Suomessa on viime aikoina käyty keskustelua politiikkarelevantin tiedon tasosta ja tahoista. Tämä keskustelu on jäänyt erityisesti ulkopolitiikan osalta pintapuoliseksi.
Suomella ei ole varaa lähteä supistamaan ulkopolitiikasta käytävää keskustelua. Se tarjoaa resurssit pienen maan ketteryydelle. Kaventaminen saattaa suojata keskeisiä tahoja kritiikiltä ja antaa heille työrauhaa. Mutta pidemmällä tähtäimelle se johtaa ryhmäajattelun pahimpiin vaaroihin.
Kartoitan seuraavassa yhdysvaltalaista ulkopoliittisen tiedon tuottamista. Keskeisenä kysymyksenä on havainnoida tätä Suomellekin tärkeää tiedontuotantomarkkinaa ja tarkastella mitä Suomessa voitaisiin tehdä ulkopolitiikan tiedontuotannon edistämiseksi. Lähestyn Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa koskevan tutkimustiedon tuottamista etnograafisesti omakohtaisten kokemusten kautta.
Pienillä mailla kapeammat tietomarkkinat kuin suurvalloilla
On selvää, että suurvallan ulkosuhteiden suuri tietotarve tuottaa laajan tiedontuotantotalouden, johon nähden suomalainen keskustelu on melko suppeaa ja yleisesti derivoivaa. Usein käsitteitä omaksutaan ja sovelletaan englanninkieliseltä alueelta, Yhdysvalloista ja Britanniasta. Yhdysvalloissa, kuten läntisissä demokratioissa yleensä, menestymiseen tiedontuotantomarkkinoilla vaikuttaa kyky muotoilla tuoreiksi ja innovatiivisiksi miellettyjä analyysejä ulkopolitiikan kannalta relevantista globaalista todellisuudesta. Tutkijat siirtyvät hallintoon ja hallinnon edustajat toimivat yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja ajatushautomoissa. Hallintojen ja virkamiesten vaihdokset ovat pääsääntö.
Seuraavat havainnot perustuvat omaan kokemukseeni yhdysvaltalaisista yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Opiskelin ensimmäisen tutkintoni New Yorkin Columbian yliopistossa 1990-luvulla. 2006–2008 vietin vierailevana professorina Minnesotan yliopistossa. Syksyllä 2013 olin Washingtonissa Johns Hopkinsin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulussa SAIS:issa osana Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvallat-keskuksen toimintaa.
Yhdysvaltalainen suomalaisittain kiihkeä debatti tukee myös vaihtoehtoisia ja kriittisiä näkemyksiä. Yhdysvallat muodostaa kantoja hyvin laajaan joukkoon globaaleja kysymyksiä. Suomessa lähin vastine löytyy maan EU-puheenjohtajuuskausilta. Yhdysvalloissa kiistellään eri lähestymisvaihtoehdoista tilanteessa, jossa sisäpoliittiset voimasuhteet vaihtelevat. Globaalit käänteet tuottavat yllätyksiä. Uusia käsiteaparaatteja ja -muotoiluja haetaan aktiivisesti. Suomalaisittain nopeasti vaihtuvat mallit saattavat vaikuttaa ankkuroimattomilta ja pinnallisilta.
Yhdysvalloissa vaihtoehtojen hakeminen on alituista, oli kyseessä sitten pelkkä trendi tai aito tarve toimivampaan ulkopolitiikkaan. Ukrainan tilanne on tuottanut Suomessa painetta reagoida nopeasti muuttuvaan turvallisuustilanteeseen. Tämä muutos on avannut myös keskustelua tietotalouden eri osapuolten välisistä suhteista. Tiedon tilaajien (esim. ulkoministeriön) ja sen tuottajien (esim. tutkimuslaitosten, yliopiston ja ehkäpä myös bloggaajien) välisiä suhteita on määritellyt erillisyys.
Nyt politiikan tekijät hapuilevat politiikkarelevantin tiedon perään ja samalla tuottajatahot hakevat muuttuneessa tilanteessa omaa rooliaan. Suomeen pesiytynyt tuottajien ja tilaajien erillisyys ei ole määrittelevänä tekijänä Washingtonin tietomarkkinoilla. Omat kokemukseni vierailevana tutkijana Ranskasta (Sciences Po, 2010) ja Britanniasta (Cambridge University, 1997) luovat kuvaa, että ulkopoliittisen tiedon markkinat ovat sitä kapeammat ja jäykistyneemmät, mitä pienempi maa on kyseessä.
