Kesällä 2025 on käyty keskustelua siitä, pitäisikö aikuisten lasten osallistua nykyistä enemmän ikääntyvien vanhempiensa pitkäaikaishoivaan. Eläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron avaama keskustelu on herättänyt vahvoja kriittisiä kommentteja, joissa on muistutettu muun muassa siitä, että ajatus vanhusten hoivan siirtämisestä nuoremmille sukupolville on jyrkässä ristiriidassa talouden ja työmarkkinoiden vaatimusten kanssa: hoivaa tarvitsevien vanhojen ihmisten lapset ovat usein vielä työelämässä ja heidän myös halutaan pysyvän siellä mahdollisimman pitkään. Monilla myöhäisessä keski-iässä olevilla on lisäksi lapsenlapsia, joille myös halutaan tarjota huolenpitoa.

Turun yliopistossa tehdyt tutkimukset vahvistavat näitä epäilyksiä. Suomalaiset suhtautuvat varsin kriittisesti ajatukseen vanhusten hoivavastuun siirtämisestä heidän aikuisille lapsilleen. Tämän suuntainen kriittinen asenne on erityisen ominaista juuri myöhäisessä keski-iässä oleville ja erityisesti naisille.

Kriittisyys on selvästi myös lisääntynyt viime vuosikymmenillä – ei vain Suomessa, vaan koko Euroopassa. Tyypillistä on myös se, että varsinkin maissa, joissa on hyvin järjestetyt hoivapalvelut, suhtautuminen läheisten hoivavastuun lisäämiseen on kielteistä.

Sosiaalipsykologiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että asenteiden ja tosiasiallisen käyttäytymisen suhde on monimutkainen: asenteilla ei voi aina ennustaa todellista käyttäytymistä. Vaikka suomalaiset suhtautuvat kriittisesti ajatukseen aikuisten lasten hoivavelvollisuudesta omia vanhempiaan kohtaan, se ei tarkoita, etteivät he tarjoaisi heille apuaan tarpeen tullen tai että avun tarjoaminen olisi vähentynyt. Omaiset kantavat merkittävää hoivavastuuta: noin 80 % ikääntyneiden hoivasta on läheisten tuottamaa.

On myös esitetty ajatus, että laajat hyvinvointivaltion palvelut rapauttaisivat ihmisten halun auttaa epävirallisesti läheisiään. Monet tutkimukset kuitenkin osoittavat, että asia on pikemminkin päinvastoin: läheisten apua ja tukea on tarjolla erityisen paljon maissa, joissa on vahva julkinen sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestelmä – kuten Suomessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2022 toteuttaman Terve Suomi -väestökyselyn mukaan arviolta 1,2 miljoonaa henkilöä – reilu neljännes aikuisista – auttoi säännöllisesti toimintakyvyltään heikentynyttä tai sairasta läheistään selviytymään kotona.

Omaiset myös täydentävät palveluja ja auttavat tarpeiden kasvaessa. Jo yli 10 vuotta sitten osoitettiin, että kun hoivatarpeet ovat vaativia, saatujen palvelujen määrä kasvaa, mutta omaisten antaman avun määrä kasvaa vielä enemmän.

Läheisten antaman avun määrä eurooppalaisen kyselyaineiston valossa

Kuinka paljon suomalaiset ja 15 muun Euroopan maan asukkaat antavat epävirallista pitkäaikaista hoivaa läheisilleen?  Käytämme aineistona European Social Survey -kyselyn kierroksia 7 (2014) ja 11 (2023). Näin voimme myös tarkastella läheisten antaman hoivan muutosta noin vuosikymmenen aikavälillä.

Läheisten antamasta hoivasta kysyttiin kysymyksellä ”Käytätkö aikaa perheenjäsenistä, ystävistä, naapureista tai muista henkilöistä huolehtimiseen tai heidän auttamiseensa pitkäaikaisesta fyysisestä vammasta tai sairaudesta, pitkäaikaisesta mielenterveysongelmasta tai vanhuuteen liittyvistä avuntarpeista johtuen?”. Jos vastaaja valitsee ”kyllä”, häntä pyydetään tarkentamaan hoivaan viikossa keskimäärin käytetty aika tunteina. Kysymys mittaa siis kaikkea läheisten antamaa pitkäaikaishoivaa, ei pelkästään aikuisten lasten vanhemmilleen tarjoamaa hoivaa.

