Ydinvoiman rakentamista Suomessa on perusteltu ja oikeutettu myönteisin lupauksin. Teknis-tieteellisistä hankkeista annetut lupaukset ovat yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava tutkimuskohde.

Lupauksien avulla eri toimijat tarjoavat toivottuja tulevaisuudenkuvia, joissa tietty ilmiö, kuten ilmastokriisi, osoitetaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja tarjotaan siihen ratkaisuja ydinvoiman rakentamisen avulla. Lupausten kautta tietyt vaihtoehdot esitetään parempina kuin toiset. Rakennettavissa mielikuvissa lupaus näyttäytyy kollektiivisena – sellaisena, jonka edistämiseen ja toteuttamiseen osallistuu eri toimijoita.

Suomessa ydinvoiman yhteydessä lausuttuja lupauksia ovat olleet sähkön hinnan kohtuullisuus, kotimaisen vientiteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen, ilmastonmuutoksen hillitseminen ja riippuvuuden vähentäminen venäläisestä tuontisähköstä.

Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Lupaukset ilmenevät diskursiivisina strategioina, joilla pyritään korostamaan tiettyjä näkökulmia ja häivyttää toisia. Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Rosatom piti ydinvoimalupauksen elossa

Fennovoiman lupauksena voidaan pitää yhtiön osakkaiden sähkönhankinnan omavaraisuuden lisäämistä ja riippuvuuden vähentämistä pörssisähköstä. Osakkaat halusivat lisää kilpailua sähkömarkkinoille.  Uuden laitoksen katsottiin lisäävän myös huoltovarmuutta ja vähentävän riippuvuutta tuontisähköstä. Vanhasen toinen hallitus tuki tavoitteita.

Fennovoiman hanke hyväksyttiin vuonna 2010, mutta se muuttui, kun moni osakas, kuten saksalainen energiayhtiö E.On, vetäytyi pois keväällä 2011 tapahtuneen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Vuonna 2013 Fennovoiman suomalaiset osakkaat hyväksyivät E.Onin tilalle Rosatomin, joka tarjosi sopivan laitoksen, houkuttelevan hinnan sekä lisää rahoitusta. Ilman Rosatomia Fennovoiman lupaus olisi kaatunut.

Myöhemmin Rosatomista tuli tytäryhtiönsä kautta myös Fennovoiman osakas. Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kataisen ja Stubbin hallitusten elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) kommentoi uutta tilannetta toteamalla seuraavasti: ”[N]yt esillä oleva pienempi laitoskoko parantaa olennaisesti hankkeen toteutumismahdollisuuksia. Lisäksi uusi vaihtoehto vahvistaa hankkeen rahoituspohjaa.”

Rosatom herätti myös vastareaktioita. Vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen hämmästeli, miten suomalaisena mainostettu hanke turvautuu venäläiseen ydinvoimaosaamiseen ja pääomaan.

Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kansanedustaja Anni Sinnemäki (vihr.) puolestaan nosti esiin Rosatomin läheisen suhteen Venäjän hallintoon: ”On tietyllä tavalla poliittisen harkinnan paikka että onko niin, että Venäjän presidentin neuvonantajilla ja turvallisuuspalvelun edustajilla olisi suora yhteys suureen suomalaiseen energian tuotantolaitokseen.”

Vuonna 2014 Venäjän hyökättyä Krimin niemimaalle Rosatom-yhteistyöstä tuli Kataisen hallitukselle kiusallinen asia. Pääministeri Jyrki Katainen (kok.) arvioi kuitenkin, että Fennovoiman suomalainen omistusenemmistö pitää huolen siitä, ettei venäläinen vähemmistöomistus olisi ulkopoliittinen ongelma. Ministeri Vapaavuori oli samoilla linjoilla.

Laitetoimittajan vaihtumisen takia Fennovoima joutui täydentämään hakemustaan. Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Valtioneuvosto pyrki ennakoimaan hankkeeseen liittyviä riskejä poikkeuksellisella ehdolla omistuksen “kotimaisuudesta”: Fennovoiman omistuksesta vähintään 60 prosenttia tuli olla omistajilla, joiden asuin- tai kotipaikka on Euroopan unioniin tai Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kuuluvissa maissa.

Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Vihreät erosi pääministeri Stubbin (kok.) hallituksesta päätöksen takia. Ympäristöministerinä toiminut Ville Niinistö (vihr.) arvosteli hallitusta suomettumisen hengestä Venäjä-kytkösten arvioinnissa.

Hänen mielestään Rosatomin teknologia ja osittainen rahoitus lisäsivät Suomen riippuvuutta Venäjästä ja antoivat Rosatomille vaikutusvaltaa Suomen energiapolitiikkaan. Lausunto sai osakseen kovaa arvostelua niin pääministeri Stubbilta ja ministeri Vapaavuorelta kuin entiseltä pääministeri Paavo Lipposeltakin.

Eduskunnan Fennovoima-keskustelun Rosatomin puolustuspuheenvuorot

Eduskunta keskusteli hankkeesta lokakuussa 2014. Keskustelussa hankkeen kannattajat käyttivät erilaisia diskursiivisia strategioita, joilla puolustettiin Rosatomin roolia, häivytettiin keskustelua geopoliittisista riskeistä ja horjutettiin hankkeen vastustajien kritiikkiä.

Keskustelussa moni kansanedustaja vetosi historiaan osoittaakseen yhteistyön toimivuuden venäläisten kanssa. Näin luotiin mielikuva jatkuvuudesta tulevaisuudessakin. Esiin nostettiin aikaisempia kriisejä, joiden avulla todisteltiin, ettei niidenkään jälkeen ollut ongelmia.

