Hoivakriisi on ajankohtainen kysymys, joka voidaan hahmottaa osaksi laajempaa yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä. Yhteiskunnallisella uusintamisella tarkoitetaan toimintaa, jonka avulla ylläpidetään elämää ja uusinnetaan työvoimaa sekä päivittäisesti että ylisukupolvisesti. Uusintamista ovat esimerkiksi lasten- ja vanhustenhoito, siivous, ruuanlaitto, kasvatus ja yhteisöjen rakentaminen. Uusintamista tehdään sekä palkattomana että palkallisena työnä.

Hoivakriisi näkyy muun muassa vanhuusiän hoivaköyhyytenä, hoiva-alan työolojen ja hoivan laadun heikkenemisenä, sosiaali- ja terveydenhuollon riittämättömänä resursointina ja terveyteen ja hyvinvointiin liittyvän eriarvoisuuden kasvuna.

Uusintamisen kriisi ilmenee kuitenkin myös tavalla, joka tähän asti on jäänyt pitkälti tutkimuksessa katveeseen: terapeuttisen itsehoivan kasvuna. Terapeuttisella itsehoivalla tarkoitan niitä moninaisia virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tapahtuvia emotionaalisen ja henkisen hyvinvoinnin käytäntöjä, joiden avulla tavoitellaan onnellisuutta, terveyttä ja itsen kehittämistä. Näitä ovat esimerkiksi mindfulness, elämäntaitovalmennus, itsenmittaus ja self-help-kirjallisuus.

Feministinen yhteiskunnallisen uusintamisen teoria ei ole juurikaan käsitellyt terapeuttista itsehoivaa, vaan keskittynyt pitkälti yllä mainittuihin vakiintuneisiin uusintamisen käytäntöihin. Itsehoivan sisällyttäminen yhteiskunnallisen uusintamisen piiriin on kuitenkin välttämätöntä, sillä sen merkitys uusintamisen kokonaisuudessa on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana.

Itsehoivan muodot ovat laajentuneet samaan aikaan, kun uusintamisen kriisi on syventynyt, eikä tämä ole suinkaan sattumaa. Terapeuttisen itsehoivan tarkastelu auttaa valottamaan uusintamisen käytäntöjen historiallista muutosta ja uusintamisen ja hyödyketuotannon välisiä ristiriitoja sekä sitä, miksi näiden ristiriitojen politisointi näyttää niin vaikealta.

Terapeuttinen itsehoiva työvoiman uusintamisessa

Terapeuttisesta itsehoivasta on vähitellen tullut keskeinen keino uusintaa työvoimaa ja ylläpitää elämää. Tämän kehityksen taustalla ovat työelämän ja hyvinvointivaltion rakenteissa tapahtuneet muutokset. Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.

Yhteiskunnallinen uusintaminen tapahtuu yhä enemmän markkinamekanismien ja voitontavoittelun kautta, jolloin julkisrahoitteisten palveluiden tuotantoa ulkoistetaan tai kilpailutetaan yritysten tuotettaviksi. Osa heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa oleville ihmisryhmille tarkoitetuista palveluista on liki yksinomaan kolmannen sektorin järjestöjen varassa samaan aikaan, kun näiden järjestöjen rahoitusta on leikattu.

Yksilöt ja perheet pyrkivät paikkaamaan palveluvajetta miten parhaiten taitavat. Osa ostaa palveluita ja yksityisiä vakuutuksia, osa jää kroonisiin hoitojonoihin tai itsehoivan ja oma-avun varaan. Samalla hyvinvointi käsitetään yhä harvemmin rakenteellisena kysymyksenä, johon vaikuttaa resurssien jakaminen esimerkiksi tulonsiirroilla. Hyvinvoinnin ymmärryksissä painottuvat aiempaa vahvemmin yksilön vastuu ja onnellisuuden ja itsensä toteuttamisen tavoittelu.

Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.

