Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana

Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjan aikana mediassa puhuttiin paljon Donald Trumpin kampanjaan liittyvästä rasismista ja seksismistä. Trumpin voiton jälkimainingeissa julkisessa keskustelussa on noussut esiin yhteiskuntaluokkaan, globalisaatioon ja talouteen keskittyviä selitysmalleja. Samalla vaalien sukupuolittunut ja rodullistettu luonne on muuttunut toissijaiseksi tai jopa epäolennaiseksi Trumpin vaalivoittoa selittäväksi tekijäksi.

Kun väitetään, että naiseus ei ratkaissut Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, sivuutetaan se, kuinka Trump ja Hillary Clinton eivät toimi sukupuolistuneen yhteiskunnan ulkopuolella. Sukupuolella on merkitystä niin syvällä tasolla, että siihen on suorastaan vaikea pureutua.

Vaalien sukupuolittunut ja rodullistettu luonne on muuttunut toissijaiseksi tai jopa epäolennaiseksi.

Tässä tekstissä tuomme esiin sukupuolen ja rodun keskeistä merkitystä Trumpin voitossa kolmen väitteen avulla. ”Hillary ei ollut pidetty”, ”Työväenluokka kapinoi eliittiä vastaan” ja ”Valkoiset naiset hylkäsivät Clintonin” antavat kaikki olettaa, että sukupuolella ei ollut sittenkään merkitystä  vaalituloksessa.

Jokaisen väitteen taustalla vaikuttavat politiikan sukupuolistuneet ja rodullistetut rakenteet, jotka olivat olennainen osa Trumpin voittoa. Samalla, kun väitteet häivyttävät sukupuolen ja rodun keskeisyyttä, ne ylläpitävät niihin liittyviä valtahierarkioita – kuten Trumpin presidenttiyskin tulee niitä ylläpitämäään ja vahvistamaan.

Väite 1: ”Hillary ei ollut pidetty”

Clintonin vähäinen ja ongelmallinen ”pidettävyys” on ollut yksi yleisimmistä tavoista selittää demokraattien häviötä. Koska Clinton ”ei ollut pidetty”, presidentinvaaleissa oli lopulta tarjolla vain ”kaksi huonoa vaihtoehtoa”.

Syvään juurtuneiden epätasa-arvon rakenteiden johdosta naispolitiikoilla on perinteisesti ollut vaikeampaa esittäytyä pätevinä ja miellyttävinä johtajina. Miespoliitikoilta odotettavat piirteet, kuten päämäärätietoisuus tai auktoriteetti, voivat muodostua ongelmaksi naispoliitikolle, jolla ne näyttäytyvät pyrkyryytenä.

Miehet ovat poliitikkoja, naiset ovat naispoliitikkoja ja maahanmuuttajat ovat maahanmuuttajapoliitikkoja. Toisin sanoen valkoiset miehet muodostavat yhä poliitikon normin ja naisia arvostetaan heidän oletetun naisroolinsa kautta.

Valkoiset miehet muodostavat yhä poliitikon normin ja naisia arvostetaan heidän oletetun naisroolinsa kautta.

Clinton kohtasi seksismiä median taholta uransa alusta asti: pitäessään aluksi oman sukunimensä (Rodham) ja juristin uransa avioliitosta ja miehen poliittisesta urasta huolimatta. Kampanjan aikainen mediajulkisuus rakensi kuvaa Clintonista salailevana ja epäluotettavana. Jo esivaalien aikana toinen demokraattiehdokas Bernie Sanders väitti Clintonin olevan epäpätevä ja korruptoitunut. Sähköpostiskandaalit ja Trumpin oma kampanja vahvistivat tätä mielikuvaa.

Clintonilla väitettiinkin olevan vaikeuksia saada yhteyttä äänestäjiinsä. Clintonin kohdalla seksismistä oli kuitenkin vaikea puhua rakenteellisena eikä yksilöllisenä eli häneen henkilönä liittyvänä ilmiönä. Niinpä Clinton vain oli ”ei pidetty”.

Trumpin kohdalla taas oli helppoa puhua seksismistä ja rasismista, koska se oli niin ilmiselvää hänen kampanjassaan ja urallaan.

Trump näytti toistuvasti Clintonille, mikä hänen mielestään on ”naisen paikka politiikassa”. Esimerkkinä voidaan mainita Trumpin käyttäytyminen tai hänen Clintonista käyttämänsä kieli (”crooked”, ”nasty”). Yhdessä vaaliväittelyssä Trump huojui uhkaavasti Clintonin takana tämän vastatessa yleisön kysymyksiin ja kommentoi, ettei pitänyt näkemästään, eli Clintonista takaapäin.

Ulkonäkö osoittautui olevan edelleen tärkeämpää naisen kuin miehen poliittisella uralla. Clintonin hiustyyliä ja vaatteita mutta myös ääntä ja ”sitkeyttä” arvioitiin ja arvosteltiin jatkuvasti. Trumpin sanoin: Hillary ei näytä presidentiltä.

Trump näytti toistuvasti Clintonille, mikä hänen mielestään on ”naisen paikka politiikassa”.

Trumpin kannattajat ottivat teeman omakseen: Vaalitilaisuuksissa t-paidoissaan luki ”Hillary sucks but not like Monica” tai ”Trump that Bitch” ja saleissa huudettiin ”Lock her up”.

