Suoran ja osallistuvan kansalaisvaikuttamisen tavat alkoivat yleistyä 1960–1970-luvuilla. Tuolloin ajateltiin, että osallistuva demokratia pystyisi vastaamaan demokratian kriisiin, josta osoituksena olivat äänestysaktiivisuuden laskeminen, puolueiden jäsenmäärän vähentyminen sekä demokraattisiin instituutioihin kohdistuvan luottamuksen heikentyminen.

Osa ehdotetuista osallistuvan demokratian malleista perustuivat deliberatiivisen, eli puntaroivan demokratian periaatteille, jotka edellyttävät päätöksenteon pohjautuvan yhteisymmärrykselle tähtäävälle keskustelulle eri näkökantojen välillä. Deliberatiivisen demokratian mallien, kuten deliberatiivisten kansalaiskeskustelujen, -raatien ja -paneelien yleistyessä maailmalla onkin usein puhuttu ’deliberatiivisesta käänteestä’.

Nykyisin molempiin osallistuvan demokratian malleihin, eli suoraan osallistuvaan demokratiaan ja deliberatiiviseen demokratiaan, viitataan yleisesti ’demokraattisina innovaatioina’. Tunnetuimpia näistä ovat osallistuvan budjetoinnin mallit, kansalaisaloitteet, deliberatiiviset kansalaiskeskustelut ja myös erilaiset sähköisen demokratian sovellukset.

Samalla tutkijoiden kiinnostus on laajentunut yksittäisten mallien tutkimisen sijaan siihen, kuinka erilaiset demokraattiset innovaatiot pystyvät täydentämään olemassa olevaa edustuksellista demokratiaa. Erityisesti deliberatiivisen demokratian tutkijoiden keskuudessa puhutaan usein systeemisestä käänteestä, joka viittaa aikaisempaa kokonaisvaltaisempaan näkemykseen demokraattisen järjestelmän toiminnasta.

Demokraattisia innovaatioita hyödynnettiin myös koronapandemian aikana. Participedia-verkkosivustolla on ilmoitettu 86 esimerkkiä kansalaisten osallistamishankkeista, jotka liittyvät tavalla tai toisella pandemiaan. Suurin osa hankkeista on perustunut deliberatiivisen demokratian periaatteille tai yhteistoiminnallisille menetelmille.

Pääasiassa menetelmät ovat toimineet päätöksentekoa tukevassa roolissa, jolloin ne eivät ole antaneet kansalaisille valtaa vaikuttaa suoraan päätöksiin. Lisäksi vain neljäsosa osallistamishankkeista on ollut viranomaisten järjestämiä, mikä voi kertoa siitä, että hallinto on suhtautunut varauksella kansalaisten osallistamiseen akuuttiin terveyskriisiin liittyvissä kysymyksissä.

Demokraattisen hallinnon haasteita kriisin aikana

Koronapandemian aikana ja yleisemminkin akuuttien kriisien aikana on tunnistettavissa kaksi suurempaa haastetta, jotka voivat vaikeuttaa kansalaisosallistumista. Ensinnäkin kriisitilanteissa tieto kriisin taustoista ja vaikutuksista saattaa olla epävarmaa sekä samalla jatkuvasti päivittyvää. Koronapandemian aikana nähtiin myös, että kriisitilanteessa valheellinen tieto saattaa levitä hyvin nopeasti kansalaisten keskuudessa. Tästä syystä päätöksentekoa keskitettiin poliitikoille ja asiantuntijoille, joiden ajateltiin pystyvän paremmin vastaamaan päätöksenteon tarpeisiin.

Koronapandemian aikana nähtiin myös, että kriisitilanteessa valheellinen tieto saattaa levitä hyvin nopeasti kansalaisten keskuudessa. Tästä syystä päätöksentekoa keskitettiin poliitikoille ja asiantuntijoille, joiden ajateltiin pystyvän paremmin vastaamaan päätöksenteon tarpeisiin.

Toisekseen kriisitilanteessa poliittisia päätöksiä joudutaan usein tekemään nopeassa aikataulussa, mistä johtuen poliittiseen valmisteluun on vähemmän aikaa käytettävissä kuin normaalisti. Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu, että monissa maissa asetettiin koronapandemian vallitessa erilaisia rajoitteita tavallisille demokraattisille käytännöille. Esimerkkinä rajoitteista ovat muun muassa parlamenttien työskentelyn rajoittaminen sekä kriisitoimien laillisuusarvion lykkääminen. Kriisitoimien varjolla monet maat rajoittivat myös kansalaisten poliittisia oikeuksia sekä kavensivat kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia.