Hoivan antaminen alle 11 tuntia viikossa luokitellaan ei-intensiiviseksi hoivaksi, 11 tuntia tai enemmän viikossa luokitellaan intensiiviseksi hoivaksi. Luokittelu perustuu aiemmin samaa aineistoa käyttäneeseen tutkimukseen.

Omaiset sekä täydentävät että korvaavat palveluja  

Läheisten antama hoiva on varsin yleistä niissäkin maissa, joissa on kattava vanhuspalvelujärjestelmä, kuten Pohjoismaissa. Suomessa ei-intensiivinen hoiva on vertailussamme olevista maista yleisintä: kaksi viidestä yli 15-vuotiaasta auttaa läheistään alle 11 tuntia viikossa. Sen sijaan läheisten tekemä intensiivinen hoiva on Suomessa ja muissa kattavia hoivapalveluja tarjoavissa maissa harvinaisempaa.

Suomessa yksi kahdestakymmenestä auttaa läheistään viikossa 11 tuntia tai enemmän. Ero verrokkimaihin, esimerkiksi Ruotsiin, on pieni. Läheiset tekevät intensiivistä hoivaa eniten niissä maissa, joissa palvelujärjestelmä on heikko tai olematon, kuten Britanniassa, Portugalissa tai Espanjassa.

Sekä ei-intensiivisen että intensiivisen läheisten antaman hoivan määrä on kasvanut lähes kaikissa tutkituissa maissa, myös Suomessa. Tutkittu aikaväli on vain kymmenen vuotta, joten on selvää, että muutos ei ole kovin suuri, mutta sen suunta on selvä. Pohjoismaissa läheiset antavat erityisesti ei-intensiivistä hoivaa enemmän kuin aikaisemmin.

Kuva 1. Intensiivistä ja ei-intensiivistä läheishoivaa antaneiden osuudet 15 vuotta täyttäneestä väestöstä eräissä Euroopan maissa vuosina 2014 ja 2023

Suomessa keski-ikäiset tarjoavat eniten ei-intensiivistä hoivaa ja eläkeikäiset intensiivistä hoivaa. Vuonna 2023 yli puolet 45–64-vuotiaista naisista huolehti läheisestään käyttäen tähän enintään 11 tuntia viikossa. Noin 7 prosenttia tästä ikäryhmästä käytti hoivaan yli 11 tuntia viikossa.

Naiset tekevät kaikissa ikäryhmissä enemmän läheishoivaa kuin miehet, mutta erityisesti työikäisten intensiivinen hoiva on naisilla yleisempää kuin miehillä. Yli 65-vuotiaiden ikäryhmässä sukupuolten välinen ero on vähäisempi. Miesten antaman ei-intensiivisen läheishoivan määrä on kasvanut vuodesta 2014 vuoteen 2023 ja eläkeikäiset miehet myös osallistuvat intensiiviseen hoivaamiseen aikaisempaa enemmän.

Alla olevissa kuvioissa esitetään tarkemmat tiedot sukupuolten ja ikäluokkien hoivaan käyttämästä ajasta Suomessa.

Kuva 2. Ei-intensiivistä läheishoivaa antaneiden osuudet ajankohdan, sukupuolen ja iän mukaan Suomessa vuosina 2014 ja 2023

Kuva 3. Intensiivistä läheishoivaa antaneiden osuudet ajankohdan, sukupuolen ja iän mukaan Suomessa vuosina 2014 ja 2023

Intensiiviseen hoivaan tarvitaan riittävät julkiset palvelut

Tutkimus osoittaa, että ihmiset suhtautuvat Suomessa ja muissakin maissa aikaisempaa kielteisemmin perheiden vastuuseen vanhojen ihmisten pitkäaikaishoivasta. Esittelemämme aineisto osoittaa kuitenkin, että ihmiset tarjoavat hoivaa enemmän kuin aikaisemmin. Kysymys on luultavasti pakon sanelemasta tilanteesta: kun vanhusten määrä kasvaa ja palveluja heikennetään, omaiset ottavat vastuuta hoivasta.