Ihmeteltiin, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Ministeri Vapaavuori kommentoi keskustelussa:

”On hyvä huomata, että olemme tehneet ydinvoimayhteistyötä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa niin kauan kuin ydinlaitoksia on Suomessa ollut, 70-luvulta alkaen. (…) Onpa muun muassa kokonainen talousjärjestelmä romahtanut naapurissa tänä aikana. Tästä huolimatta kertaakaan historiamme aikana meillä ei ydinenergian rauhanomaisen käytön suhteen ole ollut pienintäkään ongelmaa.”

Ihmeteltiin siis, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Perusteluja luottamukselle haettiin myös muilta teollisuudenaloilta. Kansanedustaja Inkeri Kerola (kesk.) viittasi yhteistyöhön Raahen terästehtaan rakentamisessa, jossa ei ollut moitteen sijaa. Niinpä hänen mukaansa ”ajatusta siitä, että Venäjä olisi jotenkin epäluotettava kumppani, on vaikea allekirjoittaa”.

Keskustelussa myös muistutettiin, että Rosatomilla on asiakkaita ympäri maailman, myös muissa länsimaissa. Näin haluttiin osoittaa, ettei Suomi suinkaan ole poikkeus. Viittaamalla Rosatomin kansainväliseen toimintaan yhtiö pyrittiin esittämään normaalina markkinatoimijana.

Esimerkiksi kansanedustaja Sauli Ahvenjärven (kd.) kuvasi Rosatomia sillä hetkellä maailmassa tiettävästi aktiivisimmaksi uusien ydinvoiman rakentajaksi, jonka teknistä osaamista ei ollut syytä kyseenalaistaa. Myös ranskalais-saksalaisen toimittajan ongelmiin Olkiluodon kolmannen yksikön rakentamisessa viitattiin.

Rationaaliset harkitsijat haastavat russofobian

Puhe ”pään kylmänä pitämisestä” vetosi oikeusvaltio-Suomeen, joka pystyy vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa tekemään päätöksen lainsäädännön mukaisesti. Ministeri Vapaavuoren puheenvuoro edusti tätä kantaa puhtaimmillaan:

”On selvää, että tämän kokoluokan päätös ei voi olla immuuni kansainvälispoliittiselle tilanteelle, mutta yhtä selvää on, että tässä pitää pitää pää kylmänä, pystyä perustamaan päätökset pysyviin kysymyksiin, pysyviin kriteereihin, kun otetaan huomioon, että laitosta rakennetaan useiksi kymmeniksi vuosiksi, jopa 60 vuodeksi eteenpäin.”

Ministeri tyrmäsi mahdollisuuden siirtää tai lykätä päätöstä ja loi painetta toteamalla, että päätös tuli tehdä määräajan puitteissa, ettei hanke kariutuisi. Hankkeesta tuli siis hänen mukaansa päättää saman tien.

Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta.

Vastuuministerin mielestä päätöksenteon tuli myös perustua ”pysyviin” kysymyksiin ja kriteereihin, mikä antoi ymmärtää, että sen hetkinen kansainvälispoliittinen tilanne olisi ohimenevä. Ministeri muistutti, että laitos sen sijaan rakennetaan vuosikymmenien käyttöä varten.

Myös pääministeri Stubb viittasi puheessaan ”pysyviin” ulkopoliittisiin faktoihin, kun hän muistutti keskustelussa Suomen sijainnista Venäjän naapurina historiallisesti, nyt ja tulevaisuudessa.

Näin ollen poliittisesti kiivain keskustelu käytiin suhtautumisesta Venäjään. Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta. Vihreiden Venäjä-argumentit leimattiin pelkäksi keinoksi vastustaa ydinvoimaa. Puhe russofobiasta, Rosatom-ratsusta ja Venäjä-kortilla pelottelusta ohjasivat keskustelua ja mediahuomiota pois geopoliittista riskeistä. Energiasta tuli puhua vain energiana – teknisenä ja epäpoliittisena ratkaisuna.

Pääministeri Stubb nosti esiin hankkeen vastustajien käsitetyn russofobian puheenvuorossaan:

”Se, mikä minua ehkä eniten häiritsee tässä keskustelussa, on se tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa, (…) että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Minun mielestäni tässä kannattaa puhua energiasta energiana. (…) Fennovoima, on energiapoliittinen päätös, se on ilmastopoliittinen päätös, se on talouspoliittinen päätös, se on työllisyyteen liittyvä päätös, ja se on investointeihin liittyvä päätös. Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle.”

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle.

Myös ministeri Vapaavuori piti ”Venäjä-korttiin” tarttumista ja ulkopolitiikan tuomista sisäpolitiikkaan 2010-luvun Suomessa ikävänä tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä.

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle. Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.) mainitsi hyökkäyksen, mutta muistutti jo asetetuista Venäjän vastaisista pakotteista ja Suomen osallistumisesta niiden täytäntöönpanoon. Zyskowicz esitti Fennovoima-hankkeen torjumisen Suomen itse itselleen asettamana ylimääräisenä pakotteena: Suomi ampuisi siis itseään toiseenkin jalkaan.