Washingtonin tietotalous
Washingtonin tietotalouteen liittyvät kaupungin keskeiset yliopistot ja maan tunnustetut akateemiset keskukset. Oleellinen osa ovat myös tutkimusinstituutit ja ajatushautomot. Kiihkeä kilpailu vaikuttavuudesta on vahvistanut tietomarkkinoiden dynaamisuutta. Ideoita muodostetaan, markkinoidaan ja omaksutaan. Uusilla käsitteillä ja avauksilla on tutkimuksellista arvoa, jos ne saavat tunnustusta myös politiikan tekijöiden maailmassa ja politiikan tekeminen perustuu hyväksyttyjen tutkimustahojen tukeen. Tämä kilpailutilanne saattaa tuntua arvaamattomalta ja epätyydyttävältä. Äkkiseltään saattaa vaikuttaa, että tiede politisoituu ja se kaapataan poliittisten päämäärien tukemiseen.
Nämä piirteet on kuitenkin syytä suhteuttaa yhdysvaltalaiseen keskustelukulttuuriin. Maan pragmaattinen ajattelu korostaa paitsi “oikeiden” vaihtoehtojen moninaisuutta ja valittujen linjojen jatkuvaa räätälöinnin tarvetta, myös tarvetta saada valinnoille yhteisöllistä tunnustusta. Amerikkalainen pragmatismi korostaa ulkopoliittisten ongelmien avointa luonnetta. Niillä käsitetään olevan useita tilannesidonnaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimukselliset lähestymistavat ovat eklektisiä ja räätälöityjä. Keskiössä ei ole teoreettinen puhtaus vaan yhteisöllisesti puhutteleva “common sense”, terve järki.
Yhdysvaltalainen akateeminen “political science” on pääsääntöisesti pyrkinyt erottamaan itsensä päiväpolitiikasta ja siihen liittyvästä policy-tutkimuksesta. Osallistumisen ideologisesti latautuneisiin kiistoihin koetaan nakertavan tieteellistä auktoriteettia. Ajankohtaisia yhteiskunnallisia kiistoja kartetaan vaikeasti lähestyttävinä. Niiden tieteellisemmän ymmärryksen koetaan vaativan jälkikäteistarkastelua. Washingtonin policy-maailmassa tutkimus korostaa yhdysvaltalaisen tutkimuksen toista puolta: tarvetta rakentaa ja räätälöidä suurvallan hallinnalle tukevammat tutkimukselliset perustukset.
Politiikan tutkijoiden ja tekijöiden raja-aidan olemassaolo jopa unohdetaan. Siinä missä akateeminen keskustelu on teoreettisesti stimuloivaa, keskustelu Washingtonin toisiinsa linkittyvissä tutkimuslaitoksissa keskittyy uusimpiin globaaleihin tapahtumiin ja tämänhetkisiin politiikkaongelmiin. Keskeisenä haasteena on uusien näkökulmien synnyttäminen ja niiden huomioarvon maksimoiminen.
Yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikan tietotalouteen voi nähdä liittyvän kolme keskeistä dynamiikkaa, jotka määrittävät tiedontuottajien ja kuluttajien välisiä suhteita. Kutsun niitä valumismalliksi, ruhtinaan peili -malliksi ja hautomomalliksi. Nämä mallit eivät toimi yhteen täysin ongelmattomasti ja niiden välillä on ristiriitoja.
Ulkopoliittisen tiedon valumismalli
Valumismalli perustuu ajatukseen hierarkiasta, jossa akateeminen perustutkimus tuottaa tietoa, joka “valuu” politiikan tekijöiden ratkaisuihin. Valumismalli perustuu käsitykselle, jossa valtio on keskeinen puite, ulko- ja turvallisuusasioiden hallinto valtion keskeinen osa ja yliopistot arvostetuimpia tiedontuottajia. Tämä jaottelu otetaan usein annettuna.
