Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963), suomentanut Taneli Viitahuhta (2025) Tutkijaliitto, 288 s.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa henkisistä uudistumispyrkimyksistä ei ollut pulaa. Valtaosan huomiosta veivät natsiajan Saksassa viettäneet ”sisäiset emigrantit” todellisten maanpakolaisten päästessä ääneen eritysesti Die Wandlung -lehdessä. Lehti ilmestyi miehityshallinnon aikana 1945–49 ja tutustutti saksalaiset ajattelijoihin, joiden teokset oli kielletty Hitlerin Saksassa tai jotka oli ajettu maanpakoon poliittisten mielipiteidensä tai juutalaisten sukujuuriensa takia.

Filosofi Theodor W. Adorno (1903–69) olisi hyvin voinut kuulua näihin kirjoittajiin. Adornon panos Saksan uudistamiseen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1949 tämän palattua synnyinmaahansa 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta on kokoelma Adornon esitelmiä Länsi-Saksassa vuosilta 1949–63. Vuonna 2019 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta on mukaan valikoitu yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti kasvatusta ja autoritaarisuutta, käsittelevät puheenvuorot.

Adorno tunnetaan erityisesti Valistuksen dialektiikan (1947) ja Minima Moralian (1951) kaltaisista filosofisista teoksista, joissa hän kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa monimutkaisella ja -tulkintaisella tavalla. Mutta oliko Adorno sittenkään niin vaikeaselkoinen ja elitistinen yhteiskuntakriitikko kuin tavataan ajatella? Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta ilmentää konkreettista valistustyötä mitä erilaisimmille yleisöille. Se antaa aihetta vallitsevan mielikuvan kyseenalaistamiseen.

Adorno-renessanssi

Kokoelma on merkittävä useasta syystä. Alkuteokseen kuuluva, mutta itsenäisenä julkaisuna jo ennakkoon ilmestynyt ja aiemmin suomennettu Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) toi Adornon nimen saksalaisten huulille ensi kertaa vuosikymmeniin.

Se auttoi heitä ymmärtämään muukalaisvihamielisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen nousua ja kysymään, oliko kuuluisa menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung) sittenkään onnistunut rokottamaan maata äärioikeistolaisuutta vastaan. Esitelmä teki Adornon niin sanotusta ”kriittisestä teoriasta” tunnetun myös Greta Thunbergin sukupolven keskuudessa niin Saksassa kuin kansainvälisesti.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin, ja vastikään aloitti toimintansa Journal of Adorno Studies. Innostusta on voinut havaita myös Suomessa, mistä osoituksena useat uudet Adorno-suomennokset.

Jotain Adornon paluusta parrasvaloihin kertoo se, että jopa Al Gore, entinen Yhdysvaltain varapresidentti, viittasi viime keväänä Adornon tutkimuksiin kritisoidessaan Donald Trumpin hallinnon fasistisia piirteitä. Gore kehui Adornon sodanjälkeistä pyrkimystä suorittaa juuri luhistuneelle natsi-Saksalle ”moraalinen ruumiinavaus”. Gorea seuraten käsillä olevaa kokoelmaa voisi luonnehtia Adornon yritykseksi tehdä nuorelle Länsi-Saksalle moraalinen terveystarkastus.

Saksalainen Kultur

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta osuu yksiin Konrad Adenauerin, Länsi-Saksan ensimmäisen liittokanslerin valtakauden kanssa (1949–63). Näitä vuosia pidetään taloudellisen nousukauden ja henkisen pysähtyneisyyden aikana. Toki tällöinkin oltiin tietoisia siitä sivistyksellisestä tyhjiöstä, jonka Hitlerin barbaria kirjarovioineen oli kovertanut maan hengenelämään. Ajalle tyypillisiä muutosehdotuksia olivat vetoomukset paluusta saksalaisen humanismin kultakauteen (1770–1830) ja sen sivistysihanteisiin.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma. Adorno kuitenkin vieroksui nostalgisia humanismijulistuksia. Niistä oli vähän apua niin natsimenneisyyden ymmärtämisessä kuin uusnatsismin hillitsemisessä, jonka tarvetta vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemia” alleviivasi.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma.

