Ilmastoaktivismin leimaamisessa kultiksi ja lahkoksi on kyse puheesta, jossa aktivismista maalataan epärationaalinen, liian tunteellinen, fundamentalistinen ja epäoikeutettu kuva.
Viimeaikaisessa ilmastonmuutoskeskustelussa on puhuttu paljon ilmastoliikkeen keulakuvasta Greta Thunbergista. Uskontotieteilijän silmään keskustelussa on pistänyt etenkin ilmastoaktivismin kriitikoiden hellimä puhe ilmastoaktivismista uskontona ja kulttina.
Kriitikot vertaavat Thunbergia pyhimykseen, jonka palvominen muistuttaa kulttia, jonka jäsenet vainoavat kerettiläisiä. Mistä tässä ilmastoaktivismin uskontoistamisessa on kyse?
Uskontoistamisella viittaan jonkin asian merkityksellistämiseen uskonnoksi. Taustalla on ajatus, että uskontoa on viime kädessä se, mitä ihmiset pitävät uskontona, ja uskonnon ja ei-uskonnon ero riippuu määrittelijästä ja tämän intresseistä.
Tarkastelen seuraavassa neljän poliittisilta mielipiteiltään oikealla olevan miehen, perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon, kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun ja jihadismintutkija Atte Kalevan, demaripoliitikko Lasse Lehtisen ja kirjailija-kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin ilmastoliikkeen kritiikkejä sekä sitä, millaista roolia uskonnolliset termit niissä esittävät.
Huomioni on siinä, miten uskontopuheella pyritään horjuttamaan ilmastoliikkeen asemaa poliittisessa julkisuudessa.
Tarkastelen siis sitä, mihin ilmastonmuutoskeskustelun kriitikot mahdollisesti pyrkivät, kun he käyttävät uskontoon viittaavia sanoja. Tarkoitukseni ei ole vasta kysymykseen siitä, onko ilmastoliikkeessä ”oikeasti” kyse uskonnosta tai kultista.
Hurmoshenkinen kultti laittaa epäilijät ilmastokirkon kiroukseen
Kaleva kritisoi viime elokuussa ilmastoliikehdintää ja sitä, miten Thunbergia hänen mukaansa käytettiin hyväksi. Kaleva twiittasi:
”Valitettavan moni näyttää suhtautuvan Gretaan kuin uskonnollisen kultin pyhimykseen, en voi uskoa tällaisen palvonnan kohteeksi joutumisen olevan hyväksi kenellekään. Vastuutonta.”
Teema toistui myös toisessa twiitissä, jossa Kaleva viittasi vierailuunsa Ylen Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmassa:
”Olen tänään #sannikkaukkola keskustelemassa #Greta-ilmiöstä, joka on saanut jo uskonnollisen kultin piirteitä. Autistisen nuoren nostaminen masinoidun julkisuuskampanjan tikunnokkaan on minusta vastuutonta. Tätä ei kuitenkaan saisi sanoa. #nytonpakko #rauhoittua”
Kalevan twiiteissä Thunbergin ”palvominen” ja häneen pyhimyksenä suhtautuminen asettuu vastakkain autistisen nuoren suojelun ja hyvinvoinnin kanssa. ”Nyt on pakko rauhoittua” ‑aihetunnisteilla luodaan kuvaa liian kiihottuneessa tilassa olevasta julkisesta keskustelusta.
Halla-aho jatkoi samalla linjalla vieraillessaan Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa:
”On oikeastaan mielenkiintoista, että tämä Greta Thunbergin ympärille rakentunut hurmoshenkinen liike muistuttaa aika lailla tällaista maailmanlopun kulttia. Tässä puhutaan siitä, että pitäisi päätösten perustua tieteelliseen tietoon, mutta kyllä tässä minun mielestäni pikemminkin on kyse suurten tunteiden lietsomisesta ja paniikin lietsomisesta. Mutta muistan kyllä itsekin, että 16-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken.”
Syyskuussa Lehtinen yhtyi ilmastoliikkeen uskontoistajiin Ilta-Sanomien kolumnissaan:
”Ilmastouskossa kohtaamme uskonnoille tyypillisen syyllistämisen, joka ahdistaa lapsetkin.
