Niin sanotusta äärioikeistosta esitetään erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta usein myös valtavirtalehdistössä, useita erilaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja. Käsitteellä ei ole vakiintunutta määritelmää, mikä jo itsessään aiheuttaa sekaannusta.

Tässä artikkelissa avataan keskeisimpiä ja yleisimmin käytettyjä tapoja ääriajattelun ja äärioikeiston määrittelemiseksi sekä niihin sisältyviä ongelmia. Käsittelen äärioikeiston määritelmää sen moninaisilla tasoilla tutkimuskirjallisuuden valossa.

Poliittisiin käsitteisiin kuuluu jo lähtökohtaisesti niiden kiistanalainen luonne. Ilmiöiden niputtaminen yhden termin alle tekee harvemmin oikeutta empiirisen todellisuuden monimuotoisuudelle. Siksi termit kannattaakin ymmärtää lähinnä ideaalityyppeinä.

Tulkinnan tasot

Yleisenä periaatteena havaintoihin perustuvassa empiirisessä tutkimuksessa on, että toimijoita tarkastellaan heidän omien lähtökohtiensa ja määrittelyjensä kautta. Aina se ei silti ole onnistunut valinta, sillä harva ryhmä määrittelee itsensä esimerkiksi ääriliikkeeksi. Määritelmä siis annetaan tyypillisesti ulkoa. Käytetyt termit voivat yhtä lailla peittää näkyvistä olennaisia, toimijoiden kannalta luonnollisina pidettyjä ajattelun elementtejä, kuten esimerkiksi käytettäessä termiä kansallismielinen avoimen rotunationalistisista ryhmistä.

Määrittelyjä voidaan tehdä itse termistä ja sen sisältämistä ideologisista elementeistä lähtien, tai tarkastellen käsitteen käyttöalaa. Kuten muun muassa politiikan tutkija Elisabeth Carter on todennut, tyypillisin määrittelyn tapa on ollut jälkimmäinen, ilmiölähtöinen, eli äärioikeistona pidettyjen liikkeiden ja ryhmien yhteisten piirteiden analysointi. Tällöin myös määritelmät muuttuvat ajassa, ilmiön muutosten myötä.  

Oleellista on myös tehdä ero sen välillä, mikä edustaa ääriajatteluun pohjaavaa politiikkaa, ja toisaalta millä edellytyksillä jokin ryhmä itsessään kuuluu ääriliikkeisiin.

Ajatus poliittisista äärilaidoista pohjautuu Ranskan vallankumouksen myötä syntyneeseen tapaan hahmottaa poliittinen kenttä tilallisesti. Äärioikeistosta ja -vasemmistosta puhuttiinkin ainakin jo 1830-luvulla. Tuolloin äärimmäisenä vasemmistona pidettiin radikaaleimpiin uudistuksiin tähtääviä ryhmiä, oikeiston pyrkiessä säilyttämään tai palauttamaan aiemman järjestelmän. Nykyiseen politiikkaan jaottelu ei ole kaikilta osin sovellettavissa, ja etenkin erilaisten yhden asian liikkeiden asemointi on usein hankalaa.

Kuten esimerkiksi politiikan- ja erityisesti populismintutkija Cas Mudde on korostanut, oleellista on myös tehdä ero sen välillä, mikä edustaa ääriajatteluun pohjaavaa politiikkaa, ja toisaalta millä edellytyksillä jokin ryhmä itsessään kuuluu ääriliikkeisiin. Esimerkiksi Tanskassa jopa sosiaalidemokraatit ovat puolueena harjoittaneet politiikkaa, jota voitaisiin tietyin edellytyksin pitää äärioikeistolaisena. Tämä ei silti tee toimijasta itsestään välttämättä äärioikeistolaista.

Alkujaan äärimmäisinä pidetyt ajatuskulut tapaavatkin verhotussa tai liudentuneessa muodossa ilmetä myös ääriryhmien ulkopuolella. Tällöin puhutaan usein ilmiön tai terminologian valtavirtaistumisesta. Yksi esimerkki tästä on niin sanottu väestönvaihtoteoria. Avoimen rasistisena syntynyt teoria on jatkanut omaa elämäänsä syntyalustansa ulkopuolella., ja Usein sitä käyttävät toimijat eivät edes ole tietoisia teorian historiasta.

Ääriajattelu

Ääriajattelun yleisenä piirteenä voidaan pitää siihen sisältyvää voimakasta jakoa sisä- ja ulkoryhmän välillä, joka ilmenee äärioikeistossa useimmiten ulossulkevana nationalismina. Tällainen lähtökohta voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sisäryhmän menestys edellyttää ulkoryhmän sulkemista ulos yhteisöstä. Tätä näkökulmaa on tuonut esille erityisesti ääriliikkeiden tutkija J. M. Berger. Homogeenisen, eli yhtenäisen ja yhdenkaltaisen yhteisön tavoittelu onkin keskeistä useimmille ääriajattelun määritelmille.

Toisaalta erityisesti viranomaisteksteissä, kuten suojelupoliisin katsauksissa, korostuu usein näkökulma, jossa aatemaailmaa keskeisemmässä roolissa ovat toiminnan muodot, erityisesti väkivalta. Lähtökohtana tällöin on termien tarkan määrittelyn sijaan ilmiöihin sisältyvät konkreettiset uhkakuvat kansalliselle turvallisuudelle, jotka voivat muuttua ajan ja osin myös poliittisten suhdanteiden mukaan.

Myös demokratiaa voidaan ainakin periaatteessa ajaa äärimmäisin keinoin. Oleellista on myös huomioida, ettei ääriajattelu väistämättä johda väkivallan käyttöön.

Kuten filosofi Quassim Cassam on todennut, ääriajattelua eli ekstremismiä voidaankin tarkastella paitsi aatemaailman, myös sille ominaisten keinojen kautta äärimmäisenä toimintana, kuten terrorismina. Yksilön tasolla äärimmäisyys voi puolestaan ilmetä esimerkiksi kärjistetyn mustavalkoisena ajatteluna.

Myös demokratiaa voidaan ainakin periaatteessa ajaa äärimmäisin keinoin. Oleellista on myös huomioida, ettei ääriajattelu väistämättä johda väkivallan käyttöön.

Äärioikeiston valtavirtamääritelmä

Nykyään voidaan pitää suhteellisen valtavirtaistuneena toimintamuodot ja aatemaailman yhdistävää näkemystä, jossa äärioikeisto määritellään suhteessa väkivaltaan ja demokratiaan. Muun muassa ääriliikkeiden tutkijat Tore Bjørgo ja Jacob Aasland Ravndal ovat hahmotelleet tätä määrittelyä. Vastaava tulkinta löytyy myös esimerkiksi Cas Mudden teoksesta The Far Right Today.

Heidän esittämässään tulkinnassa kattokäsitteenä toimii laitaoikeisto (engl. far-right), jonka keskeiset elementit ovat ajatus kansan ja valtion samaistamisesta sekä kokemus ulkomaalaisten tälle yhteisölle aiheuttamasta uhasta. Uhka kansalliselle yhtenäisyydelle voidaan tässä määrittää muodostuvan joko vieraan kulttuurin, etnisyyden tai rodun kautta.

Olennaista jaottelulle on eronteko radikalismin ja ääriajattelun välillä. Bjørgo ja Ravndal näkevät laitaoikeiston jakautuvan asteittaiset uudistukset hyväksyvään reformistiseen ja vallankumoukselliseen suuntaukseen. Ensin mainittu, tässä radikaalioikeistoksi (radical right) kutsuttu ryhmä, toimii demokratian pelisääntöjen mukaan, ja hylkää väkivaltaiset keinot. Vihollinen on liberaali eliitti, ei koko yhteiskunnallinen tai poliittinen järjestelmä itsessään. Eliitin ja kansan vastakkainasettelun suhteen määritelmä viittaa populistisiin ryhmiin., Joskus puhutaankin myös populistisesta oikeistoradikalismista.

Äärioikeisto (extreme right) sitä vastoin joko ideologian tai toiminnan tasolla hylkää pluralistisen ja liberaalin demokraattisen järjestelmän. Se näkee myös väkivallan mahdollisena toimintakeinona, tai ainakin oikeuttaa sen joissain tilanteissa. Kyse on pohjimmiltaan vallankumouksellisesta liikehdinnästä, jollaista historiassa on edustanut esimerkiksi italialainen fasismi.