Ydinvoimala Suomessa vähentää riippuvuutta Venäjästä

Monet kansanedustajat totesivat avoimesti, että Suomi on riippuvainen Venäjältä tuodusta energiasta. Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Takeina esitettiin muun muassa laitoksen rakentaminen Suomeen, suomalainen enemmistöomistus ja johto, laitoksen suomalaiset käyttäjät ja valvojat ja Suomen lakien noudattaminen.

Esimerkiksi pääministeri Stubb halusi ohjata keskustelun Rosatomista suomalaiseen Fennovoimaan:

”Tämä yritys, joka toimii, on nimeltään Fennovoima, ja se Fennovoima on suomalainen yritys. Tämä ydinvoimala sijaitsee Suomessa, se noudattaa Suomen lakeja, sen johto on suomalainen, ja se vähentää meidän riippuvuuttamme venäläisestä energiasta.”

Ministeri Vapaavuori muistutti myös hallituksen asettamista poikkeuksellisista ehdoista Fennovoiman kotimaisuusasteelle  – ”siitä huolimatta, että ydinenergialaki ei edellytä mitään laitoksen omistusrakenteelta, siitä huolimatta, että koskaan aikaisemmin mitään ehtoja ei ole asetettu”. Ehdoilla hallitus vaalisi kansallista etua: energiapolitiikan ohjattavuutta ja huoltovarmuutta.

Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Mielenkiintoista kyllä, riippuvuuden vähentämisen ohella pääministeri Stubb esitti EU:n ja Venäjän keskinäisriippuvaisuuden osasyynä sille, miksi hanke oli turvallinen Suomelle. Riippuvaisuuden vuoksi Stubb katsoi, että ”On minun mielestäni ehkä vähän vaarallista ja harhaanjohtavaa lietsoa pelkoa siitä, että energiayhteistyö Euroopan ja Venäjän tai vaikkapa Suomen ja Venäjän välillä katkeaisi.”

Riippuvuuden vähentymisen lisäksi muistutettiin, että Suomi tarvitsee kansainvälisiä investointeja, jollaisena Rosatomin liittyminen Fennovoiman laitokseen nähtiin.

Lupaus ydinvoimasta jyräsi alleen geopoliittisen arvioinnin

Milka Sunell kirjoittaa suomalaista ydinvoimapolitiikkaa käsittelevässä teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta, kuinka Suomi on aikaisemminkin asemoinut itseään idän ja lännen välille ydinvoimapolitiikan keinoin.

Rosatomilla maustettu Fennovoima-lupaus paljasti kuitenkin uuden piirteen: suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan helmikuussa vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille. Päinvastoin: pääministerin johdolla turvallisuuspoliittiset puheet leimattiin eduskunnassa russofobiaksi.

Hankkeessa ei haluttu nähdä ulko- tai turvallisuuspoliittisia ongelmia, vaan Venäjä-suhdetta selitettiin keskinäisriippuvuuden näkökulmasta. Sen puitteissa Euroopan unioni on rakentanut energiapolitiikkaansa venäläisen fossiilisen energian varaan, ja näin energiasta saatujen tulojen on ajateltu sitovan Venäjää Eurooppaan.

Suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Venäläisen ydinteknologian ostaminen haluttiin esittää ennen kaikkea energia-, talous- ja ilmastopolitiikkana, vailla geopoliittista ulottuvuutta – pitämällä pää kylmänä ja puhumalla energiasta energiana.

Professori Veli-Pekka Tynkkynen onkin kuvannut Suomea “’rationaalisena’ toimijana, joka ei sekoita taloutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan”. Venäjä-suhteen muuttuessa tarkastelun kohteeksi tulisikin asettaa suomalainen Venäjän parhain päin selittämisen kulttuuri ja silmien ummistaminen geopoliittisilta riskeiltä.

Ydinvoimalan rakentamisen Suomeen, hankkeen “kotimaisen” enemmistöomistuksen, johdon ja valvonnan katsottiin vähentävän riippuvuutta ja torppaavan mahdolliset vaikutusyritykset. Eduskunta ei osannut ennakoida tilanteita, joita sittemmin on nähty Ukrainan sodassa: Venäjä on kohdistanut sotatoimia ydinlaitoksiin kansainvälisistä sopimuksista huolimatta, miehittänyt ydinlaitoksia ja ottanut niitä Rosatomin haltuun.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille.

Näitä analysoitaneen puolustusministeriön esittämässä riskianalyysissä, joka täydentää Fennovoiman rakentamislupahakemusta. On syytä huomata, etteivät riskit kohdistu vain Fennovoimaan.

Puolustusministeriön mukaan tarkastelussa tulisi eritellä “geopoliittisia ja geoekonomisia riskejä ja niiden toteutumisesta aiheutuvia seurauksia ja sidonnaisuuksia” ja ottaa huomioon “myös Rosatom-konsernin sidokset Venäjän puolustusteolliseen kompleksiin ja siihen liittyvät toimet Venäjän turvallisuuspoliittisten päämäärien ajamiseen”.

Ydinvoimalupauksen näkökulmasta Rosatom-hanke näyttää sulautuvan nopeasti osaksi laajempaa tarinaa. Osa hankkeen kannalta keskeistä poliitikoista on jo myöntänyt virheensä.

Fennovoimallekin on jo esitetty uutta rahoittajaa ja uutta geopoliittista suuntaa. Samalla ydinvoimalupaus mukautuu, uusiutuu ja pyrkii pysymään elossa, vaikka Fennovoima ilmoitti 2. toukokuuta 2022 päättävänsä laitostoimitussopimuksen Rosatomin kanssa.