Pandemia-aika vahvisti teknokratisoitumista, eli asiantuntijavallan vahvistumista poliittisessa päätöksenteossa sekä vallan keskittymistä. Perustellusti molemmat näistä ilmiöistä herättivät huolta tutkijoiden keskuudessa demokraattisten poliittisten instituutioiden kestokyvystä kriisitilanteissa.

Kansalaisosallistumisella on paikkansa myös kriisitilanteessa

Vaikka kriisitilanteessa kansalaisten vaikutusmahdollisuudet voivat kaventua monessa suhteessa, demokraattisella kansalaisosallistumisella voi olla myös myönteisiä puolia, jotka voivat edistää kriisitilanteen ratkaisua ja siitä toipumista. Kansalaisten osallistuminen kriisitoimista päättämiseen voi vahvistaa luottamusta viranomaisiin sekä vahvistaa kriisitoimien hyväksyttävyyttä. Osallistuminen voi näin ollen edistää viranomaisten asettamien rajoitusten ja suositusten noudattamista.

Kansalaisten kuuleminen voi myös edistää kriisin ratkaisemiseksi ja siitä palautumiseksi soveltuvien toimintamallien tunnistamista. Keräämällä tietoa erilaisten kriisitoimien vaikutuksista sekä kansalaisten tarpeista ja toiveista, viranomaiset pystyvät valitsemaan entistä tehokkaampia toimia ja suuntaamaan niitä ryhmille, jotka ovat haavoittuvimmassa asemassa. Samalla pystytään toteuttamaan sellaisia toimia, jotka ottavat paremmin huomioon mahdolliset kulttuuriset tekijät sekä muut paikkakohtaiset erikoispiirteet.

Kansalaisten osallistuminen kriisitoimista päättämiseen voi vahvistaa luottamusta viranomaisiin sekä vahvistaa kriisitoimien hyväksyttävyyttä. Osallistuminen voi näin ollen edistää viranomaisten asettamien rajoitusten ja suositusten noudattamista.

Erityisesti kriisitilanteen vallitessa, kansalaisten osallistuminen voi vahvistaa politiikan responsiivisuutta, eli vastaavuutta poliittisten tekojen ja niiden kohteina olevien kansalaisten toiveiden ja tarpeiden välillä. Akuutissa kriisitilanteessa, kuten pandemiassa, responsiivisesta politiikasta tulee entistä vaikeampaa, koska kansallisten toimijoiden täytyy vastata kriisin nostattamiin äkillisiin haasteisiin.

Tällöin aikaisemmat poliittiset agendat, joihin muun muassa hallituspuolueet ovat hallitusohjelmassaan sitoutuneet, saattavat nopeasti käydä vanhentuneiksi. Näin kävi Suomessakin, kun monet Marinin hallituksen hallitusohjelman kirjauksista jäivät toteutumatta pandemian sekä sitä seuranneen Venäjän hyökkäyssodan takia.

Osallistuvan demokratian mallien vertailua kriisien ratkaisemisen näkökulmasta

Demokratiainnovaatioita koskevassa kirjallisuudessa on tapana tehdä jaottelu suoran, osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian periaatteille pohjautuvien mallien välillä. Edellisiä edustavat muun muassa joukkoistetut palautteen- tai lausunnonantopalvelut, joissa kansalaiset voivat esittää näkemyksensä erilaisiin asiakysymyksiin.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat puolestaan kansalaispaneelit ja -raadit, joissa edustava otos kansalaisia keskustelee asiantuntijatiedon pohjalta etukäteen valituista teemoista ja pyrkii esittämään harkittuja kantoja jonkin asian puolesta tai vastaan, tai tuottamaan harkitun näkemyksen aiheesta päätöksenteon tueksi.

Osallistuvan demokratian mallit vaativat vain vähän toteuttamisaikaa, mikä tekee niiden soveltamisesta akuutissa kriisitilanteessa helppoa. Osallistuvat mallit vaativat kuitenkin kansalaisilta kykyä ottaa itsenäisesti selvää asioista, joista he ovat päättämässä. Tällaisen vaatimuksen noudattaminen on haastavaa kriisitilanteessa, jonka yhteydessä usein liikkuu harhaanjohtavaa tai virheellistä informaatiota. Tilanteen epäselvyydestä johtuen kansalaisten käsitykset kriisin vakavuudesta tai sen torjumiseksi tarkoitettujen toimenpiteiden tarpeellisuudesta saattavat pohjautua puutteellisiin tietoihin.

Deliberatiivisen demokratian malleja käytettäessä kansalaiset kuitenkin oppivat prosessin aikana sekä toisiltaan sekä asiantuntijoilta. Näin ollen deliberatiivisen demokratian malleilla on mahdollisuus korjata kansalaisten virheellisiä ennakkokäsityksiä ja virhepäätelmiä, mikä saattaa johtaa harkitumpaan ja tietoperusteisempaan päätöksentekoon.