Paljastukset Trumpin naisiin kohdistamasta seksuaalisesta häirinnästä olisivat saattaneet olla käännekohta vaalikampanjassa. Hetkellisessä positiivisessa luennassa saattoi ajatella, että Trump teki seksuaalisen häirinnän näkyväksi ja sai aikaan sosiaalisen median kampanjoita, joissa naiset puhuivat kokemastaan häirinnästä.

Vaikka Trumpin seksuaalinen häirintä tuomittiin laajasti – myös republikaanien keskuudessa – sillä ei ollut merkitystä. Tämä näkyy vaalien jälkeisissä lehtijutuissa: muiden voittoa selittävien tekijöiden täytyi olla tärkeämpiä kuin ”sukupuolen”.

Sen sijaan Trumpin reaktio kohuun ja hänen vähäiset selityksensä häirinnästä normalisoivat naisiin ja rodullistettuihin vähemmistöihin kohdistuvaa vihapuhetta.

Väite 2: ”Työnväenluokka kapinoi eliittiä vastaan”

Toisen selityksen mukaan Trump saavutti vaalivoittonsa vetoamalla kouluttamattomiin työnväenluokan äänestäjiin, jotka hylkäsivät uusiliberaalin talousmallin. Tulkintaan yhtyvät vasemmistopoliitikoista esimerkiksi Britannian työväenpuolueen johtaja Jeremy Corbyn ja Sanders.

Nämä lausunnot olettavat seksismin ja rasismin olevan joko vähemmän tärkeä tekijä kuin talous tai sitten vain valitettava kanava, jonka kautta taloudellista turhautuneisuutta ilmaistiin.

Lausunnot olettavat seksismin ja rasismin olevan joko vähemmän tärkeä tekijä kuin talous.

Luokkakysymys kuitenkin monimutkaistuu, kun huomioidaan, että vaikka Trump kasvatti republikaanien ääniosuutta köyhien amerikkalaisten keskuudessa, ovensuukyselyn mukaan rikkaammat äänestivät todennäköisemmin republikaaneja.

Clinton voitti edelleen suurimman osan alle 50 000 dollaria vuodessa tienaavien äänistä, joista suuri osa tuli mustilta ja latinoilta. Trump taas oli suosittu erityisesti valkoisten miesten keskuudessa. Heistä lähes kaksi kolmesta äänesti Trumpia, mutta mustista miehistä vain 13 prosenttia.

Trumpin äänestäjiä huolestutti enemmän maahanmuutto (64 %) ja terrorismi (57 %) kuin talous (42 %).

Jokaisen vaalitulosta selittämään pyrkivän teorian tulisi pohtia sukupuolen, rodun ja luokan yhteenkietoutumista, eli intersektionaalisuutta, ja miten eri toimijat asettuvat sen mukaan eri asemiin.

Yhdysvaltalaisten huoli Yhdysvaltojen taloudellisesta ja valtiollisesta turvattomuudesta on sukupuolittunut ja rodullistettu huolenaihe. Trumpin kuvaus meksikolaisista raiskaajina ja murhaajina esitti yhdysvaltalaiset naiset miesten omaisuutena, jota meksikolaiset miehet uhkasivat. Trumpin vaalitilaisuuksien taustalla seisoivat valkoiset, huolellisesti meikatut ja pukeutuneet naiset, joita tuli symbolisesti suojella mustien ja terroristien uhkalta.

Koettu uhka, joka kohdistui erityisesti valkoisen heteromiehen taloudelliseen ja sotilaalliseen etuoikeuteen, leikkasi luokkaerojen läpi. Kampanjan aikana Trump syytti Clintonia henkilökohtaisesti Afganistanin ja Irakin epäonnistuneista sodista ja Isiksen luomisesta.

Hän myös puolsi ydinaseiden käyttöä Syyriassa ja poliisin vallan lisäämistä ei-valkoisissa kaupunginosissa, ja vannoi turvaavansa yhdysvaltalaisten aseenkanto-oikeuden. Ku Klux Klan tuki hänen kampanjaansa.

Toisin sanoen hän esitti maskuliinista johtajaa, joka laittaa valkoiset amerikkalaiset etusijalle, mitä ”America First” -iskulause kuvaa hyvin.

”Iskulause kuvittelee tulevaisuuden Amerikan, jossa rodullistetut ihmiset tietävät paikkansa tai ovat kokonaan poissaolevia.”

Kuten poliittinen sosiologi Akwugo Emejulu Edinburghin yliopistosta kirjoittaa, ”iskulause kuvittelee tulevaisuuden Amerikan, jossa rodullistetut ihmiset tietävät paikkansa tai ovat kokonaan poissaolevia”. Emejulun mukaan trumpilaisen populismin voitto pohjautui valkoisuuden ylempiarvoisuuden normille.

Trumpissa ruumiillistui autoritaarinen maskuliininen versio amerikkalaisesta vallasta. Se nähtiin ratkaisuksi Yhdysvaltojen rappeutumiselle.

Syypää tuohon rappioon oli poliittinen eliitti, jonka ruumiillistuma Clintonin oletettiin olevan. Esimerkiksi Trump laittoi lisääntyvän maahanmuuton ja työpaikkojen katoamisen Aasiaan Clintonin henkilökohtaiseksi syyksi sillä perusteella, että Nafta-sopimus oli Bill Clintonin neuvottelema.

Amerikkalaisen maskuliinisuuden haastamiseen syyllistynyt naisehdokas, joka tuki naisia ja ei-valkoisia suosivia positiivisia erityistoimia, ei tällaisessa maailmankuvassa ollut oikea henkilö palauttamaan menetettyjä valkoisen miehen etuoikeuksia.

