Kesällä 2016 Britanniassa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä. Konservatiivipuolueen pääministeri David Cameron lupasi vuonna 2013, että kansanäänestys järjestetään, jos konservatiivit voittavat vuoden 2015 parlamenttivaalit.

Cameronin lupausta on tarkasteltava osittain UKIPin eli itsenäisyyspuolueen kannatuksen nousua vasten, joka näytti konkretisoituneen vuoden 2014 Euroopan parlamenttivaleissa, jotka UKIP voitti. Tämä ei kuitenkaan yksinään selitä Cameronin päätöstä.

Konservatiivipuolueen EU-skeptisyys juontaa juurensa 1980- ja 1990-luvuille, jolloin integraatiovastaisuudesta alkoi kehkeytyä konservatiiveja puoleensa vetänyt ajatus. Euroopan integraatio esitettiin erityisesti laajalevikkisessä tabloid-lehdistössä hyvin kriittiseen sävyyn.

Myös The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1980- ja 1990-lukujen taitteessa toimineella Boris Johnsonilla oli tärkeä rooli euroskeptisen ajattelun popularisoinnissa. Johnson kyseenalaisti Brysselin diplomatiaa ja EU:n byrokraattisuutta sekä kirjoitti integraatioon liittyvistä kysymyksistä humoristiseen sävyyn.

Kansanäänestykseen liittynyt kampan­jointi näkyi brittimediassa laajasti. Tutkimusten mukaan virallisen kampanjoinnin aikana internetissä julkaistiin miltei 15 000 kansanäänestystä käsitellyttä artikkelia 20:ssä eri uutismediassa.

EU-jäsenyyttä puoltanut kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

Maanlaajuisesti ilmestyvien sanomalehtien 550:stä etusivun uutisesta 195 kä­sitteli kansanäänestystä. Talous ja maahanmuutto olivat kes­keisimmät kampanjateemat.

Intellektuellien ja asiantuntijoiden roolia kampanjan aika­na on tiettävästi tutkittu kattavasti ainoastaan yhdessä artikkelissa. Sen keskeinen löydös on, että EU-jäsenyyttä puoltanut Vote Remain -kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta ja arvovaltaisia tahoja varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

EU-eron kannalla ollut Vote Leave -kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille. Jäsenyyden kannattajat uskoivat äänestäjien luottavan asiantuntijatietoon, mutta vastapuolen systemaattiset hyökkäykset jäsenyyttä puoltavia asiantuntijoita vastaan näyttivät purevan äänestäjiin paremmin. Vote Leave -kampanja ja sitä tukeneet mediat, kuten esimerkiksi The Sun, kehystivät kampanjan populistisesti esittäessään vallanpitäjät kansasta ir­rallisena ja kansan edun vastaisena eliittinä.

EU-eron kannalla ollut kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille.

Käsittelen tässä kirjoituksessa intellektuellien roolia poliittisessa kampanjoinnissa, julkista asiantuntijuutta sekä akateemiseksi populismiksi ristimääni ilmiötä Britannian EU-kansanäänes­tyksen kontekstissa. Teksti perustuu Mari K. Niemen ja Topi Hounin toimittamassa teoksessa Media & populismi – Työkaluja kriittiseen journalismiin (2018) julkaistuun artikkeliini.

Akateeminen populismi

Akateemisella populismilla viittaan joiden­kin akateemiseen eliittiin kuuluvien tieteilijöiden pyrkimyk­seen hyödyntää kansan ja eliitin vastakkainasettelua poliit­tisessa kampanjoinnissa ja julkisessa keskustelussa. EU:hun kriittisesti suhtautuvat intellektuellit, kuten London School of Economicsin (LSE) emeritusprofessori Alan Sked ja Cambridgen yliopiston St John’s Collegen professori Robert Tombs, hyödynsivät populistisia retorisia keinoja muita intellektuelleja useammin.

Populismin lisäksi EU-kriittisten intellektuellien EU-ajattelu si­sälsi myös muita elementtejä. Näihin kuuluvat federalismin kaikkien muotojen vastustaminen ja ajatus Britannian ainutlaa­tuisuudesta. Nämä ideologiset ainekset eivät sisällä populisti­sia elementtejä, ja siksi olisi harhaanjohtavaa kuvata EU-kriittisiä intellektuelleja pelkästään akateemisina populisteina.

Tätä kirjoittaessa herääkin perustavanlaatuinen kysymys populismin ja muiden niin kutsuttujen ohutsisältöisten ide­ologioiden luonteesta. Populismia pidetään tällaisena ideologiana, koska se tarvitsee tuekseen esimerkiksi nationalismin kaltaisen kattavamman ideologi­an.

Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

On selvää, että populistisia piirteitä esiintyy monissa poliitti­sissa puheenvuoroissa, mutta yleensä poliittinen retoriikka si­sältää myös muita elementtejä. Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

Jos huomio kiinnittyy pelkästään kansan ja eliitin vastakkainaset­teluun tai muihin populistisiksi miellettyihin aineksiin, poliit­tisten kannanottojen muut puolet saattavat jäädä havaitsemat­ta. Ylikorostuvatko populistiset piirteet tällaisessa tarkastelussa harhaanjohtavasti?

Esimerkiksi UKIP-puolueen 1990-luvulla perustaneen Skedin populismi pulppusi kolmesta lähteestä – historiasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Kaikki kolme ulot­tuvuutta sisälsivät ajatuksen kansasta, jonka hyvinvointia uh­kaa omaa etuaan tavoitteleva, tavallisten ihmisten elämästä vieraantunut ylikansallinen eliitti.

Skedin EU-vastaisuus sisälsi myös muita näkökulmia, jotka olivat yhtä tärkeitä ja näkyviä kuin populistiset ulottuvuudet. Sked painotti eurooppalaisten suvereenien valtioiden tärkeyttä maailmanhistorias­sa ja viittasi 1980-luvulla historiantutkimuksessa nousseeseen käsitykseen ”Euroopan ihmeestä”, joka auttoi 1100-luvulta lähtien Eurooppaa ohittamaan kehityksessä itämaiset ottomaanien, Kiinan ja mogulien imperiumit.

Tämän tulkinnan mukaan ihmeen mahdollistivat eurooppalainen epäyhtenäisyys ja valtioiden välinen kilpailu. Itämaiset imperiumit puolestaan kuihtuivat keskusjohtoisen byrokraattisuskonnollisen hallin­totapansa takia.

Samaa logiikkaa voi Skedin mielestä soveltaa Euroopan unioniin: itämaisten imperiumien tavoin EU tulee hajoamaan byrokraattisen ja kilpailua heikentävän luonteen­sa takia. Vaikka nämä ajatukset ajoivat hyvin rajattua käsitystä EU:sta, niitä ei voida pitää ainakaan tyypillisen populistisina, koska ne eivät sisältäneet kansan ja eliitin vastakkainasettelua.

Asiantuntijuus Brexit-kampanjassa

Asiantuntijuuteen kuuluu määritelmällisesti se, että asiantunti­joilla on erityisiä tietoja ja taitoja, joita he käyttävät ongelman­ratkaisussa.

Viestinnän professori Esa Väliverronen kuvaa, kuinka asiantuntijat nauttivat yhteis­kunnallisesta arvostuksesta, ovat lähtökohtaisesti puolueetto­mia ja toimivat ammatillisen etiikan periaatteiden mukaisesti. Käsitykset asiantuntijuudesta ovat aina aika- ja paikkasidon­naisia. Puolueettomuuden vaateesta huolimatta asiantuntijuus usein nivoutuu poliittiseen valtapeliin.

Brexit-kampanjoinnissa asiantuntijoiden julkinen rooli oli varsin näkyvä ja asiantuntijuus itsessään herätti runsaas­ti keskustelua. Esimerkiksi kansanäänestyskampanjan aikana oikeusministerinä toiminut ja Brexitiä puoltanut Michael Gove julisti uutiskanava Sky Newsin EU: In Or Out? -keskusteluohjelmassa, että ”ihmiset tässä maassa ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista”, jotka ”sanovat tietävänsä, mikä on parasta kansalle”. Gove ei tarkentanut keitä asiantuntijatahoja hän tarkoitti, mutta mainitsi useaan otteeseen ”akronyymien taakse piiloutuvat ekspertit”.

Gove tarkoitti tällä Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kaltaisia organisaatiota, joiden tutkimukset varoittelivat EU-eron negatiivista vaikutuksista. Kampanjan aikana huomio kiinnittyi etenkin talousasiantunti­joihin. Viittaukset talousasiantuntijoihin nostavat mielenkiintoisia kysymyksiä tieteen ja asiantuntijuuden suhteesta mediaan sekä erilaisista asiantuntijayhteisöistä.

Oxfordin yliopiston Merton Collegessa työskentelevän talouspolitiikan professorin Simon Wren-Lewisin mukaan kansantaloutta koskevan tieteellisen tiedon vaikuttavuudessa on ongelmia, sillä akatee­misten kansantaloustieteilijöiden argumentit eivät päädy suu­ren yleisön tai päätöksentekijöiden tietoon.

