Tämän tekstin otsikon pitäisi mahdollistaa monta tulkintatapaa. Ensilukemalta kyse näyttäisi olevan meidän herroistamme ja meidän häviäjistämme – siis yhdestä yhteisestä ”meistä”. Jos sivuutetaan kaikki erimielisyydet tai sosiaaliset epäsuhdat, tarkoitetaan viime kädessä yhtenäistä kansaa.

Olennaista on orgaaninen ja jakamaton kokonaisuus. Tästä seuraten sosiaalipoliittisia eriarvoisuuksia katsotaan ”luonnollisina” ja oletettuina lähtökohtina. Ne, jotka asettuvat tätä ”luonnonmukaista” asetelmaa vastaan, asettuvat itse kansaa vastaan. Pahantahtoiset kiusantekijät ja petolliset provokaattorit siis heikentävät yhteiskunnan harmoniaa.

Otsikko kätkee myös vaihtoehtoisen lukutavan, joka, toisin kuin ensimmäinen, korostaa herrojen ja häviäjien välistä konfliktia. Näin tulkittuna luokkaerot saavat viime kädessä hyvän ja pahan välisen taistelun kosmiset mittasuhteet, minkä myötä ei voida enää puhua yhtenäisestä kansasta. Näin näemme, että nämä tulkintatavat eivät ole harmoniassa demokratian ideaalin kanssa.

Luokkataistelun uudelleensynty

Historialliset kokemukset selittävät jossain määrin, miksi marxismin ympärillä käydyt keskustelut eivät osoita laantumisen merkkejä Virossa. Aika ajoin esiintyy opettavaisia ja mielenkiintoisia ilmaisuja, joissa vertaillaan esimerkiksi kommunismin ja natsismin rikoksia tai marxilaisuutta ja valistusta.

Yleinen syyte on ”kulttuurimarxismi”, jolla pyritään mantramaisesti leimaamaan vasemmistolaista vastapuolta. Todellisuudessa nykypäivän edistyneimmät marxilaiset ovat parjatun kulttuurimarxismin kaikkein kovimpia arvostelijoita.

On jopa mahdollista löytää kulttuurimarxismia lyömäaseenaan käyttävien retoriikasta samanlaisia piirteitä dogmaattisuudesta kuin mistä he vastustajiaan syyttävät. Luokkataistelun retoriikka on käännetty päälaelleen.

Nykyään uskotaan, että yhteiskuntajärjestyksessä, voimasuhteissa ja itsemääräämisoikeudessa on tapahtunut olennainen muutos, minkä vuoksi ratkaisevaksi tekijäksi luetaan liberaalien ja konservatiivien välinen konflikti. Tässä näkemyksessä on kyllä totuuden siemen, mutta murroksen sijaan voisi olla hedelmällisempää nähdä jatkuvuutta, siis klassisen konfliktin muuttumista ja uudelleenajattelua ajassa ja paikassa.

Jako oikeaan ja vasempaan ei ole kiveen hakattu historiaton, objektiivinen tai ideaali erottelu.

Jako oikeaan ja vasempaan ei ole kiveen hakattu historiaton, objektiivinen tai ideaali erottelu. Keskeinen kysymys on, miten ajatus vasemmistosta ja oikeistosta avautuu konkreettisesti historiallis-maantieteellisessä kontekstissa.

Kenties nykyaikainen työväenluokka koostuu satunnaisista työntekijöistä, osa-aikatyöntekijöistä, tilapäisistä työntekijöistä. Donald Trumpin menestys vuoden 2016 presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa, brexit-kansanäänestys Britanniassa sekä Marine Le Penin menestys Ranskassa liitetään kaikki työväenluokan muutokseen. Yleisesti ottaen kyse on ihmisistä, jotka ovat häviäjiä (tai näkevät olevansa sellaisia) globalisoituvassa taloudessa ja sosiokulttuurisissa muutoksissa.

Viron tilanne

Virossa edellä mainittujen äänestäjien puolesta puhuu Viron konservatiivinen kansanpuolue EKRE. Vaikka EKREn näkemykset ovat joissakin kohdin, kuten valtiollisissa investoinneissa, samankaltaisia kuin sosialismissa, talouspoliittiset kysymykset eivät enää ole niin keskeisiä. Painopisteinä ovat lähinnä kansallinen kulttuuri ja identiteetti.

Luokkakonfliktin ytimessä ovat arvot. Puolustaessaan perinteisiä arvoja aina perheestä suvereeniin valtioon asti on EKRE onnistunut keräämään tukea maaseudun, köyhimpien ja vähiten etuoikeutettujen joukosta – toisin sanoen niiden joukosta, jotka olivat aiemmin muodostaneet potentiaalisen sosialistien äänestäjäkunnan. Sitä vastoin herrojen arvoja edustaa äänekkäimmin sosiaalidemokraattinen puolue SDE.

EKREn johtavat henkilöt, Mart ja Martin Helme, esiintyvät isänmaan patriootteina, todellisina nationalisteina sekä perinteisten arvojen puolustajina. Julkisessa keskustelussa vastustajat käyttävät heistä sellaisia nimityksiä kuin ”fasistit”, ”terroristit”, ”aivovaurioiset idiootit”, ”homofoobikot”, ”muukalaisvihaajat” ja niin edelleen.

Vastaavasti EKREn kannattajat kutsuvat ”herrasosialisteja”, jotka arvostavat eniten edistyksellisyyttä, suvaitsevaisuutta, avoimuutta, liberaalisuutta ja kansainvälistä yhteistyötä, muun muassa ”kotimaan pettureiksi”, ”tekopyhiksi”, ”internatseiksi”, ”estofoobikoiksi” ja ”kansallisiksi vihollisiksi”. Tulevaisuus on heidän mukaansa kuulemma konservatiivisten arvojen oma – sekä Virossa että Euroopassa.

EKREn ja SDE:n arvot on määritelty toistensa vastustamisen kautta.

Kansalliskonservatiivit ovat arvioineet uudelleen herraskansan universaalit humanistiset arvot: globalismi korvataan paikallisuudella, Euroopan yhteiset asiat kansallisilla, individualismi ”kollektiivisuudella”, liberaali demokratia suvereeniudella ja niin edelleen. Näin EKREn ja SDE:n arvot on määritelty toistensa vastustamisen kautta. Tästä syystä herrat ja häviäjät ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa.

Kysymykset arvoista polarisoivat yhteiskuntaa väistämättä. Ilman ensimmäistä ei olisi toista. Loppujen lopuksi Helmet eivät ole mitään muuta kuin käänteisiä kulttuurimarxisteja. Arvokonflikti tulee voimakkaasti esille, kun on kyse demokratiasta.

Herrendemokratie ja illiberaalinen majoritaarinen demokratia

Herrendemokratie kohtaa useita ristiriitoja. Mitä enemmän herrat haluavat edustaa yleisiä ja progressiivisia arvoja, sitä vahvempi vaikutelma syntyy, että tosiasiassa suojellaan vähemmistön etuja ja arvoja.

Kyseessä on vähemmistö, joka jatkuvasti muistuttaa uudelleenitsenäistyneen Viron korkeista sijoituksista kaikentyyppisissä arvioinneissa sekä läheisestä yhdentymisestä länsimaisiin instituutioihin. Viro siis etenee vakaasti oikeaan suuntaan.

Samalla unohdetaan, että menestys ei ole automaattisesti johtanut laajempaan yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen. Monien silmissä herrojen, varsinkin rikkaiden, on helppo pitää kaunopuheita ja moraaliluentoja humanismista sekä jaloista arvoista. Tietämättömille junteille halutaan opettaa arvoja ja oikeaa elämäntapaa.

Monien silmissä herrojen, varsinkin rikkaiden, on helppo pitää kaunopuheita ja moraaliluentoja humanismista sekä jaloista arvoista.