Vielä pahempaa, holokausti oli kyseenalaistanut itse humboldtilaisen kasvatusihanteen, ajatuksen, että korkeakulttuurin kultivoima yksilö olisi immuuni kaikenlaiselle barbarialle. Jos natsipyövelin oli mahdollista aidosti ”ymmärtää Brucknerin sinfonioita”, ei ollut takeita siitä, että Wilhelm von Humboldtin nimeen yhdistetty Bildung sinällään toimisi pidäkkeenä natsien hirmutekojen kaltaisille toimille.

Kaikesta huolimatta Adornokin pyrki tradition jatkamiseen. Häntä eivät inspiroineet niinkään vanhat ideaalit kuin niissä piilevät kriittiset mahdollisuudet. Näihin kuului esimerkiksi ajatus monitieteellisestä kasvatuksesta (studia generale), joka parhaimmallaan tarjosi ihmisille kokonaiskuvan kapea-alaistuneiden tieteiden pirstomassa maailmassa.

Toinen käyttämätön potentiaali löytyi Johann Wolfgang von Goethen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teoksista. Niiden mukaan täysipainoinen ihminen ei vastoin humboldtilaista uskomusta kasvanut niinkään ylevien hengentuotteiden kuin aitojen ihmiskontaktien ympäröimänä.

Yhdysvaltalainen culture

Tästä oli paremmin perillä yhdysvaltalainen culture, jonka luonnetta Adorno erittelee paikoin yhtä hienovaraisesti kuin poliittisen ajattelun klassikko Alexis de Tocqueville teoksessa Demokratia Amerikassa (1835). Kokoelma sisältääkin Adornon myötämielisimpiä mietintöjä USA:sta, johon hän tunnetusti suhtautui melkoisen ristiriitaisesti.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle. Saksalainen Kultur taas ruokki sokeista pisteistään huolimatta tervettä itsepäisyyttä asettumalla, ainakin ajatuksen tasolla, tällaista mukautumista vastaan.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle.

Toisaalta yhdysvaltalaisen toiminnallisuuden tuottama vauraus edisti ihmisten välistä aitoa ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin se oli valovuosia edellä saksalaista sisäänpäin kääntynyttä henkistymistä, joka äärimmillään (kuten edellä mainitun natsipyövelin kohdalla) johti täydelliseen todellisuudesta vieraantumiseen.

Vaikka taloudellinen voitontavoittelu läpäisi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan, seurauksena ei ollut ihmisten jämähtäminen ”omien etujensa rajallisuuteen”. Syvään juurtuneet demokraattiset perinteet takasivat, että maa oli Saksaa paljon vähemmän altis autoritarismille, olkoonkin että fordistisen kapitalismin paine piti tällaista uhkaa yllä kaikkialla.

Yksinkertaisempi Adorno

Teemoiltaan Adornon esitelmät eivät juuri poikkea hänen filosofisista kirjoistaan: kapitalismin valuviat, kesytetyt kulttuurituotteet ja demokratian hauraus. Adornon kirjoja kuitenkin hallitsee klassisen saksalaisen filosofian (Immanuel Kant ja Hegel) käsitteistö ja 1900-luvun alun musiikillisen avantgarden inspiroima tyyli. Onkin helppoa yhtyä Jukka Koskelaisen harmitukseen teoksessa Viisi matkaa Saksan sieluun, että Adornon ”moni lause pitää lukea kolmeen kertaan”.

Esitelmöidessään Adorno yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja kuten suomentaja Taneli Viitahuhta kirjoittaa mainioissa jälkisanoissaan, usein ”tuulitakkiin pukeutuneena”. Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Alkuperäisteoksen toimittanut Michael Schwarz korostaa, että Adornon puheet olivat harvoin suorasukaisen poliittisia, saati minkäänlaisia ohjelmajulistuksia. Niiden tarkoitus oli toimia katalyyttina yleisön itsenäiselle pohdinnalle, puhuipa Adorno sitten Hessenin korkeakoulupäivillä, Reininmaa-Pfalzin kansalaiskasvatusinstituutissa tai Darmstadtin kaupunginteatterin lavalla.

Esitelmöintityyli oli tämän mukaista. Adorno pyrki huomiomaan kuulijoiden lähtötason ja ruokkimaan keskustelua. Yllättyipä hän jopa itsekin siitä, että hänen sanomansa tuntui välittyvän paremmin puhuttuna kuin luettuna.