Mutta ketjussa on haluttu luoda raja-aitoja ylittäviä osia, joita ovat esimerkiksi henkilöiden siirtymiset hallinnon ja tutkimusmaailman välillä sekä Washingtonin runsas tilaisuus- ja kuulemistarjonta. Suomessa nämä välittävät tekijät ovat vähäisempiä ja vähemmän säännönmukaisia. Eräänä poikkeuksena on henkilöstönvaihtosuhteet esimerkiksi Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön sekä Ulkopoliittisen instituutin ja ulkoasiainministeriön välillä.
Valumismallissa legitiimin tiedon koetaan syntyvän yliopistoissa tehtävän perustutkimuksen kautta. Yliopistoista tieto siirtyy soveltavaa tutkimusta tekeviin tutkimuslaitoksiin. Lopulta tieto saavuttaa politiikan tekijät paremmin pureskeltavassa muodossa. Tämä lähestymistapa oli selkeästi aistittavissa Minnesotan yliopistossa, joka kansainvälisissä suhteissa on yksi Yhdysvaltojen kriittisimmistä tutkimustahoista.
Minnesota tuki ratkaisevalla tavalla Eurooppaankin vaikuttanutta konstruktivististä tutkimusorinentaatiota 1990-luvun alkuvuosina. Puhtaan akateemisesti orientoituneella yliopistolaitoksella politiikkarelevantin tiedon tuottaminen ei ollut keskiössä. Suhde Washingtonin tietomarkkinoihin oli etäinen. Taustalla vaikutti käsitys, jonka mukaan metateoreettiset mallit ovat käännettävissä kielelle, joka on politiikan tekijöiden ymmärrettävissä. Tämän kääntämisen koettiin vain olevan vähemmän meritoivaa ja muiden tahojen tehtävä.
Opiskeluni Columbian yliopistossa 1990-luvulla paljasti puolestaan hyvin läheisen suhteen perustutkimuksen kääntämiseen erityisesti ympäröivän globaalin hallinnan yhteisön käyttöön (esim. YK ja kansalaisjärjestöt). Perustutkimukseen panostettiin, mutta sijainti New Yorkissa pakotti yliopiston olemaan yhteistyössä politiikka-sektorin kanssa. Tälle tiedolle oli kysyntää ja rahoitusta. Esimerkiksi yliopiston School of International and Public Affairs (SIPA) tekee hyvin käytännönläheistä tutkimus- ja opetustyötä. Tutkimuksella on pragmaattinen päämäärä, joka tekee siitä helpommin sovellettavaa ja relevanttia.
Valumismalliin saattavat samaistua myös yliopistollisissa ja itsenäisissä tutkimuslaitoksissa työskentelevät policy-tutkijat. Nämä “puolimatkankrouvilaiset” kokevat, että politiikan tekijöiden tarpeiden tuntemus mahdollistaa linkittävän roolin perustutkimuksen ja käytännön välille. Samoin hallinnon policy-suunnittelijat ja ulkopolitiikasta kiinnostuneet poliitikot lukevat ja tuottavat sovellettua tietoa. Suomessa on harvinaista, että akateemiseen tietoon suhtaudutaan vakavasti politiikan toimijoiden parissa. Olen kuullut sanottavan, että jos lähdeviitteissä mainitaan esimerkiksi teoreettista lähestymistapaa edustava Foucault, lukeminen loppuu siihen.
Räätälöinnin ja eklektiivisyyden puute vaikeuttavat tiedon omaksumista. Toisaalta Suomen ulkopolitiikan kannalta relevantilla tutkimuksella ei akateemisella puolella meritoidu. Tilanne on johtanut ulkopoliittisen tiedon tuottamisen tyrehtymiseen. Osittain tätä katvetta on paikattu maaspesifillä aluetieteellisellä tuntemuksella. Mutta tämä usein historiaan, kulttuuriin tai kieleen keskittynyt tutkimus ei riitä paikkaamaan strategisen tai poliittisen tason tiedon tarvetta.
Puolimatkankrouvilaisia on Suomessakin. Heillä on tärkeä roolinsa. Mutta pienessä maassa on totuttu erillisyyteen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimusta tuotetaan ja rahoitetaan niukalti. Ministeriöt pyrkivät pitämään tiedontuotannon omassa hallinnassaan tai tilaamaan tutkimusta läntisen maailman keskeisistä instituuteista tai ajatushautomoista. Tämä erillisyys köyhdyttää valumisketjun dynaamisuutta ja johtaa helposti kitkaisuuteen erityisesti silloin, jos vallitsevaan ulkopoliittiseen linjaan kohdistuu tutkimuksellista kritiikkiä.