Tällainen moralisoiva asenne antaa vaikutelman, että tavallista kansaa pidetään vaarallisena ja arvaamattomana rahvaana. Siksi valtion hallitsemisen raskas taakka on jätettävä ”asiantuntijoiden” tehtäväksi. Ja edelleen samat liberaalit laulavat kauniita ylistyslauluja vapaudelle ilman, että voivat tarjota vakavasti otettavia vaihtoehtoja.

Kysy keneltä hyvänsä ja saat vanhan hyvän tarinan ”valtion budjettitasapainosta”, ”kilpailukyvystä”, ”säästöistä” ja niin edelleen. Äänestäjille on jäänyt sellainen käsitys, että valinnanvapautta ei varsinaisesti ole olemassa. Perustavaa laatua olevat muutokset eivät myöskään ole mahdollisia ja ajateltavissa. Liberaalien vapauksien nimissä myydään innokkaasti holhoavaa huolenpitoa esimerkiksi alkoholipolitiikkana.

Myös ekreläiset ovat retoriikassaan kiihkeitä demokraatteja. Kansanäänestys, kansalaisaloitteet ja suorat presidentinvaalit ovat niitä ihmelääkkeitä, joiden pitäisi auttaa ”oligarkkista” järjestelmää demokratisoitumaan ja välttämään poliittisen eliitin vieraantumista kansasta.

Liberaalin demokratian perusperiaatteita kritisoidaan säälimättä, kun taas suoran demokratian hyveitä sekä mahdollisuuksia kehutaan innolla. Ihmisten pitäisi ottaa valta takaisin korruptoituneelta eliitiltä.

Samalla uskotaan, että juuri EKREllä on erityinen side kansaan, sen ”todellisiin” toiveisiin ja ihanteisiin. Hädän hetkellä auttavan kätensä ojentaa Ühiskonnauuringute Instituut, Yhteiskuntatutkimuksen instituutti, joka korjaa faktisella tarkkuudella kansan näkemyksiä, kuten sukupuolineutraalin avioliiton kysymyksessä. Ennen kaikkea halutaan olla todellinen äänitorvi kansan mielipiteelle ja tahdolle.

Parlamentin ekreläisen puhemiehen Henn Põlluaasan sanoin SDE:n ja EKREn välisessä konfliktissa ei ole näin kyse vain kahden puolueen välisestä vastakkainasettelusta vaan koko kansan ja radikalisoituneen ”estofobisen” vähemmistön välillä. Tällä tavalla ymmärrettynä kansa ei ole mitään muuta kuin pelkkä enemmistö, jonka keskuudesta valitaan pois sopimattomat, ”moraalisesti rappeutuneet” elementit.

Käänteiselle kulttuurimarxilaisuudelle onkin tyypillistä oikeistolainen uusbolsevistinen dogmaattinen puhtaus – kuten bolsevisteilla aikanaan. Kuten tässäkin osoitetaan, sanoja voidaan näppärästi kääntää ympäri, ja tällä ajattelulla ja retoriikalla on oma kiistämätön viehätyksensä.

Toisin kuin herrat, Helmet esiintyvät vilpittöminä toimijoina. Sananvapautta ja muita vapauksia uhkaavat kuulemma pikemmin liberaalit kosmopoliitit, jotka haluavat panna toimeen sellaisen diktatuurin, joka tukahduttaisi ”oikeat” arvot.

Tämän päivän luokkakamppailussa on oleellista se, mitä joku on juuri yltiöpäisesti julistamassa ja ylistämässä. Arvokonflikti periaatteessa sulkee pois kansan, ettei se olisi yhteinen ”me”. Häviäjien ja herrojen dualistinen taistelu jakaa yhteiskunnan suvaitsevaisiksi ja vihamielisiksi.

Vähemmistö ja enemmistö toisistaan erotettuina eivät millään muotoa muodosta koko kansaa.

Siksi on olemassa vaara, että se julkinen tila, jossa vaihtoehtoiset visiot voisivat käynnistää poliittisen vastakkainasettelun, katoaa. Demokratia degeneroituu kepiksi, jolla voi hylkiä ja uhkailla poliittisia vihollisia. Demokratia, mikäli se ymmärretään kirjaimellisesti kansan valtana, ei tarkoita vähemmistön eikä enemmistön valtaa.

Vähemmistö ja enemmistö toisistaan erotettuina eivät millään muotoa muodosta koko kansaa. Herrendemokratien progressiivinen eli vähemmistöjä arvottava kuva perustuu hienovaraisiin piilotettuihin yksinoikeuksiin, ja EKREn enemmistöpohjainen ”kansandemokratia” perustuu vahvaan yksinoikeuteen. Ensimmäisen juhlapuheiden takaa paljastuu demokratiavihamielisyys, kun taas toisen suoraan demokratiaan liitettyjen ideaalien takaa näyttäytyy enemmistön tyrannia.

Olet itse syypää, häviäjä!

”Jokainen on oman onnensa seppä”, toteaa vanha sananlasku. Vapaat markkinat ovat neutraali mekanismi, joka selvittää parhaat, kunnianhimoisimmat ja älykkäimmät sekä typerät, laiskat ja lahjattomat. Markkinoiden logiikka palkitsee kunnollisia ja rankaisee kunnottomia.

Tämä tarkoittaa lisäksi sitä, että kaikkien pitää epäonnistuessaan syyttää ensisijassa itseään. Sellainen vapaa markkinatalous, joka toimii sovittujen sääntöjen mukaisesti ja ilman ulkopuolista interventiota, on siis näin ollen perusedellytys oikeudenmukaiselle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Yksilöiden vapaudet, oikeudet ja demokraattiset arvot kukoistaisivat ikään kuin itsestään tällaisissa olosuhteissa.

Reformipuolueen markkinauudistaja Jürgen Ligi kommentoi kuvaavasti asianlaidan luonnollisuutta seuraavasti:

”Ammatillinen segregaatio on tosiasia. Se alkaa jo ammatinvalinnasta. Miehet ja naiset ovat erilaisia, naiset ovat vähemmän riskialttiita ja tekevät erilaisia ​​valintoja. Naiset ovat myös varovaisempia urakehityksessä. Sieltä nämä asiat alkavat ja sillä on myös positiivinen puoli.”

Palkkaerot johtuvat siis sukupuolten vapaista valinnoista ja eri käyttäytymismalleista. Markkinaosapuolten vapaat valinnat aiheuttavat väistämättä eriarvoisuutta. Kyseessä on valinnanvapauden myönteinen ja eteenpäin vievä sivuvaikutus.

Annetaan ymmärtää, että epämääräisten sosiaalisten oikeuksien nimissä tai jostain muusta pakottavasta syystä ei ole asianmukaista puuttua työmarkkinoiden ja markkinatalouden toimintaan. Kaikki, jotka jostain syystä ovat rakenteellisesti epätasa-arvoisessa asemassa, ovat herrojen mukaan itse syyllisiä omiin ongelmiinsa. Häviäjien täytyy katsoa peiliin.

Kaikki, jotka jostain syystä ovat rakenteellisesti epätasa-arvoisessa asemassa, ovat herrojen mukaan itse syyllisiä omiin ongelmiinsa. Häviäjien täytyy katsoa peiliin.

Ei tietenkään voi kieltää, etteikö henkilökohtaisilla valinnoilla olisi tärkeä rooli työssä ja elämässä yleensä. Toisaalta samalla kukaan ei voi edes halutessaankaan olla vastuussa niistä ongelmista, jotka johtuvat sosiokulttuurisista ennakkoluuloista, kansainvälisen kauppajärjestelmän epätasapainosta, rahoitusmarkkinoiden irrationaalisesta käyttäytymisestä, kiinteistömarkkinoiden kuplista ja niin edelleen.

Herrojen on vaikea hyväksyä tämä toteamus. Heidän mukaansa tasa-arvoisen kohtelun, sosiaalisesti tasapainoisen kehityksen ja yhteiskunnan solidaarisuuden varmistamiseksi toteutettavat toimenpiteet haittaisivat a priori vapaata markkinataloutta ja loukkaisivat yksilöiden vapautta tehdä päätöksiä.

