Suomessa tehdään jatkuvasti erilaisia tulevaisuuden skenaarioita poliittisen päätöksenteon tueksi.  On skenaarioita ilmastonmuutoksesta ja energiasta, liikenteestä, maataloudesta, kaupungistumisesta ja ruoantuotannosta sekä lukuisa määrä erilaisia tulevaisuudenkuvia talouskehityksestä.

Suomen tulevaisuutta luotsaava skenaariotyöskentely tapahtuu pääosin kulissien takana virkamiesvetoisesti tai tilattuina konsulttitöinä. Osin kotimaiset skenaariot perustuvat EU:n yhteisiin ennakointitöihin.

Mikä skenaarioista tekee merkittävän välineen politiikalle? Millä tavoilla skenaarioita käytetään? Miten ja miksi jotkut skenaariot jätetään käyttämättä? Käytetäänkö skenaarioita väärin?

Näitä asioita tutkii vastikään alkanut Suomen Akatemian rahoittama, kansallisia ilmasto- ja energiastrategiaa ja -skenaarioita tarkasteleva DECENT-hanke.

Miksi skenaarioita laaditaan?

Skenaarioiden kiinnostavuus perustuu siihen, että kaikki päätökset vaikuttavat tulevaisuuteen ja päätöksentekohetkellä tulevaisuus on avoin vaihtoehdoille. Skenaarioilla kuvataan mahdollisia, toivottuja tai todennäköisiä tulevaisuuden tiloja sekä niihin johtavia kehityskulkuja.

Tulevaisuutta ei sellaisenaan vielä ole olemassa, vaan se tehdään todeksi päätöksillä ja niiden toimeenpanolla tiettyjen rajoitteiden puitteissa. Suomen päättäjät eivät voi olennaisesti vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten ilmakehä reagoi, kun siihen tulee lisää kasvihuonekaasuja, mutta he voivat vaikuttaa suuresti siihen, kuinka paljon Suomen alueelta kasvihuonekaasuja päästetään ja mistä toiminnoista päästöt syntyvät.

Suomella on mahdollisuus – ja nykyisen hallitusohjelman mukaan myös halu – olla esimerkkinä ja siten kokoaan suurempi toimija kansainvälisesti, jolloin vaikutamme Euroopan ja koko maailman kehitykseen.

Tulevaisuus on siis aidosti vaihtoehtoinen, ja skenaarioiden avulla voimme hahmottaa näitä vaihtoehtoja etukäteen. Koska skenaarioiden avulla sekä hahmotetaan tulevaa että vaikutetaan siihen, on niiden kriittinen tarkastelu tarpeen.

Koska skenaarioiden avulla sekä hahmotetaan tulevaa että vaikutetaan siihen, on niiden kriittinen tarkastelu tarpeen.

Parhaimmillaan skenaariot ovat havainnollinen tapa hahmottaa ja jäsentää pitkän aikavälin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia. Niissä voidaan kuvailla, miltä Suomi tiettyjen päätösten seurauksena näyttää vaikkapa vuonna 2050. Kahden tai kolmen vuosikymmenen aikahorisontti on skenaariotyölle tyypillinen. Tuossa ajassa voi tapahtua nykyhetkeen verrattuna merkittäviä teknologisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, mutta ajanjakso koetaan usein olevan riittävissä määrin ennakoitavissa. Skenaariotyön aiheesta riippuu, kuinka nopeasti idullaan olevat muutokset ehtivät materialisoitua täysimittaisiksi muutoksiksi.

Jos skenaarioiden oletukset ovat riittävän avoimesti esitetty, oletuksia voidaan kriittisesti arvioida ja vaihtoehtojen toivottavuudesta voidaan käydä arvokeskustelua. Päätöksentekijöitä ja sidosryhmiä voidaan osallistaa jo skenaarioiden valmisteluun samaan tapaan kuin kaavoituksessa, jolloin tietopohjasta tulee moniäänisempi ja skenaarioiden yhteiskunnallinen legitimiteetti ja vaikuttavuus paranevat.