Huomioita ja varauksia

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa. Siinä missä Adornon esitelmät valoivat perustaa vuoden 1968 kulttuurimurrokselle, niin tekivät myös muutokset esimerkiksi koulujen historianopetuksessa.

Kuten historiantutkija Daniela R. P. Weiner osoittaa teoksessaan Teaching a Dark Chapter, vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemian” seurauksena kouluissa otettiin käyttöön uudet kurssikirjat, joiden aiempaa perusteellisempaa selontekoa kolmannen valtakunnan kauheuksista lukivat myös tulevat opiskelijaradikaalit.

Ei myöskään ole totta, että varhainen Länsi-Saksa olisi ollut sellainen henkinen autiomaa, jonka vasta Adornon kaltainen legendaarinen paluumuuttaja olisi ravistellut hereille. Uudempi tutkimus on korostanut, että menneisyyteen katsovan nostalgian ohella maassa oli laajaa innostusta ruohonjuuritason demokraattiseen kansalaisuuteen ja maan oman demokraattiseen tradition elvyttämiseen.

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa.

Viimeaikainen kiinnostus Adornoa kohtaan selittyy sillä, että hänellä koetaan olevan tärkeää sanottavaa meidän ajallemme. Uudemmassa Adorno-tutkimuksessa tämä näkyy jo lähes pakolliseksi liturgiaksi muodostuneessa polemiikissa Jürgen Habermasia, Adornon kuuluisinta oppilasta kohtaan, jonka vankkumaton usko demokratiaan ja järkiperäisen keskusteluun nähdään naiivina optimismina.

Vaikka näiden kritiikkien soisi olevan vähemmän mustavalkoisia, ajat ovat silti kiistatta muuttuneet 1980-luvusta, jolloin Habermas totesi teoksessaan The Philosophical Discourse of Modernity, ettei Adornon synkkyys ”ole enää omamme”.

Onko autoritaarinen politiikka modernille länsimaiselle yhteiskunnalle sisäsyntyinen, alati läsnä oleva uhka, kuten Adorno uskoi, vai pikemmin, habermasilaisittain, satunnainen toimintahäiriö? Adorno on ajankohtainen, koska kysymykseen ei ole tällä hetkellä olemassa selvää vastausta.

FT Mikko Immanen toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii saksanjuutalaisten emigranttien näkemyksiä natsismin jälkeisestä Saksasta (ProGe).

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963) -teoksen suomentaja Taneli Viitahuhta on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Justus Beckerin ja Oğuz Şenin Theodor Adornoa esittävä muraali Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0

Julkaisu Kirja-arvio: Adorno tuulitakissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi merkittäviä syväanalyysejä kansallissosialismiin johtaneesta kehityksestä. Karl Polanyin Suuri murros (1944), Theodor Adornon ja Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikka (1947) ja Hannah Arendtin Totalitarismin synty (1951) väittivät, ettei natsismi merkinnyt vain yhden sivistyskansan taantumista barbariaan, vaan eurooppalaista modernisaatiota leimanneen laajemman esineellistymiskehityksen huipentumaa.

Samansuuntaisen diagnoosin tarjosi Martin Heideggerin (1889–1976) essee Kirje humanismista (Brief über den ”Humanismus”, 1946, ilm. 1947). Esseen ominaispiirteenä oli väite, ettei kansallissosialismin tai esineellistymiskehityksen juuria tullut etsiä taloudesta tai kulttuurista vaan modernin filosofian välineellisyydestä. Kirje humanismista oli vuonna 1933 natsismista hullaantuneen Heideggerin välienselvittely paitsi filosofisen myös poliittisen menneisyytensä kanssa.

Esseen ajattelu on edelleen ajankohtaista, kun uusliberalistinen globalisaatio esineellistää uusia elämänalueita taloudellisen tuotteistamisen kohteiksi. Teoksen suosio on kuitenkin ongelmallista. Kun se painottaaa filosofisen kritiikin ensisijaisuutta, on sen avulla vaikeaa hahmottaa sen paremmin vuonna 2008 kriisiin ajautuneen uusiliberalismin kuin 1930-luvun maailmanpalon takaa löytyviä mekanismeja.

Maineen puhdistus

Heidegger nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927), joka vastoin länsimaisen filosofian universalistisia pyrkimyksiä asetti filosofian keskiöön aikaan ja paikkaan sidotun inhimillisen olemassaolon.