Tilannetta pahentaa se tosiasia, että yhtäläisten oikeuksien puolesta taistellaan usein sorron ja vähemmistöjen retoriikan avulla. Yleistäen voi todeta, että valtavirtapuolueet ovat eri tavoin onnistuneet integroimaan taloudellisen liberalismin ja kulttuurisen konservatismin keskenään.

Toisin kuin klassisten liberaalien mielestä, vapaat markkinat eivät ole mikään luonnollinen ja objektiivinen, itsestään syntyvä ilmiö. Ne eivät synny spontaanisti tyhjästä jonakin päivänä. Vapaan markkinatalouden moitteettoman toiminnan varmistamiseksi on täytettävä sosiaalipoliittisesti oikeudelliset edellytykset, saatettava voimaan yhdenmukaiset määräykset ja niin edelleen. Lyhyen muistin omaavat herrat haluaisivat unohtaa tämän tosiasian.

Markkinat uhkapelinä

Nokkelimmat ovat samaa mieltä ja lisäävät, että siellä missä markkinamekanismit toimivat ”muodostuu heti hierarkia, koska jokainen peli on luonteeltaan sekä yhteistyötä että kilpailua”.  Tällä tavoin markkina-analyytikko Hardo Pajula vertaa markkinataloutta peliin, jossa ei rikota sovittuja sääntöjä.

Pelaajat kilpailevat keskenään voitosta oikeudenmukaisin ehdoin. Reilu peli antaa oikeudenmukaisen tuloksen. Kuitenkin myös eriarvoisuus on jokaisen pelin luonnollinen osa – kaikki pelaajat eivät vain voi olla voittajia. Häviäjiä on väistämättä aina paljon enemmän.

Kaikki pelaajat eivät voi olla voittajia.

Pelissä ei myöskään olisi jännitystä, jos sen lopussa ei selviäisi voittajaa. Pajula katsoo, että vapaa markkinatalous toimii samalla tavalla: jotkut tulevat rikkaiksi Facebookin perustaja Mark Zuckerbergin tavoin, kun taas monien on pakko ottaa vastaan asiakaspalvelijan paikka McDonald’sissa.

Pajulan analogia kertoo todellisuudessa paljon enemmän vapaista markkinoista. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että pelaajan menestys riippuu osallistujien tietämyksestä, taidoista, kokemuksesta, sopeutumiskyvystä ja kunnianhimosta. Samalla on kuitenkin turha kieltää, että sama – tai suurempi – painoarvo on onnella.

Peli, jonka lopputulos ei ole ennakoitavissa, on uhkapeliä. Ratkaisevaa on pikemmin onnen ja monien sattumien osuminen oikeaan aikaan.

Jos markkinatalous todella toimisi meritokraattisilla perusteilla, kuten jotkut herroista unelmoivat, vapaa markkinatalous joutuisi konkurssiin nopeasti. Uhkapeleissä, kuten myös taloudessa, kukaan ei voi olla voittaja pelkästään lahjakkuuden ja kunnianhimon vuoksi.

Jotta vapaa markkinatalous ylipäätään toimisi, pitää jatkuvasti keskustella siitä, millaiset säännöt ovat reilut ja poikkeuksetta suurentaisivat kaikkien yhteistä hyvää ja hyvinvointia. Juuri siksi on tärkeää, että kaikki osallistujat pitäisivät pelisääntöjä reiluina, yhtenäisinä ja oikeudenmukaisina – niin että jokaiselle olisi taattu yhtäläinen mahdollisuus voittaa.

On tarve poliittisesti kiistellä siitä, millaiset säännöt ovat oikeudenmukaisia ​​ja lisäävät yhteistä etua.

Näin varmistetaan, että kaikki pelaajat ottaisivat riskejä ja pelaisivat mielellään mukana. Sen sijaan, että keskimääräinen taloustieteilijä hyväksyy tämän tosiasian, hän melankolisesti lukee sunnuntaisin lehtien palstoilta saarnaa, jossa varoitetaan pahantahtoisista ja kateellisista marxisteista. Tämän vuoksi on tarve poliittisesti kiistellä siitä, millaiset säännöt ovat oikeudenmukaisia ​​ja lisäävät yhteistä etua.

Epäoikeudenmukaisuutta pyritään puhtaasti ideologisista syistä luonnollistamaan tekemällä hierarkiasta Pajulan mukaan ”ihmiselon fundamentalistinen ja fenomenologinen todellisuus”. Epätasa-arvo olisi siis luonnollinen ja väistämätön oletus.

Herrat, häviäjät ja demokratia

Puheet sorrosta ja oikeudenmukaisuudesta julkisessa keskustelussa lyövät silmille joka käänteessä.

Nykyään teatteriesityksistä ei kuulemma voi enää nauttia ilman, että niihin olisi peitetty jonkinlainen poliittinen sanoma. Lehdistössä ikään kuin virtaa kontrollin alta vapaaksi päässyt vasemmistoliberaali propaganda ja kirjallisuuden puhtaasti esteettisen nautinnon pilaavat ideologiset kallistumat. Lisäksi yliopistojen niin sanotut uusmarxistiset filosofit turmelevat nuorison ja loukkaavat akateemista totuuden ideaalia.

Koetaan, että päälle tunkeutuva vasemmistoliberaali ideologia rikkoo sen kauniin ja miellyttävän elämän, joka on sisustettu ”hyvällä kulttuurilla” ja josta voisi nauttia byrokratian koneiston ulkopuolella.

Johtavat ja poliittisesti korrektit herrat ovat huolissaan siitä, että näin alistutaan pimeyden valtaan, hajotetaan Viron menestysmalli ja taannutaan yhdeksi epäonnistuneeksi Itä-Euroopan maaksi. Pelätään, että kallisarvoinen aika valuu hukkaan; että jäädään valon nopeudella kiitävän edistysjunan kyydistä; että hävitään kilpailukyvyssä tai korkea sija jollakin listalla.

Tarina haluaa saada meidät vakuuttumaan siitä, että herrojen ja häviäjien välillä ei todellisuudessa olisi mitään konfliktia.

Tällainen tarina haluaa saada meidät vakuuttumaan siitä, että herrojen ja häviäjien välillä ei todellisuudessa olisi mitään konfliktia. Rahvas yllyttää pahantahtoisia kiusankappaleita ja provokaattoreita, joilla on epäilyttävät motiivit ja jotka haluavat hyödyntää tilannetta saadakseen valtaa.

Asioiden ”luonnollisen” järjestyksen tulisi säilyä. Paatosmaisesti ja ajoittain sentimentaalisesti puhutaan sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta ja yhdestä jakamattomasta kansasta. Herrojen mielestä he ovat löytäneet ainoan oikean kaavan, jossa taloudellinen (uus-)liberalismi ja arvokonservatismi täydentävät toisiaan.

Myös SDE:n ja käänteisten kulttuurimarxistien luokkataistelu laantuu loppujen lopuksi samanlaiseen konsensukseen. Huolimatta massiivisesta ja paikoin mauttomasta kritiikistä, EKRE tukee jatkuvasti vanhaa kertomusta ”ohuesta valtiosta”, ”byrokratian vähentämisestä” ja niin edelleen.

Alfaurokset osoittautuvat kuitenkin suden nahoissa esiintyviksi lampaiksi, jotka sisällöllisesti yrittävät myydä kansalle yhtä ja samaa ideologiaa kuin herrat. Globalisoitunut eliitti yksinkertaisesti korvataan kansallistetulla vastaavalla ja universaalit arvot partikulaarisilla.

Tämän kaavan mukaan kaikki voidaan muuttaa niin, että periaatteessa kaikki pysyisi samanlaisena ikuisesti. Siten konformismi ja hyperkritisismi sulautuisivat yhteen. Helme-kaksikon ”uusbolsevismi” osoittaa hallitsevan liberaalin konservatismin rujommat ja kovemmat kasvot.

Aivan kuten luokkakamppailun kaksinapaisuus nakertaa demokratiaa, sitä nakertaa myös se, kun poliittinen konflikti pyritään delegitimoimaan ja tukahduttamaan.

