Tuuppaukset, englanniksi nudge tai nudging, ovat pieniä ja hienovaraisia keinoja, joilla voidaan ohjata ihmisten käyttäytymistä ilman pakottamista, heidän valinnanvapautensa rajoittamista tai taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä.

Laveimpien määritelmien mukaan tuuppauksia ovat lähes kaikki joukkoihin vaikuttamisen muodot, joissa on taustalla hyvä päämäärä. Kannustaminen ja varoittaminen; päätöksen kehystäminen olennaisella tiedolla ja esimerkiksi helposti unohtuvien terveysvaikutusten korostaminen; tietyn vaihtoehdon, kuten paperin molemmille puolille tulostamisen, asettaminen oletusarvoiseksi; tai toivotun toiminnan helpottaminen esimerkiksi laittamalla selkeät tarrat kierrätysastioihin, ovat kaikki tuuppausmenetelmiä sanan laajassa merkityksessä.

Tuuppaukset eivät siis muodosta yksiselitteistä luokkaa, jonka voisi helposti määritellä. Kuten edellinen lista antaa ymmärtää, kaikki tuuppaukset eivät myöskään perustu samanlaisiin psykologisten mekanismeihin. Osa tuuppauksista lisää tuupattavan tietoisuutta valinnasta, osa pyrkii ohjaamaan tätä kognitiivisten vinoumien avulla toivottuun suuntaan. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia tuuppauksia on toisinaan pidetty manipulaationa, joka ei sovi yhteen demokraattisen päätöksenteon kanssa.

Tuuppauksen käsite on peräisin yhdysvaltalaisilta tutkijoilta Richard Thalerilta ja Cass Sunsteiniltä. Thaler ja Sunstein esittelivät tuuppaukset vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan, jossa he argumentoivat, että tuuppauksilla voidaan parantaa päätöksentekoa ja hyvinvointia niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tasolla.

Thaler on Nobel-palkittu käyttäytymistaloustieteilijä. Sunstein puolestaan on Yhdysvaltain viitatuin oikeustieteilijä. Hän myös johti Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon käyttäytymistieteellistä yksikköä, jonka tehtävä oli muun muassa soveltaa tuuppaustutkimusta poliittisten päätösten viemiseen käytäntöön.

Tuuppaukset ovat poliittisesti houkuttelevia, sillä niille on helpompi saada äänestäjien tuki kuin verotukselle tai pakottavalle lainsäädännölle. Tämä osaltaan selittää sen, miksi hallitukset ympäri maailmaa ovat perustaneet tuuppauksia toteuttavia yksiköitä julkishallinnon tueksi.

Koska tuuppaustutkimus on herättänyt laajaa kiinnostusta ja sillä on suoria vaikutuksia myös yhteiskunnallisiin järjestelyihin, on syytä tarkastella, mitä tuuppauksista voidaan tähänastisen tutkimuksen perustella sanoa.

Ilmastotuuppaus (Climate Nudge) on Turun yliopistosta johdettu monitieteinen tutkimushanke, jossa kehitetään tuuppauksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samalla hankkeessa arvioidaan tuuppausten tehokkuutta, hyväksyttävyyttä sekä niiden eettisiä, taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia, jotta käyttäytymiseen perustuvat ohjauskeinot voisivat täydentää perinteistä ilmastopolitiikkaa.

Käyn tässä kirjoituksessa läpi tutkimuksessa esiinnousseita väitteitä Ilmastotuuppaus-hankkeen aikana karttuneen ymmärryksen valossa.

Mitä tuuppaukset ovat?

Käyttäytymistaloustieteessä ja politiikassa puhutaan valinta-arkkitehtuurista (engl. choice architecture). Ilmauksella tarkoitetaan sitä, miten tietty valintatilanne on rakennettu ja esitetty ihmisille. Esimerkiksi vaihtoehtojen esitysjärjestyksen on todettu vaikuttavan ihmisten valintoihin systemaattisesti, ennustettavilla tavoilla.

Suppeassa, alkuperäisessä, merkityksessä tuuppauksia ovat vain suorat valinta-arkkitehtuuriin liittyvät vaikuttamisen muodot. Klassikoksi muodostunut esimerkki koskee ruokalan linjaston esillepanoa: terveyttä edistäviä valintoja voidaan lisätä sijoittamalla terveelliset ruoat etualalle ja helpommin tavoitettaviksi.