Vuonna 1933 Heideggerin maine kuitenkin tahriintui hänen julistautuessaan Freiburgin yliopiston lehtorina Adolf Hitlerin kannattajaksi. Sodan jälkeen Heidegger painotti etääntyneensä kansallissosialismista jo vuonna 1934 tajutessaan, ettei se ollut vastavoima esineellistymiskehitykselle, vaan sen huipentuma.

Vuonna 1933 Heideggerin maine tahriintui hänen julistautuessaan Hitlerin kannattajaksi.

Kirje humanismista oli Heideggerin ensimmäinen ulostulo sodan jälkeen. Se oli kommentti Ranskassa, jonka miehitysvyöhykkeeseen Freiburg kuului, pohdittuun kysymykseen: miten palauttaa usko ihmiseen sodan kauheuksien jälkeen? Niin katolinen kristillisyys, ihmiskasvoinen marxismi kuin ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartren eksistentialismi pyrkivät esiintymään ihmisarvon puolustajina.

Heidegger kuitenkin kysyi, eivätkö sodan kauheudet olleet seurausta juuri modernin maailman liiallisesta ihmiskeskeisyydestä. Nojatessaan ajatukseen ihmisestä maailman keskipisteenä – joko Jumalan kuvana, historian subjektina tai nietzscheläisenä nihilistinä – kristinusko, marxilaisuus ja eksistentialismi olivat ”humanismeina” osa ongelmaa, eivät ratkaisu. Viitaten natsismiin Heidegger totesi saman koskevan myös biologistista ja nationalistista ihmiskuvaa.

Kirje humanismista kertoi tarinan ”olemisen historiasta” (Seinsgeschichte), jonka alun muodosti antiikin filosofi Platonin näkemys totuudesta ikuisesti muuttumattomana ideana. Tätä seurasi länsimaisen filosofian vähittäinen etääntyminen platonismista sen muuttumattomuuden ihanteesta kuitenkaan tinkimättä.

Kohtalokkain käänne tapahtui uuden ajan kynnyksellä, kun filosofi René Descartes siirsi huomion Platonin ideoista ihmiseen itseensä. Lopputulemana tästä yli kahden vuosituhannen kehityksestä oli modernin aikakauden instrumentaalinen käsitys ajattelusta. Karl Marx tarkasteli todellisuutta yksinomaan inhimillisen työn kautta, Friedrich Nietzsche taas vallantahdon kohteena. Heidegger myönsi, ettei Oleminen ja aika ollut kyennyt täysin irrottautumaan modernista ihmiskeskeisyydestä.

Uskonnollista nöyryyttä säteilevä Kirje humanismista kannustaa ihmistä löytämään arvokkuutensa roolistaan ”olemisen paimenena”. Toisin kuin humanismit, tämä ei pyrkisi enää kohtalonsa herraksi eikä näkisi historiaa ihmisen vaan Olemisen itsensä aikaansaannoksena. Teos kehottaa etsimään ”toista alkua” kreikkalaisen filosofian esisokraattisesta alkuhämärästä.

Ranskalaisen postmodernismin raamattu

Heideggerin esseestä olisi tuskin koskaan tullut klassikkoa, jollei osa ranskalaista vasemmistoälymystöä olisi löytänyt siitä suurta innoittajaansa. Teoksen ansiosta Heideggerista tuli 1900-luvun jälkipuolen ranskalaisen filosofian avainhahmo.

Eksistentialismiin ja marxismiin pettyneet ja vuoden 1968 radikalismin jälkioireista kärsineet ”postmodernistit” näkivät esseen anti-humanismissa uuden filosofisen paradigman. Mikä vuonna 1946 oli oikeuttanut Heideggerin vetäytyä politiikasta esoteeriseen pohdiskeluun, oikeutti filosofi Jacques Derridan kaltaisille vasemmisto-heideggerilaisille siirtymisen kapitalismin kritiikistä epäpersoonallisten kielellisten valtarakenteiden purkamiseen.

Ranskalaiset näkivät teoksen paljastaneen eurooppalaisen valistustradition piilevät herruusvaatimukset. Niin marxilaisen emansipaatiokertomuksen kuin universaaleja ihmisoikeuksia ajavan liberalismin takaa paljastui yksi ja sama eurosentrisyys.

Heideggerin metafysiikan kritiikki resonoi myös nykyisellä uusliberalismin aikakaudella.