Trumpissa ruumiillistui autoritaarinen maskuliininen versio amerikkalaisesta vallasta.

Vaikka luokkakysymys on olennainen osa Trumpin voittoa, peräänkuulutamme analyysia siitä, miten sukupuolitetut ja rodullistetut rakenteet muovaavat sitä, miten ja ketä populistinen puhe puhuttelee ja kenen kustannuksella.

Poliitikot, media ja asiantuntijat eivät aliarvioineet Clintonin voittoa ennustaessaan pelkästään äänestäjien taloudellista ja poliittista tyytymättömyyttä. Keskustelussa aliarvioitiin ja aliarvioidaan erityisesti valkoisen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan piilevää rasismia ja naisvihaa ja niiden roolia poliittisen yhteisön luomisessa ja taloudellisten ongelmien havainnoinnissa.

Väite 3: ”Valkoiset naiset hylkäsivät Clintonin”

Vaalien jälkeen eniten hämmennystä aiheuttivat valkoiset naiset, joista hiukan yli puolet äänesti Trumpia. Eikö sukupuolella ollutkaan merkitystä vaaleissa, koska ”naiset” äänestivät Trumpia?

Kelly Dittmar, Rutgersin yliopiston politiikan tutkimuksen apulaisprofessori, kritisoi narratiivia, jonka mukaan valkoiset naiset ”hylkäsivät” Clintonin. Valkoisten naisten enemmistö on äänestänyt aina republikaania (2012 56 %, 2008 55 %, 2004 55 %).

Dittmar kirjoittaa, että itse asiassa Clinton sai hieman enemmän valkoisten naisten ääniä kuin Barack Obama (43 % vastaan Obaman 42 % vuonna 2012). Hän korostaa, että poliittinen puolue on keskeinen valkoisten naisten äänestyskäyttäytymistä selittävä tekijä: vuonna 2016 suurin osa valkoisista naisista identifioitui republikaaneiksi.

Clinton sai hieman enemmän valkoisten naisten ääniä kuin Barack Obama.

Samalla voidaan pohtia muitakin syitä sille, miksi valkoiset naiset äänestivät Trumpia. Trump saattoi vedota eri yhteiskuntaluokkien valkoisiin naisiin, koska hän puolusti perinteistä heteroseksuaalista, valkoista ja patriarkaalista perhemallia, josta monet kotiäidit hyötyvät ja ovat taloudellisesti riippuvaisia.

Clinton taas oli uhka tällä järjestelmälle feministinä ja uranaisena, joka jo 1990-luvun alussa totesi, ettei hän aio jäädä kotiin leipomaan keksejä. Trumpin tytär Ivanka taas vetosi keskiluokkaisiin valkoisiin republikaaninaisiin vastapainona isänsä seksuaaliselle häirinnälle.

Onkin tärkeä ymmärtää, kuinka sukupuolittuneet ja rodullistetut rakenteet ja käytännöt rakentavat meidän kaikkien, myös valkoisten naisten maailmaa. Sellaisessa maailmassa sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten oikeudet ihmisoikeuksina saattavat vaikuttaa toisarvoisilta (onhan talous tärkeämpää), tai jo saavutetuilta (olemmehan kaikki yksilöllisiä menestyjiä).

On tärkeä ymmärtää, kuinka sukupuolittuneet ja rodullistetut rakenteet ja käytännöt rakentavat meidän kaikkien maailmaa.

Emejulu toivookin, että niin brexit kuin Trumpin voitto tekevät mahdolliseksi valkoisuuden politiikan näkyväksi tekemisen ja vakavasti ottamisen muidenkin kuin itsensä anti-rasistisiksi ja postkoloniaaleiksi mieltävien tutkijoiden parissa.

Lopuksi on myös syytä pohtia, miksi erityisesti naisia syyllistetään Clintonin häviöstä. Sekä valkoisten että mustien naisten äänijakaumat pysyivät samoina verrattuna vuoden 2012 vaaleihin.

Miesten äänestysluvut sen sijaan kertovat toista tarinaa. Valkoisista miehistä vain 31 prosenttia äänesti demokraatteja (2012 35 %) ja mustista miehistä 80 prosenttia (2012 87 %). Republikaanien suosio taas pysyi ennallaan sekä valkoisten (2016 63 %, 2012 62 %) että mustien miesten kesken (2016 13 %, 2012 11 %).

Sekä valkoiset että mustat naiset äänestivät kuten ennenkin, kun taas demokraattimiehet eivät äänestäneet Clintonia.

Voidaan siis todeta, että naiset (sekä valkoiset että mustat) äänestivät kuten ennenkin, kun taas demokraattimiehet eivät äänestäneet Clintonia. Näin he heijastivat esivaaleissa Sandersin tukijoiden keskuudessa nähtyä Clintoniin kohdistuvaa naisvihaa.

Lopuksi

Trumpin valinnalla tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia sukupuolten väliselle tasa-arvolle Yhdysvalloissa. Vaalien jälkeen kongressissa on edelleen vain noin 20 prosenttia naisia. Ainoa valopilkku tasa-arvon näkökulmasta on, että harvat valitut demokraattinaiset tulivat eri etnisistä ryhmistä ja tekevät kongressista moninaisemman.