Suomessa 80 vuotta täyttäneistä ihmisistä noin joka kymmenes on ympärivuorokautisessa hoidossa ja vain prosentti asuu tavallisessa palveluasunnossa. Se tarkoittaa, että lähes 90 % asuu tavallisessa kodissa ja saa tarvitsemansa avun ja hoivan läheisiltään ja kotihoidon palveluista. Läheisten apua tarvitaan, kun oikeus kotihoitoon ei täyty, vaikka avuntarpeita on. Läheiset auttavat myös palvelujen hankkimisessa ja yhteensovittamisessa sekä täydentävät niitä.

Suomessa sekä naisten että miesten tekemä ei-intensiivinen hoiva on lisääntynyt. Viime vuosien säästöt ovat kohdistuneet erityisesti ympärivuorokautiseen hoitoon, jossa hoidetaan kaikkein huonokuntoisimpia vanhoja ihmisiä.

Kotihoito on pilkottu suoritteiksi ja asiakkaan saama apu määritellään tarkasti. Palvelu sisältää esimerkiksi lääkehoitoa, apua henkilökohtaisessa hoivassa kuten peseytymisessä, ruokailussa ja sänkyyn tai sängystä pois pääsemisessä. Kotihoidon käynnit ovat yleensä lyhyitä, ja niiden aikana tehdään vain ennalta määrätyt toimenpiteet.

Siivoukseen, turvapuhelimeen, asiointiin ja arjen askareisiin on olemassa tukipalveluja, joita hankitaan ja maksetaan erikseen. Tämä on monelle huonokuntoiselle, ja erityisesti muistisairaalle, mahdoton tehtävä. Lisäksi palveluissa ei huomioida sosiaalisia tarpeita. Kotona asuvien huonokuntoisten ihmisten ongelmana on usein yksinäisyys ja kodin vangiksi jääminen – erityisesti silloin, kun läheisiä ei ole.

Tarkastelemamme kyselyaineisto osoittaa, että Suomessa sekä naisten että miesten tekemä ei-intensiivinen hoiva on lisääntynyt. Viime vuosien säästöt ovat kohdistuneet erityisesti ympärivuorokautiseen hoitoon, jossa hoidetaan kaikkein huonokuntoisimpia vanhoja ihmisiä. Ympärivuorokautisessa hoidossa valtaosa asiakkaista on muistisairautta sairastavia. Kun hoitopaikkoja on vähennetty, kotonaan asuu aikaisempaa enemmän hyvin huonokuntoisia ihmisiä ja paljon muistisairaita. Huonokuntoiset ihmiset vaativat läheisten intensiivistä hoivaa, vaikka saisivatkin maksimimäärän kotihoidon palvelua.

Vaativaa hoivaa ei voi jättää läheisten vastuulle

Läheisten hoivavastuusta keskusteltaessa on tärkeää erottaa vaativa, päivittäinen hoiva ja kevyempi auttaminen. On eri asia tukea kotona asuvaa ikäihmistä arjen askareissa, kuten kaupassa käynnissä tai siivouksessa, kuin huolehtia huonokuntoisen ihmisen peseytymisestä ja päivittäisestä ruokailusta – saati huolehtia ympäri vuorokauden siitä, ettei muistisairas lähde kotoaan keskellä yötä osaamatta enää takaisin. Omaisten on raskasta, jopa mahdotonta, huolehtia vaativasta päivittäisestä hoivasta tai jatkuvasta ”päivystämisestä” ja yhdistää tällainen hoiva vieläpä työssäkäyntiin.

Olemassa oleva tutkimus ja eurooppalainen kyselyaineisto osoittavat, että sekä työikäiset että eläkeikäiset ihmiset tekevät jo nyt paljon läheisistään huolehtimiseksi niin Suomessa kuin muissa Euroopan maissa. Jos halutaan, että, että työikäiset tämän rinnalla pysyvät työmarkkinoilla ja mieluiten kokopäivätöissä, on turvattava riittävät palvelut erityisesti huonokuntoisille, paljon apua tarvitseville vanhoille ihmisille.

Myös eläkeikäisten tekemää läheishoivaa on tuettava ja palvelujen oltava tarjolla silloin, kun avuntarpeet ovat vaativia. Sänkyyn hoidettavan ihmisen tai ympärivuorokautista valvontaa tarvitsevan muistisairaan hoitaminen kotona on sekä fyysisesti että henkisesti erittäin raskasta.

Juha Kääriäinen on sosiaalipolitiikan dosentti Tampereen yliopistossa.