Skenaariomenetelmistä on moneksi

Skenaarioiden laatimiseen ei ole yksittäistä menetelmää vaan pikemminkin kokonainen perhe erilaisia tekniikoita ja aineistoja, joilla skenaariot laaditaan. Skenaarioita voidaan laatia esimerkiksi menneisyyden aikasarjoihin perustuvilla matemaattisilla malleilla, asiantuntijakyselyjen pohjalta tai työpajatyöskentelynä.

Julkisen vallan päätöksenteon taustavalmisteluissa käytetään erityisesti matemaattisia malleja skenaarioiden laatimiseen ja vaikutusanalyysien tuottamiseen. Mallien etuna on systemaattinen eri muuttujien välisten suhteiden kuvaus ja vaihtoehtoisten skenaarioiden keskinäinen vertailtavuus.

Haittoina on verrattain huono kyky huomioida talouden rakenteiden, teknologian, instituutioiden toimintatapojen tai ihmisten arvostusten ja elämäntapojen muuttumista. Lisäksi mallinnukseen perustuvien skenaarioiden läpinäkyvyys on usein heikko: mallien lähtöoletukset, rajaukset ja oletukset syy-seuraussuhteista voivat olla vaikeasti ymmärrettävissä menetelmiin vihkiytymättömille.

Lisäksi kaksi asiaa sotketaan usein matemaattisia malleja käyttäessä: ikä ja sukupolvi. Mallit kyllä ymmärtävät usein sen, että eri-ikäiset ihmiset käyttäytyvät eri tavalla esimerkiksi liikenteessä, mutta eivät saa kiinni sukupolviin liittyviä muutoksia elämäntavoissa.

Matemaattisia malleja käytettäessä sotketaan usein ikä ja sukupolvi.

Liikennemallit perustuvat vahvasti oletukseen, jonka mukaan suurin osa ihmisistä haluaa ajaa päivittäiset matkansa autolla, ja että keski-ikäiset hyvätuloiset ajavat autolla enemmän kuin vanhukset ja nuoret. Tulojen kasvaessa yli ajan autokanta siis kasvaa ja autoilu lisääntyy.

1960-1970 –luvuilla syntyneille X-sukupolven edustajille ajokortti ja autolla ajo olivat merkittävimpiä aikuisuuden merkkejä ja auton omistaminen statussymboli. Esimerkiksi matkapuhelin oli ani harvalla.

Nykyään varsinkin suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa ajokortin hankkiminen on vähentynyt. Mobiililaitteiden käyttö on kätevämpää bussissa tai junassa istuessa, mikä lienee yksi merkittävimmistä syistä sille, että autoilun määrä ei ole enää vuoden 2005 jälkeen kasvanut lainkaan niin paljon kuin aiemmin ennustettiin.

Huonosti laadittu skenaario

Ongelmat skenaarioiden käyttämisessä voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: skenaarioiden laatimiseen liittyviin ja skenaarioiden hyödyntämiseen liittyviin ongelmiin.

Laatimisessa keskeisiä valintoja ovat muun muassa mitä skenaariossa ylipäätään käsitellään ja mitä jätetään ulos; mitkä ovat ne keskeiset muuttujat, joiden arvoja vaihtelemalla tuotetaan erilaisia tulevaisuuksia ja mitkä asiat vastaavasti tulkitaan muuttumattomiksi; sekä muutoksen dynamiikka, joka kuvaa sitä, millaiset muutokset nähdään mahdollisiksi missäkin ajassa.

Esimerkiksi kaupungin yhdyskuntarakenteen muuttaminen kestää tyypillisesti ainakin 50 vuotta, autokannan täydellinen vaihtuminen kestää noin 20 vuotta ja älypuhelinsukupolvi vanhentuu jo 5-6 vuodessa.