Tätä jaottelua seuraa pääosa nykyisestä akateemisesta tutkimuksesta. Se on laajalti käytössä myös muun muassa mediassa.

Määritelmän ongelmia

Kuten kirjoittajatkin toteavat, näissä määrittelyissä on kyse ideaalityypeistä. Jonkin yksittäisen ryhmän kohdalla rajanvedot ovat vähemmän selkeitä tai ilmeisiä. Jossain määrin ongelmallista tässä terminologiassa on myös puhe oikeistosta. Jo määrittelyn alkuolettamus osoittaa, että kyse on pikemminkin radikaalista nationalismista, ei perinteisestä talousoikeistosta.

Oikeiston ja vasemmiston eroa on kuitenkin tässä tulkinnassa pyritty hahmottamaan italialaisen filosofi Norberto Bobbion yksiulotteisen määrittelyn kautta, jossa hän näkee pyrkimyksen sosiaaliseen ja taloudelliseen tasa-arvoon eli egalitarismiin vasemmistolaisuuden keskeisenä elementtinä. Oikeistolainen ajattelu esittäytyy tämän vastakohtana ja näkee jotkut hierarkiat luonnollisina.

Oikeiston ja vasemmiston ero ei myöskään ole pysyväluonteinen, vaan suhteellinen ja kontekstisidonnainen.

Kumpikin suuntaus voi esiintyä Bobbion mukaan äärimmäisenä, joka hänelle tarkoittaa demokraattiset keinot ja asteittaisen kehityksen hylkäävää, ylhäältä saneltua politiikkaa. Oikeiston ja vasemmiston ero ei myöskään ole pysyväluonteinen, vaan suhteellinen ja kontekstisidonnainen. Puolueet saattavatkin historian myötä muuttaa asemoitumistaan oikeisto-vasemmisto-akselilla, kuten myös suhteessaan demokraattista järjestelmää kohtaan.

Bjørgon ja Ravndalin määrittelyä voidaan kuitenkin pitää ainakin sikäli onnistuneena, että se tekee selväksi eron radikalismin ja ääriajattelun välillä, näyttäen samalla niiden välisen ideologisen kytköksen. Vastaavaa kentän hahmotustapaa voitaisiin lisäksi ainakin periaatteessa käyttää analysoitaessa myös vasemmistolaisia ryhmiä, eikä se siten ei ole yhtä aate- ja kontekstisidonnainen kuin monet muut määrittelyt.

Termin käyttöalat ja -tavat

Tutkimuksessa käytettyjen käsitteiden suhteen on oleellista, että niin yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin tutkimuksessakin termejä voidaan käyttää paitsi arvottavasti eli normatiivisesti, myös pelkästään kuvailevasti, deskriptiivisesti. Normatiivinen arvio jonkun puolen paremmuudesta on luonnollisesti tyypillistä poliittisille aktivisteille. Se voi tutkimuksessa viitata tutkijan mieltymyksiin.

On myös syytä huomioida, että muun muassa saksalaisessa terminologiassa radikalismin ja ääriajattelun välillä on oikeudellistakin merkitystä. Äärioikeistolaisuus, saksaksi Rechtsextremismus, edustaa perustuslain vastaista liikehdintää, ja olisi sellaisenaan peruste myös kieltotoimille.

Tässä mielessä on varsin erikoista, että jopa Euronewsin saksankielisessä julkaisussa perussuomalaisiinkin viitataan kyseisellä termillä. Toisaalta erikoiselta kuulostaa myös Petteri Orpon maininta, ettei Suomessa ole laitaoikeistolaisia (far-right) puolueita, perussuomalaisten kuuluessa samaan puolueperheeseen muun muassa ruotsidemokraattien kanssa. Kansainvälistä uutisointia perussuomalaisista ”äärioikeistopuolueena” on pohdittu jopa maakuvan kannalta. 

Ääriterminologia on luonteeltaan suhteellista, ja määrittyy yleensä kulloisenkin valtavirta-ajattelun kautta. Sikälikään termillä ei voi olla täysin pysyvää määrittelyä.

On kuitenkin todettava, että määritelmät eivät käänny yksiselitteisesti suomeksi. Jotkut ovat muun muassa halunneet suomentaa kattotermin far-right laitaoikeiston sijaan äärioikeistoksi. Termin extreme right käännökseksi tarjottu ”ekstremistinen äärioikeisto” kuulostaa kuitenkin lähinnä saman asian toistamiselta kahteen kertaan.

Kyse on lisäksi kielen vivahteista. Useimmille ääriliikkeestä puhuminen tuonee varsin toisenlaisia mielleyhtymiä kuin parlamentaarinen, varsin tavanomaiset ja perinteiset muodot omaksunut puoluetoiminta.

Äärioikeistosta käytävään keskusteluun liitetään usein myös muita, osin rinnakkaisia termejä, kuten fasismi. Tarkasteltaessa jotain ilmiötä fasismina, tulkinnan lähtökohtana on kuitenkin ideologia tai käsite, jolla voidaan ajatella olevan jonkinlainen melko pysyvä olemus, ja jota voidaan analysoida näiden piirteiden valossa. Sitä vastoin ääriterminologia on luonteeltaan suhteellista, ja määrittyy yleensä kulloisenkin valtavirta-ajattelun kautta. Sikälikään termillä ei voi olla täysin pysyvää määrittelyä.

Tommi Kotonen työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Artikkelikuva: alex dutemps / pixabay

Julkaisu Äärioikeisto ja sen määritelmät ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkein oikeus vahvisti syyskuussa 2020 alempien oikeusasteiden päätöksen kieltää Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen (PVL) toiminta Suomessa. Tapausta voi pitää historiallisena jo sikälikin, että edellinen vastaava päätös tehtiin 1970-luvulla, äärioikeistojohtaja Pekka Siitoimen järjestöjen kohdalla. KKO:n päätös koski samalla myös Vastarintaliikkeen taloudenhoidosta vastaavaa rekisteröityä yhdistystä Pohjoinen Perinne. Ratkaisu sinetöi yli kolme vuotta kestäneen oikeusprosessin, joka käynnistyi Poliisihallituksen nostamasta kanteesta keväällä 2017.

Pohjoismainen Vastarintaliike on vallankumouksellinen ruotsalaislähtöinen järjestö, joka pyrkii omien sanojensa mukaan kumoamaan Pohjoismaiden demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja korvaamaan sen koko alueen kattavalla kansallissosialistisella valtiolla. PVL:n Ruotsin-osasto perustettiin vuonna 1997 ja sen Suomen-osasto aloitti toimintansa vuonna 2008. Järjestöllä on samoin osastot Norjassa, Tanskassa ja Islannissa.

Pohjoismainen Vastarintaliike on vallankumouksellinen ruotsalaislähtöinen järjestö, joka pyrkii omien sanojensa mukaan kumoamaan Pohjoismaiden demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja korvaamaan sen koko alueen kattavalla kansallissosialistisella valtiolla.

Propagandatyön ja julkisuustempausten ohella PVL:n aktivismiin on sisältynyt muun muassa liikunta- ja kamppailulajiharjoituksia, erä- ja selviytymistaitojen opettelua sekä järjestön jäsenille suunnattua aatteellista koulutusta. PVL:n jäsenet ovat syyllistyneet vuosien varrella lukuisiin väkivallantekoihin etenkin Ruotsissa.

Suomen viranomaiset ovat seuranneet Vastarintaliikettä vuosien ajan. Keskustelua sen mahdollisesta kieltämisestä käytiin jo kesällä 2015 PVL:n Jyväskylässä järjestämän mielenosoituksen muututtua väkivaltaiseksi. PVL:n Helsingin Asema-aukiolla syyskuussa 2016 järjestämässä mielenosoituksessa tapahtunut törkeä pahoinpitely, jonka uhri menehtyi viikkoa myöhemmin poistuttuaan sairaalasta vastoin hoitohenkilökunnan suositusta, sysäsi oikeusprosessin lopulta liikkeelle. Poliisihallitus ilmoitti joulukuussa 2016 aikeestaan käynnistää oikeustoimet järjestöä vastaan ja jätti kieltämistä koskevan kanteen maaliskuussa 2017.