Deliberatiiviset kansalaiskeskustelut puolestaan vaativat runsaasti aikaa, mikä vaikeuttaa niiden käyttämistä akuuteissa kriisitilanteissa. Vastaavasti ne vaativat vastaavia tietoresursseja kuin suoran ja osallistuvan demokratian mallit. Deliberatiivisen demokratian malleja käytettäessä kansalaiset kuitenkin oppivat prosessin aikana sekä toisiltaan sekä asiantuntijoilta. Näin ollen deliberatiivisen demokratian malleilla on mahdollisuus korjata kansalaisten virheellisiä ennakkokäsityksiä ja virhepäätelmiä, mikä saattaa johtaa harkitumpaan ja tietoperusteisempaan päätöksentekoon.

Maailmalla on myös kehitetty viime vuosien aikana menetelmiä, joilla voidaan säästää deliberatiivisten kansalaiskeskustelujen toteuttamiseen tarvittavia ajallisia resursseja. Yksi mahdollinen ratkaisu on hyödyntää pysyviä kansalaispaneeleja, joissa osallistujajoukko säilyy samana pidemmän aikaa tai osallistujat valitaan jo aiemmin kerätyn osallistujapoolin joukosta. Näin säästetään aikaa osallistujien rekrytoinnista, joka on usein kaikkein aikaa kuluttavin osuus kansalaiskeskusteluiden järjestämisessä.

Tutkijat ovat myös kehittäneet kevyempiä kansalaiskeskustelumalleja, jotka voivat täydentää jo vakiintuneita ja tunnettuja malleja. Kevyempiä malleja voidaan mahdollisesti helpommin käyttää myös kriisitilanteissa, joissa ei ole välttämättä aikaa järjestää varsinaisia kansalaiskeskusteluja. Esimerkiksi Sitran järjestämät Poikkeusajan dialogit voivat tässä suhteessa olla kiinnostava askel kohti kuuntelevampaa ja osallistavampaa kriisinhallintaa.

Deliberaatio responsiivisuuden vahvistajana

Deliberatiivisilla kansalaiskeskusteluilla voidaan myös edistää politiikan responsiivisuutta kriisitilanteessa. Ensinnäkin deliberatiivisissa kansalaiskeskusteluissa pyritään pääsemään yli yksityisistä intresseistä sekä löytämään yleisiä ja yhteisiä intressejä, jotka kaikki osallistujat pystyvät allekirjoittamaan. Deliberatiiviset mallit pystyvät näin ollen antamaan paremman käsityksen kansalaisten yhteisestä ”valveutuneesta” mielipiteestä kuin suoran ja osallistuvan demokratian mallit.

Lisäksi deliberatiiviset kansalaiskeskustelut pystyvät edistämään poliittisen päätöksenteon pitkäjänteisyyttä ja kehittämään tulevien sukupolvien toiveiden ja tarpeiden huomioonottamista. Tulevaisuusorientaatiota voidaan vahvistaa deliberatiivisissa kansalaiskeskusteluissa erilaisten tätä varten kehitettyjen menetelmien avulla, kuten omaksumalla aikamatkustajan rooli. Näin deliberatiiviset mallit pystyvät vähentämään politiikan lyhytnäköisyyttä ja edistämään kestävää politiikkaa myös pitkällä aikavälillä.

Jatkuvien kriisien aikakaudella deliberatiiviset kansalaiskeskustelut voivat edesauttaa kriisien oikeudenmukaista ratkaisemista. Näin ollen niillä tulisi olla merkittävä rooli perinteisten edustuksellisen demokratian instituutioiden rinnalla.

YTT Mikko Värttö on erikoistutkija JuRe-hankkeessa Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Timon Studler / Unsplash

Julkaisu Miten kansalaisosallistuminen soveltuu kriisitilanteisiin ja miten osallistuminen on toteutunut koronapandemian aikana? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Best of Enemies (2019), ohj. ja käsikirj. Robin Bissell

Yhdysvaltojen sisäpoliittisesti konfliktiherkkiä aikoja 1960- ja 1970-luvuilla on kuvattu useissa viime vuosien aikana julkaistuissa elokuvissa. Tässä arviossa esitellään yksi Suomessa vähäisemmälle huomiolle jäänyt, Robin Bissellin ohjaama elokuva Best of Enemies (2019). Kyseessä on elokuvan arvio ja kommentaari, joten tavoitteena ei ole tehdä tarkkaa kuvausta todellisista historiallisesta tapahtumasta, joille elokuva perustuu, vaan tarkastella, kuinka tapahtumia elokuvassa kuvataan ja millaisia merkityksiä niille annetaan.

Elokuvaa arvioidaan myös siitä näkökulmasta, miten se kuvaa puntaroivan demokratian periaatteille perustuvia kansalaiskeskusteluja, joissa tavalliset ihmiset kutsutaan keskustelemaan toistensa kanssa ja päättämään jostain ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.