Heideggerin metafysiikan kritiikki resonoi myös nykyisellä uusliberalismin aikakaudella. Mitatessaan todellisuutta yhdellä ainoalla nimittäjällä – markkinaperustaisella tuotteistamisen ideaalilla – uusliberalismi ei näyttäydy vain taloustieteenä vaan platonismin viimeisimpänä muunnelmana.

Postmodernistit kritisoivat Heideggerin natsimenneisyyttä. Silti he näkivät Kirjeen humanismista oivaltavana, usein jopa etuoikeutettuna natsismin kritiikkinä, koska Heidegger oli oppinut nietzscheläisen vallantahdon petollisuuden vasta kantapään kautta.

Kirje humanismista ei kuitenkaan ole niin viaton kuin miltä näyttää. Ranskalaisten epähistorialliset lukutavat ovat olleet omiaan peittämään sen tosiasian, että essee oli paitsi filosofinen myös opportunistinen teos tilanteessa, jossa Heideggeria uhkasi hänen ajattelunsa samaistaminen natsibarbariaan ja pysyvä opetuskielto.

Mustat vihkot

Kirjeen humanismista onnistui suunnata huomio pois Heideggerin natsismin ympärillä virinneestä keskustelusta. Se maalasi kuvan filosofisille kysymyksille omistautuneesta ajattelijasta, jonka poliittinen virhearvio oli etäinen ja vähäpätöinen asia. Teos aloittaa Heideggerin henkilökohtaisen menneisyyden kaunistelun sekä osoittaa hänen tapansa asettaa mystiset epäpersoonalliset voimat vastuuseen kansallissosialismista.

Osin samaan aikaan kirjoitetut Mustat vihkot (Schwarze Hefte, 1931–1948) heittävät esseen ylle aiempaa synkemmän varjon.

Heidegger ei nähnyt esineellistymiskehitystä yksiselitteisen epäpersoonallisena voimana vielä vuonna 1934, kun hän kertoi etääntyneensä natsipuolueesta. Maailmansodan aikana, vuosia väitetyn etääntymisensä jälkeen, Heidegger sälyttää ”maailmanjuutalaisuudelle” merkittävän roolin tässä kehityksessä.

Mustat vihkot osoittaa Heideggerin antisemitismin olleen läpi kolmannen valtakunnan enemmän kuin provinsiaalista ennakkoluuloa.

Mustat vihkot luonnehti juutalaisia laskelmointiin, abstraktiin järkeilyyn ja masinointiin taipuvaiseksi maailmattomaksi kansaksi ja näkevät heidät, amerikkalaisuuden ja bolsevismin ohella, ”toista alkua” tavoittelevan Saksan suurena vihollisena.

Mustat vihkot osoittaa Heideggerin antisemitismin olleen läpi kolmannen valtakunnan enemmän kuin provinsiaalista ennakkoluuloa. Se oli intiimissä suhteessa hänen filosofiaansa.

Ajatus ”olemisen historiasta” kiteytyi 1930-luvun lopulla samaan aikaan, kun Heideggerin antisemitismi leimahtaa liekkiin. Saman niminen luento vuodelta 1938 sisälsi maininnan juutalaisten ”planetaarisesta rikollisuudesta”. Maininta kuitenkin sensuroitiin vuonna 1998 julkaistusta versiosta.

Heidegger saattoi omaksua antisemiittiset ajatuksensa Sionin viisaiden pöytäkirjoina tunnetuista surullisenkuuluisista väärennöksistä. On kuitenkin mahdollista, että häntä inspiroi Hitlerin Mein Kampf, jonka hän antoi veljelleen joululahjaksi vuonna 1931.

Kirjeen humanismista piirtämä kuva Heideggerista virheistään oppineena totalitarismin kriitikkona on harhaanjohtava. Jo kauan ennen Mustien vihkojen ilmestymistä Kirjettä humanismista”kuvattiin muun muassa ”nöyryyden kaapuun pukeutuneeksi uhmakkuudeksi”.

Mustat vihkot tukee tätä kuvausta. Liittoutuneiden vaatiessa saksalaisia vastuuseen rikoksistaan, Heidegger kommentoi tyrmistyttävästi, että Saksan suurin syyllisyys oli ollut sen kyvyttömyys uudistaa länsimainen kulttuuri. Tämä oli ”’kollektiivinen syyllisyys’, jonka suuruus ei olemukseltaan ole mitattavissa edes ’kaasukammioiden’ kammottavuudella”.