Tuuppauksiin liittyvä ajatus siitä, että ihmisten valintoihin on mahdollista vaikuttaa eri tavoin, ei tietystikään ole uusi. Thalerin ja Sunsteinin suuri oivallus on pikemminkin se, että inhimillisen päätöksenteon valuviat synnyttävät sekä ongelmia että mahdollisuuksia yleispoliittisten tavoitteiden toteuttamiselle.

Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Ihmisten kiire, välinpitämättömyys, kärsimättömyys ja ennakkoluulot aiheuttavat ongelmia myös julkishallinnolle ja vaikeuttavat poliittisten tavoitteiden saavuttamista. Huomion kiinnittäminen valinta-arkkitehtuurin muokkaukseen voi kuitenkin tarjota uusia työvälineitä julkishallinnolle.

Erityisen houkuttelevan julkisen vallan välineen tuuppauksista tekee se, että ne on joissakin tutkimuksissa todettu hyvin kustannustehokkaiksi. Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Tuuppaukset toimivat?

Tuuppauskeskustelu pyörii usein vaikuttavilta näyttävien tapausten varassa. Jo ennen tuuppausten nousua keskusteluun havaittiin, että esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden juopotteluun oli mahdollista vaikuttaa hillitsevästi mainoksilla, jotka valistivat opiskelijoita siitä, että valtaosa opiskelijoista suhtautui negatiivisesti kovaan humaltumiseen.

Kuuluisassa Opower-tuuppauksessa havaittiin, että antamalla ihmisille vertailevaa tietoa heidän naapureittensa energiankulutuksesta yhdistettynä kannustaviin tai moittiviin viesteihin, näiden energiankulutusta oli mahdollista hillitä pelkällä viestinnällä.

Eräs pitkäkestoisimmista ja onnistuneimmista tuuppauskampanjoista on Teksasin roskaamisen vastainen kampanja Don’t Mess with Texas. Jo neljänkymmenen vuoden ajan julkisuuden henkilöitä esittävät mainokset ovat kertoneet nuorisolle, ettei roskaaminen sovi yhteen teksasilaisen hengen ja identiteetin kanssa.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja. Tuuppauksilla on havaittu huomattavia vaikutuksia myös ylipainon hillintään tähtäävissä interventioissa.

Koontitutkimusten perusteella tulokset eivät kuitenkaan vaikuta näin suoraviivaisilta. Tähän mennessä laajimmassa tuuppauksia koskevassa meta-analyysissä havaittiin vain kohtalaisia vaikutuksia, mutta myös merkittävää vaihtelua vaikuttavuudessa erilaisten tuuppaustyyppien välillä. Toisaalta jopa näiden koontitutkimusten tulokset on viime aikoina kyseenalaistettu.

Tuuppaukset eivät toimikaan?

Empiirisiä tieteitä riepotteleva toistettavuuskriisi kohdistuu erityisesti käyttäytymistieteellisiin tutkimustuloksiin. Lupaavilta vaikuttavat tulokset eivät useinkaan toistu seuraavissa tutkimuksissa, minkä vuoksi yksittäisten tutkimusten tuloksiin on syytä suhtautua varauksella.

Erityistä huomiota on saanut tuuppaustutkimusten julkaisuvinouma. Kyse on siitä, että selkeitä vaikutuksia raportoivat tutkimusartikkelit on helpompi saada julki tieteellisissä julkaisuissa kuin niin sanottuja nollatuloksia raportoivat tutkimukset. Tämä vaikuttaa erityisesti meta-analyysien luotettavuuteen. Mikäli merkittävää osaa tuloksista, joissa mitään vaikutusta ei ole löytynyt, ei koskaan julkaista, eivät ne myöskään päädy osaksi koontitutkimusten aineistoa. Näin koontitutkimukset saattavat ylikorostaa tuuppausten vaikuttavuutta.

Edellä mainitussa laajassa meta-analyysissä havaitut tuuppausten myönteiset vaikutukset katosivatkin kokonaan, kun toinen tutkimusryhmä analysoi tulokset uudelleen ja käytti vaihtoehtoista tilastollista menetelmää julkaisuvinouman huomioimiseksi.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Julkaisuvinouman vaikutus voidaan yrittää kiertää myös tietolähdettä vaihtamalla. Vinouma syntyy akateemisen julkaisuprosessin luonteen vuoksi: tieteellisissä julkaisuissa merkittävät tulokset saavat etusijan. Ei-akateemisia, valtiollisia tuuppausyksiköitä on kuitenkin olemassa jo merkittävä määrä. Näiden yksiköiden kartuttamat tiedot niiden itse toteuttamista interventioista sisältävät sekä onnistumiset että epäonnistumiset. Tietojen avulla on mahdollista tutkia luotettavammin tuuppausten tehokkuutta.