Lina Van Aerschot on yliopistotutkija Ikääntymisen ja hoivan huippututkimusyksikössä Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Lange / Unsplash

Julkaisu Suomi loistaa läheisten tekemän pitkäaikaishoivan tarjoajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hoivaköyhyys on ongelma Suomessa. Hoivaköyhyys tarkoittaa sitä, että avun ja tuen tarpeisiin ei ole saatavilla riittävää ja tarpeenmukaista apua tai palveluja. Arviot hoivaköyhyyttä kohtaavien ikääntyneiden määrästä Suomessa vaihtelevat hieman tutkimuksen toteutustavasta ja kohderyhmästä riippuen. 

Esimerkiksi niistä kotona asuvista yli 75-vuotiaista, joilla on vaativia hoivan tarpeita, noin joka kuudes ei saa riittävää apua ja käytännöllistä arjen apua tarvitsevista osuus on noin neljännes. Hoivaköyhyyden riski on siis pienempi silloin, kun avun tarpeet ovat suuria. Tämä on hyvä uutinen: se kertoo, että suomalainen vanhuspalvelujärjestelmä onnistuu vastaamaan paremmin eniten tukea tarvitsevien ihmisten tarpeisiin. Toisaalta käytännöllistä apua ei selvästikään ole riittävästi saatavilla.

Avun tarve ja sen riittämättömyys ovat yhteydessä ihmisen sosioekonomiseen asemaan. Avun ja hoivan tarpeita on enemmän pienituloisilla ikääntyneillä verrattuna hyvätuloisiin, ja juuri he jäävät myös useammin ilman tarvitsemaansa apua. Noin 20–25 prosenttia kotonaan apua tarvitsevista pienituloisista ikääntyneistä ei saa riittävästi tai lainkaan tarvitsemaansa apua. 

Hoivaköyhyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin taloudellinen köyhyys, eikä rahan puute ole välttämättä avun riittämättömyyden syy.

Taloudellisesta eriarvoisuudesta ja pienituloisuudesta puhuttaessa huomio ei useinkaan kohdistu iäkkäisiin ihmisiin, vaikka he ovat Suomessa nuorten aikuisten ohella se ryhmä, jonka pienituloisuusaste on korkein. Noin viidennes yli 75-vuotiaista eli satatuhatta iäkästä suomalaista lukeutuu pienituloiseksi. 

Keskimäärin eläkeläisten tulotaso on kuitenkin noussut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Eläketurvakeskuksen laskelmien mukaan vuonna 2017 eläkeläisten tulot olivat kasvaneet reaalisesti 40 prosenttia vuoteen 2000 verrattuna. 

Pienituloisten suuri osuus ja keskimääräinen tulotason kasvu osoittavat, että iäkkäiden ihmisten keskuudessa on paljon taloudellista eriarvoisuutta. Hoivaköyhyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin taloudellinen köyhyys, eikä rahan puute ole välttämättä avun riittämättömyyden syy.

Hoivaköyhyys on yksi eriarvoisuuden ulottuvuus

Hoivaköyhyyden syynä voi olla se, että avun tarvitsijalla ei ole omaisia tai läheisiä, jotka voisivat auttaa, tai että hän ei saa tarvitsemiaan palveluja. Kyse voi olla palvelujen hankkimisen vaikeudesta tai siitä, ettei tarvittavia palveluja ole saatavilla, ne ovat liian kaukana tai niihin ei ole varaa.

 Voi myös olla, että saadut palvelut eivät ole riittäviä tai ne eivät vastaa kaikkiin avun tarpeisiin. Julkisten palvelujen kohdalla kyse voi olla myös siitä, että palvelujen saamisen kriteerit eivät täyty, vaikka avun tarpeita selkeästi on.

Avun ja hoivan puute on yksi eriarvoisuuden ulottuvuus. Ihmiset ovat avun tarpeissaan keskenään hyvin eriarvoisessa asemassa. 

Palvelujen hankkiminen voi olla hankalaa, ja siihen tarvitaan usein vahvaa sosiaalista ja taloudellista tukea. Yhdellä voi olla monilukuinen joukko omaisia ja ystäviä, jotka auttavat arjessa sekä lisäksi hyvät mahdollisuudet käyttää yksityisiä palveluja tai hakeutua julkisten palvelujen piiriin. Toisella ei ole omaisia tai ystäviä, tai he saattavat asua kaukana. Voi myös olla, että läheisetkin tarvitsisivat apua sen sijaan, että pystyisivät sitä antamaan. 