Heidegger kommentoi, että Saksan suurin syyllisyys oli ollut sen kyvyttömyys uudistaa länsimainen kulttuuri.

Tällaiset kommentit eivät ole omiaan vakuuttamaan, että Heidegger olisi luopunut antisemitismistään sodan jälkeen. Mustien vihkojen antisemitismi ja täydellinen empatian puute juutalaisten kärsimyksiä kohtaan asettavat Kirjeen humanismista itsekritiikin täysin uuteen valoon.

Sama koskee Kirjeen humanismista yhteydessä suomennettua esitelmää Maailmankuvan aika (1938), jonka alkuperäinen versio, toisin kuin vuonna 1950 julkaistu versio, on osoittautunut pikemminkin natsimyönteiseksi kuin -kielteiseksi.

Vaihtoehto Saksalle -puolue

Heideggerin ajattelu ja revisionistinen historiantulkinta on löytänyt kaikupohjaa viime syyskuussa Saksan parlamenttiin 13 prosentin kannatuksella nousseessa Vaihtoehto Saksalle -puolueessa.

Eurokriittisenä puolueena vuonna 2013 perustettu Vaihtoehto Saksalle on sittemmin profiloitunut äärikansallisena, islamofobisena puolueena. Muiden populistipuolueiden tavoin se leimaa pakolaiset ja siirtolaiset syyllisiksi uusliberalistisen globalisaation aiheuttamaan taloudelliseen ja henkiseen hätään.

Heideggerin ajattelu ja revisionistinen historiantulkinta on löytänyt kaikupohjaa Vaihtoehto Saksalle -puolueessa.

Puolueen erityispiirteenä on positiivisen saksalaisen identiteetin nimissä käyty ”kulttuurisota” oletettua islamisaatiota ja holokaustiin viittaavaa ”syyllisyyskulttia” vastaan. Sen nykyisiin taustavaikuttajiin kuuluu ”uuden oikeiston” (Neue Rechte) keskeinen ideologi Götz Kubitschek. Kubitschek ihannoi kansallissosialismille tietä tasoittanutta radikaalikonservatismia, jonka avainhahmoihin lukeutuivat Heideggerin lisäksi oikeusteoreetikko Carl Schmitt, militantti kirjailija Ernst Jünger ja kulttuurifilosofi Oswald Spengler.

Puolueen ideologeille Heideggerin merkitys on hänen ”metapoliittisessa” näkemyksessään inhimillisestä elämästä paikkaan ja aikaan sidottuna yhteisöllisenä (etnisenä) olemassaolona. Tätä näkemystä juurruttamalla he tavoittelevat päivänpoliittisia pyrkimyksiä perustavampaa muutosta Saksan henkiseen ilmastoon, jota vuodesta 1945 lähtien ovat hallinneet ”vieraat” elementit: liittoutuneiden tuputtama länsisuuntautuminen, 1960-luvun ”kulttuurimarxilaisuus” ja nykyinen kosmopoliittinen monikulttuurisuus.

Samassa tarkoituksessa ovat Heideggeriin tukeutuneet myös identitaareina tunnetun oikeistoradikaalin nuorisoliikkeen johtohahmot Martin Sellner ja Walter Spatz, joiden ylistävän kirjan Heideggerista julkaisi juuri Kubitschekin kustantamo.

Keskeinen osa Vaihtoehto Saksalle -puolueen identiteettipolitiikkaa on taistelu menneisyydestä. Sen tavoite on kyseenalaistaa 1960-luvulla alkuun saatu ja vuosikymmenien saatossa ansiokkaasti toteutettu natsimenneisyyden kriittinen läpityöstäminen.

Puolueen revisionistisesta suhtautumisesta kertoo aluejohtaja Björn Höcken – oletettavasti Kubitschekin inspiroima – hyökkäys Berliinin holokaustimuistomerkkiä vastaan. Ei ole yllättävää, että Kubitschekin historiantulkinta nojaa Heideggerin entisen oppilaan ja 1980-luvulla otsikoissa esiintyneen revisionistisen historioitsijan, Ernst Nolten, ajatuksiin.