Varsinaisen oikeusprosessin ensimmäinen vaihe käytiin Pirkanmaan käräjäoikeudessa syksyllä 2017. Oikeus totesi marraskuussa 2017 antamassaan päätöksessä, että Vastarintaliikkeen tavoitteet ovat ristiriidassa demokraattisten arvojen kanssa ja että järjestö levittää eri vähemmistöjen ja kansanryhmien vastaista puhetta sekä kannustaa väkivaltaan. Käräjäoikeus katsoikin, että PVL:n toiminta on tämän vuoksi välttämätöntä lakkauttaa. Turun hovioikeus päätyi samankaltaiseen ratkaisuun syyskuussa 2018. KKO otti PVL:n valituksen käsittelyyn maaliskuussa 2019, mutta määräsi samalla väliaikaisen kiellon järjestön toiminnalle. Tämä kielto muuttui syyskuussa 2020 annetun päätöksen myötä pysyväksi.

Korkein oikeus otti Vastarintaliikkeen valituksen käsittelyyn maaliskuussa 2019, mutta määräsi samalla väliaikaisen kiellon järjestön toiminnalle. Tämä kielto muuttui syyskuussa 2020 annetun päätöksen myötä pysyväksi.

On kuitenkin syytä huomata, että kieltopäätös ei kata kaikkia PVL:een yhdistettyjä järjestöjä. Poliisihallituksen haastehakemuksessa ei mainittu vuodesta 2014 lähtien aktiivisesti toiminutta, aluksi eläinsuojeluun keskittynyttä ja sittemmin muun muassa katupartiointia harjoittanutta sekä ruoka- ja vaateapua jakanutta PVL:n hyväntekeväisyysyhdistys Suomalaisapua. Samoin haastehakemuksen ulkopuolelle jäi PVL:n puoluehanke Kansan Yhtenäisyys ry, joka tosin ajettiin alas järjestön omasta aloitteesta KKO:n määrättyä PVL:n väliaikaiseen toimintakieltoon.

PVL:n reagointi kieltopäätökseen

Aiemman tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että ryhmien ja järjestöjen reaktiot kieltopäätöksiin voivat vaihdella rajustikin. Reaktioihin vaikuttavat sekä kieltämisen oikeudelliset perusteet että yleisemmät yhteiskunnalliset tekijät. Ryhmät voivat kieltämisen seurauksena radikalisoitua entisestään, mutta osa toisaalta siirtyy kohti hyväksytympiä toimintamuotoja. Useissa tapauksissa ryhmät ovat myös etsineet uudenlaisia tapoja organisoida toimintaansa.

Vastarintaliike vaikuttaa toistaiseksi reagoineen kieltoon erityisesti kahdella tavalla: perustamalla uusia ryhmiä sekä hajauttamalla toimintaansa. Keskeisin uusista ryhmistä on Kohti Vapautta! -järjestö, jossa on mukana useita entisiä PVL-aktiiveja. Ryhmän julkinen toiminta näyttää alkaneen melko pian väliaikaisen toimintakiellon määräämisen jälkeen. Syyttäjä arvioi parhaillaan ryhmän toimintaa ja sitä, onko kyseessä laiton kielletyn yhdistyksen toiminnan jatkaminen.

Ryhmät voivat kieltämisen seurauksena radikalisoitua entisestään, mutta osa toisaalta siirtyy kohti hyväksytympiä toimintamuotoja.

Kohti Vapautta! -järjestön lisäksi on myös perustettu ryhmät kansallissosialistisille nuorille sekä kansallismielisille ja kansallissosialistisille naisille. Näissä ryhmissä vaikuttaa toimivan aiemmin PVL:ssä mukana olleita henkilöitä. Vastarintaliikkeen jäseniä toimii samoin keväällä 2020 avatun Partisaani-verkkosivuston taustalla sekä mahdollisesti myös kamppailulajikoulutusta järjestävässä Veren Laki -ryhmässä.

Tämän lisäksi joidenkin PVL:n aktivistien voidaan todeta toimineen niin sanotuissa akselerationistisissa verkostoissa jo ennen kieltopäätöstä. Akselerationismi on yhdysvaltalaislähtöinen kansallissosialismin haara, joka painottaa yhteiskunnan romahduttamista poliittisen väkivallan keinoin uuden, uusnatsien johtaman maailman tieltä. Osa PVL:n aktivisteista on nähnyt akselerationismin ainoana vaihtoehtona kieltopäätöksen jälkeen.

Akselerationismi on yhdysvaltalaislähtöinen kansallissosialismin haara, joka painottaa yhteiskunnan romahduttamista poliittisen väkivallan keinoin uuden, uusnatsien johtaman maailman tieltä.

Myös brittiläisen National Actionin kieltämistä koskevassa analyysissa on havaittu järjestön jäsenten lisääntynyt kiinnostus verkostoihin, joiden aatteen keskiössä ovat erityisesti amerikkalaisen akselerationisti-ideologi James Masonin ajatukset rotusodan ja terrorismin väistämättömyydestä. Ilmiö heijastellee osaltaan sosiologi Donatella della Portan kuvaamaa yhteiskunnallisten liikkeiden radikalisoitumista ja sisäänpäin kääntymistä toiminnan siinä vaiheessa, jossa organisaation säilyminen itsessään on uhattuna ja sen vuorovaikutus ulkopuolisen yhteiskunnan kanssa vähenee.

Vastarintaliikkeen vanha sivusto on edelleen verkossa, joskaan sitä ei ole hetkeen päivitetty. Poliisi on tutkinut myös verkkosivun toimintaa laittomaksi todetun yhdistystoiminnan jatkamisena. Säilyttämällä sivunsa verkossa PVL on mitä ilmeisimmin pyrkinyt pitämään tunnuksensa näkyvillä.

Muut äärioikeistojärjestöt PVL:n tukena

PVL pyrki oikeusprosessin aikana esittämään kieltohankkeen poliittisesti motivoituna ja väitti sananvapauden olevan uhattuna. Tämä näkyi muun muassa järjestön mielenosoituksissa huudettuina ”poliittisen poliisin” vastaisina iskulauseina – poliisin samalla turvatessa heidän oikeuttaan osoittaa mieltä – ja Suomen keskeisimpien poliittisten päättäjien leimaamisena ”kansanpettureiksi”.

PVL:n mielenilmaukset ovat myös heijastaneet järjestön lisääntynyttä halukkuutta avata toimintaansa kentän muille toimijoille. Järjestö kehysti Tampereella lokakuussa 2017 järjestämänsä mielenosoituksen kannanotoksi sananvapauden puolesta ja kehotti aiheesta huolestuneita suomalaisnationalisteja osallistumaan tilaisuuteen. PVL salli samoin muiden järjestöjen marssia omien tunnustensa alla muun muassa itsenäisyyspäivien 2017 ja 2018 mielenosoituksissaan.

Etenkin katupartiojärjestö Soldiers of Odinin (SOO) ja PVL:n yhteistyön voidaan katsoa tiivistyneen oikeusprosessin aikana. Järjestöt olivat tehneet satunnaista yhteistyötä jo aiemmin ja SOO:n edustajia osallistui muun muassa Asema-aukion pahoinpitelystä tuomittua PVL:n jäsentä ja terroristijärjestönä kiellettyä National Actionia tukeviin julkisuustempauksiin vuonna 2016. SOO:n perustamisella itsellään on ollut kytkös Vastarintaliikkeeseen, sillä katupartiojärjestön päällikkö Mika Ranta, joka on kertonut olevansa PVL:n tukijäsen, kysyi Vastarintaliikkeeltä väitetysti lupaa järjestön perustamiselle.

Vastarintaliike pyrki oikeusprosessin aikana esittämään kieltohankkeen poliittisesti motivoituna ja väitti sananvapauden olevan uhattuna. Järjestön mielenosoituksissa huudettiin ”poliittisen poliisin” vastaisia iskulauseita – poliisin samalla turvatessa heidän oikeuttaan osoittaa mieltä.