Avun ja hoivan puute on yksi eriarvoisuuden ulottuvuus. Ihmiset ovat avun tarpeissaan keskenään hyvin eriarvoisessa asemassa. 

Yksilön tasolla hoivaköyhyys tarkoittaa, että on tultava toimeen ilman apua, jota tarvitsee. Käytännössä se voi tarkoittaa sitä, että koti on siivoton, kodista ei pääse ulos riittävän usein tai turvallisella tavalla ja kunnollisten aterioiden sijaan ruoka on lähinnä voileipiä ja eineksiä. 

Silloin, kun apua tarvitaan pukeutumisen, peseytymisen ja syömisen kaltaisissa perusasioissa, avun riittämättömyys voi olla sitä, että henkilökohtaisen hygienian hoito huonoa tai syöminen ja juominen unohtuu, kun kukaan ei ole vieressä kehottamassa. Riittämätön apu voi johtaa myös siihen, että pukeutuminen ei onnistu ja koko päivä vietetään pitkissä kalsareissa. 

Yhteiskunnallisella tasolla Suomessa on kyse siitä, että hyvinvointivaltion palvelulupaus ei toteudu. Vanhuspalvelulaissa säädetään, että Suomessa julkisen sektorin, eli kunnan, tai sote-uudistuksen myötä ensi vuoden alusta alkaen hyvinvointialueen, ”on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä”. Perustuslain pykälässä 19 säädetään oikeudesta sosiaaliturvaan: ”julkisen vallan on turvattava […] jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut”.

Hoivaköyhyys on yhteiskuntapoliittinen asia

Käsite hoivaköyhyys ilmentää nimenomaan sitä, että avun riittämättömyys on yhteiskunnallinen ongelma, jota pitää tarkastella ja ratkaista yhteiskuntapolitiikan keinoin. Kyse ei ole siitä, että yksittäiset ihmiset eivät onnistu hankkimaan tarvitsemaansa apua ja palveluja. Hoivaköyhyys on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ilmentymä, johon liittyy usein niin sosiaalista kuin taloudellista huono-osaisuutta. 

Hoivaköyhyydessä voi kyse olla myös vaativien hoivan tarpeiden kasautumisesta: joillakin ihmisillä on vanhuusiässä paljon hoivan tarpeita, kun toisilla niitä ei taas ole lainkaan. Hoivaköyhyys erottelee ikääntyneitä ihmisiä niihin, jotka saavat turvalliseen elämään riittävää apua ja tukea, ja niihin, jotka eivät saa tarvitsemaansa hoivaa. 

Tarpeiden määrittely ja hoivan riittävyyden arvioiminen ei ole yksiselitteistä. On mahdotonta saavuttaa täysin objektiivista erottelua tarpeiden ja toiveiden välillä. Siksi on myös vaikea objektiivisesti arvioida, milloin tarpeisiin on vastattu riittävällä tavalla. Voidaan olla eri mieltä siitäkin, mitkä ovat riittävät perustarpeet: mikä on riittävä hygienian taso tai milloin ravitsemuksesta on huolehdittu kunnolla. 

Hoivaköyhyys voi olla myös sosiaalista ja emotionaalista ja liittyä yksinäisyyteen, syrjään jäämiseen, hylätyksi tulemisen tunteeseen, turvattomuuteen tai sosiaalisen ja emotionaalisen tuen puutteeseen.

Se, mitä pidetään riittävänä tasona tai hyväksyttävinä keinoina tai tapoina vastata hoivan tarpeisiin, vaihtelee historiallisesti, kulttuurisesti, poliittisesti ja myös perheittäin tai yksilöllisesti. Lopputuloksen ja seurausten tarkastelu on yksi tapa erottaa tarpeet toiveista: tarpeiden laiminlyöminen aiheuttaa vahinkoa tai asettaa alttiiksi vaaralle. 

Hoivaköyhyys voi olla myös sosiaalista ja emotionaalista ja liittyä yksinäisyyteen, syrjään jäämiseen, hylätyksi tulemisen tunteeseen, turvattomuuteen tai sosiaalisen ja emotionaalisen tuen puutteeseen. Haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessamme osoitamme, että avun riittämättömyys luo vanhoille ihmisille usein pettymyksen sekä sivuutetuksi, unohdetuksi tai jopa laiminlyödyksi tulemisen kokemuksia. 