Asiaa tästä näkökulmasta tarkastelleet tutkijat havaitsivat, että vaikka tuuppauksilla näyttää olevan jonkin verran vaikutusta, on niiden vaikutus todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin akateemisiin julkaisuihin perustuvat meta-analyysit usein antavat ymmärtää.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Jotkin tuuppaukset, kuten terveydenhuollossa ammattilaisille suunnatut kehotukset ja muistutukset oikeista toimintatavoista, ovat todennäköisesti suotuisissa olosuhteissa varsin tehokkaita. Hajanaisten ja keskenään ristiriitaisten tutkimustulosten vuoksi on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta arvioida etukäteen luotettavasti tuuppauksen todennäköistä vaikuttavuutta.

Tuuppauksista ei ole ihmelääkkeeksi

Tuuppaukset eivät saatavilla olevan tutkimustiedon valossa tarjoa yksinkertaista tai yleispätevää ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vaikka tietyissä tilanteissa on saatu lupaavia tuloksia, kokonaiskuvaa hämärtävät tutkimushavaintojen vaihtelu, julkaisuvinouma ja vaikeus ennakoida tuuppausten toimivuutta etukäteen. Tässä valossa tuuppausten käyttöön julkishallinnon työkaluna on syytä suhtautua varauksella.

Ehkä suurimmat ongelmat tuuppausten käytössä liittyvät lopulta niiden helppoon toteutettavuuteen. Ilmastotuuppaus-hankkeen kuluessa on havaittu, että tuuppausten huomioiminen itsessään suuntaa usein huomiota juuri niihin vaihtoehtoihin, joihin tuuppauksia voidaan soveltaa.

Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Ilmastotuuppauksia toteuttamalla voidaan antaa vaikutelma aktiivisesta ilmastotyöstä, vaikka merkittävästi tehokkaammat vaikutusmahdollisuudet, kuten verotukselliset ja lainsäädännölliset keinot, jätetään käyttämättä. Sähköautojen latauspisteiden värikäs mainonta saattaa olla näkyvää, mutta jäädä ympäristövaikutuksiltaan varsin vaatimattomaksi verrattuna joukkoliikenteen kehittämiseen.

Toisinaan tuuppaukset kohdistuvat myös vääriin ryhmiin. Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Tuuppauksiin keskittyminen saattaa siis jossain tapauksissa estää tehokkaampien toimien toteuttamisen ja hukata rajallisia resursseja vaikutusyrityksiin, joiden tehokkuudesta ei ole takeita.

FT Jani Sinokki työskentelee filosofian erikoistutkijana Ilmastotuuppaus-hankkeessa Turun yliopistossa ja tekee tiedeviestintää Vihatohtori-nimellä.

Artikkelin kuvituskuva: Jametlene Reskp / Unsplash

Julkaisu Tuupata vai eikö tuupata? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Analysoidessaan toisen maailmansodan juutalaisvainoja vuonna 1945 julkaistussa teoksessaan Pohdintoja juutalaiskysymyksestä, Jean-Paul Sartre tuli osoittaneeksi ahdingon, jossa demokraattiseen keskusteluun luottavat joutuvat elämään.

Keskustelua ja keskustelukumppaneitaan halveksuva ääriajattelija voi hauskuuttaa itseään (ja tovereitaan) väitteillä, jotka itsekin tietää absurdeiksi. Sartren mukaan hän voi tehdä näin, ”sillä hänen vastustajansa joutuu käyttämään sanoja vastuullisesti, koska hän uskoo sanoihin”. Sartre toteaa, että ääriajattelijat voivat pelleillä, koska ”antamalla naurettavia perusteluja he saattavat keskustelukumppaniensa vakavuuden huonoon valoon”. Ääriajattelijoiden toimintaa leimaa pahantahtoisuus – Sartre katsoo, että he eivät yritä ”suostutella tervein argumentein vaan uhkailevat ja aiheuttavat hämmennystä”.