Politiikka on kuitenkin monella tapaa maskulinisoitunut. Ainoat naisten nimet, jotka pyörivät Trumpin hallituspörssissä, ovat Sarah Palin ja Ivanka Trump. Tasa-arvon edistäminen – esimerkiksi suhteessa vaikeuksiin sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä – ei ole heidän eikä valituksi tulevien miesjohtajien agendalla.

Politiikka on kuitenkin monella tapaa maskulinisoitunut.

Sen sijaan Trump on jo ilmoittanut nimittävänsä korkeimpaan oikeuteen tuomarin (tai useamman), jotka varmasti vastustavat aborttioikeutta. Samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta hän ei kuitenkaan vastusta.

Erittäin ongelmallista on myös yleisen vihapuheen ja siihen liittyvien vihatekojen lisääntyminen ja niiden kohdistuminen esimerkiksi muslimi- ja latinonaisiin. Trump ilmaisi kampanjansa aikana haluavansa purkaa Obaman uudistuksia, kuten Obamacarea, joka on tuonut sairausvakuutuksen kaikkien köyhimpien ulottuville. Se ennakoi vaikeuttavan merkittävästi kaikkein heikoimpien – usein mustien, köyhien, ja montaa työtä tekevien naisten ja äitien – asemaa.

PhD Johanna Kantola on politiikan tutkimuksen dosentti ja akatemiatutkija Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. VTT Jemima Repo on sukupuolen ja politiikan yliopistonlehtori Newcastlen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Naiseus ratkaisi Yhdysvaltojen vaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan parlamenttivaalien tuloksesta on Euroopassa liikkunut kaksi vallitsevaa tulkintaa. Yhdessä iloitaan säästöpolitiikkaa vastustavan Syriza-puolueen voitosta ja esitetään sen tuovan toivoa (talous)poliittisen muutoksen mahdollisuudesta muuallakin Euroopassa. Toisessa tulkinnassa Syrizan voitto vaarantaa yhteisen valuutan ja Euroopan taloudellisen hyvinvoinnin.

Poliittisen tilanteen tulehtuneisuuden vuoksi on keskusteltu vähemmän siitä, että Syrizan voitto on – toistaiseksi – tappio myös kreikkalaiselle fasismille. Tässä mielessä Syrizan vaalimenestys on voitto demokraattiselle yhteiskunnalle.

Myös Suomessa fasismi on herättänyt keskustelua viime viikkoina. Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka paljasti suomalaisen uusnatsijärjestön Suomen Vastarintaliikkeen sisäisen foorumin salaisia keskusteluja. Pari päivää myöhemmin kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo joutui satojen vihamielisten kommenttien kohteeksi kutsuttuaan Facebook-sivullaan perussuomalaisten tuoretta maahanmuuttopoliittista ohjelmaa fasistiseksi.

Nämä tapahtumat herättävät kysymyksen, mitä fasismi ylipäätään on. Miten sitä pitäisi lähestyä yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuinka vakava uhka se on nyky-Euroopassa?

Fasismi ei ole vain ideologia

Toisen maailmansodan hiipuessa muistista fasismista on tullut monelle historiantutkijalle poikkeuksellinen historiallinen ilmiö. Sitä ei pidetä merkityksellisenä tämän päivän politiikalle.

Fasismin tutkimuksessa fasismi ymmärretään nykyään usein ideologiaksi. Sitä lähestytään jonkinlaisena ideoiden kokoelmana, jonka sisältöä tutkimalla fasismin perusluonne paljastuu.

Tunnetun fasismintutkijan Roger Griffinin (1991: 32–36) edelleen vaikutusvaltaisen tulkinnan mukaan fasismin ytimessä on uudelleensyntymisen myytti, jota tukee vallankumouksellinen diskurssi sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta muutoksesta.

On kuitenkin kyseenalaista, kuinka perusteellisesti tämä määritelmä auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisten ja fasististen liikkeiden nousua.

Fasististen ryhmien tuottama minäkuva on Griffinin teoriassa tärkein tekijä ilmiön ymmärtämiseksi. Fasismia ei tässä teoriassa kytketä mihinkään erityiseen yhteiskuntateoriaan eikä sen poliittisia funktioita, strategioita ja käytäntöjä oteta juurikaan huomioon. Kun fasismin määritelmää sidotaan (ainoastaan) tiettyyn ideologiseen ytimeen, tutkimus keskittyy siihen mitä tutkimuskohde on sen sijaan että se tutkisi mitä tutkimuskohde tekee.

Fasismin määrittely sen ideologiaan nojaamalla johtaa myös helposti moralismiin eli niin sanotun natsikortin heilutteluun. Tällaisissa lähestymistavoissa keskitytään tutkimaan sitä, voidaanko henkilö, ryhmä tai puolue määritellä fasistiseksi sen sijaan että analysoitaisiin niiden roolia laajemmassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Tämän tyyppinen määrittely suuntaa helposti huomion pois liikkeistä, jotka ehkä eivät ole ideologialtaan varsinaisesti fasistisia mutta jotka monessa muussa mielessä täyttävät saman yhteiskunnallisen funktion kuin perinteiset fasistipuolueet aikoinaan.

Fasismi ei kyseenalaista kapitalismia

Utopistiseen minäkuvaan keskittyvä tutkimus myöntää, että fasismi kyseenalaistaa sellaiset liberaalin yhteiskunnan pääaatteet kuten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeudet sekä kapitalistisisten yhteiskuntien individualismin ja materialismin. Se ei sen sijaan huomioi tarpeeksi sitä, ettei fasismi lopulta kyseenalaista itse kapitalismia.

