Heti Italian syyskuun 25. päivä järjestettyjä parlamenttivaaleja seuraavana päivänä Italian veljet -puolueen edustaja, tuore maatalous- ja ruokaomavaraisuusministeri Francesco Lollobrigida avasi keskustelun maan perustuslain muuttamisesta. ”Perustuslaki on hieno, mutta jo 70 vuotta vanha ja ehkä sitä voisi kohentaa”, hän kommentoi vuonna 1948 voimaan astunutta perustuslakia.  

Myös puolueen johtaja Giorgia Meloni on väläytellyt ajatusta Italian perustuslain uudistamisesta. Italian veljien esitys perustuslain uudistamisesta vuodelta 2018 hahmottelee uudistusta, joka veisi Italian parlamentaarista järjestelmää kohti presidenttijohtoisen järjestelmän logiikkaa. 

Viime vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Io sono Giorgia (suom. Olen Giorgia) Meloni toistaa tämän esityksen. Sitä perustellaan paitsi puolueen pitkäaikaisena tavoitteena myös vastauksena Italian politiikan tehottomuuteen ja epävakaisiin hallituksiin.

Kyseessä on vahvan johtajan malli, jossa keskitettäisiin valtaa pääministeriltä tasavallan presidentille.

Italian veljien esityksessä tasavallan presidentti valittaisiin suoralla kansanvaalilla, ja hän olisi vastuussa sekä kansallisen että kansainvälisen politiikan linjanvedoista. Melonin aikaisemmista lausunnoista on pääteltävissä, että mallina toimisi Ranskan kaltainen semipresidentiaalinen järjestelmä, joka yhdistää elementtejä parlamentaarisesta ja presidenttijohtoisesta järjestelmästä. Kyseessä on vahvan johtajan malli, jossa keskitettäisiin valtaa pääministeriltä tasavallan presidentille.

Avaus perustuslain uudistamisesta ei ole uusi. Italialainen politiikan tutkija Gianfranco Pasquino on esittänyt keskustelun perustuslaista kuuluvan osaksi ”Italian tasavallan ideologista profiilia”. Hänen mukaansa Italian perustuslaki on nähty milloin Italian politiikan ongelmien syynä ja milloin tarpeellisena suojana antidemokraattisia voimia vastaan. Laki on myös jatkuvan poliittisen kiistelyn kohde, mistä kertovat sen monet uudistamisyritykset vuosikymmenten varrella. 

Viimeisimmistä uudistusyrityksistä

Toisen maailmansodan jälkeen laadittu Italian perustuslaki on ilmentymä niistä aikakauden poliittisista kamppailuista ja ideologisista virtauksista, jotka määrittivät sodan raunioista ponnistavaa tasavaltaa. Siinä korostuvat etenkin sosiaaliset oikeudet sekä pyrkimys vallan hajauttamiseen. 

Fasismin ja diktaattori Benito Mussolinin varjo näkyi perustuslain laatijoiden jakamassa lähtökohdassa luoda järjestelmä, jossa yksittäinen puolue tai henkilö ei voisi enää koskaan keskittää valtaa täysin itselleen.

Keskustelu perustuslain uudistamisesta virisi 1980-luvulla, minkä jälkeen se on ollut toistuvasti poliittisen debatin kohteena. Johtoajatuksena on ollut, että hallitusten toimintakykyä tulisi parantaa ja poliittista päätöksentekoa tehostaa, mihin auttaisi parhaiten perustuslain uudistaminen. 

Vastustajat sen sijaan kritisoivat sen keskittävän valtaa liiaksi ja mahdollistavan niin sanotun autoritäärisen käänteen.

Tämä ajatus toistuu myös Italian veljien esityksessä. Aikaisempien uudistusyritysten tavoin – ja monille oikeistopopulistisille puolueille tyypillisesti – se esittää vahvan johtajan mallia ratkaisuksi Italian politiikan ongelmiin. 

Viimeisintä mittavaa uudistusyritystä yritti entinen pääministeri ja silloinen Demokraattisen puolueen (Partito Democratico) puheenjohtaja Matteo Renzi, joka nykyään johtaa Italia Viva -puoluetta. Hänen uudistuksensa olisi koskettanut kolmasosaa Italian perustuslaista. Se olisi karsinut merkittävästi senaatin valtaa sekä keskittänyt valtaa hallitukselle. 

Uudistuksen kannattajat uskoivat Renzin ajaman uudistuksen virtaviivaistavan ja tehostavan Italian päätöksentekoa. Vastustajat sen sijaan kritisoivat sen keskittävän valtaa liiaksi ja mahdollistavan niin sanotun ”autoritäärisen käänteen” (deriva autoritaria). Termillä viitattiin uhkakuvaan, jossa parlamentin vallan kaventaminen johtaisi opposition ja vähemmistöjen äänen heikentymiseen sekä sallisi itsevaltaisen johtajan valtaannousun. 

Renzin ajama uudistus kärsi tappion kansanäänestyksessä joulukuussa 2016. Ennen Renziä varsin samanlaista uudistusta yritti entinen pääministeri Silvio Berlusconi, mutta esitys kaatui kansanäänestyksessä vuonna 2006.

Miten perustuslakia voidaan muuttaa?

Italian perustuslain artikla 138 määrittelee sen, millä tavoin perustuslakia voidaan muuttaa. Sen mukaan lakiesityksen täytyy läpäistä kaksi äänestyskierrosta parlamentissa, ja kierrosten välillä on kuluttava vähintään kolme kuukautta. Jos esitystä ei hyväksytä toisella äänestyskierroksella kahden kolmasosan enemmistöllä, siitä voidaan järjestää kansanäänestys. 

Tällä hetkellä oikeistoliittoumalla ei ole perustuslain uudistamiseen tarvittavaa kahden kolmasosan enemmistöä parlamentissa. Sen tulisi siis joko saada tukea oppositiosta tai uudistuksesta pitäisi järjestää kansanäänestys. 

Demokraattisen puolueen väistyvän puheenjohtajan Enrico Lettan vastaus uudistussuunnitelmiin oli jyrkkä: ”Näpit irti perustuslaista.” Sen sijaan poliittista keskustaa edustavien puolueiden Azionen ja Italia Vivan johtajat Carlo Calenda ja Matteo Renzi ovat ilmaisseet olevansa valmiita keskustelemaan uudistuksista. 

Juuri kansanäänestys perustuslakireformista koitui entisen pääministerin Renzin kohtaloksi. Kiistellyn esityksen kaatuminen johti Renzin eroon pääministerin tehtävästä. 

Näkemykset uudistuksen sisällöstä ovat kuitenkin varsin erilaisia. Esimerkiksi Calenda on esittänyt varauksia presidenttikeskeisestä uudistuksesta ja sanonut, että minkäänlainen mittava perustuslain reformi ei onnistune tulevalla hallituskaudella.

Meloni tuskin haluaa myöskään tuhlata poliittista pääomaansa viemällä mahdollista uudistusta kansanäänestykseen. Juuri kansanäänestys perustuslakireformista koitui entisen pääministerin Renzin kohtaloksi. Kiistellyn esityksen kaatuminen johti Renzin eroon pääministerin tehtävästä. 

Perustuslain uudistuksesta ei ole ihmelääkkeeksi Italian politiikan ongelmiin

Italian entinen pääministeri Massimo D’Alema kuvasi jo vuonna 1995 kirjassaan Un paese normale (suom. Tavallinen maa) Italian politiikalle tyypillisin pelimetaforin, miksi instituutioiden uudistaminen on osoittautunut vaikeaksi. 

D’Aleman mukaan pelin säännöistä on erimielisyyksiä, ja pelin osapuolet siirtelevät maalitolppia omien etujensa mukaisesti. Hänen mukaansa kukaan ei lopulta edes tiedä, mitä peliä olisi tarkoitus pelata. Italian puolueilla ei siis ole jaettua näkemystä perustuslain uudistuksen sisällöstä. 

Nykyistä institutionaalista rakennetta enemmän päätöksenteon ”tehokkuuteen” vaikuttaa pikemminkin Italian puoluekentän hajanaisuus, mikä vaikeuttaa eheiden enemmistöjen rakentamista. 

On myös epäselvää, missä määrin juuri perustuslain uudistaminen olisi ratkaisu Italian politiikan ongelmiin. Nykyistä institutionaalista rakennetta enemmän päätöksenteon ”tehokkuuteen” vaikuttaa pikemminkin Italian puoluekentän hajanaisuus, mikä vaikeuttaa eheiden enemmistöjen rakentamista. 

On myös mahdollista, että puheet perustuslain uudistamisesta hautautuvat muiden, akuutimpien poliittisten ongelmien alle. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, inflaatio sekä sähkön ja kaasun hinnat luultavasti huolettavat ja puhututtavat italialaisia enemmän kuin usein varsin monimutkaisilta vaikuttavat esitykset perustuslain uudistamiseksi. Toistaiseksi Italian perustuslaki on muutospaineista huolimatta osoittautunut varsin kestäväksi.  

Mira Söderman on Italian politiikkaan ja poliittiseen retoriikkaan perehtynyt väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Artikkelin pääkuva: Italian pääministeri Giorgia Meloni ja Britannian pääministeri Rishi Sunak tapasivat Egyptin ilmastokokouksessa. Lähde: Simon Walker / No 10 Downing Street /Flickr.

Julkaisu Onko Giorgia Melonista Italian perustuslain uudistajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Renzi muistuttaa Balotellia: ikuinen lupaus, joka ei koskaan konkretisoitunut”.

Näin kuvaili Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi demokraattipuolueen silloista puheenjohtajaa Matteo Renziä, kun häntä pyydettiin joulukuun 2016 kansanäänestystä edeltäneessä haastattelussa vertailemaan Italian poliitikkoja jalkapalloilijoihin.

Italialaishyökkääjä Mario Balotelli tunnetaan lahjakkaana, mutta ailahtelevaisena pelaajana, jonka ura ei ole koskaan lähtenyt odotettuun lentoon.

Berlusconin kommentti oli jälleen yksi esimerkki siitä, miten italialaispoliitikot politikoivat jalkapallolla. Heidän oletetaan osoittavan kiinnostusta jalkapalloa kohtaan seuraamalla ja kommentoimalla kaikkea pelin ympärillä tapahtuvaa. Heidän odotetaan myös näyttäytyvän alan asiantuntijoina hallitsemalla jalkapallon kielen ja eri pelitaktiikat sekä tuntemalla pelaajat ja heidän maineensa.

Italiassa poliitikkojen jalkapallosta ammentava retoriikka herättää enää ani harvoin syytöksiä ”jalkapallon ja politiikan sekoittamisesta”. Jaot eri elämänpiirien välillä ovat muuttuneet häilyviksi ja jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi. Nykyään italialaispoliitikot operoivat tottuneesti paljon monipuolisemmalla ja vivahteikkaammalla jalkapallokäsitteistöllä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi.

Erittelen seuraavaksi muutamia esimerkkejä siitä, miten jalkapalloilijoilla on politikoitu Italiassa. Olennaista ei ole se, ovatko analogiat jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä paikkansapitäviä. Ne eivät ole itsessään oikeita tai vääriä, vaan kaikki tulkinnat sisältävät vaihtoehtoisuutta ja ovat potentiaalisia konfliktin lähteitä. Näin ollen niihin liittyy myös poliittinen ulottuvuus.

Onnistuneet tai kekseliäät vertaukset jalkapalloilijoihin puhuttelevat yleisöä ja saattavat olla osoitus poliittisesta pelisilmästä. Niiden avulla poliitikot voivat myös ylistää omia pelitaitojaan ja vastaavasti moittia vastustajaansa niiden puutteesta.

Joukkueenvaihdoksia ja muita jalkapalloilijoilla politikointeja

Piikikkäin Berlusconin edellä mainitun haastattelun sivalluksista osui tämän entiseen liittolaiseen Angelino Alfanoon. Berlusconi vertasi häntä jalkapalloilija Aldo Serenaan sillä perusteella, että tämä oli ”hyvä pelaaja, joka on pelannut jokaisessa mahdollisessa joukkueessa urallaan”.

Berlusconin ja Alfanon välit viilenivät, kun Alfano perusti oman puolueensa Berlusconin johtaman Popolo della Libertàn hajottua vuonna 2013. Alfano on tämän jälkeen toiminut ministerinä myös demokraattipuolueen johtamissa hallituksissa.

Politiikan pelikentillä ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Berlusconin tarkoituksena oli piikitellä Alfanoa epälojaalisuudesta hänen puoluettaan kohtaan. Politiikan pelikentillä tällaiset ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Alfano vastasi Berlusconille vertaamalla häntä ”lahjakkaaseen”, mutta ”kohtuuttomuuksiin hukkuneeseen” argentiinalaistaituri Diego Maradonaan.

Räiskyväluonteinen Maradona johdatti Napolin kaksi kertaa Italian mestaruuteen 1980-luvun lopulla. Hän jäi uransa aikana kiinni dopingista ja on kärsinyt sen jälkeen huumeongelmista.

Berlusconin valtaannousu korruptioskandaalien ravistelemassa Italiassa 1990-luvun alussa oli epäilemättä osoitus poliittisesta vainusta. Hänen uraansa ovat sittemmin värittäneet lukuisat kohut ja skandaalit.

”Roomassa on vain yksi kapteeni”

Poliitikot voivat luoda omaleimaista profiilia vertaamalla itseään tai muita poliitikkoja vanhoihin jalkapalloilijoihin, mikä mahdollistaa menneiden kamppailujen aktualisoinnin.

Sen sijaan vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina. Tällöin kaikki vertaukset uransa päättäneisiin pelaajiin voidaan tulkita siten, että kyseisen poliitikon politikointitaidot eivät enää vastaa nykyajan vaatimuksia.

Esimerkkinä tällaisesta profiilinnostosta kelpaa Renzi, joka ponnisti Italian politiikkaan uhkaamalla ”romuttaa” koko Italian vanhan poliittisen systeemin – aloittaen omista puoluetovereistaan.

Vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina.

Sukupolvenvaihdoksen tarpeellisuutta politiikassa hän tähdensi sanomalla, että tietyt edustajat ovat istuneet parlamentissa ”Enzo Bearzotin ja Paolo Rossin ajoista alkaen”. Bearzot ja Rossi muistetaan vuoden 1982 jalkapallon MM-kultaa voittaneesta joukkueesta.

Jalkapalloilijoiden varjolla haettu poliittinen noste saattaa välillä mennä pieleen. Näin kävi viime keväänä, kun Renzin epävirallisella kannattajasivustolla Facebookissa Renziä ja AS Roman kapteenia Francesco Tottia kuvailtiin ”kahdeksi suureksi kapteeniksi”. Totti oli samana päivänä päättänyt peliuransa tunteikkaisiin jäähyväisiin Rooman Stadio Olimpicolla.

Viiden tähden liike tarttui välittömästi vertailun ironiaan. Totti lopetti peliuransa kauteen 2017 kuten oli aiemmin ilmoittanut tekevänsä – toisin kuin Renzi, joka oli edelleen poliittisella pelikentällä huolimatta siitä, että hän oli luvannut vetäytyä joulukuun 2016 perustuslakiuudistuksia koskevan kansanäänestystappion jälkeen.

Italialaisten intohimoisesta suhtautumisesta jalkapalloon ja tähtipelaajiin kertoo se, että demokraattipuolueen viestintäosasto joutui puuttumaan polemiikkiin kommentoimalla, ettei vertauksen esittänyt sivusto ole puolueen virallinen viestintäkanava.

Kampanjoidessaan maaliskuisten parlamenttivaalien alla pääkaupungissa Renzi laittoi polemiikille pisteen kommentoiden, että ”Roomassa on vain yksi kapteeni”. Kommentin harkittu sanamuoto mukailee tapaa, jolla fanit ylistävät ikonisia kapteeneitaan Italian jalkapallokatsomoissa.

Jalkapallotietämys avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille

Se, keitä jalkapalloilijoita poliitikot käyttävät retoriikassaan ja miten he näitä käyttävät, sisältää paljon pelivaraa. Vaikuttaa siltä, että italialaiset poliitikot kuitenkin mielellään viittaavat italialaisiin tai ainakin Italiassa pelanneisiin jalkapalloilijoihin.

Miesjalkapalloilijoiden ylivalta poliitikkojen vertauksissa on huomattava. Lisäksi vertaukset puolustajiin ovat harvinaisempia kuin hyökkääjiin, mikä on kiinnostavaa, sillä italialainen jalkapallo on tunnettu juuri maailmanluokan puolustuspelaamisesta.

Se, kuinka hyvin jalkapalloilijoihin sisältyviä merkityksiä poliitikot tuntevat, avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille. Vertaukset Maradonaan tai Balotelliin eivät tässä mielessä ole ketään poliitikkoa ylistäviä tai moittivia, vaan ne voivat olla kumpaa tahansa riippuen siitä, millaisia värityksiä pelaajalle annetaan tai millaisia puolia tämän urasta tai elämästä nostetaan esiin.

Alfano esimerkiksi tunnustaa Berlusconin Maradonan kaltaiseksi lahjakkuudeksi, mutta tavallaan saattaa alkuperäisen viittauskohteen huonoon valoon kiinnittämällä huomion tämän uran aikaisiin ja sen jälkeisiin ylilyönteihin.

Sen sijaan Renzin puoluetoverin Graziano Delrion analogia Renzin ja Maradonan välillä on selkeästi myötämielinen, sillä Renzin merkitys demokraattipuolueelle rinnastetaan Maradonan merkitykseen Napolille.

Kaikki viittaukset jalkapalloilijoihin ovat kuitenkin siinä mielessä perusteettomia, että ei ole kovinkaan vaikea keksiä, miten poliitikko voi tulkita itselleen epäedullisen vertailun uudelleen niin, että se näyttää joltakin kannalta suosiolliselta.

Quentin Skinner on käsitteellistänyt tällaisia poliittiselle retoriikalle tyypillisiä uudelleenmäärittelyn tekniikoita ja taktiikoita paradiastole-figuurilla.

Tämä monimielisyys edellyttää poliitikoilta ironian ja itseironian tajua, sillä muiden poliitikkojen, median ja yleisön jalkapallovertauksista tekemät tulkinnat eivät useinkaan pitäydy alkuperäisessä merkityksessään.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille. Nokkela analogia tai suoranainen jalkapallotietämyksellä briljeeraaminen saattaa lisätä poliitikon uskottavuutta lajia seuraavan yleisön parissa.

Poliitikkojen tapa käyttää jalkapalloilijoita retoriikassaan antaa viitteitä myös poliittisen toiminnan monikerroksisuudesta ja ajallisuudesta. On esimerkiksi mahdollista spekuloida, viittaavatko vertaukset nykypäivän pelaajiin siihen, että nykyisyys on politiikan keskeisin aikaulottuvuus, tai kaipaavatko menneitä suuruuksia muistelevat poliitikot nostalgisesti ”vanhoihin hyviin aikoihin”.

Politiikan maradonat eli kontingenssin taitajat

Poliitikkojen ja jalkapalloilijoiden väliset analogiat eivät yleensä viittaa jalkapalloilijoiden poliittisiin puolenvalintoihin vaan virtuoosisiin pelitaitoihin itsessään. Kiinnostavia ovat ennen muuta ne vertailut, jotka viittaavat kunkin poliitikon parhaiten taitamiin politiikan keinoihin. Jalkapalloilijoiden käyttö poliittisessa retoriikassa viittaa poliitikkojen persoonalliseen tapaan ilmentää ja analysoida politikoinnin strategioita ja tyylejä.

Hannah Arendt on verrannut politiikkaa esittävään taiteeseen, jossa virtuoosisuus liittyy toiminnassa ilmenevään luovuuteen, kykyyn saada aikaan jotain odottamatonta.

Kun kenelläkään ei ole lopullista tietoa siitä, miten asiat ovat, osuvat vertailut tai analogiat jalkapalloilijoihin voivat toimia merkkinä poliittisesta tajusta tai arviointikyvystä.

Sikäli kun jalkapallo ymmärretään Eduardo Galeanon tavoin yllättävän ja ennakoimattoman taiteeksi, myös poliitikolle keskeinen taito on käsitellä politiikan arvaamattomuutta ja satunnaisuutta eli kontingenssia, kuten J. G. A. Pocock on teoretisoinut.

Ehkä Maradona-analogian mielekkyys perustuu juuri siihen, että poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Pelaajiin vetoaminen voi ilmentää myös historiallisia ja kulttuurisia tapoja suhtautua politiikkaan pelinä. Suomessa tällaiset vertaukset jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä ovat vielä harvinaisia Italiaan verrattaessa. Silti ainakin jalkapallofanina tunnettu kansanedustaja Paavo Arhinmäki on verrannut puoluejohtajan roolia pikemminkin Tim Sparvin edustamaan puolustavan keskikenttäpelaajan rooliin kuin Jari Litmasen kaltaiseen pelintekijään.

Viittaako tämä julkilausumattomasti siihen, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa juonikkaan pelitavan arvostus saa edelleen ”pelin politiikan” leiman, vai siihen, että nykyajan poliitikoilta vaaditaan entistä monipuolisempien taitojen hallintaa?

Entä keitä ovat eduskunnassa ne Laura Österberg Kalmarin kaltaiset taitopelaajat, jotka löytävät jotain pelattavaa myös silloin, kun tilanne näyttää toivottomalta?

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Italian politiikan maradonat ja balotellit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Haluamme voittaa Venäjällä 2018 pelattavat MM-kisat”, julisti Italian entinen pääministeri ja demokraattipuolueen puheenjohtaja Matteo Renzi pitäessään lehdistötilaisuutta Vladimir Putinin kanssa Milanon maailmannäyttelyssä 2015.

Jälkiviisaasti katsottuna Renzi tuikkasi pallon komeasti omaan maaliin. Tasapeli Ruotsia vastaan marraskuussa 2017 sinetöi Italian karsiutumisen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailusta ensi kertaa sitten vuoden 1958.

Naiivit vaatimukset jalkapallon ja politiikan erottamisesta ohitetaan Italiassa huvittuneella olankohautuksella.

Italiassa poliitikkojen odotetaan seuraavan ja kommentoivan pelin ympärillä tapahtuvia asioita. Maajoukkueen katastrofi kirvoittikin vilkkaan poliittisen debatin, johon osallistuivat poliitikot yli puoluerajojen. Naiivit vaatimukset jalkapallon ja politiikan erottamisesta ohitetaan Italiassa huvittuneella olankohautuksella, kuten historioitsija John Foot on todennut.

Analysoin tekstissä, millaista debattia italialaispoliitikot kävivät karsiutumisen jälkimainingeissa. Ovatko italialaispoliitikot pelin poliitikkoja kommentoidessaan kansan syviä tuntoja herättävää jalkapalloa vai ovatko politiikan pelaajat myös kelpo jalkapalloasiantuntijoita?

Tappionjälkeinen poliittinen debatti

Maahanmuuttovastaisen ja populistisen Pohjoisen liitto -puolueen johtaja Matteo Salvini otti kantaa Italian karsiutumiseen ennen kuin San Siro -stadionin valot olivat ehtineet sammua. Hän tulkitsi, että putoamisen perimmäisenä syynä oli suuri ulkomaalaispelaajien määrä italialaissarjoissa.

Salvini jatkoi seuraavana päivänä vaatimalla Twitter-päivityksessään rahallisia panostuksia pienille joukkueille ulkomaalaispelaajien tähdittämien suurseurojen sijaan. Mahtiseurojen suosiminen pienempien seurojen kustannuksella on yleinen retorinen topos Italiassa. Tosin milanolainen Salvini kannattaa itse yhtä Italian suurimmista ja menestyksekkäimmistä seuroista, AC Milania, jonka riveissä on aina pelannut Zlatan Ibrahimovićin ja Kakán kaltaisia ulkomaalaisia supertähtiä.

Putoamista kommentoi myös demokraattipuoluetta edustava urheiluministeri Luca Lotti, joka peräsi Italian jalkapallokulttuuriin täysremonttia. Hänen mukaansa nyt on tehtävä päätöksiä, joita viime vuosina ei ole uskallettu tehdä. Lottin mukaan kyse ei ole satunnaisesta karsintaflopista, vaan pidempikestoisesta maan jalkapallokulttuurin rappioitumiskehityksestä.

Renzi jatkoi keskustelua putoamista seuranneena päivänä vaatimalla Lottin tavoin Italian jalkapallokulttuurin uudistamista. Hän myös tyrmäsi Salvinin analyysin opportunistisena poliittisten irtopisteiden kalasteluna.

Renzi totesi, että ”jokainen jalkapallosta vähänkään ymmärtävä tietää Salvinin kommenttien olevan naurettavia”. Hän muistutti, että vuonna 1998 maailmanmestaruuden voittaneessa Ranskan maajoukkueessa oli useita pelaajia, joilla oli juuret Ranskan ulkopuolella.

Edustajainhuoneen puhemies Laura Boldrini ilmaisi pettymyksensä Italian putoamisesta, mutta totesi, että ”näin voi käydä, kun kilpaillaan, ja nyt on tärkeää analysoida putoamiseen johtaneet syyt”. Boldrini ei tiettävästi ole suuri jalkapallon ystävä.

Entinen pääministeri Silvio Berlusconi, joka on enemmän tai vähemmän tunnettu siitä, että hän identifioituu ainoastaan joukkueensa voittoihin, valitteli Italian karsiutumista lyhyesti ottelua seuranneena päivänä. Hän on kuitenkin tämän jälkeen ottanut kantaa paitsi uuden päävalmentajan valintaan niin myös harmitellut karsiutumisen aiheuttamia seurauksia maan taloudelle ja Italian maakuvalle.

Poliittisia jälkijäristyksiä 

Italiassa jalkapallon merkitys ylittää pelkän urheilun, kuten italialaismaalivahti Gianluigi Buffonin ottelunjälkeisestä kommentista kävi ilmi. Häntä jäi kaivelemaan erityisesti se, että MM-kisoihin pääsy olisi ollut tärkeää Italialle myös yhteisöllisellä tasolla.

Katastrofi ei niinkään ole MM-kisat ilman Italiaa, vaan Italia ilman MM-kisoja, kuten Corriere della Seran kolumnisti Massimo Gramellini totesi. ”Hyvästi enemmän tai vähemmän taianomaiset yöt – ja illuusiot siitä, että olisimme vielä jotain – edes jalkapallossa”, Gramellini maalaili.

Jalkapallolla on mitä suurimmissa määrin merkitystä paitsi kansakunnan itsetunnolle myös Italian maakuvalle ja poliittiselle asemalle.

Buffonin ja Gramellinin kommentit osoittavat, kuinka jalkapallolla on mitä suurimmissa määrin merkitystä paitsi kansakunnan itsetunnolle myös Italian maakuvalle ja poliittiselle asemalle. Maat vertailevat keskinäistä arvokisamenestystä jalkapallossa samalla tavoin kuin esimerkiksi tieteen tai taiteen ansioita.

Nelinkertaisena maailmanmestarina Italia on aina kuulunut jalkapallomaailman eliittiin. Putoaminen MM-kisoista on kolaus sen poliittiselle asemalle tilanteessa, jossa maata ovat jo pitkään koetelleet heikko talouskasvu, työttömyys ja Välimeren pakolaiskriisi.

Italialaismedia on tehnyt laskelmia karsiutumisen taloudellisista vaikutuksista maalle. Berlusconi, jolle jalkapallojoukkueet ovat liikeyrityksiä muiden joukossa, harmitteli viikko karsintakatastrofin jälkeen erityisesti sitä, että MM-kisat järjestetään ensi kesänä Venäjällä, jossa Italian maabrändi on erityisen arvostettu.

Poliitikot pelin kommentaattoreina

On ilmeistä, että kaikista poliitikoista juuri Berlusconi tekee suoria toimenpide-ehdotuksia maajoukkueen nostamiseksi suosta. Hän toimi 31 vuoden ajan AC Milanin puheenjohtajana ja kertomansa mukaan opetti joukkueelle ”miten jalkapalloa pelataan”. Kukaan muu italialaispoliitikko ei voi yhtä uskottavasti vedota jalkapallomiehen eetokseensa kuin Berlusconi.

Vaikka Italiassakin tyypillisesti moititaan poliitikkoja ”pelkästä retoriikasta”, kommentoidessaan jalkapalloa poliitikkojen odotetaan loistavan verbaalisesti. Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.

Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.

Jalkapalloromantikkona tunnettu ja maan jalkapalloliiton johtoon kosiskeltu entinen demokraattipuolueen johtaja Walter Veltroni sen sijaan totesi, ettei jalkapalloliitto ole parlamentti ja että johtoon tarvitaan nyt ennen kaikkea päteviä ja omakohtaista kokemusta omaavia henkilöitä, mieluiten entisiä jalkapalloilijoita.

Useita jalkapallokirjoja kirjoittaneen Veltronin vaatimus saada entisiä pelaajia jalkapalloliiton johtoon edustaa teknokraattista näkökulmaa, jossa ”asiantuntemus” asetetaan moitittavan ”politikoinnin” edelle. Veltroni sivuuttaa sen, että myös entisten pelaajien asiantuntemus on sidottu johonkin näkökulmaan, eikä heidän ensiluokkaisuutensa esimerkiksi jalkapalloliiton johtoon ole lainkaan annettua.

Moninaisten pelien politiikkaa

Italiassa pelin kommentointi on eräänlaista poliitikolta vaadittavaa mahdottoman taidon hallitsemista. Kommentoimatta ei kannata jättää, sillä suurin osa äänestäjistä on jalkapallofaneja, mutta kommentoidessaankin poliitikon on huolellisesti valittava, millaisen näkökulman nostaa esille ja miten.

Salvinille maajoukkueen putoaminen loi poliittista pelivaraa, jonka kautta oli mahdollista nostaa oman puolueen profiilia maahanmuuttokysymyksessä ja näin vastustaa toisten poliitikkojen pelejä. Renzi käänsi Salvinin halpamaisen populismin omaksi maaliksi toteamalla, että monilla perinteisillä jalkapallon suurmailla on aina ollut pelaajia, joiden juuret ovat ulkomailla.

Berlusconi on jälkikäteen ottanut kantaa Salvinin lausuntoihin Italian jalkapallosarjojen ulkomaalaispelaajista. Berlusconi on aina haalinut joukkueeseensa ulkomaalaisia tähtipelaajia – ajatellaanpa vain 1990-luvun AC Milania, jota tähditti hollantilaistrio Marco Van Basten, Frank Rijkaard ja Ruud Gullit. Berlusconi kuitenkin painotti, että AC Milanissa nämä ovat aina pelanneet italialaisista koostuvan tähtisikermän rinnalla.

Edustajainhuoneen Boldrinin vaatimus analysoida putoamiseen johtaneet syyt kuulostaa lattealta italialaislehtien julistaman maailmanlopun rinnalla ja suhteellistaa tilanteen dramaattisuutta. Toisaalta mikään menestys nurmi- tai vaalikentillä ei kestä ikuisesti. Kuva italialaisten katastrofiputoamisesta haalistuu uusien karsintojen alkaessa samalla tavoin kuin vaalivoitto haalistuu hallitustaipaleen kuluessa. Takaiskut on tulkittava ennen muuta mahdollisuudeksi arvioida ja muuttaa pelistrategiaa.

Maajoukkueen menestys onkin tähän saakka nähty Italiassa messiaanisena historiallisena tehtävänä, jonka vuoksi uudistuksia ei ole haluttu tai uskallettu tehdä.

Maajoukkueen menestys onkin tähän saakka nähty Italiassa ikään kuin messiaanisena historiallisena tehtävänä, jonka vuoksi uudistuksia ei ole haluttu tai uskallettu tehdä, kuten urheiluministeri Lottin ottelunjälkeiset kommentit paljastavat. Hänen lausuntoaan voi tulkita siten, ettei Italian jalkapallossa ole ollut tarpeeksi politiikkaa – on laitettu pää pensaaseen ja varottu tekemästä mitään.

Maajoukkueen karsiutumiseen johtanutta peliä voikin tulkita kaksitasoisesti: sitä voi arvioida sekä itsenäisenä tapahtumana että suhteessa pelin poliittisiin merkityksiin. Putoamista tulkittiin niin maahanmuutto- kuin talouskehystyksen kautta, ja karsiutuminen nähtiin jatkumona Italiaa viime aikoina kolhineille kriiseille.

Poliitikkojen analyysit Italian maajoukkueen karsiutumisesta osoittavat, että politiikassa on osattava pelata yhtäaikaisesti monia pelejä.

Julkaisu Arrivederci Azzurri – Pelin politiikkaa ja politiikan pelejä Italiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, nobelisti Henry Kissingerin mukaan liikemies Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on ilmiö, jollaista ei ole nähty missään muualla. Sitä pidettiin myös eräänlaisena taitekohtana, siirtymänä ”totuudenjälkeiseen” aikaan. Italian politiikan lähihistoriaa tuntevalle Trumpin nousussa on kuitenkin jotain hyvin tuttua.

Mediamoguli ja kiinteistöpohatta Silvio Berlusconin tapa ottaa poliittinen pelikenttä haltuun vuoden 1994 vaaleissa sisälsi lukuisia ”totuudenjälkeiselle” ajalle leimallisina pidettyjä piirteitä.

Berlusconi ilmoitti mahtipontisessa videoidussa televisiopuheessaan asettuvansa ehdolle vain muutama kuukausi ennen vaaleja. Hän istui Yhdysvaltain presidentin työhuonetta mukailevassa studiossa valtiomiehen elkein ja ilmoitti rakastavansa Italiaa niin paljon, ettei voinut jättää sitä kommunistien käsiin.

Temppu onnistui siitä huolimatta, että Berlusconi oli poliitikkona täysi untuvikko ja kommunistipuolue oli sotien jälkeen käytännössä suljettu hallitusvastuusta Italiassa.

Post-faktuaalista? Ehkä, mutta Berlusconi valittiin Italian pääministeriksi.

Berlusconin poliittinen debyytti ajoittui hetkeen, jolloin 1990-luvun alussa purkautumaan lähtenyt korruptiovyyhti luhisti monet Italiaa siihen saakka hallinneet puolueet. Euroopassa murroskausi merkitsi monien suurten ideologioiden painoarvon vähentymistä.

Ihmeitä tekevä liikemies

Berlusconi hyödynsi tilanteen avaamat uudet mahdollisuudet parhaiten ja voitti kevään 1994 parlamenttivaalit. Hän tuli näennäisesti ”politiikan ulkopuolelta” ja kertoi muuttavansa sanat teoiksi kuten moni muu liikemiestaustainen poliitikko ennen häntä ja hänen jälkeensä.

Trumpin julistus tehdä Amerikasta jälleen suuri kuulostaa myös kovin tutulta. Berlusconi nimittäin lupasi toistaa ”italialaisen ihmeen”, jolla viitataan Italian nopeaan sodanjälkeiseen vaurastumiseen. Trumpin ja Berlusconin retoriikkaa värittääkin menetetyn loiston nostalgia ja lupaus tuoda se takaisin. Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi ei ole oikeastaan koskaan edes tarvinnut Forza Italia -puoluettaan, sillä hän on Forza Italia.  Yksityiskohtaisten politiikkaohjelmien sijasta hän on myynyt henkilökohtaista menestystarinaansa. Hän oli amerikkalaisen unelman italialainen ilmentymä, self-made man, joka lupasi miljoona uutta työpaikkaa, vaikka ei kertonut, miten sen tekee.

Ihmeitä tekevän liikemiehen myytti seurasi Berlusconia koko vaalikampanjan ajan siitä huolimatta, että hänen mediaimperiuminsa huhuttiin olevan suuren velkataakan alla.

 Jalkapallojoukkue vaaliveturina

Koska Berlusconi ponnisti politiikan näyttämölle vailla minkäänlaista aiempaa poliittista kokemusta, hän legitimoi asemaansa jalkapallomaailmassa annetuilla näytöillä.

Hän oli 80-luvulla nostanut omistamansa suurjalkapalloseura AC Milanin konkurssin partaalta satumaiseen loistoon ja lupasi tehdä Italialle saman.

Sanomansa pontimeksi hän höysti retoriikkaansa lukuisin jalkapallokielikuvin. Vaikutti siltä, että poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Puoleen nimeksi valittiin Italian maajoukkueen kannustushuutona tutuksi tullut Forza Italia, joka oli jokaisen italialaisen huulilla vaalikeväänä jo pelkästään sen vuoksi, että maassa odotettiin innolla kesällä järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja.

Jalkapallosymboliikan käyttäminen retoriikassa sopi Berlusconin imagoon suorapuheisena yritysjohtajana, joka tekee ”konkreettisia tekoja” vastakohtana ammattipoliitikoille, jotka Berlusconin mielestä vain puhuvat lämpimikseen.

Mainiona esimerkkinä tästä käy vuoden 1994 vaalikampanja, jossa Berlusconi haastettiin keskustelemaan talouspoliittisista linjauksista ekonomisti Luigi Spaventan kanssa. Berlusconi kuitenkin ohitti varsinaiset kysymykset ja kehotti Spaventaa voittamaan muutaman jalkapallomestaruuden ennen kuin tulisi haastamaan Berlusconin.

Varsin epärelevantilta kuulostanut heitto pyrki esittämään Berlusconin ”konkreettisia tekoja” tehneenä toiminnan miehenä. Lisäksi se käänsi tilanteen yllättävällä tavalla päälaelleen: Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä!

Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä.