Vastaavia kuvauksia kansalaiskeskusteluista ei ole elokuvissa juuri aikaisemmin esitetty, joten elokuvan ansiona voidaan pitää sitä, että se tekee menetelmää tunnetummaksi myös laajemmalle yleisölle.

Klaanin takamailla

Elokuva sijoittuu vuoteen 1971, Durhamin kaupunkiin, joka sijaitsee Pohjois-Carolinan osavaltiossa. Durhamissa joukko paikallisia asukkaita osallistui charretteksi kutsuttuun kansalaiskeskusteluun, jota voitaneen pitää modernien kansalaispaneelien eräänlaisena edeltäjänä. Asukkaat kokoontuivat kymmenen päivän ajaksi keskustelemaan paikallisia kouluja ravistelevien ongelmien ja levottomuuksien sekä yhä jatkuneen rotuerottelun lopettamisesta.

Charretten puheenjohtajiksi valittiin kaksi paikallista asukasta, joiden katsottiin edustavan kahta eri osapuolta. Mustia asukkaita edusti paikallinen kansalaisaktivisti Ann Atwater, kun taas valkoisen väestön edustajaksi valittiin valkoista ylivaltaa edustavan Ku Klux Klanin paikallisosaston johtaja, klaanilta Ylevän kykloopin arvonimen saanut C.P. Ellis, johon elokuvassa ja tässä arviossa viitataan muodossa CP.

Varsinkin elokuvan alkupuolella kuvataan paljon klaanin toimintaa paikallisyhteisössä. Vielä 1970-luvulla klaani oli levittänyt juurensa laajasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Elokuvassa sekä paikalliset poliitikot että yrittäjät ovat hyvin pitkälle riippuvaisia klaanilta saamastaan tuesta ja hyväksynnästä. Klaanin, poliitikkojen, taloudellisen eliitin ja paikallisten asukkaiden suhteet näyttäytyvät läheisinä. Näiden verkostojen turvin klaani pystyy vaikuttamaan paitsi politiikkaan ja talouteen myös yhteisön sosiokulttuuriseen kehitykseen.

Viime kädessä klaanin vaikutusvalta nojaa kuitenkin väkivallan uhkaan. Tämä käy ilmi elokuvassa esimerkiksi kohtauksessa, jossa joukko klaanilaisia kerääntyy pitämään ”pumppuhaulikkoserenadia” paikallisen naisen pihaan, koska naisen on väitetty tapailevan mustaihoista miestä.

Eri ryhmien toimijuus elokuvassa

Aikaisemmissa arvioissa elokuvaa on moitittu siitä, että se uusintaa perinteistä asetelmaa siitä, että valkoiset päähenkilöt esitetään tapahtumia liikkeelle panevana voimana. Pohjimmiltaan elokuvassa kuvatut tapahtumat johtuvat siitä, että valkoiset muuttavat syystä tai toisesta ajatteluaan ja toimintaansa ja päätyvät näin tekemään ratkaisuja, jotka muuttavat historian kulkua. Mustan väestön edustajat esitetään sen sijaan enemmän passiivisina toimijoina, joiden roolina on toimia elokuvissa sivustaseuraajina tai uhreina valkoisen väestön väärinkäytöksille.

Elokuva kuvaa kuinka alun perin vastentahtoisesti charretteen mukaan ilmoittautunut klaanin paikallisen osasto päämies CP alkaa hiljalleen ymmärtää paremmin kokouksiin osallistuneita mustia ja heidän vaatimuksiaan. Merkittävänä tekijänä tässä muutoksessa on CP:n laitoshoidossa oleva vaikeasti kehitysvammainen poika.

Elokuvassa Ann hyödyntää omia sosiaalisia verkostojaan siten, että CP:n poika siirretään parempaan hoitoon, mikä jättää CP:n kiitollisuudenvelkaan ja keikauttaa hänet rotuerottelun lopettamisen kannalle.

Elokuvassa CP:n muutos esitetään vahvasti henkilökohtaisella ja tunnepohjaisella tasolla menemättä syvälle siihen, miten osallistuminen on vaikuttanut CP:n tai muiden yhteisön jäsenten ajatuksiin mustien oikeuksista. Kerronnallisella tasolla elokuvan tekijöiden päätös keskittyä henkilökohtaiseen muutokseen on ymmärrettävä ja noudattaa usein populaarikulttuurissa toistettavaa ”kääntymis”-myyttiä.

Kuuntelua kärjistämisen sijaan

Itse historiallisen tapahtuman taltioimisen sekä laajemman yhteiskunnallisen merkittävyyden pohdinnan kannalta tapahtuman merkityksen pohdinta suhteessa koko yhteisöön olisi ollut paikallaan.