Fasismi reagoi kapitalismin kriisin tuottamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen kritiikki kuitenkin kohdistuu kansainvälisyyteen ja liberaaliin demokratiaan sekä niiden aiheuttamaan ’kansalliseen rappioon’ kapitalistisen talousjärjestelmän kestämättömyyden sijaan.

Marxilaisille fasismin kriitikoille tämä huomio on ollut 1930-luvulta saakka olennainen osa fasismin ristiriitaisuuksien ymmärtämistä. He lähestyvät fasismia nimenomaan kriisialttiiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvänä ilmiönä: niin kauan kuin kriisejä syntyy on myös fasismin nousun uhka.

Suurpääoman puolustaja vai pikkuporvariston liike?

Historiantutkija David Renton (1999) on jakanut fasismia käsittelevät sotien väliset marxilaiset teoriat ‘vasemmistolaiseen’ ja ‘oikeistolaiseen’ suuntaukseen (engl. left and right theory of fascism). Vasemmistomarxilaiset uskoivat fasismin olevan monopolikapitalismin vallankäyttöä puhtaimmillaan.

Oikeistomarxilainen määritelmä fasismista syyllistyi Rentonin mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Fasismi nähtiin puhtaasti pikkuporvariston liikkeenä, vallankumouksellisena ‘kolmantena voimana’, joka haastoi paitsi työväenluokan liikkeet myös kapitalismin.

Vasemmistomarxilaiset tutkijat kiinnittävät huomiota siihen, että sodan välisiä fasistipuolueita rahoitti suurpääoma sekä Italiassa että Saksassa. Suurpääoman edunajajan ominaisuudessa fasistihallitukset pyrkivät tuhoamaan kaikki työväenluokan organisaatiot ja työväenluokan demokraattiset oikeudet.

Työväenluokan vaientaminen tapahtui usein väkivalloin: palkkoja alennettiin, työpäiviä pidennettiin ja ammattiliitot sekä kommunistiset ja sosialistiset puolueet kiellettiin. Saksassa ensimmäiset keskitysleirit pystytettiin vuonna 1933 vasemmistolaisia puoluejäseniä ja aktivisteja varten. Vakuutus-, telekommunikaatio- ja voimayhtiöt yksityistettiin, isojen yritysten veroja kevennettiin tai poistettiin kokonaan, ja valtion rahoja käytettiin pelastamaan kaatuvia pankkeja ja suuryrityksiä.

Brittitutkija Ralph Miliband (1969) väittääkin, että fasistinen valtio säilytti kapitalistisen luokkapyramidin kärjistäen työläisten riistoa ja kasvattaen suurpääoman voittoja. Vasemmistomarxilaisen analyysin mukaan fasismi oli siis pääoman vallan alaston ilmentymä. Se oli puhdasta ja peittelemätöntä väkivaltaa työväenliikettä vastaan.

Oikeistomarxilainen näkökulma sen sijaan lähestyy fasistisia liikkeitä niiden tukijoiden luokkataustan kautta. Vaikka fasismin tukijat tulivat kaikista yhteiskunnallisista luokista, suurimmalla osalla oli keskiluokkainen tausta. Italiassa vain 15–20 prosenttia fasistipuolueen jäsenistä oli taustaltaan työväenluokkaisia. Luku oli vielä pienempi maan teollisissa keskuksissa, joissa valtaosa työläisistä asui. Roomassa ja Milanossa vain 10–12 prosenttia puolueen jäsenistä kuului työväenluokkaan (Renton 1999: 32).

Oikeistomarxilaisen näkemyksen mukaan fasismi oli siis pikkuporvariston tai keskiluokan taisteluorganisaatio. Tämä määritelmä on lähellä nykyisten fasistien itsemäärittelyä.

Keskiluokan tuen fasismille ajateltiin oikeistomarxilaisten keskuudessa johtuvan keskiluokan talouskriisin aikana heikentyneestä asemasta. Keskiluokan palkat jäädytettiin ja sen säästöt muuttuivat arvottomiksi 1920- ja 1930-lukujen finanssikriisien iskiessä.

Daniel Guerinin (1973) mukaan fasistipuolueet keräsivät ääniä nimenomaan lupaamalla palauttaa keskiluokan ostovoiman ja luokka-aseman. Rasismi ja antisemitismi taas mahdollistivat kansan vihan kohteen siirtämisen omista talouseliiteistä eli fasistipuolueiden rahoittajista kansakunnan ’ulkopuolisiin’.

Fasismi ja pääoma nyky-Euroopassa

Harvan eurooppalaisen oikeistopopulistisen puolueen voi ongelmitta määritellä fasistiseksi. Fasististen liikkeiden luokkapohja on tänään myös kulttuurisesti paljon heterogeenisempi kuin maailmansotien välisenä aikana.

Useat puolueet ovat kuitenkin selvästi omaksuneet fasismille ominaisia poliittisia rooleja. Esimerkiksi ruotsidemokraatit on Ruotsin poliittista eliittiä vastaan oikealta vasemmalle samalla kun se, marxilaisesta näkökulmasta, kuitenkin selvästi ajaa pääoman etuja.

Aivan kuten fasistiset liikkeet Saksassa ja Italiassa ruotsidemokraatit hakee tukensa keskiluokalta, jonka taloudellisia intressejä puolue ei kuitenkaan oikeastaan aja. Esimerkiksi vasemmistolaisen Vänsterekonomerna-ryhmän vuonna 2010 tekemässä katsauksessa ruotsidemokraatit kannattivat oikeistohallituksen talouspolitiikkaa 15 kysymyksessä 20:stä.

Oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa esiintyvät pienen ihmisen puolustajina samalla kun ne ajavat samaa työntekijöiden oikeuksia kurjistavaa workfare-politiikkaa kuin kokoomuksen tai Saksan kristillisdemokraattien tapaiset porvaripuolueet.

Kreikassa avoimesti fasistista Kultaista aamunkoittoa vastustavien suhtautuminen puolueeseen tuntuu jakautuvan oikeisto- ja vasemmistomarxilaisia linjoja pitkin. Vielä pari vuotta sitten useat toimittajat ja aktivistit näkivät liikkeen olevan kapitalismin viimeinen rintama talouskurimusta vastustavien voimien tiellä. Tätä teoriaa tukivat Kreikan poliisivoimien todistettavasti tiiviit kytkökset puolueeseen sekä Kultaisen aamunkoiton äärimmäisen taantumuksellinen talouspolitiikka.

Kun mansikkaviljelmän esimiehet ampuivat kohti ja haavoittivat 28 bangladeshilaista työntekijää, Kultainen aamunkoitto ei ottanut kantaa ampumisiin vaan siihen, että viljelijä oli palkannut ulkomaalaista työvoimaa.

Tapaus kuvastaa sitä, miten fasismi suuntaa huomiota pois kapitalistisen talouden rakenteellisista ongelmista. Se rodullistaa kapitalismin luomia ongelmia esimerkiksi syyttämällä maahanmuuttajia hyvinvointivaltion rappeutumisesta ja työvoiman prekarisaatiosta.

Fasisteille ongelma ei yleensä ole kurjat työpaikat vaan se, että nämä työpaikat tarjotaan ulkomaalaisille omaksi mielletyn etnisen ryhmän sijaan. Kultainen aamunkoitto on myös syyllistynyt väkivaltaisiin hyökkäyksiin kreikkalaista ammattiyhdistysliikettä vastaan.

Antifasistien piirissä liikkuu toinenkin käsitys Kultaisesta aamunkoitosta yhteiskunnallisena liikkeenä ja vasemmiston taantumuksellisena haastajana. Kultainen aamunkoitto on onnistunut tuomaan kaduille kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja useat kreikkalaiset näkevät sen selvästi heitä edustavana liikkeenä. Tämä tukee marxilaista havaintoa fasismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan fasismi nousee ratkaisemaan työväenluokan vihamielisyyden kapitalismia vastaan.

Jos David Rentonia on uskominen, vastaus löytyy näiden teorioiden välimaastosta. On merkittävää, että Kreikan Uusi demokratia -puolueen johtama hallitus antoi järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen pyrkineen Kultaisen aamunkoiton murhata ja pahoinpidellä ihmisiä yli kolme vuotta puuttumatta juurikaan puolueen toimintaan.

Kreikan hallitus kääntyi puoluetta vastaan vasta, kun Kultaisen aamunkoiton aktivisti oli murhannut vasemmistolaisräppäri Pavlos Fyssasin ja Ateena räjähti protesteihin. Myöhemmin kävikin ilmi, että Uuden demokratian avustajan Takis Baltakosin ja Kultaisen aamunkoiton välillä oli hyvin läheiset välit. Kultaista aamunkoittoa vuosikymmeniä tutkinut Dimitris Psarras onkin painottanut, miten vastahakoisesti Kreikan hallitus lopulta vei Kultaisen aamunkoiton johdon oikeuteen.

Lopuksi

Olemme pyrkineet osoittamaan, miten marxilaisen teorian näkemys fasismista dynaamisena ja ristiriitaisena voimana avaa uudenlaisia näkökulmia taantumuksellisten liikkeiden tarkasteluun.

Kiinnostavimmassa tulkinnassa fasismia ei pidetä keskiluokkaa tai suurpääomaa edustavana poliittisena edunajajana. Se ymmärretään kapitalismin kriisiytymisen herättämänä poliittisen liikkeenä, joka vaientaa antikapitalistisen vastarinnan ja sosiaalidemokratian puolustuksen siitä huolimatta, että se suhtautuu kriittisesti pääoman juurettomaan kosmopoliittiseen kiertokulkuun.

Koska äärioikeisto luonnollistaa kapitalistisen omistajuussuhteen ja tuotantotalouden, tämän tyyppiselle marxilaiselle luennalle ei ole yllätys, että fasistipuolueet aikoinaan pyrkivät ratkaisemaan talouskriisin luomat tuotanto-ongelmat tukemalla suuryrityksiä, palauttamalla yhteiskunnallisen järjestyksen sotilaallisen kurin kautta työpaikoilla, perheessä ja julkisessa tilassa sekä – ainakin toisen maailmansodan aikana – ulkoistamalla kapitalismin ongelmat hyökkäyssotia aloittamalla. Näistä syistä fasismi ja suurpääoma ovat historiallisesti turvautuneet toisiinsa hyödyllisinä liittolaisina.

Hallitsevalle luokalle fasismi on kuitenkin vastahakoinen ratkaisu – peto joka vapautetaan vain äärimmäisen hädän hetkellä. Tämä ristiriita muodostaa marxilaisille tulkitsijoille fasismin ytimen: joukkoliikkeenä fasismi lupaa hillitä pääoman intressejä, mutta reaktionäärisenä voimana se ei kuitenkaan pysty lunastamaan lupausta, vaan päätyy aina lopulta toimimaan omien kannattajiensa etuja vastaan (Renton 1999: 104).