Terapeuttisen itsehoivan keskeisyyteen on vaikuttanut myös työelämän rakenteiden ja työetiikan muutos, jossa persoonan ja tunteiden hyödyntäminen arvontuotannossa ja työprosessissa on korostunut samanaikaisesti, kun työstä on tullut rakenteellisesti entistä epävarmempaa.

Työ on yksilöllistynyt ja psykologisoitunut. Työvoiman elinvoimaisuutta lähestytään työelämässä aiempaan vahvemmin psykologisten tekijöiden ja mielenterveyden kautta, jolloin olennaisiksi nousevat työntekijöiden psyykkiset ja sosiaaliset taipumukset. Työntekijöiltä odotetaan intohimoa, motivaatiota ja sitoutumista työhön, kykyä säädellä ja osoittaa tunteita hyväksyttävällä tavalla sekä ”johtaa itseään” ja kantaa itse vastuu oman työnsä kuormituksen säätelystä. Nämä odotukset koskevat paitsi keskiluokkaista tietotyötä myös esimerkiksi palvelualojen ammatteja.

Työelämää leimaa tarve ja jopa pakko työstää, kehittää ja hoitaa itseä. Itseä on tuunattava ja puunattava inhimillisen pääoman säiliönä, jotta voisi selviytyä elämänmittaisessa kilpajuoksussa ja kapitalismin ”saatanallisissa myllyissä.” Terapeuttisen itsehoivan avulla voidaan optimoida ja maksimoida työllistettävyyttä ja työkykyä. Työorganisaatioissa tarjoillaan työhyvinvoinnin nimissä joogatunteja, meditointia ja itsenmittauksen laitteita, joiden avulla voidaan edistää työntekijöiden elinvoimaa ja työkykyä. Samalla nämä mahdollistavat työvoiman entistä tehokkaamman riiston.

Kun persoonasta tulee entistä keskeisempi osa palkkatyön tekemistä, korostuu kyky tuottaa ja uusintaa tätä persoonaa ja sen psyykkisiä ja ruumiillisia kykyjä. Itsehoivan erilaiset muodot antavat välineitä näiden kykyjen jatkuvaan kehittämiseen, ja tästä kehitystyön velvoitteesta toipumiseen. Joogaamme, meditoimme ja seuramme tunnetiloja älysormuksella, jotta jaksaisimme olla ”paras versio itsestämme” työssä, ja turvaudumme samoihin keinoihin, kun haluamme toipua itsen jatkuvan parantelun aiheuttamasta väsymyksestä.

Itsehoiva uusintamisen käytäntönä tarkoittaa sitä, että työn ulkopuolista vapaata aikaa päädytään käyttämään yhä enemmän työvoiman uusintamiseen. Työajan ulkopuolella tapahtuva terapeuttinen itsehoiva on pääoman kannalta hyödyllistä. Se edistää suoraan työkykyä ja auttaa samaan työntekijästä ”tehoja irti”, muttei maksa työnantajalle käytännössä mitään. Lisäksi se luo markkinoita yhä kasvavalle onnellisuus- ja hyvinvointiteollisuudelle, jossa tehdään voittoa uusintamisen kriisillä.

Terapeuttinen itsehoiva ja vastarinnan vaikeus

Terapeuttinen itsehoiva havainnollistaa, miten palkkatyön ja hyvinvointivaltion kriisiytynyt todellisuus näkyy ihmisten elämässä ja arjessa. Hoivan markkinaistuminen ja hyvinvointivaltion palvelulupauksen horjuminen talousvaikeuksissa painivilla hyvinvointialueilla tarkoittaa sitä, että uusintamisen kustannukset lankeavat yhä useammin yksilön hoidettavaksi; joko terapeuttisella itsehoivalla tai kaupallisilla palveluilla – jos niihin on varaa.