Mustalle yleisölle elokuva tuntuu kertovan, että kansalaisaktivismin sijaan tehokkaampi keino on vaikuttaa hallinnon tarjoamien muodollisten vaikutuskanavien sekä omien verkostojen kautta. Elokuvan alussa Ann suhtautuu epäilevästi suurkaupungeissa koulutuksensa saaneisiin mustiin, mutta muuttaa suhtautumistaan huomatessaan, kuinka koulutuksen kautta saatu kyky tuoda omia tavoitteita esiin ja toimia hallinnon asettamissa puitteissa lisää kykyä vaikuttaa mustan yhteisön hyväksi.

Elokuvan sanomana vaikuttaa olevan, että mukautumalla hallinnon asettamiin puitteisiin sekä korostamalla yhteisön arvostettavia puolia, kuten työteliäisyyttä, uskonnollisuutta, hyvää käytöstä sekä uskollisuutta hallinnolle, voidaan toimia tehokkaammin yhteisön tavoitteiden saavuttamiseksi kuin vastakkainasettelua hakemalla sekä suoran toiminnan keinoja käyttämällä. Hallintoa vastaan niskuroivia mustia ei elokuvassa juuri näy, vaan tomera Ann palauttaa kapinoimaan pyrkivät nuoret nopeasti takaisin ruotuun.

Elokuvan tuki sovinnaisille vaikuttamistavoille voidaan nähdä kommentaarina elokuvan tekohetkellä käynnissä olleisiin Black Lives Matter-mielenosoituksiin, joissa vastustettiin mustaan väestöön kohdistuvaa poliisiväkivaltaa ensisijaisesti Yhdysvalloissa, mutta myöhemmin rodullistettua poliisiväkivaltaa laajemminkin.

Elokuva esittää, että tilanteen kärjistämisen sijaan tarjolla on vaihtoehto, jossa eri osapuolet alkavat kuunnella toisiaan ja etsiä yhdessä muutosta tilanteeseen. Myös tosielämässä elokuvan kuvaamien tapahtumien aikaan eri ihmisryhmien väliset konfliktit olivat Durhamissa räjähdyspisteessä, sillä kaupunki oli yksi harvoista, joissa rotuerottelu oli edelleen voimissaan vielä 1970-luvun alussa.

Yhteisössä on voimaa

Mielenkiintoisella tavalla elokuva kytkeytyy erityisesti Yhdysvalloissa 70-luvulla käynnissä olleeseen köyhyyden vastaiseen sotaan. Köyhyydentorjuntaan liittyi vahvasti yhteisötoimintaohjelma (engl. Community Action Program, CAP), jossa yhteisön ja osallisuuden vahvistaminen nähtiin avaimena köyhyyden torjuntaan.

Ajattelultaan CAP pohjautui aikaisempaan pragmatistisen sosiologian perinteeseen, jossa sosiaalisia ongelmia selitettiin paikallisyhteisöjen eriytymisellä yhteiskunnasta. Tästä johtuen yhteisöjen ja muun yhteiskunnan välistä kuilua pyrittiin kuromaan umpeen tarjoamalla paikallisille asukkaille mahdollisuuksia osallistua yhteisön kehittämiseen sekä vahvistamalla yhteistä solidaarisuutta ja ylpeyttä jaettua asuinympäristöä kohtaan.

CAP:n varoista myönnettiin tukea noin tuhannelle paikalliselle hankkeelle, jossa paikallisia asukkaita osallistettiin köyhyyttä vähentäviin toimiin. Ennen elokuvan kuvaamia tapahtumia yhdessä tällaisessa hankkeessa oli aktiivisesti mukana myös tosielämän Ann Atwater.

Elokuvassa CP:n ajattelun muuttumista selitetään juuri yhteisöllisenä heräämisenä. Kun aikaisemmin CP oli tuntenut solidaarisuutta vain klaaniveljiään ja valkoista väestöä kohtaan, elokuvan aikana hän alkaa tuntea yhteisvastuullisuutta koko yhteisöä kohtaan. Yhteisöllisiin arvoihin CP viittaa myös ennen äänestystä pitämässään puheenvuorossa, ennen kuin repii jäsenkorttinsa klaaniveljiensä silmien edessä.

Elokuvan lopputeksteissä näytetään myös katkelmia tosielämän Ann Atwaterin ja C.P. Elliksen charrettesta alkaneesta ystävyydestä.

Dialogi yhteiskunnallisen muutoksen alullepanijana

Puutteistaan huolimatta elokuva tarjoaa varsin todenmukaisen kuvauksen tapahtumista, jotka johtivat rotuerottelun loppumiseen kouluissa Durhamissa. Elokuva myös kuvaa kiitettävästi charrette-menetelmää, joka on vuosikymmenien aikana jäänyt muiden menetelmien varjoon.

