nuorten ryhmä.

Arvio ja päätös perhesiteen luonteesta ja kiinteydestä tehdään Migrissä edellä mainittujen tietolähteiden perusteella. Jos esimerkiksi perhesiteen todellisuus jää yksiselitteisesti toteen näyttämättä, perheenyhdistämisestä tehdään kielteinen päätös ja perheenkokoaja, yksin tullut lapsi tai nuori, jää loppuelämäkseen yksin Suomeen. 2010-luvulla Suomeen onkin syntynyt perheettömiksi suojeltujen maahanmuuttajalasten ja -nuorten ryhmä.

Yksiselitteisen toteen näyttämisen ongelmallisuus korostuu haastattelupohjaisissa päätöksentekoaineistoissa. Professori Outi Fingerroos on tutkimuksissaan useasti todennut, että perhesidehaastattelut ovat alttiita kulttuurisille väärinkäsityksille ja ne ovat liiaksi riippuvaisia yksittäisen haastattelijan kokemuksesta ja arviointikyvystä.

Lisäksi tunnollisesti työtään tekevät edustustojen ja Migrin työntekijät ovat ylikuormitettuja resurssien vähyyden takia. Omaa tutkimustani varten haastattelemani Migrin asiantuntijat kertoivat samoin. Erityisesti ruuhka-aikoina myös päätösten linjauksissa on haasteensa.

Nähdäkseni näissä tilanteissa esimerkiksi hakijan oikeusturvan kannalta yksilöllinen kokonaisharkinta näyttäytyy haastavana hakijan oikeusturvan kannalta. Silloin, kun hakijoita on paljon, poliittinen ohjaus usein kiristyy.

Samalla ”vauhdissa” otetaan käyttöön uusia hallinnollisia menettelyjä (esimerkiksi viime syksynä Tornion järjestelykeskus) sekä palkataan ulkomaalaishallinnon ulkopuolelta lisää henkilökuntaa ruuhkia purkamaan.

Migrin perheenyhdistämisen kokonaisarviossa perhesidehaastatteluilla on keskeinen tiedollinen rooli. Asetelma on ongelmallinen ylipäätään, mutta erityisen pulmallinen se on silloin, kun perheenkokoaja on alaikäinen lapsi.

Perhesidehaastatteluiden kautta kerätty kokemuksellinen tieto on aina kulttuurisesti ehdollista.

Migrin käsitys kokemustiedosta perustuu tiukasti faktanäkökulmaan ja totuuden selvittämiseen. Perhesidehaastatteluiden, kuten myös turvapaikkapuhutteluiden, kautta kerätty kokemuksellinen tieto on aina kulttuurisesti ehdollista.

Se sisältää kulttuurisia uskomuksia ja käsityksiä asioiden tilasta ja syy–seuraussuhteista, eikä se voi koskaan olla ”puhdasta” todellisuuden kuvausta. Samoin sota- ja konfliktitilanteessa eläminen voi jättää kokijalle aukkoja muistettuihin asioihin. Täten kerronnan uskottavuuden arvioinnin pitäisi rakentua erityisen kulttuurisensitiivisesti.

Perhesidehaastatteluissa sekä haastateltava että haastattelija kantavat mukanaan omien kulttuuriensa käsityksiä, ja väistämättä ne myös vaikuttavat haastattelun kulkuun ja haastattelun dokumentaatioon. Näin kerätty tieto on arvokasta, mutta ehdottoman totuudellisuuden etsiminen niistä on mahdotonta. Viranomaispäätösten perusteluissa tällaista tietoa pitäisikin käyttää vain varoen. 

Lapsen etu vai julkinen etu?

Yksin tulleiden lasten ja nuorten välittämän tiedon totuudellisuuteen ja eletyn arjen pakottavien reunaehtojen ymmärtämiseen liittyy toinenkin tärkeä seikka.

Migri on huhtikuussa 2015 julkaissut ohjeen Lapsen asian käsittely ja päätöksenteko maahanmuuttovirastossa. Ohjeessa on kohta, jossa kartoitetaan yksin tulleiden perheenyhdistämisen erityispiirteitä ja korostetaan totuudessa pysymisen merkitystä:

”Hakijalle (lapselle) tulisi korostaa jo turvapaikkamenettelyn aikana totuudessa pysymisen tärkeyttä, jotta hän ymmärtäisi väärien tietojen antamisen vaikuttavan myöhemmin kielteisesti mahdollisuuksiinsa perheenyhdistämiseen”.

Se, miten viranomainen arvioi totuudessa pysymistä, ei selviä ohjeesta.

Sen sijaan ohjeessa viitataan ulkomaalaislain 36 §:n ja maahantulosäännösten kiertämiseen. Tällä tarkoitetaan muun muassa aiemmin oleskelulupaprosessin aikana virheellisen tiedon antamista omasta tai perheensä tilanteesta sekä ankkurilapsiksi nimettyä ilmiötä.

