Euroopan parlamentin toiminta on ristiriidassa niin sanotun meikäläisyyspolitiikan, kuten oman jäsenmaan edun ajamisen kanssa. Jo 1950-luvulla luotu näkemys ylivaltiollisesta parlamentarismista Euroopassa pitäisi viimeistään nyt nostaa esiin EU-vaalien keskusteluissa.
Viime presidentinvaalikamppailussa ehdokkaat kautta linjan sanoivat presidenttinä ajavansa ”Suomen etua”. Se, että vaaleissa valittiin ”Suomen” presidenttiä, tekee puhetavan ymmärrettäväksi. Silti se on kyseenalaista provinsialismia, paikallisen näkökulman nostamista mittapuuksi Euroopan politiikalle. Miksi ”Suomi” olisi tärkeämpi kuin EU, jonka jäsen Suomi on?
Euroopan parlamentin (EP) vaaleissa on helpompi ymmärtää, että valitut edustajat eivät voi tyytyä ajamaan jäsenmaansa etua, miten se sitten ymmärretäänkään. Parlamentaarinen politiikka nojaa käsitykseen edustajan vapaudesta vastakohtana riippuvuudelle. Tämä Quentin Skinnerin teoksessa Liberty before Liberalism uusroomalaiseksi kutsuma vapauskäsitys on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin ennenkin. Parlamentaarisen vapauden historialliset muodot ovat puhevapaus, vapaat ja reilut vaalit, parlamentaarinen koskemattomuus sekä ennen muuta vapaa mandaatti, jotka ovat edustajien itsenäisen kannanmuodostuksen edellytyksiä.
Vapaa mandaatti ei ole vain juridinen periaate, vaan myös debatoivan parlamentin edellytys. Se tarkoittaa myös edustajien sitoutumattomuutta heitä äänestäneiden, heidän puolueidensa ja niiden ohjelmien sekä heidän vaalipiiriensä – siis toistaiseksi EU:n jäsenvaltioiden – kantoihin. Ohjelmat ja lupaukset kattavat vain pienen osan niistä kysymyksistä, joita parlamentin jäsenet kohtaavat. Parlamentin asialistalle tulee kysymyksiä, joihin heillä ei voi olla valmiita mielipiteitä ja he joutuvat tekemään yksilöllistä harkintaa vaativia poliittisia valintoja, vaikka heidät onkin valittu puolueiden listoilta ja EP:n puolueryhmien ”piiskurit” (whips) antavat ohjeita äänestyksiin.
EU:ssa parlamentin jäsenten vapaus on myös olennainen osa parlamentin ylivaltiollista luonnetta. Parlamentti debatoi EU:n politiikan suunnasta, sisällöstä ja muodoista, deliberoivan retoriikan tyylin mukaisesti. Se ei käy diplomaattisia neuvotteluja jäsenmaiden delegaattien kesken ja puolueryhmittymien merkitys on rajoitetumpi kuin jäsenmaiden parlamenteissa. Tässä mielessä europarlamentaarikot eivät voi ajaa mitään kansallista etua, vaan heidän on laajennettava näköalaansa koskemaan eurooppalaisen politiikan suuntaa ja muotoja.
Esitys eurooppalaisesta parlamentaarisesta hallituksesta
Ylivaltiollinen eurooppalaisuus ymmärrettiin jo EP:n alkulähteenä pidettävän hiili- ja teräsunionin yhteisessä edustajakokouksessa (Assemblée commune), jonka edustajat ryhmittyivät puolueblokkeina, eivät kansallisina valtuuskuntina. Syyskuussa 1952 hiili- ja teräsunionin ministerien aloitteesta asetettiin Euroopan poliittisen yhteisön perustuslakia valmistellut niin sanottu Ad Hoc Assembly, jonka muodostivat yhteisön jäsenmaiden (Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska) parlamentaarikkojen keskuudesta valitut edustajat.
