Jotta demokratia olisi elinvoimaista, on pohdittava sen suhdetta voimankäyttöön, vapauteen ja perimmäisiin tavoitteisiinsa. Lisäksi on ymmärrettävä sen epäneutraali, katsomuksellinen luonne ja ”kolonialistisen demokratian” vaarat.
Demokratia, sellaisena kuin me sen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tunnemme, tarvitsee uudelleenarviointia. Terroriteot perinteisten demokraattisten yhteiskuntien keskellä noudattavat omaa outoa logiikkaansa, joka nyt pakottaa tarkastelemaan meille tuttua yhteiskunnallista hallintojärjestelmää uusista näkökulmista.
Ponnekkaamman huomion kohteeksi ei pidä ottaa niinkään demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen käytännöllisiä ulottuvuuksia. Sen sijaan katse tulee suunnata demokratiaan yhteiskunnallisena aatteena.
Demokratia pysyy alttiina erilaisten ideologioiden väärinkäytöksille, ellei demokratian omaa epäneutraalia, katsomuksellista luonnetta selvästi tunnusteta.
Demokratian tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat ainakin seuraavat kokonaisuudet.
Demokratia ja voima
Yhteiskunnassa toteutuva demokratia nähdään usein erilaisten näkemysten ja katsomusten voimainmittelönä, jossa voittajat seuloutuvat häviäjistä. Vaikeampaa on mieltää se yhteisen tavoitteen hahmottamiseen auttavana dialogiprosessina ja siihen nojautuvana päätöksentekojärjestelmänä. Tästä syystä demokratian ja voiman suhde kaipaa tarkastelua.
On tarpeen muistaa, että meidän tuntemamme demokratia on vain yksi tapa järjestää yhteiskunnan elämä. Yhä selvemmäksi on tullut ei-demokraattisiksi luokiteltujen maiden kokemus siitä, että demokratiaa on niissä pyritty ajamaan voimalla ja jopa väkivallalla, vieläpä usein ulkomailta ohjattuna.
”Kolonialistisen demokratian” yhteydet uusliberalistiseen talouspolitiikkaan ja niin sanottuihin länsimaisiin arvoihin eivät kaikkialla lisää luottamusta tällaisten pyrkimysten perimmäiseen tarkoitukseen saada aikaan hyvää.
Kaikki maat eivät koe tulevansa kohdelluiksi demokraattisesti muiden maiden joukossa. Havainto oman äänen kuulumattomuudesta on synnyttänyt katkeruutta, konflikteja ja äärimmillään terrorismia. Tämän merkille paneminen on erityisen tärkeää aikana, jolloin terrorismi näyttää luovan agendan sille, miten demokraattiset yhteiskunnat reagoivat niitä vastaan tehtyihin iskuihin.
Terrorismin kitkemiseen tähtäävä voimankäyttö omassa maassa ja maan rajojen ulkopuolella ajaa herkästi demokratiakolonialismin kierteeseen, jossa väkivaltaiselle voimankäytölle suodaan merkittävä rooli. Onkin aiheellista kysyä, voiko demokratia lopulta selviytyä voittajana siellä, missä sitä on koetettu pystyttää voimakeinoin ulkopuolelta.
Demokratia ja vapaus
Vapaus on käsitteenä erityisen herkkä monitulkintaisuudelle ja myös väärinkäytöksille. Autoritaarisille hallituksille vapaus on toisaalta pelottava mutta samalla niiden mieluusti käyttämä käsite. Maailmanhistoria tuntee lukuisia diktaattoreita, jotka ovat halunneet tunnustusta vapauden tuojina.
Demokraattisesti hallituissa maissa kansalaisilla on tunnetusti laajat vapaudet. Yksi vapauden hankaluuksista on, että siitä puhuttaessa ja sitä sovellettaessa on helppo unohtaa vapauden kontingentti luonne, sen rajoittuneisuus sitä määrittäviin reunaehtoihin.
Täydellinen vapaus ilman minkäänlaisia riippuvuussuhteita on mahdotonta. Jokaiseen lakiin sisältyy pakko, joka rajoittaa kansalaisten vapauksia.
Hyvän esimerkin tarjoaa sananvapaus, joka demokraattisissa maissa kuuluu kaikille taattuihin ihmis- ja kansalaisoikeuksiin. Rajanvetovaikeuksien takia sen voi nähdä yhtenä demokraattisen yhteiskunnan kiperimpänä ihmisoikeuskysymyksenä. Missä kulkee raja kannatettavan sananvapauden ja paheksuttavan vihapuheen välillä? Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on jo suoranainen rikos.