Itsehoiva toimii siis keinona käsitellä uusintamisen kriisiä. Itsehoivan avulla pyritään uusintamaan itseä ja elämää, kun hyvinvointivaltion verkot eivät enää kannattele. Sen äärelle ajavat pettymys palvelujärjestelmään, mielenterveysongelmien hoitaminen pelkällä lääkereseptillä, hoitoon pääsyn ongelmat ja haluttomuus hyväksyä Kelan kuntoutuspsykoterapian kaltaisia tukimuotoja, jotka eivät ratkaise työelämän rakenteellisia ongelmia, kuten resurssivajetta ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta.

Itsehoiva voi toimia myös vastarinnan muotona, jossa kieltäydytään uusintamasta itseä vain tavaramuotoistuneena työvoimana. Itsehoivan avulla voidaan hylätä se, mikä ei enää näyttäydy mahdollisena tai toivottavana (kuten elämän alistaminen palkkatyölle) ja kurottautua kohti jotakin, joka ei vielä ole mahdollista (työn jälkeinen yhteiskunta). Ihmiset haluavat uusintaa itseään tuntevina ja toimivina subjekteina, eivät vain talouskasvun välineenä.

Itsehoiva yhteiskunnallisen uusintamisen käytäntönä onkin luonteeltaan ambivalenttia: se voi kiihdyttää uusintamisen kriisiä ja edistää työvoiman riistoa, mutta myös mahdollistaa pieniä utooppisia eleitä, joiden avulla voi tutkia mahdollisuuksia järjestää elämää muilla kuin palkkatyön ehdoilla.

Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.

Yhteiskunnallisen uusintamisen teoria muistuttaa, että uusintaminen ei noudata kapitalistisen hyödyketuotannon logiikkaa ja sillä voi siksi olla kumouksellista voimaa vastustaa kapitalismin elämää nujertavia voimia. Uusintamisen kriisi ja sitä ylläpitävät dynamiikat näyttävät kuitenkin olevan vaikeasti vastustettavissa. Aiemmin esimerkiksi ammattiyhdistysliike, työväenpuolueet ja naisliike ovat nostaneet esille uusintamisen ja tuotannon välisiä ristiriitoja ja hierarkioita sekä organisoineet kollektiivista vastarintaa, mutta tällä hetkellä yksilölliset selviytymiskeinot nähdään usein ensisijaisina tapoina käsitellä uusintamisen kriisiä.

Sosiologi Vivek Chibber kirjoittaa teoksessaan The Class Matrix (2022), että luokkayhteiskunta luo merkittäviä rakenteellisia esteitä kollektiiviselle järjestäytymiselle. Yhteistoiminta vaatii aikaa ja resursseja ja siihen sisältyy riskejä: toiminta ei välttämättä käynnisty ponnisteluista huolimatta, hallitsevat ryhmät voivat yrittää tukahduttaa toiminnan, aktiivit saattavat uupua.

Perinteisten kollektiivisten poliittisten voimien asteittainen hiipuminen ja vetäytyminen puolustusasemiin on johtanut siihen, että usko muutokseen kollektiivisten kamppailujen kautta on horjunut ja yhteiskunnallisia ristiriitoja pyritään lievittämään ja niiden vahinkoa minimoimaan itsehoivan kaltaisten yksilöllisten vastustuskeinojen avulla. Rakenneanalyysin heikentyminen julkisessa keskustelussa ja eriarvoisuuden psykologisointi kannustavat myös yksilöllisiin vastustus- ja selviytymistaktiikoihin.

Terapeuttinen itsehoiva voi auttaa pysyttelemään hengissä alistavissa rakenteissa, mutta se harvoin pystyy muuttamaan näitä rakenteita. Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.

Itsehoiva tuo näkyviin sen, miten syvällisesti elämän ja työvoiman uusintamisen vastuu on sysätty yksilöille, ja miten uusintamisen kriisiytyminen synnyttää uusia tapoja hyötyä siitä muun muassa hyvinvointi- ja onnellisuusteollisuudessa. Itsehoivan tunnistaminen uusintamisen käytäntönä on olennaista, jotta voidaan ymmärtää sen yhteys tuotannon ja uusintamisen välisiin ristiriitoihin.