Valumismallia voi kritisoida sen yksisuuntaisuudesta. Yliopistollinen tutkimus on monella tavalla poliittisten tahojen ohjauksessa. Myös perustutkimukseen vaikuttaa valtiollinen tiedepolitiikka ja rahoitus. Nämä “porkkanat” ohjaavat tutkimusta strategisiksi käsitettyihin suuntiin toimien samalla myös “keppeinä” niille, jotka ovat valinneet toisenlaisia tutkimussuuntia. Yhdysvalloissa muut rahoitustahot, kuten keskeiset säätiöt ja puolueiden taustarahoittajat, ovat runsaslukuisia. Ne tarjoavat vastinparin valtion rahoitukselle.
Rahoituslähteitä on useita, mutta monille niistä on ominaista omat poliittiset asialistat ja vaikutustavoitteet. Valumismallin sijaan suhdetta määrittävät moninaiset verkostot, isäntä-kisälli- suhteet ja asialistan muodostamismallit. Tilanne on sama myös Suomessa. Rahoitus yliopistoille tulee kuitenkin pääsääntöisesti valtiolta tai siihen liittyviltä lähteiltä. Tämä yksipuolistaa kysyntää ja tuottaa painetta tukea tutkimuksella kulloinkin vallalla olevaa käsitystä “hyvästä” tutkimuksesta.
Ruhtinaan peili
Ruhtinaan peili -ajattelu tarjoaa toisen keskeisen mallin ymmärtää ulkopolitiikan tutkimuksen ja tekemisen välistä suhdetta ulkopolitiikassa. Tiedontuottaja on passiivisen tutkijaroolinsa lisäksi neuvonantaja, kriitikko ja opettaja. Tutkijalta odotetaan kommentointia eri foorumeilla, jotka mahdollistavat suoran vaikuttamissuhteen. Hän on myös tulevien ulkopolitiikan tekijöiden opettaja. Nämä asemat korostavat tutkijan roolia yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Neuvonantajan ja kriitikon roolit tarjoavat tutkijalle myös mahdollisuuden vallan kritiikkiin, “talking truth to power”.
Yhdysvalloissa roolin omaksuivat keskeiset tutkijat, kuten Hans Morgenthau, Reinhold Neibuhr, Henry Kissinger, ja Kenneth Waltz. Yhdysvaltalainen julkinen keskustelu kannustaa kriittistä suhtautumistapaa, koska foorumit (esim. media) eivät suhtaudu neutraalisti tutkijan asiantuntijarooliin. Tutkijan odotetaan tuovan esille uusia näkemyksiä. Usein näkemykset saavat osakseen voimakastakin kritiikkiä hyvin monimuotoisten foorumien kentällä. Myös tutkijoiden rooli vallan vahtikoirina on voimissaan Yhdysvalloissa.
Suomessa asiantuntijoilla on roolinsa mediassa ja julkisessa keskustelussa. Mutta erityisesti ulkopolitiikassa Suomen tekemisten tai tekemättä jättämisten kriittiseen arviointiin ei olla totuttu. Suomessa ulkopolitiikan konsensustraditio asettaa rajoitteet maan oman aseman tulkinnoille. Kriittiset huomiot kohdistuvat kaukaisempiin asioihin tai suurvaltojen arvosteluun. On huomattavasti vaikeampaa tuottaa yleisesti hyväksyttyä analyysia Suomen suhteesta Venäjään tai NATO:on kuin vaikkapa Lähi-idän kriisistä. Tietomarkkinat Suomessa tukevat etäisien tai universaalina pidettyjen asioiden (esim. kansainvälinen oikeus ja kansainväliset organisaatiot) tutkimusta. Mitä lähempänä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa liikutaan, sitä vaikeammaksi ja herkemmäksi “talking truth to power” -asenne muodostuu.