Demokraattisten yhteiskuntien ominaisuuksiin ja kenties jopa niiden suurimpiin ongelmiin kuuluu vapaus olla tukematta demokratiaa. Yhteiskuntajärjestystä vastustava, voimakeinojakaan kaihtamaton anarkismi ja äänioikeuden systemaattinen käyttämättä jättäminen paljastavat omintakeisen käsityksen vapaudesta, joka ei tue demokratian toteutumista.
Demokratian tavoitteet
Äänestysprosentit ovat tunnetusti korkealla uusissa demokratioissa, joissa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, vakaus ja hyvinvointi riittävät yhteisiksi tavoitteiksi. Niiden aiempi puuttuminen kannustaa vaikuttamaan yhteiskunnan asioihin tavoitteellisesti niin, että nämä demokratian keskeiset arvot saisivat vahvemman jalansijan.
Vakiintuneissa demokratioissa demokratian keskeiset arvot eivät tavoitteiksi enää yksinomaan riitä. Niihin on totuttu kaikille kuuluvina itsestäänselvyyksinä.
Tavoitteeksi ei vakiintuneissa demokratioissa riitä myöskään se, että yhteiskunta ratkaisee kulloinkin käsillä olevat ongelmat. Yhteiskunta tarvitsee suurempia ja kauaskantoisempia tavoitteita.
Vakiintuneiden demokratioiden kyvyttömyys nähdä nykyisten epäkohtien ratkaisuja kauemmas tarjoaa mahdollisuuden fasistisille ja muille totalitaristisille ideologioille, joiden suurin viehätys piilee juuri niiden kyvyssä tarjota kansalaisille jotakin kollektiivisesti suurta ja hienoa.
Esimerkiksi äärimmäisen nationalistiset ajatukset kansan suuruudesta ja kansakunnan kohtaloksi koituneesta maailmanlaajasta tehtävästä oikeiksi ja omiksi katsottujen arvojen puolustamiseksi vetoavat ihmisiin, koska ne kykenevät antamaan heidän elämälleen arkista mittaluokkaa suurempia merkityksiä.
Oman aikamme vakiintuneet demokraattiset yhteiskunnat tarvitsisivat kollektiivisia ihanteita ja tavoitteita, jotka eivät rajoitu yksilönvapauksien yhä syvempään toteutumiseen tai ajankohtaisten ongelmien poistamiseen. Toisaalta tällaisten suurten tavoitteiden ei saa antaa lietsoa erilaisia yksilöllistä tai kollektiivista ylemmyydentuntoa pönkittäviä harhoja.
Oleellista on joka tapauksessa kysyä, millaisia merkityksiä länsimainen demokratia kykenee antamaan kansalaisille ja millaisiin yhteisiin tavoitteisiin on tarpeen ja mahdollista pyrkiä.
Demokratia ja neutraalius
Kiinan kansantasavallan perustaja, puhemies Mao Zedong julisti vuonna 1957, vain muutamia vuosia ennen surullisenkuuluisan kulttuurivallankumouksen alkua, että hänen puolueensa ohjaamassa valtiossa ”kaikki kukat saavat kukkia.”
Sanonnallaan Kiinan johtaja korosti vapaan keskustelun merkitystä tieteen ja taiteen kukoistukselle. Sen sijaan muusta yhteiskunnallisesta ajatustenvaihdosta ja poliittisesta moniarvoisuudesta hän ei tässä yhteydessä puhunut.
Mao siis viittasi demokratian yhteen keskeiseen periaatteeseen, erilaisten katsomusten dialogiin ja yhteisen suunnan löytämiseen sen pohjalta. Katsomuksia ei lähtökohtaisesti arvoteta vaan niihin suhtaudutaan neutraalisti kaikille tasapuolisesti tilaa antaen. Dialogin kuluessa arvellaan lopulta paljastuvan, mikä katsanto on elinkelpoinen.
Ajatus demokratian katsomuksellisesta neutraaliudesta on kuitenkin haavoittuva, kuten Maon viittaus siihen osoittaa. Demokratia pysyy alttiina erilaisten ideologioiden väärinkäytöksille, ellei demokratian omaa epäneutraalia, katsomuksellista luonnetta selvästi tunnusteta.
Juuri ihanteena demokratia nimittäin on yksi yhteiskunnallista elämää ja päätöksentekojärjestelmää koskeva näkemys muiden joukossa. Se on sitoutunut tiettyihin katsomuksellisiin arvoihin, jotka eivät viihdy sille vastakkaisten arvojen seurassa.
Vain omasta katsomuksellisesta luonteestaan tietoinen demokratia kykenee säilyttämään ylivertaisen toimivuutensa yhteiskunnallisen elämän järjestämiseen tähtäävänä ideologiana.
Tähän tietoisuuteen nojaten se kykenee syvemmin arvioimaan suhdettaan voimankäyttöön, vapauteen ja perimmäisiin tavoitteisiinsa.