Itsenäisyyspäivän 2019 tapahtumia voidaan pitää eräänlaisena kulminaationa PVL:n ja SOO:n yhteistyölle. Tuolloin Vastarintaliikkeen toiminnan jatkamisesta epäilty Kohti Vapautta! -ryhmä pyrki järjestämään mielenosoituksen, jonka poliisi kuitenkin kielsi. SOO tuli kuitenkin apuun ja ryhtyi mielenosoituksen järjestäjäksi Kohti Vapautta! -ryhmän sijaan. Näin PVL:n jäsenet – koko pohjoismaisen järjestön johtajaa myöten – pääsivät marssimaan ja pitämään puheita SOO:n virallisesti järjestämän mielenosoituksen suojista.

SOO:n ohella PVL:n mielenosoituksiin osallistui oikeusprosessin aikana myös useita Suomi Ensin -järjestön ja Blood & Honour -musiikkiverkoston edustajia sekä yksittäisiä henkilöitä kentän muista ryhmistä. Ulkoinen uhka eli järjestöjen lakkauttaminen onnistui siten ainakin hetkellisesti yhdistämään perinteisesti hajanaista ja riitaistakin äärioikeiston kenttää.

Kiellon laajemmat ja pitkän aikavälin vaikutukset

KKO:n syyskuinen päätös, kuten myös perussuomalaisten vaalipäällikköön Pekka Katajaan aiemmin vuonna 2020 kohdistettu vakava väkivalta, ovat herättäneet etenkin suomalaispoliitikkojen keskuudessa pohdintoja siitä, tulisiko myös muita äärioikeistojärjestöjä – etenkin Soldiers of Odinia – pyrkiä lakkauttamaan.

KKO:n päätöksen sisältämien perusteluiden valossa tällaisen toimenpiteen onnistuminen saattaisi kuitenkin olla epävarmaa. Oikeus painotti ratkaisussaan nimenomaan vakavien lainrikkomusten merkitystä perusteena PVL:n kieltämiselle ja järjestö onkin ollut Suomen ulkoparlamentaarisen äärioikeiston keskuudessa monessa suhteessa poikkeuksellinen toimija sekä strategisten tavoitteidensa suhteen että sen vuoksi, että se on hyväksynyt ja puolustellut jäsentensä väkivallantekoja. Kynnys järjestöjen kieltämiselle on päätöksen perusteella edelleen korkea.

Kynnys järjestöjen kieltämiselle on korkeimman oikeuden päätöksen perusteella edelleen korkea.

Vähemmälle huomiolle ovat toisaalta jääneet kiellon mahdolliset vaikutukset PVL:n Suomen-osaston ja järjestön muissa Pohjoismaissa toimivien ryhmien yhteistyöhön ja suhteisiin. PVL:n Suomessa järjestämiin laajempiin mielenosoituksiin on usein osallistunut järjestön ruotsalaisjäseniä, ja Suomen-osaston edustajat ovat vastavuoroisesti vierailleet Ruotsissa järjestetyissä tapahtumissa. Herää kysymys, missä määrin KKO:n päätös kattaa esimerkiksi tilanteet, joissa kielletyn Suomen-osaston edustajat marssivat PVL:n tunnusten alla Ruotsissa tai Norjassa järjestettävissä mielenosoituksissa.

Mikäli yhteistyö muun järjestön kanssa katsotaan kielletyn yhdistyksen toiminnan jatkamiseksi ja näin ollen vaikeutuu, se saattaa tarjota PVL:n suomalaisjäsenille mahdollisuuden irrottautua Pohjoismaisesta rakenteesta ja perustaa uusi äärioikeistoryhmä, joka on leimallisesti suomalaiskansallinen. PVL:n tavoite yhteispohjoismaalaisesta valtiosta on muodostanut järjestön suomalaisille vastustajille retorisen lyömäaseen, mutta ajatus suomalaisten liittämisestä ruotsalaisjohtoiseen kansallissosialistivaltioon ei nauttinut vankkumatonta tukea Suomen-osastossakaan.

Yhden keskeisimmän ja kentän radikaaleimman toimijan kieltäminen voi pidemmällä tähtäimellä maltillistaa muiden kannanottoja.

Millaisia seurauksia kiellolla tulee olemaan äärioikeistokentälle laajemmin, jää vielä nähtäväksi. Yhden keskeisimmän ja kentän radikaaleimman toimijan kieltäminen voi pidemmällä tähtäimellä maltillistaa muiden kannanottoja.

Toisaalta jo kieltoprosessin aikana on nähty, että osa kenttää on siirtynyt lähemmäs Vastarintaliikettä, mikä on osaltaan radikalisoinut myös muita ryhmiä. Tulevan kehityksen kannalta merkityksellistä on muun muassa se, millaisia johtopäätöksiä viranomaiset tekevät PVL:n kieltämisestä, sekä miten he reagoivat mahdollisiin yrityksiin jatkaa edelleen järjestön toimintaa.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crises Redefined -profilointihankkeessa.

VTM Daniel Sallamaa on tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Hän valmistelee väitöskirjaa 2000-luvun suomalaisesta äärioikeistosta.

Kirjoitus perustuu Kotosen ja Sallamaan Oslon yliopiston laitokselle Center for Research on Extremism tekemään blogikirjoitukseen, joka on luettavissa tästä linkistä.

Julkaisu Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kieltäminen ja sen seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uuden-Seelannin Christchurchin terrori-iskua ovat ehtineet analysoimaan jo niin toimittajat kuin tutkijatkin useammasta eri näkökulmasta. Analyyseissa vaikuttaa eniten nousevan esille kolme seikkaa: ilmeinen kytkös Norjan vuoden 2011 iskuihin, internetin muuttuva keskustelukulttuuri sekä äärioikeiston retoriikan globaali luonne.

Moni on myös huomauttanut siitä, miten iskun tekijän laatimaksi kerrotussa manifestissa hyödynnetään retoriikkaa ja salaliittoteorioita, jotka leviävät erityisesti sosiaalisessa mediassa myös Suomessa. Onkin arveltu, että vastaavaa voisi tapahtua myös Suomessa.

Tämän vuoksi lienee perusteltua hieman lähemminkin arvioida suomalaisen äärioikeiston organisoitumista ja toimintakulttuuria poliittisen väkivallan näkökulmasta.

Uuden-Seelannin ja Norjan iskut

Uudessa-Seelannissa tapahtunut terrori-isku on uhrimäärältään poikkeuksellinen, mutta muilta osin se vastaa sitä kuvaa, joka äärioikeistoterrorismista on muotoutunut viime vuosien aikana. Tämänhetkisten tietojen mukaan kyseessä on yksin toimineen tekijän, niin kutsutun yksinäisen suden, suorittama isku.

Äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa.

Vuoden 1990 jälkeen äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa. Organisoitujen järjestöjen osuus on ollut alle kymmenen prosenttia tapauksista. Suomessa sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaukset ovat myös kiinnittäneet huomiota niin sanottujen yksinäisten susien uhkaan.

Iskun tekijä on julkaisemansa manifestin perusteella ottanut mallia Norjan vuoden 2011 terroriteoista ja mainitsee Anders Breivikin esikuvakseen. Manifestissa myös väitetään tekijän olleen yhteydessä Breivikiin. Tämä lienee kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä Breivikillä ei ole mahdollisuuksia vapaaseen yhteydenpitoon. Otaksuttavasti kontakti Breivikiin mainitaankin tekstissä vain huomion saamiseksi.

Yhteys Breivikiin on kuitenkin olemassa muilla tavoin. Tekotavassa on paljon samaa, ja jo itsessään manifestin julkaiseminen luo yhteyden. Manifesti on sisällöltäänkin paljolti samankaltainen, vaikka niihin tyypillisesti yhdistyy myös tekijän henkilökohtaisia kaunoja.

Tekijä kertoo manifestissaan islamia vastaan suunnatuista tavoitteistaan. Tekstissä on mukana Breivikin manifestista tutulla tavalla iskun tekijän fiktiivinen haastattelu. Lisäksi siinä kuvataan iskun valmistelua ohjeeksi seuraajille. Toisaalta teksti on huomattavasti tiiviimpi ja koherentimpi eikä niin megalomaaninen kuin Breivikillä.