YTT Matti Kojo työskentelee apurahatutkijana Tampereen yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

Artikkelin siteerausohje: Kojo, Matti ja Husu, Hanna-Mari. 2022. ””Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä” Politiikasta, 6.6.2022. https://politiikasta.fi/ja-rosatom-on-varmasti-erittain-hyva-toimija-myos-fennovoimalle-kuinka-kansanedustajat-perustelivat-venalaista-ydinvoimakytkosta/

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu ”Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten osallistumista on lisätty alueiden kehittämisessä ja suunnittelussa jo vuosikymmenien ajan. Asukkaiden osallistuminen ja vaikuttaminen asioiden valmisteluun sekä avoin tiedottaminen ovat muun muassa nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain kulmakiviä. Kansalaisten kuulemiseen ja osallistamisen mahdollistamiseen onkin vakiintunut monenlaisia käytäntöjä ja työkaluja, joilla tätä lakisääteistä velvollisuutta kunnissa pyritään toteuttamaan. Esimerkiksi erilaiset esittely- ja kuulemistilaisuudet sekä asukaskyselyt ovat jo laajasti suunnittelijoiden ja virkamiesten käytössä.

Osallistuminen ja kansalaisten aktivoiminen on myös sosiaalipalveluiden ja kulttuuritoiminnan keskeinen tavoite, jota pyritään edistämään kunnissa muun muassa osallisuusohjelmien sekä vapaaehtoistyön ja kansalaisjärjestöjen toiminnan tukemisen kautta. Yhteisöllisen toiminnan ja tilojen katsotaan edistävän hyvinvointia ja ehkäisevän monia sosiaalisia ongelmia.

Osallisuus on kuulluksi tulemista

Kansalaisten osallistumisen lisääminen yhdyskuntasuunnittelussa tai millä tahansa yhteiskunnan sektorilla ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai helppo tavoite. Yhdyskuntasuunnittelun monivaiheisissa prosesseissa osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin. Tällöin osallistujalle voi jäädä kokemus siitä, ettei tule aidosti kuulluksi.

Osallisuusohjelmat puolestaan voivat tuntua etäisiltä varsinkin niille, jotka eivät aktiivisesti toimi kansalaisjärjestöissä tai niille, joilla ei ole  resursseja vapaaehtoistoimintaan. Osallistavien tahojen olisikin tärkeää pysähtyä välillä miettimään, toteutuuko kansalaisten osallistuminen jo olemassa olevin keinoin riittävästi vai olisiko ehkä mahdollista tehdä jotain toisin.

Osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin.

Olemme tutkijoina samojen osallistumista ja sen mielekkyyttä koskevien kysymysten äärellä kaupunki- ja maaseutualueisiin kohdistuvissa kulttuurisuunnittelu ja -kartoitushankkeissamme. Vuoden vaihteessa päättyvässä Jyväskylän yliopistossa toteutetussa Kylä-OSKU-hankkeessa olemme tutkineet kahden keskisuomalaisen taajaman, Jyväskylän Palokan ja Äänekosken Sumiaisten, kylähenkeä ja yhteisöllisyyttä, ja tarkastelleet asukkaiden suhdetta lähiympäristöönsä.

Tavoitteemme oli paitsi innostaa asukkaita ja yhteisöjä osallistumaan oman kotiseutunsa ja asuinympäristönsä kehittämiseen, myös edistää asukkaiden ja paikallisten yhteisöllisten toimijoiden verkostoitumista keskenään.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön lähiöohjelmaan (2021-2022) kuuluvassa Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä -hankkeessa puolestaan tutkitaan, millaista kulttuuritoimintaa on 2020-luvun suomalaisessa lähiössä ja miten kaupungin kulttuuripoliittiset toimenpiteet saavuttavat lähiöissä asuvat ihmiset. Tarkastelun kohteena on erityisesti kahden jyväskyläläisen lähiön, Huhtasuon ja Keltinmäen, yhteisöllinen toiminta.

Haasteina tiedottaminen jatkosuunnitelmista ja kaupunkisuunnittelun pirstaleisuus

Osallistuminen ja osallistaminen ovat herättäneet myös runsaasti kritiikkiä. Pahimmillaan asukkaiden osallistaminen alueiden kehittämiseen ja kaupunkisuunnitteluun voi typistyä vain hallinnon tai tutkimuksen toteuttamaksi tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole juurikaan vaikutusta suunnittelun ja kehittämisen lopputulokseen. Tällöin osallistuminen tapahtuu kuin näyttämöllä, jolla eri osapuolet käyvät esittämässä osallistumista käsikirjoitettujen rooliensa mukaisesti ja jossa asukkaiden osallistumista tarvitaan enemminkin oikeuttamaan itse hallintoprosessi, jotta se täyttäisi laissa esitetyt vaatimukset asukkaiden näkemysten kuuntelemisesta.

Esimerkiksi emeritaprofessori Marja Keräsen mukaan osallistuminen ei välttämättä tarkoita osallistujien valtaistuimista vaan heidän sisällyttämistään hallintoon ilman todellista vaikutusvaltaa. Asukkaiden näkökulmasta osallistuminen muuttuu osallisuudeksi vasta, kun osallistuja saa kokemuksen siitä, että hän on voinut vaikuttaa kehittämiseen ja sen lopputuloksiin. Tärkeää olisikin pohtia, miten olisi mahdollista osoittaa, että osallistuminen kannattaa ja sillä voi olla myös konkreettisia vaikutuksia.

Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä.