Huonosti toteutetun skenaariotyöskentelyn tulos voi esimerkiksi olla kokoelma hyvin toistensa kaltaisia, lähimenneisyyttä heijastavia kehityskulkuja. Vahvasti menneen kehityksen säännönmukaisuuksiin nojaava skenaario olettaa tulevaisuuden toteutuvan paljolti samankaltaisena kuin lähimenneisyys on ollut.

Skenaariotyö voi mennä vikaan myös keskittyessään epäolennaisiin asioihin. Esimerkiksi ilmasto- ja energiatavoitteiden saavuttamista pohtivissa skenaarioissa huomio saattaa kiinnittyä keinoihin, jotka nykytiedon valossa voivat jouduttaa tarvittavaa muutosta.

Skenaariotyö voi mennä vikaan, jos keskitytään epäolennaisiin asioihin.

Riskinä on kuitenkin, että näin toimien mahdollisesti lukkiudutaan toimintatapoihin ja teknologioihin, jotka eivät ole pidemmällä aikavälillä hyviä. Huonona voisi pitää sellaista ilmasto- ja energia-asioihin keskittyvää skenaariotyötä, jossa pohdinnan kärki olisi vain siinä, miten nykyisiä energiantuotannon polttoaineita korvataan vähemmän saastuttavilla polttoaineilla.

Parempaa ennakointia olisi pohtia, millaisin eri tavoin — ei vain polttaen — energiaa voidaan tulevaisuudessa tuottaa, millaisia muutoksia energian kulutuksessa saattaa tapahtua sekä millaisin kannustein päästöjä voidaan vähentää.

Huonosti hyödynnetty skenaario

Myös skenaarioiden hyödyntämiseen liittyy monia ongelmia. Ilmeisin ongelma on se, että skenaariot eivät tavoita oikeita henkilöitä oikealla tavalla oikeaan aikaan. Skenaariot voivat jäädä kokonaan hyödyntämättä, jos niistä ei viestitä aktiivisesti, osaavasti ja päätöksentekijöitä aidosti puhuttelevalla tavalla.

Ne voivat myös jäädä tulevaisuuden kuvaamisen tasolle eikä niiden vaikutuksia arvioida systemaattisesti päätöksenteon tukena. Silloinkin kun skenaariotieto tavoittaa päätöksentekijän, voivat ennakkoluulot, arvostukset tai taloudelliset intressit ohjata tulkintaa voimakkaammin kuin skenaarioiden varsinainen sisältö.

Usein päätöksenteon tueksi toteutetuissa skenaarioprosesseissa laaditaan perusskenaario eli niin sanottu. business-as-usual tai BAU-skenaario, joka kuvastaa yllätyksetöntä, lähimenneisyyden kaltaista kehitystä.

Tämän rinnalle laaditaan skenaarioita, jotka saattavat sisältää erilaisia yllätyksiä, epäjatkuvuuksia ja poliittisia keinoja. Skenaariosisältöjen vaihtelu on tärkeää, sillä monesti skenaarioita jälkeenpäin tarkasteltaessa huomataan, että toteutunut kehitys sisältää elementtejä eri skenaarioista.

Toteutunut kehitys sisältää usein elementtejä eri skenaarioista.

Perusskenaarioon keskittyvässä käsittelytavassa on kiusaus hyödyntää tuttua ja siksi uskottavan oloista BAU-skenaariota päätöksenteon pohjana ilman, että sen vaihtoehtoja otetaan huomioon. Näin tehdessä menetetään hyvin toteutetun skenaariotyön suurin arvo, eli ymmärryksen lisääntyminen tulevaisuuteen liittyvistä epävarmuuksista ja tavoista pyrkiä hallitsemaan niitä.