Jäljittelystä kertonee myös se, että tekijä mitä ilmeisimmin aikoo käyttää tulevaa oikeudenkäyntiään foorumina ajatustensa levittämiseen. Tekijöiden profiileissakin on samankaltaisuuksia, kuten väitetty addiktio videopeleihin sekä isän poissaolo.

Useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai vähintään ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena.

Terminä yksinäinen susi on hämäävä, sillä useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet joko jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai he ovat vähintään olleet ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena. Vähintäänkin he ovat katsoneet olevansa osa suurempaa liikettä, vaikkei suoraa kontaktia ole löytynytkään.

He eivät siis ole tulleet tyhjästä, vaan suunnitelma on syntynyt vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Enemmistö tekijöistä on myös ennalta kertonut suunnitelmistaan joko lähipiirilleen tai tukijoilleen.

Vaikka emme tässä vaiheessa vielä juuri tiedäkään Uuden-Seelannin iskun tekijän taustoista tai verkostoista, jo pelkästään hänen manifestinsa osoittaa halun tulla yhdistetyksi osaksi laajempaa yhteisöä. Iskun suorat yhteydet järjestöihin tekijä tosin kiistää, vaikka kertookin olleensa järjestöjen kanssa vuorovaikutuksessa.

Norjan ja Uuden-Seelannin iskujen vastaanotto

Sosiaalisessa mediassa Uuden-Seelannin iskut näyttäisivät saaneen jonkin verran hyväksyviäkin näkemyksiä osakseen erityisesti motiivien suhteen, vaikka väkivallasta pääasiassa irtisanoudutaankin. Breivikin teot tuomittiin selkeämmin. Se, että Uuden-Seelannin iskuja ei ole tuomittu yhtä jyrkästi, kertonee jonkinlaisesta asennemuutoksesta.

Tämä on yksi selkeä ero iskujen välillä, joka tosin saattaa osin selittyä sosiaalisen median käytön lisääntymisellä. Myös sillä on merkitystä, millä alustalla keskustelu käydään. Erityisesti polarisoivana pidetyn Twitterin käyttö on moninkertaistunut sitten vuoden 2011.

Osasyy lienee myös kohteen valinnalla: Breivikin uhreista suurin osa oli alaikäisiä, ja suurimmalta osin he olivat taustaltaan pohjoismaalaisia. Erityisesti lasten surmaamista on vaikea perustella moraalisesti. Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Huomionarvoista on, että Breivik sai laajemmin kannatusta ainoastaan Venäjän äärioikeiston keskuudessa. Venäjällä väkivallan käyttö koettiin hyväksyttävämmäksi. Muualla tuen antaminen väkivaltaiselle radikalismille ja äärioikeistolle ylipäätään katsottiin stigmatisoivaksi.

Suomessa Breivikin tekojen vaikutuksesta ja mahdollisista tuenosoituksista ei tutkimusta juuri ole, mutta Norjan iskut näyttäisivät pikemminkin hillinneen kuin kiihdyttäneen radikaaleimpien mielipiteiden esittäjiä. Iskujen jälkeen muun muassa aiemmin laaditut ”rotusodan manuaalit” hävisivät verkosta, mikä johtui myös siitä, että Supo kiinnostui niistä. Teksteissä eriteltiin muun muassa johtajattoman vastarinnan strategiaa ja visioitiin väkivaltaisia ratkaisuja.

Myös Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen suhtautumisessa näkyy ero: vuonna 2011 järjestö sanoutui täysin irti tekijän ideologiasta, kun taas nyt liikkeen johtaja totesi, että tekojen motiivien suhteen on ”vaikea olla tuntematta sympatiaa” vaikkei toimintamuotoa kannattaisikaan.

Suomalainen äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Äärioikeiston suhtautumisessa väkivallan käyttöön keskeinen rooli on sen järjestöjen ja puolueiden välittämällä maailmankuvalla, strategiavalinnoilla ja rekrytointiperiaatteilla. Oikeistopopulismin nousulla on myös oma vaikutuksensa, jos kohta suhteessa väkivaltaiseen toimintaan tällä ilmiöllä voi olla myös ehkäisevää vaikutusta. 

Suomalaiset äärioikeiston nykyiset järjestöt ovat olleet pääsääntöisesti yleensä varsin kurinalaisia väkivallan ja muiden laittomuuksien suhteen. Tämä pitää paikkansa etenkin ulkomaisessa vertailussa. Usein järjestöt jopa pyrkivät yhdistysrekisteriin, uusnatseja ja skinejä myöten.

Järjestötoiminnassa ei väkivallasta ainakaan avoimesti juuri puhuta. Tässä poikkeuksen tekee korkeintaan Pohjoismainen Vastarintaliike, joka puhuu usein itsepuolustuksesta mutta paikoin myös aloitteellisemmasta toiminnasta.

Asema-aukion pahoinpitelyä järjestö on pitänyt ”kurinpalautuksena”. Järjestö näkee ”rotusodan” väistämättömäksi ja on pitänyt yhteyttä muun muassa Britanniassa terrorilakien perusteella kiellettyyn National Action -järjestöön.

Toistaiseksi järjestö on kuitenkin pitäytynyt lähinnä propagandatyössä ja pyrkinyt retoriikassaankin toimimaan lain puitteissa. Suomalaisen äärioikeiston radikaaleimmat visiot löytyvätkin lähinnä alakulttuurin puolelta, laajemmalta julkisuudelta näkymättömissä.

Suomessa ei myöskään ole erikoisen näkyvää perinnettä tai keskustelua johtajattomasta vastarinnasta, jolla viitataan yksittäisten toimijoiden tai solujen autonomiseen ja keskusjohdosta riippumattomaan toimintaan. Yleensä ryhmät vannovat järjestötoiminnan nimeen. Tiettävästi toiminnassa on vain yksi varsin pieni äärioikeistoryhmittymä, joka on ilmaissut noudattavansa johtajattoman vastarinnan periaatteita.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta, kuten väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksissakin on todettu, luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa. Monesti väkivallan käyttö on Suomessakin pidäkkeettömämpää erilaisten sirpaleryhmien keskuudessa, joilla ideologinen yhteenkuuluvuuskin on usein heikompaa.

Esimerkiksi vastaanottokeskuksiin kohdistetut polttopulloiskut loppuivat täysin keväällä 2016, kun spontaani liikehdintä hiipui yhdessä tulleiden pakolaisten määrän kanssa ja kenttä järjestäytyi yhdistysmuotoisiksi ryhmiksi ja katupartioiksi. Ylilyönteihin syyllistyneitä on myös erotettu toiminnasta.

Tutkimusten mukaan verkon vihapuhe voi heijastua myös väkivaltaisina tekoina verkon ulkopuolella. Vaikka myös Suomessa äärioikeiston aktiivisuus verkossa on lisääntynyt, ei tämä toistaiseksi ole juuri näkynyt väkivallantekoina. Esimerkiksi Turun vuoden 2017 terrori-iskun jälkeen äärioikeisto reagoi väkivaltaisesti vain verkossa, ei sen ulkopuolella. Tämä voidaan havaita viharikostilastoista.

Vaikka kenttä on tällä hetkellä muutamia sirpaleryhmiä lukuun ottamatta varsin vakiintuneesti organisoitunut, ei tämä tarkoita, etteivätkö ainakin yksittäiset toimijat saattaisi ryhtyä radikaalimpiinkin toimiin. Järjestöissä suhtautuminen esimerkiksi poliisin toimintaan on muuttunut kriittisemmäksi, millä voi tutkimusten mukaan olla vaikutusta väkivaltaisen toiminnan lisääntymiseen.

Tämän lisäksi epävarmuutta aiheuttaa odotettavissa oleva Vastarintaliikkeen toiminnan päättyminen. On vielä avoin kysymys, miten irralleen jääneet toimijat jatkavat ideologiansa edistämistä.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crisis Redefined -profilointihankkeessa.

Julkaisu Yksinäiset sudet, poliittinen väkivalta ja suomalainen äärioikeisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valokuvateos Soldiers of Odin & vieras kertoo intiimillä tavalla yhteisön tarinaa ja avaa epäsuoremmin myös niitä uhkakuvia, joita vastaan järjestö perustettiin.