Kylä-OSKU hankkeessa tunnistettiin haasteita ja solmukohtia, joita yhdyskuntasuunnitteluun ja alueiden kehittämiseen liittyy. Toisen tutkittavan alueen, Jyväskylän Palokan, kohdalla ilmeni, etteivät asukkaat pidä mielekkäänä osallistumista esimerkiksi kaupungin teettämiin kyselyihin tai kuulemistilaisuuksiin, sillä osallistuminen ei johda konkreettisiin vaikutuksiin, eikä kuulemisilla ole seurauksia, tai niistä ei ainakaan tiedoteta mitenkään.

Kylä-OSKU-hankkeen prosessit toivat myös esiin, kuinka Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä. Myös Palokan alueen asukkailla itseltään puuttui yhteinen visio oman asuinalueen kehittämisestä.

Maaseutualueilla kyläsuunnittelu on ollut konkreettinen työkalu yhteisöllisen tahtotilan rakentamiseen jo useita vuosikymmeniä. Kaupungeissa ja kuntakeskuksissa eri alueiden kehittäminen pirstaloituu usein yksittäisten kaava- tai rakennuskohteiden suunnitteluun. Tärkeää olisikin, että asukkaat pääsisivät keskustelemaan myös asuinalueiden kokonaissuunnitelmista ja tulevaisuuden visioista. Palokassa Palokka-Seura ry aktivoitui asiassa ja aloitti visiotyön yhteistyössä JAMK:n Yritystehtaan kanssa.

Kenen suunnitelma: kuka osallistaa ja osallistuu?

Teemme tutkimushankkeissamme yhteistyötä kotiseutu-, kylä- ja asukasyhdistysten kanssa, joiden toimijat ovat jo ennestään aktiivisia. Yksi osallistumiseen liittyvä kriittinen kysymys koskeekin aktiivisten kansalaisten sosiaalista taustaa: vaikuttamaan pääsevät jo valmiiksi hyväosaiset kansalaiset hallinnon valmiiksi määrittelemällä tavalla, usein nimenomaan valmiiksi määriteltyihin asioihin. Tutkimushankkeiden haasteena on löytää tutkittavilta asuinalueilta moniäänisyyttä ja vaihtelevia näkemyksiä.

Olemme ottaneet omissa kulttuurisuunnitteluun liittyvissä tutkimuksissamme haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille. Osana lähiöhankettamme olemme esimerkiksi järjestäneet työpajoja Huhtasuon lähiössä romaneille ja ikääntyneille maahanmuuttajille, joilla on heikko kielitaito ja kuulleet heidän toiveitaan vapaa-ajan toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittämisestä jyväskyläläisissä lähiöissä.

Olemme ottaneet haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille.

Olemme ainakin tähän mennessä oppineet sen, miten vaikeaa monien erityisryhmien tavoittaminen ja motivoiminen osallistumaan on. Olemme pohtineet, millaisesta toiminnasta voisivat olla kiinnostuneita sellaiset ihmiset, jotka eivät mielellään kokoonnu yhteen. Toisinaan tutkijat ja virkamiehet ajattelevat, että syy sille, ettei ihminen ei osallistu esimerkiksi asukkaille järjestettyyn tilaisuuteen, olisi se, ettei häntä kiinnosta oman elinympäristönsä kehitys ja viihtyisyys. Syyt voivat kuitenkin olla moninaisia: esimerkiksi liikkumisen hankaluus, sopimaton aika, pelot tai ennakkoluulot järjestäjiä tai muita osallistujia kohtaan. Lähiympäristön viihtyvyys on kuitenkin merkittävä hyvinvoinnin lähde juuri niille, jotka eivät liiku aktiivisesti lähiympäristönsä ulkopuolelle.

Osallistumisen haasteina ajoitus, vastavuoroisuus ja jatkuva vuorovaikutus

Kokemus aidosti kuulluksi tulemisesta syntyy yleensä silloin, kun kohtaaminen on kiireetön ja merkityksellinen molemmille osapuolille.

Korona-aikana moni tapaaminen on siirtynyt verkkoon. Esimerkiksi Jyväskylän kaupungin osallisuuspalvelut järjestävät asuinalueiltoja, joihin kutsutaan kuntapäättäjiä, viranomaisia ja asukkaita. Nämä tilaisuudet on järjestetty viime aikoina verkkotapahtumina. Olemme kuitenkin huomanneet, etteivät laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Tilaisuudet ovat avoimia, ja puheenvuoron voi pyytää kuka tahansa osallistuja. Keskustelua kuitenkin ohjataan ja keskustelua käydään pienryhmissä. Sekä alustuksille varattu aika että keskusteluaika jäävät kuitenkin niukaksi, ja ruudun takana vastaileva viranomainen jää väistämättä etäiseksi. Etätapahtumissa tunnelmaa ei pääse keventämään kahvipöydässä, vaikka juuri henkilökohtainen kohtaaminen ja kasvokkainen keskustelu koetaan tärkeänä.

Laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, eivät välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Asuinalueillat ovat yksi esimerkki kansalaiskeskustelun ja asukasosallisuuden edistämisestä. Niihin osallistuneet Palokan asukkaat kokivat, etteivät keskustelut avoimissa tilaisuuksissa johda mihinkään ja etteivät kaupungin virkamiehet ole halukkaita jatkamaan keskustelua, vaan se tyrehtyy lyhyen tilaisuuden jälkeen.