Charrette eroaa nykyisin tunnetuimmista deliberatiivisen demokratian menetelmistä siinä, että se ei aseta vastaavia vaatimuksia osallistujien edustuksellisuudelle tai keskustelujen laadukkuudelle kuin esimerkiksi kansalaisraadit. Charretten voi luokitella niin kutsuttujen dialogisten menetelmien joukkoon, joissa tarkoituksena on saattaa eri taustoista olevia ihmisiä saman pöydän ääreen keskustelemaan toistensa kanssa.

Toisin kuin deliberaation ideaalissa, dialogissa pyrkimyksenä ei ole yhteisymmärryksen saavuttaminen, vaan toisen osapuolen kuuleminen ja ymmärtäminen. Siten dialogi voi toimia pohjana deliberaatiolle. Charretten voisikin olettaa sopivan erinomaisesti myös nykyisin erilaisten paikallisten konfliktien ratkaisuun, joihin liittyy syviä erimielisyyksiä eri osapuolten välillä.

Vaikka elokuva kuvaa verrattain ansiokkaasti charrette-menetelmää, sen puutteena voidaan pitää sitä, ettei elokuva juuri anna painoarvoa itse keskusteluille suhteessa osallistujien mielipiteiden muutokseen. Ratkaisevan roolin elokuvassa saavat varsinaisten keskustelujen kulisseissa tapahtuvat manööverit, joiden avulla eri osapuolet pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa.

Paremman kuvan keskusteludynamiikasta lukija voi saada esimerkiksi vuonna 1957 julkaistusta elokuvaklassikosta 12 vihaista miestä (engl. Twelve Angry Men), jota voi suositella kaikille paitsi oikeussalidraamoista, myös kansalaisraatien toiminnasta kiinnostuneille lukijoille.

Mikko Värttö on yhteiskuntatieteiden tohtori ja työskentelee projektitutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Bioetiikan instituutissa.

Julkaisu Elokuva-arvio: Kansalaiskeskustelut rotukonfliktia ratkaisemassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puntaroivat kansalaiskeskustelut ovat demokraattisia innovaatioita, joissa satunnaisotannalla valittu joukko kansalaisia kokoontuu yhteen saamaan tietoa, keskustelemaan sekä tuottamaan päättäjille suosituksia jostain asiakysymyksestä tai useista kysymyksistä.

Puntaroivan kansalaiskeskustelun menetelmät rakentuvat puntaroivan demokratian ihanteelle, jonka mukaan demokraattisen päätöksenteon tulisi perustua tietopohjaiseen ja tasapuoliseen, toisia kunnioittavaan keskusteluun, joissa omat näkemykset perustellaan. Yleisimpiä puntaroivan kansalaiskeskustelun muotoja ovat kansalaisraadit, kansalaispaneelit, puntaroivat mielipidemittaukset sekä kansalaiskokoukset.

Mitä on edustaminen?

Edustaminen tarkoittaa päätöksentekoa muiden puolesta. Kansanedustajat valitaan tekemään päätöksiä kansalaisten puolesta. Heidän edustajuutensa voidaan nähdä usealla eri tavalla.

Yhtäältä kansanedustajat edustavat heitä äänestäneitä kansalaisia, toisaalta edustajuus voidaan kytkeä parlamentaarikon ominaisuuksiin tai ajatusmaailmaan. Esimerkiksi vertaamalla kansanedustajien koulutustasoa, ikärakennetta tai sukupuolijakaumaa koko väestöön voidaan arvioida kuinka hyvin kansanedustajat edustavat erilaisia väestönryhmiä.

Toiveena voi olla myös, että kansanedustajien arvot, asenteet ja ideologiat vastaavat kansalaisten näkemyksiä.

Edustajuus kansalaiskeskusteluissa

Edustajuus sisältyy vääjäämättä myös puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin, koska kaikki kansalaiset eivät voi yhdellä kertaa osallistua. Osallistujat pyritään valitsemaan niin, että he edustaisivat mahdollisimman hyvin koko väestön demografista jakaumaa.

Tavallisesti osallistujat valitaan arpomalla, jolloin jokaisella kansalaisella tai kunnan asukkaalla on yhtä suuri mahdollisuus tulla valituksi. Satunnaisotannalla pyritään siihen, että erilaiset intressit, näkemykset ja kannat olisivat mahdollisimman hyvin edustettuina keskusteluissa. Näin ollen myös puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin osallistuvia kansalaisia voidaan pitää eri ryhmien ja näkökulmien edustajina.

