Burial vie katsojan pääasiassa sanoittamattoman kuvaston kautta ydinvoiman ja energiantuotannon materiaalisuuden äärelle. Dokumentti asettaa ydinvoiman erityisesti ajalliseen kontekstiinsa taiteellisesti asetellun kuvaston keinoin.
Burial (Emilija Škarnulytė, 2022), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 2.2., perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.
Emilija Škarnulytėn dokumentti Burial on moniulotteinen ja kerroksellinen kertomus energiantuotannon ihmiselämän ylittävistä aikajänteistä. Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta. Dokumentissa ei kuulla puhetta, ja selittäviä tekstejäkin nähdään hyvin vähäisesti. Tehokeinona toimii äänimaailma, joka sopii hyvin yhteen esimerkiksi juuri vanhan ydinvoimalan kuvaston kanssa.
Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta.
Burial on haastavaa katsottavaa: kiehtova kuvasto aiheuttaa halun etsiä välittömästi dokumentin aikana lisää tietoa näytettävistä asioista, mutta taide-elokuvamainen tyyli ja tietenkin katsomiskokemus itsessään muistuttaa, ettei nyt olla ydinvoimalan purkamista käsittelevässä seminaarissa vaan katsomassa elokuvaa.
Škarnulytė käyttää enemmän taiteen kuin puhtaan dokumentaarisia keinoja kertomiseen. Tämän aiheen yhteydessä keino lieneekin tarkkaan harkittu lisäkysymysten herättäjä. Visuaalisen kiehtovuuden kautta katsoja pääsee kurkistamaan sellaisiin paikkoihin, joihin yleensä ei pääse.
Suuruudenpurkamisprojekti
Ignalinan ydinvoimalan poistaminen käytöstä oli ehtona Liettuan EU-jäsenyydelle, ja aikaa koko purkamiselle on annettu vuoteen 2038 saakka. Täydellisestä käytöstäpoistosta ei maailmassa ole ydinreaktoreiden historiassa käytännössä kokemusta. Ignalinan reaktorit olivat Tšernobylissakin käytettyjä grafiittihidasteisia vesijäähdytteisiä RBMK-reaktoreita (ven. реактор большой мощности канальный), jollaisia muualla maailmassa ei ole rakennettu.
Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit. Kyse oli kahdesta 1500 megawatin reaktorista, aikanaan maailman suurimmista. Vertailukohtana muistettakoon, että Olkiluoto 3 on 1600 megawatin reaktori, kun taas vuosina 1978 ja 1980 verkkoon kytketyt Olkiluoto 1 ja 2 ovat kumpikin tehonkorotusten jälkeen vain 860 MW:n reaktoreita.
Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit.
Kiehtova kuvasto Ignalinasta ja sen hitaasta työstämisestä kohti ikuisuutta on huumaavaa katsottavaa. Ydinvoimala ei kuitenkaan ole dokumentin ainoa teema, vaan Škarnulytė vie katsojan yhtä lailla uraanin alkulähteille ja ihmisen käsityksiin ikuisesta sielusta sekä sille sopivista majapaikoista.
Rinnakkaiset kuvastot aiheuttavat jossain määrin ähkyä ja herättävät kysymyksiä, mutta tehokeinoina ne toimivat hyvin. Harva jaksaisi ehkä katsoa pelkästään purettavaa ydinvoimalaa.
Elokuva näyttää energiatuotannon mittakaavan
Burial ei näyttäydy kritiikkinä ydinvoimaa kohtaan, eikä se ota kantaa. Dokumentti nostaa ennemminkin kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon. Lisäksi se kysyy, mitä tällainen energiantuotanto materiaalisesti tarkoittaa.
Materiaalisuus näyttäytyy ydinvoimassa erityisen hyvin kolmella tavalla; aikajänteessä, mittakaavan suuruudessa ja kärsivällisyydessä, jota rakentaminen, käyttäminen ja lopulta purkaminen vaativat. Siksi ydinvoimalat eivät turhaan ole kiehtovia paikkoja katsella ja vierailla.
Dokumentti nostaa kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon.
Poliittisen historian kontekstissa Ignalinan tarina on tietenkin omaa luokkaansa. Kuten mainittua, se oli neuvostoydinvoimateollisuuden suuruuden ja samalla epäonnistumisen näyttämö. Ignalinan kolmosreaktorin rakentaminen peruttiin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tämä ei tarkoita, etteikö Liettualla olisi kiinnostusta esimerkiksi uuteen ydinvoimalaan, vaan kyse oli tästä epäonnisesta reaktorimallista.
Ignalinan merkitys Liettuan sähköntuotannolle oli valtava. Vuonna 1991 60 prosenttia Liettuan sähköstä tuli Ignalinan laitokselta. Vertailukohtana Suomessa tuotetusta sähköstä kolmasosa oli peräisin ydinvoimasta vuonna 2021.
Näiden valtavien megawattimäärien vaatima materiaalinen aikajänne kilpistyy elokuvassa kuvaan, jossa Ignalinaa paloitellaan hitaasti liukuhihnalle matkalla kohti lopullista sijoituspaikkaansa.
KTT, VTM Maarit Laihonen on ydinvoimapolitiikan ja -etiikan tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.
Artikkelin pääkuva: DocPoint.