Niin kutsuttuun puntaroivaan keskusteluun tähtäävissä malleissa asukkaita ja aktiivisia aluetoimijoita kutsutaan koolle pieniin ryhmiin, kuten kansalaisraateihin. Korona-aikana teimme tutkimushankkeissamme useita tutustumiskävelyitä tutkimillamme asuinalueilla, välillä asukkaiden opastamana. Myös asuinalueilloissa sekä alueiden ja palvelujen kehittämiseen tähtäävissä raadeissa voisi jalkautua lähiympäristöön pienissä ryhmissä ja vierailla paikoissa, joita halutaan kehittää.

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan. Onko jotain mitä voisi tai pitäisi tehdä toisin, jotta osallistujat kokisivat tulleensa kuulluksi ja että vuorovaikutus virkamiesten kanssa olisi vastavuoroista ja jatkuvaa?

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan.

Jalkautuminen alueelle ja kävelykierrokset voisivat olla yksi mahdollisuus kasvokkaiseen kohtaamiseen ja konkreettisen kokemukseen asuinalueen vahvuuksista ja kehittämistarpeista. Paikan päällä olo antaisi mahdollisuuden myös tutustua tarkemmin paikallisten yhteisöjen ja yhdistysten omaehtoiseen toimintaan. Motivaation osallistumiseen, kohtaamiseen ja yhteiseen kehittämiseen tulisi siis olla molemminpuolista ja vuorovaikutuksen jatkuvaa.

Dos. Eerika Koskinen-Koivisto on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii kulttuurisuunnittelun mahdollisuuksia maaseututaajamien ja lähiöiden kehittämisessä.

Dos. Kaisu Kumpulainen on Yhteisöt ja kulttuurit muuttuvassa maailmassa (KUMU) tutkinto-ohjelman yliopisto-opettaja ja alla mainittujen tutkimushankkeiden johtaja. Kumpulainen on tutkinut maaseudun kylätoimintaa ja osallisuuden kysymyksiä erityisesti kulttuuripolitiikassa.

Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. 

Kirjoituksen taustalla ovat hankkeet Osallistava kulttuurisuunnittelu kylähenkeä vahvistamassa: Etnografinen toimintatutkimus Palokassa ja Sumiaisissa (Kylä-OSKU), jota rahoittaa/tukee Keski-Suomen liitto (2020-2021 ja Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä: kaksi tapaustutkimusta Jyväskylässä, joka kuuluu Ympäristöministeriön lähiöohjelmien piiriin  (2022-2033).

Koskinen-Koivisto, Eerika; Kumpulainen, Kaisu ja Husu, Hanna-Mari. 2021. ”Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen” Politiikasta, 21.1.2021, https://politiikasta.fi/asukasosallisuus-alueiden-kehittamisessa-naennaisesta-rituaalista-jatkuvaan-vuorovaikutukseen

Julkaisu Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalistinen poliittis-taloudellinen ideologia on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt purkamaan hyvinvointivaltion roolia ja julkisen sektorin palveluita korvatakseen näitä yksityisillä markkinoilla. Taloudelliset tehokkuusvaatimukset ja uudet hallintatavat ovat tulleet tutuksi Suomessakin Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Uusliberalismi näkyy myös kansalaisuuteen ja osallistumiseen liittyvissä vaatimuksissa.

Uusliberalismia on pidetty yksilökeskeisenä ideologiana, jossa korostuu yhtäältä yksilön vastuu ja toisaalta yksilön mahdollisuudet rakentaa omaa elämäänsä. Tämä ilmenee esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin tunnetussa tokaisussa ”ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”.

Sittemmin Thatcherin toteamaa on kyseenalaistettu. Britannian työväenpuolue alkoi puhua yhteisöllisyydestä 1990-luvun alussa osana puolueen uutta linjaa. Myös konservatiivipuolue erityisesti David Cameronin johdolla kiinnostui yhteisöistä. Yksi esimerkki tästä muutoksesta on Britannian 2010-luvun alun Big Society -kokeilu, joka pyrki voimaannuttamaan paikallistason toimijoita.

Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita.

Tarkoitus oli samalla ajaa alas julkisia palveluita lisäämällä vapaaehtoistoimijoiden, naapurustojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden roolia. Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita. Big Society oli eräänlainen ratkaisu talouskurin, jatkuvien leikkausten ja taloudellisten kriisien aikakaudella.

Uusliberalistisessa yhteiskuntapolitiikassa ja kansalaisyhteiskunnan tasolla fokus on siirtynyt yksilöstä yhteisöön. Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

Kommunitarianismi ja sosiaalinen pääoma yhteiskuntateoreettisena pohjana

Ratkaisu hyvinvointivaltion roolin kaventumiseen ja sosiaalisiin ongelmiin on yhteisö. Tämän seurauksena yhteisöt idealisoitiin. Uusliberalistisessa kansalaisuus- ja osallistumisideologiassa yhteiskuntateoreettista oppia on haettu sosiologi Amitai Etzionin kommunitarianismista ja sosiaalisen pääoman käsitteestä, nimenomaan sen putnamilaisessa merkityksessä.

Politiikan tutkija Robert D. Putnamin sosiaalisen pääoman käsite kuvaa yhteisöjä ja verkostoja. Sosiaalinen pääoma on keskeistä luottamukselle, vastavuoroisille normeille, hyvin toimiville instituutioille ja ylipäätään yhteiskunnalle. Sosiaalisen pääoman puute taas on yhteydessä kaikkeen siihen, mikä ei yhteiskunnassa toimi.