Heidegger tänään

Heidegger oli vannoutunut natsi ja antisemiitti, jonka empatiakyky ja todellisuudentaju ovat osoittautuneet pelottavan rajallisiksi. Tässä hän ei eronnut monista aikalaisistaan. Mutta toisin kuin 1930-luvun rivinatsien hengentuotteita, Heideggerin filosofiaa käytetään tänään legitimoimaan Vaihtoehto Saksalle -puolueen islamofobista politiikkaa. Miten tähän filosofiaan tulee suhtautua?

Tuleeko Heideggerin teokset siirtää, kuten radikaalein kriitikko Emmanuel Faye vaatii, filosofian hyllystä otsakkeen ”fasismi” alle? Ei.

Heideggeria on luettava äärimmäisten kriittisesti pitäen silmällä hänen anti-humanisminsa poliittisia ja maailmankuvallisia ulottuvuuksia.

Mutta Heideggeria on luettava äärimmäisten kriittisesti pitäen silmällä hänen anti-humanisminsa poliittisia ja maailmankuvallisia ulottuvuuksia. Heideggerin tapa leimata koko valistustraditio yhdeksi isoksi virheeksi on hänen ajattelunsa latteimpia ja kielteisimpiä puolia.

Lukuisat 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista Arendtista Charles Tayloriin ovat pyrkineet terveemmistä maailmankuvallisista lähtökohdista käsin kehittämään eteenpäin Heideggerin ajatuksia ihmisen historiallisuudesta. He ovat pyrkineet Jürgen Habermasin sanoin ajattelemaan ”Heideggerin avulla Heideggeria vastaan”.

Tulevaisuudessa länsimaisen kulttuurin itsetutkiskelun suurena linjana tulee kuitenkin olla ajatteleminen ”ilman Heideggeria”. Häntä ei tule enää nähdä johtotähtenä vaan ainoastaan ajoittaisten oivallusten antajana.

Syyt tähän eivät ole vain poliittisia. Vaikka heideggerilaiset tavoittavat jotain oleellista nähdessään uusliberalismin noudattavan metafyysistä logiikkaa, syyt uusliberalismin nousuun eivät löydy ensisijaisesti filosofian historiasta tai kielen sisäisistä valtapyyteistä vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tästä kehityksestä ei saa kiinni Heideggerin avulla.

Vaihtoehtoja

Polanyi ja Frankfurtin koulu kantoivat Heideggerin lailla huolta modernin länsimaisen yhteiskunnan tavasta tuotteistaa yhä uusia inhimillisen elämän alueita ja luontoa. He selittivät tämän ilmiön kuitenkin paljon uskottavammin.

Polanyin Suuri murros näki 1900-luvun inhimillisten ja ekologisten katastrofien juuret 1800-luvun alun itsesäätelevien markkinoiden utopiassa. Tämän kansainväliseen valtatasapainojärjestelmään, kultakantaan ja minimalistiseen valtioon tukeutunut kapitalistinen utopia (”saatanallinen mylly”) hajosi vuoden 1929 pörssiromahdusta seuranneeseen fasistiseen vastareaktioon.

Polanyin ja varhaisen Frankfurtin koulun avulla saa Heideggeria paremmin kiinni 1930-luvun fasismiin johtaneen eurooppalaisen modernisaation valuvioista.

Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikka tuli synkällä tarinallaan antiikista alkaneesta “välineellisestä järjestä” turhan lähelle Heideggeria. Nuori Horkheimer pyrki sen sijaan vielä 1930-luvulla hahmottamaan liberalismin kriisiä ja fasismin psykologista vetovoimaa uraauurtavalla synteesillään kriittisestä taloustieteestä ja psykoanalyysistä.

Polanyin ja varhaisen Frankfurtin koulun avulla saa Heideggeria paremmin kiinni 1930-luvun fasismiin johtaneen eurooppalaisen modernisaation valuvioista. He antavat myös parempia eväitä hahmottaa 1970-luvulta alkaneen uusliberalistisen finanssikapitalismin haaksirikkoa vuonna 2008 ja sitä seurannutta oikeistopopulistista vastareaktiota.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Mikko Immanen on yleisen historian post doc -tutkija Helsingin yliopistossa. Immanen väitteli vuonna 2017 Heideggerin ja Frankfurtin koulun varhaisesta suhteesta.

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Eurooppalaisen äärioikeiston filosofiset virtaukset johtavat 1930-luvun Saksaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.