Vaikka riittämätön apu kohdistuisi kodin askareisiin, niiden laiminlyöminen saattaa tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja jättää ihmiselle tunteen siitä, etteivät hän ja hänen tarpeensa ole merkityksellisiä. Voidaan siis ajatella, että avun riittämättömyys aiheuttaa ainakin henkistä vahinkoa silloin, kun apu on riittämätöntä ja tarpeet tulevat sivuutetuiksi, vaikka kyse ei olisikaan vakavista fyysisten tarpeiden laiminlyömisestä.  

Hoivan eriarvoisuus pitää nostaa politiikan agendalle

Vanhuusiän eriarvoisuuden ja hoivaköyhyyden tulisi saada yhteiskunnan tasolla enemmän huomiota. Luemme usein lehdistä äärimmäisiä esimerkkejä hoivaköyhyydestä ja siitä, miten palvelujärjestelmä on epäonnistunut vanhojen ihmisten tarpeiden tunnistamisessa tai vähintään riittävien ja tarpeenmukaisten palvelujen tarjoamisessa. 

Silti hoivaköyhyyden kysymykset ja vanhojen ihmisten välinen eriarvoisuus eivät näy politikan agendalla tai vaalikeskusteluissa. Aiheen ympärillä ei myöskään ole suurta kansanliikettä tai mielenilmauksia. Mediassa keskustelua käydään jonkin verran, mutta se ei näytä saavan aikaan muutoksia.

Sen sijaan mediassa on uutisoitu ja keskusteltu paljon Sanna Marinin (sd.) hallituksen asettamasta hoitajamitoituksesta, joka koskee ympärivuorokautista hoitoa. Mitoitusta on laajalti pidetty tärkeänä askeleena oikeaan suuntaan. Hoitajamitoituksella tavoitellaan ennen kaikkea sitä, että henkilöstöä on riittävästi huolehtimaan hoivakodeissa olevista ihmisistä ja sitä, ettei työntekijöiden työkuorma ole kohtuuton. 

Jos vanhushoivapalvelut halutaan saada laadultaan ja määrältään riittäviksi, niihin on satsattava rahaa. Laskelmiemme mukaan vajaan kahden miljardin euron lisäsatsaus nostaisi Suomen muiden Pohjoismaiden tasolle ja parantaisi vanhuspalvelujen tasoa.  

Mitoitusta on myös kritisoitu ja yhtenä näkemyksenä on esitetty, että henkilöstön saatavuus vaikeutuu kotihoidossa, kun hoivakoteihin on rekrytoitava lisää hoitajia. Kotihoidon palveluista, niiden saatavuudesta ja saavutettavuudesta sekä riittävästä henkilöstöstä onkin huolehdittava samalla, kun hoitajamitoitus asteittain tulee voimaan. 

Hoivaköyhyyden poistaminen ja vanhojen ihmisten eriarvoisuuden vähentäminen onnistuvat vain, jos hyvinvointivaltion palvelulupaus toteutuu, ja ihmisille turvataan riittävät ja tarpeenmukaiset palvelut – kuten lainsäädäntömme määrää. Hoivaköyhyyden poistaminen edellyttää erityisesti pienituloisten ja haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tavoittamista nykyistä paremmin. 

Palvelujen tulee olla kaikkien saatavilla. Ilman poliittista tahtoa, toimivaa hoitoalan koulutus- ja työvoimapolitiikkaa sekä panostuksia hoitoalan työoloihin asiat eivät kuitenkaan etene. Jos vanhushoivapalvelut halutaan saada laadultaan ja määrältään riittäviksi, niihin on satsattava rahaa. 

Laskelmiemme mukaan vajaan kahden miljardin euron lisäsatsaus nostaisi Suomen muiden Pohjoismaiden tasolle ja parantaisi vanhuspalvelujen tasoa.  

Lina Van Aerschot on yliopistotutkija Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä Jyväskylän yliopistossa.

Teppo Kröger on yhteispolitiikan professori Jyväskylän yliopistossa ja Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön johtaja.

Artikkeli on osa Hoivakriisi Suomessa -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Huy Phan/Unsplash.

Julkaisu Hoivaköyhyys kasvattaa vanhuusiän eriarvoisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.