Sekä kommunitarianismin että sosiaalisen pääoman käsitteen keskiössä ovat yhteisöt, joihin kuuluminen tuottaa mahdollisemman paljon hyvää kansalaisille. Kommunitarianismissa yhteisöön (esimerkiksi perhepiiriin tai muihin ryhmiin) kuuluminen ja osallisuus ovat välttämättömiä ihmisen hyvinvoinnille. Koska yksilöt – jotka ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja ­– voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä yhteisöissä, yhteisöjen vahvistaminen on keskeinen päämäärä.

Uusliberalistisessa kommunitarianismissa yhteisöt pyritään tekemään mahdollisimman houkutteleviksi ja vaihtoehdoiksi valtiojohtoiselle hallintojärjestelmälle.

Kun ihmisten jokapäiväiset verkostot ovat rakentuneet optimaalisella tavalla, jossa tietyt normit jaetaan kollektiivisesti ja luottamus sekä vastavuoroisuus kukoistavat, on seurauksena kasvava talous – varsinkin, jos talouskasvu syntyy ”ilmaiseksi” toimivasta yhteisöllisyydestä ilman, että esimerkiksi hyvinvointivaltiolla ja sen jakamilla resursseilla on asian kanssa tekemistä.  Tässä tosin on unohtunut, että sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat olleet korkeinta Pohjoismaissa, joissa hyvinvointivaltion rooli on ollut perinteisesti suurin.

Yhteisökehittämistä ylhäältä alas

Yhteisön, osallistumisen ja sosiaalisen pääoman merkitys nähdään nimenomaan paikallistasolta ja kansalaisista lähtevänä toimintana (”bottom to up”). Silti sen keskeiset lähtökohdat muotoillaan ylätasolla, EU:n ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n asiakirjoissa.

Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

EU:n kansalaisuusasiakirjoja tutkineen politiikan tutkija Katja Mäkisen mukaan kansalaisuus ja osallistuminen sijoitetaan EU:n luomiin valmiisiin kehyksiin, joissa velvollisuudet ja vastuu korostuvat. EU:n tarkoitus ei ole lisätä kansalaisten vallan käyttöä eli mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihin tai ajaa omia intressejään.

EU:n ja OECD:n tasolta ideologia valuu ministeriöiden kautta poliittisten ohjelmien tasolle ja alkaa ohjata poliittisia käytäntöjä ja resurssien jakoa. Samoin liberaalit ajatuspajat ovat ottaneet yhteisökehittämisen omakseen. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ajatellaan voitavan tuottaa eliittivetoisesti ylhäältä alaspäin.

Tässä ajattelussa yhteisöt korvaavat vanhanaikaiseksi ja rikkinäiseksi käsitetyn hyvinvointivaltion. Sosiologi Gerard Delantyn mukaan yhteisöt ovat vastakohta yhteiskunnalle ja valtiolle mutta myös yksilökeskeisyydelle.

Yhteisökehittäminen liittyy politiikkaan ja poliittisiin ohjelmiin ja käytäntöihin, joiden pyrkimyksenä on kehittää, parantaa ja voimaannuttaa paikallisyhteisöjä luomalla uusia käytäntöjä, toimintoja ja projekteja esimerkiksi kyläyhteisöissä, naapurustoissa ja asuinalueilla. Tavoitteena on parempi kansalaisuus, jossa yksilöt ja yhteisöt yhdessä osallistuvat toimintaan, sosioekonominen kehitys, hyvinvointi ja muutos.

Yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen.

Usein yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen. Yksinäisyys on nostettu uusliberalistisessa retoriikassa aikamme keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi; kenties, koska yksinäisyys nähdään yksilön tai yhteisön psykologisena puutteena, eikä sen ratkaisemiseksi tarvita yhteiskunnalliset rakenteet tunnistavaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhteisökehittämisen roolin korostuminen poliittisissa ohjelmissa ja käytännöissä edustaa muutosta siinä, miten kansalaisuus ymmärretään. Aiemmin kansalaisuuteen liittyvät oikeudet olivat universaaleja: kaikille tarkoitettuja. Nyt korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita. Yhteisöjen ja aktiivisuuden korostaminen on keino ideologisesti ohjata kansalaisuutta.

Korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita.

Esimerkiksi hallintotieteiljä Bill Cooke ja maantietelijä Uma Kothari sekä yhteisökehittämisestä kirjoittanut Margeret Ledwith ovat kritisoineet uusliberalistista yhteisöä ihannoivaa lähestymistapaa. Heidän mukaansa sen pyrkimyksenä on oikeuttaa ja siirtää vastuu hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, yhteisöille ja yksilöille piilottaen kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja resurssien jakamisesta sekä hiearkkisista valtasuhteista.

Yhteisöjä ihannoiva suuntaus sisältää poliittisia ja ideologisia tavoitteita, jotka liittyvät kysymykseen siitä, millainen yhteisön ja yksilön tulee olla.

Maaseutupoliittiset ohjelmat ja ihanteellinen maaseudun kansalainen

Erilaiset yhteisön, osallistumisen ja kansalaisuuden ideaalit ovat keskeinen osa maaseutupoliittisia ohjelmia, jotka jäljentävät EU:n ja valtionhallinnon alue- ja maaseutupoliittisia visioita ja hallitsevaa poliittista retoriikkaa. Ne kertovat siitä, millainen on ihanteellinen maaseudun asukas. Osin pyrkimys on luoda uudenlaista moraalista toimijuutta ylhäältä alaspäin.