Vuonna 2015 Suomessa koettiin pakolaiskriisiksi kutsuttu ilmiö, kun tuhannet pakolaiset saapuivat maahan erityisesti Ruotsin kautta. Moni koki pakolaiset uhaksi, ja pakolaisten vastaanottoa protestoitiin ajoittain laajamittaisestikin.

Koettuja uhkia vastaan ryhdyttiin myös organisoimaan erilaisia katupartioita. Partioita syntyi lukuisia syksyllä 2015 ja vielä alkuvuodesta 2016. Keväällä 2016 partioiden perustamisinto oli jo laantunut yhtä jalkaa turvapaikanhakijoiden määrän hiipumisen kanssa. Tuolloin perustetuista järjestöistä oikeastaan vain yksi on enää olemassa: Soldiers of Odin.

Kilpailijansa Soldiers of Odin nujersi paljolti mediahuomion avulla. Uhkakuvat, konfliktit ja ääriliikkeen leima kiinnostivat mediaakin enemmän kuin huomaamattomat, ilman tunnuksia esiintyneet partiot, jotka korostivat rauhanomaisuuttaan. Mattias Ekmanin mukaan sekä järjestön omilla julkaisuilla että valtamedialla oli jopa keskeinen rooli järjestön kasvussa, vaikka ne toisaalta asettivat kasvulle myös rajansa.

Järjestö on ollut sikälikin poikkeuksellinen, että se on onnistunut levittäytymään eri puolille maailmaa – parhaimmillaan Soldiers of Odin oli edustettuna yli 20 maassa, jos kohta se on viimeisen parin vuoden aikana selvästi kutistunut. Tässäkin suurena apuna oli kansainvälinen media, vaikka sen luoma kuva natsijärjestöstä jäseniä ärsyttikin.

Erityisesti Daily Mailin helmikuussa 2016 julkaisemaan toimijoiden natsitaustoja painottavaan juttuun palataan tässä käsillä olevassa teoksessakin, Silla Simonen valokuvakirjassa Soldiers of Odin & vieras.

Intiimi lähestymistapa

Intiimiydessään jotkut Simonen kuvat muistuttavat paljon esimerkiksi pääkaupunkiseudun nuoria aikuisia kuvanneen Maarit Hohterin Ystäväkirjan otoksia. Yhteyttä Hohterin teokseen korostaa monin paikoin sekä asettelu että myös rehellisyyden ja aitouden tunnetta heijasteleva, ”paljastava” tekniikka, jossa kuvat ovat selkeitä ja kirkkaita sekä väriltään monasti suorastaan hehkuvia.

Kuvattavat eivät useimmissa kuvissa poseeraa, vaan heitä päästään tarkastelemaan yksityisilläkin hetkillä, jopa nukkuessa tai kylpyhuoneessa. Terävät, suodattamattomat kuvat esittävät kohteensa hyvin lihallisina, kaikkine arpineen ja tatuointeineen. Joissakin kuvissa kohteet ovat itse päässeet kuvaajan paikalle, joissain he ovat saaneet luoda kuvausasetelman. Kuvissa kosketetaan usein toisia.

Valokuvaaja on mukana arjessa ja juhlassa, saunassa ja tatuointiliikkeessä.

Simone on mennyt elämään kuvattaviensa pariin yhteisön jäsenenä. Valokuvaaja on mukana arjessa ja juhlassa, saunassa ja tatuointiliikkeessä – ja ottaa jopa itse tatuoinnin. Tämä on tietysti mahdollistanut hyvin erilaisen näkökulman aiheeseen kuin etäämpää katsova tutkija tai journalisti saattaisi luoda.

Kuten Simone mainitsee, odinit itse ovat osallistuneet tämän tarinan kerrontaan, eivätkä pelkästään kerrontaan kuultavan ja nähtävän roolissa vaan jopa sen tuottamiseen ottamalla osan kuvista itse. Yhden odinin sanoin, ”me saadaan työsi kautta näytille sen puolen, mitä tämä oikeasti on”.

Kuvattavien osallistumista projektiin kuvaaja perustelee etiikan kautta. Simone korostaa vastuuntuntoa, joka suojaa kohdetta hyväksikäytöltä. Teoksessa heijastuu molemminpuolinen luottamus.

Tämä side taltioidaan jopa kuvaajan ihoon: hänen vierailunsa aikana ottamassaan tatuoinnissa vannotaan, ettei hän kerro valheita. Kenties kyseessä oli jonkinlainen initiaatioriitti. Kuvia tatuoinneista ja niiden tekemisestä on lukuisia, joten kuvaajakin on nähnyt niissä erityistä merkitystä.

Valokuva on epäilemättä monella tapaa osuva media odineiden tarinan kertomiselle – heidän omassakin viestinnässään korostuu kuvien rooli.

Valokuva on epäilemättä monella tapaa osuva media odineiden tarinan kertomiselle – heidän omassakin viestinnässään korostuu kuvien rooli. Visuaalisuudessaankin Soldiers of Odin muistuttaa skinhead-alakulttuuria, jolle oleellista pelkän tyylin sijaan on kuitenkin se, mitä sillä performoidaan, kuten muun muassa tuoreimmat skinejä koskevat tutkimuksetkin korostavat.

Kyse ei ole ainoastaan pinnasta ja ulkonäöstä, ulkopuolisten pelottelusta tai erottautumisesta. Ulkoisella olemuksella, jota ilmentävät erityisesti liikkeen tunnukset mutta myös järjestöön liitettävät tatuoinnit, on keskeinen merkitys myös yhteisöllisyyden tuottamisessa ja osana jäseneksi tulemisen prosessia.

Uhkan kuvat

Joistain kuvista välittyy piilevä aggressio. Uhkakuvista huolimatta odinien väkivalta ei kuitenkaan juuri ole kohdistunut sivullisiin, vaan se on näkynyt jäsenten välisenä nujakointina. Viitteitä sisäisistä tappeluista, selkään puukotuksista ja luottamuksen katoamisesta antavat kirjassa lähinnä yhden jo eronneen jäsenen päiväkirjamerkinnät.

Valokuvat on otettu Kemin ja Joensuun odineiden parissa. Näistä erityisesti Joensuun osasto koki tuolloin kovia perustajajäsenien lähtiessä liikkeestä kerholla sattuneiden väkivaltaisten tapahtumien jälkeen. Viimeisimpien raporttien mukaan Joensuussa partioi enää satunnaisesti vain yksi tai kaksi odinia.

Kuvien takana oleva väkivalta esittäytyy lähinnä viitteiden ja vihjeiden kautta, mutta hetkittäin myös avoimemmin. Katsojalle esitellään muiden muassa verinen paita, nyrkkirauta ja puukko sekä lavastettu teloitus- tai kidutusasetelma. Näistä erityisesti jälkimmäinen on varsin hätkähdyttävä.

Simone on nimennyt kuvan hieman humoristisesti sanalla ”ketchup”. Hämärässä huoneessa otettu kuva itsessään ei kuitenkaan tuo mitään hauskoja mielleyhtymiä. Katossa roikkuu hirttoköysi, kuvassa istuu verinen mies, ja vieressä seisoo naamioitu odin pesäpallomailan kanssa.

Konkreettinen uhka ei näyttäydy, eikä myöskään toiminnan ytimestä, katupartioista, ole juuri kuvia.

Kuva lienee odineiden toiveiden mukaan luotu ja kertonee jotain myös pimeämmästä puolesta ja väkivallalla fantasioinnista, vaikkei sitä välttämättä kovin tosissaan olekaan otettu – järjestön tyyliin kuuluu myös provosointi.

Odinien maailma on miesten maailma. Kirjassa on yksi ainoa kuva, jossa on pelkästään naisia: häihin valmistautuva morsian lapsen kanssa. Miehen rooli on puolustaa läheisiään. Yksi kuvattavista kertoo kirjeessään, että yhtenä keskeisenä motiivina toimintaan mukaan lähtemiselle oli pelko erityisesti omien lapsien puolesta. Myös islam nähdään tekstissä uhkakuvana.

