Ritva Engeström huomauttaa, että tieteen oma logiikka ja tieteen hyödyllisyys eivät ole lähtökohtaisesti toistensa vastakohtia.
Tässä kirjoitussarjassa Jaakko Hämeen-Anttila ja Eva-Liisa Raekallio ottivat kantaa yliopiston tilaan. Heidän puheenvuoroissaan minua jäi askarruttamaan vakaa lähtökohta, että yliopiston tehtävä ei ole palvella yhteiskuntaa vaan yliopiston tulee olla vapaata tiedettä tekevä laitos, jossa puhdas tiede on arvo sinänsä.
Ymmärrän, että tämä näkemys on tarkoitettu markkinalogiikkaa vastaan, kun keskustellaan tieteen ja yliopiston tehtävästä. Itse tarkastelen asiaa toisesta näkökulmasta. Katson, että tieteen oma logiikka ja tieteen hyödyllisyys eivät ole lähtökohtaisesti toistensa vastakohtia.
Tieteen oma logiikka ja tieteen hyödyllisyys eivät ole lähtökohtaisesti toistensa vastakohtia.
Yliopiston tehtävä viittaamissani puheenvuoroissa on asetettu tavalla, jota ajankohtainen tieteen sosiologia ei tue. Viimeaikainen tieteen sosiologia korostaa, että tieteellisen tiedon tuottaminen ja yhteiskunnan kehitys ovat suhteessa toisiinsa, vaikuttavat toisiinsa ja kiihdyttävät toistensa kehitystä. Kiistatta eri tieteenalojen erikoistuminen syvenee ja erikoisalat lisääntyvät.
Tieteellisen tiedon määrä ja asiantuntijuuden kasvu ovat tehneet tutkittavat asiat eri tieteissä yhä monimutkaisemmiksi ja maailman prosessit keskenään yhä ristiriitaisemmiksi. Tutkimukselta, joka on itse ollut suuntaamassa kehitystä, on alettu edellyttää ilmiöiden tutkimista paikallisissa yhteyksissään (esimerkiksi lääketieteessä syöpätutkimus), monitieteisyyttä (esimerkiksi lastensuojelu), tutkimuksen tuomista käytäntöjen yhteyteen ja tiedontuotannon avoimien prosessien luomista ja hallintaa.
Tiedettä on pyritty ymmärtämään osittain uudestaan paitsi tutkimuskäytäntöjen myös epistemologian ja siten tiedon totuusmäärittelyn osalta. Ajattelu, jossa tieteen sallitaan integroitua kontekstinsa kanssa, vastustaa vain yhdellä tavalla tuotetun tieteellisen näytön tiedepolitiikkaa. Se vaalii monimutkaisia suhteita käsittelevän ja käyttävän ajattelutavan edelleen kehittämistä tuottamalla tieteellisen metodin ja tieteellisen tiedon uudenlaisia suhteita.
Peräänkuuluttaisin tieteelliseen työhön kuuluvaa itseymmärrystä; kykyä nähdä ulkopuolelta käsin itsensä kulttuuristen prosessien mahdollistamana ja niiden rajoittamana toimijana. Jos tieteentekijät jäävät perinteisen eristäytyneen tiedeyhteisön sisään ja elävät ”puhtaan tieteen” illuusiossa ja ovat tekemisissä pääasiassa oman tieteenalansa jäsenten kanssa, on riskinä, että poliitikot ja uusliberalistisen talouden managerit täyttävät tyhjiön omalla tieteen tuottavuuden, kaupallistamisen ja yksityistämisen retoriikallaan, laittavat yliopistot kilpailemaan keskenään ja ajavat sivistysyliopistot alas.
Tieteellisen tiedon epistemologia on jätetty keskustelun ulkopuolelle.
Pidän paradoksina sitä, että tieteen vaikuttavuus ja tieteellisen tiedon käyttö on tullut yhdeksi tärkeimmistä tieteen yhteiskunnallisista kysymyksistä, mutta samalla tieteellisen tiedon epistemologia on jätetty keskustelun ulkopuolelle. Pikemminkin otetaan annettuna se, mitä tutkimustieto on.
Pohdinnan tilalle on tullut ekonomian laajentuminen kaiken kattavaksi todellisuudeksi, jossa rakennetaan tutkimustiedon ja tieteellisen työn arviointi- ja vaikuttavuusmalleja. Itse asiassa näillä malleilla luodaan tutkimustiedon määritelmää, joka sopii kyseisiin malleihin.
Kommentillani en tahdo kyseenalaistaa edellä mainittujen puheenvuorojen keskeisiä kantoja koskien vuoden 2009 yliopistolakia ja yliopiston toimintaan kohdistettuja leikkauksia. Tuen siten markkinalähtöisen kehittämisen ja managerialististen hallinnon mallien vastustamista. Niiden vastustamisessa tiedeyhteisöjen tulisi käyttää yhteistä osaamistaan ja asiantuntijuuttaan ja tuottaa sitä kautta ymmärrystä siitä, mitkä ovat ne kontekstit ja rajat, jotka tiedeyhteisöjen itsensä tulee ylittää.
Rajoista tietoiseksi tuleminen ja ylittäminen sekä avoimen kontekstin luominen edellyttävät epistemologisten kysymysten tarkastelua, erilaisten perspektiivien näkyväksi tekemistä sekä ajan epävarmuuden yhteistä käsittelyä.
Korostaisin sitä, että tieteessä tutkimuskohteen avoimuus on se tekijä, joka tuottaa vapauden ajatella; ei tieteen puhtaus abstraktina hyveenä. Vapautta leimaa tutkijan sisäinen palo olla osallisena uuden etsimisessä. Tämän vapauden vaaliminen edellyttää yhteiskunnallista vastuuta yliopiston kehittämisestä ja johtamisesta tieteentekijöille ja opiskelijoille merkityksellisellä tavalla.
VTT Ritva Engeström on Helsingin yliopiston dosentti.
Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.