Tutkimuksemme mukaan Suomen Kylätoiminta ry:n valtakunnallisissa kylätoimintaohjelmissa – jotka ovat osa suomalaista maaseutupolitiikkaa ja sisältävät toimenpide-ehdotuksia – näkyy 2000-luvun alkupuolelta 2010-luvun loppupuolelle ohjelma ohjelmalta lisääntyvä aktiivisen kansalaisen vaatimus. Idea on, että maaseudun kyläyhteisöjen tulisi ottaa enemmän vastuuta omien asioidensa järjestämisestä. Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Kylätoimintaohjelmissa, joita on yhteensä neljä (1. Kylätoiminnan suuntaviivat 2000–2002, 2. Voimaa kuin pienessä kylässä 2003–2007, 3. Vastuuta ottava paikallisyhteisö 2008–2013 ja 4. Voimistuvat kylät, vahvistuvat lähiyhteisöt 2014–2020), ilmenee kolmenlaista ihannekansalaista koskevaa teemaa.

Ensinnäkin ihannekansalainen on vastuullinen. Vastuu syntyy syvästä rakkaudesta ja lojaaliudesta kotiseutua kohtaan.  Ohjelmat ihannoivat yhteisöä ja pyrkivät rakentamaan positiivista identiteettiä ja kiintymystä sitä kohtaan. Yhteisöön kuuluminen ja varsinkin sen hyväksi toimiminen esimerkiksi varaamalla aikaa vapaaehtoisten työtehtävien suorittamiselle nähdään tärkeänä.

Toiseksi aktiivinen yrittäjyys, yritteliäisyys ja yrittäjähenkisyys – yhtenä uusliberalismin keskeisimpänä mantrana – on ohjelmien mukaan yhteisölle hyväksi. Maaseutuyhteisöissä on perinteisesti arvostettu kovaa työtä, ahkeruutta ja vastuullisuutta hyveinä, ja ohjelmat vetoavatkin sopivasti juuri näihin arvoihin. Yrittäjyys kansalaisten omaksumana asenteena luo uusia mahdollisuuksia.

Vaikka maaseudulla onkin ongelmia, kuten väestön vanheneminen, muuttotappio, palveluiden väheneminen ja yksipuolinen elinkeinorakenne, aktiivinen yrittäjyys luo ratkaisuja näihin ongelmiin ilman valtion holhousta.  Esimerkiksi palveluiden tuottaminen voisi tapahtua yksityisen yrittäjyyden ehdoilla yhteisön toimesta.

Kolmanneksi ohjelmat arvostavat positiivista, innovatiivista ja muutosystävällistä kansalaisuutta. Maaseutu ei pelkästään profiloidu ruoan tuottajana, vaan tuottaa myös muita hyödykkeitä, kuten kulttuuria (joka tuottaa sosiaalista pääomaa), hyvinvointia, palveluita sekä energiaa.

Myös naapureiden välinen apu tai talkootyö ovat kaikki taloudellisen logiikan kautta ymmärrettäviä vaihdon välineitä. Ohjelmien mukaan kyläyhteisön tekemä työmäärä on valtava, jos se mitattaisiin euroissa.

Samoin esimerkiksi maiseman brändääminen edustaa uusia innovaatioita ja bisnesmahdollisuuksia. Ohjelmien mukaan maaseutu tarjoaa kansalaisilleen optimistisessa hengessä mahdollisuuden luovuuteen.

Maaseudun ongelmat ohitetaan ohjelmissa nopeasti ja yhteisö pyritään mobilisoimaan tavalla, joka sisältää moraalisen ideaalin kunnon kansalaisuudesta. Kiinnostavaa on, että hyvinvoinnin välttämättömät ehdot sivuutetaan. Hyvinvointi vaatii resursseja, ja koska valtion puoleen ei voi aina kääntyä, niiden ajatellaan tulevan implisiittisesti toimijoiden asenteellisesta muutoksesta, ajankäytön uudelleen organisoimisesta sekä uusien innovaatioiden ja bisnesmahdollisuuksien omaksumisesta.

Ohjelmat esitetään poliittisesti neutraaleina niin, että ne eivät ole vasemmalla tai oikealla. Samoin epätasa-arvoon liittyvät kysymykset sivuutetaan, eikä konflikteja tunnisteta. Tämä strategia pyrkii epäpolitisoimaan ohjelmissa esitetyt asiat ja maaseutupolitiikan, mikä on tyypillinen piirre uusliberaalissa logiikassa.

EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä.

Maaseutupoliittisten ohjelmien analysointi osoittaa, että EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä. Uusliberalistinen ideologia muokkaa sanomaansa poliittisesti helpommin hyväksyttävämpään muotoon: kukaan tuskin vastustaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen vahvistamista.

Sumuverhon takaa löytyy kuitenkin uusliberalismin perusajatus eli valtion roolin ja palveluiden vähentäminen sekä kapitalistisen logiikan tuominen uusille alueille, mutta myös kansalaisuuden idean muuttaminen.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiologian yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. YTT Kaisu Kumpulainen on yliopistonopettaja Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa -maisteriohjelmassa (KUMU) Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Local Government Studies -lehdessä julkaistuun artikkeliin ”Promoting Neoliberal Ideology in Finnish Rural Community Development: the Creation of New Moral Actors”

Julkaisu Yksilöstä yhteisöön: Uusliberalistinen ihanne­kansalainen maaseutu­poliittisissa ohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.