Politiikan tutkimuksen professori Mark Warren  kutsuu edustajuutta puntaroivissa kansalaiskeskusteluissa ”kansalaisedustamiseksi”. Tämä eroaa perinteisestä ”kansanedustamisesta” siinä, että mahdollisuus päästä edustajan asemaan on kaikille kansalaisille avoimena eikä se riipu vaalikampanjaan käytettävissä olevista resursseista. Kansalaiskeskusteluihin osallistuvien kansalaisten ei myöskään tarvitse huolehtia poliittisen mandaatin uusimisisesta eikä uudelleenvalinnasta, kuten vaaleilla valittavien poliitikkojen täytyy.

Kansalaisedustaminen eroaa perinteisestä kansanedustamisesta siinä, että mahdollisuus päästä edustajan asemaan on kaikille kansalaisille avoimena eikä se riipu vaalikampanjaan käytettävissä olevista resursseista.

Yksi suoran kansalaisosallistumisen merkittävistä ongelmista liittyy edustamiseen, sillä suoran kansalaisosallistumisen menettelyt eivät usein saavuta täysin edustavaa osallistujajoukkoa. Erityisesti osallistujien koulutustaso vaikuttaisi olevan hieman kansalaisten keskimääräistä koulutustasoa korkeampi. Näin ollen kansalaispaneeli ei välttämättä edusta koko väestöä yhdenvertaisesti.

Hyvin vinoutunut osallistujajoukko voi vähentää kansalaiskeskustelun legitimiteettiä eli vallan oikeutusta. Mikäli kansalaiset kokevat, että heidän arvonsa, ominaisuutensa tai intressinsä eivät ole keskustelussa edustettuna, he voivat kyseenalaistaa keskustelun tulokset.

Poliitikot osallistujina kansalaiskeskusteluissa

Viime vuosina on herännyt kysymys sitä, kuinka puntaroivat kansalaiskeskustelut voitaisiin paremmin kytkeä perinteisen vaalidemokratian instituutioihin. Tavoitteena on, että vaalidemokratian instituutiot, paikallisella ja valtakunnallisella tasolla, saataisiin sitoutumaan paremmin kansalaiskeskusteluiden tuottamien suositusten toteuttamiseen tai vähintään niiden huomioimiseen.

Yhtenä keinona puntaroivien kansalaismenetelmien vaikuttavuuden lisäämiseksi on esitetty vaaleilla valittujen poliitikkojen kutsumista mukaan kansalaiskeskusteluihin tavallisten kansalaisten rinnalle. Tämän on arvioitu vahvistavan kansalaiskeskusteluiden poliittista painoarvoa, ja lisäävän keskusteluihin osallistuneiden poliitikkojen halua edistää tuotettuja suosituksia päätöksentekoprosesseissa.

Toisaalta poliitikkojen osallistuminen puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin herättää kysymyksen siitä, ovatko kansalaiskeskusteluihin osallistuvat poliitikot valmiita luopumaan perinteisestä kansanedustajan roolistaan ja omaksumaan kansalaisedustajan roolin? Merkittävää on, kuinka sitovaksi ja painavaksi ”edustamisvaatimus” erilaisissa tilanteissa muodostuu.

Kuinka puntaroivat kansalaiskeskustelut voitaisiin paremmin kytkeä perinteisen vaalidemokratian instituutioihin?

Parlamentaarisissa keskusteluissa poliitikot toimivat usein julkisuuden valokeilan alla ja joutuvat näin harkitsemaan esittämiään kannanottoja tarkasti ja laskelmoidusti. Jokainen puhe on poliittinen teko, jolla poliitikko asemoi itsensä suhteessa keskustelun aiheena olevaan kysymykseen. Tällöin poliitikko joutuu tasapainottelemaan äänestäjiensä, puolueensa sekä erilaisten poliittisten sitoumusten välillä.

Puntaroivat kansalaiskeskustelut sen sijaan käydään tavallisesti keskustelujen tulosten julkistusta lukuun ottamatta julkisuudesta piilossa, mikä tarjoaa mahdollisuuden myös muuttaa näkemystään ilman syytöksiä takin kääntämisestä. Parhaimmillaan puntaroivat kansalaiskeskustelut toimivat yhteisen ymmärryksen ja näkemysten muodostamiseksi, jolloin osallistujilla ei ole tarvetta osoittaa väittelytaitojaan, kääntää muita omien näkemysten kannalle tai osoittaa ”järkkymättömyytä” pitämällä kiinni omista näkemyksistään. Tämä koskee myös kansalaiskeskusteluihin osallistuvia poliitikkoja, jotka voivat osallistua ilman tarvetta täyttää eri tahojen vaatimuksia ja odotuksia.

Valtuutetut Turku keskustelee -kansalaispaneelissa

Aikaisemmin poliitikot ovat osallistuneet puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin muun muassa Irlannissa. Keväällä 2020 järjestetyssä Turku keskustelee -kansalaispaneelissa suomalaiset poliitikot saivat mahdollisuuden osallistua ensimmäistä kertaa puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin yhdessä tavallisten kansalaisten kanssa.