Osallistutaan mannertenvälisiin ristiretkiin, vainotaan kerettiläisiä ja syyllistytään vihapuheeseen. Puhtaan uskon nimissä vaaditaan perinteisiä elinkeinoja heti lopetettaviksi.
Myös lahkolaisuus on tätä päivää. Maailman sivu on noustu vuorille odottamaan vedenpaisumusta ja maailmanloppua, niin nytkin. Epäilijät joutuvat ilmastokirkon kiroukseen ja heidät laitetaan jalkapuuhun, vähintään Facebookissa.”
Lehtinen käytti kultti-sanan sijaan sen kotoisempaa vastinetta, lahkoa. Toisaalta hän maalaili kuvaa, jossa ilmastoliike on jo saavuttanut vakiintuneen institutionalisoidun aseman, josta käsin se – kuin keskiajan katolinen kirkko – pystyy ristiretkeilemään ja tuomitsemaan harhaoppiset kirkon kiroukseen.
Yksilölliset syyllisyyden tunteet Lehtinen laittaa myös ”kirkon” syyksi.
Lahkolaisuudella ja maailmanlopun odotuksella kytketään mielikuvat kulttikekusteluun, kun taas kirkkopuheella annetaan ymmärtää ilmastoliikkeen olevan jo vallan keskipisteessä, mitä ”vähintään Facebookissa” -lopetus pehmentää.
Kultin jäsentä ei tarvitse ottaa vakavasti
Uskontotieteilijöiltä kysytään usein, onko jokin ryhmä kultti. Vastaus yleensä on, että tutkijat käyttävät termiä eri tavalla kuin kysyjät. Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta summaa asian hyvin:
”Mediassa ja kansankielessä kultti mielletään suljetuksi, erityisen vaaralliseksi ja kyseenalaiseksi uskonnolliseksi liikkeeksi. Tutkimuskirjallisuudessa kultti tarkoittaa päinvastaista, väljästi organisoitunutta, individualistista, suvaitsevaista ja nopeasti muuttuvaa liikettä. Mediassa lahko ja kultti sekoitetaan käsitteinä usein toisiinsa.”
Etenkin Yhdysvalloissa vaarallisista kulteista puhumisella on vahvat perinteet. Uskontotieteilijä Ben Zeller on kirjoittanut presidentti Donald Trumpin seuraajien yhteydessä käytetystä kulttiretoriikasta, jonka avulla esitetään vastapuoli aivopestynä uhrina.
Kultti-leima näyttää kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.
Kun suuri yleisö puhuu uskonnoista, pätee se, mitä Zeller toteaa oppineensa nimettömäksi jäävältä mentoriltaan: ”kultti on vain jonkun toisen uskonto, josta sinä et pidä.”
Zeller nostaa esseessään esiin, kuinka niin Trumpin vastustajat kuin konservatiivit, jotka kritisoivat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia kansalaisliikkeitä, ovat käyttäneet sanaa ”kultti” leimaamaan vastapuolta.
Kultti-leima näyttääkin kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.
Uskonnollisuutta ilman jumaluuksia
Viimeisimpänä keskusteluun liittyi Ehrnrooth Ylen kolumnissaan:
”Uskonnollisen ääriliikkeen piirteitä saanut ilmastokeskustelu on vääntänyt mutkalle monta herkkää sielua.
Näkyvissä on luonnonpalvontaa ja karismaattisia lapsisaarnaajia, vihreän komentotalouden villejä unelmia ja talouskasvun vastaista agitaatiota ja propagandaa.
[…]
Hurmoksellisen ilmastoaktivismin perimmäisenä syynä ei olekaan vastuuntunto, vaan ilmastonmuutoksen aiheuttama pelkotila.
Pelon vallassa myyttiseksi selviytymiskeinoksi otetaan keskiaikainen maailmankuva, jossa koskematon luonto nähdään pyhänä samalla kun profetoidaan syntisen ihmisen aiheuttamaa maailmanloppua.
[…]
Viimeisten vuosisatojen aikana olemme edistyneet tieteellisen tiedon korvatessa uskonnollista ilmoitusta.
Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti.
Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua.”