Laadukas skenaarioprosessi

Jos sivuutetaan laadukkaan skenaariotyön vaatimat resurssit, on keskeisenä haasteena osata tiivistää oleellinen kompaktiin muotoon ja tuottaa keskeisistä muutokseen vaikuttavista tekijöistä uskottava ja riittävän laaja kuva.

Tärkeää on välttää sitoutuminen sellaiseen kehitysuraan, jossa ei tunnisteta muuttuvia yhteiskunnallisia arvoja tai joissa ei kyetä joustavasti hyödyntämään uusia, vielä skenaarioiden laatimisajankohtana idulla olevia tekniikoita, palveluja ja toimintatapoja.

Laadukas skenaarioprosessi täyttää nähdäksemme ainakin seuraavat kriteerit:

1. Keskeisten tekijöiden vuorovaikutus esitetään läpinäkyvästi.
2. Sidosryhmiä osallistetaan laajasti skenaarioprosessin kaikissa vaiheissa.
3. Skenaariovalikko kuvaa kattavasti erilaiset näkemykset yhteiskunnallisen kehityksen tulevaisuuksista.
4. Skenaariot laaditaan tavalla, jossa formaaleja malleja rikastetaan laadullisen muutoksen analyysillä sekä tarkastelukohteen kontekstin ymmärryksellä.
5. Malleja käytettäessä tuodaan esille myös herkkyysanalyysi, jolla esitetään mallin tulosten herkkyys eri lähtöoletuksia muutettaessa. Arvovalintoja käsitellään avoimesti.
6. Annetaan aito mahdollisuus päätyä johonkin tulokseen, mitä ei odotettu tai toivottu etukäteen.

Parhaimmillaan skenaarioprosessi tuo yhteen eri intressiryhmät pohtimaan vaihtoehtoisia politiikan suuntia. On tärkeää ymmärtää, että eri ryhmillä on eri näkemys siitä, mikä on toivottava skenaario.

Parhaimmillaan skenaarioprosessi tuo yhteen eri intressiryhmät pohtimaan vaihtoehtoisia politiikan suuntia.

Kun osallistujat ovat sitä mieltä, että skenaariovalikoima kuvaa täsmällisesti näitä erilaisia näkemyksiä, ei ehkä olla saavutettu konsensusta toivottavasta tulevaisuudesta. Mutta politiikan tutkija John Dryzekin mukaan kuitenkin saavutetaan metakonsensus, joka tarkoittaa toisia kunnioittavaa yksimielisyyttä siitä, mistä ollaan eri mieltä.

Petri Tapio on tulevaisuudentutkimuksen professori Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.

KTT Ville Lauttamäki tutkii energia-alan tulevaisuutta Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.

FT Jari Lyytimäki tutkii tiedon hyödyntämistä ja julkista keskustelua Suomen ympäristökeskuksessa.

FM TaM Marjukka Parkkinen valmistelee väitöskirjaa kansallisen ennakointityön tulevaisuuskuvauksista ja prosesseista Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.

KTT Pasi Rikkonen tutkii ilmasto- ja energiapolitiikan ohjauskeinoja Luonnonvarakeskuksessa.

MMT Vilja Varho tekee ennakointitutkimusta energia- ja ympäristökysymyksistä Luonnonvarakeskuksessa.

Julkaisu Toivottavat tulevaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Tuoreessa hallitusohjelmassa esitetään kunnianhimoisia tavoitteita Suomesta, joka on globaaleissa ympäristöasioissa kokoaan suurempi toimija. Ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat on nostettu ohjelmassa näkyviin poikkeuksellisen laajasti.

Virallisten lukujen valossa Suomella näyttää menevän mukavasti. Tilastokeskuksen kasvihuonekaasujen inventaarion mukaan päästömme olivat viime vuonna yli viidesosan pienemmät kuin vuonna 1990 ja yli kolmasosan pienemmät kuin huippuvuonna 2003. Hallitusohjelman mukaan olemme saavuttamassa Euroopan unionin asettamat ilmastotavoitteet jopa etuajassa.