Ad Hoc Assembly esitti perusteellisten debattien jälkeen maaliskuussa 1953 yhteisölle parlamentaarista järjestelmää. Luonnoksen (Draft Treaty) mukaan Euroopan hallituksen (European Executive Council) puheenjohtajan olisi valinnut Euroopan parlamentin ylähuone eli jäsenvaltioiden parlamenttien valitsema senaatti. Euroopan hallitus olisi ollut vastuussa Euroopan parlamentin molemmille kamareille, joista toinen olisi ollut yleisillä ja suorilla valittu Kansojen kamari.
Suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista.
Olen käsitellyt Ad Hoc Assemblyn valiokunta- ja täysistuntodebatteja tulevassa tulevassa kirjassani At the Origins of Parliamentary Europe. Supranational parliamentary government in debates of the Ad Hoc Assembly for the European Political Community in 1952–1953. Ranskan kansalliskokous kuitenkin hylkäsi suunnitelman vuonna 1954, eikä Euroopan integraatiossa ole sen jälkeen erilaisista yrityksistä huolimatta päästy lähellekään parlamentaarista hallitusta.
Parlamentaarinen hallitus vaatisi EU:ssa uutta ajatustapaa, mutta realistista olisi vahvistaa Euroopan parlamenttia ”neuvostodiplomatian” elimien kustannuksella, siis suhteessa Euroopan unionin neuvostoon ja Eurooppa-neuvostoon, joissa jäsenmaiden hallitukset ovat edustettuna. Parlamentaarisen ja diplomaattisen edustuksen ero on politiikan teoreetikko Max Weberin Wahlrecht-pamfletin mukaan siinä, että parlamentissa äänet lasketaan eikä punnita. Kun neuvostoissa äänestetään, niiden päätöksentekoon sisältyy tämä parlamentaarinen ulottuvuus.
EU:n parlamentaarinen heikkous on kuitenkin yksimielisyyden vaatiminen neuvostoissa, siis jokaisen jäsenmaan veto-oikeus. Se on hiili- ja teräsyhteisön perintöä. Alkuperäisen kuuden jäsenmaan yhteisössä tällä ei ollut kovin ratkaisevaa merkitystä, mutta 27 jäsenmaan unionissa veto-oikeus lamaannuttaa koko unionin toimintaa, kuten on nähty viime aikoina etenkin Unkarin kannanotoissa. Ad Hoc Assemblyn esittämässä kaksikamarijärjestelmässä jäsenmaiden ministerineuvostoa nimenomaan ei kelpuutettu senaatiksi, mutta se olisi säilytetty neuvoa-antavana toimielimenä Euroopan hallitukselle.
Politiikkaa ajateltava eurooppalaisesti
En ole voinut välttyä vaikutelmalta, että suomalaiset poliitikot ja toimittajat 30 EU-jäsenvuoden jälkeen valtaosin edelleen käsittelevät EU:ta ikään kuin se olisi yksi Suomen politiikan välikappale muiden joukossa. Tällä en tarkoita vain EU:n polttoaine-, metsä-, suo- ja turve- ym. politiikan torjuntaa ikään kuin selkäytimellä, ilman valmiutta tarkistaa omia käsityksiä. Myös liittymistä euro- ja Schengen-alueisiin on perusteltu suomalaisittain, eikä Euroopan kannalta, eikä myöskään annettu parlamentaariselle debatille valtaa muodostaa EU:n poliittinen linja. Toki ainakin europarlamentaarikkoina toimineet Heidi Hautala ja Satu Hassi näkevät ”kansallinen etu”-puheen läpi, ja ovat valmiita vähintäänkin kyseenalaistamaan koko käsitteen.
Sekä parlamentaarinen menettely että EU:n ylivaltiollinen luonne edellyttävät eurooppalaista ajattelua politiikasta. Kuitenkin suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista. Jälkimmäinen ajatus esitettiin jo Ad Hoc Assemblyn debateissa, mutta sitä pidettiin 1950-luvun alussa hieman ennenaikaisena.
Valtioiden välinen diplomatia eli neuvottelut kiinteiden osapuolten välillä, on klassinen malliesimerkki ”meikäläisyyspolitiikasta”. Historiallisesti erilaisten ryhmien omien etujen ajaminen on tietysti ymmärrettävää ja se on aikanaan vetänyt ihmisiä mukaan poliittiseen toimintaan erilaisiin ”me”-käsityksiin vedoten.