Poliitikkojen osallistuminen kansalaiskeskusteluihin herättää kysymyksen siitä, kuinka vaaleilla hankittu edustajuus mahdollisesti vaikuttaa keskusteluiden kulkuun ja tuloksiin. Käyttävätkö poliitikot keskusteluja omien näkemystensä edistämiseen, vai ovatko he valmiita joustamaan näkemyksistään, kuten puntaroivan demokratian periaatteet edellyttävät?

Turku keskustelee -kansalaispaneeli osoitti, että poliitikkojen osallistuminen kansalaiskeskusteluihin ei vaikuttanut negatiivisesti keskusteluiden kulkuun. Muiden osallistujien mukaan poliitikot eivät hallinneet keskusteluja liikaa eivätkä tehneet liian puoluepoliittisesti värittyneitä ehdotuksia. Monet poliitikoista kertoivat itse jälkikäteen tehdyissä tutkimushaastatteluissa, että he pyrkivät tietoisesti ottamaan neutraalin roolin ja varoivat ”jyräämästä” muita keskusteluiden aikana.

Käyttävätkö poliitikot keskusteluja omien näkemystensä edistämiseen, vai ovatko he valmiita joustamaan näkemyksistään, kuten puntaroivan demokratian periaatteet edellyttävät?

Kansalaispaneeliin osallistuneista poliitikoista monet pitivät paneelin parhaana antina sitä, että se välitti poliitikoille tietoa tavallisten turkulaisten näkemyksistä. Paneelin kautta poliitikot saivat vaalitorikeskusteluja monipuolisemman käsityksen siitä, mitä mieltä tavalliset kansalaiset olivat paneelissa käsitellyistä kysymyksistä.

Se myös osoitti poliitikoille, että kansalaiset kykenevät muodostamaan valistuneita mielipiteitä sekä keskustelemaan eri näkemyksistä rakentavassa hengessä ja tietopohjaisesti.

Lisäksi kansalaispaneeli tarjosi poliitikoille mahdollisuuden rakentaa suhdetta äänestäjäkuntaan vuorovaikutteisesti potentiaalisten äänestäjien kanssa. Paneelia voi pitää eräänlaisena ilmapuntarina, jonka avulla valtuutetut pystyivät mittaamaan kaupunkilaisten suhtautumista eri kysymyksiin ja samalla uudelleenarvioimaan omaa kantaansa näihin kysymyksiin. Haastatteluissa kävi ilmi, että monet poliitikoista aikoivat nostaa esiin paneelin keskusteluja omassa valtuustoryhmässään sekä valtuustossa.

Paneelin aikana poliitikot pystyivät myös jakamaan osallistujille lisätietoa keskusteltavista kysymyksistä sekä kertomaan kansalaisosallistujille, kuinka paneelissa käsiteltäviä kysymyksiä oli jo käsitelty kaupunginvaltuustossa. Näin poliitikkojen osallistuminen lisäksi keskustelujen tietopohjaisuutta sekä vahvisti paneelin kytköstä poliittisiin prosesseihin.

Paneelia voi pitää eräänlaisena ilmapuntarina, jonka avulla valtuutetut pystyivät mittaamaan kaupunkilaisten suhtautumista eri kysymyksiin ja samalla uudelleenarvioimaan omaa kantaansa näihin kysymyksiin.

Turku keskustelee -kansalaispaneeli nivoutuu käynnissä olevaan keskusteluun edustajuuden murroksesta. Poliitikkoja sekä tavallisia kansalaisia yhdistävät toimintatavat tarjoavat alustan mukautuvalle edustajuudelle, jossa edustajat rakentavat itsenäisesti suhdettaan äänestäjäkuntaan.

Tässä prosessissa kansalaispaneelin tapaiset menetelmät voivat edistää edustajuutta, jossa poliitikot eivät pyri edistämään pelkästään jonkin puolueen tai tietyn äänestäjäkunnan intressejä, vaan selvittämään laajemman väestön muuttuvia toiveita ja tarpeita. Kansalaispaneelissa kansanedustajat voivatkin muistuttaa lähemmin kansalaisedustajia, joilla on poliitikkoja vapaammat kädet mielipiteen muodostukseen.

Kirjoitus pohjautuu Politiikka -lehdessä (63/1) julkaistuun tutkimusartikkeliin ”Kaksisuuntainen katu – Poliitikot osallistujina puntaroivassa kansalaiskeskustelussa”.

Mikko Värttö on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja projektitutkija Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hankkeessa.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa ja tutkija Åbo Akademin Future of Democracy -hankkeessa.

Julkaisu Edustajuus puntaroivissa kansalaiskeskusteluissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.