Aivan kuten luokkakamppailun kaksinapaisuus nakertaa demokratiaa, sitä nakertaa myös se, kun poliittinen konflikti pyritään delegitimoimaan ja tukahduttamaan. Niinpä meidän täytyy sietää snobimaisia herroja, jotka yrittävät taannuttaa valtionhallinnan teknokraattiseksi paperinpyörittelyksi, sekä mielettömän sinnikkäitä häviäjiä, joiden rationaalisen päätösvallan on lamauttanut kaikkivoipa vasemmistoliberalismin haamu.

Sen sijaan, että tuettaisiin yhtä pahaa toisen hyväksi, pitäisi uskaltaa luopua meritokraattisista, teknokraattisista, moraalisista ja sentimentaalisista ajatusmalleista. Tällä tavoin voisi olla mahdollista käynnistää sellainen poliittinen debatti, jonka myötä voisi demokraattiseen tapaan selvitä – kaikkien suureksi yllätykseksi – mitä yksi kansa saa ja voi olla.

Virosta suomeen kääntänyt Kenneth Partti.

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Meidän herramme ja meidän häviäjämme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viro sijaitsee Itämereltä Mustanmeren alueelle ulottuvalla puskurivaltioiden vyöhykkeellä, joka rajoittuu idässä Venäjään ja lännessä Saksaan. Venäjä ja Saksa ovat historiallisesti olleet ratkaisevassa asemassa alueen kehityksessä ja kohtalonkysymyksissä. Turvallisuuskysymykset, taloudelliset edut ja kulttuuriset vaikutukset törmäävät ja risteävät alueella.

Idässä Venäjä määrittelee itsensä ”suvereeniksi demokratiaksi”, joka asettaa riippumattomuuden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien edelle. Itsemääräämisoikeus menee demokratian edelle. Tällä tavoin yhteiskunta on alistettu autoritaariselle johtamiselle ylhäältä alaspäin.

Saksa taas edustaa vapaata demokratiaa, jonka ihanteet ovat rajoittaa ja jakaa itsemääräämisoikeutta, arvostaa kansalaisyhteiskuntaa, kunnioittaa ihmisoikeuksia, taata oikeuslaitoksen riippumattomuus politiikasta, suojella vähemmistöjä ja niin edelleen.

Samoja teräviä kontrasteja voidaan havaita talouden alalla. Vladimir Putinin Venäjää on kuvattu kleptokratiaksi, jossa oligarkia hallitsee taloutta ja valtion laitoksia henkilökohtaista rikastumista silmällä pitäen. Se korostaa talouden riippuvuutta luonnon- ja mineraalivarojen viennistä ja niiden hintojen epävakautta maailmanmarkkinoilla.

Euroopan sydämessä puolestaan avautuu toisenlainen kuva. Dynaamista ja innovatiivista Saksaa vie eteenpäin yrittäjyyden ja vapauksien edistäminen, ja maassa vältetään vapaiden markkinoiden toimintaan puuttumista. Venäjän taloudellinen kilpailukyvyttömyys on vastakkain Saksan taloudellisen supervallan kanssa.

Kansainvälisellä areenalla silmään pistää Venäjän halu luoda itsestään huomattava suurvalta toisten vastaavien joukkoon. Tätä kunnianhimoa vahvistaa kansainvälisen tilanteen huomioiva armeija. Sitä vastoin Saksassa maanpuolustuksella ei ole niin merkittävää strategista painoa siihen kohdistuneiden merkittävien leikkausten vuoksi.

Ei voi kuitenkaan väittää, että Saksa olisi merkityksetön maa. Sen sijaan on parempi suojata ja edistää omia etujaan hiljaisuudessa, kulissien takana, ja korostaa niin sanottuja yhteisiä arvoja. Siksi Saksa kieltää kaikissa mahdollisissa tilanteissa avoimesti sen, mitä se on, kun taas Venäjä näkee paljon vaivaa pyrkiessään olemaan sitä, mitä se ei ole.

Kulttuurisesta näkökulmasta Venäjä suojelee maansa konservatiivisia arvoja, kuten perinteisiä perhearvoja, jakamatonta suvereniteettia, isänmaallisuutta, kansallisuutta ja kristillistä perintöä. Näin se on vastakkain länsimaisten ​​liberaalien arvojen kanssa, joihin kuuluvat avoimuus, suvaitsevaisuus sekä yksilöiden oikeudet ja vapaudet.

Kansainvälisellä areenalla Saksa edustaa pehmeitä arvoja ja Venäjä puhdasta voimaa. Kontrasti näkyy erityisen terävänä maiden suhtautumisessa menneisyyteen. Siinä missä historianjälkeinen Saksa haluaa voittaa menneisyyden ristiriidat naapureiden kanssa ja etsii rauhanomaisesti sovintoa, ei Venäjän mielestä ”historian loppua” ole näköpiirissä missään.

Uhka rauhalle ei kuitenkaan johdu Venäjän ja Saksan voimasta, vaan molempien heikkoudesta. Rahoitus-, turvallisuus- ja niin kutsuttu maahanmuuttokriisi on kyseenalaistanut Saksan talousimperiumin yhden pääpilarin – Euroopan unionin yhteiset sisämarkkinat eli tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden.

Rakenteellisten ongelmien vuoksi euroalueen tulevaisuus on synkkä. Yhtään parempi ei ole Venäjän asema ja maine sen naapurimaissa. Tämä näkyy erityisesti Ukrainassa.

Siksi molemmat maat pyrkivät suojelemaan status quo -tilannetta kaikin keinoin. Niinpä näemme silmiemme edessä kunnianhimojen ja kykyjen välissä ammottavan kuilun eli voiman voimattomuuden ja toisella puolella arvojen arvottomuuden – kuilun sosiaalidarvinistisen reaalipolitiikan ja jalojen ihanteiden välillä. Kun ensimmäisen raakuus loppuu usein narrimaisesti, toisen narrimaisuuden takaa paistaa raakuus.

Edessämme aukeaa pyrkimys muokata ulkopolitiikkaa voimien ja arvojen jännitealueella. Jotta edellä mainitussa voi onnistua, pitää välttää yhtäältä raa’an voiman ihailijoita ja toisaalta arvojen kunnioittajia. Seuraavassa käsittelen kumpaakin suuntausta lähemmin.

Geopoliittinen fantasmagoria

Tallinnan yliopiston emeritusprofessori Rein Müllersonin vakuuttelut ja julkiset lausunnot eivät millään tavoin edusta Viron ulkopolitiikan valtavirtaa, mutta siitä huolimatta hänen näkemyksiään ei voida sivuuttaa. Hänen kirjoituksensa ovat argumentoituja, systemaattisia ja provokatiivisia. Tässä keskityn teokseen Uue maailmakorra koidik, ”Uuden maailmanjärjestyksen aamunkoite”, joka on julkaistu myös englanniksi.

Jotta kansainvälisen oikeuden tilanne 2000-luvulla valkenisi, pitää Müllersonin mukaan nähdä ideologioiden varjossa vallitsevat geopoliittiset intressit ja ristiriidat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Venäjän geopoliittisuus ”vastaa myös kahta ideologista näkemystä: universaalisuus ja yhdenmukaisuus verrattuna moninapaisuuteen ja suvereeniuteen”.

Müllerson uskoo, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”.

Vaikka kansainvälinen oikeus ja ulkopolitiikka tunnustavat vaihtoehtoisten lähestymistapojen tarpeen, Müllerson uskoo kuitenkin, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”. Kansainvälinen oikeus on geopolitiikan toissijainen ylärakenne.

Kirja tarjoaa meille yleisen lintuperspektiivin, josta katsottuna maiden diplomaattiset suhteet kansainvälisellä areenalla näyttävät olevan itsenäisten molekyylien vuorovaikutusta arvotyhjiössä. Vaikka Müllerson väittää, ettei hänellä ole omaa ”suosikkimolekyylia”, voimien vuorovaikutuksessa ovat pääosassa raavaat ja kaikkein suvereenimmat molekyylit.