Wren-Lewisin mukaan toimittajat kääntyvät yliopistoja mieluummin ajatushautomoiden ja Lon­toon Cityn pankkiiriliikkeiden analyytikoiden puoleen etsies­sään asiantuntijatietoa ja tutkijoiden kannanottoja. Tähän on syynä se, että ajatushautomot ja pankkiiriliikkeet suhtautuvat mediaesiintymiseen luontevammin kuin yliopistotutkijat.

Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Yksityisten ja julkisten tutkimuslaitos­ten ja ajatushautomoiden yleistyttyä yliopistojen mahdollisuu­det saada asiantuntijatietoaan julkisuuteen ovat kaventuneet. Yliopistojen ulkopuoliset asiantuntijainstituutiot tarjoavat usein niin kutsuttua strategista tutkimustietoa, joka on käytännönläheistä, ratkaisukeskeistä ja yhteiskunnalliseen vaikut­tavuuteen tähtäävää.

Myös Väliverronen katsoo, että yliopiston ulkopuo­listen asiantuntijatahojen tutkijat viestivät paremmin kuin aka­teemiset kollegansa. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että akatee­misen maailman ulkopuolisia tiedontuottajia ei sido niin kut­suttu ”akateeminen painolasti”, joka muodostuu muun muassa tieteelliseen julkaisemiseen kuuluvasta vertaisarvioinnista ja ilmenee varovaisena kielenkäyttönä. Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Älymystön roolit poliittisessa kampanjassa

Eturivin brittihistorioitsijat, kuten Simon Schama, Niall Ferguson ja jo mainittu Sked, ottivat monia julkisia rooleja maan EU-kansanäänestykseen liittyvän kampanjoinnin aikana. He esiintyivät varsinaisen leipätyönsä lisäksi kommentaattoreina ja blogisteina. He olivat samanaikaisesti julkisia intellektuel­leja, tutkijoita ja asiantuntijoita – Sked jopa eräänlainen tutkija-aktivisti.

Kaiken aikaa he olivat kuitenkin ensisijaises­ti akateemista eliittiä. Historioitsijoiden tutkimusintressit eivät välttämättä korreloineet sen kanssa, mitä asioita he mediassa kommentoivat. Varsinkin Schaman keskeiset tutkimus­teemat ovat varsin kaukana EU-tutkimuksesta.

Toisaalta kam­panja-argumenteissa mentaliteetit ja kulttuurisidonnaiset nä­kemykset olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Nämä teemat ovat myös Schaman tutkimuksen keskiössä. Tästä syystä – asian­tuntijuuden määritelmän mukaisesti – hänellä oli paljon tie­toa ja taitoa arvioida julkisuudessa esillä olleita narratiiveja.

Brexit-kampanjan aikana silmiinpistävää oli myös, että EU:n historian tutkimuksen kärkinimet, kuten Piers Ludlow, eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. Mediassa näkyivät kampanjan tiimoilta ne histo­rioitsijat, jotka muutenkin ovat julkisuudessa esillä.

Julkinen asiantuntijuus muotoutuu useamman mekanismin kautta. Näitä ovat esimerkiksi asiantuntijan kommentointivalmius, tunnettavuus toimittajien keskuudessa, ajankohtaisuus, valmius tuottaa popularisoitua tutkimusta julkisen keskustelun tarpeisiin ja niin edelleen.

Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Populistiset piirteet olivat läsnä joidenkin EU-eroa kan­nattaneiden historiantutkijoiden julkisissa puheenvuoroissa. Ilmiötä voi mielestäni kuvata akateemisen populismin käsit­teen avulla. Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Sen keskiössä on kansan ja eliitin vastakkainasettelu, jota käytetään ohjaamaan huomio yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joiden esitetään johtuvan eliitin toiminnasta ja heikentävän kansan elinolosuhteita. Akateemi­nen populismi ilmenee yhdessä muiden ideologioiden kanssa.

Akateeminen populismi on usein osa jotakin laajempaa aja­tusrakennelmaa. Akateemisessa populismissa korostuu toimi­jan yhteiskunnallinen asema osana älymystöä ja akateemista asiantuntijayhteisöä. Tämä sosiaalinen tausta erottaa akateemi­sen populismin muusta julkisuudessa esiintyvästä, populistisia sävyjä sisältävästä asiantuntija-, media- ja poliitikkopuheesta.

PhD Mika Suonpää on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Asiantuntijuus ja akateeminen populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.