Sanotun totuudenmukaisuuteen uskominen näyttää olevan keskustelun välttämätön ehto. Kielifilosofit käyttävät toisinaan ilmausta takaava konteksti (engl. warranting context) kuvaamaan oletusta siitä, että puhuja puhuu totta. Olennaista on, että takaavassa kontekstissa myös puhuja tietää muiden olettavan hänen uskovan itse siihen, mitä sanoo. Oikeussalissa annettu valaehtoinen todistus on esimerkki takaavasta kontekstista. Myös tavallinen keskustelu ja informaationvälitys kävisi mahdottomaksi, ellei voitaisi luottaa siihen, että puhuja uskoo sanomansa todeksi.

Kuulijan oletusta siitä, että puhuja uskoo itse sanomaansa, voidaan käyttää väärin. Esimerkiksi valehtelu ja harhaanjohtaminen on mahdollista vain silloin, kun kuulija olettaa puhujan pitäytyvän totuudessa.

Manipulointi on kuulijoiden tahallista ohjailemista uskomaan väitteitä, joita he eivät itse hyväksyisi, jos ne esitettäisiin heille suoremmin. Manipulointi käyttääkin hienovaraisemmin hyödykseen oletusta puhujan totuudessa pysymisestä. Mitä röyhkeämpää manipulaatio on, sitä taipuvaisempia ihmiset ovat itseasiassa ajattelemaan, että manipulaatiota ei tapahdu.

Erityisesti rasististen toimijoiden harjoittama manipulointi käyttää hyväkseen kuulijoiden lähtökohtaista suopeutta. Nykykuulijat ovat vain harvoin valmiita hyväksymään avoimen rasistisia näkemyksiä, mutta heidän piileviä ennakkoluulojaan on kuitenkin mahdollista kutitella tavoilla, jotka saavat heidät vastaanottavaisemmiksi myös näille äärimmäisille ajatuksille.

Tapaus Daily Stormer

Vuonna 2017 yhdysvaltalaisen vaikutusvaltaisen uusnatsisivusto Daily Stormerin kirjoittajaohje vuodettiin julki. Seitsemäntoistasivuista yksityiskohtaista dokumenttia on varsin hyvällä syyllä kuvattu äärioikeiston pelikirjaksi. Se sisältää täsmällisiä ohjeita siitä, miten yleisölle pitää kommunikoida, jotta nämä saataisiin mahdollisimman vastaanottavaisiksi äärimmäisille ajatuksille. Ohjeet ja niiden tavoitteet ovat hyytävää luettavaa.

Kirjoitus ohjeistaa kirjoittajia pitäytymään poikkeuksetta kepeässä äänensävyssä, koska ”useimmat ihmiset eivät pidä materiaalista, joka vaikuttaa sapekkaalta, raivoisalta, ei-ironiselta vihalta”. Kirjoittaja (ilmeisesti sivuston ylläpitäjä, maalittamisesta ja muista rikoksista sittemmin tuomittu Andrew Anglin) ohjeistaa tietoisesti tekemään pilaa raivopäisistä rasisteista ”itseironisesti”, koska se on yleisöstä puoleensavetävää.

Pelikirja paljastaa erityisesti huumorin valjastamisen alhaisiin tarkoitusperiin. Sen kirjoittaja tunnistaa – aivan oikein – että raivopäisten rasistien kustannuksella pilailu, väkivallan ironisointi ja alentavien herjojen heittäminen humoristisessa sävyssä tarjoaa savuverhon. Savuverhon tarkoitus on peittää alleen se tosiasia, että tekstiä tuottavat kansanmurhasta haaveilevat natsi-ideologian kannattajat.

Erityisesti kun halutaan purkaa kuluttajien identiteettiin liittyvää muutosvastarintaa ovat kepeys ja leikillisyys omiaan murtamaan aiempia negatiivisia mielikuvia.

Daily Stormerin kirjoittajaohje osoittaa, että nuorten ihmisten rekrytointi aatteen kannattajiksi on sivuston tärkein päämäärä. Huumori toimii myös tässä, koska ihmiset ovat yleensä vastaanottavaisia myös epäluuloa herättäville asioille, kunhan ne esitetään kepeästi. ”Lukija houkuttuu uteliaisuudesta tai tuhmasta huumorista, ja sitten hitaasti herää todellisuuteen lukemalla samat asiat yhä uudestaan”.