Loput ovat ”liittolaisia ​​ja perässähiihtäjiä”. Vahvemmat molekyylit pyrkivät jatkuvasti lisäämään vaikutusvaltaansa joko alueiden liittämisen tai siirtämisen kautta.

Edellä kuvailtuun lähtöoletukseen perustuen halutaan sivuuttaa puolueettoman tutkijan asema, josta voi isällisesti kehottaa osapuolia neuvottelemaan, noudattamaan tervettä järkeä, ymmärtämään tilanteen realistisesti ja neutralisoimaan häiriötekijät. Professori selittää yleisölle, miten asiat ympäri maailmaa ovat, ja vaatii väistämättömyyden hyväksymistä.

Eri tavalla käyttäytyminen on järjenvastaista, vaarallista ja synnyttää väkivaltaa. Soraäänien ilmetessä saavutetaan nopeasti tilanne, johon liittyy tavalla tai toisella sodan uhka ja ydinaseilla pelottelu.

Hyvä esimerkki on vuoden 2014 Ukrainan vallankumous, jota tulkitaan kylmän sodan jatkona eli pyrkimyksenä irrottaa Ukraina Venäjän kyljestä ja integroida se länteen. Tällä tavalla kuulemma siirretään vihamielisiä Naton tukikohtia itään, lähemmäksi Venäjän rajaa.

Ukraina kuvataan sekoituksena esimodernia ja modernia maata, joka haluaa yhtäkkiä hypätä postmoderniin. Teoksessa ironisesti lisätään, että Eurooppa-myönteisten ukrainalaisten arvot kuten ”muukalaisviha, suvaitsemattomuus ja valmius käyttää väkivaltaa” eivät ole lainkaan harmoniassa nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen kuten vapauden, moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden kanssa.

Kun otetaan huomioon Ukrainan maantieteellinen sijainti, Venäjällä olisi näin ollen turvallisuussyistä oikeus puuttua tilanteeseen etujensa suojelemiseksi. Voi yleistää, että se mikä häiritsee oikeusoppinutta, ei paradoksaalisesti ole kansainvälisen oikeuden normatiivisuus vaan pikemminkin vahvemman oikeus.

Erityisen kiihkeästi teoksessa tuetaan Venäjän ”luonnollista” oikeutta vaikutuspiireihinsä. Kansainvälisen yhteisön tulisi tunnustaa tämä luonnollinen oikeus kuin taloudellisena, kulttuurisena, historiallisena ja maantieteellisenä väistämättömyytenä.

Sitä ei Müllersonin harmiksi ole tähän mennessä tapahtunut. Tällaisen ​irrationaalisen ja ylimielisen politiikan juuret ulottuvat kylmän sodan loppuun, jolloin päästettiin käsistä suuri mahdollisuus perustaa uusi maailmanjärjestys, luultavasti 1800-luvun suurvaltojen konsertin kaltainen järjestelmä.

Näin ei käynyt, koska Nato ei hajonnut Varsovan sopimuksen tapaan. Tapahtuikin päinvastoin ja Nato laajeni Itä-Euroopan maihin.

Kirjassa pistää silmään Müllersonin mestarillinen taito tulkita kaikkea geopoliittisissa sävyissä. Näin ei jää mitään sijaa yleisille oikeuksille, vapauksille tai edes demokratialle.

A priori sulkee pois mahdollisuuden, että demokratia voi olla muutakin kuin pelkkä manipuloiva väline poliittisten ja taloudellisten etujen palveluksessa. Vaikka suvereeniudesta puhutaan moninapaisen maailman perustavanlaatuisena periaatteena, otetaan tämä itsemääräämisoikeus ukrainalaisilta pois.

Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tämän perusteeksi esitetään vainoharhaisia väitteitä kansan huijaamisesta aina russofobiaan asti. Sopivassa kohdassa päästään ympyrän kautta takaisin Yhdysvaltoihin, joka kuulemma johtaa orkesteria kulissien takana. Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tällaisessa mustavalkoisessa maailmassa arvot eivät ole itsenäisiä. Voima määrittää viimeisenä keinona kaikkien arvojen todellisen arvon ja arvottomuuden.

Millään keinolla ei pääse irti siitä, että näin nähdään itsepäisesti vain sitä, mitä halutaan nähdä, ja etsitään jokaisen kiven alta vain sitä, mitä halutaan löytää. Geopolitiikka ei kuvaa maailmaa sellaisenaan, vaan pikemmin sitä miten sen pitäisi olla.

Tämän vuoksi Müllerson tasapainoilee jatkuvasti nerouden ja raa’an narriuden rajamailla. Ymmärtämättä arvojen roolia kansainvälisissä suhteissa Müllerson ei kykene itsekriittisesti käsittelemään omia arvopohjaisia uskomiaan ja ennakkoluulojaan. Lukijan pitää tyytyä mitäänsanomattomaan lausuntoon, että hän on kosmopoliitti ja valkoinen heteromies.

Müllerson väittäisi vastaan, että Yhdysvaltojen valtaa eivät ohjaa arvot, vaan toinen voima, tarkemmin sanoen vallan tasapaino. Erityisiä toiveita asetetaan moninapaisen maailmanjärjestyksen synnylle, jonka yhdeksi indikaattoriksi lasketaan Venäjän paluu maailmanpolitiikkaan.

Valitettavasti kirja ei pysty tyydyttävällä tavalla perustelemaan tätä oletusta vasta-argumenteilla. Ehkä on oikeutettua puhua moninapaisuudesta taloudessa, mutta toinen asia on siirtää se automaattisesti muille aloille, erityisesti turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.

Ja jotain aivan muuta on puhua Venäjästä yhtenä mahdollisena valtakeskuksena. Sen sijaan tämä voidaan nähdä itsensä ylentämisenä, pikkuveljen haluna olla vertainen isoveljen kanssa – tai ainakin antaa asioiden näyttää julkisuudessa näin.

Tosiasiassa voimme nähdä Venäjän ulkopolitiikassa kunnianhimojen ja todellisten kykyjen välisen kuilun. Raivokkaat yritykset tämän kuilun ylittämiseksi näyttävät oireellisesti naurettavilta.

Luettuani Müllersonin teoksen en päässyt mitenkään irti siitä vaikutelmasta, että tällainen objektiivisuuden verhoon puettu käsittely johtaa takaisin ideologiaan, todellisuutta vääristävään voimaideologiaan.

Ongelmana ei ole se, että kirjailija tulisieluisesti suosii maailman moninapaisuutta eli Venäjän näkemystä maailmasta, ja siksi kritisoi Yhdysvaltain hallitsemaa maailmanpolitiikkaa. Pikemmin kyse on siitä, että geopolitiikalla – riippumatta sen konkreettisesta tulkinnasta – on taipumus muuttua asiaksi itsessään, ideologiseksi fantasmagoriaksi. Tämän tapahtumista Müllersonin kirja kuvaa ehkä parhaiten.

Arvojen fantasmagoria

Viron ulko- ja turvallisuuspolitiikan periaate viittaa johdonmukaisesti arvoihin. Nämä arvot ovat Euroopan unionin ja Naton institutionaalisten puitteiden tarjoamia vapaita arvoja.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen länsimainen arvokonsensus on murentunut joka puolelta. Euroopassa euroskeptikot ja äärioikeistolaiset nostavat päätään. Monet haluavat soittaa kuolinkelloja Yhdysvaltojen johtamalle liberaalille maailmanjärjestykselle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti nämä perusteet löytyvät tällaisissa selvityksissä.

Vallitsevan poliittisen luokan rationaalisuutta ja asiantuntemusta pidetään ilmiselvänä. Vastustajien taas ajatellaan edustavan ihmisluonnon pimeää puolta – kaikkialla päätään nostavat irrationaaliset ja alhaiset vaistot.

Heidät kuvataan ääripään nationalisteiksi ja luusereiksi. Perustavana virheenä esitetään, että äänestäjille ei ole riittävän hyvin kuvattu ainoita oikeita ja hyviä asetelmia, joiden avulla siirretään universaalia rationaalisuutta kansalle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle.