Yhdysvaltalaisten yhteiskuntatieteiden valtiokeskeisyys vaihtui 1970-luvulla yritykseksi ymmärtää laajempia yhteiskunnallisia prosesseja ja niiden vaikutuksia. Valtion suorittamaa tutkimuksen ohjaamista ja sen alistamista valtiolliseen intressiin kritisoitiin voimakkaasti. Puhtaasti akateemisin kriteerein ohjattua tiedontuottamista pidettiin tärkeänä. Ulkopolitiikan tutkimuksessa tämä asenne tuki vertailevan ulkopolitiikan tutkimuksen kehittymistä. Tämän tutkimuksen perustehtävänä oli löytää tieteellinen ja yleinen lähestymistapa, joka ei keskity vain yhden toimijan, esimerkiksi Yhdysvaltojen, erityiseen näkökulmaan.
Pelko liiallisesta politisoitumista voimistui 1990-luvulla ns. kulttuurisotien tuloksena. Akateeminen kansainvälisten suhteiden tutkimus pyrki ottamaan etäisyyttä polarisoituneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Rationaalisen vallinnan teoria mahdollisti neutraaliksi käsitetyn lähestymistavan. Monimutkaiset peliteoreettiset mallit eivät avaudu kovin helposti yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Sama pätee myös kriittisiin ja jälkistrukturalistisiin keskusteluihin. Niiden vaikeaselkoisten neologismien kääntäminen politiikan tekijöiden kielelle saattaa olla kimuranttia. Policy-piireissä akateemisen kentän vetäytyminen tieteelliseen, kriittiseen tai emansipatoriseen etäisyyteen koetaan usein ylenkatsovana ja politiikan realiteetteja vähättelevänä. Perustutkimuksen koetaan myös laiminlyövän tieteen yhteiskunnallista tehtävää vallan arvostelijana.
Ajatushautomomalli
Kolmas malli, hautomomalli, viittaa yliopiston ja politiikan tekijöiden väliin syntyneeseen toimijaryppääseen. Yhdysvalloissa yliopistojen monopoli tiedontuottajina on paljolti murtunut. Politiikan tekijöiden huomiosta on yhä avoimempi kilpailu. Erilaiset ajatushautomot, mediatahot ja lobbarit pyrkivät tuomaan omia näkökumiaan esiin ja kilpailemaan varteenotettavuudesta. Valtaa on myös valunut perinteisen ulkopoliittisen koneiston ulkopuolelle.
Yhdysvaltalainen hallinnon polarisaatio on tuottanut uusia vaikutusväyliä. Kongressin rooli ulkopolitiikassa on vahvistunut. Ulkopolitiikan muodostukseen osallistuva kenttä on moninaistunut ja laajentunut. Erityisesti ajatushautomot ja itsenäiset tutkimusinstituutit ovat vahvistaneet rooliaan foorumeina mutta myös toimijoina ja vaikuttajina. Perustutkimusta tekevät yliopistolaitokset ovat jäämässä aikaisempaa enemmän taustalle tiedontuottamisen keskeisinä toimijoina. Yhdysvalloissa on yhä enemmän keskustelua perustutkimuksen relevanssivajeesta. Se on usein eriytynyt liian vaikeaselkoiseksi ja sisäsiittoiseksi verrattuna nopealiikkeisiksi koettuihin uudempiin tutkimustahoihin.
Yhdysvaltalaiselle tutkimuskentälle on noussut uusia toimijoita yliopistolaitosten menettäessä asemiaan ulkopoliittisen tiedon tuotannossa. Ajatushautomot ovat muuttaneet tilannetta 1950-luvulta lähtien. Ajatushautomoilla on pääsääntöisesti selkeä poliittinen agenda, jonka puolesta tehdään tutkimuksellista työtä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Ne saattavat olla lähellä järjestöjä, yrityksiä tai puolueita. Kokonaisuutena ottaen keskeinen piirre on uusien ideoiden ja käsitteiden lanseeraaminen ja markkinoiminen. Muodikkaat mallit ja käsitteen syntyvät, yleistyvät ja katoavat tai jalostuvat kiihtyvällä vauhdilla.