Ehrnroothin kolumnin keskeisenä nietzscheläis-lockelaisena argumenttina oli, ettei luonto itsessään voi olla pyhä, koska vain ihmistoiminnan kautta voidaan luoda arvoa. Siksi ilmastoliikekin olisi väärässä.
Lehtisen tapaan Ehrnrooth näkee hurmoksellisen liikkeen vaikutuksen ”herkkiin sieluihin” vaarallisena. Yleisesti ottaen luonnon kunnioittaminen esitetään jälkijättöisenä toimintana.
Arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.
Lisäksi puheella komentotaloudesta, agitaatiosta ja propagandasta luodaan mielikuva totalitarismista ja vihjaillaan Neuvostoliitosta. Kuten Lehtinen myös Ehrnrooth antaa ymmärtää, että ilmastoliike pystyy määrittämään politiikan suunnan.
Kiinnostavaa Ehnroothin kolumnissa ja tässä keskustelussa yleisemmin on huomata, että arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.
Sen sijaan niissä on sosiologi Émile Durkheimin uskonnon keskiöön asettamaa kollektiivista kuohuntaa, eli yhteisön voimaantumista ja yksilön sulautumista yhteisöön sekä pyhän ja maallisen välistä erottelua.
Uskonnollisuus on koodisana vääränlaiselle järjestäytymiselle ja kapitalismin vastaisuudelle
Yhteistä Ehrnroothin, Halla-ahon, Kalevan ja Lehtisen näkemyksille on, että uskonnollisuus viittaa ei-toivottuun ja vääränlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, sitoutumiseen ja järjestäytymiseen. Siinä yhteisö järjestäytyy uudella tavalla ja uhkaa kriitikkojen näkemystä hyvästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä sekä myös suhtautumiseen ilmastoa koskevaan tietoon.
Kyse on uskontopuheesta, jossa ilmastoaktivismista maalataan uskontoon viittaavan sanaston avulla epärationaalinen, liian tunteellinen, fundamentalistinen ja epäoikeutettu kuva.
Kirjoittajat eivät uskonnollista – siis kutsu taloudellista toimintaa ja perinteistä luonnon hyväksikäyttöä uskonnoksi tai kultiksi –, vaan ”ilmastouskonto” asetetaan vastakkain ”talouskasvun” ja ”perinteisten elinkeinojen” kanssa.
Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.
Maksimalismi ja minimalismi viittaavat uskonnon tyyppeihin, joista edellinen pyrkii kattamaan koko sosiaalisen elämänalueen ja jälkimmäinen taas on muusta yhteiskunnasta erilleen rajattua yksilöllistä ja yksityistä uskonnollisuutta.
Juuri maksimalistista, fundamentalistista uskonnollisuutta on pidetty kapitalismin kanssa heikoimmin yhteensopivana, koska edellinen moraalisine säädöksineen haastaa jälkimmäistä.
Minimalististen liberaalin kristinuskon ja henkisyyden ei nähdä aiheuttavan ongelmia, koska ne koskevat vain yksilöä ja niiden näkökulmasta uskonnon sotkeminen esimerkiksi politiikkaan on väärin. Tästä syystä kukaan ei kritisoi esimerkiksi ”ilmastohenkisyyttä”.
Ilmastoaktivismin kriitikkojen uskontopuhe saa voimansa tästä uskontokäsityksestä.
Ehrnrooth, Halla-aho, Kaleva ja Lehtinen puhuvat uskonnosta, kun he haluavat merkitä sellaista yhteiskunnallista toimintaa, joka on virheellisesti siirtynyt yksityisen alueelta julkiseen ja haastanut vallitsevia käytäntöjä, etenkin taloudellisen toimeliaisuuden alueella.
Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.
Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.
Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, jonka erityisalaa ovat uskonnon, kansallisuuden ja median erilaiset kytkökset. Hänen Nykykulttuuri-sarjassa julkaistu väitöskirjansa käsittelee 2000–2010-luvuilla Mannerheimin ympärillä käytyjä kulttuurikiistoja suomalaisessa mediassa.
Kiitos tästä. Edelleen ajankohtainen, ja jostakin syystä vasta nyt tähän törmäsin.