Ja loppujen lopuksi, kuten virolainen diplomaatti ja poliitikko Jüri Luik kirjoittaa, ”vaaleissa voittavat poliitikot, joiden ideat eivät ole rationaalisia”. Populismi voittaa järjen.

Tämä ajattelutapa antaa hyvän kuvan Viron hallitsevan eliitin omakuvasta. Samalla on syytä kysyä, eivätkö arvojen tulisieluiset puolustajat ole juuri niitä, jotka paradoksaalisesti antavat vauhtia Euroopan unionin hajoamiselle.

Vastaus kysymykseen kannattaa aloittaa entisestä pääministeristä Siim Kallaksesta, joka täydellisesti edustaa vallitsevaa rationaalisuutta. Hänen vuoden 2008 talouskriisistä motivaationsa saanut artikkeli ”Turumajandus – tulevik või minevik?” (”Markkinatalous – tulevaisuus vai menneisyys?) on varsin kuvaava.

Artikkelin pääviesti on yksinkertainen: kriisin ratkaisemiseksi on tuettava markkinataloutta. Tärkeintä on kuitenkin ”markkinatalous, jonka pitää viedä talouden kriisin jälkeiselle uudelle tasolle”.

Markkinoiden pitää ikään kuin spontaanisti tulla toimeen sisäisten ristiriitojensa kanssa, potea sisäiset tautinsa raskaamman tai kevyemmän kautta, parantua ja vahvistua siten entistä vahvemmaksi. Tämän lisäksi edellytetään, että liiketoiminnalle avattaisiin tähän asti valtion hoitamia aloja, kuten koulutus ja terveydenhoito.

Yritysten välinen kilpailu olisi se, joka tuottaisi parhaan hintalaatusuhteen ja toisi esille parhaan palveluntarjoajan. Elinvoimainen talous on kilpailukykyinen talous.

Ei ole syytä keskustella Kallaksen näkemysten eduista ja haitoista. Viron talouspolitiikan valintoja on tarkasteltava Euroopan tasolla.

Kallaksen ajattelun oikeellisuutta näyttäisi vahvistavan Saksa, jossa noudatetaan tällaista logiikkaa. 2000-luvun alussa liittokansleri Gerhard Schröder uudisti työmarkkinat työttömyyden vähentämiseksi. Tätä varten työntekijöiden sosiaaliturvaa vähennettiin ja se pakotti työttömät palaamaan töihin mahdollisimman pian.

Hartz IV -reformin myötä onnistuttiin vähentämään inflaatiota ja muuttamaan työnantajien ja työntekijöiden välinen suhde. Saksan talouden kilpailukyky kasvoi merkittävästi muuhun Eurooppaan ja maailmaan verrattuna.

Tulosta vahvistaa edelleen yhteisvaluutta euro. Saksa vie ulkomaille yli 40 prosenttia koko tuotannostaan. Ulkomaankaupan ylijäämä on kasvanut nopeassa tahdissa ja ulottuu lähivuosina noin 300 miljardiin euroon vuodessa.

Sosiaalipoliittinen todellisuus ei ole niin kaunis kuin tilastot osoittavat. Talouspolitiikan kääntöpuolena on kasvava eriarvoisuus, pienenevä keskiluokka, pysähtynyt ansiotaso, investointien väheneminen ja niin edelleen.

Tällaisella ajattelulla on erityisen kielteisiä seurauksia koko Euroopalle. Etelä-Euroopassa tämä tarkoittaa muun muassa työttömien määrän kasvua, ulkomaankaupan alijäämää, velkataakka ja niin edelleen. Saksa on onnistuneesti viljellyt beggar-thy-neighbor-politiikkaa.

Pystymättä ymmärtämään menestyksensä taloudellisia ja sosiaalisia lähtökohtia saksalaiset poliitikot korostavat kuin yhdestä suusta taloudellisen mallinsa olevan etulyöntiasemassa. Mallista ollaan ylpeitä, ja pyritään menemään täyttä höyryä eteenpäin – ainakin niin kauan kuin ei kohdata lopullista estettä.

Ei myönnetä, että menestystä ei ole saavutettu tuottavilla investoinneilla tai verrattomalla neroudella, vaan sillä, että Saksan työvoimakustannukset pidetään keinotekoisesti alhaalla. On ironista, että muita maita kehotetaan seuraamaan tätä menestyksekästä mallia tai siihen painostetaan välttämättömänä toimena, kuten Etelä-Euroopassa.

Pitkällä aikavälillä tällainen käyttäytyminen vertautuu itsemurhaan, jossa kilpaa yritetään päihittää toiset – tai pakotetaan yrittämään päihittämään toiset – ja olemaan entistä kilpailukykyisempi. Ennemmin tai myöhemmin tällaiset kilpailukyvyn parantamisen yritykset päättyvät kilpailukyvyttömyyteen.

Absoluuttinen kilpailukyky heikentää itsensä absoluuttisessa kilpailukyvyttömyydessä. Ylistetty rationaalisuus paljastaa oman irrationaalisuutensa.

Exportmeister, vientimestari, seisoo nyt tavalla tai toisella vastakkain päätään nostavan vasemmistolaisen ja oikeistolaisen populismin kanssa. Tällainen poliittinen reaktio saa erilaisia muotoja Euroopassa Kreikan Syrizasta Unkarin Fidesziin.

Poliittinen nationalismi törmää taloudelliseen nationalismiin ja illiberaali demokratia epädemokraattiseen liberalismiin. Jos jälkimmäinen esittäytyy progressiivinena, modernina, rauhaa rakastavana ja avoimena, niin ensimmäinen nähdään taantumuksellisena, sovinistisena, autoritaarisena ja muukalaisvihamielisenä menneisyyden varjona.

Kenties jotain narrimaista on heissä, jotka pitävät itseään kaikkien positiivisten arvojen ainoina oikeina ruumiillistumina ja tekopyhästi sulkevat silmänsä omalta sosiaalidarvinistiselta politiikaltaan. Tapahtumat Kreikassa ja muualla osoittavat, miten tämä narrimaisuus ilmenee viimeisenä mahdollisuutena raakalaisuuden muodossa.

Ei ole ihme, että tällaisessa kansainvälisessä ilmapiirissä myös Virossa nousee pinnalle Kallaksen kaltaisia ”talousneroja”, jotka puhuvat innoissaan joka käänteessä kilpailukyvystä. Pidemmän päälle siitä on tullut maaginen taikasauva ja terveen järjen pakkomielle.

Tilanteen vaatiessa heitetään väitteitä kuten ”yrittämisen vapaus on meille tärkeää, koska kilpailu on liikkeellepaneva voima”. Kuitenkaan ei uskalleta esittää perustavanlaatuisia kysymyksiä: Onko kilpailu siunaus vai onko sen absolutisointi tie kadotukseen? Millä alueella ylipäätään on sopivaa tukea kilpailua? Millaisilla välineillä kilpailukyvyn parantaminen on oikeutettua?

Solidaarisuus arvojen ja etujen ilmentäjänä

Jotta Viro pysyisi riippumattomana elossa puskurivyöhykkeellä kahden suuren valtion välissä, sen täytyy välttää samaistumista sekä Venäjään että Saksaan. Siksi edellä käsitellyt geostrategiat jäävät yksipuolisiksi: ensimmäinen liittyy selvästi Venäjään ja voimaan, toinen Saksaan ja arvoihin.

Müllerson käsittelee geopolitiikkaa absoluuttisesti, kun taas toinen lähestymistapa taannuttaa valtasuhteet maiden sisällä ja välillä niin sanottujen oikeiden arvojen kysymykseksi. Yhtäällä vallitsee arvotyhjiö, toisaalla taas ilma on niin sakeana arvoista, että selkeä talouspoliittinen ajattelu on mahdotonta.