Järjestyksen laajentamisen ja tiukentamisen ohessa äärioikeistopuolueet tosiaan tuntuvat tukahduttavan keskustelua uusliberalismin jälkeisestä mahdollisuuksista. Tässä kontekstissa marxilaisen teorian uudella luennalla olisi paljon annettavaa oikeistopopulismin ja fasismin nykytutkimukselle.

Mikael Brunila on tutkiva toimittaja ja yksi Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista. Kevään 2015 Brunila asuu New Yorkissa, jossa hän työskentelee paikallista asumisoikeusliikettä tutkivan hankkeen parissa ja kerää aineistoa valtiotieteen pro gradu -tutkielmaansa.

VTT Jemima Repo on sukupuoleen ja poliittiseen teoriaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Helsingin yliopistossa ja Birkbeck Collegessa Lontoossa. Revon väitöskirjatutkimukseen perustuva kirja The Biopolitics of Gender ilmestyy Oxford University Pressin kustantamana vuonna 2015.

Kirjoitusta on muokattu 18.3.2015 klo 20:43. Jutusta korjattiin väite, jonka mukaan bangladeshiläiset mansikanpoimijat olisivat kuolleet heitä kohti ammuttaessa.

Lähteet

Griffin, Roger 1991. The Nature of Fascism. London: Pinter Publishers.

Guerin, Daniel 1973 (1939). Fascism and Big Business. New York, NY: Pathfinder Press.

Miliband, Ralph 1969. The State in Capitalist Society. London: Weidenfeld and Nicolson.

Renton, Dave 1999. Fascism: Theory and Practice. London: Pluto Press.

Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay

Julkaisu Fasismi ja kapitalismi: marxilaisia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien argumentit homoseksuaalisuuden luonnottomudesta nojaavat biologisille oletuksille ja uskonnollisille arvoille. Ne olettavat sekä homouden että avioliiton olevan kategorioina itsestäänselviä. Sukupuolentutkijalle kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite. Länsimaalainen ajatus normaalista, terveestä ja luonnollisesta seksuaalisuudesta on ollut historiallisesti jatkuvassa muutoksessa. Myös heterouden on joskus ajateltu viittaavan patologiseen seksuaalisuuten. Moderni avioliittoinstituutio taas on muodostunut kapitalistisen yhteiskunnan syntymän myötä vaurauden ja reproduktion hallinan välineeksi.

Kun heteroseksuaalisuutta pidettiin sairautena

Vuoteen 1971 asti ‘homoseksuaaliset teot’ olivat Suomessa rikos. Vuoteen 1981 asti niitä pidettiin sairautena. Suomessakin käsitys homoseksuaalisuudesta on siis vaihdellut historiallisesti. Ranskalainen ajattelija Michel Foucault väitti jo 1970-luvun lopussa, että homoseksuaalisuus on noin sata vuotta vanha käsite. Aiemmin samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen eroottisen kanssakäymisen ei ajateltu tekevän heistä ‘homoja’. Tällaiset teot ymmärrettiin eroottisina käytäntöinä ja ilmaisuina. Vaikka suhteista samaa sukupuolta olevien kanssa tuolloinkin vaiettiin ja niitä pidettiin syntisinä, tekoja ei ymmärretty homo/hetero-erottelun kautta.

Homoseksuaalisuus ihmisen sisäistä totuutta ilmentävänä identiteettikategoriana keksittiin psykiatrien parissa Viktorian ajan loppupuolella. Kategorisointi toimi osana teollistumisen, imperialismin ja urbanisaation kulta-ajan laajempaa pyrkimystä luoda tieteen keinoin kansanterveyteen ja kansan lisääntymiseen liittyviä erotteluja, jotka kohdistuivat normaaleihin ja epänormaaleihin sekä reproduktiivisiin ja ei-reproduktiivisiin ihmisryhmiin.

Vähemmän tunnettu episodi seksuaalisuuden historiassa liittyy heteroseksuaalisuuteen. The Invention of Heterosexuality -kirjassa yhdysvaltalainen historioitsija Jonathan Ned Katz osoittaa, että heteroseksuaalisuuskin on keksitty käsite. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, heteroseksuaalisuus ei ole aina kuulunut normaaliuuden tai hyvyyden piiriin. Tämä psykiatrien keksimä käsite viittasi sellaiseen naisten ja miesten väliseen seksiin, joka oli ei-reproduktiivista. Sillä tarkoitettiin kaikkia sellaisia seksin muotoja, joita harrastettiin puhtaasti nautinnon takia ja jotka eivät tuottaneet lapsia, mukaan lukien avioliiton ulkopuolinen seksi.

Merkittävässä englanninkielisessä Websterin sanakirjassa heteroseksuaalisuus määriteltiin vielä 1920-luvulla ‘sairalloisena seksuaalisena intohimona toista sukupuolta kohtaan.’ Tuolloin muutos oli jo kuitenkin käynnissä: keskiluokkaisten nuorten naisten ja miesten välinen seksi yleistyi vuosisadan vaihteen jälkeen. Pian ‘heteroseksuaalisuus’ ja siihen kuuluva seksuaalinen mielihyvä alettiin psykoanalyysissa liittää terveeseen seksuaaliseen kehitykseen.