On syytä huomata, että huumori ja itseironia toimivat samalla tavalla tavallisessakin markkinoinnissa. Erityisesti kun halutaan purkaa kuluttajien identiteettiin liittyvää muutosvastarintaa ovat kepeys ja leikillisyys omiaan murtamaan aiempia negatiivisia mielikuvia. Vaikkapa kaurajuomien kepeä mainosteksti ei liene suunnattu varsinaisesti vegaaneille, vaan pikemmin sulattamaan tuotteeseen skeptisesti suhtautuvien sydämiä.

Mainosalalla työskentelevät tietävät, että toisinaan asiat kannattaa vetää överiksi. Kuten myös uusnatsisivuston ohjeistus toteaa: ”liiallinen liioitteleminen ei ole mahdollista”.

Kirjoittaja osoittaakin tuntevansa ihmismielen toimintaa hyvin todetessaan, että ”jopa silloin kun lukija sanoo itselleen ’tämä on naurettavaa’, asia silti vaikuttaa heihin tunteellisella tasolla”. Tietoinen toistuva altistaminen rasistisille ajatuksille vitsien ja liioittelun muodossa jättää jälkensä kaikkiin.

Erityisesti vaarassa ovat vastauksia janoavat, vasta maailmaa itselleen jäsentävät nuoret mielet.

Huumori ja viikunanlehdet

Huumori tarjoaa myös konkreettisemman näköesteen rasistiseen sisältöön. Kuten Daily Stormerin kirjoittajaohje toteaa: ”asiaan vihkiytymättömän ei pidä pystyä kertomaan laskemmeko leikkiä vai emme”. Kielifilosofit kutsuvat viikunanlehdiksi sellaista kielenkäyttöä, jonka tarkoitus on estää kuulijoita havaitsemasta puhujan rasistisuutta. Viikunanlehtiä ja muita kielellisen manipuloinnin tapoja tutkitaan kielenkäytön tapoihin ja kontekstisidonnaisuuteen keskittyvän pragmatiikan alalla.

Viikunanlehti rasistisessa kielenkäytössä, kuten taiteessakin, verhoaa hädin tuskin sen, minkä kaikki tietävät olevan lehden alla.

Viikunanlehtien käyttöä tutkinut kielifilosofi Jennifer Mather Saul tarjoaa syvällisen katsauksen kielellisen manipulaation muotoihin ensi vuonna julkaistavassa kirjassaan Dogwhistles and Figleaves: How Manipulative Language Spreads Racism and Falsehood. Saulin mukaan pääasiallinen syy sille, että viikunanlehdet todella toimivat, on suuren yleisön karikatyyrinomainen mielikuva rasismista.

Monien jakama, usein tiedostamaton ja ilmeisen kyseenalainen oletus on, että rasistinen asenne on tyystin mustavalkoinen ja nyanssiton.  Syystä tai toisesta monien mielikuvissa rasistinen asenne on kategorinen, eikä siis salli poikkeuksia. Näin pienetkin poikkeamat, jotka ovat ristiriidassa tuon tiedostamattoman oletuksen kanssa, saatetaan katsoa vastaevidenssiksi rasismisyytöksille. Tyypillinen esimerkki viikunanlehdestä on puheessa esiintuotu rasistin hyvä kaveri, jonka etnisyys väitetysti osoittaa, ettei rasismisyytös voi pitää paikkaansa – eihän rasisti sietäisi kaveripiirissään muita kuin etnisiä suomalaisia.

On ilmeistä, että rasistisia vitsejä useimmiten kertovat juuri rasistit huvittaakseen rasistista yleisöä. Toki muitakin syitä on, kuten yleisön järkyttäminen, trollaaminen tai huono maku.

Kuten myös EU on huomioinut, huumoria käytetään usein viikunanlehtenä. Koska leikinlasku määritelmällisesti tarkoittaa, ettei puhuja ole tosissaan, niin rasististen vitsien kertoja voi vedota aina siihen, ettei todella tarkoittanut sitä, mitä sanoi.

Puolustus kuitenkin ontuu. On ilmeistä, että rasistisia vitsejä useimmiten kertovat juuri rasistit huvittaakseen rasistista yleisöä. Toki muitakin syitä on, kuten yleisön järkyttäminen, trollaaminen tai vain huono maku. Yleisellä tasolla lienee kuitenkin selvää, että rasistisesta huumorista nauttivat erityisesti juuri rasistit. Näin ollen rasististen vitsien viljely puhuu pikemmin kertojan rasistisuuden puolesta kuin sitä vastaan.