Itsehoiva ei heijastele vain kulttuurisia ihanteita itseään alati kehittävästä, tuottavasta ja elinvoimaisesta yksilöstä, vaan se ilmentää myös kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia: pääoman kasautuminen horjuttaa uusintamisen edellytyksiä.

VTT, dosentti Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Salmenniemi, Suvi: The crisis of social reproduction and therapeutic self-care. The Sociologial Review ja teokseen Salmenniemi, Suvi (2022) Affect, Alienation and Politics in Therapeutic Culture: Capitalism on the Skin.

Artikkelin kuvituskuva: Silvia / Pixabay

Julkaisu Terapeuttinen itsehoiva kiihdyttää ja kritisoi yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet (POLIMA) tutkii arkipäivän utopioita ja poliittisen mielikuvituksen käytäntöjä ja tiloja. Jäljitämme sitä, miten erilaiset ihmisryhmät kuvittelevat ja elävät todeksi toisenlaisia maailmoja tässä ja nyt sekä kehitämme praktiikkaa ja tiloja, joissa utooppinen ajattelu ja käytäntö voivat mahdollistua. Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Kysymys yhteiskunnallisista vaihtoehdoista ja mielikuvituksesta on elintärkeä juuri nyt, kun muun muassa ilmastokriisi, kasvava sosiaalinen eriarvoisuus, pandemiat ja demokratian kriisi pakottavat meitä etsimään edellytyksiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle yhteiselämälle. Yhdistämme hankkeessa etnografista ja taiteellista tutkimusta ja tarkastelemme poliittista mielikuvitusta taiteen, opetuksen, arkielämän ja erilaisten vaihtoehtoisten elämäntyylien ja -muotojen kentillä. Olemme kiinnostuneita arkipäivän politiikan muodoista ja hakeudumme paikkoihin, jotka eivät ole poliittisia ilmeisellä tavalla ja jonne tutkimuksellinen katse ei itsestään selvästi ohjaudu.

Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Etsimme hankkeessa vastauksia seuraaviin tutkimuskysymyksiin:

1. Miten poliittista mielikuvitusta harjoitetaan ja millaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja tehdään? Miten erilaiset tilat, teknologiat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelun käytäntöjä?
2. Millaisia käsityksiä politiikasta, yhteiskunnallisista järjestyksistä ja demokratiasta kuvittelukäytännöissä syntyy ja mitä ne voivat kertoa meille nykyisestä politiikan murroksesta ja demokratian kriisistä?
3. Miten erilaiset toisiinsa limittyvät sosiaaliset kategoriat, kuten luokka, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus ja ikä vaikuttavat siihen, miten ihmiset voivat kuvitella vaihtoehtoja ja edistää yhteiskunnallista muutosta?
4. Miltä tulevaisuuden yhteiskunnat voisivat näyttää ja millaisia reittejä pitkin niitä kohti voidaan liikkua?

Arkipäivän utopiat

Poliittisella mielikuvituksella tarkoitamme sekä ideoita, kuvitelmia ja utopioita, joissa rakentuu käsityksiä toisenlaisista maailmoista, että itse kuvittelemisen prosessia, jolloin huomio kiinnittyy niihin käytäntöihin ja tiloihin, joiden kautta vaihtoehtoisia tulevaisuuksia luodaan ja neuvotellaan. Olemme kiinnostuneita siitä, miten erilaiset teknologiat, tilat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelemisen käytäntöjä ja miten arkielämän materiaalisuus mahdollistaa tai sulkee pois toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelua ja todeksi elämistä. Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Utopiat ovat keskeinen poliittisen mielikuvituksen muoto. Utopian ytimessä on, kuten taidehistorioitsija Riikka Haapalainen huomauttaa, kaipuu jotakin sellaista kohti, jota ei vielä tiedä tai jolle ei ole vielä nimeä, mutta jonka sattumalta kohdatessaan tunnistaa.

Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Feministitutkija Kathi Weeks on todennut, että utopiat toimivat vaihtoehtoja avaavina provokaatioina. Ne voivat muuttaa suhdettamme nykyisyyteen ja tulevaan; ne voivat tuottaa sekä vieraantumista nykyisyydestä että valaa toivoa tulevaisuuteen. Utopiat horjuttavat totunnaisia ajattelutapoja, jotka usein kahlitsevat meidät olemassa olevien poliittisten mahdollisuuksien ja yhteiskunnallisten valintojen kapeaan repertuaariin.

Arkipäivän utopiat eivät suuntaudu ensi sijassa poliittisen vallan haltuunottoon, vaan uudenlaisten yhteiskunnallisten elämänmuotojen luomiseen arjessa yhteistoiminnassa muiden kanssa. Usein ne pyrkivät elämään todeksi tässä ja nyt sellaisia käytäntöjä ja suhteita, joiden toivotaan toteutuvan yhteiskunnassa tulevaisuudessa laajemminkin. Arkipäivän utopiat painottavat näin paikallista, ruumiillista ja arkista toisin tekemistä keskeisenä muutokseen tähtäävän politiikan pohjana.

Kuvittelun katveissa

Useat tutkijat, kuten Hartmut Rosa ja Mark Fisher ovat huomauttaneet, että samaan aikaan kun kapitalistisen yhteiskuntamuodostelman kokonaiskriisi on tullut entistä ilmeisemmäksi, vallalla on neuvottomuus, näköalattomuus ja paremman tulevaisuuden visioiden puute. Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen näivettyminen näkyy esimerkiksi siinä, että silloinkin kun poliittisia vaihtoehtoja esitetään, ne tahtovat usein rakentua vallitsevan talouskasvun, kulutuksen ja palkkatyön varaan rakentuvan yhteiskuntamuodostelman puitteissa. Näin vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelun ainekset näyttäytyvät lähtökohtaisesti rajoittuneina.

Poliittisen mielikuvituksen köyhtyminen on uhka demokratialle, koska kuten Teppo Eskelinen on todennut, ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta todellisuudesta demokratia on vaarassa luhistua hallinnoinniksi.

Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen ehtyminen liittyy kiinteästi post-politiikkaa ja liberaalin demokratian kriisiä koskevaan keskusteluun. Se on hahmotellut tulkintaa politiikan murroksesta, jossa uusliberalistinen logiikka on ujuttautunut ohjaamaan kaikkea inhimillistä elämää ja alistanut politiikan ja poliittisen päätöksenteon taloudellisille intresseille.

Politiikka on siirtynyt enenevissä määrin teknokraattisen ja näennäisen neutraalin asiantuntijavallan alueelle, poliittiset ristiriidat ovat tyhjentyneet ja epäpolitisoituneet samalla kun demokraattinen osallistuminen ja demokraattisten instituutioiden tilivelvollisuus kansalaisille on heikentynyt.

Tämän seurauksena luottamus demokraattisiin instituutioihin on vähentynyt, äänestysinto laimentunut, poliittisten puolueiden jäsenmäärät laskeneet ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista vähentynyt. Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle. Tämä kehitys uhkaa demokratian legitimiteettiä ja voimistaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle.

Post-politiikan ja demokratian kriisin keskustelut ovat nostaneet esiin tärkeitä yleisiä kehityskulkuja, mutta samalla niiden katveeseen jää paljon sellaista toimintaa, joka kulkee vastavirtaan ja horjuttaa post-poliittista järjestystä. POLIMA-hanke etsiytyy näiden pyrkimysten äärelle ja nostaa esiin monenlaisia arkipäivän konteksteja ja käytäntöjä, joissa utopioita ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja toteutetaan. Etsimme post-politiikan alle kätkeytyvää unelmointia ja kurotuksia kohti toisenlaisia elämänmuotoja, joiden toteuttaminen on usein epävarmaa ja työlästä ja joissa harvoin on tarjolla nopeita ja näkyviä voittoja.