Nämä puolet eivät kuvissa nouse kuitenkaan esiin muuta kuin kenties sitä kautta, että lapset ja perhe ovat läsnä. Konkreettinen uhka ei näyttäydy, eikä myöskään toiminnan ytimestä, katupartioista, ole juuri kuvia. Mahdollisesti tämä heijastelee kuvaajankin ymmärrystä siitä, ettei tässä ole toiminnan varsinainen syvin tarkoitus ja merkitys.

Yhteisö fokuksessa

Muutamassa mukaan otetussa kuvassa partioista odinit esitetään kaukaa ja selin. Ero muihin kuviin onkin huomattava: partiokuvista puuttuu muille kuville ominainen selkeys, tunnistettavuus ja läheisyys. Ne on jopa otettu hämärissä – ja muista poiketen talvisaikaan.

Kuvissa etsitään pikemminkin yhteisöä, joka tuntuu olevan keskeinen juttu odinien toiminnassa myös kirjaan liitettyjen tekstikatkelmien valossa. Toimijat kuvaavat kerhoaan perheeksi.

Kuvissa etsitään pikemminkin yhteisöä.

Epäilemättä kyse on valinnoista – siitä, mitä otetaan teokseen mukaan – mutta samalla myös implikoidaan, että lopulta oleellista ei ole se, mitä he tekevät, vaan se, miten he ovat.

Varsinaisella toiminnallakin on merkityksensä: yhteisön kannalta se on osa yhdessäolon rutiineja. Kun nämä rutiinit muuttuvat, kuten kävi Joensuussa partioinnin hiipuessa, on niiden tilalle kehitettävä muuta, tai yhteisö ja sen keskinäinen solidaarisuus on vaarassa murtua.

Yhteisön rakentamisessa ja lojaaliuden korostamisessa odinit näyttäytyvät tässäkin paljolti samankaltaisena kuin skinhead-liike, jota John Clarke kuvasi vuonna 1976 artikkelissaan ilmaisulla ”magical recovery of community”, millä hän tarkoitti kadonneen paikallisen yhteisön palauttamista symbolisella tasolla.

Oleellista tälle palauttamisen projektille oli voimakas maskuliinisuus, yhteisöllinen solidaarisuus sekä territoriaalisuus. Vaikka epäilemättä erityisesti Joensuun ryhmä ei tällaista mielleyhtymää haluakaan luoda, skinhead-liikkeen tavoin myös odinit näyttäytyvät paitsi kansainvälisenä myös hyvin paikallisena ilmiönä. Kotikulmat, paikallisyhteisö, oma kerho ovat toiminnan keskiössä, ja usein osastot ovat myös syntyneet paikallisissa Facebook-ryhmissä käydyistä keskusteluista.

Yhteisöön tukeutuminen on varsin tyypillinen reaktio kriisiksi koetussa tilanteessa. Siitähän odineiden ajattelussa paljolti on kyse: maa on invaasion kohteena, systeemi on kriisissä, radikaaleja toimia tarvitaan asioiden ”luonnollisen” tilan palauttamiseksi.

Konkreettinen, kaduilla ja kerhoissa tapahtuva toiminta saattaa myös palauttaa toimijoiden hallinnan ja merkityksellisyyden tunnetta, jota edustuksellisen järjestelmän kautta tapahtuva demokraattinen vaikuttaminen ei tunnu heille tarjoavan.

On tietysti mahdollista ajatella, että positiivishenkisenä kuvauksena teos palvelee odineiden asiaa ja aatetta. Toisaalta se paljastaa myös ihmisen ideologioiden taustalla ja auttaa ymmärtämään ilmiötä.

Simone itse on voinut myös uppoutua hieman liiaksikin yhteisön maailmaan ilman, että kriittinen etäisyys säilyy. Hän ei ota kantaa toimijoiden politiikkaan muuta kuin korkeintaan kuvien kautta tuotetuin viittauksin ja vihjauksin.

Lukijan kannalta tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ongelma – tältäkin osin avoimeksi jätettynä teos antaa tilaa kullekin tulkita sitä omalla tavallaan – huolimatta siitä, että erään soturin mukaan kuvat välittävät sen, ”mitä tämä oikeasti on”.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crisis Redefined -profilointihankkeessa.

Julkaisu Simone: Soldiers of Odin lähikuvassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Erilaisia oikeiston ääriliikkeitä on esiintynyt kautta itsenäisen Suomen historian. Edes 1944 välirauhansopimus ei merkinnyt kuin tilapäistä katkosta äärioikeiston toiminnassa. 1960-luvulta eteenpäin voidaan nähdä organisatoristakin jatkumoa äärioikeiston toiminnassa: nimet ja ryhmät vaihtuivat, mutta toimijat olivat usein samoja ja aatteet samansuuntaisia. Mutta keitä äärioikeistoon itse asiassa kuului, ja millaisia heidän järjestönsä olivat? Ja mitä äärioikeistolla oikeastaan edes tarkoitetaan?

Hankalasti määriteltävä äärioikeisto

Terminä äärioikeisto on kiistanalainen. Voidaan hyvinkin perustein kyseenalaistaa esimerkiksi kansallissosialismin tai fasismin oikeistolaisuus, eivätkä nämä liikkeet historiallisesti ole katsoneetkaan oikeisto-vasemmisto -jaottelua relevantiksi kohdallaan. Suomessa 1944 jälkeen toimineet ryhmät eivät sitä vastoin useinkaan vierastaneet äärioikeisto-termiä, vaan käyttivät sitä usein itsekin vaikka saattoivat samalla katsoa edustavansa kansallissosialismia tai fasismia. Äärioikeisto oli toimijoiden näkökulmasta tavallaan vaarattomampi termi kuin esimerkiksi fasismi: äärioikeistoa ei fasismin tapaan ollut eksplisiittisesti kielletty rauhansopimuksessa.

Mitään essentialistista määritelmää äärioikeistolaisuudelle tuskin kannattaa hakea. Suomalaisessa kontekstissa, relativistisesti ajatellen, äärioikeistoa olivat kylmän sodan aikana ryhmät, jotka olivat valmiit kaikkein äärimmäisimpiin aatteellisiin johtopäätöksiin ja menemään äärimmäisimpiin toimiin kansallismielistä ideologiaansa ja antikommunismia ajaessaan.

Suomalaisille liikkeille ja toimijoille, huolimatta joistain vasemmistolaisista painotuksista ja antikapitalismista, näyttää kansallinen yhtenäisyys olleen ensisijainen selittävä tekijä ja korkein arvo, ja luokkataistelu sekä politikointi nähtiin hajottavina tekijöinä. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä osa oli pelkkien radikaalien ideoiden esittelyn sijaan valmis myös vallankumouksellisiin muutoksiin poliittisessa järjestelmässä, eivätkä ne aina kaihtaneet ainakaan periaatetasolla poliittisen terrorinkaan eri muotoja, vaikka poliittisesti motivoitunut väkivalta onkin Suomessa ollut verrattain vähäistä.

Ensisijalla ryhmien ideologiassa oli kansallismielisyyden ohella antikommunismi. Muita keskeisiä piirteitä olivat johtajavallan korostaminen sekä parlamentaarisen politiikan vastaisuus. Suomen ja Saksan sotasyyllisyyden kiistäminen oli useille yksi menneisyyspolitiikan strategioista. Joissain yhteyksissä myös suorasukainen antisemitismi nousee esille.

Suomessa äärioikeistolaisuus on hyvin usein yhdistetty erityisesti Pekka Siitoimen hahmoon. Totta on, että Siitoin oli äärioikeiston näkyvin ja kuuluvin toimija, mutta jo häntä ennen oli kehittynyt äärioikeistolaista liikehdintää, minkä pohjalle Siitoin saattoi rakentaa. Erityisesti jo 1970-luvun alusta Suomessa toimineen kansallissosialistisen ruotsalaispuolueen Nordiska Rikspartietin väkeä toimi myös Siitoimen riveissä. Rikspartietin ohella merkittävä toimija oli myös sitä varhempi Isänmaallinen Yhtenäisyysseura, useiden pienempien järjestöjen lisäksi.