Politiikka etäisyydenottona
Meikäläisyyspolitiikasta puuttuu politiikalle yleisemmin tunnusomainen ”etäisyys asioihin ja ihmisiin”, kuten Max Weber ilmaisi Politik als Berufissa vuonna 1919, sekä pelkän sääntöjen noudattamisen riittämättömyyden tunnustava ”laajennettu ajatustapa”, josta Hannah Arendt postuumisti vuonna 1978 julkaistuissa Kant-luennoissaan puhui. Toisin sanoen politiikka on jotakin, mikä edellyttää irtiottoa, irrottautumista välittömistä – tai sellaisilta näyttävistä – omista eduista. Siitä mitä joku on, ei voida päätellä sitä, mitä voi ja mitä tulee tehdä, vaan nämä on ymmärrettävä avoimen debatin ja kiisteltyjen valintojen kysymyksiksi.
Jo Ad Hoc Assemblyn debateissa korostui edellä mainitsemani vapaus riippuvuudesta siten, että eurooppalaistamiseen sisällytettiin myös yksilöiden itsenäisyyden vahvistamisessa heidän ”omia” valtioitaan vastaan sekä demokratian ja ihmisoikeuden turvaaminen jäsenvaltioissa ylivaltiollisen kontrollin kautta. Tänä päivänä Schengen-alue, yhteisvaluutta euro ja Interrail-järjestelmä ovat esimerkkejä eurooppalaisesta ajattelusta, jota on tärkeä puolustaa ”rajat kiinni”-linjaa vastaan.
Suoranaisen vastakohdan meikäläisyyspolitiikalle formuloi Jean-Paul Sartre, joka katsoi pamfletissaan Plaidoyer pour les intellectuels, että ”intellektuelli on henkilö, joka sekaantuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu”. Intellektuellin käsite muodostui 1800-luvun lopulla Ranskassa, kun kokonainen joukko toimittajia, taiteilijoita ja tutkijoita asettui julkisesti vaatimaan juutalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin vakoilutuomion purkamista.
Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle. Näissä kysymyksissä joudutaan tekemään valintoja myös sinänsä toivottavina pidettävien tavoitteiden kesken. Tuleeko esimerkiksi EU:ta vahvistaa pikemminkin laajentamalla sitä uusiin jäsenmaihin, vai syventämällä ylikansallista päätösvaltaa? Vai onko luontokato suurempi vaara, kuin mahdollisuus korvata auto- ja lentokonematkustusta rautatiesilloilla tai -tunneleilla?
Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle.
Nykyisin poliitikon – niin ammatti-, osa-aikaisen kuin tilapäispoliitikon, Weberin termejä käyttääkseni – on toimittava sartrelaisen intellektuellin tavoin. On välitettävä asioista, jotka eivät itselle kuulu, on arvioitava tilanteita riittävältä etäisyydeltä ja parlamentin jäsenenä on tutustuttava teemoihin, joista ei ole aikaisemmin kuullutkaan. Tämä kaikki edellyttää valmiutta käyttää poliittista mielikuvitusta ja arvostelukykyä ennen kuin ottaa kantaa. Parlamentaarinen debatti on paras tilaisuus tällaiseen näköalojen laajentamiseen.
Esimerkkini 1950-luvun debateista havainnollistaa sitä, että puntarointi vaihtoehdoilla koskee sekä poliittista linjaa että poliittisesti käytettävissä olevia pelivaroja. EU ylivaltiollisena pelikenttänä operoi erilaisella agendalla ja edellyttää erilaista poliittista ajattelua kuin jäsenvaltioiden sisäpolitiikka, johon Eurooppa-teema on samalla tuonut uuden ulottuvuuden. Ad Hoc Assemblylla oli Eurooppa-visio, jossa hallitustenvälinen diplomatia oli korvattu ylivaltiollisella parlamentarismilla, jotta päästään debatoimaan eurooppalaisen politiikan vaihtoehdoista. Olisi korkea aika nostaa tämä esiin niin vaaleissa, parlamenteissa kuin muullakin käytävissä Eurooppa-debateissa.
Kari Palonen on Jyväskylän yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.
Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash
