Kempas, Karla & Tegelberg, Veera (2021): Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntovarallisuuden uusjako. Vastapaino. 348 s.

Taloustoimittajien Karla Kempas ja Veera Tegelberg kirja Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntovarallisuuden uusjako pureutuu tavalla tai toisella useimpia suomalaisia koskevaan ilmiöön: asuntojen hintojen eriytyvään kehitykseen maan eri osissa. 

Pitkään tasaisena jatkunut hintakehitys alkoi 2010-luvulla voimakkaasti eriytyä, jonka seurauksena Suomi on kirjoittajien mukaan jakautunut Helsingin, Turun ja Tampereen ”kasvukolmioon”, jossa asuntojen hinnat jatkavat nousuaan; sinnitteleviin maakuntakeskuksiin, joissa hinnat pysyttelevät juuri ja juuri ennallaan, sekä kutistuviin syrjäseutuihin, joissa asuntovarallisuus menettää arvoaan. 

Kirjaa jäsentää kolme teesiä: asuntovarallisuus eriytyy Suomessa, Suomi kaupungistuu ja asuntovarallisuuden eriytymiseen on vaikutettu asuntopolitiikalla. Valtaosa teoksesta keskittyy ensimmäisen teesin syiden ja seurausten erittelemiseen. Kaupungistumisteesistä on kenties vaikea sanoa mitään uutta, mutta asuntopolitiikan ja puolueiden kantojen läpikäymiseen olisi voinut käyttää enemmänkin tilaa. 

Kirjoittajien taloustoimittajatausta näkyykin kirjan painotuksissa: kirjassa puhutaan paljon rahasta, mutta vähemmän politiikasta. Alue- ja asuntopoliittista keskustelua luonnehtii usein tunne kaupungistumisen kaltaisten trendien vääjäämättömyydestä ja politiikan kyvyttömyydestä vaikuttaa niihin. Tässä mielessä politiikkavastausten – tai niiden puutteen – tarkempi tarkastelu olisi ollut tervetullut lisä keskusteluun. 

Mitä asuntomarkkinoilla tapahtuu, ja miten tähän on tultu?

2010-luvulle asti oma asunto oli melko varma sijoitus missä päin Suomea tahansa. Sittemmin maan eri osien välille on revennyt railo niin, että talo syrjäseudulla voi olla elämänmittainen taakka, kun taas helsinkiläinen keskusta-asunto suoranainen lottovoitto. Mitä on tapahtunut?

Kempas ja Tegelberg taustoittavat kysymystä käymällä läpi asuntovarallisuuden kehittymisen historiaa 1940-luvulta nykypäivään. Tiivistetysti voi sanoa, että 1960-luvulta alkaen Suomen alue- ja asuntopolitiikka on ollut paitsi kiihtyvän kaupungistumisen hallintaa, myös pyrkimystä pitää koko maa elinkelpoisena. Kuten aluetutkija Sami Moisio tuo esiin teoksessaan Valtio, alue, politiikka: Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään meillä on pitkään elänyt mantra, jonka mukaan kaikkialla Suomessa asuvilla tulee olla samanlainen oikeus julkisiin hyvinvointipalveluihin.

Pitkällä aikavälillä sääntelyn purku on kirjoittajien mukaan hyödyttänyt omistajia, joiden on ollut entistä kannattavampaa laittaa asuntonsa vuokralle – ja ryhtyä näin asuntosijoittajiksi.

1980–90-luvuilta alkaen asuntopolitiikka on markkinaehtoistunut. Pankkien lainanantokyky on moninkertaistunut, omistusasumisen suosio laajentunut ja sääntelyä on purettu esimerkiksi markkinavuokrien osalta. Kirjoittajat toteavat, että 1990-luvun laman aikaan tehdyllä vuokrasääntelyn purulla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia. 

Siinä missä alkuperäinen tarkoitus oli lisätä vuokra-asuntojen tarjontaa, pitkällä aikavälillä sääntelyn purku on kirjoittajien mukaan hyödyttänyt omistajia, joiden on ollut entistä kannattavampaa laittaa asuntonsa vuokralle – ja ryhtyä näin asuntosijoittajiksi. Kuten Suomen Pankin analyysistä käy ilmi, sijoittajat ovat ryhmä, jonka koko ja merkitys asuntomarkkinoilla on 2010-luvulta alkaen kasvanut.

2000-luvulle tultaessa Suomesta oli tullut asunnonomistajien valtakunta. Erityisesti uusia omakotitaloja nousi ennätystahtia. Kunnan tunnetuimman asukkaan, silloisen pääministeri Matti Vanhasen vanavedessä puhuttiin Nurmijärvi-ilmiöstä. Sitten tuli vuonna 2007 alkanut finanssikriisi, jonka seurauksena Tilastokeskuksen katsauksen mukaan asuntojen kauppa jäätyi hetkeksi, ja hinnat jopa laskivat. Ne palasivat kuitenkin pian taas ennalleen ja alkoivat nousta – mutta vain osassa maata. Hintojen voimakas eriytyminen oli alkanut. 

Miksi hinnat eriytyvät?

Hintojen eriytymisen taustalta löytyy Kempaksen ja Tegelbergin mukaan kolme keskeistä syytä: kaupungistuminen, väestörakenteen muutos ja pankkien tiukentuneet lainanantokäytännöt.

Kaupungistumisen myötä työpaikat, nuori väestö ja siten myös väestönkasvu keskittyvät suurimpiin kaupunkeihin. Kaupungistumiseen on Suomessa liittynyt asuntotuotannon voimakas kasvu, sen keskittyminen suuriin kaupunkeihin ja erityisesti kerrostalorakentamiseen, joka on ohittanut pientalorakentamisen. Toisaalta väestönkasvu, erityisesti syntyvyys, vähenee. Asuntokunnat ovat yhä useammin yhden ja kahden hengen talouksia, joille sopivia pieniä asuntoja rakennetaan nimenomaan kasvukeskuksiin, hyvien palvelujen ja liikenneyhteyksien äärelle.

Hintojen eriytymistä on ruokkinut myös pankkien finanssikriisin jälkeen tiukentunut lainapolitiikka. Taantuvien alueiden negatiivinen kehitys on johtanut niillä sijaitsevien kiinteistöjen vakuusarvojen heikkenemiseen ja asukkaiden lainansaannin vaikeutumiseen. Syrjäseudulta asunnon omistavan on yhä hankalampi myydä asuntonsa ja muuttaa esimerkiksi työn perässä kaupunkiin, kun taas suuressa kaupungissa asunnon omistava voi edelleen olla melko varma omaisuutensa arvon säilymisestä. 

Asuntokunnat ovat yhä useammin yhden ja kahden hengen talouksia, joille sopivia pieniä asuntoja rakennetaan nimenomaan kasvukeskuksiin, hyvien palvelujen ja liikenneyhteyksien äärelle.

Kirjoittajat huomauttavat kuitenkin, että jako taantuvaan syrjäseutuun ja kasvukeskuksiin kätkee alleen merkittävää hajontaa sekä maakuntien että suurten kaupunkien sisällä. Maakuntakeskukset voivat porskuttaa, siinä missä ympäröivät haja-asutusalueet tyhjenevät. Samoin erityisesti pääkaupunkiseudulla eri postinumeroalueiden väliset erot asuntojen hintakehityksessä voivat olla huimia. 

On myös huomattava, että kirja ilmestyi ennen Ukrainan sodan ja energiankriisin aiheuttaman inflaation aikaa. Nyt sekä asuntolainojen korot että energian hinta ovat nousseet, mikä muuttaa asunnonomistajien tilannetta. Yhtäältä syrjäseudulla sähköllä lämmittävän talous on tiukentunut, mutta niin on myös isoissa kaupungeissa asuvien keskituloisten, joiden lainasummat ovat tuloihin nähden suuria. Kaikki kasvukeskustenkaan asukkaat eivät ole asuntomarkkinoiden voittajia.

Mitä poliitikot tekisivät?

Vaikka ulkoiset kriisit kuten inflaatio ravistelevat asuntomarkkinoiden dynamiikkaa, lopulta kyse on myös politiikasta. Kempas ja Tegelberg huomauttavat, että suomalainen asuntopoliittinen keskustelu on usein epäselkeää. Kaikilla eduskuntapuolueilla ei ole julkisesti saatavilla olevia, valmiita asuntopoliittisia kantoja, ja asuntopolitiikkaa käsitellään usein osana jotain muuta politiikka-alaa, kuten sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaa. 

Puolueiden kantojen selvittämiseksi kirjoittajat lähettivätkin puolueille asuntopoliittisen kyselyn, johon vastasivat muut eduskuntapuolueet paitsi Kokoomus ja Liike Nyt, joskin Kokoomus vastasi lähettämällä avoimen kirjallisen vastauksen kannoistaan.

Puolueet olivat yksimielisiä siitä, että asuntojen eriytyvä hintakehitys on ongelma, johon tulisi poliittisesti puuttua. On kiinnostavaa, että suurimmat ongelmat nähtiin juuri kasvavien kaupunkien tilanteessa, ei niinkään syrjäseutujen tyhjenemisessä. 

Muuttotappioalueiden suhteen puolueiden kannat eriytyivät. Ainoastaan Keskusta oli täysin sen kannalla, että valtion tulisi jollain tavalla tukea laskevien hintojen haja-asutusalueilla asuvia.

Mitään uusia tai mullistavia ratkaisuja poliitikoilla ei kuitenkaan ollut tarjota. Yleisin ratkaisuehdotus oli asuntorakentamisen, eli tarjonnan lisääminen kasvukeskuksissa. Kirjoittajat huomauttavat, että tarjonnan lisäämistä ovat pitäneet esillä erityisesti rakennuttajat itse, sekä taloustieteilijät, mutta sen vaikutuksista asuntojen hintoihin on erittäin vähän tutkimusta. 

Muuttotappioalueiden suhteen puolueiden kannat eriytyivät. Ainoastaan Keskusta oli täysin sen kannalla, että valtion tulisi jollain tavalla tukea laskevien hintojen haja-asutusalueilla asuvia. Erääksi keinoksi esitettiin kiinteistöveron suuruuden eriyttämistä alueen kustannustason mukaan. SDP, Perussuomalaiset ja RKP olivat skeptisempiä sen suhteen, että taantuvien alueiden hintatason laskuun voidaan ylipäänsä puuttua. 

Kirjoittajat toteavatkin, että puolueiden käsitykset siitä, missä määrin politiikalla voidaan – tai on edes tarpeen – vaikuttaa asuntomarkkinoiden dynamiikkaan vaihtelivat niin, ettei ole ihme, jos laajasti jaetun asunto- ja aluepoliittisen vision luominen on hankalaa. 

19 ratkaisua asuntomarkkinoiden ongelmiin

Kirjan lopuksi Kempas ja Tegelberg esittävät 19 ratkaisuehdotusta asuntomarkkinoiden ongelmiin. Ehdotukset ovat valtaosin peräisin haastatelluilta asiantuntijoilta, mutta mukana on myös kirjoittajien omia oivalluksia. Suurin osa ratkaisuehdotuksista keskittyy kasvukeskuksiin. Näistä suosituin oli jälleen asuntorakentamisen, eli tarjonnan lisääminen. Kuten todettua, asuntorakentamisen lisäämistä on pidetty esillä ja tehtykin vuosikaudet, ilman merkittäviä vaikutuksia hintojen nousuun. 

Osa asiantuntijoista uskoo, että rakentamista ei vain ole lisätty riittävästi. Osa, kuten rakennuttajat itse, ehdottaa, että kuntien tulisi antaa rakentajille ja kiinteistösijoittajille enemmän valtaa kaavoittamisessa. Arkkitehtiliiton edustaja taas painottaa viihtyisyyden ja toimivien joukkoliikenneyhteyksien merkitystä kaupunkien kehittämisessä ja pelkää, että rakentamisen volyymiä korostavan politiikan seurauksena määrä on korvannut laadun. 

Toimivan joukkoliikenteen lisäämistä pitävät yllä myös muut asiantuntijat. Se laajentaa oleellisesti työssäkäyntialueita sekä kaupunkien sisällä että välillä, ja purkaa näin hintapaineita keskusta-alueilla.  

Suurin osa ratkaisuehdotuksista keskittyy kasvukeskuksiin. Näistä suosituin oli jälleen asuntorakentamisen, eli tarjonnan lisääminen.

Sinnittelevien maakuntakeskusten osalta kirjoittajat suosittelevat aluepolitiikan kultakauden, 1960–70-lukujen pelikirjan ottamista uudelleen käyttöön. Tämä tarkoittaa julkisia investointeja työ- ja koulutuspaikkoihin sekä infrastruktuuriin kasvukeskusten ulkopuolella. Kirjoittajat huomauttavat, että valtio karsi ja keskitti 2010-luvulla työpaikkojaan kovalla kädellä, erityisesti pienemmissä maakuntakeskuksissa. 

Liikenneyhteyksien merkitystä maakuntien saavutettavuudelle ja siten elinvoimalle ei voi vähätellä. Tästä näkökulmasta esimerkiksi Turun ja Tampereen ratahankkeiden viimeaikainen takkuaminen onkin erikoista. 

Kutistuville syrjäseuduille ei tunnu olevan ihmelääkkeitä tarjolla. Kuten kirjoittajat tuovat esille, asiantuntijat ja poliitikot ovat ylipäänsä eri mieltä siitä, kannattaako taantuvia alueita julkisin varoin tukea – sen enempää kuin nyt jo tehdään esimerkiksi valtionosuusjärjestelmän kautta. Esitetyt keinot, kuten etätyön lisääminen ja muunneltavien kotien rakentaminen eivät kuulosta siltä, että ne pystyisivät kestävästi nostamaan syrjäseutuja ahdingostaan.

Asuntopolitiikan renessanssi?

Suomalaista asunto- ja aluepoliittista keskustelua leimaa usein tietynlainen vaihtoehdottomuus: kaupungistuminen ja syrjäseutujen tyhjeneminen nähdään vääjäämättömänä kehityskulkuna, johon on politiikalla hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, puuttua. Joidenkin mielestä puuttuminen ei liene edes tarpeen. Kempaksen ja Tegelbergin kirja ei, yrityksestä huolimatta, tuo muutosta tähän puhetapaan. 

Kirjoittajat kuitenkin toivovat ja uskovatkin, että asunto- ja aluepoliittinen keskustelu kokisi 2020-luvulla renessanssin. Parempi julkinen keskustelu asuntopolitiikasta olisikin toivottavaa, sillä asuminen liittyy lähes kaikkiin yhteiskuntaamme muovaavista megatrendeistä, ilmastonmuutoksesta väestönkehitykseen ja muuttoliikkeisiin. 

Jos hinnat todella karkaavat kasvukeskuksissa tavallisen keskiluokan ulottumattomiin, sillä on vaikutusta niin peruspalveluiden järjestämiseen – lastenhoitajilla tai poliiseilla ei ole varaa asua kaupungeissa, joissa heitä tarvitaan – kuin koko kansantalouteen.

Asumiseen ja aluepolitiikkaan liittyvät ongelmat ovat jo nyt niin vakavia, että niiden sivuuttaminen lienee lähitulevaisuudessa hyvin vaikeaa. Jos hinnat todella karkaavat kasvukeskuksissa tavallisen keskiluokan ulottumattomiin, sillä on vaikutusta niin peruspalveluiden järjestämiseen – lastenhoitajilla tai poliiseilla ei ole varaa asua kaupungeissa, joissa heitä tarvitaan – kuin koko kansantalouteen. Muu kulutus kärsii, jos valtaosa tuloista menee asumiseen. Toisaalta syrjäseutujen näköalattomuus ruokkii esimerkiksi poliittista ääriajattelua. 

Suomessa käydään vaalit tulevana sunnuntaina 2. huhtikuuta. Poliitikoilta sopiikin odottaa, jos ei uusia avauksia, niin ainakin selkeitä kantoja siihen, miten Suomen eri alueita ja niiden haasteita tulisi hoitaa. 

Sanna Salo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Ulkopoliittisessa Instituutissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee keskustavasemmistolaisten ja -oikeistolaisten puolueiden sopeutumista puoluekentän viimeaikaisiin muutoksiin, erityisesti populistisen äärioikeiston nousuun. 

Artikkelin pääkuva: Tapio Haaja/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntojen hinnat eriytyvät, mutta poliitikoilla on vähän vastauksia  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valta vaihtuu Ruotsissa. Parin viikon takaisissa parlamenttivaaleissa ruotsalaiset äänestivät maltillisen kokoomuksen (Moderata samlingspartiet, M) johtaman oikeistoblokin valtaan niukalla äänten enemmistöllä. Vaalien ehdoton voittaja on Jimmie Åkessonin johtama ruotsidemokraatit (Sverigedemokraterna, SD), joka näyttää nousevan oikeistohallituksen tukipuolueeksi. 

Tämä merkitsee mannerlaattojen heilahdusta Ruotsin poliittisessa järjestelmässä, jossa valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan. Ruotsidemokraattien kannatuksen kasvu ja niin kutsuttuihin poliittisiin blokkeihin perustuva poliittinen kilpailu on nyt kuitenkin tehnyt puolueen eristämisen mahdottomaksi. 

Näissä vaaleissa ruotsidemokraatit sai 20,5 prosentin äänisaaliin ja nousi maan toiseksi suurimmaksi, oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi. Maltillisen kokoomuksen johtaman porvariliittouman on siis käytännössä mahdotonta muodostaa enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Koalitiomatematiikka on tämän myötä ohittanut maltillisen kokoomuksen puheenjohtajan, pääministerikandidaatti Ulf Kristerssonin ajattelussa moraaliset pohdinnat ruotsidemokraattien epäliberaalista luonteesta.

Valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan.

Ruotsia pidettiin pitkään poikkeuksena länsieurooppalaisten valtioiden joukossa, koska siellä ei ollut vahvaa oikeistopopulistista puoluetta. Vasemmisto-oikeistojakolinja ja sen ympärille ryhmittyneet puolueet hallitsivat maan poliittista elämää ja pitivät sen vakaana.

Nyt tilanne on muuttunut radikaalisti sekä politiikan asiakysymysten että poliittisen kilpailun kannalta. Miten tähän on tultu ja miten pidemmän ajan kehityskulut kulminoituivat syksyn 2022 vaaleissa?

Ideologia väistyi demokratian prosessikysymysten tieltä

Ruotsin poliittisessa lähihistoriassa keskeistä on ollut demokraattisen politiikan muotoon liittyvien kysymysten dominointi suhteessa poliittisiin ideologioihin. Toisin sanoen poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia. Tämä pohdinta liittyy ennen kaikkea ruotsidemokraattien nousuun. 

Perinteisiä puolueita on yhdistänyt ennen kaikkea päätös eristää ruotsidemokraatit ja pitää puolue vallankäytön ulkopuolella, ei niinkään ideologinen samankaltaisuus. Tämä on näkynyt blokkipolitiikan säröilynä ja ideologisesti yhtenäisten koalitioiden rakentamisen mahdottomuutena. 

Ruotsin politiikka on rakentunut keskenään kilpailevien vasemmisto- ja oikeistoblokkien varaan vuoden 2006 parlamenttivaaleista saakka, jolloin porvarilliset puolueet, maltillinen kokoomus, kristillisdemokraatit (Kristdemokraterna, KD), liberaalit (Liberalerna, L) ja keskusta (Centerpartiet, C) perustivat Allianssi-liittouman (Allians för Sverige). 

Poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia.

Vastapooliksi muodostui sosiaalidemokraattien (Socialdemokraterna, S), vasemmistopuolueen (Vänsterpartiet, V) ja ympäristöpuolueen (Miljöpartiet, MP) punavihreä liittouma. Pääministeriksi nousi vaaleissa suurimmaksi tulleen blokin pääpuolueen – sosiaalidemokraattien tai maltillisen kokoomuksen – puheenjohtaja. 

Tämä järjestelmä toimi kuitenkin vain vuoden 2014 vaaleihin saakka. Tuolloin ruotsidemokraatit, jotka oli puolueiden yhteisellä päätöksellä eristetty blokkien ulkopuolelle, oli kasvanut niin suureksi, että sen ääniosuus 12,9 prosenttia alkoi tehdä blokkeihin perustuvasta koalitiopolitiikasta hankalaa. 

Ruotsidemokraatit käyttivät vaa’ankieliasemaansa joulukuussa 2014, kun se uhkasi kaataa sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen äänestämällä sen budjettiehdotusta vastaan. Kriisi ratkesi, kun porvarilliset Allianssipuolueet suostuivat tukemaan vasemmistohallituksen budjettia, mikä oli täysin poikkeuksellista ruotsalaisessa politiikassa.

Vaikka valtapuolueiden toiminta tähtäsi ruotsidemokraattien vallan minimoimiseen, puolue käytti vaikutusvaltaansa pakottamalla oikeisto- ja vasemmistopuolueet yhteistyöhön yli blokkirajojen. Hiljalleen tämä alkoi murtaa vasemmisto-oikeistopolarisaatiolle perustuvan poliittisen kilpailun perusteita. 

Hallitus ei onnistu ilman ruotsidemokraatteja

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Porvariallianssin rakoilu ja lopulta hajoaminen on muuttanut ruotsalaisen poliittisen kilpailun rakennetta. 

Allianssi hajosi, kun maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit irtautuivat siitä vaalien 2018 alla. 

Vaalien jälkeen liberaalit ja keskusta vaihtoivat puolta ja siirtyivät tukemaan sosiaalidemokraattien muodostamaa vähemmistöhallitusta yhdessä ympäristöpuolueen kanssa. Keskeinen tekijä hajoamisessa oli suhtautuminen ruotsidemokraatteihin. 

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja.

Maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit olivat valmiita jonkinasteiseen yhteistyöhön sen kanssa, liberaalit ja keskusta eivät. Myöhemmin liberaalit kuitenkin irtautuivat vasemmiston hallitussovusta ja vaihtoivat puolta takaisin porvariblokkiin.

Uusien blokkien ajassa niiden kokoonpanoa ei määritä vasemmisto-oikeistoakseli, vaan yhtäältä suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja toisaalta asemoituminen niin kutsutulle GAL-TAN akselille, joka jakaa puolueet progressiivis-liberaaleihin ja konservatiivis-autoritäärisiin. Edellisessä leirissä ovat sosiaalidemokraatit (S), vasemmisto (V), ympäristöpuolue (MP) ja keskusta (C), jälkimmäisessä maltillinen kokoomus (M), kristilliset (KD), ruotsidemokraatit (SD) ja – varsin vastahakoisesti – myös liberaalit (L). 

Syksyn 2022 vaaleissa perinteinen vasemmisto-oikeistoideologia näkyikin heikosti. Vaalikampanjoita dominoivat yhtäältä demokratian prosessikysymykset – suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja puolueen mahdolliseen hallitusvastuuseen – ja toisaalta yksittäiset asiakysymykset, kuten energian hinta, jengirikollisuus ja rangaistukset, sekä maahanmuuttajien integraatio. Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan puolueiden vaaliohjelmat ryhmittyivät lähinnä GAL-TAN-akselin konservatiiviseen päähän.

Politiikan muuttunut polarisaatio

Vasemmisto-oikeistopolarisaatio on perinteisesti muodostanut politiikan kivijalan läntisessä Euroopassa. Ruotsissa poliittinen kilpailu on ollut poikkeuksellisen kaksinapaista, ja muut jakolinjat kuten kaupunki-maaseutujaottelu tai etnis-kielelliset jakolinjat, ovat olleet toissijaisia. Ruotsidemokraattien nousu on paitsi murtanut kaksinapaisuuteen perustuvan politiikan muodon, myös muuttanut politiikan sisällöt.

Ennen kaikkea niin kutsutut sosiokulttuuriset poliittiset kysymykset kuten rajat, identiteetit sekä laki- ja oikeuskysymykset ovat nousseet poliittisella agendalla. Tämä on toki ollut seurausta paitsi ruotsidemokraattien kasvusta, myös polttavista sosiaalisista ongelmista liittyen asuinalueiden eriytymiseen ja rikollisuuteen. Ruotsidemokraatteja sosiokulttuurisen politiikan näkyvyys kuitenkin hyödyttää, kun taas perinteisille, vasemmisto-oikeistoakselille asettuville puolueille se on hankalaa, koska niiden kannattajakunta on näissä kysymyksissä usein jakautunutta. 

Myös syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä. Puolueiden ohjelmat olivat hyvin samankaltaisia näissä kysymyksissä, ja ne jakoivat käsityksen integraation parantamisen, rikollisuuden kitkemisen ja rangaistusten koventamisen välttämättömyydestä. Poliittinen kilpailu käytiin siis jo valmiiksi ruotsidemokraattien ja poliittisen oikeiston vahvalla alueella. 

Syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä.

Toisaalta vaaleista puhuttiin ”lompakkovaaleina”, sillä erityisesti hintojen nousuun ja elämisen kustannuksiin liittyvät asiat olivat keskustelun kohteena. Ruotsin television kyselyn mukaan äänestäjille tärkeimpiä kysymyksiä vaaleissa olivat sairaanhoito ja koulutus, ja sen jälkeen lakiin ja järjestykseen liittyvät kysymykset sekä energiapolitiikka. Ruotsidemokraattien asiakompetenssi arvioitiin erityisen vahvaksi ainoastaan laki- ja järjestysasioissa. Tästä näkökulmasta puolueen menestys näyttää paradoksaaliselta.

Oleellista ei ole kuitenkaan vain mistä puhutaan, vaan miten puhutaan. Juuri poliittisten asiakysymysten uudelleenkehystämisessä ruotsidemokraatit ovat käyttäneet vaikutusvaltaa. 

Esimerkiksi asuinalueiden eriytymisestä tai jengirikollisuudesta olisi mahdollista puhua asuntopolitiikan tai taloudellisen eriarvoisuuden näkökulmista, mutta vallitsevaksi puhetavaksi on noussut näiden asioiden käsittely maahanmuuton ongelmien ja etnisyyden kautta. Se, että muutkin puolueet vasemmalta oikealle ovat hyväksyneet tämän puhetavan on suuri voitto ruotsidemokraateille. 

Poliittisen maantieteen kasvanut rooli

Ruotsidemokraatit kasvoivat kaikkialla Ruotsissa yhtä vaalipiiriä, Malmön kaupunkia, lukuun ottamatta. Eniten puolue kasvoi suurten kaupunkien ulkopuolella, harvaan asutuilla alueilla. Niillä keskimäärin yli 25 prosenttia äänestäjistä kannatti ruotsidemokraatteja, suurissa kaupungeissa puolestaan 16 prosenttia. Tämä on kaikista puolueista suurin ero kaupunkien ja maaseudun välillä. Erityisesti ruotsidemokraatit vei ääniä perinteiseltä maaseutuväen puolueelta keskustalta.

Näyttääkin siltä, että ruotsalaisen politiikan uusi polarisaatio progressiivis-liberaalien vasemmistopuolueiden (S, V, MP, C) ja konservatiivis-autoritääristen oikeistopuolueiden (SD, M, L ja KD) välillä näkyy maaseudun ja kaupunkien välisenä jakolinjan uudelleenpolitisoitumisena.

Edellinen puoluerypäs kasvoi suurissa kaupungeissa, kun taas jälkimmäiset puolueet menestyivät maaseutumaisilla alueilla. Erityisesti ruotsidemokraattien menestystä maaseudulla on pidetty hämmästyttävänä, sillä rikollisuuden ja maahanmuuton kaltaiset puolueen vahvat teemat eivät kosketa niinkään maaseudun kuin suurten kaupunkien asukkaita. 

Ruotsidemokraatit on kuitenkin onnistunut esittämään harvaanasutuilla alueilla elämisen hintaan ja laatuun liittyvät kysymykset populistipuolueille tyypillisen ”tavallinen kansa” ja ”kaupunkien etäinen eliitti”- kahtiajaon kautta. Palvelujen väheneminen on nähty valtion vetäytymisenä syrjäseutujen asukkaiden elämästä, energian ja erityisesti polttoaineen hinnannousu urbaanin eliitin kiusana niille, joille esimerkiksi auton käyttö on välttämätöntä. Toisaalta perinteisten puolueiden ratkaisut ovat muistuttaneet kovasti toisiaan.

Toinen ruotsidemokraattien menestykseen liittyvä paradoksi on se, että puolue kasvoi erityisesti nuorten, ensi kertaa äänestävien keskuudessa. 2000-luvulla syntyneitä on pidetty arvoiltaan sosiaalisesti suvaitsevaisina ja siten lähempänä puoluekentän liberaalis-progressiivista kuin konservatiivista äärilaitaa. 

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa.

Syksyn 2022 vaaleissa nuoret äänestivät kuitenkin oikeistoa: maltillinen kokoomus sai 26 ja ruotsidemokraatit 22 prosenttia nuorten äänistä, molemmissa kuuden prosenttiyksikön lisäys vuoteen 2018 verrattuna. Ympäristöpuolue sai vain 5 prosenttia nuorten äänestäjien äänistä huolimatta siitä, että 2000-luvulla syntyneitä on tituleerattu ”Greta-sukupolveksi” ilmastoaktivisti Greta Thunbergin mukaan.

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa. Ruotsidemokraatit tekivät myös näkyvän kampanjan nuorten suosimissa medioissa, kuten TikTokissa ja Instagramissa, ja ovatkin mitä ilmeisimmin onnistuneet lisäämään erityisesti nuorten miesten poliittista kiinnostusta. 

Ruotsidemokraatit puhuttelivat äänestäjäkuntaa sisäistämällä kampanjoinnissaan sen faktan, että elinolot, tarpeet ja toiveet vaihtelevat voimakkaasti asuinpaikan seurauksena. Harvaan asutuilla alueilla auto ja kohtuullinen bensan hinta voivat olla elinehtoja, toivon luominen palveluverkon harventuessa ja työpaikkojen karatessa kasvukeskuksiin olennainen vaalivaltti. Metropolialueelta katsottuna tilanne näyttää toiselta.

Ruotsidemokraattien kasvu, ja kenties oikeistopopulismin suosio laajemminkin Euroopassa, liittyykin poliittisen maantieteen merkityksen nousuun ja keskus-periferiajakolinjan uudelleenpolitisoitumiseen.

Sanna Salo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.

Julkaisu Ruotsin politiikka liikkeessä – vaalit vahvistivat uusia jakolinjoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asiantuntijat ja puolueet ovat selittäneet Sauli Niinistön ylivoimaa presidentinvaaleissa vaalien persoonakeskeisyydellä. Vasemmistopuolueiden ennätysheikkoa kannatusta on samoin selitetty näiden kyvyttömyydellä kasvattaa tai rekrytoida kiinnostavia poliittisia persoonallisuuksia.  Yleinen johtopäätös on tuntunut olevan, että puoluepolitiikalla oli lopputuloksen kannalta vain vähän merkitystä.

Näin varmasti on, jos keskitytään vaalien voittajaan. Valitsijayhdistyksen ehdokas Niinistön suosio selittyy osittain juuri sillä, että hän on onnistunut esiintymään puoluepoliittisesti riippumattomana ”koko kansan presidenttinä”.

Kiinnostavinta näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole Niinistön voitto, vaan vihreiden Pekka Haaviston ja perussuomalaisten Laura Huhtasaaren kiriminen kakkos- ja kolmossijoille. Haaviston ja Huhtasaaren nousu Niinistön keskeisiksi haastajiksi ei selity ehdokkaiden persoonallisuuksilla, vaan uusilla poliittisilla identiteeteillä, jotka ovat tulossa vasemmisto–oikeistoakselin rinnalle suomalaisen politiikan keskeisenä jakolinjana.

Haaviston ja Huhtasaaren nousu Niinistön keskeisiksi haastajiksi ei selity ehdokkaiden persoonallisuuksilla, vaan uusilla poliittisilla identiteeteillä.

Niin kutsutun sosiokulttuurisen politiikan nousu talous- ja tulonjakopolitiikan rinnalle on ollut eräs viime vuosikymmenten keskeisimmistä muutoksista länsimaiden poliittisilla kartoilla. Sosiokulttuurista politiikkaa ovat kysymykset yhteisöistä ja identiteeteistä ja niiden määrittelystä: kuka kuuluu kansalliseen yhteisöön, mitkä ovat vähemmistöjen oikeudet, millaisilla identiteeteillä on oikeus tulla tunnustetuiksi?

Sosiokulttuuristen poliittisten kysymysten nousu päivänpolitiikan agendalla hyödyttää puolueita, joiden keskeinen viesti kietoutuu juuri raja-, identiteetti- tai vähemmistökysymyksiin. Perussuomalaiset ja vihreät edustavat vastakkaisia voimia sosiokulttuurisella akselilla, mutta näiden kysymysten nousu hyödyttää molempia. Perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet taas kärsivät, koska talous- ja tulonjakopolitiikka on niiden ydinaluetta.

Länsimaisten demokratioiden kaksi murrosta

Sosiokulttuurisen ja sosioekonomisen politiikan suhde alkoi muuttua 1960–70-luvuilla, kun uudet sosiaaliset liikkeet politisoivat ympäristökysymyksiä, perhe- ja lisääntymispolitiikkaa sekä vähemmistöjen oikeuksia. Osin tämä liittyi vaurauden kasvuun. Koska hyvinvointi laajeni kautta väestörakenteen, tulonjaosta keskustelemiselle oli vähemmän tarvetta.

Myös äänestäjäkunnassa tapahtui muutoksia. Perinteinen työväenluokka kutistui ja koulutettu keskiluokka kasvoi. Uusien vihervasemmistolaisten liikkeiden kannattajakunta tuli juuri arvoliberaalista keskiluokasta.

Sosiokulttuuristen poliittisten kysymysten nousu hyödyttää puolueita, joiden keskeinen viesti kietoutuu juuri raja-, identiteetti- tai vähemmistökysymyksiin.

Perinteisille puolueille tilanne merkitsi kilpailua äänestäjistä. Keskustavasemmisto reagoi mukautumalla. Luokkapolitiikan painoarvo sosiaalidemokraattisten puolueiden poliittisessa viestissä väheni ja puhe arvokysymyksistä lisääntyi.

Samalla perinteinen työväenluokka, jolle tulonjakokysymykset olivat edelleen tärkeitä, jäi vähemmälle huomiolle. Keskustavasemmiston käänne jätti arvokonservatiiviset työväenluokkaiset äänestäjät vaille edustusta.

Tähän rakoon oikeistoradikaalit populistipuolueet 1980–90-luvulta alkaen iskivät. Ne mobilisoivat työväenluokkaa vetoamalla juuri sen arvokonservatismiin. Oikeistopopulistit pukivat tulonjakokiistat etnosentriseen kaapuun. Sinikaulustyöpaikkojen vähenemisestä voitiin syytää esimerkiksi itäeurooppalaisia vierastyöläisiä.

Oikeistopopulismi nousi 90-luvulta alkaen samaan aikaan, kun talouspolitiikassa uusliberalismi valtasi alaa. Valtavirtapuolueet oikealta vasemmalle hyväksyivät neoliberaalin konsensuksen, joka tarkoitti globalisaatiota, markkinoiden avaamista ja talouspoliittisen ohjauksen vähenemistä. Talouspolitiikassa alkoi vallita vaihtoehdottomuuden konsensus ja ulkoisen vihollisen etsimisestä tuli hyväksytty tapa reagoida kurjuuteen kotimaassa.

Suomalainen vastademokratia

Suomen presidentinvaalien tulos kertookin kahtalaisesta ilmiöstä. Yhtäältä sosiokulttuurisen politiikan noususta, joka hyödyttää vihreitä ja perussuomalaisia, ja toisaalta vasemmiston ahdingosta. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto ovat tulonjakokysymyksiin keskittyvän politiikan kantajia. Kun tulonjakopolitiikasta tulee vaihtoehdotonta, vasemmiston tehtävä vaikeutuu.

Vasemmiston identiteetti onkin pahasti hukassa. Vaalivalvojaispuheessaan vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen vakuutti puolueensa keskittyvän nyt vahtimaan, että valittu presidentti lunastaa lupauksensa rauhan, ympäristön ja tasa-arvon eteen tehtävästä työstä. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinteen suusta on kuultu vastaavanlaista.

Millaisesta demokratiasta on kyse, kun vasemmistopuolueet alkavat nähdä roolinsa vallan vahtikoirana, eivät sen käyttäjänä?

Millaisesta demokratiasta on kyse, kun vasemmistopuolueet alkavat nähdä roolinsa vallan vahtikoirana, eivät sen käyttäjänä? Kirjassaan Vastademokratia politiikan teoreetikko Pierre Rosanvallon puhuu pysyvän epäluottamuksen demokratiasta, jossa progressiivisuuden on korvannut estäminen.

Kansanvallan käyttämisestä tulee valtaa torjua, ei niinkään valtaa luoda uutta sosiaalisen toiminnan kautta. Rosanvallon toteaa myös, että reaktiivisen torjuntavoiman käyttäminen on paljon helpompaa kuin proaktiivinen toiminta. Proaktiivinen sosiaalinen toiminta näet vaatii vision, yhteisen tavoitteen, jonka taakse mobilisoida joukkovoimaa.  Sellainen tavoite taitaa suomalaiselta vasemmistolta puuttua.

Populistipuolueille vastademokratia sopii. Niille on tyypillistä tyytyä osoittamaan valtavirtapuolueiden vikoja, ei todellisten vaihtoehtojen luominen. Huoleen on syytä silloin, jos näköalattomasta estämisestä tulee keskeinen strategia myös perinteisille puolueille.

Populismin vastakohta on visio

Mistä siis vastalääke populismille, joka ulottuu jo perinteisiin puolueisiin? Politiikan tutkija Benjamin Moffitin mukaan populismin vastakohta on teknokratia eli neutraalina näyttäytyvä asioiden hoito. Populismin ja teknokratian vastakkainasettelu kuvaa viime vuosikymmenen eurooppalaista politiikkaa hyvin. Myös Suomen presidentinvaaleissa nähtiin Niinistö neutraalina, ei-puoluepoliittisena koko kansan vaihtoehtona.

Nykypolitiikan ongelmana on visioiden ja joukkovoiman eriytyminen.

Populismin todellinen vaihtoehto on visio, jonka takana on joukkovoimaa. Siis sama resepti, joka siivitti nykyisten puolueiden taustalla olleita kansanliikkeitä 1900-luvun alussa.

Nykypolitiikan ongelmana on visioiden ja joukkovoiman eriytyminen. Esimerkiksi Euroopan komissiolla on visioita, mutta ei demokraattista mandaattia. Oikeistopopulisteilla on yhä suurempi mandaatti, muttei progressiivista visiota.  Suomalainen politiikka kaipaa kipeästi puoluetta, jolla on molemmat. Visiosta on kuitenkin aloitettava.

Jos perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet alkaisivat asettua populismi–teknokratia-akselille, olisi maahamme syntymässä uusi nelijakoinen poliittinen kartta.

Yhtäällä on sosiokulttuurinen akseli, jolla vihreät edustavat liberaalia ja perussuomalaiset autoritatiivista ääripäätä. Toisaalla on populismi–teknokratia-akseli, jossa kulloinkin hallituksessa olevat puolueet näkevät roolinsa pragmaattisina asioiden hoitajina ja oppositiossa olevat puolueet niiden ärhäköinä vastustajina, kansanvallan vahtikoirina.

Talouspolitiikka on liian tärkeä asia jätettäväksi teknokraateille ja populisteille. Kuten Thomas Piketty muistuttaa, tulonjako-oikeudenmukaisuus on edelleen ennen kaikkea kansallinen kysymys. Puolueet käyttävät talouspoliittista valtaa, jonka tulisi perustua selkeille visioille hyvinvoivasta, oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella oikeistopopulismin ja luokkapolitiikan suhdetta Pohjoismaissa.

Julkaisu Presidentinvaalit kirkastivat politiikan uusia jakolinjoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalidemokratian kriisistä on viime vuosina keskusteltu paljon. Milloin puolueen sisäiset, milloin ulkoiset toimijat ovat arvostelleet demareiden nykytilaa ja antaneet toimenpide-ehdotuksia.

Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, miten sosiaalidemokraatit ovat jo pyrkineet vastaamaan kannatuslukujen laskuun. Eräs huolestuttava tapa liittyy muutoksiin puolueen ideologisessa tarjonnassa. Sosiaalidemokraatit ovat alkaneet flirttailla oikeistopopulistisen retoriikan kanssa.

Erityisen näkyväksi ideologinen käänne nousi taannoisessa eurokriisissä, jossa demarit Suomessa olivat etunenässä vaatimassa tiukkaa ehdollisuutta – ”vakuuksia” – vastineeksi Kreikan ja muiden kriisimaiden auttamisesta. Samaan aikaan puolue kiristi maahanmuuttoretoriikkaansa.

Viime kesänä SDP:n entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja perussuomalaisten Timo Soini vaativat varojen ohjaamista hauraiden valtioiden vahvistamiseen. Vaatimus sopii mukavasti oikeistolaiseen retoriikkaan pakolaisten auttamisesta ennen muuta lähtömaiden oloja parantamalla.

Demareiden ja oikeistopopulistien lähentyminen ei rajoitu vain Suomeen. Esimerkiksi Tanskassa oikeistopopulistisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puheenjohtajat Kristian Thulesen Dahl ja Mette Fredriksen pohtivat mahdollista hallitusyhteistyötä 3F-ammattijärjestön lehdelle viime kesänä antamassaan yhteishaastattelussa.

Miksi sosiaalidemokraatit ovat valmiita omaksumaan oikeistopopulistien retoriikkaa ja tekemään yhteistyötä näiden kanssa?

Samat äänestäjät, heikkenevät kannatusluvut

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Valkoinen työväenluokkainen mies – Suomessa esimerkiksi perinteinen paperityöläinen – oli ennen demareiden, nyt yhä useammin oikeistopopulistien ydinkannattaja.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatusluvut ovat kautta Euroopan olleet tasaisessa laskussa 2000-luvun alkupuolelta asti. Samaan aikaan oikeistopopulistien kannatus on noussut kohisten. Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Sosiaalidemokraattien ja työväenluokkaisten äänestäjien etääntyminen toisistaan on itse asiassa ollut pitkä prosessi. Perinteinen luokkarakenne alkoi Euroopassa murentua viimeistään 1970-luvun lopulla, kun savupiipputeollisuus alkoi vähetä ja palvelualat kasvaa. Äänestäjäkunta keskiluokkaistui, ja puolueiden tarjonnassa luokkapolitiikka ja -retoriikka antoi tietä arvo- ja identiteettipolitiikalle.

Luokkataistelun sijaan vasemmistolaisetkin puolueet alkoivat korostaa vähemmistöjen oikeuksia, ympäristön suojelua ja muita ”uusia” poliittisia ongelmia. Myöhemmin keskustavasemmisto laajalti hyväksyi uusliberaalin konsensuksen.

Kutistuneen työväenluokan jäljelle jäänyt osa ei kuitenkaan kokenut uuden vasemmiston liberaalia retoriikkaa omakseen. Työväenluokkaisten äänestäjien arvot ja asenteet ovat usein konservatiivisempia kuin keskiluokan. Keskustavasemmistolaiset puolueet suuntavat tarjontaansa yhä useammin jälkimmäiselle ryhmälle.

Kun keskustavasemmisto siirtyi liberaalimpaan suuntaan arvokysymyksissä ja oikealle talouspolitiikassa, puoluekenttään jäi selvä aukko. Tähän rakoon uudet oikeistopopulistiset puolueet 1980-luvulta alkaen iskivät.

Maasta toiseen hiukan vaihdellen oikeistopopulistit korostavat protektionismia talouspolitiikassa – ja siten haastavat keskustavasemmiston hyväksymän uusliberalismin – ja arvokysymyksissä konservatiivis-autoritatiivista linjaa. Kysyntä autoritaaris-protektionistiselle politiikalle on vain kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana.

Ensin talous- ja finanssikriisi osoitti selvästi uusliberaalin talousmallin toimimattomuuden. Pian sen jälkeen nopeasti lisääntyneet maahanmuuttoliikkeet koettiin haasteeksi jo muutenkin kroonisesta rahoitusvajeesta kärsineiden hyvinvointivaltioiden kestävyydelle. Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Suomessa eurokriisikeskustelu edusti käännettä demareiden EU-retoriikassa ja -politiikassa. Demarit äänestivät ensin Kreikka-pakettia vastaan ja myöhemmin, ollessaan hallituksessa, vaativat tiukkaa ja kriisimaita kurjistavaa ehdollisuutta avun vastineeksi.

Tässä he eivät toki olleet yksin: kaikki suomalaiset puolueet, perussuomalaiset etunenässä, käyttivät tiukkaa ja jopa nationalistista kieltä apupaketeista puhuessaan. ”Suomen etu” oli ainoa asia, joka vaakakupissa painoi.

Sosiaalidemokratia on kuitenkin rajat ylittävälle solidaarisuudelle perustuva aate, mikä tekee demareiden retorisesta käänteestä yllättävän. Kun tarkemmin katsoo, pohjoismaisen sosiaalidemokratian taustalta on löydettävissä odottamattomia yhteyksiä oikeistopopulistiseen nationalismiin. 

Hyvinvointinationalismi yhteisenä ideologisena nimittäjänä

Sosiaalidemokraatit ovat olleet pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rakentajia. Sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden punavihreät koalitiot olivat keskeisiä tekijöitä yli luokkarajojen – maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman – solmitun yhteiskuntarauhan saavuttamisessa sotienjälkeisenä aikana.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui kuitenkin nimenomaan kansallisvaltiolle. Keskeistä oli ajatus kansasta (”folk”) jolle hyvinvointivaltio rakennettiin ”kodiksi” (”folkhemmet”). Pierre Rosanvallonin mukaan juuri käsitys kansasta ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden, solidaarisuuden, tunne oli välttämätön edellytys sotienjälkeisen hyvinvointipolitiikan onnistumiselle.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui nimenomaan kansallisvaltiolle.

Tutkijat Birte Siim ja Susi Meret puolestaan toteavat, että pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, joka yhdistää hyvinvointipolitiikan kansalaisuuteen, jäsenyyteen kansallisvaltion muodostamassa yhteisössä.

Tästä näkökulmasta on vähemmän yllättävää, että sosiaalidemokraatit vastustivat eurokriisissä rajat ylittävää solidaarisuutta kansalliseen etuun vedoten. Mutta miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Keskeinen tekijä on talouden vuosikymmenen kestänyt alamäki ja siihen liittyvä mutta jo kriisiä edeltänyt hyvinvointivaltioiden alasajo. Toinen tekijä on eräänlaisen lakipisteen kenties nyt saavuttanut taloudellis-poliittinen integraatio ja globalisaatio.

Kansalaisuuteen ja ryhmäkuuluvuuteen liittyvät kiistat pysyivät pitkään piilossa, koska sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat voimakkaan talouskasvun aikaa. Elinolot kohenivat kautta väestörakenteen, ja kansallisvaltio oli luonteva solidaarisen tulonjakopolitiikan kehys. Suomeen kohdistuva maahanmuutto oli vähäistä.

2000-luvun lopun kriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi. Paitsi että jaettava kakku kansallisvaltioiden sisällä pieneni, Euroopan velkakriisi toi agendalle rajat ylittävät tulonsiirrot. Samaan aikaan Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto kasvoi. Yhdessä nämä tekijät loivat aivan uudentyyppistä poliittista retoriikkaa, jossa identiteetti-, ryhmäkuuluvuus ja tulonjakokysymykset yhdistyvät hyvinvointinationalismiksi..

Puolueiden kriisi irrottaa hallinnoinnin ideologiasta

Nykypolitiikalle ominainen populismi liittyy laajempaan kehittyneeseen puolueiden kriisiin. Edesmennyt politiikkatieteilijä Peter Mair jäsensi ongelmaa kahdella tasolla.

Ensinnäkin hänen mukaansa puolueet ovat siirtyneet yhä kauemmaksi kansalaisyhteiskunnasta ja kohti valtion hallinnollista apparaattia. Samalle ne ovat menettäneet kosketustaan omaan sosiaaliseen perustaansa. Kansanedustamistehtävän sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi.

Puoluetoiminta on muuttunut enemmän strategiseksi kuin ideologiseksi. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, että puolueet ovat kenties entistä valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen pohdinnan perusteella, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan.

Toiseksi erityisesti EU-maissa poliittis-taloudellinen integraatio on jättänyt kansalliselle politiikalle yhä vähemmän liikkumatilaa. Puolueiden mahdollisuudet lunastaa äänestäjäkunnalle tehtyjä lupauksia eivät ole entisenkaltaiset. Erityisesti tämä on ongelma keskustavasemmistolle, joka mielellään näkisi budjettivaroja allokoitavan toisin kuin viime vuosikymmenellä suosittu säästöpolitiikka on EU-tasolta sanellut.

Paitsi sen, kuka kuuluu tulonjaon perustana toimivaan ”solidaarisuusyhteisöön”, eurokriisi politisoikin myös päätöksenteon tason. Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä kansalaisten verorahoista? Euroryhmällä? Vain kansallisilla parlamenteilla?

Nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja.

Tässä tilanteessa sosiaalisen konfliktin ”etnisoiminen”, kiistojen esittäminen etnis-kansallisesta näkökulmasta oikeistopopulistien tavoin, saattaakin olla strategisesti houkutteleva vaihtoehto puolueille. Juuri näin tapahtui eurokriisissä. Kiistasta, jossa vastakkain olivat alun perin kansat ja markkinat, tai kansa ja finanssieliitti, tuli konflikti, joka asetti eurooppalaiset kansat – suomalaiset, kreikkalaiset tai saksalaiset veronmaksajat – toisiaan vastaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja. Vaaralliseksi tilanne muuttuu, jos ­– kuten on jo osittain käynyt – myös keskustaoikeistolaiset ja jopa -vasemmistolaiset puolueet omaksuvat nationalistis-etnisen retoriikan sen sijaan, että ne puskisivat julkisuteen vaihtoehtoisia kehystämisen tapoja. Jos retorinen vastarinta loppuu, on myös poliittinen taistelu oikeistopopulismia vastaan hävitty.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella radikaalioikeiston ja luokkapolitiikan suhdetta eri Euroopan maissa.

Julkaisu Miksi sosiaalidemokraatit flirttailevat oikeistopopulistien kanssa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.