On myös syytä huomata, että rasististen vitsien rasistisuus ei merkittävästi eroa muusta rasismista. Vitsailua tai ei, rasistiset heitot alentavat rasismin kohteita ja halventavat näiden ihmisarvoa.

Kuten rasistista huumoria tutkinut filosofi Jarno Hietalahti esittää, merkittävin moraalinen ero rasistisen huumorin ja ei-rasistisen etnisen huumorin välillä on siinä, nauretaanko rodullistetuille vitsin kohteille alaspäin vai pitäen vitsin kohteita tasa-arvoisina, osallisina jaettuun, yhteiseen ihmisyyteen.

Eräs kiinnostava uusi viikunanlehtien muoto onkin pyrkiä hämärtämään eroa ei-rasististen ja rasististen vitsien välillä. Esimerkiksi Perikato-elokuvasta tehdyt Hitler raivostuu -meemit eivät sinänsä ole rasistista huumoria, jos edellä mainittua rodullistetuille alapäin nauramista ei tapahdu. Mauttomia tai ajattelemattomia ne voivat toki olla muista syistä. Monet rasismin kanssa flirttailevat toimijat pyrkivät ilmeisen tahallaan esittämään, että rasistisen huumorin paheksuminen tarkoittaa myös esimerkiksi Hitler-meemien kategorista tuomitsemista rasistisina – mikä ei selvästikään pidä paikkaansa.

Suopeus muuttuu herkkäuskoisuudeksi?

Kuten yllä todettiin, viikunanlehtien toiminta perustuu sille, että kuulijoiden käsitykset rasismista ovat hämäriä. Yksi tietoinen strategia rasismin levittämisessä onkin rasismin käsitteen kyseenalaistaminen. Venkoilu rasismin tuomitsemisessa vetoamalla erilaisiin rasismin määritelmiin on yksi tapa ruokkia tätä epätietoisuutta suuressa yleisössä. Koko rasismipuheen kyseenalaistaminen on toinen vastaava strategia.

Usein myös tutkijoilta jää huomaamatta kuitenkin tärkeämpi seikka. Viikunanlehdet toimivat osin siksi, että ihmiset yleisesti eivät halua olettaa pahinta muista. Todistusaineiston ollessa epäselvää ja sirpaleista, monet asiat on helppo painaa villaisella. Rasismi nähdään mieluummin harkitsemattomuutena kuin osoituksena moraalisesta korruptiosta.

Nykypäivän rasistien harjoittama tahallinen kuulijoiden manipulointi loisii pääasiassa juuri tässä ihmisluontomme piirteessä: suopeudessa. Ongelma on kuitenkin se, että suopeus on aiheellista vain pienempien inhimillisten vikojen tapauksessa. Kiivastuminen, harkitsemattomuus ja mauttomuus kuuluvat moraalisesti aivan eri kategoriaan kuin tahallinen harhaanjohtaminen. Jälkimmäinen kuuluu samaan luokkaan tarkoituksellisen valehtelemisen kanssa.

Nykypäivän rasistien harjoittama tahallinen kuulijoiden manipulointi loisii pääasiassa juuri tässä ihmisluontomme piirteessä: suopeudessa.

Suopea asenne muuttuu heikkoudeksi ja herkkäuskoisuudeksi, kun se kohdistuu yleisöä tahallaan harhaanjohtaviin mielipidevaikuttajiin.

Ylläkuvatut strategiat ovat kuitenkin laajamittaisessa käytössä laitaoikeiston piireissä. Tyyppiesimerkiksi käy Donald Trumpin hallinon päästrategistina toimineen Steve Bannonin ja hänen ylläpitämänsä Breitbart-valeuutissivuston viestintätyyli. Bannon kiersi taannoin Eurooppaa kokoamassa kansallismielisten rivejä, pääasiallisesti kouluttaen heitä juuri ylläkuvatun kaltaisessa strategisessa viestinnässä. Siksi on syytä olettaa, että hän oli jakamassa erityisesti näitä oppeja myös tämän mantereen kansallismielisille poliitikoille.

On syytä kysyä, kuinka moni suomalainen poliitikko on omaksunut saman viestinnällisen strategian, jota Bannonkin levittää. Olennaista ei toki ole tuon strategian alkuperä, vaan nimenomaan sen käyttö osana suomalaista keskustelua ja julkisuuskuvien hallintaa.