Vielä mairittelevammaksi kuva muuttuu, kun huomioidaan, että viime vuosikymmeninä Suomen metsien lisääntyvä kasvu on imaissut ilmakehästä joka vuosi reilusti enemmän hiiltä kuin mitä sitä on hakkuissa, luontaisessa lahoamisessa tai metsäpaloissa vapautunut ilmaan.

Sakkaako ilmasto- ja energiapolitiikka?

Silti huoleen on syytä. Viime vuosina päästöjen pienentyminen näyttää pysähtyneen. Suuri osa helpoista päästöjen vähentämiskeinoista on jo käytetty ja talouden piristymisen myötä hiiltä uhkaa tupruta ilmaan jopa entistä enemmän.

Uusia ratkaisuja pitäisi löytää, varsinkin kun puun polttokaan ei enää entiseen malliin näyttäydy pelkkänä puhtaan ja kotimaisen uusiutuvana energian tuotantona. Viime aikoina huolta on herättänyt varsinkin metsien hiilinielujen heikentyminen hakkuiden lisäämisen takia.

Epäselvyydet nielujen laskentaperusteissa eivät ole tätä keskustelua helpottaneet. Puhe hakkuumääristä on myös poliittisesti herkkää. Muun muassa nykyinen ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen joutui tuoreeltaan kritiikin kohteeksi arvioituaan, ettei kotimaista puuta riitä kaikille suunnitelluille metsäteollisuuden investoinneille.

Puun varaan on laskettu paljon Suomen ilmastopolitiikassa.

Puun varaan on laskettu paljon Suomen ilmastopolitiikassa. Puu on nykyisin tärkein yksittäinen energianlähteemme. Puun käyttö on lisääntynyt, ja sen saatavuutta on pidetty suhteellisen varmana.

On kuitenkin mahdollista, että odotukset puuston jatkuvasti lisääntyvästä kasvusta eivät toteudu, jos ympäristömuutokset kurittavat metsiämme nykyistä voimallisemmin eikä kasvua kiihdyttävää metsänhoitoa voida harjoittaa enää entiseen malliin.

Suurta apua Suomen päästöjen vähentämiseen ei taida tuoda edes maamme viidennen ydinvoimalan mahdollinen käynnistyminen. Nähtäväksi jää, korvaako se pikemminkin tuontisähköä kuin fossiilisia polttoaineita.

Vielä enemmän huolenaiheita löytyy, kun päästöjä tarkastellaan kulutuslähtöisesti perinteisen alueperustaisen päästölaskennan sijaan. Globaalissa taloudessa tuotteen tai palvelun päästöt voivat syntyä hyvin kaukana loppukulutuspaikasta.

Kulutusperustaisesti laskettuna suomalaisten kasvihuonekaasujen päästöt ovat 2000-luvulla kasvaneet yli 12 prosenttia.

Kulutusperustaisesti laskettuna suomalaisten kasvihuonekaasujen päästöt ovat 2000-luvulla kasvaneet yli 12 prosenttia. Keskimääräinen kulutusperustainen hiilijalanjälkemme vaihteli vuosina 2000–2016 noin 10 tonnista yli 12 tonniin henkilöä kohden laskettuna. Asumisen hiilijalanjälki on pienentynyt, mutta elintarvikkeiden, muiden tavaroiden ja palveluiden ja liikenteen päästöt ovat pysyneet suunnilleen ennallaan tai kasvaneet.

Talouskasvun kääntöpuoli

Taloudellisen alavireen vuosina 2011–2015 kulutusperustaiset päästömme vähenivät. Tätä ei varsinaisesti voi pitää ympäristöpolitiikan onnistumisena, vaan pikemminkin talouspolitiikan epäonnistumisen tahattomana seurauksena.