Tekemällä näkyviksi näitä vaihtoehtoja voidaan tuoda vastapainoa ajoittain voimattomuutta ja toivottomuutta ruokkivalle post-politiikan keskustelulle. Filosofi Jacques Rancière on todennut, että tämänhetkisessä keskustelussa syntyy helposti vaikutelma siitä, että vapautuminen on mahdotonta, koska alistuksen voimat ovat rajattomia ja erilaiset protestit ja vastarinta on voitu alistaa hallitsevan koneiston käskyvaltaan. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei mikään alistus ole koskaan totaalista vaan se voidaan aina murtaa.

Harhailut ja kokeilut

Mielikuvitus toimii POLIMA-hankkeessa sekä tutkimuskohteena että metodologisena lähestymistapana. Yhdistämme etnografista ja taiteellista tutkimusta toisin tekemisen ja toisin kuvittelemisen tutkimiseksi. Etnografian avulla on mahdollista jäljittää ihmisten arkisia kuvittelukäytäntöjä ja tapoja tavoitella toisenlaisia tulevaisuuksia.

Taiteellisen tutkimuksen keskeistä ajatusta seuraten ajattelemme, että taide ja taiteen tekeminen tuottavat tietoa. Taide avaa uusia tapoja lähestyä maailmaa ja hahmottaa sen toisin tekemisen mahdollisuuksia.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja. Monialainen tutkimus on aina askel tuntemattomaan, joka avaa mahdollisuuden tarkastella kriittisesti olemassa olevia menetelmiä ja uudistaa käsitteellisiä kategorioita.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja.

Toisenlaisten maailmojen kuvittelun tutkiminen edellyttää metodologista luovuutta, valmiista menetelmällisistä ratkaisuista irrottautumista, epävarmuutta ja kokeiluja. Tutkimus on harhailua erilaisilla poluilla, joista osa voi osoittautua umpikujiksi ja toiset taas kuljettavat jonnekin, jota emme etukäteen osanneet aavistaa.

Metodologisena lähtökohtana hankkeelle toimii myös utopiatutkija Ruth Levitasin ajatus utopioista ”halun koulimisena” (education of desire). Olemme kiinnostuneita tutkimaan, miten luoda edellytyksiä utooppiselle ajattelulle ja kuvittelulle. Tutkimme, miten kuvittelua voi virittää ja harjaannuttaa sekä millaisin tilallisin järjestelyin ja kehollisin harjoittein sitä on mahdollista avata.

Sovellamme tutkimuksessa erilaisia taidelähtöisiä praktiikoita yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Ajattelemme, että nämä praktiikat mahdollistavat utooppiselle ajattelulle ominaista nykyhetkestä irrottautumista, edes hetkellistä tai osittaista etääntymistä olemassa olevasta ja tuntemattomalle ja ennakoimattomalle avautumista – toisin näkemiselle, tuntemiselle, tietämiselle ja kokemiselle.

On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle.

Metodologinen kokeilu ja epistemologinen tottelemattomuus nostavat esiin myös tärkeitä teoreettisia kysymyksiä. Feministimaantieteilijät J.K. Gibson-Graham varoittavat, miten helposti päädymme sujauttamaan empiirisiä huomioita olemassa oleviin teoreettisiin kehyksiimme antamatta niille mahdollisuutta yllättää ja muuttaa ajatteluamme.

Erityisesti utopioiden ja mielikuvituksen tutkimuksessa on tärkeää viipyä uuden ja odottamattoman äärellä eikä pakottaa sitä olemassa oleviin kehyksiin. On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle. On yritettävä kuunnella ja antaa tuntemattoman puhua.

Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Pilvi Porkola on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Turun yliopistossa. Tutkimusryhmän vastuullinen johtaja on Suvi Salmenniemi, ja muita jäseniä ovat Inna Perheentupa, Pilvi Porkola ja Hanna Ylöstalo.

Julkaisu Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.