Uudelleen ryhmittäytyminen sodan jälkeen

Moskovan välirauhan- ja Pariisin rauhansopimuksen myötä äärioikeiston toiminta joutui suurelta osin kielletyksi. Fasistisina kiellettyjen järjestöjen johtajat olivat olleet sodan jälkeen joko kotiarestissa tai paenneet Ruotsiin. Kansainvälisestikin kansallissosialististen ja fasististen järjestöjen keskuudessa vallitsi hajaannus, mitä alettiin paikata 1950-luvun myötä eurooppalaisen yhteistyön merkeissä. Suomessa ei tällaista kokoavaa liikettä syntynyt, vaikka jotkut äärioikeiston eurooppalaiseen yhteistyöverkostoon, ns. Malmön liikkeeseen yhteyttä pitivätkin. Toiminta Suomessa jäi lähinnä yksittäistoimijoiden varaan, joista 1950-luvulla olivat erityisen aktiivisia Ensio Uoti ja Teo Snellman.

Lahdessa 1960-luvun alussa muodostettu Suomalainen Työväen Rintama sekä sitä seurannut, pitkälti samoista toimijoista koostunut Isänmaallinen Yhtenäisyysseura onnistuivat oikeastaan ensimmäisenä ryhmänä vuoden 1944 jälkeen pitkäjänteisessä ja jatkuvaluonteisessa toiminnassakin, sekä kokoamaan toimijoita useilla paikkakunnilla.

Aatteellisesti lahtelaisten toiminta oli sekoitus antikommunismia ja luokkataistelun vastaisuutta sekä korporativistisen järjestelmän luomispyrkimyksiä. Etualalla oli ”uusrevisionismiksi” kutsuttu taisteluideologia. ”Puoluevalassaan” Suomalaisen Työväen Rintama vaati ehdotonta kuuliaisuutta jäseniltään sekä toimimaan tarpeen mukaan salassa julkisuudelta.

Salaseuramainen toiminta väistyi yleisötilaisuuksien ja eri kaupunkeihin levittäytymisen myötä kun yhdistyksestä tuli Isänmaallinen Yhtenäisyysseura. Aatteellisesti uusi yhdistys ei kuitenkaan edeltäjästään suuresti eronnut: mukana oli edelleen ”lujan hallitusvallan” vaatimus sekä ”päättäväinen taistelu kansainvälistä kommunismia vastaan”. Yhteiskuntajärjestys oli muodostettava korporatistiselta perustalta, ja ruotsinkielisten etuoikeudet oli karsittava. Aatteen ytimessä oli kansallishengen nostatus.[i] Ohjelmatekstejä lukuun ottamatta korporatismista harva puhuikaan.

Isänmaallista ajattelua propagoinut Yhtenäisyysseura kokosi tilaisuuksiinsa parhaimmillaan satahenkisiä kuulijakuntia, perusti lukuisia paikallisosastoja ja keräsi jäseniä useita satoja. Yhdistykselle perustettiin myös oma, muun muassa entisistä suojeluskuntalaisista ja vapaussotureista koostunut kannatusyhdistyksensä, jonka toiminnanjohtaja oli paikallinen kokoomusvaikuttaja. Toimintaa kesti 1960-luvun lopulle asti, jolloin linjaristiriidat hajottivat järjestön. Keskeinen riidanaihe oli, pitäisikö myös vasemmistolaisten saada tulla mukaan toimintaan.

Pohjoismainen yhteys 1970-luvulla

Suomen Vastarintaliikkeen tapaan myös jo 1970-luvulla oli yhteistyö suomalaisten ja ruotsalaisten kansallissosialistien välillä sangen vilkasta. Ruotsissa 1950-luvulla perustettu Nordiska Rikspartiet, NRP, pyrki myös Suomen markkinoille aidosti pohjoismaiseksi toimijaksi. NRP:n lentolehtisiä jaettiin 1970-luvulla monilla paikkakunnilla, ja suomenkielistä materiaalia käytettiin myös puolueen julkaisuissa.

Keskeisin toimija tässä suomalais-ruotsalaisessa yhteistyössä oli alkujaan helsinkiläinen painaja Nils Mandell. Hän perusti suomalaisen sektion NRP:n yhteyteen vuonna 1970 ja toimi myöhemmin Ruotsissa puolueen johtotehtävissä.

Avoimesti kansallissosialismia propagoiva puolue herätti runsaasti huomiota lehdistössä. NRP:n linjaan kuului aatteellinen konservatismi ja se vastusti myös yhteiskunnan ”rappioilmiöitä”. Toukokuussa 1970 Helsingissä pidetyssä kokouksessa järjestön asialistalla oli muun muassa ”suhtautuminen juutalaisiin, vapaisiin suhteisiin, pornografiaan sekä tämän hetkiseen yleismaailmalliseen rotupolitiikkaan”.[ii]

NRP:n aktiivinen toiminta jatkui Suomessa 1970-luvun puoliväliin asti, vaikka hajanaisia merkkejä järjestöstä löytyy vielä 1980-luvun puolivälistäkin. Ilmoituksia heidän lentolehtisistään, hakaristien piirtelystä ja muusta vahingonteosta saapui suojelupoliisille parhaimmillaan lähes viikoittain. Erään suojelupoliisille tulleen ilmoituksen mukaan Mandellin laatimien lehtisten painosmäärä oli jopa 3000.

Äärioikeiston kysyntä ja tarjonta

Suhteessa ulkomaisiin esikuviin 1960- ja 1970-luvuilla Suomessa toimineet äärioikeiston järjestöt kamppailivat pitkälti vastaavan uskottavuusongelman kanssa kuin jo 1930-luvulla toimineet äärioikeiston pienryhmät. Siinä missä IKL onnistui esittäytymään Lapuan liikkeen jatkajana, jäivät pienryhmät sen varjoon ja liiaksi saksalaiseen malliin tukeutuvina eivät saavuttaneet merkittävää kannatusta. 1960-luvun ja erityisesti 1970-luvun äärioikeisto taas jäi muiden protestikanavien jalkoihin.

Poliittisen liikkeen onnistumisen kannalta oleellisia ovat luonnollisesti tarjonnan ohella myös kysyntätekijät. Yhteistä äärioikeistojärjestöille oli antikommunismin ohella ainakin näennäinen politiikan vastaisuus ja pyrkimys ratsastaa politiikkaan kyllästyneiden tuella.

Vuoden 1968 jälkeen syntyneet ryhmät kytkeytyivät aiempiakin järjestöjä selvemmin vasemmistovastaisuuteen ja pyrkivät hakemaan kannatusta radikaalivasemmiston vastapoolina. Tämäkin potentiaalinen kannatus lienee kanavoitunut kuitenkin pääasiassa sekä SMP:n että myöhemmin Perustuslaillisen Kansanpuolueen kautta. Merkille pantavaa on, että erityisesti perustuslaillisissa oli jonkin verran myös äärioikeistoliikkeiden tukijoiksi päätyneitä, mutta SMP:ssä sitä vastoin vastaava ilmiötä ei juuri näkynyt.

Luonnollisesti iso rooli huonossa menestyksessä oli myös tarjontapuolella. Ryhmiltä puuttui myös massapohja sekä kyvykkäät, vakavasti otettavat johtohahmot. Eräänä keskeisenä ongelmana voidaan nähdä myös järjestöllinen pirstaleisuus, mikä toisaalta johti myös päällekkäisjäsenyyksiin. Jäsenistössä sekä johdossakin oli paljon väkeä, joille ponnin ääriliikkeissä toimimiselle oli uralla tai henkilökohtaisessa elämässä koetut epäonnistumiset. Reserviläistoiminnassa mukana olleiden määrä oli merkittävä. Toisaalta toisin kuin useat ulkomaiset esikuvansa, ryhmät pääsääntöisesti pidättäytyivät väkivallasta. Väkivalta ja militarismi saattoivat olla osa ryhmien poliittista mielikuvitusta, mutteivät juurikaan todellisuutta, vaikkei terrorilta täysin vältyttykään.

Kirjoitus perustuu Tommi Kotosen artikkeliin ”Sissisotaa kansallisen yhtenäisyyden puolesta: äärioikeisto Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla”, Politiikka, 3/2014.

Artikkelikuva: Tommi Kotonen

Julkaisu Äärioikeisto kylmän sodan Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.