Jussi Halla-ahon Scripta-blogia analysoineet tutkijat Tuija Saresma ja Urho Tulonen ovat todenneet sen sisältämän viestinnän olevan ”ihmisten tunnereaktioita hyödyntävä keino käyttää valtaa”. Myös esimerkiksi Hommafoorumilla keskustellaan ylläkuvattujen manipulatiivisten keinojen käytöstä omien päämäärien saavuttamiseksi.

Ongelmallista erityisesti akateemisen tutkimuksen näkökulmasta on, että tahallista harhaanjohtamista on vaikea näyttää toteen. Jopa silloin kun rasismisyytösten kohde on tunnettu pitkään jatkuneesta flirttailusta rasismin kanssa, on todistusaineisto usein sen verran sirpaleista, että kohde voi esimerkiksi uhritumalla saada ainakin joidenkin sympatiat puolelleen. Samasta syystä manipuloinnin vedenpitävä todentaminen tutkimuksen keinoin on haasteellista.

Tarkoitus pyhittää keinot?

Ongelmallinen manipulatiivinen kielenkäyttö on osa laajempaa vastakkainasettelua yhteiskunnassa ja pitää ymmärtää sen osana. Epäilemättä ainakin osa oikeistopopulistista kielipeliä pelaavista tahoista vilpittömästi uskoo väitteitä, joiden mukaan vastapuoli – siis vihervasemmisto tai niin sanottu suvaitsevaisto – on vähintään yhtä syyllinen samojen vilpillisten keinojen käyttöön, tai jopa itse aloittanut näiden vääristelystrategioiden käytön. Tämä tu quoque (suom. ’sinäkin’) ajattelu on kiinteä osa nykyistä yhteiskunnallista polarisaatiota.

Tässäkin yhteydessä on oltava varovainen, ettei liika suopeus johda vääriin johtopäätöksiin. Yksi rasistisen manipuloinnin keinoista on valheellisesti esittää, että koska suvaitsevainen vastapuoli väitetysti käyttää samoja keinoja kuin rasismia levittävätkin, on ero osapuolten välillä lopulta pelkkä makuasia.

Vaikka samoja keinoja käytettäisiinkin molemmissa leireissä – mikä ei näytä edes pitävän paikkaansa – ja vieläpä yhtä räikeän manipulatiivisesti, olisi ääritahojen toiminta silti moraalisesta näkökulmasta hyvin erilaista kuin niiden vastustajien.

Yleisön ohjailua syrjivien ja vihamielisten ideologioiden piiriin tulisi aina pitää merkittävästi tuomittavampana kuin vastaavin keinoin tapahtuvaa ihmisten kaitsemista suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon sitoutuneiden näkemysten taakse. Manipulointi on toki itsessään tuomittavaa, mutta paljon väliä on myös sillä, mistä motiiveista käsin ja kuinka hyväksyttäviä päämääriä kohti ohjailua harjoitetaan.

Lopuksi

Poliittisten väitteiden yleisönä meidän tulee kiinnittää huomiota myös siihen mahdollisuuteen, että omaa taipumustamme suhtautua puhujiin vilpittöminä todenpuhujina käytetään toisinaan räikeästi hyväksi. Erityisesti meidän tulisi tunnistaa oma haluttomuutemme uskoa pahinta kanssaihmisistä, jotta tunnistamme tilanteet, joissa suopeutemme on vaarassa muuttua herkkäuskoisuudeksi.

Tässä kirjoituksessa esiteltyjen näkökohtien perusteella voitaneen sanoa, että eräs tämän päivän rasististen manipuloijien välineistä on myös demokraattisten perusoikeuksien keskiössä oleva syyttömyysolettama.

Taitava manipuloija käyttää hyväkseen muiden tulkintaan liittyvää suopeuttamme sekä taipumustamme pitää syytöntä syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Manipuloijien käsissä nämä demokraattiset hyveet ovat kuitenkin vaarassa muuttua aseiksi demokratiaa itseään, ja siihen kiinteästi kuuluvia tasa-arvoa ja vapaata mielipiteenmuodostusta vastaan.

FT Jani Sinokki toimii tutkijatohtorina Oulun yliopistossa.

Artikkelikuva: Melk Hagelslag / Pixabay

Julkaisu Rasistien harjoittama manipulaatio on uhka demokratialle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.