Äärimmilleen vietyinä molemmat edustavat illuusioita, joissa raaka voima paljastaa meille sen naurettavuuden ja omahyväinen narrius raakuuden.

Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista.

Kenties Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista. Solidaarisuuden hahmottamiseksi pitää kuitenkin välttää kahta väärää kuvitelmaa.

Ensimmäinen perustuu oman edun tavoitteluun, haittojen ja hyötyjen laskentaan, mikä tekee solidaarisuudesta mahdottoman valtavälineen vahvemman käsissä. Toinen näkee solidaarisuuden arvona, joka pidetään puhtaana kaikesta ulkopuolisesta ja likaisesta.

Edellä mainitut tilanteet voidaan ehkä välttää, kun tunnustetaan, että solidaarisuus on ensisijaisesti poliittinen kategoria, joka sijaitsee perustavasti geopoliittis-taloudellisten realiteettien ja arvojen jännitealueella.

Tässä valossa on opettavaista tarkastella muuttoliikettä. Saksa on toistuvasti pyytänyt, että eurooppalaiset kumppanit jakaisivat taakkaa ja ottaisivat myös vastaan pakolaisia. Samalla kaikille muistutetaan painokkaasti EU:n perusarvosta – solidaarisuudesta.

Tällainen pyytely ei ole saanut lämmintä vastaanottoa. Liittokansleri Angela Merkeliä turhauttavat erityisesti haluttomat Itä-Euroopan maat Puolan ja Unkarin johdolla.

Jos oletetaan, että solidaarisuus ei perustu pelkkiin tunteisiin, on uskallettava kysyä: onko Saksan turvallisuus- ja talouspolitiikka ollut solidaarinen turvallisuuskriisin osalta idässä ja talouskriisin osalta etelässä? Vastaus on ei.

Tästä ei suoraan seuraa, että EU:n kumppaneiden olisi osoitettava valesolidaarisuutta tai kieltäydyttävä siitä täysin Unkarin ja Puolan tapaan. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä loistava mahdollisuus yleiseurooppalaiselle keskustelulle, jossa osapuolet muistuttaisivat Saksaa siitä, että solidaarisuus ei ole emotionaalinen itseisarvo eikä ole sopivaa muistuttaa siitä naapureita itselle sopivana ajankohtana.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie. Tämän vastavuoroinen tunnustaminen avaisi politiikassa tien neuvotteluihin ja kompromisseihin.

Kaikki tämä voi syntyä tietenkin vain sillä edellytyksellä, että pystyttäisiin asettumaan jonkun toisen asemaan. Siksi pitää luopua absurdista sammakkoperspektiivistä, jossa vaaditaan ”olemaan Euroopan unionin ja maailman ’uusreaktionisteja’ ja ’vastavallankumouksellisia’”.

Jos suhtaudumme täysin vakavasti väitteeseen, että Viron tärkein turvallisuusvakuus on vahva ja yhtenäinen Euroopan unioni ja sen edustamat liberaalit ja demokraattiset arvot, Euroopan ongelmia ei voi katsoa läpi sormien. On otettava huomioon taloudelliset, eettiset ja geostrategiset argumentit, jotka puhuvat solidaarisuuden puolesta.

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Tekstin on kääntänyt virosta suomeen Kenneth Partti.

Julkaisu Raakalaisten ja narrien mielivallassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Enemmän hyväntekeväisyyttä!” Tämä lause kuvastaa nykyisessä Virossa vallitsevia mielialoja. Hyväntekeväisyysjuoksut, -konsertit, -kiertueet, -kampanjat sekä hyväntekeväisyyteen keskittyvät televisio-ohjelmat ovat tulleet osaksi arkea.

Vaikutamme elävän yhteiskunnassa, jossa hyväntekeväisyys muodostaa sosiaalisen siteen. Meitä kutsutaan löytämään sisäinen hyväntekijämme sekä antamaan vaatimaton mutta tarpeellinen panos jonkun tai jonkin hyväksi.

Esikuvina pidetään Siim Kallaksen ja Taavi Rõivaksen hyväntekeväisyysrahastoja. Kaikki tämä kuulostaa tietysti loistavalta. Hyväntekeväisyyshän on, ja sen pitää aina olla, tervetullutta. Hyväntekeväisyyden hyvyyttä korostaa jo sana itsessään.

Entinen pääministeri Kallas on propagoinut innokkaasti jo vuosia hyväntekeväisyyden puolesta rohkaisemalla menestyksekkäästi toimeen tulevia luovuttamaan kymmenen prosenttia työtuloistaan hyväntekeväisyyteen. Kyseessä ei kuitenkaan ole viaton vapaa-ajan harrastustoiminta, vaan pikemmin oikeistolaiseen maailmankatsomukseen pohjautuva lähestymistapa.

Tätä vahvistaa nopea silmäys Viron reformipuolueen kanssa yhteyksissä olevan Liberalismi Akadeemia -järjestön internetsivuille, joilta on luettavissa: ”hyväntekeväisyys on pääsääntöisesti tehokkaampaa kuin hallituksen toiminta, koska se on suuntautunut tuloksellisesti ja tavoittelee ihmisen omaksumaan kyvyn selviytyä itse”.

Samaa mieltä ovat Kallaksen puoluetoverit, muiden muassa Laine Randjärv, joka kirjoittaa: ”Pidän tärkeänä hyväntekeväisyyttä ja lahjoituksia, ja toimin niiden parissa ilman mitään pakkoa. Ja olen iloinen siitä, että myös lapseni arvostavat hyväntekeväisyyttä ja sitä ajatustapaa, että avun tarvitsijoita pitää auttaa”.

Hyväntekeväisyyden rooli nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.

Olen varma, että monilla on todellakin vilpitön halu tukea autettavia tai käyttää arvokasta aikaansa kanssaihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Hyväntekeväisyyden rooli sen sijaan nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.

Hyväntekeväisyys näyttäisi ottaneen keskeisen aseman, kun määritetään, millainen Viron yhteiskunta on tai sen pitäisi olla. Siksi se on ensisijaisesti poliittinen kysymys. Tästä syystä hyväntekeväisyys ei välttämättä aina ole hyvää, itsestään selvää ja luonnollista.

Byrokratiaton hyväntekeväisyys

Miksi juuri hyväntekeväisyys kiehtoo niin paljon poliitikkoja? Todennäköisesti siksi, että hyväntekeväisyys syntyy spontaanisti ja hyvästä tahdosta. Se on ikään kuin osa ihmisluontoa.

Jokainen lahjoitus tulee lahjoittajan puhtaasta sydämestä, tahdosta tehdä hyvää ja olla hyödyllinen. Hyväntekeväisyys ei ahdista, ei korostu liiaksi eikä tee vääryyttä. Yksilöiden oikeuksia ja vapauksia ei poljeta.

Toisaalta hyväntekeväisyys heikentää vapautta päättää itsestään: ”Jos teemme jotain vapaaehtoisesti, me olemme tämän toiminnan omistajia. Mutta jos meidän on pakko tehdä jotain, niin joku toinen on sen toiminnan idean takana ja sen omistaja.”

Kallas julkisesti suojelee välittömän yhteiskunnan ideaalia, jonka mukaan pakottaminen on huonoa ja haitallista yksilön taloudelliselle itsenäisyydelle. Valtion pitkän kouran sekaantuminen tuppaa asettamaan universaaleja ja yhdenmukaisia standardeja (kuten maksuja) ja vääristää sosiaalisia suhteita.

Yhteiskunnan pitää muodostua itsestään, spontaanisti, ikään kuin ei mistään. Valitettavasti tällaisella vaihtoideologialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Entisenä Brysselin huippubyrokraattina Kallaksen on tunnettava ja ymmärrettävä, että markkinatalousyhteiskunnan toiminta edellyttää juridisia kehyksiä ja voimakasta byrokratiaa, eli siis valtiota.