Se, missä määrin jalkapallojoukkueen voitokas luotsaaminen pätevöitti Berlusconin poliittiseen tehtävään, oli yhdentekevää. Joukkueen menestys kiillotti Berlusconin hellimää myyttisen liikemiehen imagoa ja loi mielikuvan Berlusconista voittajana niin nurmikentillä kuin poliittisilla pelikentillä. Hyvä tarina jää paljon toistettuna usein elämään totuutena.

Sanoista tekoihin ja takaisin

Totuudenjälkeiselle ajalle pidetään leimallisena populistista politikointityyliä, joka vetoaa faktojen sijasta halpamaisesti yleisön tunteisiin. Paradoksaalisesti tämä on provosoinut myös laajan antiretorisen vastarinnan. Toisin sanoen populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Tehokkaan yritysjohtajan eetokseen nojaaminen sekä poliittisen puheen paheksunta oli siis poliittinen peliliike Berlusconilta itseltään. Tämä oli tarkoin valittu retorinen strategia, jolla kosiskeltiin äänestäjiä, jotka olivat skandaalinkäryisten vuosien jälkeen valmiita muuttamaan politiikan suuntaa.

Populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Berlusconi ymmärsi hyvin sen, ettei poliittisissa kysymyksissä järkeen tai faktoihin vetoaminen vie kovinkaan pitkälle, vaan yleisön vakuuttamiseksi tarvitaan myös taidokasta sanankäyttöä. Oman toiminnan retorisuuden peittäminen saattoi olla jatkoa Quentin Skinnerin Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes -teoksessa kuvailemalle retoriikan traditiolle, jossa oman toiminnan retorisuus pyritään kätkemään.

Taitava poliitikko tuskin maalaa mustaa valkoiseksi, mutta pyrkii etsimään vaihtoehtoisia näkökulmia myös tilanteisiin, joissa ratkaisut vaikuttavat ensisilmäyksellä vastaansanomattomilta. Berlusconi epäilemättä väitti toisinaan myös mustaa valkoiseksi, mutta osasi operoida myös tällaisilla politiikkaan kuuluvilla tulkinnanvaraisuuksilla.

Kun Berlusconia on syytetty valehtelusta ja omien etujen ajamisesta, hän on pyrkinyt esittämään itsensä pikemminkin visionäärisenä yritysjohtajana, joka vastentahtoisesti mutta yhteisen hyvän edessä on valmis lainaamaan liikemiehen taitojaan pelastaakseen Italian.

Berlusconin pitkä ura Italian politiikassa kertoo siitä, että kaikesta politiikanvastaisuudestaan huolimatta hän oli kuitenkin enemmän poliitikko kuin mitä hän antoi ymmärtää tai oli valmis myöntämään.

Totuudenjälkeinen politiikka – business as usual?

Tulkinta siitä, että Berlusconi olisi omistamansa mediaimperiumin avulla manipuloinut tietämättömän kansan puolelleen, on sekin kyseenalainen. Berlusconin pitkää uraa Italian politiikassa ei voi selittää pelkästään tehokkaalla joukkoviestinnällä. Samalla on ilmeistä, että menestys ei myöskään olisi ollut mahdollista ilman sitä. Italiassa luetaan vähän, mutta katsotaan paljon Berlusconin omistamia televisiokanavia.

Berlusconi on houkuttelevaa leimata italialaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan synnyttämäksi outoudeksi tai poikkeamaksi. Poliittisesti ja moraalisesti ryvettyneen miehen valintaa Italian pääministeriksi kerta toisensa jälkeen on ihmetelty. Berlusconista on helppo piirtää eräänlainen karikatyyri poimimalla hänen puheistaan kaikista karkeimmat ylilyönnit.

On jälkiviisastelua ajatella, ettei kukaan voisi oikeasti kannattaa Berlusconia tai hänen puoluettaan. Lähtiessään politiikkaan hän vaikutti yritysjohtajataustansa ansiosta aidosti poliittisen eliitin ulkopuoliselta voimalta. Hänen jalkapallotermejä vilisevä kielensä oli tervetullut tuulahdus uutta.

Käsitys epärationaalisesta äänestäjästä heijastaakin usein tulkitsijan omaa näkemystä toivottavasta ja ”järkevästä” asiantilasta.

Se, missä määrin esimerkiksi Berlusconi edustaa ”totuudenjälkeisyyttä” on hankala kysymys, sillä käsitteessä kietoutuvat yhteen irralliset tapahtumat ja ilmiöt. Berlusconi kiistatta käytti monia ”totuudenjälkeiselle” ajalle tyypillisiä politiikan ja retoriikan keinoja, joista monet juontavat juurensa paljon Berlusconin poliittista debyyttiä kauemmaksi historiaan.

Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Samalla Berlusconin väitteiden analysointi siitä näkökulmasta, ovatko ne totta vai ei, on epämielenkiintoista. Berlusconi väittää toisinaan yhtä ja toisinaan toista riippuen siitä, miten se sopii kulloiseenkin poliittisen tilanteeseen. Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Kun poliittiset kysymykset ovat läpeensä kiistanalaisia ja tulkinnanvaraisia, on selvää, että vakuuttelukyvyn vaikutus on politiikassa usein totuutta väkevämpi. Berlusconi käytti tätä taitavana retorikkona hyväkseen.

Kirjoitus perustuu Mira Södermanin lukuun ”Silvio Berlusconi – totuudenjälkeistä politiikkaa italialaisittain?” Johanna Vuorelman ja Paul-Erik Korvelan teoksessa Puhun niin totta kuin osaan – politiikka faktojen jälkeen (Docendo 2017).

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Silvio Berlusconi – politiikkaa ja pajunköyttä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.