Sekä heteroseksuaalisuuden että homoseksuaalisuuden kategorioita on siis käytetty hallitsemaan sekä avioparien että aviottomien yksilöiden seksuaalisuutta. Missä määrin avioliitto sitten on historiallisesti muuttuva instituutio? Joillekin se on Jumalan määräämä ja määrittelämä liitto naisen ja miehen välillä. Toisille se on ihmiskunnan elämän jatkuvuuden välttämätön tae. Modernilla avioliittoinstituutiolla on kuitenkin historiansa. Vaikka sen kehitys liittyy kehon lisääntymiskyvyn hyödyntämiseen, tässä ei ole mitään maagista tai jumalallista. Päinvastoin. Kapitalismin syntymän alusta saakka avioliitto on ollut keino kontrolloida ja hallita naisruumiin lisääntymiskykyä.

Avioliiton funktiot: Omaisuuden perinnästä ihmisrodun selviytymiseen

Avioliiton nykyaikainen yhteiskunnallinen merkitys juontuu liberaaliyhteiskunnan syntyyn 1600- ja 1700-luvuilla. Suvereenin vallan heikentymisen ja liberaalidemokraattisen yhteiskunnan kehityksen myötä omaisuus alettiin ymmärtää poliittisten oikeuksien perustaksi jumalallisuuden sijaan. Arvonimiä, sukunimiä, omaisuutta ja maanomistusta voitiin siirtää sukupolvelta toiselle ainoastaan laillisten miespuolisten perinnöllisten kautta. Legitiimien jälkeläisten takaaminen mahdollistettiin avioliittolaeilla, jotka tekivät miehistä naisten holhoojia ja naisista miehistä riippuvaisia. Naisten omaisuus siirtyi miessukulaisille tai aviomiehelleen. Jos nainen tienasi palkkaa, sekin kuului automaattisesti puolisolle.

Tällöin huolenaiheena ei vielä ollut ensisijaisesti väestönkasvu, vaan varakkuuden säilyttäminen ja kasvattaminen naisten lisääntymiskykyä hallitsemisella sekä naisten poliittisia ja taloudellisia oikeuksia rajoittamalla. Tuolloin oikeus solmia avioliittoja saatettiin evätä köyhiltä. Historijoitsia Steven Ozment onkin arvioinut, että jopa yksi kolmasosa eurooppalaisesta maaseutuväestöstä koostui aviottomista köyhistä. Kaupungeissa aviottomien luvut olivat vielä korkeampia. Köyhien lapset taas voitiin viedä pois vanhempiensa luota maalaiskuntiin töitä tekemään. Nykypäivän avioliitolla on siis historiallinen tausta, joka on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Se on osa historiallista kehitystä, joka on ollut naisia ja köyhiä riistävää ja joka on luonut perustan modernin kapitalistisen yhteiskunnan kehitykselle.

Tämän historian unohtaminen on ollut oleellista sekä ydinperheen että naisen ja miehen välisen avioliiton luonnollistamiselle. Seksuaalinen kanssakäyminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa oli tavanomaista ennen Viktorian aikakautta. Ensimmäisiä sodomian vastaisia lakeja säädettiin jo keskiajoilla, ja niiden toimeenpano kiihtyi ja kiristyi kapitalistisen yhteiskunnan synnyn myötä. Sodomialait kielsivät sekä samaa että eri sukupuolta olevien henkilöiden välisen että avioliiton ulkopuolisen seksin. Viktorian aikakaudella sodomialakeja alettiin homoseksuaalin hahmon nousun myötä käyttää erityisesti homomiehien rankaisemiseen.

Samaan aikaan evoluutioajattelu nousi suosioon ja ihmisrodun biologisen selviytymisen ja laadun takaamisesta tuli merkittävä avioliiton ja seksuaalisuuden hallinnan taustavaikuttaja. Tämän päivän tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat tyrmäävät lakiehdotuksen tasa-arvoisesta avioliittolaista biologisen jatkuvuuden perusteella. Väite sivuuttaa sen tosiasian, että homot, lesbot ja transihmiset ovat kautta aikojen tehneet ja kasvattaneet lapsia – ja tekevät niin edelleen. Hedelmättömyys, josta tutkijoiden mukaan kärsii jopa noin yksi kymmenesosa kehittyneiden maiden väestöstä, ei taas tunne homo- ja heteroseksuuaalisuutta.

Vaikka eksklusiivisesti naisten ja miesten välistä avioliittoa on noin sata vuotta puolusteltu ihmisrodun selviytymisen perusteella, väite ei ole koskaan ottanut huomioon sitä, miten ihmiset todellisuudessa elävät, lisääntyvät ja hoivaavat. Väite on ollut osa yritystä ylläpitää kahden sukupuolen mallia ja siihen liittyvää työnjakoa, ja tämä on tapahtunut sekä naisten että muiden sukupuolten ja seksuaalisuuden muotojen kustannuksella.

Lähteet

Federici, Silvia (2004) Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation. Brooklyn: Autonomedia.

Foucault, Michel (1981) The History of Sexuality: Volume 1: Will to Knowledge. London: Penguin.

Katz, Jonathan Ned (2007) The Invention of Heterosexuality. Chicago: University of Chicago Press.

Ozment, Steven (1983) When Father Ruled: Family Life in Reformation Europe. Cambridge: Harvard University Press.

Artikkelikuva: Marvin Kuhn / Unsplash

Julkaisu Heterouden fiktiosta ja avioliiton funktioista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.