Viimeisimpien saatavilla olevien tietojen perusteella näyttää siltä, että kun talous saadaan nousuun, myös kulutusperustaisesti lasketut päästöt singahtavat kasvuun. Kokonaispäästöjen vähentämisen sijaan ulkoistamme talouskasvun aiheuttamaa ympäristökuormitusta muihin maihin.

2016 suomalaisten kotitalouksien kulutusperustainen hiilijalanjälki kasvoi 9,1 prosenttia edellisestä vuodesta, kun alueperustaisesti lasketut kokonaispäästöt kasvoivat 6,1 prosenttia

Vuonna 2016 suomalaisten kotitalouksien kulutusperustainen hiilijalanjälki kasvoi 9,1 prosenttia edellisestä vuodesta, kun alueperustaisesti lasketut kokonaispäästöt kasvoivat 6,1 prosenttia. Tuoreempia lukuja ei ole laskettu kulutusperustaisesti, mutta todennäköistä on, että kulutuksen hiilijalanjälkemme on edelleen kasvanut.

Tietoa tarvittaisiin lisää ajantasaisten vertailujen mahdollistamiseksi. Kotitalouksien kulutusmenojen kasvihuonekaasupäästöt muodostavat noin 70 prosenttia Suomen kaikista kulutusperusteisista kasvihuonekaasupäästöistä, joihin lasketaan myös investoinneista ja julkisesta kulutuksesta aiheutuvat päästöt. Näiden kehityksestä ei ole laskettu aikasarjaa.

Myönteistä on, että kotitalouksien kulutuksen suhteellinen kasvihuonekaasuintensiteetti eli kulutettua euroa kohden tuotettu päästö on pienentynyt selvästi. Vuosina 2000–2016 kulutukseen käytetyn rahan määrän lisääntyminen kasvatti kuitenkin päästöjä paljon enemmän (16,4 milj. t. CO_2ekv) kuin kulutusrakenteen muutokset (3,0 milj. t. CO_2ekv) ja teknologian kehitys (6,7 milj. t. CO_2evk) vähensivät päästöjä. Tämän takia kulutuksen kokonaispäästöt eivät vähentyneet.

Kiristyvien tavoitteiden toteutukseen

Tarve päästötavoitteiden tuntuvalle kiristämiselle on viime vuosina tullut yhä ilmeisemmäksi. Silti kukaan ei todellisuudessa tiedä tarkasti, miten paljon hiilipäästöjä voimme turvallisesti päästää ilmaan. Suuruusluokkien arviointiin tietoa on kuitenkin tarpeeksi.

Sitran julkaisemien arvioiden mukaan Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa kulutuksen ilmastopäästöjä pitää vähentää ainakin 80–90 prosenttia nykyisestä vuoteen 2050 mennessä. Hallitusohjelmassa on asetettu tavoite hiilineutraalista Suomesta vuoteen 2035 mennessä.

Suomella on kaikki mahdollisuudet olla kokoaan suurempi toimija sekä ongelmien aiheuttajana että ratkaisijana.

Tavoitteiden toteutus on vaikeaa, muttei mahdotonta. Tämä vaatii talous- ja ympäristöpolitiikan yhteensovittamista siten, etteivät talouden lyhyen aikavälin tavoitteet jyrää alleen ekologisen kestävyyden asettamia rajoja. Suomella on kaikki mahdollisuudet olla kokoaan suurempi toimija sekä ongelmien aiheuttajana että ratkaisijana.

Dosentti Jari Lyytimäki toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksen ympäristöpolitiikkakeskuksessa. Hän on tutkinut muun muassa energiakeskustelua Suomen Akatemian rahoittamassa FutWend-hankkeessa sekä laajemmin tiedon hyödyntämistä ja hyödyntämättä jäämistä ympäristöpolitiikassa. Twitter: @lyytimaki

Julkaisu Suomi on kokoaan suurempi ympäristötoimija – monessakin mielessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.