Ankkurilapsi-käsite on viime vuosikymmenenä yleistynyt negatiivinen nimitys yksin tulleille lapsille, joiden epäillään olevan perheensä kohdemaahan lähettämiä, jotta muu perhe voisi tulla perässä lapsen saatua oleskeluluvan. Tämä epäily lasten käyttämisestä maahantulon välineenä elää yhä voimallisesti Migrin käytännöissä, vaikka suomalainen perheenyhdistämispolitiikka ei ole automaattisesti mahdollistanut oleskelulupaa yksin tulleiden muille perheenjäsenille.

Epäily lasten käyttämisestä maahantulon välineenä elää yhä voimallisesti Migrin käytännöissä.

”Ankkurilapseksi” epäilty alaikäinen perheenkokoaja ei myöskään automaattisesti saa kielteistä perheenyhdistämispäätöstä, mutta käytännössä näin kuitenkin usein tapahtuu. Näin ollen tapauskohtaisessa harkinnassa vastakkain asettuvat lapsen etu ja julkinen etu. Migrin ohjeen mukaan:

”Lasta Suomeen lähettävien on täytynyt olla tietoisia siitä, että perhe-elämän jatkaminen Suomessa ei ole varmaa. Julkinen etu edellyttää, että lasten käyttöä maahanmuuton välineenä ehkäistään, mikä on myös lasten edun mukaista.”

Yksin tulleiden osalta edellä ilmaistu Migrin toiminta-ajatus kytkeytyy lisäksi usein maahantulosäännösten kiertämisen arviointiin. On yleisesti tiedossa, ettei kriisi- ja sota-alueilta tavallisimmin ole muuta keinoa päästä pois kuin salakuljetettuna. Perheiden lähettäessä lapsia turvaan salakuljettajaan turvautuminen ei ole lapsen oma päätös, mutta usein se sen sijaan on perheen ainoa käsillä oleva ratkaisu.

Näin ollen perheenyhdistämisen kieltäminen maahantulosäännösten kiertämisen vuoksi ei ole inhimillistä eikä kestävää demokraattisen valtion maahanmuuttopolitiikkaa. Lasta ei pitäisi rankaista salakuljetetuksi joutumisesta eristämällä hänet perheestään.

Lasta ei pitäisi rankaista salakuljetetuksi joutumisesta eristämällä hänet perheestään.

Päätöksiä tekevien virkamiesten kädet ovat toki sidotut kulloiseenkin lakiin ja sen tulkintaan. Nopeastikin muuttuva poliittinen ohjaus ja maatieto muuttavat harkinnan painotuksia. Näiden hallinnon patologioiden taakkaa ei kuitenkaan pitäisi siirtää yksin tulleiden nuorten kannettavaksi. 

Perhe yhteen!

Olen tutkimuksessani todennut, että yksin tulleiden lasten eletty arki on kokolailla merkityksetöntä suomalaisen viranomaisen perheenyhdistämisprosesseissa. Etusijalla ovat rajojen tiukka vartiointi ja maahanmuuton määrien sääntely. Viranomaisten käytänteet ja perheiden kokemukset eivät kohtaa ainakaan lapsen edun näkökulmasta.

Kotoutumisen suurin este on lapsen perheettömäksi jääminen ja jatkuva huoli entisessä kotimaassa olevien perheenjäsenten tilanteesta.

Tässä kohtaamattomuuden tilassa perheiden inhimillisellä hädällä ja pakon edessä uudelleen muotoutuneen ylirajaisen arjen ymmärtämisellä ei tunnu olevan riittävää painoarvoa viranomaisen laatimassa kokonaisarviossa – ei ainakaan lapsen etuun olennaisesti liittyvän kasvun ja kehityksen sekä myönteisen tunnistamisen hengessä.

Yksin tulleiden lasten ja nuorten kanssa työtä arjessa tekevien tahojen, kuten edustajat, Pakolaisapu, perheryhmäkotien henkilökunta ja seurakuntien perheneuvonta, mukaan kotoutumisen suurin este on lapsen perheettömäksi jääminen ja jatkuva huoli entisessä kotimaassa olevien perheenjäsenten tilanteesta.

Yksin tulleiden lasten ja nuorten tilanne Euroopassa on päivänpolttava poliittinen ilmiö. Tällä hetkellä pelkästään Pohjoismaissa on kymmeniätuhansia yksin tulleita. Euroopalla ei ole varaa jatkaa vihamielistä suhtautumista yksin tulleiden perheisiin ja heidän pyrkimyksiinsä päästä elämään yhdessä.

Perheettömäksi suojelemisella ja äärimmilleen tiukennetulla maahanmuuttopolitiikalla luodaan ainoastaan yksinäisten maahanmuuttajalasten ja -nuorten sukupolvi. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa näiden lasten ja nuorten osallisuus yhteiskuntaan on heikko ja kustannukset moninkertaiset harkittuun perheenyhdistämiseen verrattuna.

Julkaisu Yksin tulleet lapset ja nuoret suomalaisen maahanmuuttopolitiikan uhreina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.