Rahoitus on kiinni näkyvyydestä ja hyväksynnästä. Poliittista relevanssia ei määrittele yksinomaan Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hallinto. Suhteellisen moninainen tutkimuslaitosten ja ajatushautomojen sektori tuottaa tietoa, joka leviää hallintoon ja myös ylipistoihin, jotka pyrkivät taistelemaan omasta yhteiskunnallisesta asemastaan. Esimerkiksi Johns Hopkinsin SAIS tarjoaa keskeisen solmukohdan moninaisille ulkopolitiikkaan liittyville tahoille. Tilaisuus- ja tutkimustarjonta on hyvin runsasta. Sellaisenaan sillä ei ole vahvasti tiedostettua tai yleistynyttä omaa politiikka-agendaa. SAIS:in sisällä on useita melko itsenäisiä keskittymiä, joilla on oma varainhankintansa. Nämä tahot vaikuttavat yleiseen keskusteluun tarjoamalla omalla tutkimusalueellaan tilaisuuksia ja verkottumalla Washingtonissa ja sen ulkopuolella.
Johns Hopkinsin ohella muut alueen yliopistot ovat perustaneet vastaavia verkostoja. Yhdysvaltojen tärkeimmät yliopistot ovat seuranneet tätä kehitystä. Keskeisenä motivoivana voimana on tarve saada näkyvyyttä ja osoittaa omaa relevanssia. Kilpailu huomiosta ja arvostuksesta on intensiivistä. Suomalaiset erottelut perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen reviireihin ovat näillä markkinoilla vähemmän näkyviä.
Suomessa ajatushautomot eivät ole saaneet vielä sitä jalansijaa, mikä niillä on Yhdysvalloissa. Erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa itsenäistä ajatushautomosektoria ei ole syntynyt tarjoamaan vaihtoehtoja olemassa oleville tiedontuottajille. Ehkäpä taustalla vaikuttaa näkemys, jonka mukaan todellisuuteen on olemassa yksi selitys- ja ratkaisumalli. Amerikassa yleiset pragmatismi, eklektiivisyys ja pluralismi eivät ole Suomessa samassa asemassa.
Täällä on taipumus löytää yksi näkemys tai linja, johon on sosiaalista painetta sopeutua. Tämä vaikuttaa kuihduttavasti myös tiedontuottajiin ja markkinoihin. Ulkopoliittinen instituuttin noin sadan tilaisuuden vuosittainen tilaisuustarjonta ilmentaa kuitenkin yhtä keskeistä läntistä ulkopolitiikan tietotalousmallia. Tutkijoilla ja toimijoille tarjotaan yhdistäviä foorumeja, joilla syntyy yhteistä kieltä ja sitä tukevia tutkimusideoita.
Johtopäätökset
Pienessä maassa “kukapa pientä venettä keinuttaisi” -asenne määrittelee tutkimuksen hyväksyttävyyttä. Konsensustradition vahvuus erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ehkäisee normaalille läntiselle demokratialle tyypillistä keskustelua. Tämä tuottaa erityisen mentaalisen regiimin, joka edesauttaa kahta perusdynamiikkaa. Ensinnäkin tutkimuslaitosten ja ajatushautomoiden sektori jää helposti kehittymättä itsenäiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi. Toiseksi yliopistolaitosten erillisyys hallinnosta saattaa jäädä pysyväksi piirteeksi.
Amerikkalaisesta tilanteesta ollaan luonnollisesti kaukana. Suomessa laajaan ja moninaiseen keskusteluun ei ole resursseja, halua ja tarjontaa. Toisaalta aktiivista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarvitaan erityisesti pienessä maassa, jossa ei ole varaa sortua ryhmäajattelun vaaroihin. Yleisenä oletuksenahan on, että pienempien maiden hyveenä globaalissa todellisuudessa on ketteryys. Tätä tukevaa vaihtoehtojen hakemista tarvitaan, jotta maa havahtuu ajoissa kansainvälisen todellisuuden muutoksiin.
Itsereflektion puutetta ulkopoliittisessa päätöksenteossa ovat valitettavasti osoittaneet esimerkiksi turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen ja kyvyttömyys havaita ajoissa Venäjän muuttunut geostrategia – tästä poikkeuksena on pääministeri Alexander Stubbin paljon kritiikkiä osakseen saaneet näkemykset Georgian sodan aikana. Juuri näihin ongelmatilanteisiin tarvittaisiin kapasiteettia ja kommunkaatioväyliä, jotka tukisivat yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimustulosten hyödyntämistä hallinnossa ja toisaalta laajentaisivat ulkopolitiikan tutkijoiden ymmärrystä ulkopolitiikan tekijöiden maailmasta.