Markkinayhteiskunnan lupaukset

Tyhjät lupaukset spontaanista markkinayhteiskunnasta on esimerkki tekopyhyydestä, jonka ottavat vakavasti kenties vain hyväuskoisimmat klassiset liberaalit. Ajatus, jonka mukaan yhteiskunta toimii täysin spontaanisti ja jossa ei vaikuttaisi olevan valtaa lainkaan, auttaa salakavalasti piilottamaan sekä hyvien että huonojen valintojen poliittisuutta.

On ilmiselvää, että yhteiskunta ei voi koskaan olla täysin läpinäkyvä ja ilman valtasuhteita, kuten meille yritetään jatkuvasti vakuuttaa. Kallas on esimerkiksi kiitollisuudenvelassaan päättänyt tukea teatteria.

Uskaltakaamme silti esittää joitakin kiusallisia kysymyksiä: Miksi juuri teatteria on tuettava? Miksi ei kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta tai vaikkapa tiedettä? Millaista teatteria tai näyttelijää on tarkalleen ottaen tuettava? Kuinka paljon pitää tukea? Millainen on oikeudenmukainen tuki? Miten varmistetaan teatterin tuen jatkuvuus?

Teknokraattina Kallas vastaa näihin kysymyksiin kenties riittävän hyvin, mutta hänen valintansa ovat minulle ja ehkä myös muille mielivaltaisia. On myös epäselvää, miksi Kallas käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa kaikenlaisiin rahastoihin. Olisi helpompi maksaa joka kuukausi korkeampaa tuloveroa. Se takaisi, että paitsi teatterilla myös muilla aloilla olisi vakaa rahoitus, joka ei ole riippuvainen lahjoittajien valinnoista.

Ihannetapauksessa valtion tuet halutaan kenties korvata kokonaan hyväntekeväisyydellä, jotta sen avulla ratkaistaisiin kaikki sosiaaliset epäkohdat ja ongelmat. Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.

Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.

Tämä halu voidaan toteuttaa vain sillä oletuksella, että markkinatalouden talous toimii aina automaattisesti ja se säätelee itseään. Valitettavasti historia on todistanut päinvastaista.

Hyväntekeväisyys ei pysty tulemaan toimeen markkinayhteiskunnan paheellisten lieveilmiöiden ja patologioiden kanssa. Talouskriiseissä valtion rooli on välttämätön. Markkinat eivät aina ole rationaalisia. Hyväntekijöiden yhteiskunta on kaunis utopia, aivan kuten Marxin luokaton yhteiskuntakin.

Hyväntekeväisyyden sanotaan olevan merkki vahvasta yhteiskunnasta. Tähän väitteeseen voidaan tietyin ehdoin myöntyä. Mutta kun tutustutaan reformipuolueen ohjelmaan, nähdään, että yhteiskunnan valtaa pyritään pikemmin rajoittamaan ja että yhteiskunta yritetään alistaa täysin markkinalogiikalle ja äärimmäiselle individualismille.

Hyväntekeväisyys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena

Onkin kyseenalaista, voiko sellaista yhteiskuntaa kutsua vahvaksi, jossa sairaaloille välttämätöntä laitteistoa hankitaan keräysten avulla, kalliiden lääkkeiden tarvitsijan pitää kääntyä hyväntekeväisyysjärjestöjen puoleen, lapsia tuetaan hyväntekeväisyysjuoksuin ja veteraanien auttamiseksi myydään sinivuokkoja.

Kaiken tämän vuoksi hyväntekeväisyys näyttää olevan kaikkien elämänalojen selkeä markkinalogiikalle alistamisen korea julkisivu (myös silloin, kun markkinat eivät toimi). Kaikki puolueet, etunenässä reformipuolueen kanssa, ovat ajaneet politiikkaa, joka yritystoiminnan kehittämisen nimissä on määrätietoisesti vähentänyt sosiaalietuuksia, aiheuttanut darwinilaisen kilpailun kaikilla mahdollisilla elämänalueilla sekä saanut aikaan vähään tyytymisen.

Lisäksi korostetaan, että vain markkinoilla on oikeus päättää siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Tällä tavoin sosiaalinen oikeudenmukaisuus alistetaan vähin äänin taloussääntöjen alle täysin.

Tätä taustaa vasten hyväntekeväisyys näyttäytyy sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena, joka täyttää Kallaksen kaltaisten ihmisten narsistiset tarpeet. Poliitikot, jotka ovat päivällä alentaneet veroja, puuttuneet työntekijöiden oikeuksiin ja korostaneet puutteen tilaa, menevät illalla kotiin ja lahjoittavat 10, 20 tai jopa 100 euroa jollekin apua tarvitsevalle.

Omatunto on siis puhdas ja voi nukkua yönsä rauhassa! Sunnuntaihyväntekeväisyys antaa poliittisille päätöksille inhimillisen oikeutuksen. Ja mahdollisuuden osoittaa, että yrittäjät ja poliitikot ovat edelleen huolissaan ihmisten hyvinvoinnista.

Kallas väittäisi vastaan, että poikkeuksellisesti kaikki ongelmat alkaen kasvavasta epätasa-arvosta on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä rajoissa. Kenelläkään ei ole mielivaltaisesti oikeutta puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei edes silloin, kun markkinatalous ei toimi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaa.

Markkinoiden sanotaan itse parhaiten säätelevän itseään. Näin meidän on annettu ymmärtää, että hyväntekeväisyys olisi ainoa tapa, millä jotain voi muuttaa tai mitä ylipäänsä saa tehdä. Vaikka hyväntekeväisyys kykenee lieventämään monia ongelmia, se ei ole kuitenkaan pitkän aikavälin ratkaisu järjestelmän ongelmiin.

Mikä ratkaisisi ongelmat?

Kreikan valtion kohtalo on havainnollinen esimerkki siitä, mihin johtaa ajattelutapa, että kaikkea on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä sisällä ja ettei kenelläkään ole oikeutta mielivaltaisesti puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei vaikka markkinatalous ei toimisi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaisi. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen oli melko kätevää syyttää kreikkalaisia ​​laiskuudesta ja vastuuttomasta veropolitiikasta.

Kreikkalaiset, kuten kaikki muutkin ihmiset, ovat oman onnensa seppiä ja itse vastuussa ongelmistaan. Tällaiset syytökset eivät varmasti olleet aivan perusteettomia, mutta samalla jää kiinnittymättä huomio siihen, että velkakriisin yksi tärkeimmistä syistä on kansainvälisen kaupan epätasapaino. Siitä on parempi vaieta ja ummistaa silmät sekä työntää kaikki syy ”laiskojen” ja ”vastuuttomien” kreikkalaisten hartioille.

Tämän jälkeen on hieno tilaisuus näyttäytyä hyväntekijöinä, jotka epäitsekkäästi rientävät kreikkalaisten avuksi. On sääli, että tällaisen auttamisen nimissä tehdään isoja lahjoituksia Länsi-Euroopan suurpankeille, ja Kreikan talous sekä toivo maksaa velkansa takaisin hävitetään vähään tyytymisen sanelulla.

Poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen.

Miten perverssiä hyväntekeväisyyttä! Miten perverssiä opettamista! Olen varma, että Kallas ja hänen kaltaisensa kouluttavat ja auttavat meitä kaikkia aivan kuten kreikkalaisiakin. Tällaisten hyväntekijöiden ja kaikkitietävien opettajien kynsiin ei ole suositeltavaa kenenkään joutua.

En halua väittää, että hyväntekeväisyys on väistämättä pahasta ja että siitä pitäisi luopua. Päinvastoin: olen varma, että on olemassa monia ystävällisiä avustajia, jotka tekevät elämän Virossa paremmaksi.

Pikemmin olen yrittänyt osoittaa, että poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen. Paremman tulevaisuuden vuoksi meidän olisi uskallettava kysyä itseltämme: tarvitsemmeko vielä Kallaksen kaltaisia hyväntekijöitä? Mitä pitäisi tehdä, jotta todella parannettaisiin avun tarpeessa olevien lukuisten ihmisten tilannetta?

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Virosta suomeen kääntänyt Kenneth Partti.

Julkaisu Hyväntekeväisyysyhteiskunta virolaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.