Vaikka kaikki kolme Yhdysvalloissa yleistä ulkopolitiikan tietotalousmallia ovat Suomessa hyvin erimuotoisia, niillä on kuitenkin vaikutuksensa. Tärkein yhdysvaltalaisen tutkimussektorin vaikutus Suomeen on kuitenkin sen tuotoksien valuminen tänne. Yhdysvaltalaisia opinahjoja ja tutkijoita seurataan Suomessa tiiviisti. Heidän käsitteitään räätälöidään sopimaan suomalaisiin analyyseihin. Vaikutusvaltaiset tutkijat saavat näkyvyyttä myös Suomessa. Heidän Suomea sivuavat tulkintansa (esim. Ukrainaan liittyvä suomettumiskeskustelu) saavat osakseen suurta huomiota.
Ulkoministeriö myös rahoittaa eri kanavia pitkin amerikkalaisten tutkimuslaitosten toimintaa. Tähän liittyy sekä aitoa tarvetta syventää ulkoministeriön omia analyyseja että julkisuusdiplomatiaa. Usein nämä projektit saattavat jäädä pintapuolisiksi. Amerikkalaisille tutkijoille ne tarjoavat rahoitusta, mutta heidän intressinsä ovat muualla kuin Suomeen sovellettavan tutkimuksen tuottamisessa. Samanlaista tutkimusyhteistyötä harrastetaan myös joidenkin muiden maiden keskeisten tutkimuslaitosten kanssa.
Yhtenä omana suosituksenani olisi näiden varojen kohdistaminen suomalaisen ulkopolitiikan tutkimuskapasiteetin luomiseen. Tämä voisi tukea valumismallin ja ajatushautomomallin kehittymistä. Suomalaiset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat luonteeltaan hyvin kansainvälisiä. Kansainvälisten vaikutuksien hakeminen on niille ominaista. Suomalaisen kapasiteetin luominen (esimerkiksi yhteisprojektien kautta) ei heikentäisi siten tiedontuottamisen kansainvälisyyttä. Nyt valtioneuvosto on luonnut oman rahoituskanavan politiikkarelevantille tutkimukselle. Ensimmäisellä hakukierrokselle ei ollut suoraan ulkopolitiikaan liittyviä aiheita. Tämä kuvaa hyvin pienen maan ulkopolitiikan tiedontuottamista ja siihen vaikuttavia kaventumia.
Ulkopolitiikan tutkimus on pienessä maassa herkkä aihe erityisesti kriisiaikoina. Tämä näkyy poliittisena paineena keskimatkankrouvilaisia eli tutkimuslaitoksia kohtaan. Niiden asema on tulenarka. Ulkopolitiikan päätöksentekokoneisto on Suomessa kovin monimutkainen. Paljon energiaa suntautuu itse johtamiseen ja tasapainon hakeiseen eri instituutioiden kesken. Kriittisen tiedon koetaan häiritsevän tätä linjan ja tasapainon hakemista.
Aikaisemmin ulkopoliittinen päätöksenteko piti omissa käsissään keskeisen tiedontuottamisen. Palkkalistoilla oli erinomaisia tutkijoita, joiden panos Suomen ulkopolitiikan ohjaamisessa on ollut merkittävä. Osa näistä ministeriön tutkijoista kävi aktiivisesti tieteellisissä tilaisuuksissa ja loi kansainvälisiä yhteyksiä (esim. professori Kari Möttölä). Toisaalta tämä tiedontuottamisen omissa käsissä pitäminen on tukenut ulkopolitiikan tekemisen ja sen akateemisen tutkimuksen eriytymistä.
Nyt kun hallinnon resurssit eivät enää yksin riitä, välimatkan nopea kurominen umpeen on vaikeaa. Avoimen ja ketterän yhteiskunnan suojaaminen, myös ulkopolitiikassa, vaatii kuitenkin tiedontuottamisen pidemmälle menevää “joukkoistamista”. Parhaat ajatukset syntyvät vain, jos keskustelulle luodaan tilaa ja puitteita. Tähän tarvitaan avointa mieltä ja eriäänisyydensietämistä.
Artikkelikuva: JamesDeMers / Pixabay
